Sankaria etsimässä

Toisiksi suurinta merenrantakaupunkia kutsutaan myös Ceresin sivistyksen kehdoksi ja ainut julkinen kirjasto koko mantereella sijaitseekin Phoebessa. Kaupunki on vanha, mutta nyt sen turvallisuutta ja vakautta on koetellut katastrofi: kaupungin alta nousi ikiaikainen lohikäärme, joka matkallaan tuhosi osan kaupungista.
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Sankaria etsimässä

Post by Tinanja »

// Kun tämä kohtaaminen saadaan sulateltua maks. 2 kierroksen jälkeen, niin saavutaan perille Thalassahaltioiden kylään, jossa sitten voidaan taas pysähtyä hetkeksi ja pelailla hahmojen välisiä pelejä ^^

Aleo

Ezramin kohottautuessa täyteen mittaansa ja Iochimin katkaistessa itse tehdyn keihään matkan siihen alkuunsa Aleo kääntyi viimein katsomaan sitä kaikkea huutoa ja toimintaa odottaessaan, että muut olisivat valmiita tuon tappelun keskeltä. Hän näki juuri ja juuri sen, miten Iochim pysäytti häntä kohden suunnatun keihään ennen kuin Ezram ehti paikalle. Se sai Atlashaltian kohottamaan hieman kulmiaan, mutta Llianjinin huutama loitsu sai hänet viimein kääntämään katseensa Llianjiniin koiran lentäessä läheistä puuta vasten. Se ei kuitenkaan näyttänyt pysäyttävän koiraa hyökkäämästä uudemman kerran maassa makaavan maagikon kimppuun ja Aleo saattoi vain pyöräyttää silmiään. No, kai hänen oli pakko jotakin tehdä, tuo ajatteli heilauttaessaan kättään ja sanoessaan muutaman loitsuriimun.

Atlashaltia tosin oli yllättynyt siitä, että häntä oli varoitettu useammallakin

Koira kaatui kuolleena maahan. Harmillista, että muutoin niin hyödyllinen olento oli valjastettu ja koulutettu tuollaiseen käyttöön.

“Saatoit juuri ansaita palkkasi, Iochim”, totesi Aleo taistelun alkaessa rauhoittua eloonjääneiden kadotessa kukin omiin suuntiinsa. Keihästä pidellyt nainen näytti keräävän itseään epäonnistumisen pettymyksen jäljiltä, ja oli kadonnut pian näköpiiristä, kun Aleo seuraavan kerran katsoi tämän suuntaan. Näytti siltä, että he voisivat jatkaa pian. Atlashaltian ilme tuskin oli värähtänytkään koko taistelun aikana, eikä nytkään taistelun loppupuolella tuon ilmeistä voinut juuri tulkita mitään. Atlashaltia käänsi pian hevosensa tietä ja menosuuntaa kohden, ja lähti hitaasti ratsastamaan tietä pitkin eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Ingvild

Ingvild ei ollut laskeutunut taistelun aikana hevosensa selästä alas, eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä sitä nyt. Hänen tekemä kilpensä pelasti Ezramin näköjään ainakin yhdeltä iskulta ja antoi tuolle aikaa kerätä itsensä - se näytti riittävältä sillä nopealla vilkaisulla, jonka Ingvild ehti luomaan taisteluun ja Ezramin suuntaan. Kun nainen alkoi kääntää katsettaan poispäin, hän kuuli Ezramin ja Lalfarin huutavan Aleota, ja juuri parahiksi näki, miten Iochim pysäytti miestä kohden suunnatun omakutoisen keihään.

Näytti siltä, että he olivat voiton puolella, viimeinkin. Ingvildin katse tavoitti pari pakenevaa hahmoa metsänreunasta, mutta nainen kääntyi katsomaan seuruetta arvioiden, voisivatko he jatkaa välittömästi matkaa taistelun päätyttyä. Llianjin keräili itseään hitaasti maasta, johon tämä oli kaatunut, Eliezen vanki ei näyttänyt vahingoittaneen naista lainkaan ja Iochimkin näytti olevan maan kanssa tehdyn tuttavuuden jälkeen kunnossa. Aleo nyt aina näytti yhtä siistiltä, eikä Ezramkaan ollut erityisen hakatun näköinen, mutta nopealla vilkaisulla näytti siltä, että mies oli ainut jolta näkyvästi vuosi verta.

Vielä tilanteen rauhoittuessa Ingvild totesi turvallisuuden taistelukentällä kasvaneen merkittävästi, joten nainen ratsasti hakemaan muiden hevoset lähialueelta, palaten taluttaen lähes kaikkia joukkion ratsuja, edelleen itse hevosensa selässä istuen.

Llianjinin uni yöllä vuorokausi taistelun jälkeen

Taistelun jättämät jäljet, kolotukset ja muistot alkavat hitaasti vaipua mielen perukoille rauhallisen ja tapahtumattoman päivän jälkeen. Olet vaipunut jälleen miellyttävän virkistävään ja palauttavaan uneen kovasta maasta huolimatta.

*

“Lemmikkisi harvensi jälleen lohikäärmeiden rivejä.”
“Olen kiusallisen tietoinen siitä.”
“Luuletko lemmikkimaagisi saavan asian suhteen jotain aikaan niiden muiden kanssa?”
“Hänen on parempi saada. Näitkö, että Taenyathar on nähty ihmisten keskuudessa?”
“Taenyathar?”
“Sininen lohikäärme, yksi vanhimmista.”
“Luuletko että hän puuttuu asiaan?”
“Olen varma siitä, ja meidän pitää varoittaa… maagikkoa asiasta.”
“Luuletko, että hänestä on ongelmia?”
“Hän saattaa tuoda pöytään jotain odottamatonta.”

*

Näet unessasi metsänreunan yläpuolella, vaaleansinistä, pilvetöntä taivasta vasten lohikäärmeen. Tummansiniset suomut näkyvät kirkasta taivasta vasten selkeästi auringon heijastuessa hieman läpikuultavien siipien lävitse.

Seuraava näky sen kadotessa on vuoristomaisema suuren patsaan varjossa, kun seuraat muuta seuruetta. Tämä sama lohikäärme aiemmasta näystäsi odottaa teitä rauhallisen näköisenä aurinkoisella lohkareella patsaan takana. Nyt olento kääntää hitaasti päänsä teitä kohden, tekemättä kuitenkaan muuta, näyttämättä uhkaavalta - päinvastoin tämä näyttää nauttivan auringosta rennosti, siivet kehoa vasten leväten, häntä lohkareen takana roikkuen.


Taenyathar

Hän katsoi pitkään metsänreunaa vuorenseinämään piilotetun luolan suulta. Tummat, lähes mustat silmät tutkailivat vuorenseinämän ja metsän lähes suoraa rajaa, ja sitä, miten vehreys alkoi hitaasti, paikoitellen kadota syksyn mukana tuoman ruskan alle. Oli kaunis, aikainen aamu, ja aurinko kiipesi hitaasti metsänreunan takaa pilvettömälle taivaalle Taenyatharin tarkkaillessa aution näköistä metsää. Kauempana horisontissa näkyi pienehkö kylä, joka erottui harvempana metsänä, mutta se ei saanut tuon tummansinisen lohikäärmeen huomiota lainkaan. Vuosituhansia hän oli asuttanut tätä samaa suurta luolastoa vuoren luoman suojan turvin ja tarkkaillut maailmaa sen muuttuessa ja aikakausien vaihtuessa, joten hän näki yhdellä silmäyksellä alueen muutokset, tutut muodot ja erikoisuudet. Tällä kertaa kaikki kuitenkin näytti tarkkailijan silmissä normaalilta.

Nyt oli koittanut tuon tarkkailijan silmissä uusi aikakausi, joka voisi päättyä hyvinkin nopeasti, eikä ainakaan lohikäärmeiden tai maailmankaan kannalta kovin hyvin. Valtiaslohikäärme oli herännyt vuosituhansien horroksensa jälkeen, eikä Taenyatharilla ollut tietoa, miksi näin oli tapahtunut. Se voisi olla tärkeä huomio myöhemmin, mutta vastauksen etsiminen näin pitkän ajan jälkeen oli lähes mahdotonta jopa hänelle. Vaikka hän ei osannutkaan vastata kysymykseen “miksi”, tiesi hän, mikä olisi seuraava askel tuon valtiaslohikäärmeen järjen palauttamisessa. Ainakin Taenyathar toivoi sen olevan mahdollista, ja hän epäili jumalten heräilevän päiväuniltaan… ehkä se oli jopa syy sille, miksi valtiaslohikäärme oli herännyt?

Mielenkiintoinen käänne oli se, että lähes vapaaehtoisesti toistensa seuraan hakeutuneet henkilöt olivat matkalla etsimään Keldruthia. Tämä sekalainen seurue, johon kuului ainakin Atlashaltia, kaksi naista ja mies tuon Atlashaltian lisäksi, oli matkalla oikeaan suuntaan. Sitä paitsi, olisi mukava nähdä vanhoja tuttuja, vaikka kohtaamisen syy ei ollutkaan kovin miellyttävä. Valtiaslohikäärmeen tavoin myös Keldruth oli viettänyt vuosisatansa horroksenomaisessa tilassa odottaen hetkeä, jolloin hänen tietämystään tarvittaisiin.

Nyt ne hetket olivat lähellä.

Taenyathar ponnisti luolansuulta vauhtia ja antoi suuren kehonsa pudota hetken ilmassa ennen kuin levitti valtavat, läpikuultavat siipensä ja juuri ennen metsänreunaa otti lisää korkeutta muutamalla suurella siiveniskulla. Oli aika kierrellä ympäristössä ja etsiä merkkejä valtiaslohikäärmeestä, sillä hän halusi olla tilanteen tasalla, tapahtui mitä tahansa.

*

Seurue kulki tasaista, hidasta vauhtiaan eteenpäin. Polku oli jo kohonnut ylöspäin vuoria kohden, ja tarjosi nyt kauniin näköalan alaville metsän ja peltojen värittämälle maalle. Oli rauhallista, vain lintujen laulu ja hevosten askeleet polulla rikkoivat hiljaisuutta

Punaiset suomut välkähtivät auringonvalossa, kun valkoiset hampaat upotettiin toisen, puolet pienemmän lohikäärmeen niskaan. Veri värjäsi valkeat hampaat hailakanpunaisiksi, kun kaksikko iskeytyi maahan nostattaen valtavan pölykerroksen mukanaan ilmaan. Viimeinen kuolinkorahdus alle jääneeltä lähes mustalta lohikäärmeeltä kuulosti hyvin vaivalloiselta, kivuliaalta ja samalla yllättyneeltä.

Punainen, valtava lohikäärme irrotti otteensa toisen lohikäärmeen niskasta, kun viimeisetkin merkit elämästä katosivat tuon kehosta. Sitten tämä kietoi yhden jalkansa kynnet ruumiin ympärille vain nostattaakseen uuden pölypilven ilmaan noustessaan ilmaan. Samalla nousi myös mustan lohikärmeen ruumis, ja pian valtiaslohikäärme saaliineen oli kadonnut horisontin taa.

Jälkeen vain suuri, tummanpunaiseksi värjäytynyt märkä läntti maahan pellon ja metsän rajalle. Kauempana, seurueesta katsottuna horisontin takana Taenyathar käänsi katseensa pois ja painautui paremmin varjoihin.

Aleo

“Kappas”, haltia istui rennosti hevosensa selässä sen kulkiessa suoraan polkua pitkin sinä rauhallisena, viileänä päivänä. Mies käänsi katseensa karjaisun sekä lohikäärmeen suuntaan reagoimatta erityisemmin siihen. “Kohteemme”, tämä lisäsi sitten päätään vähän kallistaen, katsellen heidän alapuolellaan esiintyvää näkyä. Edes se, miten kevyesti olento nosti toisen lohikäärmeen mukaansa ei näyttänyt muuttavan Atlashaltian kasvoilla olevaa ilmettä.
“Näyttää siltä, että se ei huomannut meitä”, tämä jatkoi sitten vielä, ohjaten hevosensa paremmin polulle matkaa jatkaen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Aleo Om’arda alkoi olla entistä varmempi siitä, että oli oikealla, jumalten näyttämällä tiellä.

Kaiken lisäksi matka oli sujunut kohtalaisen hyvin seurueesta huolimatta, ja taistelu oli näyttänyt, että noilla oli jotain välitystä häntä kohtaan. Se tekisi asioista jatkossa helpompia, hän voisi toteuttaa jumalten lähettiläänä toimimisen tehtäväänsä paremmin ja saavuttaa jumalten ja Atlashaltioiden tavoittet.

Ingvild

Rauhallinen päivä oli antanut edellispäivän tapahtumien jälkeen miellyttävän tauon kaikkeen tapahtuneeseen ja Ingvild olikin ratsastanut hiljaisena muiden mukana, antaen hevosensa hoitaa reitinvalinnat. Hän itse oli ajatuksiinsa vaipuneena, rutiininomaisesti hoitanut päivän tehtäviä ja matkaa, pohtien erityisesti taistelun jälkeisen illan keskustelua Ezramin kanssa - tarkalleen ottaen sitä, mitä mies oli sanonut. Hyökkääjä, se nainen, joka oli näyttänyt olevan joukkion johtaja, oli miehen sanojen mukaan halunnut tappaa. Miksi? Kuka oli kertonut heidän matkastaan näin tarkasti yhtään kenellekään? Mistä tämä oli saanut sen tietoonsa, ja miksi tämä halusi mahdollisesti estää heitä löytämästä lohikäärmettä? Oliko tuo nainen vain päästään vialla, vai oliko tällä jotakin suurempaa merkitystä tämän kannalta?

Sitten kauempaa kuuluva tömähdys ja sitä edeltänyt karjaisu saivat myös Ingvildin viimein havahtumaan ajatuksistaan ja kääntämään katseensa kauemmas, alaville pelto- ja metsäaukeille. Naisen silmät levisivät hämmästyksestä, yllätyksestä ja tämä kiristi otettaan levottoman hevosensa ohjista, kun näki nyt paremmin, kokonaan sen olennon, jonka jo kertaalleen oli nähnyt Ledassa. Se, mikä häntä eniten tässä järkytti ja hämmensi, oli se, miten helposti tuo suuri, punainen lohikäärme vei toisen lohikäärmeen hengen.

Oli selvää, että tuo punainen lohikäärme, joka oli Phoeben alta noussut, oli jotain hyvin erikoista, hämmentävää… Eivätkä tarinat Tanamorissa, Aleon jumalallisuudesta puhumiset tuntuneet sen näyn edessä erityisen kaukaisilta.

Mihin he olivat itsensä sotkeneet?
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Sankaria etsimässä

Post by Kuparirapu »

Llianjin:

Llianjin puhisi maantien pölyä pois silmiltään ja kurkotteli nähdäkseen missä äskeinen peto oikein oli. Kuin käskystä koira haukahti leuat lousuken ja loikki vanhaa haltiaa kohti, joka yritti samanaikaisesti vetäytyä hieman kauemmas että valita sopivaa loitsua koiran torjumiseksi. Mutta yhtäkkiä eläimen pää nuokahti kesken loikan ja sitten sen eloton ruumis tömähti hervottomana pitkin piennarta, pysähtyen aivan Llianjinin jalkojen juureen. Tuijotettuaan sitä muutaman sydämenlyönnin Llianjin vilkaisi ympärilleen, ja Aleon kohti ojennettu käsi kertoi hänelle tarpeeksi.
"Sitä ei ollut pakko surmata!" vanha haltia ärähti mutta ei ehtinyt katsomaan Aleota päin puhuessaan. Sen sijaan hän haki katseellaan heidän hyökkääjiään, ja sai yllätyksekseen huomata miltei jokaisen hävinneen. Tummaihoinen nainenkin, jonka ilmeisesti oli joukkoa johtanut, loikkasi pois tieltä ja vilkaisemattakaan taakseen syöksyi puiden sekaan kuin joku olisi aikeissa heittää tulipallon hänen nilkoilleen.
Ähisten Llianjin kampesi itsensä jaloilleen, huokaisi pölyistä ja hikistä ulkomuotoaan ja kysyi:
"Ovatko kaikki kunnossa?"
Odottamatta vastausta hän kierrätti katseensa ryhmän jäsenissä, ja helpotuksekseen huomasi heidän selvinneen hyvin vähällä. Ingvild ja Aleo olivat vielä satulassaan, Ezram-niminen ihminenkin näytti pääsevän jaloilleen omin avuin, ja ennen kaikkea nuori Ioachim oli säästynyt vailla ainuttakaan vammaa. Llianjin pani kyllä merkille nuoren miehen kasvoilla oleva tyytyväisen ilmeen, mutta nyt ei ollut aika kysyä asiasta. Nähdessään Ingvildin hakeneen poiskaranneet hevoset Llianjin viittasi kädellään ja sanoi:
"Meidän on pakko jatkaa. Emme voi odottaa, jos he kokoavat rivinsä yrittääkseen uudelleen tai hakevat vahvistuksia. Kunhan löydämme leiripaikan, voimme pitää tietä silmällä yön yli."
Sen sanottuaan Llianjin meni oman ratsunta luokse, ja nähdessään sen pelästyneen tuhahtelun hän taputti eläimen kaulaa ennen kuin aloitti vaivalloisen nousun satulaan. Ryhmän suunnatessa eteenpäin, kaatuneen puunrungon levätessä tiensivussa, Llianjin vilkaisi vielä kerran olkansa yli ja pohti samaa mitä varmasti kaikki muutkin:
Ketkä heidän kimppuunsa olivat hyökänneet? Ja ennen kaikkea miksi?


Shyal:

Häviävän hetken ajan Sha'lassanhaltia katsoi aseen yltävän ylpeän haltian lapaluiden väliin, mutta yhdessä kirkkaassa välähdyksessä sivulta ilmestynyt miekka halkaisi aseen poikki. Turhautumisesta hetkeksi häkeltyneenä Shyal ei kyennyt kuin tuijottamaan eteensä loikannutta ihmismiestä. Ja kuullessaan takaansa vanhemman miehen äänen Shyal mulkaisi tätä murhaavasti olkansa yli, katuen ettei ollut käyttänyt tilaisuutta äsken hyväkseen. Mutta niin karvasta se olikin myöntää, he olivat hävinneet. Shyal nosti käden huulilleen ja vislasi kimakasti sanattoman käskyn kaikille perääntyä. Ja samalla sydämenlyönnillä jokainen hyökkääjistä juoksi pois tieltä niin nopeasti kuin vain pystyivät, luottaen ettei ryhmä vaivautuisi jahtaamaan heitä. Shyal pani merkille kuinka yksi mies viivytteli murtuneen näköisenä tiellä makaavan koiran vierellä, mutta viimein hänkin totteli.
Antaen katseensa vielä kiertää ryhmän eri jäsenissä Shyal suoristi selkänsä ja ääni värähtäen siitä kumpuavasta vihasta ja kiihkosta hän julisti
"Tämä tehtävän tulee koitumaan teidän tuhoksenne, koska yritätte estää väistämätöntä!"
Sitten, antamatta Ioachimille tai Ezramille aikaa lähestyä häntä Shyal käännähti ja syöksyi seuraajiensa perään. Ja haltianaisen sydän tuntui mustalta kuin myrkky.
Hän oli epäonnistunut suojelemaan Salinjen tahtoa. Jälleen.



Hyökkäyksen jälkeen ryhmän vauhti oli ripeä, jokaisen vilkuillessa silloin tällöin epäluuloisena olkansa ylitse tai tiensivujen varjoihin uutta hyökkäystä odottaen. Mutta mitään ei näkynyt, ja illan hämärtäessä he leiriytyivät jännittyneessä hiljaisuudessa. Vahtivuoroista sovittaessa Llianjin ainakin tiesi istuvansa hyvinkin hereillä omalla vuorollaan, jonka hän järjesti aamuyöhön tarkoituksella. Hän halusi aikaa pohtia kaikkea tapahtunutta omassa rauhassaan, erityisesti jos tuleva yö toisi mukanaan jälleen uuden epätavallisen unen.
Eikä vanha haltia joutunut pettymään. Havahtuessaan aamuhämärässä kevyeen kosketukseen olkapäällään hänen silmissään välähti vielä häkellyttävän tarkasti näky, jota hän ei uskonut oman mielensä kykenevän kehittää. Katsoen vakavana jonnekin ylös, taivaanrannan yläpuolella levittäytyvälle syvänsiniselle taivaalle vanha haltia mutisi itsekseen:
"Kuka sinä oikein olet? Ja mitä asiaa sinulla on hiusteni alle?"

*

Hitaasti he nousivat korkeammalle, ja viileä tuuli tuntui huokaavan heidän ympärillään. Llianjinin katse oli edessä kulkevan hevosen kavioissa mietteliäänä, ja kun ilmaa halkaisi kumea jyrähdys hän säpsähti luullen ukkosmyrskyn puhjenneen huomaamatta. Mutta taivas oli pilvetön, ja siksi kellertävä tomupilvi erottui niin väkivaltaisen selvästi kauempana. Vanha haltia ei ehtinyt edes avata suutaan, niin häkeltynyt hän oli. Ja kuullessaan puiden yli kaikuvan tuskantäyttämän karjahduksen kulkivat kylmät väreet hänen niskastaan alas selkärankaa pitkin. Sitten kuuluivat kumeat läiskähdykset, jotka hän miltei kauhukseen tunnisti siiveniskuiksi. Jonkin valtavan olennon siiveniskuiksi.
Punainen lohikäärme kohosi majesteetillisesti ilmaan, ryhmän jähmettyneenä seuraamaan liikahtamatta. Etäisyyden takia Llianjinin oli vaikea arvioida olennon todellista kokoa, mutta nähdessään tuoreen puunrungon sinkoutuvan sivuun valtavien siipien tieltä hänen kurkkuaan alkoi kuivata. Hän kuuli Aleon sanat, mutta ei kyennyt rekisteröimään niitä. Sen sijaan vanhan haltian kykeni, ironista kyllä, henkäisemään vain:
"Pyhät Jumalat."
User avatar
Anlie
Posts: 194
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Sankaria etsimässä

Post by Anlie »

Suurimmilta osin hämmentyneenä, nyt virne poispyyhkiytyneenä, Ioachim tuijotti Shyalin perään, tai lähinnä kohtaan missä tuo oli kadonnut metsään. Naisen sanat tuntuivat Iosta täysin käsittämättömmiltä, samoin kuin se kiihko millä ne oli lausuttu. Vasta nyt Io tajusi kuulleensa naisen huutaneen jo aiemmin taistelun aikana jotakin, mutta mitä, siitä hän ei ollut saanut selvää. Io vilkaisi Ezramia joka näytti saaneen osansa naisen kiihkosta, päätellen tuon vertavaluvasta kädestä, ja pohti oliko tämä saanut yhtään enempää selkoa tämän sanoista. Io avasi jo suunsa puhutellakseen vanhempaa miestä, kun hän kuuli Aleon äänen takaansa.

Io räpäytti muutaman kerran silmiään hämmentyneenä haltian sanoista, kunnes teki sitten pienen kumartavan eleen Aleota kohti ja pudisteli sitten vaatteitaan enimmistä hiekanmuruista. Ezramia lukuunottamatta muut näyttivät olevan kunnossa. Io totesi häpeäkseen aliarvioineensa joukon naiset, Ingvildin istuessa edelleen yhtä kauniina ratsunsa selässä ja Eliezen selvittyä vahingoittumattomana. Ion yllätykseksi Llianjin nousi maantien pölystä pystyyn ja alkoi hoputtaa joukkoa eteenpäin. Nuorimies nyökkäili vaiti vanhuksen sanoille ja nousi muiden mukana takaisin satulaan, mutta ei ennen kuin oli siirtänyt koiran ruumiin metsään suojaisaan paikkaan, sivummalle tiestä. Io olisi mielellään haudannut koiran, mutta aistiessaan kiireen siirtyä eteenpäin, hän vain peitteli eläimen muutamalla havunoksalla.

***

Io tunsi kuinka hänen niskavillansa nousivat pystyyn ja tiukensi tahattomasti otettaan hevosen ohjaksista. Tuo jylinää seurannut karjahdus oli ääni mitä nuorukainen ei pystynyt sanoin kuvailemaan, saati sitten otuksia jotka nousivat metsiköstä taivaalle, toinen toista luonnottomasti roikottaen. Ioachim henkäisi, saamatta mitään järkeviä sanoja ulos suustaan, ja tuijotti näkyä silmät selällään. Etäisesti Io tajusi että Aleo kommentoi arkisesti tapahtumia, mikä sai hänet repimään katseensa lohikäärmeistä tarkistamaan ilmeet muiden kasvoilla, suhtautuisivatko nämä yhtä tyynesti näkyyn. Ainakin Llianjin siunailu vahvisti Iolle että hän ei ollut sekoamassa. Mikään, ei Phoeben kadussa ammottava aukko, eukkojen liioittelut tai lapsille kerrottavat tarut, olisi voinut valmistaa häntä käsittelemään olentojen kokoa. Saati sitten sitä että yhtäkkiä taruolentoja olikin kaksi. Ion huomasi epäilevänsä että punaisen pedon hyökkäystä ei pysäyttäisi vain loikka ja onnenkantamoinen.
User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 105
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Re: Sankaria etsimässä

Post by Arlin »

Phoeben ja Ananken välisellä merialueella…
http://ceresrpg.net/phpBB3/viewtopic.php?f=15&t=157


Ioachimin nopea ja taidokas liike päätti lopulta taistelun hyökkääjien tappioon. Sha'lassahaltia näytti huomaavan itsekin, että he olivat hävinneet, joten tämä vislasi ryhmäänsä poistumaan ja uhkailujensa jälkeen tämäkin poistui paikalta. "On parasta, että poistut ripeästi myös", Lalfar kuiskasi pitelemälleen vangille ennen kuin päästi tämän pienellä tönäisyllä juoksemaan pois muiden mukana. Puolhaltia katseli, että tämäkin oli poistunut pois näkyvistä, jonka jälkeen Lalfar sujautti tämän rahapussin vyölleen. Painosta päätellen pussissa ei ollut paljon, mutta ylimääräisistä kolikoista ei tullut olemaan haittaa tällä matkalla. Ingvildin haettua loput hevoset ja Llianjin komentaessa ryhmän jatkamaan matkaa, he tekivät niin ripeissä merkeissä. Ennen hypättyään Ingvildin hevosen selkään, Lalfar kiinnitti huomiota Ioachimin laittaneen kuolleen koiran syrjemmälle ja peittäneensä tämän. Kieltämättä puolhaltia arvosti nuoren miehen hyväsydämistä ajattelutapaa.

Matka jatkui jokseenkin ripeällä tahdilla eteen päin tien kohotessa korkeammalle ryhmän lähestyessä vuoria. Uutta hyökkäystä ei tullut ja Lalfar piti tällä kertaa tarkasti silmällä ympäristöään, ettei ketään seurannut heitä. Uusi hyökkäys kuitenkin tuntui paljon pienemmältä uhalta Lalfarin kuullessa taisteluin ääniä... taivaalta. Puolhaltia etsi silmillään mistä ääni tuli. Kuului iso tömähdyt, karjaisu ja sitten vasta Lalfar näki kuinka valtavan valtava, punainen lohikäärme nousi taivaalle ja kantoi yhdellä jalallaan toista, mustaa lohikäärmettä. Molemmat otukset olivat kaukana ryhmästä, joten niiden kokoa ja ulkomuotoa oli hankala arvioida, mutta jopa etäältä huomasi kuinka tyhmän iso punainen lohikäärme oli. Ei voinut ajatellakaan, että tuon kokoinen olento olisi syntynyt luonnollisesti. Lalfar ei pystynyt muuta kuin hämmästelemään olentoa.
Lakimies Firdorn | Katuvaras Lalfar
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Sankaria etsimässä

Post by Kide »

Ennen kuin Ezram ehti seuraavaa askeltaan ottamaan, pinkoi tuo nainen täyttä vahtia tienviertä reunustavaan pusikkoon. Ezram säpsähti naisen kulkusuuntaan, mutta laski sitten painonsa takaisin kantapäille. Hänkin totesi, että olisi turhaa lähteä jahtaamaan tuota, vaikka naisen pieni ravistelu ja kuulustelu hyökkäyksen syystä olisikin kiinnostanut vanhaa sotilasta. Samoin metsän suojaan livahtivat loputkin hyökkääjät jättäen jälkeensä vain hengästyneen joukkion - Aleota lukuunottamatta.
"Mitäs pirua..." Ezram mutisi ja etsi katseellaan Ingvildiä, jolle olisi myös mielellään esittänyt muutaman kysymyksen, mutta Aleon ja Llianjin eivät selvästikään halunneet jäädä keskustelemaan asiasta. Toisaalta heidän olikin viisainta jatkaa matkaansa, vaikkei Ezram uskonutkaan, että tuo joukkio hyökkäisi heidän kimppuunsa heti uudestaan. Ei tuollaisen tappion jälkeen, mutta myöhemmin... Ezramin oli vaikea uskoa, että hänen näkemänsä viha sammuisi sen omituisen naisen silmistä itsekseen aivan heti. Päätään pudistellen mies palasi hakemaan taakse kaadetun puun viereen suojaan siirtynyttä hevostaan.
Hän tyytyi ratsastamaan hiljaa joukon hännillä, sillä ei nähnyt mieltä alkaa huutelemaan kysymyksiä kapealla tiellä jonossa ratsastaville, varsinkin kun metsällä heidän ympärillään saattoi olla korvat. Ezram olisi mielellään esittänyt useammankin kysymyksen tälle seurueelle, mutta se saisi nyt odottaa. Sen sijaan mies keskittyi muistelemaan hyökänneen naisen sanoja ja tekemään omia johtopäätöksiään tapahtuneesta. Samalla ruskeat silmät haravoivat ympäröivää maastoa joka puolelta paljon aiempaa tarkemmin.

***

He olivat ratsastaneet hyvän tovin siinä syvässä hiljaisuudessa, josta tuntui tulleen ennemmin sääntö kuin poikkeus. Kapioiden kopinan ja satunaisten lintujen liverrysten rauhoittama ilmapiiri rikkoutui kuitenkin yllättäen, ilman varoitusta. Valtava, karjaisulta kuulostava ääni sai Ezramin nykäisemään hevosensa seisahduksiin ja kurottamaan kaulaansa. Samassa hän ymmärsi kallioisessa maastossa kaikuvan äänen tulleen edessä aukeavan rinteen alta ja kannusti hevosensa siirtymään hieman eteenpäin ja tieltä sivummalle rinteen reunaa kohti nähdäkseen mistä oli kyse. Kuului vielä omituinen humahdus ja ratinaa, kuin puita ja oksia olisi katkottu pitkän matkan päässä, ennen kuin valtava punainen hahmo nousi Ezraminkin näköpiiriin.
"Se... nehän ovat totta", Ezram sanoi lähes kuiskaten, saamatta silmiään irti näystä. Käsittämättömän suuri punainen olento nousi juuri siivilleen riepottaen kynsissään toista, mutta pienempää lohikäärmettä. Todellakin, ne olivat lohikäärmeitä! Ezram taputti rauhoittavasti pelokkaita korskahduksia päästelevää ratsuaan samalla kun tuijotti yhä korkeammalle kohoavia auringossa kiiltäviä suomuja. Hän kuuli kyllä joukon kärjestä kuuluvat Aleon sanat ja Llianjinin mutinan, muttei osannut sillä hetkellä kuin tuijottaa lohikäärmettä kaiken muun ympäriltään unohtaneena.

Olennon lähdettyä lentämään yhä kauemmas heistä poispäin, sai Ezram viimein nykäistyä silmänsä siitä irti ja hänen pysähtyneet ajatuksensa lähtivät taas virtaamaan. Kohde? Oliko Aleo juuri nimittänyt tuota punaista paholaista kohteena. Ezram vilkaisi seuruetta kulmakarvat niin ylös kohonneena, että miehen otsa oli pelkkää ryppyä. He siis todellakin etsivät tuota olentoa. Vaan mitähän pirua he aikoivat tehdä tuollaiselle pedolle? Mitä kukaan voisi tehdä? Ja vastoin kaikkea sitä järkeä, mitä Ezram oli viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana ehtinyt päähänsä takoa, antoi hän innostuksen väreen kulkea lävitseen. Aivan kuin hän olisi ollut pieni poika, joka tunsi ongen toisessa päässä jotain vahvempaa kuin hän itse oli. Jos Ezram olisi ollut viisas, hän olisi suunnannut lyhintä reittiä haltiakylään ja työnsä hoidettuaan tehnyt nopean U-käännöksen. Hän olisi vain suunnannut kotiin uskoen siihen, ettei tuo lohikäärmeitä metsästävä lohikäärme jaksaisi välittää sen silmiin muurahaisilta näyttävistä ihmisistä. Mutta juuri nyt, tuon näyn lumoamana, Ezram ei tuntenut itseään kovin viisaaksi. Sen sijaan hän oli kohdannut jotain uutta ja tuntematonta, vaikka luuli jo nähneensä kaiken, tai ainakin tarpeeksi. Ja vaikka tämä tuntematon herätti pelkoa, herätti se myös Ezramin liian pitkään uinuneen kiinnostuksen. Vanha sotilas ei ollut uskonut kohtaavansa mitään, mikä voisi säväyttää häntä luita ja ytimiä myöten, mutta joutui nyt myöntämään olleensa väärässä.
Locked