Sankaria etsimässä

Toisiksi suurinta merenrantakaupunkia kutsutaan myös Ceresin sivistyksen kehdoksi ja ainut julkinen kirjasto koko mantereella sijaitseekin Phoebessa. Kaupunki on vanha, mutta nyt sen turvallisuutta ja vakautta on koetellut katastrofi: kaupungin alta nousi ikiaikainen lohikäärme, joka matkallaan tuhosi osan kaupungista.
User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 695
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Sankaria etsimässä

Post by Tinanja » Sun Apr 01, 2018 1:47 pm

//Tämä on suoraa jatkoa pelille Tanamor, ja ensimmäisen kierroksen tavoite on lähteä matkaan kaiken muun hälinän keskellä. Keskusteluja yms. voi pelata omissa peleissään esimerkiksi leiriytymisten ja päivien ajalle sijoittuen, tämän pelin tarkoitus on vain ns. pitää porukka koossa. Peliin tulee vastata viikon sisällä edellisestä vastauksesta tai muilla on lupaa kysymättä oikeus hypätä ko. pelaajan ylitse. Pelijärjestys ja muut informaatiot sivujuoneen liittyen löytyvät ilmoitustaululta.

*

Kaikki seurueen jäsenet näyttivät saapuvansuurinpiirtein samoihin aikoihin uusien seuralaistensa kanssa pohjoisporttien luona sijaitseville talleille, jossa Elieze olikin jo tallipoikien avustuksella laittanut kaikki heidän hevosensa lähtökuntoon: nämä oli suitsittu ja satuloitu, ja heidän talleille jättämänsä satulalaukut oli kiinnitetty satuloihin. Aleo käveli aina yhtä suoraselkäisenä ja ylpeänä pistävästä, kylmästä tuulesta huolimatta ja asteli suoraan ratsunsa luokse pakatakseen joitain ostoksiaan vielä paremmin satulalaukkuihin Ingvildin kävellessä Ezramin vierellä talleille. Elieze näyttikin olevan jo paikalla, ja Llianjininkin tuttu olemus näkyi hieman kauempana. Ingvildille yllättävintä tässä oli se, että Aleon perässä käveli nuori, suoraselkäinen ja sekalaisiin haarniskankappaleisiin sonnustautunut mies. Hän oli ensin ajatellut, että Ezram olisi ainut lisä heidän joukkoonsa, mutta ilmeisesti ei. Näytti myös siltä, että nyrpeästä ilmeestään huolimatta torikauppias oli toimittanut kaikki Ingvildin tekemät ostokset talleille, ja Ingvild poimikin siitä vilttinsä ja villapaitansa. "Tässä on talvivaatteita ja vilttejä, valitkaa siitä jotain sopivaa itsellenne", nainen huikkasi vielä ohimennen seuralaisilleen ennen kuin nämä ehtivät kysellä, mikä virka tuolla kasalla olikaan.

"Löysin meille matkaseuraa", Ingvild sanoi sitten, kun he pääsivät hevosten luo, ja Ingvild otti oman ratsunsa ohjat käsiinsä. "Tässä on Ezram Barragan", ingvild esitteli sitten vilkaisten muita nopeasti. "Ja tuolla on Aleo Om'arda, tässä on Elieze, ja hän on Llianjin Shalheira", maagikkonainen esitteli sitten. sitoessaan vielä yhden viltin satulansa taakse. "Ezram on menossa samaan suuntaan, niin ajattelin, että hän ja hänen taitonsa voivat olla hyödyksi matkalla", nainen jatkoi ponnistaessaan kevyellä liikkeellä ratsunsa selkään istumaan. Nahka narahti vähän merkiksi siitä, että se oli Phoebessa ollessaan varmaan tallipojan toimesta puhdistettu, ja satula tuntuikin aina yhtä miellyttävältä - sillä oli merkitystä, että se oli valittu sopivaksi sekä hevoselleen, että ratsastajalleen. Vaikka naistensatulan koristeet olivatkin hieman kuluneet, ei nahka muutoin näyttänyt kuin parantuvan käytön myötä. Yksinkertaiset suitset olivat kuitenkin samaa sävyä satulan kanssa luoden ratsulle yhtenäisen varustuksen, jota Ingvildin vaatteet, suoraselkäinen asento ja hupun alta loistavat punertavat hiukset vain täydensivät. Ratsu seisoi rennosti paikallaan odottaessaan ratsastajansa ohjeita, vaikka ympärillä hälistiinkin. Ingvildin huomio siirtyikin nopeasti lähestyvään Aleoon, ja hän vilkaisi ohimennen Llianjiniin tarkistaakseen saisiko tämä itsensä hevosensa selkään.

Aleo käveli aina yhtä suoraselkäisenä ja huoliteltuna paikalle, näyttäen siltä, ettei edes huomioinut Ingvildin Ezramia koskevia sanoja ensin, mutta kääntyi sitten katsomaan ihmismiestä läpitunkevasti, nenänvarttaan myöten aina yhtä ilmeettömänä. "Henkivartijani", Aleo viittasi ohimennen tuota melkein perässään kulkevaa ihmismiestä kohden. Ingvild puolestaan kohotti vähän kulmiaan nähdessään tuon nuoren miehen, jota Aleo ei viitsinyt enempää edes esitelläkään. Tämän sekalainen varustus sai Ingvildin vähän kohottamaan kulmiaan, mutta nainen vain hymyili hieman huppunsa suojista tuolle nuorukaiselle. Ezram varmaan ulkomuotonsa perusteella olisi voinut mennä paremmin henkivartijasta kuin mitä tuo nuorukainen, mutta Ingvild ei aikonut puuttua Atlashaltian tekemisiin nyt, kun tuo näytti muutoin ihan tyytyväiseltä oloonsa ja itseensä, eikä piikitellyt ainakaan juuri nyt ketään. Aleokin nousi hiljaisena ratsunsa selkään. Aleon liikkeet olivat hallitut, ja tuon hevonenkin tuntui seisovan samalla ylpeydellä siinä paikallaan muita odottaessaan mitä ratsastajansakin teki.

Ei lopulta mennyt puolta tuntiakaan talleille saapumisesta ennen kuin sekalainen seurue lähti matkaan päätietä pitkin kohti vuoristoa.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 430
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Sankaria etsimässä

Post by Kuparirapu » Tue Apr 03, 2018 9:34 pm

Toisesta suunnasta talleille saapui Llianjin, sauva katukiviin kopsahdellen ja silmissä jo tulevan matkan odotus. Jo kauempaa hän erotti Ingvildin punertavat hiukset ja Aleon pitkän hahmon, ja oletti Eliezenkin olevan jossain syrjässä hiljaa kuten tähänkin asti. Hän oli aikeissa jo tervehtiä tovereitaan kauempaa, mutta haltian käsi kuitenkin vaipui hänen huomatessa, että sekä Ingvildin että herra Om'ardan seurasta löytyi myös täysin tuntemattomia kasvoja.
Harppoen vaitonaisena muiden luokse Llianjinin katse pyyhkäisi ensin Aleon perässä olevan nuorukaisen yli. Tämä näytti oljenkeltaisten hiustensa ja varusteidensa kanssa juuri sellaiselta seikkailuja janoavalta nuorelta huimapäältä, joita maa oli puolillaan ja jotka eivät eläisi pitkään. Kasvoillaan hetki hetkeltä epäuskoisempi ilme Llianjin vilkaisi seuraavaksi Ingvildin vierellä kohoavaa, elinvuosien harmaudella ruoskittua miehenroikaletta. Muiden valitessa itselleen Ingvildin tuomia lämpimiä vaatteita Llianjin käytti tilaisuuden sulkeakseen silmänsä ja vajoten hetkeksi sisäänpäin.
"Olin varovaisesti toivonut että mitään yllättävää ei tapahtuisi. Ja myös todennut, että sellainen olisi varmaankin mahdotonta. Mutta tämä...," Llianjin ajatteli pudistellen päätään epäuskoisena. Hän ei kyennyt juuri nyt edes keksimään sanoja, joilla kertoa rehellisen mielipiteensä Ingvildin ja Aleon päätökselle raahata kaksi tuiki tuntematonta henkilöä mukaan. Lisänä tietenkin, etteivät he olleet edes vaivautuneet kysymään tai keskustelemaan, edes mainitsemaan tästä hänelle, tämän ryhmän johtajalle.
"Mitä se sitten enää merkitseekään," vanha haltia mutisi ja tarttui jäljelle jääneeseen villapaitaan. Viimeiseksi jäänyt vaatekappale oli muhkea, tyylittömän vihreänharmaa ja kaiken lisäksi sen hihat näyttivät roikkuvan jossain Llianjinin polvien paikkeilla. Käärien ruman mutta lämpimän tuntuisen tekeleen myttyyn hän pakkasi sen toiseen satulalaukkuunsa.

Ingvildin esitellessä heidät auliisti toisilleen Llianjin vain nyökkäsi jäykän tervehdyksen, silmäillen tätä Ezramiksi esiteltyä miestä kulmiensa alta. Jokin tuossa kivikasvoisessa hahmossa vaivasi häntä, mutta hänen oli mahdotonta lausua selvästi mikä. Marssien oman ratsunsa luokse, joka näytti tervehtivän Llianjinia hännän heilautuksella, hän sanoi napakasti:
"On jo aika lähteä. Te kaksi, nouskaa satulaan ja seuratkaan mukana."
Hapuiltuaan jalkansa toiseen jalustimeen Llianjin yritti ponnistaa itsensä satulaan, mutta aina yritys jäi hivenen liian lyhyeksi. Lopulta vanha haltia heilautti turhautuneesti kättään tallin nurkassa seisovaa jakkaraa kohti ja murahti loitsuriimut:
"Elm - Na'ir - A'm."
Jakkara nytkähti ja liukui sulavasti lattiaa pitkin Llianjinin viereen, jota askelmana käyttäen hän sai itsensä lopulta ylös. Siinä missä Ingvild näytti täysin luonnolliselta satulassa, Llianjin liikahteli vähän väliä yrittänen löytää hyvää asentoa itselleen. Tuntiessaan kovan nahan jälleen allaan vanha haltia alkoi hetki hetkeltä kaivata sitä vähemmän. Mutta tietäen näiden kahden tuntemattoman ihmisen katselevan vierestä, Llianjin napautti ohjaksia vakavalla ilmeellä ja lausui:
"Kas niin, kaikki. Matkaan!"
Vanhan haltian arvokas ryhti säilyi suunnilleen porteille asti, kun hän ohjasi hevosensa päättäväisesti joukon kärkeen. Heidän hoputtaessaan ratsuilleen vauhtia Llianjin horjahti taaksepäin sihahtaen epäselväksi jääneen manauksen. Satulan nuppista kiinni pitäen hän pääsi takaisin tasapainoon ja yritti parhaansa mukaan pitää itsensä paikallaan, siinä juurikaan onnistumatta. Mutta itsepintaisesti hän pysytteli ensimmäisenä, vilkaisematta juurikaan muita ryhmän jäseniä.

User avatar
Anlie
Posts: 127
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Sankaria etsimässä

Post by Anlie » Fri Apr 06, 2018 10:36 pm

Ioachim seurasi työnantajansa pitkän hahmon perässä kohti pohjoisportin talleja, kantaen mukanaan kasaan haalimiaan varusteita olalle rennosti heittämässään repussa, pitkämiekka keikkuen sidottuna toiselle. Onnekseen Io oli löytänyt odotettua runsaamman kokoelman vanhoja vuoristoon sopivampia vaatekappaleita. Harmaa turkisvuorinen viitta oli kuluneempi kuin Io oli muistanut, ja pikkuruisista rei'istä päätellen myös hieman koinsyömä, mutta se vältti hänelle vallan mainiosti. Kovin yhteneväisessä kokonaisuudessa mies ei tulisi muutenkaan esiintymään, mutta kuten tavallista, hän ei ollut uhrannut ajatustakaan ulkonäölle käytännöllisyyden kustannuksella. Ioachim siis suosiolla jättäytyi kauemmas Ingvildin osoittamasta vaatepinosta, uskoen pärjäävänsä hyvin omilla varusteillaan, olihan hänen paikallaolonsa sitäpaitsi todennäköisesti tullut muille yllätyksenä. Kuten toisten läsnäolo myös hänelle itselleen.

Eihän tosiaan hän ollut tullut kysyneeksi Aleolta, oliko tämä liikkeellä täysin yksin, mutta näin Ioachim oli olettanut tämän henkivartijan tarpeesta. Nopealla vilkaisulla joukko vaikutti varsin sekalaiselta, mutta aseistuksesta päätellen valtaosa ainakin uskoi osaavansa puolustautua. Tosin Ioachimin hiljaisen yhteenvedon tulos, kaksi tikkulaihaa naista, kaksi vanhusta ja hänen oma suojeltavansa, antoi hieman pohjaa sille miksi hänet oli palkattu mukaan suurehkosta joukosta huolimatta. Joka tapauksessa Io veti mielissään syvään henkeä onnellisena siitä että olisi näinkin pian takaisin tien päällä. Tällä välin tallipoika oli valahtanut kalpeaksi tehdessään omat laskelmansa hevosten ja ratsastajien määrästä, sekä niiden yhtenevyydestä, ja taluttikin pian pihalle kaksi ratsua lisää.
Kun Ingvild kävi läpi paikallaolijoita, Ioachim yritti saada kiinni edes muutamasta, vaikka sanat eivät selvästikään olleet tarkoitettu hänelle. Ion ei auttanut kuin kohottaa kulmiaan työnantajansa yksiselitteiselle esittelylle, mutta päätti pistää asian haltioiden eriskummallisuuden piikkiin.
"Ioachim", Io päätti tarkentaa Aleon esittelyä, leveästi ja tasapuolisesti kaikille hymyillen, jonka jälkeen hän siirtyi rapsuttelemaan tuttavallisesti hevosensa harjan juurta. Yrittäessään keskittyä vyöttämään reppuaan ja miekkaansa kiinni satulaan, ei Io voinut olla kiinnittämättä huomiota Llianjinin ponnisteluun oman satulansa kanssa. Io oli jo aikeissa käydä tarjoamassa tälle apuaan, mutta kuullessaan tuon riimumutinan hän oli oikeastaan iloinen ettei ollut ehtinyt sitä tehdä. Hänen tapaamansa maagikot olivat olleet aina enemmän tai vähemmän äkäisiä ja äkkipikaisia, eikä vanhuksen murjottava olemus vaikuttanut tästä poikkeavan.

Ioachim nousi kepeästi ja hallitusti satulaan, jääden odottelemaan muiden liikkeellelähtöä kaikessa rauhassa, jatkaen eläimen harjan rapsuttelua ja muiden matkalaisten seuraamista. Ioachim arveli voivansa parhaiten pitää joukkoa ja työnantajaansa silmällä joukon perältä, minne hän suosiolla jättäytyi.

User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 73
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Re: Sankaria etsimässä

Post by Arlin » Tue Apr 10, 2018 11:09 pm

Lalfar oli saapunut muuta ryhmää aikaisemmin talleille hoitamaan hevoset kuntoon. Tai oikeastaan tallityöntekijät hoitivat ne pääasiassa kuntoon hänen pyytäessä. Hyvä niin, sillä puolhaltialla ei ollut mitään hajua, miten hevoset valjastettiin. Muukin ryhmä tulisi varmaan olemaan tyytyväisiä, että he eivät putoa hevosen selästä kesken matkaa. Hevosten ollessa suurin piirtein valmiina, Ingvild ja Aleo saapuivat paikalle eri suunnista. Lalfar tervehti heitä ja huomasi sitten molemmilla olleen mukana seuraa. Puolhaltia osasi hiukan odottaa Aleon ottavan mukaan uuden henkivartijan itselleen, mutta hän oli kieltämättä yllättynyt, että Ingvildkin toi jonkin palkkamiekan mukaan. Oliko tämä ottanut miehen muuten vain tueksi vai... epäilikö tämä jotain torilla käydyn keskustelun jälkeen? Kieltämättä keskustelu varmasti vaikutti oudolta, Lalfar olisi itsekin hiukan varuillaan sellaisesta. Miestä oli pidettävä silmällä varmuuden vuoksi. Tämä vaikutti ikänsä ja piirteittensä perusteella varsin kokeneelta soturilta. Lalfarilla tuli jokseenkin mieleen oma isänsä tästä, vaikkei hän ole isäänsä kovin vanhana koskaan nähnyt.

Llianjin tuli viimeisenä paikalle Ingvildin esitellessä pöydässä olevan kasan talvivarusteiksi. Vanhan haltian jokseenkin tavanomainen ilme muuttui lähemmäs talleja tultua näkyvästi nyrpeämmäksi ja nyrpeämmäksi. Maagikko ei selkeästikään odottanut lisää matkaseuraa. Lalfar ymmärsi tätä kyllä jokseenkin. Hän ei itsekään koskaan ollut erityisen mieltynyt jonkun tuodessa kutsumatonta seuraa. Tämä ei onneksi ollut varastusreissu, mutta yhtä lailla ylimääräinen tuntematon seura tiesi ongelmia. Lalfar valitsi itselleen mahdollisimman vähiten huomiota herättävän villapaidan ja viltin ja pakkasi ne mukaan Ingvildin satulalaukkuun. Ingvildin tuoma palkkasoturi vaikutti omistavan oman hevosen, joten Lalfar pystyi ratsastamaan Ingvildin mukana. Lalfar ei edes yrittänyt mennä tällä kertaa Llianjin mukana, mies vaikutti tarvitsevan omaa rauhaansa juuri nyt.

Ingvild esitteli pakatessaan palkkasoturin Ezram Barraganiksi ja esitteli myös muun ryhmän Ezramille. Aleo esitteli oman seuralaisena tympeästi vain henkivartijakseen. Lalfaria hiukan hävetti nuoren ihmismiehen puolesta. Aleo varmaan maksoi tälle erittäin hyvin, mutta häpeän hinta oli kova. Nuori henkivartija esitteli hetken päästä itse itsensä Ioachimiksi.

Lalfar nousi lopulta Ingvildin hevosen selkään tämän noustessa ensin ja ryhmä lähti Llianjin ohjaamana matkaan. Lalfar ei saapuisi takaisin Phoebeen varmaankaan hetkeen.
Lakimies Firdorn

User avatar
Kide
Posts: 539
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Sankaria etsimässä

Post by Kide » Wed Apr 11, 2018 12:04 pm

Vielä yllättävän lämpimästi paistava aurinkokaan ei näyttänyt sulattavan Ingvildillä jo valmiksi ollutta ja Ezraminkin ympärilleen sen myötä nostanutta muuria, jonka taakse molemmat kätkivät enemmän kuin antoivat näkyä ulospäin. Ruskeat silmät tähyilivät viiruiksi kaventuneina edessä häämöttävän hevostilan edustalla käyvää liikettä. Heidän päästyään lähemmäs hän erotti nuoren näköisen naisen, hyvin erikoisen miehen, ilmeisesti haltian, ja kaksi melko nuorta poikaa, joista toinen oli selvästi tallipoika, mutta toinen sen sijaan kuin taisteluun lähdössä. Ezram kallisti hieman päätään ja hieraisi mietteliäänä partaansa huomattuaan sivusilmällä vielä yhden talleja lähestyvän pitkän miehen, joka niin ikään näytti kauempaakin selvästi haltialta. Erikoinen seurue tosiaan, siitä tuo punapää oli ainakin puhunut totta.

Tallipoika harppoi jo puolijuoksua takaisin talleja kohti ennen kuin Ezram ehti edes pyytää tätä noutamaan hevosensa. Mies rojautti kantamuksensa molemmin puolin vierelleen maahan ja toivoi, että poika tosiaan hoksasi lähteä hakemaan hänenkin ratsuaan. Ezram pyöräytti kerran harteitaan ja venytti vaivihkaa selkäänsä hieman taaksepäin nojautuen, toisellä kädellä alaselästä tukien. Samalla hän tarkkaili muuta seuruetta, joka parhaillaan haki itselleen Ingvildin toimittamia talvivarusteita.
"Palveluksessanne neiti, herrat", Ezram totesi tavalliseen tapaansa tiukan suorana seisten ja nyökkäsi kevyesti päätään jokaisen matkalaisen suuntaan, jotka Ingvild oli varusteiden jaon jälkeen esitellyt. Ezram tunsi seurueen vanhimman miehen epäileväisen katseen itsessään vielä silloinkin, kun kääntyi itse tarkastelemaan toista haltiamiestä. Hänen katseensa viipyi aavistuksen pidempään tässä Aleoksi esitellyssä miehessä, jonka läpitunkevaan katseeseen vanha sotilas vastasi tyynen välinpitämättömästi. Siitä hänen katseensa liukui miehen lähettyvillä pysyttelevään poikaan, joka ilmeisesti oli myös uusi lisä seurueeseen, sillä tätä Ingvild ei ollut esitellyt. Sotilas tuo ei selvästikään ollut sekalaisesta asustaan päätellen, eikä Ezram olisi muutenkaan voinut keksiä syytä yksinäisen sotilaan läsnäololle. Mutta jokin tuon olemuksessa kieli vielä selvemmin virallisuudesta kuin muiden paikalla olevien. Henkivartijako? Ezram mietti lähes yhtä aikaa, kun Aleo viittasi poikaan vahvistaen hänen epäilyksensä. Ruskeat silmät pallottelivat hetken tuon haltian ja nuorukaisen välillä. Mies tuhahti hiljaa itsekseen samalla, kun kääntyi tallipojan juuri noutaman ratsunsa luo. Tässä ryhmässä oli niin paljon ihmettelemistä, etteivät vanhan sotilaan sormet riittäneet osoittamaan niitä kaikkia. Ja kuka ihme oli päättänyt perustaa tällaisen seurueen lohikäärmeen metsästystä varten? Kyllä tämä porukka olisi hengestään helpommallakin päässyt, Ezram mietti alkaessaan lastata tavaroitaan satulalaukkuihin.

Jollain tapaa tilanne toi Ezramin mieleen vanhat armeijan ajat. Mutta sen sijaan, että armeijassa lähdön tunnelma olisi ollut tällainen, näki mies silmiensä edessä laukkujaan purkavia palkkasotureita ja rivisotilaita. Tällainen tunnelma vallitsi, kun oltiin lähellä tapahtumapaikkaa, mikä se ikinä olikin. Sotilaat hiljenivät omiin toimiinsa ja ajatuksiinsa valmistautuessaan tulevaan. Mutta lähdön hetkellä tunnelman kuuluisi olla paljon hilpeämpi, odottava kyllä, mutta sähköisen odottava. Ilman olisi pitänyt olla täynnä rupattelua ja ajatuksenvaihtoa. Nyt ilma sen sijaan seisoi kylmänä ja vakavana heidän ympärillään, kuin taistelutanner olisi ollut tuolla metsän reunassa odottamassa, eikä useamman viikon vaelluksen takana.
Ezram kääntyi vilkaisemaan lähtökäskyn antanutta vanhaa haltiaa - Llianjinko hänen nimensä olikaan? -, joka siis ilmeisesti toimi johtajana. Vaikka käskytys tuntui tulevan tuolta luonnostaan, käytöstapansa vanha haltia näytti unohtaneen, kun oli korvannut tervehdyksen pelkällä pälyilyllä. Vaikka eipä sillä, samanlainen käytös näytti pätevän tähän koko vaitonaiseen seurueeseen.
Ezram ähersi hetken ennen kuin sai rullaksi pyöritetyn paksun vilttinsä kiinnitetyksi satulan taakse ohuella nahkanyörillä. Mies kiristi poninhäntänsä ja vilkaisi vielä muuta seuruetta, joista jokainen istui jo hevosen selässä paitsi tuo vanhimman näköinen haltia. Kyseinen mies yritti juuri riuhtaista itsensä hevosen selkään siinä onnistumatta, ja ennen kuin Ezram ehti edes kunnolla tajuta mitä juuri tapahtui, oli vähän matkan päässä nököttänyt jakkara liukunut haltian jalkojen juureen tarjoten sopivan ponnistusalustan. Ezram hieraisi partaansa silmiään räpytellen. Kun haltia oli noussut hevosen selkään ja kehotti seuruetta lähtemään matkaan, vetäisi Ezram lopulta itsensäkin ratsunsa satulaan tyytymättömästi puuskahtaen. Raskasrakenteisen miehen ratsaille nousu ei myöskään ollut erityisen sulavaa, sillä Ezram kampesi itsensä satulaan puhtaasti voimalla riuhtaisten. Hänen Dionesta saamansa hevonen oli kuitenkin jo pitkän matkan aikana tottunut tähän ja siirsi vain aavistuksen toista etujalkaansa uutta lastiaan tasapainottaessaan.

"Menehän edeltä poikaseni, niin minä pidän perää", Ezram mutisi myös muiden lähtöä odottamaan jääneelle nuorelle pojalle. Heidän lähdettyään liikkeelle mies tarkasteli mietteliäästi vuoronperään edessä ratsastavien uusien matkakumppaneidensa selkiä. Hän ei tiennyt vieläkään oliko tämä ollut hyvä päätös - varsinkaan huomattuaan heidän ilmeisen johtajahahmonsa olevan maagikko -, mutta ajatteli katsoa mitä matkasta tulisi. Ensimmäisten leiriytymisten aikana selviäisi, olisiko toistaiseksi kovin vähäsanaisen joukkion kanssa matkustaminen lähestulkoon samanlaista kuin yksin kulkeminen vai liikkuisivatko kielenkannat jouhevammin iltanuotion lämmössä. Hiljaisuus sopisi kyllä Ezramille paremmin kuin hyvin, mutta hänen täytyi myöntää olevansa aina vain uteliaampi ryhmän matkan suhteen.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 695
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Sankaria etsimässä

Post by Tinanja » Wed Apr 11, 2018 8:06 pm

//Ensimmäinen matkapäivä & leiriytyminen. Kuten aiemminkin sanottu, päivän/leiriytymisen ajalta erilaiset keskustelut yms. omiin peleihinsä.

Ingvild

Sää ei varsinaisesti suosinut heitä, mutta ei luontoäiti ei myöskään yrittänyt lannistaa heitä heti alkuunsa. Taivas oli pilvien peitossa, ja aurinko pilkisti toisinaan pilviverhon takaa vain kadotakseen takaisin. Aamulla alkanut tuuli oli laantunut vähän, ja nyt tuulenvire heilutti matkalaisten viitanhelmoja, hevosten harjoja ja häntiä sekä viimeisiä lehtiään pudottavia puita. Seurueen valitsema tie Phoebesta pohjoiseen oli kohtalaisen hyvässä kunnossa, ja siitä oli kiittäminen tien käyttöastetta: hiekka oli tallaantunut niin kovaksi, etteivät vesisateetkaan saaneet sitä ainakaan vielä kamalaan kuntoon. Seurueen jäsenten ratsut tuntuivat nauttivan seurasta, ja kulkivat nätisti vuoroin kevyttä hölkkää, vuoroin kävelyä. Oli turha yrittääkään pitää lujempaa vauhtia yllä, heidän oli kuitenkin pidettävä hevoset terveinä, ja näiden tulisi jaksaa koko matka vuoristojen luokse. Sitä paitsi, tämä rento, muutamalla tauolla varustettu päivä antoi ainakin ingvildille aikaa reflektoida sitä, mitä Phoebessa oli tapahtunut, mitä jatkossa voisi tapahtua ja miten hän voisi tilannetta lähestyä. Punahiuksinen nainen ratsastikin hiljaisena, pitkin ohjin eikä herättänyt keskustelua edes takanaan istuvan Eliezen kanssa.

Päälimmäisenä naisen mielessä pyörivät tämän aamun tapahtumat ennen heidän lähtöään. Hän oli tavannut miehen, joka oli lähtenyt seurueen mukaan samansuuntaisen matkansa vuoksi, ja seurannut Eliezen ja tämän sukulaismiehen erikoista kohtaamista Phoeben sivukadulla. Se kohtaaminen oli jättänyt enemmän kysymyksiä kuin mitä se oli antanut vastauksia. Kuka tuo Firdorn oli, ja miten tämä liittyi Eliezeen? Lisäksi se, miten yllättyneen epäuskoiselta ja tyytymättömältä tuo huoliteltu mies oli heidän satunnaisesta kohtaamisestaan ollut herätti lisäkysymyksiä. Miksi tämä suhtautui nuorempaan (?) sukulaiseensa tuolla tavoin, epäillen ja varoen, tuon seuralaisia pitkään mulkoillen? Ainut arvio, jonka Ingvild tähän väliin saattoi keksiä, oli jokin tapahtuma, joka oli joskus rikkonut noiden välit. Kun nuo eivät sitten pitkään aikaan olleet nähneet toisiaan, molempien jatkaessa selkeästi eri varallisuusluokkiin sijoittuvaa elämäänsä, oli toisen näkeminen pitkästä aikaa yllättävää. Firdornin epäilevä käytös oli jättänyt myös kysymysmerkkejä Ingvildin mieleen. Oliko tämä ennakkoluuloinen naisia kohtaan, ja siksi Elieze... jos tuo edes oli naisen oikea nimi, ja hän olivat saaneet Firdornilta pitkiä katseita osakseen? Vai johtuiko se vain siitä, että mies oli jo nähnyt liikaa, eikä jaksanut kiinnostua asioista erityisemmin? Tai sitten suhtautuminen häneen oli johtunut suoraan siitä, miten tämä suhtautui Eliezeen itseensä. No, yhtä kaikkea, kohtaaminen oli ainakin antanut hänelle ajateltavaa, ja tiedon siitä ettei kiltin ja mukavan oloinen nainen ollutkaan sitä, mitä tämä esitti. Alkoi näyttää siltä, että muillakin kuin Aleolla tässä seurueessa oli merkittäviä salaisuuksia.

Firdornin ja Eliezen kohtaamisesta matka oli jatkunut torille ja nainen ei voinut olla hymyilemättä huppunsa suojissa ajatukselle torikauppiaan ilmeestä, kun tämä oli tajunnut, ettei hänen kaunista asiakastaan saanutkan huijattua. Torikauppiaan kohtaaminen oli saanut mielenkiintoisen käänteen Ingvildin lähdettyä jatkamaan ostoksiaan, oli hän tavannut Ezramin. Dioneen vuoriston kautta matkalla oleva mies vaikutti entiseltä armeijan mieheltä käytöksensä ja tapojensa perusteella, ja tämän voisi ehkä laskea enemmänkin palkkasoturiksi nykyään. Armeijan leivissä oleva mies olisi todennäköisesti selkeämmin kantanut armeijan värejä, eikä olisi itsekseen Phoebessa suorittamassa ties mitä tehtävää. Sen lisäksi tuo oli maininnut vievänsä asiakkaalleen vuoriston lähelle jotakin, ja se kertoi siitä, että tuolla todennäköisesti olisi yksityisiä asikkaita. Tämä ei ollut juuri kertonut itsestään tapaamisella, eikä Ingvild voinut moittia tätä siitä, eihän hän itsekään ollut sanonut juuri mitään asiasta kuin toisestakaan. Mutta jokin tuon olemuksessa sai Ingvildin näkökulman tuohon olemaan positiivinen. Ehkä se oli jotakin samaa, mitä Llianjinissa oli, tai sitten tuon suoraselkäinen tapa esittää itseään yhdistettynä sään ja iän pieksemiin piirteisiin. Yhtä kaikkea, tämä vaikutti ihan mielenkiintoiselta henkilöltä, ja Ingvild oli varma, että tuosta voisi vielä olla hyötyä.

Mutta aiemmin edellisenä päivänä näistä kahdesta kohtaamisesta ja matkaanlähdöstä katsottuna, Tanamoriksi kutsutun alueen, luolan ja lohikäärmeen asuinpaikan kattaneen seikkailun aikana tapahtuneet ja esille tulleet seikat kohosivat siltikin hitaasti Ingvildin mieleen tauolla, kun hän katsoi Llianjinin tekemisiä, antaen vanhemmalle kollegalleen välillä katseiden kohdatessa pienen, mutta hieman vajavaisen hymyn Ingvildin omalla mittapuulla. Muutamia pakollisia kommentoinninpätkiä lepopaikkojen ja vastaavien sopimisesta lukuunottamatta Ingvild ei juurikaan keskustellut matkustamisen aikana kenenkään kanssa muutamia sanoja enempää. Hiljaisuus tuntui jopa toisinaan hyvin vaivaannuttavalta, jos siihen kiinnitti huomiota, mutta ajatuksiin vaipuneelle maagikolle se sopi paremmin kuin hyvin. Tanamor, ja Elageiros... Ingvildistä tuntui, että ne olivat hänen mielessään harva se hetki, mutta tapahtumat olivat tuntuneet ainutkertaisilta, erityisiltä ja tietyssä mielessä nainen tunsi olevansa etuoikeutettu, silä oli nähnyt tämän ja Atlashaltioiden menneisyydestä palan. Sen saman palan, jota Aleo ilmeisesti oli metsästämässä. Aleo tuntuikin olevansa tapahtumien keskipisteessä tietyllä tavalla - mikäli mikään, mitä he olivat Tanamorissa nähneet, alkaen Elageiroksesta aina tähän niin sanottuun Atlashaltioiden magiaan, josta Llianjin puhui, kietoutuisi koko lohikäärmeen tarina Atlashaltioihin ja jumaliin ajanlaskun alussa. Tuollainen ajatus tuntui järjettömän suurelta Ingvildin mielessä, eikähän elätellytkään toivoakaan saadakseen siihen mitään järkeä. Magia itsessään oli jo yliluonnollista kaikilla mittapuilla, kun sitä alkoi loogisesti pohtimaan, mutta silti hän monien muiden joukossa hallitsi sitä voimaa ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Mutta että magian lisäksi jumalilla, ja näiden voimilla oli ollut osansa tässä? Tai että Atlashaltiat käyttivät magiaansa jollain lailla eri tavoin, mitä muut kansat käyttivät? Aleo itsessään oli aina ollut arvoitus, ja varmasti tulisikin olemaan. Tuon ylpeys ja tavat tulivat selkeästi suoraan yhteisöstä, joka noudatti niitä pilkuntarkasti, ja sinällään tämä oli hyvin ongelmaton, vaikka käytöstavat tuntuivatkin heistä vierailta ja töykeiltä, eikä tuo Atlashaltia edes oikein yrittänyt niitä käsityksiä korjatakaan.

Mutta oli yllättävää, että tämä oli jättänyt alunperin palkkaamansa henkivartijat sivuun ja löytänyt Phoebesta uuden henkivartijan itselleen. Tuo virallisen tärkeästi käyttäytyvä nuorimies sai Ingvildin myös vähän hymyilemään, mutta aivan eri syystä kuin mitä maailmaa selkeästi nähnyt Ezram sai. Tämän nuoruus, tietty rohkeus ja olemuksen viattomuus saivat pientä myötätuntoa pienen hymyn kera Ingvildin mielessä heräämään. Hän ei tiennyt, mistä Aleo oli tämän nuorukaisen löytänyt, mutta oli varma, että tuosta kuultaisiin vielä - hyvässä ja ehkä pahassakin. Ehkä tuo muistutti naista Aminista, jonka tämä yritti haudata mielensä perälle, jottei olisi jäänyt liikaa murehtimaan tämän kohtaloa, ja keskittyäkseen nykyhetkeen, tulevaisuuden suunnitteluun ja tilanteen analysointiin. Ehkä tuo nuorimies toisi vähän uusia tuulia seurueeseen, joka tuntui jo ottaneen rutiineja itselleen eri jäsenten toimesta, eikä Ingvildillä, tai varmaan muillakaan ollut tavoitetta niitä alkaa rikkomaan. Ei ainakaan nyt, kun Llianjin oli niin ärtynyt, mitä oli - maagikko oli kiusallisen tietoinen siitä, ettei voisi sanoa kaikkea ajattelemaansa vanhemmalle maagikolle, mikäli tämän käytös jatkaisi sitä samaa negatiivisyyden ja pikkumaisuutensa linjaansa, jonka oli aloittanut viimeistään Tanamorissa. Ingvild ei ollut koskaan nähnyt vuosien varrella tuosta vanhasta haltiasta tälläistä puolta, vaikka oli ollut ensin opiskelijana Metiksessä, ja sitten vuosia opettajana, kollegana Llianjinille ja muille työntekijöille sisäoppilaitoksessa. Ehkä tuo oli vain väsynyt matkasta... tai jokin painoi tuon mieltä erityisen paljon?

Se ei silti tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi - ainut henkilö, johon hän tiesi ryhmässä voivansa luottaa, yritti työntää muuta seuruetta hänet mukaan lukien kauemmas itsestään. Ajatus tästä ei helpottanut edes illalla, kun Ingvild lopulta painautui huopiensa väliin nukkumaan nuotion lähettyville nukkuakseen ennen yön viimeistä vahtivuoroaan.

Aleo

Aleon hevonenkin tuntui olemaan yhtä ylpeä, mitä ratsastajansakin. Kun muut ratsut kulkivat rentoina, Aleon hevonen kantoi itsensä ryhdikkäästi, kävellen ripeästi muiden seurueen jäsenten etualalla. Miehen ajatukset vaeltelivat ties missä, mutta ne palasivat aina takaisin samaan lähtöpisteeseen: sankariin, joista vain villeimmissä legendoissa oli ohimennen mainittu, jos sitäkään. Tämä olisi ainutkertainen mahdollisuus parantaa Atlashaltioiden lähes täydellistä historian tuntemusta, ja hänetkin otettaisiin lopulta Atlaksessa sankarina vastaan hänen tuodessaan sinne muinaisen Atlashaltiasankarin, joka oli auttanut lohikäärmeen kanssa toimimisessa itse jumalten kanssa. Omahyväinen hymy levisi tuon kasvoille puhun suojissa, kun tämä kosketti koristeellisen miekan kahvaa kuvitellen sitä hienoa, monimutkaista lukitusta ja magiaa, joka oli pitänyt sankarin paikoillaan, horroksessaan kaikki nämä vuodet. Miten hienoa olisikaan tavata noin tärkeä Atlashaltia. Aleo oli varma, että tuo olisi otettu, kun he olisivat noudattaneet perinteitä vuosituhansia muuttumattomina, ja lähettivät vielä korkea-arvoisen lähettilään hoitamaan tilanteen kuntoon.

Se olisi suuri kunnia Aleolle. Jotain, mitä hän oli tietämättään koko elämänsä odottanut.

Haltia ei sanonut kenellekään mitään päivän aikana, vaan huolehti vain hevosestaan nopeasti, mutta aina samoja hallittuja liikeratojaan noudattaen. Tämä söi omissa oloissaan näyttäen hetkittäin kuin miltä tahansa matkustavalta henkilöltä tulen ääressä iltaa viettämässä sen sijaan, että olisi ollut erikoinen näky seurueen seassa. Tämän mahdollistivat paksu viitta miehen harteilla ja huppu, joka piilotti jopa tuon pitkät, sarvimaiset korvat, ja mies kaivoi hitaasti laukustaan syötävää: kuivattuja pähkinöitä, hedelmiä ja muutaman tuoreen hedelmän, jotka oli ostanut torilta. Tämä söi niitä sotkematta, hyvin siististi ja jätti tietyt osat hedelmistä syömättä kokonaan, kuin ne olisivat olleet pahoja, vaikka samaa hedelmälihaa nekin olivat kuin kaikki muutkin osat hedelmistä. Lopulta sanaakaan sanomatta haltia painautui omiin oloihinsa nukkumaan ja vilkaisi vielä nopeasti nuorta, juuri palkkaamaansa henkivartijaa ja toivoi hetken ajan tämän olevan rahanarvoinen sijoitus. Tuon olisi parempi pitää hänen selustansa turvassa, niin hän voisi keskittyä tärkeämpien asioiden pohtimiseen ja edistämiseen, ja käyttäytyä asemansa mukaisesti - olihan tuolla kunnia olla kunniallisen Atlashaltian henkivartijana. Tuskin tuollainen koskaan saisi toista mahdollisuutta osoittaa kykyjään näin arvovaltaiselle henkilölle, joka polveutui suoraan jumalista muiden Atlashaltioiden tavoin. Pieni, omahyväisen tyytyväinen hymy huulillaan haltia nukahti kevyeen uneen välittämättä muista, ja kokonaan ohittaen keskustelun vahvivuoroista.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 430
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Sankaria etsimässä

Post by Kuparirapu » Sun Apr 15, 2018 7:45 pm

Ensimmäisenä ratsastava Llianjin pisti vain ohimennen merkille sen syvän hiljaisuuden joka heidän kaikkien välillä leijui tunnista toiseen. Pikemminkin vanha haltia oli siitä suuresti kiitollinen, satulaa vasten pomppiessaan hänellä ei olisi ollut pitkästi kärsivällisyyttä tyhjänpäiväiseen jaaritteluun. Hän yritti useaankin otteeseen suunnata huomionsa eteenpäin, kohti taivaanrantaa ja jossain siellä häämöttäviä vuoria. Mutta Llianjinin ajatukset olivat takkuuntuneet tiukaksi, ärtyneeksi ja tuskastuttavaksi solmuksi josta hän ei päässyt irti. Sen rihmoina toisiinsa olivat takertuneet nämä uudet ryhmän jäsenet ja heidän vielä tuntemattomat ajatuksensa, Aleon jatkuva ylimielisyys, hänen oma asemansa tässä ryhmässä, Ingvildin hiljalleen kasautunut piikittely häntä kohtaan, ja kaiken kruununa ne merkilliset näyt jotka olivat Tanamorissa ohjanneet hänet oikeaan suuntaan. Ja jokainen yritys avata tätä solmua tuntui vain nykivän sitä tiukemmalle, kunnes Llianjin päätti tuskastuneesti luovuttaa asian suhteen, ainakin kunnes he pysäytyisivät.
Näissä mietteissä vanha haltia pysyi koko päivän ajan, sulkeutuneena mykkyyteen ja kasvoillaan sellainen musta pilvi että hänet jätettiin vuorenvarmasti rauhaan.

Päivän kääntyessä iltaa kohti heidän ryhmänsä oli taittanut kiitettävän matkan, jonka jokaisen kilometrin Llianjin valitettavasti tunsi puutuneena kihelmöintinä ja jäykkyytenä kehossaan. Jos hänen satulaannousunsa oli ollut vaivalloisen näköistä, niin siltä laskeutuminen oli suorastaan tuskainen esitys. Irrotettuaan jalkansa kaksin käsin jalustimista vanha haltia liukui hevosensa kylkeä alas, jalat raskaasti tömähtäen ja miltei pettäen hänen altaan. Llianjin joutui hetken aikaa vain roikkumaan satulanupista kiinni pitäen, yrittäen otsa rypyssä saada veren kiertämään jaloissaan. Asiaa ei auttanut kun hänen ratsunsa päätti siirtyä ominpäin eteenpäin ja jättää ratsastajansa huojumaan pelkän sauvansa varaan.
"Tuhat kertaa sen hölmön niskaan joka keksi ratsastuksen," vanha haltia puhisi itsekseen ja konkkasi nopeasti hevosensa suitsista takaisin, sitoen sen muiden ratsujen joukkoon. Hän antoi yksioikoisesti puhuen ylämalkaisia ohjeita leiripaikan järjestämiestä, vaikka yhtä hyvin hän olisi voinut puhua vaikka kiville. Kaikki ryhmän jäsenet osasivat tehdä oman osansa ilman häntäkin, mitä Llianjin nyt ennätti puhaltamaan loitsuriimuillaan tulen nuotiopuihin ennen tulusrautoja. Heidän hiljentyessä illalliselle Llianjin silmäili muonavaroja, ja hieroi otsaansa tyytymättömästi. Hän oli mitoittanut ne neljälle hengelle runsaiksi, ja kuudelle hengelle ne olivat hieman niukat. Heidän olisi pakko säännöstellä loppua kohden, mutta siitä vanha haltia päätti kertoa vasta huomenna.
Viimeinen asia jota hän kaipasi, olisi nenäkäs huomautus kuinka hän olisi hoitanut oman osuutensa huolimattomasti.

User avatar
Anlie
Posts: 127
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Sankaria etsimässä

Post by Anlie » Fri Apr 20, 2018 9:01 pm

Ioachim oli vain kohauttanut olkapäitään vanhemmalle miehelle, joka häntä pojitteli ja käski painua edeltä. Eihän hän mielellään olisi luovuttanut peränpitäjän paikkaa, mutta päätti olla väittämättä vastaan Ezramille. Mies muistutti hieman hänen oppi-isäänsä, joten vastalauseista olisi taatusti vain seurannut ikävää mulkoilua ja lisää pojittelua. Ion oli kuitenkin pakko aika-ajoin matkan aikana vilkaista taakseen, tarkistaakseen oliko Ezram vielä mukana. Muutoin hän piti katseensa eteenpäin, kiinni muun seurueen selissä, vihellellen aikansa kuluksi. Ioachim ei paljoa perustanut muiden ryhmäläisten välisten jännitteiden analysoinnista, mutta heidän ryhmänjohtajansa itsepäinen jurotus pisti hänenkin silmäänsä. Sinänsä käytös ei juuri poikennut siitä mitä hän oli haltioista ylipäätään huomannut, mutta kieltämättä verrattuna Aleon ylikorostuneeseen paremmuuteen, Ion oli pakko ihmetellä miten Llianjin johti joukkoa eikä suinkaan hänen työnantajansa.

Monta tuntia hiljaisuudessa viettäminen herätti hienoisen vaivaantuneisuuden rapsuttelemaan Ioachimin mielen reunamia. Kummallinen seurue, matkasuunnitelman yksityiskohtien puute ja Aleon yksioikoinen selittelemättömyys saivat Ion hetkeksi epäilemään tehtävään myöntymisen järkevyyttä. Kummallisuuden olisi voinut selittää ystävyydellä, mutta Ioachim oli tottunut ystävien pulisevan enemmän ja murjottavan vähemmän. Io ei kuitenkaan voinut muuta kuin ihmetellä kokoonpanoa hiljaa mielessään. Hänen täytyisi tosiaankin ryhtyä tivaamaan tarkempia yksityiskohtia seuraavista pesteistä, tämä epäilyksen nakerrus kun ei tuntunut kovin miellyttävältä.

Kun seurue vihdoin pysähtyi, Io liukui alas hevosensa selästä venyttäen sitten vartaloaan kädet kohti taivasta, sekä pyöräytti hartioitaan saaden aikaiseksi lähes kuvottavan rusahduksen. Huolehdittuaan hevosestaan Io suuntasi suoraan leiriytymispaikan ympäristöön keräämään puuta nuotiota varten, herra Om'ardan osoittaessa huolehtivan itse itsestään. Ioachim rekisteröi puolittain että Llianjin jakeli ohjeita, mutta ei ollut aivan varma miten näihin tulisi reagoida, kun loppujen lopuksi Ion arvion mukaan sopivan suojaisia nuotiopaikkoja ei ollut monia, ja sillä nyt ei ollut mitään merkitystä oliko kenenkin makuupaikka sen itä- vai länsipuolella. Muistaen kuitenkin arvokkaan oloisen haltian loitsintataidot, Io päätti pitää suunsa ummessa. Kieltämättä se että Llianjin oli jo saanut liekit aikaiseksi kun Ioachim alkoi vasta muistella mihin oli tuluksensa laittanut, herätti hänessä vain entisestään halun pysyä kunnioittavan välimatkan päässä miehestä.

Mässyttäessään kolmatta ja viimeistä tuoretta omenaansa, jotka oli mankunut Eniksen varastoista, Ioachim ilmoitti pitävänsä miellään aamuyön vahtivuoron ennen Ingvildiä. Io epäili että tuskin nukkuisi alkuillastakaan, mutta säästääkseen naisten ja vanhusten unta rikkonaisuudelta, hän päätti uhrautua. Sanomatta tietenkään ajatuksiaan ääneen Io vitsaili muiden menettävän upeimmat tähdenlennot. Lukuunottamatta myöhemmin illalla Ezramin ja Aleon kanssa käytyä keskustelua, Ioachim ei yrityksistään huolimatta tuntunut saavan kontaktia toisiin ryhmän jäseniin, vaikka hän yritti tarjota apua siellä missä huomasi sitä tarvittavan ja hienovaraisesti saada aikaan edes vähän hymyjä ympärillään kommenteillaan. Levittäessään huopaansa Io huomasi yllätyksekseen olevansa uupunut, ja kevyt tasainen kuorsaus alkoi välittömästi kun tämä painoi päänsä toisesta huovasta taitellulle mytylle, kuorsauksen päättyen vasta kun Io herätettiin vahtivuoroonsa.

User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 73
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Re: Sankaria etsimässä

Post by Arlin » Fri Apr 27, 2018 9:15 pm

Alkumatka taittui rennosti, mutta hiljaisesti. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään keskusteltavaa kenenkään kanssa. Lähes kaikilla varmasti oli kysymyksiä ja halua avautua tilanteesta jollain lailla kyllä, mutta ketään ei halunnut rikkoa herkkää rauhaa, joka räjähtäisi helposti kaaokseksi. Llianjin oli etäännyttänyt itsenä muista ärtymyksensä takia, Aleo oli Aleo ja uudet, palkkasotureiden tai henkivartijoiden näköiset miehet, tunsivat itsensä varmasti ulkopuolisiksi muusta ryhmästä. Ei etteikö Lalfar tuntenut sitä itsestään myös tällä hetkellä, sillä tavallaan hän oli ulkopuolinen. Lalfar oli pitänyt monia asioita itsestään salassa maagikoilta luoden turhan paljon epäilyksiä heille. Aamupäivän keskustelu Firdornin kanssa sai varmasti jopa avoimemman Ingvildin suhtautumaan Lalfariin paljon varovaisemmin. Saattoi olla jo liian myöhäistä korjata asiaa, mutta matka oli pitkä ja Lalfar päätti kaikesta huolimatta pysyä seurassa.

Ilta tuntui lähes samanlaiselta kuin päivä. Kaikki hoitivat leiripaikan kuntoon ilman suuria sananvaihtoja. Ruokailu sujui hiljaisuudessa. Lalfar ei ollut erityisen puhelias henkilö, mutta hän tiesi, että tälläinen hiljaisuus ei voinut vain jatkua. Epäluottamus ryhmän välillä vain kasvaisi mahdottomaksi. Toisaalta Lalfar ei kokenut pystyvänsä avaamaan keskustelua ainakaan tällä hetkellä. Oli varmasti parempi antaa asian hautua ensin yön yli ja katsoa, mitä tilanteelle tekisi aamulla. Lalfar söi keveästi ottaen huomioon eväiden kokonaismäärän. Llianjin ei olisi voinut ottaa huomioon ylimääräiset matkustajat hankkiessaan muonavaroja. Aleo näytti luottavan toisaalta vain omiin eväisiinsä ja ainakin Ioachim uusista ryhmäläisistä kaivoi myös omia eväitään. Oli kuitenkin hankala sanoa, riittivätkö heidän eväänsä kuinka pitkäksi aikaa, kuinka varautuneita he olivat.

Syötyään Lalfar etsi itselleen sopivan makuupaikan ja painui nukkumaan. Ennen sitä hän oli lupautunut heräämään vahtiin ennen Ioachimia. Vaikka Lalfar olikin tottunut epämääräisiin unirytmiin, herääminen kesken unien, varsinkin henkisesti puuduttavan päivän jälkeen ei ollut mieluisaa.
Lakimies Firdorn

User avatar
Kide
Posts: 539
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Sankaria etsimässä

Post by Kide » Sat Apr 28, 2018 10:18 am

Siinä he matkustivat, sulavassa jonossa kuin luikertava käärme ja aivan yhtä hiljaakin - lukuunottamatta Ioachimin ajoittaista viheltelyä. Kun nuorukaisen viheltämät ensimmäiset sävelet kantautuivat hänen takanaan ratsastavan Ezramin korviin asti pienen metsälämpäreen tarjoamassa suojaisammassa, lähes tuulettomassa kohdassa, puhahti vanha sotilas ensin tyytymättömänä. Hän ei tiennyt jaksaisiko kuunnella tuota konsertointia kovin pitkään, mutta seurueen jäsenten välillä vallitsevan painostavan hiljaisuuden vain jatkuessa sai Ezram huomata, että loppujen lopuksi tuo sävelmien kuuntelu oli yllättävän rentouttavaa. Se toi miehelle mieleen ne lukemattomat matkat armeijan riveissä, joissa matkantekoa usein tahditettiin laululla tai kevennettiin toinen toistaan hurjemmilla kertomuksilla, ja joskus paremman tekemisen puutteessa myös vihelleltiin. Muistikuvan iloisuus ei kuitenkaan heijastunut miehen kasvoille asti, vaan Ezram tuijotti välinpitämättömän näköisenä milloin edellä menevän ratsun heilahtelevaa häntää, milloin matkalaisten selkiä tien kaarteissa ja milloin metsikön ja nummien takaa näkyvää horisonttia. Ainoastaan Ioachimin ajoittaiset vilkaisut taakseen saivat vanhan sotilaan suupielen nykimään piilossa parran suojissa.

Ezram ei todellakaan tiennyt mitä tästä joukosta pitäisi ajatella. Hän ei tiennyt olisiko pitänyt kirota sitä, joka keksi laittaa tällaisen ryhmän yhdessä liikenteeseen vai rukoilla näiden puolesta, jotta he selviäisivät määränpäähänsä asti ja kenties jopa takaisin. Tämä seurue ei todellakaan muistuttanut Ezramin mielikuvaa siitä, millaiselta lohikäärmettä jäljetävän joukkion tulisi näyttää. Ioachimin ehkä saattoi kuvitella mukaan jonkun aseenkantajana, mutta nuo muut... Vanha sotilas ei voinut kuin pudistella päätään. Tässä joukossa täytyi piillä jotain sellaista mitä ei päällepäin nähnyt, tai sitten koko lohikäärme oli peitetarina jollekin muulle. Ezram päättikin, että hänen täytyisi ainakin yrittää selvittää keitä nämä matkalaiset olivat ja missä heidän oikea tavoitteensa piilotteli.

Loppumatkasta Ezram yritti turhaan etsiä parempaa asentoa satulassaan; muutaman päivän tauko ratsastuksesta oli tehnyt tehtävänsä ja mies tunsi milloin minkäkin paikan puutuvan ja toista kolottavan. Hän tiesi kehonsa turtuvan pitkiin ratsastuksiin parin päivän päästä, mutta se tieto ei helpottanut tässä vaiheessa eikä helpottaisi myöskään illalla, kun joka paikkaa päästä varpaisiin kihelmöisi. Miehen olisi tehnyt mieli pysäyttää hevosensa ja käveleskellä hetki, mutta Ezram ei suostunut siihen, että muu joukko joutuisi pysähtymään hänen takiaan - eikä varsinkaan näkemään hänen tarvitsevan taukoa. Sen sijaan hän pyöritteli hetken olkiaan ja nousi pari kertaa jalustimille seisomaan saadakseen veren kiertämään, tyytyväisenä siitä, ettei Ioachim juuri sillä hetkellä päättänyt katsoa taakseen.

Leiriytyminen sujui hallitussa kaaoksessa. Jokainen matkalainen keskittyi tekemään leirin valmistelut omalla tavallaan välillä ohjeita jakavasta vanhasta haltiasta välittämättä. Niin myös Ezram, joka purki tavaransa sinne minne parhaaksi näki ja valitsi oman makuupaikkansa muiden ohessa omien mieltymyksiensä mukaan. Ezram kuitenkin vilkaisi Llianjinia pariinkiin otteeseen ja tunsi kieltämättä hieman sääliä haltiaa kohtaan. Hänkin tiesi millaista oli yrittää jakaa ohjeita kuuroille korville ja huomata kaiken sen mielessä tehdyn järjestelyn valuvan hukkaan. Toisaalta Llianijinin onneksi hänen kaitsemansa joukko tiesi mitä tehdä ja sekalaisesta leiritymisestä huolimatta lopputulos oli toimiva. Nuorien vaikkukorvaisten sotilaiden kaitseminen sen sijaan oli ihan omanlaisensa operaatio, josta ei yleensä selvitty ilman äänen korottamista ja uhkauksia.

Illalla käyty keskustelu herra Om'ardan kanssa antoi hieman lisätietoja siitä, mihin tämä joukkio pyrki, mikäli haltian sanaan oli uskominen. Puheet jumalista ja satojen vuosien takaisista vihjeistä tuntuivat pikemminkin iltasadulta kuin todelta, mutta toisaalta Aleo ei vaikuttanut henkilöltä, joka valehtelisi tuosta vain. Laskelmoiva tuo mies oli, tai niin Ezram ainakin epäili, mutta satuja hän tuskin sepitti, vaikka saattoikin jättää jotain kertomatta.
Ezram vilkaisi vielä pikaisesti nukkuvan Aleon selkää ja antoi siitä katseensa liukua muidenkin ainakin nukkuvalta näyttävien ryhmäläisten yli ennen kuin käänsi kylkeään. Hän oli jäänyt pitämään ensimmäistä vahtivuoroa - mistä oli ollut salaa hyvin kiitollinen, vaikka olikin kuitannut Ioachimin ja naisten yöllisten vahtivuorojen valitsemisen epämääräisellä murahduksella ja kädenheilautuksella - ja nyt Eliezen herätettyään saisi ainakin yrittää nukkua koko loppuyön rauhassa, vaikka epäilikin sen olevan mahdoton tehtävä. Vanha sotilas ei uskonut lihastensa rentoutuvan tänä yönä kunnolla, kun pehmeä sänky oli vaihtunut taas yllättäen kovaan ja muhkuraiseen maahan, jota makuualustan alle levitetty ohut kerros havunoksiakaan ei pehmentänyt niin paljon, mitä päivän pitkästä ratsastuksesta väsynyt keho olisi toivonut. Eikä nukahtamista helpottaneet miehen kieppuvat ajatukset, jotka pallottelivat Aleon puheiden ja puiden katveeseen kadonneiden Ingvildin ja Llianjinin huudoksi yltyneen keskustelun välillä. Ezram ei ollut kuullu kuin katkonaisia pätkiä Llianjinin kiivaimmin lausutuista sanoista, mutta se oli ollut tarpeeksi kertomaan, että hänen läsnäolonsa oli kaikkea muuta kuin helpottanut ryhmän ilmeisesti muutenkin jännittynyttä ilmapiiriä. Se ei toki ollut mikään ihme, tuntuihan miehestä itsestäänkin, että hänen täytyi olla tässä vieraassa ryhmässä hieman varuillaan, ja hän puntaroi aika ajoin edelleen oliko hänen valintansa lähteä taittamaan matkaa tämän seurueen kanssa ollut oikea. Lisäksi Ezram oli ollut ymmärtävinään vanhan haltian kiukkuisista sanoista, että ryhmä oli ollut aiemmin yhtä jäsentä suurempi, ja vanha sotilas ymmärsi hyvin kuinka helposti sellainen menetys myrkytti jäljelle jääneiden mielen, mutta myös sen kuinka tuo myrkky saatiin imettyä pois. Ezram tiesi, että hänen täytyisi keskustella muiden ryhmäläisten, etenkin tuon Llianjinin, kanssa molempien tavoitteista ilmaa puhdistaakseen. Tällä hetkellä Ezramista houkuttelevammalta ajatukselta tosin tuntui vain lähteä aikaisin aamulla matkaan ja etsiä oma reittinsä haltiakylään kuin yrittää turhaan todistella itseään tälle seurueelle, jolla tuntui olevan paljon enemmän salattavaa kuin hänellä itsellään. Mutta ensilumen laskeuduttua Ezram tiesi vielä kiittävänsä matkaseurasta, ja niimpä hän vaihtoi vielä kerran asentoaan ja yritti keskittyä ajatustensa sijaan kuuntelemaan läheisten lehtipuiden hiljaista havinaa.

Locked