Pelastus ja kadotus

Toisiksi suurinta merenrantakaupunkia kutsutaan myös Ceresin sivistyksen kehdoksi ja ainut julkinen kirjasto koko mantereella sijaitseekin Phoebessa. Kaupunki on vanha, mutta nyt sen turvallisuutta ja vakautta on koetellut katastrofi: kaupungin alta nousi ikiaikainen lohikäärme, joka matkallaan tuhosi osan kaupungista.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 436
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kuparirapu » Sun Feb 11, 2018 6:47 pm

//pieni autohittaus, mutta luvalla tehty//

Naenijan ääni oli yllättävän kova ja etäisen kuuloinen, aivan toisenlainen kuin yleensä. Vareo ei uskaltanut estellä parantajan noustessa hänen viereltään, ja kuullessaan tämän yökkäävän hän painoi katseensa murheellisesti. Hän olisi halunnut sanoa jotain. Jotain lohdullista tai rohkaisevaa. Jotain millä hän näkisi uudelleen sen määrätietoisen ja lämpimän naisen johon oli törmännyt pimeällä kadulla silloin.
Mutta Vareo pysyi hiljaa. Legendoissa ja tarinoissa sankarit osasivat aina sanoa jotain. Mutta hän kykeni vain nousemaan horjahtaen ja poimimaan nuijansa käteensä. Nähdessään Naenijan palaavan häntä kohti hän laski katseensa vaivaantuneesti.

Silloin syvältä maan alta kuului kumea ääni, erilainen kuin aiemmin. Vareon kohottaessa katseensa hänen niskansa läpi kulki jostain selittämättömästä syystä kylmä värähdys, joka sai sydämen hakkaamaan uudelleen kuin laukkaava ratsu. Kesti hetken, ennen kuin miehen muistoissa välähti mistä hän tunnisti äänen: pölystä täyttyvä kaivoskäytävä, katosta ropisevat kivet, ja lopulta miltei kuurouttava ryminä kun kaivoskäytävä romahti kasaan aivan hänen ja muiden vankien kantapäillä.
Naenijan ääni herätti Vareon, ja nähdessään tämän ryntäävän ohitseen Vareolta pääsi pelästynyt huuto:
"Ei, odota! Koko luola sortuu!"
Harpaten hätäisesti Vareo nappasi Naenijaa hartiasta, mutta nainen yritti kiemurrella irti. Niinpä Vareo kietoi kätensä tiukasti hänen ympärilleen, ja joutui silloinkin painamaan kenkiään maahan jottei olisi menettänyt otettaan.
"Älä tee sitä! Jos menet tuonne, murskaannut hengiltä!" Vareo yritti selittää luolasta kohoavan ryminän ylitse. "Zahir on siellä, hän löytää kyllä Nafin."
Mutta jo puhuessaan Vareo havahtui ajatukseen että Zahir saattaisi menettää henkensä tässä. Ja ilman Zahiria hän olisi vapaa tekemään mitä halusi...
Vaan se tarkoitti, että myös Nafi menehtyisi. Vareo irvisti ja sätti itseään että oli edes harkinnut moista. Luolansuusta pöllähteli tummaa kivipölyä, ja ryminä yltyi joka hetki vain pahemmaksi. Nähdessään jonkin liikahtavan pölyn seassa Vareo aikoi jo sanoa olleensa oikeassa, mutta hahmon päästessä valoon hän huomasikin tuijottavansa tyystin vierasta miekkosta joka ulos päästessään lysähti kontalleen, ryömien epätoivoisesti kauemmas suuaukosta. Jättäen hänet omaan arvoonsa hetkeksi Vareo keskittyi uudelleen luolansuuhun, ja ohikiitävät sekunnit tuntuivat minuuttien mittaisilta kun maa järähteli ja kallio parkui heidän edessään.
Sitten, juuri kun luolansuu näytti romahtavan kasaan, pölyn seasta syöksähti ulos Zahirin hoikka hahmo rojahtaen kömpelösti heidän eteensä.

Vareo kykeni hetken verran vain tuijottamaan, toisaalta koska Zahirin näkeminen toi mukanaan sekoituksen pettymystä ja helpotusta. Ja toisaalta nähdessään miten rähjäiseltä aina niin puleerattu ja huoliteltu maagikko nyt näytti. Zahirin ääni oli kuitenkin terävä ja myrkyllinen kuin kyynpurema, ja päästäen Naenijan otteestaan Vareo valpastui tottelemaan maagikon käskyä. Huono-onninen miekkonen heidän vierellään näytti ymmärtävän asian koskevan häntä, mutta ehti vain raahautua eteenpäin ennen kuin Vareo kiiruhti tarraamaan häntä niskavilloista. Mies yritti vinkuvan hengityksen seassa sanoa jotain, mutta Vareota ei oikeastaan edes kiinnostanut. Hän vain piteli vastaanpanematonta miestä paikallaan, odottaen mitä Zahir mahtoi seuraavaksi keksiä.



Nähdessään maagikon kohottavan kätensä Shyal tunsi pahojen aavistusten syöksähtävän suoniinsa, ja hän kierähti sivulle luolan lattiaa pitkin kun kirkas ukonvasama leikkasi ilmaa hänen viereltään. Valonvälähdys oli sokaiseva, ja äänekäs jyrähdys ahtaassa tilassa jätti Sha'lassanhaltian korvat soimaan hänen ponnistaessa jaloilleen. Hän kuuli kuinka kattokivet kirskuivat ja vaikka pöly sokaisikisn Shyalia, hän erotti kumaraisen hahmon häkin edessä. Ohikiitävän hetken ajan haltianainen ajatteli iskevänsä puukon toisen selkään, mutta viereen putoava kivenlohkare sai hänet hylkäämään ajatuksen. Jos he kävisivät toistensa kurkkuun, he kaikki kolme murskautuisivat kuoliaaksi. Niinpä Sha'lassanhaltia käänsikin selkänsä ja syöksyi ylempää luolaa kohti, sydän mustana koska hän koki pettävänsä sillä hetkellä sekä Salinjen että pienen lohikäärmeenkin. Hän rukoili, että tunkeileva maagi onnistuisi pelastamaan olennon, niin hän voisi yrittää uudelleen tulevaisuudessa...
Ylempikin luola oli epävakaa, ja siellä Shyal vilkaisi vain ohimennen suuaukkoa kohti. Siellä odottaisivat se haltialunttu ja hänen kalju raakalaisensa. Niinpä Shyal kiihdytti askeleitaan ja loikkaten tarrasi luolan nurkassa aukenevaan, kapeaan halkeamaan josta nuotionsavu oli päässyt ulos. Välittämättä terävistä reunoista, jotka repivät hänen palaneiden vaatteidensa reunoja ja verisiä naarmuja hänen ihoonsa, huolimatta hänen silmiään pistelevästä pölystä, Shyal pusersi eteenpäin. Joka hetki uhka jäädä halkeamaan nalkkiin muuttui painostavammaksi, joten nähdessään sinisen taivaan välähdyksen Shyal raahautui vieläkin kiihkeämmin eteenpäin.
Ja viimein halkeama aukesi ulos, viileäin ilman tuntuessa Shyalin iholla kuin kevyt suudelma. Kiemurreltuaan jalkansa ulos halkeamasta Shyal lysähti selkä yhtä kivenlohkaretta vasten aivan loppuun kulutettuna. Hän oli kauttaaltaan pölyssä, verillä ja tunika riekaleina. Mutta hän oli elossa.

User avatar
Kide
Posts: 546
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kide » Tue Feb 13, 2018 6:29 pm

Naenija hidasti hetkellisesti askeliaan, kun luolan sisältä kantautui lisää ääniä. Vaan tämä alkava jyrinä oli jotain aivan muuta mitä ihmisen - olipa hän maagikko tai ei - uskoisi saavan aikaan. Nana ei ollu varma mistä oli kyse, ja vaikka ääni kuulosti pahaenteiseltä hän halusi päästä luolan sisään Nafin luo. Heti. Vareon huudahdus kertoi pahimman painajaisen käyvän toteen, mutta se ei hidastanut haltian vauhtia vaan hän halusi päästä luolaan entistä kiihkeämmin. Mutta ennen kuin Nana ehti jatkaa juoksuaan pidemmälle, pysäytti tiukka ote olkapäästä hänet. Nana käännähti katsomaan häneen tarttuneeseen Vareoon silmät epätoivosta leiskuen.
"Päästä irti!" Nana rääkäisi ja yritti riuhtaista itsensä miehen otteesta. Olkapäähän tarrannut käsi irtosikin, mutta vain kietoutuakseen haltian ympäri entistä tiukemmin yhdessä toisen käden kanssa.
"Älä tee sitä! Jos menet tuonne, murskaannut hengiltä!" Sen sijaan, että Vareon sanat olisivat saaneet Nanan ymmärtämään tilanteen vakavuuden, saivat ne hänet kauhusta suunniltaan haltian kuvitellessa pienen liskonsa murskaantumassa putoilevien kivenlohkareiden alle.
"Mutta Nafi..!" Nana huusi ja yritti epätoivoisesti riuhtoa itseään vapaaksi. Vareo oli kuitenkin painanut haltian itseään vasten raudanlujalla otteella eikä Nanan rimpuilulla ollut juuri vaikutusta. Hätäisesti haparoiden kapeat sormet tarttuivat Vareon paidanhihoihin ja kiskoivat raivoisasti, mutta tuloksetta. Mies oli lukinnut vahvat kätensä Nanan käsivarsien päälle, ja naisen yritys riuhtoa niitä irti oli yhtä hyödytöntä kuin hän olisi yrittänyt muokata kalliota. Heidän edessään oleva kallio sen sijaan kuulosti muokkaantuvan täyttä päätä.

Vaikka Vareo yritti vakuuttaa Zahirin tuovan Nafin turvaan, tuntui pakokauhu vain paisuvan Nanan sisällä. Pelon ja epätoivon vauhdittama rimpuilu hellitti vasta, kun pölypilven alle peittoon jääneellä luolansuulla näkyi liikettä. Pölyn takaa esiin päästyään tuskaisesti yskivä ja maahan romahtava mies osoittautui kuitenkin olevan yksi Sha'lassainhaltian seuraajista Zahirin sijaan.
"Eii..." Nana vaikersi tukahtuneella äänellä. Sen sijaan, että haltia olisi yrittänyt jatkaa rimpuiluaan vapauteen, kaikki hänestä uhonnut voima näytti valuvan pois ja olisi varmasti mukanaan vienyt Nanankin polvilleen maahan, jollei Vareo olisi pitänyt hänestä edelleen kiinni. Voimistunut jyrinä ja tärinä kertoivat luolan vetävän viimeisiä henkäisyjään ennen kuin siitä tulisi vain kivenlohkareiden röykkiö. Äänettömät kyyneleet valahtivat pitkin haltian kalpeita kasvoja - luola ei ehkä olisi ainoa, joka veti juuri viimeiset henkäyksensä. Ajatus siitä, ettei Nana ehkä enää koskaan näkisi Nafia, oli lamauttava. Haltia ei pystynyt kuin tuijottamaan luolan suuaukkoa kuin olisi silkalla tahdonvoimalla voinut kiskoa Zahirin ja Nafin sieltä pois. Ja lopulta, ihan liian pitkältä tuntuneen hetken jälkeen, kuin ihmeen kaupalla sieltä syöksyikin ulos Zahir tummanharmaaksi tomuttuneessa viitassaan, juuri ennen kuin luola lopullisesti sortui. Nana henkäisi ja räpytteli silmiään varmistuakseen, että tuo maahan rojahtanut sotkuinen mies oli todellakin Zahir, huoliteltu ja tarkkaliikkeinen maagikko. Jos miehen ulkoisesta olemuksesta sitä oli vaikea uskoa, niin tämän jäätävä ääni ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Niin pahaenteisiä kuin Zahirin sanat olivatkin, ei Nana kiinnittänyt niihin juuri huomiota tajutessaan viimein maagikon toisessa käsivarressa roikkuvan liskon.
"Nafi!" haltia henkäisi ja ryntäsi Zahiria kohti Vareon juuri irrottettua otteensa haltiasta lähteäkseen pakoa suunnittelevan seuraajan luo.

Nafi oli iskenyt lyhyet mutta terävät hampaansa tiukasti sieppaajansa käsivarteen, kuin olisi purkanut siihen kaiken parin päivän vankeuden aikana patoutuneen kiukkunsa. Se säpsähti kuullessaan Naenijan tutun äänen, muttei irrottanut otettaan kädestä ennen kuin Nana tumahti Zahirin viereen polvilleen. Nähtyään Nanan nosti lisko viimein verisen kuononsa ja loikkasi kuin pieni ohjus emäntänsä rintaa vasten.

Nana hyväili hetken kyyneleet silmissä villisti hänen sylissään pyörivää liskoa, joka tökki kuonollaan innoissaan emäntäänsä, jättäen punaisia tahroja pitkin haltian viittaa. Hetken riemun jälkeen, kun molemmat olivat todenneet toistensa olevan kutakuinkin kunnossa, lisko rauhoittui viimein tutulle paikalleen Nanan harteille ja alkoi tiirailla ympärilleen selvästi vaistoten kireän tunnelman. Nafi sähähti varoittavasti Zahirille, jota se näytti pitävän enemmänkin yhtenä sieppaajista kuin pelastajanaan. Vasta nyt Nanakin kiinnitti tarkemmin huomiota Zahiriin ja tajusi yhtälön miehen käsivarressa näkyvien naarmujen ja Nafin verisen kuonon välillä. Nafi oli todellakin iskenyt hampaansa pelastajaansa - ja siitä huolimatta Zahir oli tuonut liskon mukanaan turvaan. Nana ei ehkä olisi tuntenut niin suurta kiitollisuuden ailahdusta sisällään, mikäli olisi tiennyt miehen aiheuttaneen luolan romahduksen saatika tämän alkuperäiset motiivit liskon pelastamiseen viime hetkellä. Zahir itse näytti tuskin huomaavan haavaa tai mitään muutakaan ympärillään, vaan oli pelottavan keskittynyt jäljelle jääneeseen Sha'lassainhaltian seuraajaan. Violettien silmien kylmä katse tuntui Nanasta jo liiankin tutulta ja värähtäen hän nousi seisomaan ottaen askeleen taaksepäin. Haltia olisi halunnut kiittää Zahiria, pahoitella Nafin puolesta ja myös tietää, mitä luolassa oikein tapahtui, mutta katsottuaan maagikkoa hetken hän päätti nielaista asiansa toistaiseksi. Nana ei keksinyt selitystä sille, miksi Zahir oli niin kiinnostunut tuosta miehestä - hehän olivat juuri löytäneet sen mitä olivat tulleet etsimään -, mutta jokin maagikon olemuksessa sai hänet pysymään toistaiseksi hiljaa ja vain poissa tieltä.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 699
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Tinanja » Tue Feb 13, 2018 8:11 pm

Hiekka maagikon polvien alla tuntui pehmeältä, ilma hänen ympärillään viileältä ja pienoinen tuulenvire lähes kylmältä maagikon pölyisillä ja likaisilla kasvoilla, kun Zahir katsoi luolasta paenneen miehen jähmettyvän, ja Vareon noudattaessa nopeasti hänen käskyjään siitä huolimatta, miten nopeasti tilanne etene. Siitä olisi ehkä myöhemmin hyötyä. Ehkä se parantaisi Vareon itseluottamusta tälläisissä tilanteissa, tekisi tuosta entistä luotettavamman alaisen. Siihen tosin auttaisi myös se, miten Naenija olisi hänen taskussaan... nuo näyttivät viihtyvän keskenään paremmin kuin hyvin, ja sitä pitäisi vielä päästä hyödyntämään. Nyt kuitenkin, pilvien keräännyttyä hämärtyvän taivaan ylle tuulen tuomina, Zahir tunsi ensimmäisten vesipisaroiden tipahtelevan pilvistä kasvoilleen, harteilleen ja keholleen samalla, kun veri valui hänen käsivarttaan pitkin maahan tasaisena norona, ja kyljestä vaatteille lämmittäen kehoa, joka ravisteli viimeisiä adrenaliininrippeitä pois. Samoilla sekunneilla, kun luolasta karannut seuraaja jähmettyi kauhusta ja Vareon läsnäolosta, Zahir tunsi rämeliskon laskevan viimein irti hänen käsivarrestaan. Se sai verenvuodon vain yltymään, ja Zahir painoi vaistomaisesti terveen kätensä haavan päälle, kun hänen loukkaantunut kätensä painautui kylkeä vasten. Maagikko irvisti kivusta, väsymyksestä ja vihasta, kun nousi hieman haparoivalla liikkeelle jaloilleen.

Hänellä olisi vielä tehtävää, ennen kuin tämä kohtaaminen olisi ohitse. Sade yltyi hitaasti tasaiseksi vesipisaroiden virraksi, joka muutti tummanharmaata pölyä maagikon vaatteilla ja kasvoilla märäksi liaksi, jota tuskin pian enää erottikaan maagikon vaatteilta miehen pidellessä kättään ja kylkeään ontuessaan vähän kohti miestä, jota Vareo vartioi.
"Minä en edes viitsi uhkailla sinua, ja malttini on tuon...", Zahir kääntyi hitaasti vilkaisemaan kivikasaa ja pölypilveä, joka laskeutui sateen ansiosta tehokkaasti värjäten kivet yhä tummemmiksi. "...jälkeen kadonnut kokonaan. Vaatii vain kolme loitsuriimua lausumanani, ja sinä kaadut kuolleena maahan", maagikko lopetti uhkauksensa, nyt kohottaen katseensa kokonaan tuohon mieheen, joka seisoi hänen edessään, Vareo sivullaan. "Ja olet sen verran järkevä, että arvostat elämääsi... Tai...", Zahir näytti hetken melkein mietteliäältä. "Toivon niin", tämä lisäsi äänen ollessa kylmä, vihainen. Väsymyksestä huolimatta siinä oli edelleen vahvuutta, joka sai vain lisävoimaa ärtymyksestä ja vihasta.
"Nyt sinä, kuka ikinä oletkin, kerrot kaiken, mitä tiedät siitä Sha'lassahaltiasta ja siitä, mihin tämä lähti vain korkeintaan minuutteja sitten, tai tuo", maagikko viittasi Vareoon. "Murtaa ensin raajasi paskaksi yksi kerrallaan ennen kuin minä tapan sinut", Zahir sanoi sitten viileästi, kylmästi.
"Ala puhua."

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 436
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kuparirapu » Thu Feb 15, 2018 10:24 pm

Polvillaan kyyristelevä miekkonen ei edes yrittänyt irrottaa Vareon otetta, joten hän ehti nähdä kuinka Nafi hautautui Naenijan syliin. Molemmat näyttivät olevan miltei kyynelissä jälleennäkemisestä, ja Vareokin tunsi pienen hymyn nousevan huulilleen. Jokin haltianaisen ja tuon pienen olennon välisessä suhteessa oli erityistä, paljon enemmän kuin yleensä emännän ja lemmikin. Vilkaisten sivusilmin Zahiria, ja eritoten maagikon kädessä näkyviä verijälkiä, Vareon oli myös todettava tuon pikkuisen liskon olevan monin verroin rohkeampi kuin suurin osa Phoeben rosvoista ja murhamiehistä. Kukapa toinen olisi voinut puraista Zahiria, maagikkoa jonka pitkät sormet olivat kaivautuneet kaupungin jokaiseen nurkkaan, ja selvinnyt siitä hengissä?

Sitten Zahir nousi, ja Vareo keskittyi käsillä olevaan aiheeseen. Viileiden sadepisaroiden ripsahdellessa hänen päälakeensa ja valuessa hitaasti alas niskaa kohti hän seisoi paikallaan, vakavana ja sanattomana kuin patsas, Zahirin nilkuttaessa lähemmäs. Maagikon silmissä palava viha oli terävä kuin tikari, ja Vareo oli sanattoman helpottunut että se kohdistui johonkuhun muuhun kuin häneen. Zahirin eleestä Vareo nykäisi miestä ylöspäin jolloin tämä könysi jaloilleen. Maagikon sävy oli väsynyt, mutta rautaisen päättäväinen. Ei vaanimista, eikä uhkauksilla pohjustettua pelkoa. Paukutten kysymyksiä kuin nyrkiniskuja Zahir määräsi heidän vankinsa kertomaan kaiken mahdollisen. Vareon silmät kapenivat hieman maagikon tuputtaessa hänet mukaan kovisteluunsa, koska ei ollut varma jaksaisiko nostaa itseään edes satulaan kaiken tämän jälkeen. Mutta oli parempi olla sanomatta sitä ääneen. Vareo vain kiristi hieman otettaan miehen paidanniskasta, sateen valellessa verta ja likaa hänen kasvoiltaan ja vaatteiltaan.
Heidän välissään seisova mies piti hetken aikaa katseensa maassa, väristen hienoisesti. Oliko se pelosta vai kylmästä, oli mahdotonta sanoa. Sitten hän nosti katseensa Zahiriin, sellaisen henkilön katseen joka näki ettei hänellä ollut mitään salattavaa tai menetettävää. Epätoivoisen katseen, joka kuitenkin valmistautui ottamaan vastaan minkä tahansa kohtalon.
"Ymmärrän kyllä mitä te haluatte. Minä tiedän vain sen, mitä hän on meille kertonut, eikä se ole vastaus jonka haluat," hän sanoi jopa hieman uhmakkaan kuuloisesti. Läheltä Vareo pani merkille syvät uurteet miehen päivittyneillä kasvoilla, samoin kuin takkuisen parran joka kulki suun ympäri korville asti. Miehen otsa painui surullisen näköisesti hänen jatkaessa:
"Toivon että tiedätte jo hänen saapuneen pohjoisesta. Konaj'n aavikolta, joka kätkee sisäänsä enemmän salaisuuksia kuin ihmiselämä kykenee muistamaan. Siellä Sanansaattaja kohtasi lohikäärmeen, ja selvisi kertomaan siitä."
Mies vilkaisi ohimennen Naenijaa ja tämän hartioilla lepäävää Nafia.
"Te voitte sanoa sitä pelkäksi puheeksi. Mutta jos yksi sellainen siivekäs tuhontuoja nousi jo Phoebenkin alta, kuka voi väittää ettei niitä ole enemmänkin? Ja ehkä ne todella ovat Tulen Jumalattaren lähettiläitä. Ehkä tämän maailman olisi jo aika muuttua sellaiseksi, jossa valta ei ole sama asia kuin vauraus ja magia."
Viimeisten sanojen kohdalla mies heitti hieman halveksuvan katseen Zahiria kohti, mutta huokaisi sitten syvään ja tuijotti kosteaa ruohoa jalkojensa juuressa.
"Mutta vaikka kaikki se puhe muutoksen tulesta, lohikäärmeistä ja valituista oli juuri sitä, pelkkää puhetta...mitä muuta mahdollisuutta meillä oikein olisi elämällämme? Talven selvisimme nukkumalla tallien heinissä ja syrjäkujilla, pakkanen jäytäen luita ja ytimiä. Ja me jotka selvisimme hengissä emme kelpaa enää edes kävelemään "parempien" henkilöiden varjojen yli. Täällä meillä oli suojaa, ruokaa, lämpöä ja...toisemme. Vaan ei ole enää," mies lopetti ja vilkaisi paljonpuhuvasti sivulla retkottavaan ruumiiseen, samaan jonka ohimoon Naenija oli iskenyt rautanuijan. Kiinnittäen katseensa suoraan Naenijaan miehen katse oli kova kuin rauta.
"Kerrohan minulle, haltia; onko tuo olento sinulle näin tärkeä? Tovereideni hengen arvoinen, meitä rohkaisseen toivoin arvoinen? Onko sinun onnesi siten siis tärkeämpi kuin meidän? Minusta tuntuu, että tuskin aiot antaa samanlaista merkitystä meidän elämällemme kuin Sanansaattajamme."

User avatar
Kide
Posts: 546
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kide » Sat Feb 17, 2018 5:13 pm

Naenija seurasi kuinka Zahir kampesi itsensä pystyyn. Jo siitä, etteivät maagikon kasvot pysyneet enää tyynen maskin takana, parantaja saattoi päätellä tämän olevan haavoittunut useammastakin kohtaa. Miehen liikkuminen näytti kivuliaalta, mutta yhtä varmasti kuin hiljalleen voimistuva sade huuhtoi kivipölyä hänen vaatteiltaan, näytti myös kipu haalistuvan miehen kasvoilta ja korvautuvan tästä uhkuvalla vihalla. Maagikon viimeiselle seuraajalle osoittamissa sanoissa oli yllättävän paljon terävyyttä ja varmuutta, vaikka hänen olemuksensa ei enää ollutkaan ihan entisellään.

Zahirin sanoista käydessä ilmi, että Sha'lassainhaltia oli onnistunut pakenemaan, Nana vilkaisi vaivihkaa luolaa, tai pikemminkin sen jäänteitä kohti, mutta hämärtyvässä metsässä ei näkynyt liikettä. Mitään ei myöskään kuulunut sateen tasaista ropinaa lukuunottamatta. Nana tunsi yhtä aikaa helpotusta mutta myös ahdistusta siitä, että tuo nainen oli edelleen elossa. Toisaalta hän ei olisi enää halunnutkaan kuulla kenenkään muun menettäneen henkeään tässä jupakassa, mutta toisaalta häntä ahdisti se tieto, että Nafin sieppaaja oli edelleen vapaalla jalalla. Zahirin viimeisten sanojen kohdalla Nana värähti, eikä se johtunut ilmaa viilentäneestä tuulesta tai sen mukanaan tuomasta sateesta. Kenenkään heistä kolmesta tuskin tarvitsi kahdesti miettiä, etteikö tuo maagikko olisi valmis toteuttamaan uhkaustaan. Nana vilkaisi Vareota ja nielaisi nähdessään tämän tiukentamassa otettaan vangista. Kaljupään ilmekään ei näyttänyt värähtävän ja kauhukseen Nana sai tajuta, että todennäköisesti Vareo tottelisi Zahiria tarpeen vaatiessa. Zahirin kylmät sanat toivat haltian mieleen edellisenä päivänä - oliko se todellakin ollut vasta eilen! - maagikon Vareota kohti sylkemät samankaltaiset uhkaukset. Ja siinä Vareo seisoi kaikesta huolimatta valmiina tuomaan Zahirin uhkaukset toteen oman kätensä kautta.
"Ja tässä minä seison tekemättä mitään", Nana totesi mielessään ja pakotti itsensä liikkumaan lähemmäs miehiä päättäen mielessään, ettei hän voisi antaa Zahirin toteuttaa uhkaustaan - he olivat aiheuttaneet jo ihan tarpeeksi tuhoa eikä tuo mies olisi enää heille uhkana. Nafi liikahteli levottomasti Nanan hartioilla ja sen pää heilahteli terävästi miehestä toiseen. Lisko aisti sekä emäntänsä että koko ilmapiirin kireyden ja oli itsekin kireä kuin jännitetty jousi kaiken kokemansa jälkeen. Nanan kaulan ympäri kiertynyt häntä lätsähteli haltian märkää viittaa vasten Nafin heiluttaessa sitä hermostuneesti.

Vaikka hetken näytti jo pelottavasti siltä, ettei Vareon pitelemä mies vastaisi Zahirille millään tavoin, nosti tuo lopulta pölystä ja sateesta raidoittuneet kasvonsa maagikkoa kohti. Miehen katseesta ei välittynyt suoranaista pelkoa ja mitä enemmän hän puhui, sitä uhmakkaammaksi sävy muuttui. Nana saattoi vain toivoa, että tuo mies ymmärtäisi säilyttää malttinsa eikä ärsyttäisi Zahiria yhtään enempää - Nana ei voinut tietää onnistuisiko säästämään miehen henkeä vaikka yrittäisi, mikäli tämä saisi puheillaan Zahirin entistä vihaisemmaksi.
"Ehkä tämän maailman olisi jo aika muuttua sellaiseksi, jossa valta ei ole sama asia kuin vauraus ja magia." Miehen lausahdus jäi kaikumaan Nanan mieleen, eikä hän voinut väittää, etteikö olisi ollut osaltaan samaa mieltä miehen kanssa, vaikkei muuhun tämän kertomaan ollutkaan valmis uskomaan. Varsinkaan siihen, että lohikäärmeen herääminen Phoeben alla - niin eriskummallinen tapaus kuin se olikin - liittyisi jollain tapaa jumaliin. Mutta se oli totisinta totta, että tällä hetkellä rikkaat rikastuivat ja köyhät jäivät heidän jalkoihinsa, minkä aiheuttama rauhattomuus oli aistittavissa ainakin Phoebessa. Nana vilkaisi Zahiria ja ruskeiden silmien takana välähti pelottava ymmärrys. Hänkin oli juuri siirtynyt lain varjoisammalle puolelle aiheuttamaan sekasortoa ja mennyt paljon pidemmälle kuin olisi koskaan voinut kuvitellakaan menevänsä. Eivätkä hänen likaiset työnsä päättyisi tähän. Se, että hän suorittaisi maksunsa Zahirille mitä todennäköisimmin vain parantajan työnä, helpotti tilannetta hieman, mutta ei juuri enempää kuin jos höyhen olisi nostettu sen kivenjärkäleen päältä, mikä haltian harteilla nyt painoi. Ja tuota painoa vain lisäsi miehen jatkaessa puhumistaan heistä yhteisönä. Nana ymmärsi hyvin sen tarpeen kuulua johonkin, eikä epäillyt etteikö mies olisi nyt puhunut täyttä totta. Haltia huomasi kuinka miehen katse hakeutui nurmikolla elottomana makaavaan vartijaan, ja samassa Nana laski oman tuskaisen näköisen katseensa jalkoihinsa.

Naenija yllättyi Vareon pitelemän miehen osoittaessa lopuksi sanansa hänelle. Parantaja nosti varovasti katseensa mieheen vain kohdatakseen tämän pelottavan tiukan tuijotuksen, jossa hän havaitsi yllätyksekseen myös jotain tuttua.
"Minä... Tämä ei ollut tarkoitukseni", Nana vastasi hiljaa ja pudisti päätään silmänsä kiinni puristaen. Yhä voimistuva sade peitti alleen hänen poskilleen tulvahtaneet kyyneleet, haltian nostaessa katseensa takaisin mieheen.
"Jokainen on minulle yhtä arvokas", parantaja jatkoi lähes kuiskaten ja hänen äänestään välittyi selvästi se kipu, jota tilanne hänen sisimmässään aiheutti. Haltiasta tuntui, että hän oli ensin myynyt puolet sielustaan ja nyt kadottanut siitä jäljelle jääneet rippeetkin. Ajatus oli niin tuskallinen, että tietoisesti tai tiedostamatta, Nanan oli sysättävä se syrjään selviytyäkseen. Ruskeiden silmien takana värjynyt tuska väistyi jonkin voimakkaamman alle haltian kohottaessa hieman leukaansa ja poratessa yllättäen tiukentuvan katseensa viimeiseen seuraajaan, jonka hän oli juuri tunnistanut.
"Ainakin tämä teille vieras otus, jolla ei ole lohikäärmeiden kanssa mitään tekemistä, näytti olevan teille lähes minun henkeni arvoinen. Se oli sinulle tämän arvoinen", Nana puhui yhä tiukkenevaan äänensävyyn ja nosti kätensä osoittamaan syyttävästi ruhjottuja kasvojaan. Haltia oli ensin epäillyt muistikuviaan, mutta nyt hän oli lähes varma; juuri tuo mies oli pahoinpidellyt hänet. Nanan katse oli muuttunut epäröivästä yhtä tiukaksi kuin miehen. Ilma heidän välillään olisi voinut vaikka leikata siitä ohi uskaltautuvan kahtia, niin tiukasti katseet porautuivat toisiinsa. Nana ei ollut hyväksynyt - eikä ehkä koskaan voisikaan hyväksyä - juuri tapahtunutta, mutta ei hän myöskään ollut valmis hyväksymään hänelle ja Nafille tapahtunutta. Ja koska haltia ei pystynyt vielä käsittelemään hänen tekojensa ja jopa hänen kätensä kautta aiheutuneita kuolemia, heitti hänen mielensä suojamuuriksi ajatuksen siitä, että tämä joukkio oli itse omilla toimillaan saattanut itsensä tähän tilanteeseen. He olivat loukanneet häntä ja ansainneet tämän!
"Luulitteko tosiaan, että olisin luopunut perheenjäsenestäni ja uskostani vain teidän uskomusten - tai uhkailujen - tähden? Olisitko itse? Olisitko luopunut tuosta vain kaikesta sinulle tärkeimmästä?" haltia kysyi silmät leiskuen, vaikka tarkkasilmäinen saattoi huomata, että tuo viha oli vain nostettu verhoamaan sen alla värjyvää tuskaa. Nanan oli haettava teoilleen oikeutta ainakin vielä hetkeksi. Rakentaa yhä paksumpaa muuria niiden pelottavien totuuksien eteen, jotka valloilleen päästessään saattaisivat musertaa hänet.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 699
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Tinanja » Tue Feb 20, 2018 5:16 pm

Zahirin olemus oli suora siitä huolimatta, että hän tunsi kehonsa väittävän vastaan vielä tätä viimeistä ponnistusta. Tuon hänen edessään Vareon pitelevän miehen sanat siitä, että tämä ymmärsi, mitä hän halusi saivat Zahirin vain tuhahtamaan vähän. Tuo alkoi kuulostaa hyvin paljon siltä, jota seurasi, eikä maagikko uskonut sanoja kuunnellessaan saavan tuosta juurikaan enempää irti. Hän tiesi jo, että tuo fanaattinen saarnaajahullu oli saapunut aavikolta, sillä koko kaupunki juorusi siitä. Samaten lohikäärmeen kohtaamisesta tuo oli sanojensa mukaan selvinnyt. Phoebeen tuon olivat saattaneet huhupuheet maan alta nousseesta lohikäärmeestä, ja moni muukin tuon hullun lisäksi oli vieraillut kaupungissa sen vuoksi. Hänen edessään seisovan miehen sanoissa ei ollut mitään uutta, eivätkä ne kertoneet tuon sanansaattajaksi itseään kutsuvan Sha'lassahaltian ajatuksista ja tavoitteista yhtään enempää kuin hänet omatkaan spekulaationsa. Eikä häntä voinut vähempää kiinnostaa se, miten luola oli sortunut, ja se paskiainen oli päässyt pakoon. Maagikko hymähtikin tuolle miehelle tämän valittaessa hänen vieneen tuon perheen.
"Minä nautin siitä", tämä totesi vinon, ilkeän kylmän virneen levitessä hänen kasvoilleen hetkellisesti. "Mutta sinä et ole aikani arvoinen, jotta viitsisin saattaa sinut samaan kohtaloon kuin rakkaat toverisi, jotka... saivat sen, mitä ansaitsivat astumalla minun kaupungissani rajani ylitse", Zahir vastasi katsoen nyt terävällä katseella tuota miestä vielä hetken. Sitten tämä kääntyi lähteäkseen, kun Naenijan purkaus sai miehen kohottamaan kulmiaan, pysähtymään ja katsomaan tuota viattoman naiivia, kilttiä parantajaa.

No, tuosta asenteesta tulisi vielä olemaan hyötyä, oli hyvä tietää, että naisella oli sellainenkin osa tuon muutoin niin kiltissä olemuksessa. Mutta maagikon maltti oli lopussa, ja hän tiesi jaksamisensa olevan myös lähellä loppua. Tämä vilkaisi vielä olkansa ylitse kertaalleen tuohon mieheen.
"Mikäli näen sinut ikinä, koskaan Phoebessa tai sen lähellä, olet kuollut. Nyt... juokse idiootteine sanoinesi ja uskomuksinesi. Pois silmistäni, pois mielestäni mikäli arvostat vähäistä elämääsi", maagikko tuhahti keskeyttäen Naenijan viimeisimmän purkauksen siitä, miten tämä ei luopuisi perheenjäsenestään mistään hinnasta. Sanansa todettuaan maagikko kääntyi poispäin tuosta Vareon pitelevästä miehestä sateen tippuessa hitaasti hänen viittansa peittämiltä olkapäiltään. Vaikka viitan tarkoitus oli pitää vettä, se alkoi hitaasti imeä vesipisaroita kankaaseensa.
"Juokse, äläkä pysähdy", Zahir sanoi vielä hiljaa, kylmästi ennen kuin lähti. Hitaasti, varoen maagikon askeleet kuljettivat tämän takaisin puiden rajalle, jossa heidän hevosensa odottelivat heitä puihin sidottuina. Jokainen kolmesta hyväkuntoisesta ratsusta odotti pää lähes maantasassa riippuen, toistensa vierillä puiden alla ratsastajien paluuta. Myös eläimet valuivat vettä jo nyt siitä huolimatta, että puut antoivat hieman suojaa. Maagikko käveli oman ratsunsa luokse ja kurottautui sen satulan takana olevasta laukustaan vetämään pienen lasipullon, jossa oli hyvin epämääräisen väristä nestettä. Sen enempää asiaa harkitsematta mies kaatoi hieman irvistäen nesteen kurkustaan alas, ja sulki silmänsä pieneksi hetkeksi koko kehoa ravisuttavan kivun painuessa taka-alalle. Rohdos ei parantaisi tällä määrällä hänen vammojaan, mutta se vei kivun tehokkaasti pois, eikä lämmin, kättä pitkin maahan valuva verikään tuntunut enää yhtään niin häiritsevältä ainakaan sillä hetkellä.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 436
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kuparirapu » Thu Feb 22, 2018 8:09 pm

Vareon päänahkaa kihelmöi, hänen kuullessa otteessaan pitelemänsä miehen sanoissa samanlaisen kaiun kuin omissaan, silloin selitellessään torilla aiheuttamaansa tappelua Naenijalle. Pelottavalla tavalla Vareosta tuntui, että hän olisi itse voinut olla tällä hetkellä miehen paikalla. Pohjalle vajonneena, puolustaen mitä tahansa itseään suurempaa koska hänellä ei olisi mitään tai ketään muuta. Oli silkkaa onnea, että hän oli kyennyt pakenemaan köyhyyden kahleita, ja ilman Zahiria se ei ehkä olisi onnistunut.
Ruskeat silmät vilkaisivat mustiin pukeutunutta maagikkoa, kykenemättä uskomaan omia ajatuksiaan; tunsiko hän todellakin kiitollisuutta Zahiria kohtaan? Oliko hänellä oikeutta edes sellaiseen? Nähtyään kaiken sen veren jota mies oli vuodattanut, ja tulisi varmasti vuodattamaan tulvevaisuudessa...
Sadepisarat tuntuivat Vareon niskaa pitkin liukuvilta kylmiltä sormilta, kaikkien niiden kosketuksilta joiden ylitse hän oli astunut päästäkseen siihen missä nyt seisoi. Kylmä muljahdus vatsanpohjassa sai miehen puremaan hammasta, jottei olisi romahtanut sisimpäänsä muodostuneen tunnemyrskyn alla. Oli keskityttävä lyhyisiin hetkiin. Zahir puhuisi miehen kanssa. He ratsastaisivat takaisin kaupunkiin. He eroaisivat kukin suunnalleen. Ja sen jälkeen, sen jälkeen Vareon olisi kohdattava nämä ajatukset ja selvittävä niistä. Tavalla tai toisella.

Heidän kuulustelemansa miehen sanat näyttivät osuneen kipeästi Naenijan omatuntoon. Parantaja tuntui lausuvan ensimmäiset sanat enemmänkin itselleen, mutta sitten haltianaisen piilotettu terä nousi esiin, ja hän vastasi samalla mitalla. Vareo tunsi miehen nytkähtävän Naenijan sanoista, mutta katumuksen sijaan hänen silmissään näkyi aiempi haastava terä.
"Sinun henkesikö, haltia? Hengitätkö sinä, käveletkö sinä omilla jaloillasi? Se joka vertaa pelkkää kipua kuolemiseen, ei ole koskaan kokenut miten paljon voit kärsiä ennen kuin vajoat tyhjyyteen!"
Vareo nykäisi miestä varoittavasti, ja mulkaistuaan häntä mies jatkoi myrkyllisesti:
"Minä annoin kaiken, mitä minulla enää oli jäljellä. Käteni, silmäni ja suuni, koska kaiken muun on maailma minulta vienyt. Älä saarnaa siis minulle menetyksestä ja kivusta, sinä joka olet elänyt elämäsi kuin äitisi povella."
Zahir puuttui myös puheeseen, mutta hänelle mies tajusi olla sylkemättä kovia sanoja. Sen sijaan hän vain painoi päänsä alaspäin, melkein kuin olisi odottanut Zahirin mestaavan hänet tässä ja nyt. Vareo katsoi odottavasti maagikkoa kun tämä näytti jo kääntyvän lähteäkseen. Eikä hän voinut olla tuntematta pientä helpotustaan kuullessaan maagikon lopulta sanovan sanat: "Juokse, äläkä pysähdy,"
Vareo irrotti otteensa ja risti kätensä jurosti, miehen hieraistessa niskaansa. Hän katsoi vielä heistä jokaista kertaalleen, kuin olisi halunnut sanoa jotain. Pakottaa heitä näkemään maailma sellaisena kuin hän sen näki. Mutta mies pysyi hiljaa. Hän kääntyi, vilkaisten kyllä muutaman kerran aikoiko Zahir iskeä häntä selkään, ja otettuaan muutaman turvallisen askeleen lähti hölkkäämään mäkeä alaspäin kunnes katosi metsän siimekseen. Vareo katsoi miehen perään loppuun asti koska tunsi olevansa jotenkin velvoitettu siihen. Hänen päänsä tuntui humisevan kevyesti, ja Vareo horjahti kevyesti astuessaan ensimmäisen askeleensa Zahirin perään. Hän ei tuntenut vielä kipua, ei kunnolla, mutta kokemuksesta Vareo tiesi sen tulevan ennemmin tai myöhemmin. Hänen kätensä siirtyi kevyesti koskettamaan kylkeään, ja Vareon veti kipeästi henkeä tuntiessaan kihelmöivän kivun syttyvän kosketuksensa alle. Mikään ei ollut murtunut, ihme kyllä, mutta hänen kylkensä näyttäisi varmasti nuijitulta paistilihalta useamman päivän ajan.
Naenijan vierellä Vareo pysähtyi, ja katsoi haltianaista. Hänen katseessaan näkyi tuhat sanaa, joista jokainen kuitenkin kuoli hänen huulilleen koska mikään ei tuntunut sopivalta. Sadekaan ei kyennyt kokonaan pyyhkimään pois mitä he kaikki olivat tänään tehneet. Niin Zahir, Vareo kuin Naenijakin. Niinpä Vareo kykeni vain ojentamaan kättään, ja sanomaan hiljaisella äänellä:
"Tule. Mennään pois."

User avatar
Kide
Posts: 546
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kide » Fri Feb 23, 2018 8:57 pm

Miehen vastaus iskeytyi veitsen tavoin Naenijaan. Sanat sivalsivat hänen sisintään sen ytimeä myöten ja jättivät jälkeensä pelottavina ammottavia haavoja, joiden haltia saattoi vain toivoa joskus paranevan, vaikka tiesikin arpien jäävän iäksi. Tuo mies oli yhtä aikaa kivuliaan oikeassa, mutta myös täysin väärässä. Mies ei todellakaan tiennyt, mitä Nana oli ehtinyt elämänsä aikana käymään läpi. Ei, Nana ei ollut koskaan menettänyt kaikkea, mutta tarpeeksi paljon ymmärtääkseen tuon tuskan. Hänen ei ollut tarvinnut katsoa oman tukiverkkonsa, kyläyhteisönsä kuolemista, mutta hän oli joutunut katsomaan kuinka he kaikki käänsivät yksitellen selkänsä, eikä Nana tiennyt kumpi oli pahempi. Kuoleminen, niin kammottavan lopullinen kuin se olikin, se oli loppujen lopuksi helpoin osuus. Kaikki mitä tuli sitä ennen, koko elämä, se oli kaikessa kauheudessaan kuin myös kauneudessaankin se vaikeampi osuus. Mutta elämä oli Naenijalle aina ollut se, mitä piti kunnioittaa ja varjella viimeiseen asti, ja niin hän oli tehnytkin - tähän asti. Tunteiden kirjo loisti kuin sateenkaari parantajan katseessa, mutta hän seisoi vain hiljaa aloillaan kohdaten Vareon pitelemän miehen katseen väkisin. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa; millään, mitä hän voisi sanoa, ei olisi enää tässä tilanteessa merkitystä.
Nafi tunsi Nanan tuskan ja painautui tiiviimmin emäntäänsä vasten kuin tätä tukeakseen, mutta ensimmäistä kertaa elämässään Nana ei saanut imettyä siitä lohtua, vaan lisko tuntui pikemminkin taakalta tämän hartioilla.

Jos tästä kaikesta halusi etsiä jotain hyvää se oli se, että Zahirkin oli liian väsynyt välittääkseen enää. Nana oli helpottonut maagikon käskyttäessä jäljellä jäänyttä miestä vain katoamaan, vaikka tuo mustaviittainen mies olikin jälleen ilmekään värähtämättä uhannut viimeistä seuraajaa kuolemalla, mikäli tämä ei tottelisi. Nana tajusi, että Zahir käyttäytyi kuin hänellä olisi oikeus päättää kuka elää ja kuka ei. Lisäksi maagikko puhui Phoebesta kuin olisi sen omistanut. Kuka tuo kuvitteli olevansa ja miten hän kehtasi! Nana puristi kätensä nyrkkiin katsoessaan maagikon jo käännyttyä lähteäkseen sylkäisevän vielä viimeiset varoittavalla äänensävyllä lausutut sanat Vareon pitelemää miestä kohti.
Yhtä nopeasti kuin kiukku oli jälleen päässyt syttymään haltiassa hiipui se myös pois ja korvautui uudelleen sillä järkyttävällä ajatuksella, että olihan Nana vain hetki sitten itsekin päättänyt toisen elämästä. Sammuttanut elämän tuon vieraan miehen silmistä. Vaikka Nanan tarkoitus ei ollut kuin kumauttaa mies tajuttomaksi - rautaisen nuijan voima oli ollut yllättävä -, ei sekään pyyhkinyt pois sitä tosiasiaa, että hänen takiaan mies makasi maassa kylmän sateen paukuttaessa miehen hiljalleen yhtä kylmäksi käyvää ihoa.

Vareon päästettyä miehestä ja tämän suunnattua hetken epäröinnin jälkeen käskyn mukaisesti pois silmistä, jäi Naenija vain tuijottamaan kohtaa, jossa mies oli seissyt. Kaikesta huolimatta haltia toivoi, että tuo mies lähtisi eikä palaisi, jotta tämä voisi seuraavasta määränpäästään löytää elämälleen paremman tarkoituksen. Haltia havahtui umpisolmussa olevista ajatuksistaan kuullessaan Vareon tuskaisen ähkäisyn ja siirsi katseensa mieheen huomaten tämän pitelevän kylkeään. Mies jatkoi kuitenkin kävelyään häntä kohti selkä kutakuinkin suorassa - luita siis tuskin oli poikki. Nana kohtasi vierelleen pysähtyneen Vareon katseen tyhjin silmin; kaikki vielä hetki sitten vilisseet tunteet näyttivät kuolleen ja tilalla oli vain mitään näkemätön tuijotus. Mutta vaikka haltia oli alkanut määrätietoisesti sysäämään kaikki tunteensa syrjään, oli jäljellä edelleen tukahduttavan paljon toisiinsa kietoutuneita ajatuksia. Nafi sen sijaan tuijotti kaljua miestä tarkkaavaisesti silmät viiruina, mutta pysytteli toistaiseksi hiljaa.
Nana olisi mielellään tarttunut Vareon kehoitukseen ja vain lähtenyt - hän saattoi tuntea kuoleman painostavan läsnäolon, joka oli laskeutunut aukean ylle kuin tukahduttava peitto -,mutta jäi epäröimään hetkeksi. Ruskeat silmät kääntyivät katsomaan maassa makaavia ruumiita, mutta jo vilkaisu riitti puristamaan naisen vatsan kovaksi palloksi ja painaen silmänsä tiukasti kiinni Nana kääntyi rinteen suuntaan. Häntä inhotti suunnattomasti ajatus, että he vain jättäisivät ruumiit sään ja eläinten armoille, vailla viimeistä rauhallista suojaa. Mutta yhtä kaikki Nana ei pystynyt edes kunnolla katsomaan miehiä, saatika että olisi voinut kuvitella hautaavansa näitä. Ja he olisivat täällä vielä huomenaamulla, mikäli alkaisivat kaivamaan hautoja käsin. Nana saattoi vain yrittää vakuutella itselleen, että koska miehet olivat kuolleita, ei enää ollut väliä mitä heille kävisi.

Viimein Naenija lähti hartiat painuksissa kohti rinnettä, jonka puiden lomaan Zahir tummine viittoineen oli jo sulautunut. Haltia nappasi laukkunsa olalleen puskien juuresta, joiden taakse he olivat tullessaan pysähtyneet ja toisteli mielessään, että heidän olisi turha tehdä miesten ruumiille mitään. Laukun repsottava solki muistutti nurmikolle jääneestä pienestä nuijasta, jonka kauniin vaalea pinta ei enää ollut yhtä viattoman puhdas. Nana käänsi jo päätään vilkaistaakseen vielä taakseen, mutta nykäisi puolivälissä katseensa takaisin rinteen suuntaan pystymättä enää kohtaamaan taakse jäänyttä tuhoa. Nielaisten haltia lähti kapuamaan samaa reittiä ylös kuin he olivat laskeutuneet alas. Hän ei jaksanut enää välittää maata hipovista hameenhelmoistaan vaan antoi niiden laahata pitkin märkää ja likaista rinnettä. Puhtaammat ne silti olisivat kuin hänen sisimpänsä tulisi enää koskaan olemaan.
Päästyään melkein rinteen ylös asti Nana tunsi Nafin säpsähtävän olallaan ja pysähtyi. Samassa viereisestä puusta rääkäisten lentoon pyrähtävä naakka sai haltian itse säpsähtämään. Lintu sujahti heidän päänsä yli rinnettä alas huudahtaen vielä uudestaan sateen aavemaiseksi hiljentäneeseen metsään. Naakka noutaa kuolleiden sielut, muisti Nana joskus kuulleensa ja tunsi kylmän värähdyksen kulkevan lävitseen. Toisaalta ajatus tuntui kieroutuneen lohdulliselta; huolehtipa edes joku - tai jokin - miehistä.

Naenijan päästyä rinteen päälle ja työnnettyään viimeisen puskanoksan edestään ehti hän juuri näkemään Zahirin juomassa jotain. Laskevan auringon viimeisissä säteissä kimaltava pullo oli liian pieni ollakseen vesipullo, joten se mitä ilmeisimmin sisälsi jotain lääkettä.
"En usko, että tuo riittää", Nana totesi käveltyään lähemmäs maagikkoa. Haltian ääni oli hiljainen, kummallisen tyyni ja vailla minkäänlaista tunnetta. Ei huolta tai pelkoa potilaan puolesta, ei rohkaisevaa sointia eikä edes sitä mielenkiintoa, jolla haltia yleensä parantamiseen ryhtyi. Nanan ääni kuten koko hänen olemuksensakin alkoi uhkaavasti näyttää pelkältä kalpealta kuorelta vailla sisältöä, haltian puskiessa edelleen tunteitaan sivummalle odottamaan. Hän tiesi ettei voisi jatkaa näin loputtomiin, mutta yrittäisi niin pitkälle kuin pääsisi.
Nana olisi mieluiten halunnut vajota jonnekin maan sisään, imeytyä osaksi nahkatossujen alla pehmeältä tuntuvaa ruohoa ja vain kadota, mutta tiesi liian hyvin ettei voisi tehdä sitä. Mutta hän voisi auttaa heitä, jotka vielä elävien kirjoihin lukeutuivat. Kaikkia heitä jotka apua tarvitsivat, ja toivoa, että se voisi jonain päivänä hyvittää edes pienen osan tämänpäiväisestä. Ja juuri nyt apua tarvitseviin lukeutui myös Zahir, vaikka tuo viheliäinen huijari ei yhden Nanan mielen sopukan mukaan apua olisi ansainnutkaan, kun taas toinen puoli haltiasta muistutti olevansa tälle ison kiitoksen velkaa.
"Voinko auttaa ainakin kätesi kanssa?" haltia kysyi edelleen yhtä ilmeettömänä pysähdyttyään parin askeleen päähän maagikosta. Ruskeat silmät kääntyivät katsomaan revennyttä ja verentahrimaa paidanhihaa, ja Nana tiesi että hänen olisi pitänyt pahoitella Nafin puolesta, mutta oli liian turta pukeakseen sellaista tunnetta sanoiksi. Liskolla itsellään sen sijaan oli paljonkin sanottavaa heidän astuessaan sen mielestä aivan liian lähelle tuota miestä. Nafi tuhisi hiljaa ja päästi muutaman sähähdyksen Zahiria jäykistyneenä tuijottaessaan. Lisko näytti selvästi pitävän kiinni siitä muistikuvasta, että Zahir oli retuuttanut sitä pitkin luolaa sen sijaan että mies olisi auttanut sitä vapautumaan.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 699
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Tinanja » Mon Feb 26, 2018 2:39 pm

Zahir laski tyhjän rohdospullon terveellä kädellään takaisin laukkuunsa kuullessaan Naenijan sanat siitä, ettei nainen uskonut sen riittävän. Zahir tiesi sen inhottavan tarkasti itsekin: kivun hetkellinen hälveneminen ei vienyt hänen vammojaan pois. Samalla se, että hän vastaisi tuohon kommenttiin jotain tuntui hyvin etäiseltä, uskomattomalta. Nainen oli varmaan vielä shokissa, kun kykeni noinkin rationaaliseen ajatteluun ja keskusteluun. Maagikko kääntyi kuitenkin Naenijaa kohden hitaalla, hallitulla liikkeellä sateen hakatessa hänen hartioitaan, huppunsa ja viittansa pintaa, veden ja veren sekoittuessa hitaasti tuskin nähtäväksi hiekan muuttuessa veden voimasta liukkaaksi mudaksi heidän silmiensä edessä. Zahir huokaisi syvään, kuin vetääkseen henkeä, ehkä jopa hieman väristen.
"Mikäli voit korjata jäljet liskosi hampaiden jäljiltä niin kyllä", totesi Zahir hiljaa kuitenkaan katsomatta suoraan Naenijaan. Maagikko alkoi terveellä kädellään hitaasti kääriä mustan tunikansa hihaa ylemmäs paljastaakseen edelleen verta vuotavat hampaanjäljet. Mikäli hampaat olisivat purreet maagikkoa kauemmin, olisi Nafi varmaan onnistunut pureskelemaan koko palan kädestä irti. "Lisäksi tämän...", terveellä kädellään hitaita liikkeitään jatkaen Zahir kohotti pian tunikansa helmaa paljastaen hieman kylkiluiden alapuolelle viilletyn, nyt siitä valuneesta verestä sotkuisen näköisen viiltohaavan. Haava ei tosin näyttänyt enää vuotavan, ainakaan erityisen paljon. Zahirin huomioon ei näyttänyt mahtuvan tällä hetkellä Vareo, tai se, miten mies raahusti hitaasti kohti mäkeä, jonka päällä hevosetkin olivat. EIkä hän halunnut ajatella sitä, miten selittäisi tämän Miannalle, ja mikä hänen seuraava siirtonsa kaupungin, tai tuon idiootin, hänen hyppysistään karanneen haltian varalle olisi.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 436
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kuparirapu » Mon Mar 05, 2018 7:36 pm

Naenija lähti kävelemään edeltä, mutta Vareo näki kyllä selvästi haltianaisen silmistä paistavan turran tyhjyyden. Kun hän oli ehtinyt kymmenisen askeleen päähän, Vareo pakottauttui siirtämään katseensa vielä kerran maassa makaavaan mieheen, siihen joka oli kuollut yksin hänen kädestään. Vareo laski katseensa maahan, ja puristaen kätensä yhteen vyönsolkensa paikkeille hän sanoi matalasti:
"Pyydän että voit antaa tämän minulle anteeksi, kuten yritän tehdä sinulle. Koska minä ymmärrän, että me molemmat teimme tämän niiden puolesta, joista välitimme."
Sen sanottuaan Vareo nyökkäsi tuimasti ja seurasi Naenijaa ylös hevosten luokse, katsomatta enää taakseen.

Vareon ratsu tuhahteli ja hevosen hengitys höyrysi hieman viileässä ilmassa. Irrottaen ohjakset Vareo laski kätensä eläimen niskalle ja yritti rauhoitella sitä. Mutta hevonen tömisteli maata ja nyki päätään Vareosta poispäin. Kenties se haistoi veren, josta hän ei ollut välttynyt. Yrittäen pyyhkiä paidanhihallaan kaulaansa raidoittavia haavoja, joista sadevesi oli saanut veren tihkumaan ohuina noroina, Vareo havahtui Naenijan ja Zahirin sananvaihtoon. Jos kalju mies olisi keskittynyt, hän olisi voinut nähdä kuinka parantaja puhui ja liikkui miltei pelkän vaiston varassa, ilman mitään lämpöä tai todellista tunnetta. Mutta Vareo ei saanut silmiään irti Zahirista. Hän katsoi maagikon likaista viitanhelmaa, verentäplittämää paitaa, ja hihan alta paljastuvaa vaaleaa ihoa josta punaiset verihaavat pistivät esille kuin ihoon kaivautuneet rubiinit. Lysähtäneitä hartioita ja aavistuksen väsynyttä sävyä miehen puhuessa. Vareon kädet puristuivat aavistuksen ohjaksien ympärille kun hän lausui mielessään sen mitä näki.
"Hän on lopulta pelkkä ihminen," Vareo ajatteli. Tähän asti Zahir oli vaikuttanut mieheltä, joka oli kehrätty yhteen varjoista, teräksestä, tulesta ja pahoista aikeista. Järkähtämättömältä ja säälimättömältä, jonka pelkkä sana saattoi tuoda kuoleman mukanaan. Mutta nyt maagikon kantamaan ylpeään naamioon oli ilmestynyt särö, ja sen läpi Vareo saattoi nähdä miehen ensi kertaa haavoittuvaisena. Hän ei osannut sanoa, miten tämä tieto voisi vaikuttaa siihen valtaan joka Zahirilla oli häneen. Mutta jostain syystä oli kuin Vareo olisi löytänyt jonkin salaisuuden, jonka hän painoi visusti mieleensä.
Vareo ei halunnut keskeyttää Naenijaa tämän hoitaessa Zahirin haavoja, joten hän tyytyi kiristämään satulaa paremmin paikalleen miltei kuin mykkänä. Hänestä tuntui sitä paitsi hyvältä vain tehdä jotain käsillään, ajattelematta mitään, keskellä sateen ropinaa.

Locked