Yhden tarinan loppu on toisen alku (Menneisyyspeli)

[Kuparirapu]

Daikhanin noustessa seisomaan Novian halusi antaa vastaväitteen. Vastahan he olivat saapuneet! Hehän voisivat viettää tunnin tai pari lämpimässä, hyvien kaskujen ja laulujen kanssa ennen kuin jatkaisivat hyhmäiseen yöilmaan...
Mutta maagikkoa ei näyttänyt pysäyttävän mikään, joten peikonkin oli pakko hylätä mukava tuolinsa.
"Kiitokset herrasväelle, ja toivottavasti tapaamme uudemman kerran," hän sanoi Farrilille ja Gribille ohikiitävästi. Kiiruhtaessaan salin poikki Novian sai väistää muutamaa vastaantulijaa, horjahtaen sivummalle tarjoilijaa päin ja hypähtäen sopivasti pois välttääkseen oluttahrat jaloillaan. Tarjoten anteeksipyyntöjä hymyn kera, jotka hukkuivat tarjoilijan vihaiseen manailuun, peikko peruutti ovelle ja sieltä viileään ulkoilmaan. Nopea vilkaisu paljasti Daikhanin etääntyvän hahmon kauempana, joten Novian lähti kevyillä juoksuaskelilla ottamaan tätä kiinni.
"Lyhyempää askelta, ystävä, miltei olin jäädä jälkeen," Novian sanoi kepeästi tavoitettuaan kivikasvoisen maagikon kujankulmalla. "Mutta tämä mysteeripä tuntuu syvenevän hetki hetkeltä, herra Daikhan. Kuinka kiehtovaa, kovin kiehtovaa."

Kaksikon kääntyessä yhtä matkaa kujalle he eivät nähneet sumun seassa vaanivia hahmoja, jotka seurasivat heitä päättäväisillä askeleilla. Vasta kuullessaan useampien askeleiden äänet korvissaan Novian vilkaisi olkansa yli.
"Hm, toivottavasti nämä ovat teidän tuttujanne," hän sanoi yllättävän vakavalla äänellä, pysytellen Daikhanin lähellä. Lähestyvät hahmot eivät sanoneet sanaakaan, mutta lähestyessä heitä oli näemmä kaksi. Kulkien vieri vieressä sulkeakseen kujan kokonaan.
"Onpas ystävällistä porukkaa," peikko lisäsi mustan huumorin värjäämällä äänellä. Kuja tuntui äkkiä tavattoman ahtaalta, varsinkin kun edestäpäin kuului vielä lisää askeleita lähestymässä heitä kohti.
"Kah, iltaa teille," Novian aloitti kääntyen kädet levällään heidän takaansa tulevia hahmoja kohti. "Mukavaa huomata että jotkut muutkin ovat uhmaamassa tätä suorastaan inhottavaa säätä. Voimmeko auttaa teitä jotenkin? Tervehdyksistä tietenkin voimme tinkiä, tämä paikka tuskin on kovinkaan miellyttävä pitkähköön keskusteluun. Jos siirrymme sisätiloihin? Tiedän erään miellyttävän paikan tässä aivan nurkan takana..."
Mutta Novianin sanat näyttivät menevän kuuroille korville.

[Tinanja]

Daikhanin askeleet kuljettivat maagikkoa pitkin sivukatuja. Mies kääntyi vilkaisemaan taakseen, kun kuuli juoksuaskeleita takaansa. Ai, se peikko seurasi häntä kuitenkin. Tämä kieltämättä oli sitkeä, sitä maagikko ei voinut kieltää. Ehkä tämä luovuttaisi jos hän vain antaisi tämän olla eikä kommentoisi mitään? Daikhan ei tuntenut kaipaavansa seuraa, vaikka tuosta kieltämättä olikin ollut hyötyä. Mutta hänellä ei ollut mitään tarvetta saada tästä pidempiaikaista seuraa. Hän ei halunnut.
Maagikko kääntyi kadunkulmasta syvemmälle kaupunkia kohden, kun kuuli puolella korvalla Novianin selitykset ties mistä. Eikö tuo osannut olla hiljaa? Daikhan tosin kääntyi katsomaan taakseen Novianin äänensävyn muuttuessa merkittävästi vakavammaksi. Ei maagikolla täällä ollut tuttuja - tai ainakaan hän ei halunnut tavata niitä harvoja, jotka tiesi ulkonäöltä. Mutta nuo, kasvonsa peittänyt, aseet esillä heitä päin asteleva nelikko ei kuulunut edes näihin etäisesti tuttuihin.

Maagikko kiihdytti askeleitaan ja puristi pian sormensa nyrkkiin vaatteidensa suojissa. Olisi turha herättää taistelua, hän ei halunnut saada ylimääräistä huomiota itseensä. "Ei, he eivät ole tuttujani", Daikhan sanoi sitten seuraajienkin kiihdyttäessä askeleitaan.
"No, ala tulla tai menetät vähintään häntäsi!" Daikhan huikaksi tuolle hänen perässään inhottavan tarkasti roikkuvalle peikolle ennen kuin lähti juoksemaan katuja pitkin kauemmas nelikosta, kuullen tosin näiden askeleiden lähenevän. Maagikko nielaisi hiljaa, kiihdytti askeleitaan entisestään ja antoi magian virrata kehonsa lävitse - hän tarvitsisi sitä todennäköisesti vielä tänään, jos halusi selvitä tästä hengissä. Se, keitä nuo olivat, ei ehtinyt edes nousta hänen mieleensä. Tuon Novianiksi itseään kutsuvan peikon olisi parempi seurata, sillä mikäli peikko jäisi kiinni, ei Daikhan voisi riskeerata sitä, että tämä lavertelisi sopivaa kidutusta tai palkkaa vastaan kaiken, mitä he olivat tämän viimeisen qienin aikana saaneet selville. Se olisi yksi johtolanka noille päästä hänen peräänsä, ja sitä Daikhan ei todellakaan halunnut. Ei, vaikka tuo kieltämättä vaikutti erittäin ärsyttävältä persoonalta. Tämä oli silti todistanut jo hyödyllisyytensä, ainakin osittain.

[Kuparirapu]

"Jätä hännästäni huolehtiminen minulle, ja pysy vain vauhdissa," Novian hihkaisi ja kiristäen luuttunsa hihnan lähti pinkomaan melkoista vauhtia, päässen muutamassa sydämenlyönnissä Daikhanin rinnalle. Takaa kuuluvista juoksuaskeleista päätellen heidän takaa-ajajansakin olivat kiihdyttäneet vauhtiaan. Yhtä syvällä samassa liemessä juoksivat ihmismies ja peikkominstreli hämäriä kujia pitkin, viileän sumun pyörteillessä heidän jäljessään.

"Keitähän nuo mahtavat olla?" Novian huikkasi kevyesti huohottaen, rauhallisesti kuin olisi aloitellut keskustelua illallisella. . Heidän ohittaessaan muutama tyhjä jätetynnyri hän tempaisi ne kyljelleen nopeaksi esteeksi, ja kivulias ärähdys antoi peikolle syyn virnistää hieman.
"Kenenkään ei pitäisi olla näin tuohtunut minua kohtaan tässä vaiheessa. Ainakin luulen niin, ehkä," hän jatkoi. Edessäpäin näkyi kuinka kuja päättyi kadulle, ja ohikulkijoiden edestakaisin kulkevat hahmot. Liukuen pitkin märkiä katukiviä Novian hidasti tahtiaan jotta ei olisi törmännyt kehenkään viattomaan ohikulkijaan, ja silkasta avuliaisuudestaan hän tarrasi myös Daikhanin hartiaan jottei tämä olisi kaatunut. Huojuessaan muutaman sydämenlyönnin paikallaan kaksikko saattoi nähdä olkansa takaa lähestyvät hahmot. Nyt heitä oli neljän sijasta jo viisi.
"Jahas, ei muuta kun tulta kantapäisiin," Novian sanoi sukkelasti ja syöksähti liikkeelle. Peikon ajatukset kiisivät askelten tahdissa, ja varmistettuaan vilkaisulla että hahmot olivat ehtineet kadulle asti, hän nosti kädet huulilleen ja huusi:
"APUA! TULIPALO!"
Kuin taikaiskusta ympärillä ihmiset seisahtuivat ja katseet alkoivat etsimään huudon lähdettä. Osa huomiosta kiinnittyi kahteen edellä juoksevaan, mutta enemmistö huomasti isomman seurueen.
"HEILLÄ ON MUSTIA ROTTIA! NE PUREVAT!" Novian kailotti täydellä äänellä, ja osoitti epämääräisesti taaksepäin. Väkijoukossa alkoi melkoinen kuhina, ja heidän takaa-ajajiensa eteen muodostui elävä muuri jonka jokainen osaanottaja tivasi heiltä vastauksia. Novian nauroi hartaasti ääneen, mutta näki kyllä etteivät he olleet vielä kuivilla. Viisikko puski määrätietoisesti eteenpäin, he selvästi eivät aikoneet päästää saalistaan karkuun.

[Tinanja]

Daikhan vilkaisi kysyvästi, ohimennen Noviaan juostessaan ja peikon kysyessä, ketkä heitä seurasivat. Daikhan arveli heidän liittyvän jotenkin siihen samaan ongelmaan, jonka kanssa hän ja Taranis olivat talvella painineet. Mutta... se ei paljoa lohduttanut siinä tilanteessa. Maagikko kompuroi hieman katukivetyksen muuttuessa, mutta tunsi samalla peikon käden olkapäällään, kun he luistelivat alaspäin katua liukkaiden katukivien päällä. Se riitti tueksi, ja he molemmat pysyivät pystyssä. Heidän seuraajiensa matka kuitenkin oli kasvanut jo viiteen, eivätkä nämä näyttäneet luovuttavan.

Maagikko ei voinut olla irvistämättä vähän Novianin alkaessa huutaa tulipalosta, ja mustista rotista suoraan hänen korvaansa. Se kuitenkin toimi - ainakin jonkin verran, sillä he pääsivät ottamaan etäisyyttä jahtaajinsa. Daikhan tajusi heidän saapuneen erään sivukujan risteykseen. "Tänne!" maagikko huikkasi väkijoukon entisestään hidastaessa heidän jahtaajiensa kulkua edelleen. Maagikko kääntyi kapealle sivukujalle, ja kiihdytti askeleitaan entisestään. Ei mennyt kauaa, että tuo teki muutaman nopean käännöksen, päätyen yhä syvemmälle Dionen kaduille, kohti satamaa. Lopulta Daikhan pysähtyi hengästyneenä erään lähes huomaamattoman oven luokse ja koputti siihen kolmesti. "Meritähti", maagikko sanoi sitten oven avautuessa raolleen.

Heitä vastaan tulvahti jo siitä pienestä ovenraosta voimakas suitsukkeiden, alkoholin ja tupakan haju. Se vain muuttui intensiivisemmäksi, kun ovi työnnettiin kokonaan auki. "Tervetuloa", matala, savun ja piipunpolton käheyttämä miesääni sanoi hämärästä. "Sitten suu kiinni kerrankin", Daikhan murahti ohimennen, edelleen hyvin hengästyneenä. Mies katsoi Novianiin ohimennen. "Enb usko, että kukaan löytää meitä täältä", tuo lisäsi vielä astuessaan hämärään kapakkaan sisään. Tämä oli vain joidenkin rikollisen ja laillisen polulla kulkevien merikapteenien ja näiden lähimpien alaisten suosiossa, mutta nämä pitivät suojelevista maagisista esineistä, ja sillä Daikhan oli saanut sisäänpääsynsä tänne aikoja sitten. Viimeisestä vierailusta tosin oli aikaa, mutta nyt... no, heitä täältä tuskin löydettäisiin - ja tällä hetkellä se oli ehkä järkevin vaihtoehto. Hengähtää, ja palata sitten selvittämään asiaa.

[Kuparirapu]

Novian joutui tekemään vähemmän sulavan käännöksen Daikhanin kääntyessä äkkiseltään sivuun eräälle kujalle. Saatuaan jalkansa tukevasti kiville peikko seurasi vastaan väittämättä, kujan hämärän peittäessä heidät. He juoksivat sanaakaan sanomatta, ahtaiden seinien tukahduttaessa heidän askelteidensa kaiut ja hengityksen höyrytessä viileässä ilmassa. Sitten, viimein, maagikko seisahtui. Novian liukui pysähdyksiin ja huohottaen päänsä ympärille pienen höyrypilven hän pyyhkäisi paksuja hiuksiaan pois otsalta.
Daikhan oli tässä välissä ehtinyt siirtyä aivan seinä vierelle, ja hänen mutistuaan jotain siitä aukesi pienehkö ovi jonka saumaa Novian ei ollut edes huomannut hämärässä. Suoristaen liiviään nopeasti peikko kiiruhti maagikon perään lämpimiin sisätiloihin, ennen kuin ovi kolahti kiinni hänen häntänsä takana.

Sitätilat tuntuivat miltei ahtaammilta kuin ulkopuoinen kuja, mikä johtui selvimmin alaspäin painuvasta katosta. Jossain nurkassa näytti kituvan oranssi hiillos, jonka lisäksi valoa antoi vain yksinäinen kynttilä sivupöydässä. Novian näki paksun ja tunkkaisenhajuisen savun seassa kuinka katosta roikkui paksua kalaverkkoa, ja sen alle oli sullottu ties minkälaista kaikkea tavaraa. Pieniä tynnyreitä, arkkuja, käärittyä kangasta. Jopa pieni ankkuri, jos hän ei nähnyt aivan väärin. Tavarapaljouden alapuolella istui siellä täällä hahmoja, joiden sukupuolta sen paremmin kuin lajiakaan Novian ei kyennyt hämärässä valaituksessa erottamaan.
"Kuinka viehättävä...," peikko ehti aloittaa, ennen kuin Daikhan murahti hänet hiljaiseksi. Heilauttaen hännänpäätänsä hieman loukkaantuneesti Novian pysytteli maagikon perässä, mutta vilkuillessaan ympärilleen hänen ärtymyksensä miehen epäystävällisyyttä kohtaan alkoi väistyä. Paikka tuntui suorastaan tihkuvan jännitystä ja kertomattomia tarinoita, ja minstrelin niskaa suorastaan kihelmöi kysellä ensimmäiseltä vastaantulijalta tämän koko elämäntarina.
Yllättävää kyllä, kukaan ei kiinnittänyt heihin pahemmin huomiota. Tai paremminkin, uteliaat vilkaisut peiteltiin huomaamattomiksi. Käteensä nojaava, öljystä kiiltävän kalastajanviitan alle haututunut miekkonenkin seuraili kaksikkoa rennosti mutta valppaasti. Miehen toisen silmän paikalla oli paksu kangaslappu, mutta jäljelle jäänyt tuntui tuikkivan kuin se olisi nähnyt kahden edestä.
Novian puri hieman kieleensä, jotta sai pidettyä innokkaat kysymykset vatsassaan. Toki minstreli riimitteli jo pientä laulua takaa-ajosta sumussa, jossa hän itse tulisi esiintymään pääosassa.

[Tinanja]

Daikhan pujahti ottuneesti pöytien, katosta roikkuvien verkkojen ja vakioasiakkaiden kesken tiskille. Oli selvää, että tämä oli käynyt aiemminkin täällä - tuo puikkelehti nopeasti tiskille. "Kaksi olutta", Daikhan tiputti muutaman kolikon likaiselle tiskille ja tiskin takana oleva rujonnäköinen mies nyökkäsi ja kääntyi laskemaan kahteen tuoppiin voimakkaanhajuista olutta, jota todennäköisesti tuoksun perusteella oli terästettykin jollakin. Tuopit sentään näyttivät olevan puhtaampia kuin mitä baaritiski oli. Hyllyt tuon juomia tarjoilevan miehen takana notkuivat mitä erilaisemmista pulloista, joista jokaisessa oli todennäköisesti jotakin erikoista alkoholia, rommia, konjakkia... viinoja, joita tuskin monesta muusta paikasta Dionesta saisi. Niiden sijaan tuon miehen huomio kuitenkin kääntyi oluttynnyriin tiskinkulmalla, josta tuo kääntyi laskemaan tuoppeihin tummankellertävää, voimakkaan tuoksuista juomaa.

"Kas... sinua ei olekaan näkynyt hetkeen", tämä totesi sitten laskien tuopit Daikhanin eteen hetken kuluttua. Maagikko vilkaisi ohimennen Novianiin, mutta ei sanonut tuolle mitään. Olisi varmaan vain ajan kysymys, kun tuo saisi itsensä ongelmiin. Onneksi täällä näytti olevan vähän harvalukuisempana porukkaa mitä normaalisti. Ehkä ruuhkahuippu olisi vasta myöhemmin päivällä, tai illalla? Ei häntä haitannut tämä tila täällä, päin vastoin - se tarkoitti vähemmän uteliaita, ja vähemmän kysymyksiä. "No, tarkoitus olikin pysyä kaukana tästä läävästä, mutta suunnitelmat muuttuivat", maagikko kohautti olkapäitään saaden baarimikon naurahtamaan karkeasti. "Kuulostaa siltä, että päiväsi on ollut erittäin miellyttävä", mies tiskin lisäsi vielä pieni virne huulillaan, kun tämä työnsi . Vastaukseksi tuo sai vain lyhyen mulkaisun, kun Daikhan otti molemmat oluet käsiinsä ja lähti etsimään sopivan tyhjää koloa muutenkin kohtalaisen tyhjästä kapakasta. Se löytyikin pienestä nurkkapöydästä, jonka tummaksi kuluneelle pinnalle Daikhan laski tilaamansa oluet. Näyttäisi vähemmän epäilyttävältä, mikäli myös tuolla... paikkaan selkeästi kuulumattomalla peikolla olisi jotakin edessään. Maagikko vetäytyi istumaan varjoihin, huokaisten syvään. Hengitys alkoi hitaasti tasaantua, adrenaliini kadota kehosta, ja olo tuntui jopa ihan rentouttavalta sitä kalvavaa uteliaisuutta, kysymyksiä ja arvuutteluja huomioonottamatta.

Daikhan ei kuitenkaan näyttänyt eleelläkään vastaavansa Novianin kysymättömiin kysymyksiin, joita tuon kasvoilla vilisivät.

[Kuparirapu]

Novian seurasi Daikhanin perään, tervehtien tiskin takana seisovaa miestä sanattomasti leveällä hymyllä ja hatunnostolla. Hän puikkelehti notkeilla askeleilla Daikhanin perässä, ja istahti sitten maagikkoa vastapäätä. Hänen selvästi tyylikkäämpi asunsa uppoutui onneksi paikan hämärään, joten Novian ei toivottavasti erottuisi liikaa edukseen.

Antaen hiljaisuuden roikkua hetken heidän välillään Novian kuljetti sormeaan tuopin reunaa myöten. Himmeässä valossa hänen yhden sormuksensa korukivi, pieni musta onyksinkappale, välkähteli tasaisesti kuin se olisi iskenyt silmää.
"Meillä on vielä tekemistä, mutta koska nyt meidät on pakotettu vastoin tahtoamme tähän mukavaan paikkaan, voimme yhtä hyvin vaihtaa muutaman sanan."
Novianin sävy oli aiempaa rauhallisempi, ja peikon asentokin näytti rentoutuneelta. Hän nosti toisen jalkansa ristiin polvensa päälle ja katseli tutkivalla ilmeellä Daikhanin kasvoja kuin olisi yrittänyt lukea siitä jotain.
"Tämä kuollut haltia...varmasti hänellä on joku nimi. Tai ainakin oli eläessään. Jos olet edelleen sitä mieltä, että kerron hänestä loukkaavia juttuja, voit auttaa häntä kertomalla ensialkuun miksi minun pitäisi kutsua häntä."
"Tietenkin voin aina keksiä hänelle nimen, mutta siinä ei ole samaa pontta kuin oikeassa," Novian totesi kohauttaen olkiaan. Antaakseen jäyhälle maagikolle hieman aikaa edes harkita tätä suorastaan pöyristyttävää ajatusta, peikko otti hänelle tarjotusta tuopista siemauksen. Nielaistessaan hän oli onnellinen että piti hännänpäänsä piilossa pöydän alla, värähdyksen pörhistäessä sen karvoja kuin sähköiskusta. Mitä ikinä isäntä oli juomiinsa lisännyt, tuntui nyrkiniskulta hänen kielellään ja kuumana kuin höyryävä terva valuessaan alas. Nielaisten yskähdyksen ja räpytellen samentuneita silmiään Novian nojautui uudelleen lähemmäs ja jatkoi:
"Daikhan, miksi sinä oikeasti haluat tietää asiasta niin paljon?"
Pitäen silmänsä maagikossa peikko kallisti päätään kysyvästi, eikä hän nyt hymyillyt.
"Hän oli tärkeä sinulle. Läheinen ystävä, eikö vain? Joku jonka kanssa ehdit kokea paljon, ja jonka kanssa saatoit jakaa ne kokemukset. Ystävä..."
Novian pyöritti aihetta pehmeästi heidän edessään, osaksi koska hänestä tuntui ettei nyt ollut oikea aika möläyttää mitään liian kevyttä huulta tästä haltiaparasta. Mutta samaan aikaan peikko halusi kaivaa lisää tietoja päivänvaloon ihan yhtä kiihkeästi kuin aiemminkin. Työkalu vain oli vaihtunut hienovaraisempaan.

[Tinanja]

Oli mukavaa saada sen juoksemisen jälkeen vakaa penkki takapuolen alle. Oluttuopin kylmänhikinen pinta tuntui viileältä, miellyttävältä lämpimässä kädessä ja Daikhan maistoi olutta varoen, nauttien sen polttavasta, kuumasta tunteesta, jonka juoma sai aikaan valuessaan kurkusta alaspäin. Eikä hän voinut olla nauttimatta siitä hetken hiljaisuudesta, jonka tosin rikkoi kauempaa kuuluva matala puheensorina, joka oli lähtöisin muista kapakan asiakkaista. Hämyinen, rauhallinen kapakka oli täydellinen paikka rauhoittua sen pakenemisen jälkeen ja kerätä ajatuksia. Ajatukset eksyivätkin nopeasti takaisin Taranikseen - haltia oli se syy, miksi hän edes oli tässä tilanteessa ja koko kaupungissa edelleen. Muutoin hänen tiensä olisi jo aikoja sitten eksynyt Phoebeen johtavalle tielle, ja ehkä jo kaupunkiin itseensäkin. Mutta nyt... hän oli vähällä kokea saman kohtalon kuin Taranis oli kokenut vain päiviä aiemmin.

Maagikko havahtui ajatuksistaan, kun Novianin sanat ehdottivat, että he ehtisivät tässä vaihtaa muutaman sanan. Daikhan kohotti tuopistaan katseensa Novianiin hetkeksi, ja huomasi yllätyksekseen, miten vakava peikko näytti olevan. Tuon olemuksen muutos oli selkeä siihen ilkikurisen raivostuttavaan minstreliin, joka keräsi ongelmia ja huomiota osaansa enemmän kuin oli hyväksi kenellekään, vähiten tuolle itselle. Mutta tämä puoli... tämä oli uutta. Vakava, rauhallinen ja vaikutti... käyttäytyvän normaalisti. Seuraavan kysymyksen kuullessaan Daikan tosin rypisti kulmiaan tyytymättömänä. Vaikka tuosta minstrelistä näytti olevan hyötyä, ei Daikhan ollut täysin vakuuttunut siitä, miten paljon hän voisi kertoa tuolle. Ehkä vähän? Ehkä se tyydyttäisi tuon kyltymätöntä uteliaisuutta sen verran, että tuosta olisi hyötyä jatkossakin, ja tämä malttaisi pitää kysymyksensä jonkin aikaa omana tietonaan.
"Hänen nimensä oli Taranis", Daikhan vastasi sitten lopulta, hetken mietittyään. Se tuskin rikkoisi mitään, eikä antaisi liikaa ylimääräistä tietoa tuolle. Mutta se oli vastaus. Ja sitten tuo peikonretale rikkoi jälleen hiljaisuuden kommenteillaan. Daikhan huokaisi syvään ja maistoi jälleen terästettyä oluttaan, vilkaisten sitten nopeasti juoman pinnasta Novianiin ennen kuin katse palasi jälleen olutta arvioimaan.

"Kyllä, hän oli ystävä", maagikko sanoi hiljaa, nielaisten vähän. Enemmänkin kuin ystävä, mutta sitä tuon peikon ei tarvitsisi tietää. Koko Dionen ei tarvitsisi tietää sitä, se jäisi vain hänen tietoonsa. "Hän kasvatti hienoja, ylväitä hevosia Dionen ulkopuolella sijaitsevalla tilallaan, ja tienasi elantonsa sillä... kunnes Dionen yksi jengeistä keksi, että Taraniksen kasvattamat hevoset olisivat täydellisiä alamaailman hevostappeluiden ja vedonlyöntien välikappaleiksi. Taranis ei ollut samaa mieltä. Uskon, että se oli syy, miksi hän kohtasi loppunsa liian aikaisin, ja syy, miksi liika kysymysten esittäminen saa... kolmannen osapuolen huomion... joka todennäköisesti johti tähän tilanteeseen, mistä juuri livistimme", maagikko totesi lopulta. "Ja he eivät pääse tästä... tekonsa vastuusta pois", tuon ääni muuttui päättäväisemmäksi siitä hiljaisesta, viileästä ja tilanteesta itseään etäisemmäksi työntävästä sävystä. Mutta viimeisten sanojen kohdalla maagikko myös vilkaisi viileästi Novianiin, hyvin, hyvin viileästi, jopa kylmästi. Oli selvää, ettei hän kokenut myötätuntoa enää niitä Taraniksen hengen riistäneitä henkilöitä kohtaan lainkaan.

Hän tiesi tasan tarkkaan, että selitys herättäisi enemmän kysymyksiä, mitä se tarjosi vastauksia. Selitys ei kertonut sanaakaan hänen yhteydestään Taranikseen - vain sen, että mies oli ollut ystävä. Daikhanin suhteesta hevosiin, jengiin, tai Taraniksen hengen vieneisiin tapatumiin ei eritelty, ja Daikhan mieluummin halusi pitää tilanteen sellaisena. Mutta kommentit todennäköisesti pitäisivät tuon kiinnostuksen yllä niin kauan, että maagikko saisi nyhdettyä kaiken tarvittavan tiedon, mitä tämä Taraniksen murhasta tiesikään. Toisaalta tästä ja tuon suulaasta käytöksestä voisi olla hyötyä, varsinkin jos... he tarvitsisivat lisätietoa tilanteen ratkaisemiseksi. Daikhan nielaisi hiljaa, ja joi sitten lisää oluestaan ja nautti sen aikaansaamasta polttavasta tunteesta, kun neste valui kurkusta alaspäin, lämmittäen vatsassa saakka, hieman jännittyneenä odottaen Novianin todennäköisesti typerää reaktiota. Toivottavasti tuo... olisi järkevämpi, miltä ensitapaamisella olisi vaikuttanut. Mutta samalla Daikhan ei kehdannut tunnustaa edes itselleen, että tuntui mukavalta saada sanat sanottua, kerrottua tilanne jollekulle, vaikka miten se olisikin peikko, minstreli, ja hermoja venyttävä tapaus.

[Kuparirapu]

Maagikon nostaessa tuoppia, ehkä saadakseen hieman rohkeutta kaiken kertomansa tilalle, Novian hengitti syvään ja nojautui tuoliaan vasten.
"Se on kunniakas yritys, tuoda hänelle...Taranikselle oikeutta," peikko totesi. Ristien kätensä hänen katseensa laskeutui pöytään, ja peikon silmät muuttuivat mietteliäiksi.
"Se voi olla vaikeaa uskoa, mutta en ole keksinyt kaikkia tarinoitani omasta päästäni. Olen todistanut henkilökohtaisesti paljon kaikenlaista: kahden veteraanisotilaan murtavan miekan, ja samalla heittäen lokaan kaiken yhteisen historiansa. Sisaruksia jotka eivät ole puhuneet toisilleen vuosiin, vain koska toista kehuttiin lapsena hieman enemmän. Daikhan, tuollainen ystävyys on harvinaista, ja arvokasta. Vaikka et ehkä huomaa sitä itse. Itse tiedät parhaiten, mitä Taranis olisi mahtanut sanoa jos näkisi sinut nyt."

Jostain huoneennurkasta kuului muutama epäselvä sana, ja pieni nauru. Novian kallisti päätään niiden suuntaan, mutta hiljaisuuden palatessa hän kiinnitti taas huomionsa ihmismieheen.
"Mitä aiot tehdä kun onnistut?" hän kysyi yllättäen.
Novianin uteluita ajoi eteenpäin peikon kyltymätön tiedonjano hyville tarinoille, ja hänen vatsanpohjansa kertoi tämän olevan mitä mielenkiintoisin sellainen. Mutta samalla peikko huomasi tuntevansa vilpitöntä kunnioitusta Daikhania kohtaan, koska hän ymmärsi tätä. Maagikon sydän oli selvästi vielä haavoilla, ja tämä halusi pitää kaiken muun ja kaikki muun erossa asioistaan voidakseen keskittyä ainoaan asiaan joka hänen maailmassaan tuntui jääneen jäljelle: kostoon. Vaikka miehen sisimmässä paloi pelottava väkivallan liekki, Novian osasi nähdä sen läpi siihen kipinään, joka sen oli sytyttänyt. Tämä haltia, Taranis...hän tuntui olleen Daikhanille kaikki.
"Ihan että, oletko miettinyt sitä?" hän jatkoi tunnustelevasti, epävarmana miten maagikko mahtaisi suhtautua kysymykseen. "Onko sinulla jotain, mihin palata kaiken tämän jälkeen?"

[Tinanja]

Daikhania ei olisi kiinnostanut hetkeäkään se, mitä tuo peikko oli tehnyt: eikä tuon selitys ainakaan saanut maagikon oloa yhtään paremmaksi. Eikä se vakuuttelu, että ystävyys oli harvinaista ja arvokasta, ainakaan kohottanut miehen mielialaa. Se, miten läheinen Taranis oli ollut hänelle... hän ei oikein osannut tunnustaa sitä itsellekään. Haltian poismeno oli valehtelematta jättänyt suuren kolon miehen sydämeen, oli tämä sitä halunnut tai ei, ja kosto ei toisi sitä kadonnutta palaa takaisin, mutta Daikhan toivoi sen helpottavan oloaan. Novianin kommentti siitä, että hän tietäisi, mitä Taranis olisi mahtanut sanoa nyt, sai Daikhanin kuitenkin hymyilemään vähän. Haltia todennäköisesti olisi sanonut, että tähän sotkeutuminen olisi täysin turhaa... Daikhan ei voinut pitää pientä hymyä poissa huuliltaan, mutta mies vakavoitui nopeasti Novianin kysymyksen kuullessaan. Niin... mitä hän tekisi tämän jälkeen?

Hänellä oli perhettä Calibanilla, mutta maagikko ei uskonut näiden kaipaavan häntä. Olivathan nuo lähettäneet hänet mantereelle maagisten kykyjen ilmaannuttua silmääkään räpäyttämättä. Vähän kuin hän olisi ollut sellainen, jota ei saaren suljettuun yhteiskuntaan kaivattu. Mutta se loi silti kieltämättä juurettoman olon hänelle, varsinkin nyt, kun Taraniskin oli kuollut. Phoebessa sijaitseva asunto, joka oli hänen omistuksessaan, voisi odottaa häntä tyhjänä, hiljaisena. Kaupungin vilskeessäkin voisi tuntea itsensä hyvinkin yksinäiseksi... Joten ei, Daikhan ei tiennyt, mikä häntä odottaisi tämän jälkeen, vai odottaisiko mikään. Tämä päätyi vain kohauttamaan olkapäitään vähän.
"Itse asiassa... en tiedä", Daikhan sanoi hiljaa. "En usko, että minulla on juuri mitään, mihin palata. Mutta... sen näkee, kun tämä on ohitse...", maagikko totesi hiljaa, mietteliäänä ja oluttaan hitaasti maistellen. Sillä hetkellä hän piti erityisesti siitä viinasta, mitä oluen sekaan oli kaadettu. Tuntui, että se tuli tarpeeseen, mutta ei se silti vienyt pois sitä Taraniksen jättämää koloa sydämestä, eikä sitä kysymysmerkkiä, mitä tämän jälkeen tapahtuisi... Mutta se toi hetkellistä lämpöä sisäiseen kylmyyteen.
"Mutta...", Daikhan sanoi hiljaa, kohottaen katseensa Novianiin. "Mitä muuta tiedät tästä?"