Re: Sankaria etsimässä
Posted: Wed May 30, 2018 5:16 pm
// Kun tämä kohtaaminen saadaan sulateltua maks. 2 kierroksen jälkeen, niin saavutaan perille Thalassahaltioiden kylään, jossa sitten voidaan taas pysähtyä hetkeksi ja pelailla hahmojen välisiä pelejä ^^
Aleo
Ezramin kohottautuessa täyteen mittaansa ja Iochimin katkaistessa itse tehdyn keihään matkan siihen alkuunsa Aleo kääntyi viimein katsomaan sitä kaikkea huutoa ja toimintaa odottaessaan, että muut olisivat valmiita tuon tappelun keskeltä. Hän näki juuri ja juuri sen, miten Iochim pysäytti häntä kohden suunnatun keihään ennen kuin Ezram ehti paikalle. Se sai Atlashaltian kohottamaan hieman kulmiaan, mutta Llianjinin huutama loitsu sai hänet viimein kääntämään katseensa Llianjiniin koiran lentäessä läheistä puuta vasten. Se ei kuitenkaan näyttänyt pysäyttävän koiraa hyökkäämästä uudemman kerran maassa makaavan maagikon kimppuun ja Aleo saattoi vain pyöräyttää silmiään. No, kai hänen oli pakko jotakin tehdä, tuo ajatteli heilauttaessaan kättään ja sanoessaan muutaman loitsuriimun.
Atlashaltia tosin oli yllättynyt siitä, että häntä oli varoitettu useammallakin
Koira kaatui kuolleena maahan. Harmillista, että muutoin niin hyödyllinen olento oli valjastettu ja koulutettu tuollaiseen käyttöön.
“Saatoit juuri ansaita palkkasi, Iochim”, totesi Aleo taistelun alkaessa rauhoittua eloonjääneiden kadotessa kukin omiin suuntiinsa. Keihästä pidellyt nainen näytti keräävän itseään epäonnistumisen pettymyksen jäljiltä, ja oli kadonnut pian näköpiiristä, kun Aleo seuraavan kerran katsoi tämän suuntaan. Näytti siltä, että he voisivat jatkaa pian. Atlashaltian ilme tuskin oli värähtänytkään koko taistelun aikana, eikä nytkään taistelun loppupuolella tuon ilmeistä voinut juuri tulkita mitään. Atlashaltia käänsi pian hevosensa tietä ja menosuuntaa kohden, ja lähti hitaasti ratsastamaan tietä pitkin eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Ingvild
Ingvild ei ollut laskeutunut taistelun aikana hevosensa selästä alas, eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä sitä nyt. Hänen tekemä kilpensä pelasti Ezramin näköjään ainakin yhdeltä iskulta ja antoi tuolle aikaa kerätä itsensä - se näytti riittävältä sillä nopealla vilkaisulla, jonka Ingvild ehti luomaan taisteluun ja Ezramin suuntaan. Kun nainen alkoi kääntää katsettaan poispäin, hän kuuli Ezramin ja Lalfarin huutavan Aleota, ja juuri parahiksi näki, miten Iochim pysäytti miestä kohden suunnatun omakutoisen keihään.
Näytti siltä, että he olivat voiton puolella, viimeinkin. Ingvildin katse tavoitti pari pakenevaa hahmoa metsänreunasta, mutta nainen kääntyi katsomaan seuruetta arvioiden, voisivatko he jatkaa välittömästi matkaa taistelun päätyttyä. Llianjin keräili itseään hitaasti maasta, johon tämä oli kaatunut, Eliezen vanki ei näyttänyt vahingoittaneen naista lainkaan ja Iochimkin näytti olevan maan kanssa tehdyn tuttavuuden jälkeen kunnossa. Aleo nyt aina näytti yhtä siistiltä, eikä Ezramkaan ollut erityisen hakatun näköinen, mutta nopealla vilkaisulla näytti siltä, että mies oli ainut jolta näkyvästi vuosi verta.
Vielä tilanteen rauhoittuessa Ingvild totesi turvallisuuden taistelukentällä kasvaneen merkittävästi, joten nainen ratsasti hakemaan muiden hevoset lähialueelta, palaten taluttaen lähes kaikkia joukkion ratsuja, edelleen itse hevosensa selässä istuen.
Llianjinin uni yöllä vuorokausi taistelun jälkeen
Taistelun jättämät jäljet, kolotukset ja muistot alkavat hitaasti vaipua mielen perukoille rauhallisen ja tapahtumattoman päivän jälkeen. Olet vaipunut jälleen miellyttävän virkistävään ja palauttavaan uneen kovasta maasta huolimatta.
*
“Lemmikkisi harvensi jälleen lohikäärmeiden rivejä.”
“Olen kiusallisen tietoinen siitä.”
“Luuletko lemmikkimaagisi saavan asian suhteen jotain aikaan niiden muiden kanssa?”
“Hänen on parempi saada. Näitkö, että Taenyathar on nähty ihmisten keskuudessa?”
“Taenyathar?”
“Sininen lohikäärme, yksi vanhimmista.”
“Luuletko että hän puuttuu asiaan?”
“Olen varma siitä, ja meidän pitää varoittaa… maagikkoa asiasta.”
“Luuletko, että hänestä on ongelmia?”
“Hän saattaa tuoda pöytään jotain odottamatonta.”
*
Näet unessasi metsänreunan yläpuolella, vaaleansinistä, pilvetöntä taivasta vasten lohikäärmeen. Tummansiniset suomut näkyvät kirkasta taivasta vasten selkeästi auringon heijastuessa hieman läpikuultavien siipien lävitse.
Seuraava näky sen kadotessa on vuoristomaisema suuren patsaan varjossa, kun seuraat muuta seuruetta. Tämä sama lohikäärme aiemmasta näystäsi odottaa teitä rauhallisen näköisenä aurinkoisella lohkareella patsaan takana. Nyt olento kääntää hitaasti päänsä teitä kohden, tekemättä kuitenkaan muuta, näyttämättä uhkaavalta - päinvastoin tämä näyttää nauttivan auringosta rennosti, siivet kehoa vasten leväten, häntä lohkareen takana roikkuen.
Taenyathar
Hän katsoi pitkään metsänreunaa vuorenseinämään piilotetun luolan suulta. Tummat, lähes mustat silmät tutkailivat vuorenseinämän ja metsän lähes suoraa rajaa, ja sitä, miten vehreys alkoi hitaasti, paikoitellen kadota syksyn mukana tuoman ruskan alle. Oli kaunis, aikainen aamu, ja aurinko kiipesi hitaasti metsänreunan takaa pilvettömälle taivaalle Taenyatharin tarkkaillessa aution näköistä metsää. Kauempana horisontissa näkyi pienehkö kylä, joka erottui harvempana metsänä, mutta se ei saanut tuon tummansinisen lohikäärmeen huomiota lainkaan. Vuosituhansia hän oli asuttanut tätä samaa suurta luolastoa vuoren luoman suojan turvin ja tarkkaillut maailmaa sen muuttuessa ja aikakausien vaihtuessa, joten hän näki yhdellä silmäyksellä alueen muutokset, tutut muodot ja erikoisuudet. Tällä kertaa kaikki kuitenkin näytti tarkkailijan silmissä normaalilta.
Nyt oli koittanut tuon tarkkailijan silmissä uusi aikakausi, joka voisi päättyä hyvinkin nopeasti, eikä ainakaan lohikäärmeiden tai maailmankaan kannalta kovin hyvin. Valtiaslohikäärme oli herännyt vuosituhansien horroksensa jälkeen, eikä Taenyatharilla ollut tietoa, miksi näin oli tapahtunut. Se voisi olla tärkeä huomio myöhemmin, mutta vastauksen etsiminen näin pitkän ajan jälkeen oli lähes mahdotonta jopa hänelle. Vaikka hän ei osannutkaan vastata kysymykseen “miksi”, tiesi hän, mikä olisi seuraava askel tuon valtiaslohikäärmeen järjen palauttamisessa. Ainakin Taenyathar toivoi sen olevan mahdollista, ja hän epäili jumalten heräilevän päiväuniltaan… ehkä se oli jopa syy sille, miksi valtiaslohikäärme oli herännyt?
Mielenkiintoinen käänne oli se, että lähes vapaaehtoisesti toistensa seuraan hakeutuneet henkilöt olivat matkalla etsimään Keldruthia. Tämä sekalainen seurue, johon kuului ainakin Atlashaltia, kaksi naista ja mies tuon Atlashaltian lisäksi, oli matkalla oikeaan suuntaan. Sitä paitsi, olisi mukava nähdä vanhoja tuttuja, vaikka kohtaamisen syy ei ollutkaan kovin miellyttävä. Valtiaslohikäärmeen tavoin myös Keldruth oli viettänyt vuosisatansa horroksenomaisessa tilassa odottaen hetkeä, jolloin hänen tietämystään tarvittaisiin.
Nyt ne hetket olivat lähellä.
Taenyathar ponnisti luolansuulta vauhtia ja antoi suuren kehonsa pudota hetken ilmassa ennen kuin levitti valtavat, läpikuultavat siipensä ja juuri ennen metsänreunaa otti lisää korkeutta muutamalla suurella siiveniskulla. Oli aika kierrellä ympäristössä ja etsiä merkkejä valtiaslohikäärmeestä, sillä hän halusi olla tilanteen tasalla, tapahtui mitä tahansa.
*
Seurue kulki tasaista, hidasta vauhtiaan eteenpäin. Polku oli jo kohonnut ylöspäin vuoria kohden, ja tarjosi nyt kauniin näköalan alaville metsän ja peltojen värittämälle maalle. Oli rauhallista, vain lintujen laulu ja hevosten askeleet polulla rikkoivat hiljaisuutta
Punaiset suomut välkähtivät auringonvalossa, kun valkoiset hampaat upotettiin toisen, puolet pienemmän lohikäärmeen niskaan. Veri värjäsi valkeat hampaat hailakanpunaisiksi, kun kaksikko iskeytyi maahan nostattaen valtavan pölykerroksen mukanaan ilmaan. Viimeinen kuolinkorahdus alle jääneeltä lähes mustalta lohikäärmeeltä kuulosti hyvin vaivalloiselta, kivuliaalta ja samalla yllättyneeltä.
Punainen, valtava lohikäärme irrotti otteensa toisen lohikäärmeen niskasta, kun viimeisetkin merkit elämästä katosivat tuon kehosta. Sitten tämä kietoi yhden jalkansa kynnet ruumiin ympärille vain nostattaakseen uuden pölypilven ilmaan noustessaan ilmaan. Samalla nousi myös mustan lohikärmeen ruumis, ja pian valtiaslohikäärme saaliineen oli kadonnut horisontin taa.
Jälkeen vain suuri, tummanpunaiseksi värjäytynyt märkä läntti maahan pellon ja metsän rajalle. Kauempana, seurueesta katsottuna horisontin takana Taenyathar käänsi katseensa pois ja painautui paremmin varjoihin.
Aleo
“Kappas”, haltia istui rennosti hevosensa selässä sen kulkiessa suoraan polkua pitkin sinä rauhallisena, viileänä päivänä. Mies käänsi katseensa karjaisun sekä lohikäärmeen suuntaan reagoimatta erityisemmin siihen. “Kohteemme”, tämä lisäsi sitten päätään vähän kallistaen, katsellen heidän alapuolellaan esiintyvää näkyä. Edes se, miten kevyesti olento nosti toisen lohikäärmeen mukaansa ei näyttänyt muuttavan Atlashaltian kasvoilla olevaa ilmettä.
“Näyttää siltä, että se ei huomannut meitä”, tämä jatkoi sitten vielä, ohjaten hevosensa paremmin polulle matkaa jatkaen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Aleo Om’arda alkoi olla entistä varmempi siitä, että oli oikealla, jumalten näyttämällä tiellä.
Kaiken lisäksi matka oli sujunut kohtalaisen hyvin seurueesta huolimatta, ja taistelu oli näyttänyt, että noilla oli jotain välitystä häntä kohtaan. Se tekisi asioista jatkossa helpompia, hän voisi toteuttaa jumalten lähettiläänä toimimisen tehtäväänsä paremmin ja saavuttaa jumalten ja Atlashaltioiden tavoittet.
Ingvild
Rauhallinen päivä oli antanut edellispäivän tapahtumien jälkeen miellyttävän tauon kaikkeen tapahtuneeseen ja Ingvild olikin ratsastanut hiljaisena muiden mukana, antaen hevosensa hoitaa reitinvalinnat. Hän itse oli ajatuksiinsa vaipuneena, rutiininomaisesti hoitanut päivän tehtäviä ja matkaa, pohtien erityisesti taistelun jälkeisen illan keskustelua Ezramin kanssa - tarkalleen ottaen sitä, mitä mies oli sanonut. Hyökkääjä, se nainen, joka oli näyttänyt olevan joukkion johtaja, oli miehen sanojen mukaan halunnut tappaa. Miksi? Kuka oli kertonut heidän matkastaan näin tarkasti yhtään kenellekään? Mistä tämä oli saanut sen tietoonsa, ja miksi tämä halusi mahdollisesti estää heitä löytämästä lohikäärmettä? Oliko tuo nainen vain päästään vialla, vai oliko tällä jotakin suurempaa merkitystä tämän kannalta?
Sitten kauempaa kuuluva tömähdys ja sitä edeltänyt karjaisu saivat myös Ingvildin viimein havahtumaan ajatuksistaan ja kääntämään katseensa kauemmas, alaville pelto- ja metsäaukeille. Naisen silmät levisivät hämmästyksestä, yllätyksestä ja tämä kiristi otettaan levottoman hevosensa ohjista, kun näki nyt paremmin, kokonaan sen olennon, jonka jo kertaalleen oli nähnyt Ledassa. Se, mikä häntä eniten tässä järkytti ja hämmensi, oli se, miten helposti tuo suuri, punainen lohikäärme vei toisen lohikäärmeen hengen.
Oli selvää, että tuo punainen lohikäärme, joka oli Phoeben alta noussut, oli jotain hyvin erikoista, hämmentävää… Eivätkä tarinat Tanamorissa, Aleon jumalallisuudesta puhumiset tuntuneet sen näyn edessä erityisen kaukaisilta.
Mihin he olivat itsensä sotkeneet?
Aleo
Ezramin kohottautuessa täyteen mittaansa ja Iochimin katkaistessa itse tehdyn keihään matkan siihen alkuunsa Aleo kääntyi viimein katsomaan sitä kaikkea huutoa ja toimintaa odottaessaan, että muut olisivat valmiita tuon tappelun keskeltä. Hän näki juuri ja juuri sen, miten Iochim pysäytti häntä kohden suunnatun keihään ennen kuin Ezram ehti paikalle. Se sai Atlashaltian kohottamaan hieman kulmiaan, mutta Llianjinin huutama loitsu sai hänet viimein kääntämään katseensa Llianjiniin koiran lentäessä läheistä puuta vasten. Se ei kuitenkaan näyttänyt pysäyttävän koiraa hyökkäämästä uudemman kerran maassa makaavan maagikon kimppuun ja Aleo saattoi vain pyöräyttää silmiään. No, kai hänen oli pakko jotakin tehdä, tuo ajatteli heilauttaessaan kättään ja sanoessaan muutaman loitsuriimun.
Atlashaltia tosin oli yllättynyt siitä, että häntä oli varoitettu useammallakin
Koira kaatui kuolleena maahan. Harmillista, että muutoin niin hyödyllinen olento oli valjastettu ja koulutettu tuollaiseen käyttöön.
“Saatoit juuri ansaita palkkasi, Iochim”, totesi Aleo taistelun alkaessa rauhoittua eloonjääneiden kadotessa kukin omiin suuntiinsa. Keihästä pidellyt nainen näytti keräävän itseään epäonnistumisen pettymyksen jäljiltä, ja oli kadonnut pian näköpiiristä, kun Aleo seuraavan kerran katsoi tämän suuntaan. Näytti siltä, että he voisivat jatkaa pian. Atlashaltian ilme tuskin oli värähtänytkään koko taistelun aikana, eikä nytkään taistelun loppupuolella tuon ilmeistä voinut juuri tulkita mitään. Atlashaltia käänsi pian hevosensa tietä ja menosuuntaa kohden, ja lähti hitaasti ratsastamaan tietä pitkin eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Ingvild
Ingvild ei ollut laskeutunut taistelun aikana hevosensa selästä alas, eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä sitä nyt. Hänen tekemä kilpensä pelasti Ezramin näköjään ainakin yhdeltä iskulta ja antoi tuolle aikaa kerätä itsensä - se näytti riittävältä sillä nopealla vilkaisulla, jonka Ingvild ehti luomaan taisteluun ja Ezramin suuntaan. Kun nainen alkoi kääntää katsettaan poispäin, hän kuuli Ezramin ja Lalfarin huutavan Aleota, ja juuri parahiksi näki, miten Iochim pysäytti miestä kohden suunnatun omakutoisen keihään.
Näytti siltä, että he olivat voiton puolella, viimeinkin. Ingvildin katse tavoitti pari pakenevaa hahmoa metsänreunasta, mutta nainen kääntyi katsomaan seuruetta arvioiden, voisivatko he jatkaa välittömästi matkaa taistelun päätyttyä. Llianjin keräili itseään hitaasti maasta, johon tämä oli kaatunut, Eliezen vanki ei näyttänyt vahingoittaneen naista lainkaan ja Iochimkin näytti olevan maan kanssa tehdyn tuttavuuden jälkeen kunnossa. Aleo nyt aina näytti yhtä siistiltä, eikä Ezramkaan ollut erityisen hakatun näköinen, mutta nopealla vilkaisulla näytti siltä, että mies oli ainut jolta näkyvästi vuosi verta.
Vielä tilanteen rauhoittuessa Ingvild totesi turvallisuuden taistelukentällä kasvaneen merkittävästi, joten nainen ratsasti hakemaan muiden hevoset lähialueelta, palaten taluttaen lähes kaikkia joukkion ratsuja, edelleen itse hevosensa selässä istuen.
Llianjinin uni yöllä vuorokausi taistelun jälkeen
Taistelun jättämät jäljet, kolotukset ja muistot alkavat hitaasti vaipua mielen perukoille rauhallisen ja tapahtumattoman päivän jälkeen. Olet vaipunut jälleen miellyttävän virkistävään ja palauttavaan uneen kovasta maasta huolimatta.
*
“Lemmikkisi harvensi jälleen lohikäärmeiden rivejä.”
“Olen kiusallisen tietoinen siitä.”
“Luuletko lemmikkimaagisi saavan asian suhteen jotain aikaan niiden muiden kanssa?”
“Hänen on parempi saada. Näitkö, että Taenyathar on nähty ihmisten keskuudessa?”
“Taenyathar?”
“Sininen lohikäärme, yksi vanhimmista.”
“Luuletko että hän puuttuu asiaan?”
“Olen varma siitä, ja meidän pitää varoittaa… maagikkoa asiasta.”
“Luuletko, että hänestä on ongelmia?”
“Hän saattaa tuoda pöytään jotain odottamatonta.”
*
Näet unessasi metsänreunan yläpuolella, vaaleansinistä, pilvetöntä taivasta vasten lohikäärmeen. Tummansiniset suomut näkyvät kirkasta taivasta vasten selkeästi auringon heijastuessa hieman läpikuultavien siipien lävitse.
Seuraava näky sen kadotessa on vuoristomaisema suuren patsaan varjossa, kun seuraat muuta seuruetta. Tämä sama lohikäärme aiemmasta näystäsi odottaa teitä rauhallisen näköisenä aurinkoisella lohkareella patsaan takana. Nyt olento kääntää hitaasti päänsä teitä kohden, tekemättä kuitenkaan muuta, näyttämättä uhkaavalta - päinvastoin tämä näyttää nauttivan auringosta rennosti, siivet kehoa vasten leväten, häntä lohkareen takana roikkuen.
Taenyathar
Hän katsoi pitkään metsänreunaa vuorenseinämään piilotetun luolan suulta. Tummat, lähes mustat silmät tutkailivat vuorenseinämän ja metsän lähes suoraa rajaa, ja sitä, miten vehreys alkoi hitaasti, paikoitellen kadota syksyn mukana tuoman ruskan alle. Oli kaunis, aikainen aamu, ja aurinko kiipesi hitaasti metsänreunan takaa pilvettömälle taivaalle Taenyatharin tarkkaillessa aution näköistä metsää. Kauempana horisontissa näkyi pienehkö kylä, joka erottui harvempana metsänä, mutta se ei saanut tuon tummansinisen lohikäärmeen huomiota lainkaan. Vuosituhansia hän oli asuttanut tätä samaa suurta luolastoa vuoren luoman suojan turvin ja tarkkaillut maailmaa sen muuttuessa ja aikakausien vaihtuessa, joten hän näki yhdellä silmäyksellä alueen muutokset, tutut muodot ja erikoisuudet. Tällä kertaa kaikki kuitenkin näytti tarkkailijan silmissä normaalilta.
Nyt oli koittanut tuon tarkkailijan silmissä uusi aikakausi, joka voisi päättyä hyvinkin nopeasti, eikä ainakaan lohikäärmeiden tai maailmankaan kannalta kovin hyvin. Valtiaslohikäärme oli herännyt vuosituhansien horroksensa jälkeen, eikä Taenyatharilla ollut tietoa, miksi näin oli tapahtunut. Se voisi olla tärkeä huomio myöhemmin, mutta vastauksen etsiminen näin pitkän ajan jälkeen oli lähes mahdotonta jopa hänelle. Vaikka hän ei osannutkaan vastata kysymykseen “miksi”, tiesi hän, mikä olisi seuraava askel tuon valtiaslohikäärmeen järjen palauttamisessa. Ainakin Taenyathar toivoi sen olevan mahdollista, ja hän epäili jumalten heräilevän päiväuniltaan… ehkä se oli jopa syy sille, miksi valtiaslohikäärme oli herännyt?
Mielenkiintoinen käänne oli se, että lähes vapaaehtoisesti toistensa seuraan hakeutuneet henkilöt olivat matkalla etsimään Keldruthia. Tämä sekalainen seurue, johon kuului ainakin Atlashaltia, kaksi naista ja mies tuon Atlashaltian lisäksi, oli matkalla oikeaan suuntaan. Sitä paitsi, olisi mukava nähdä vanhoja tuttuja, vaikka kohtaamisen syy ei ollutkaan kovin miellyttävä. Valtiaslohikäärmeen tavoin myös Keldruth oli viettänyt vuosisatansa horroksenomaisessa tilassa odottaen hetkeä, jolloin hänen tietämystään tarvittaisiin.
Nyt ne hetket olivat lähellä.
Taenyathar ponnisti luolansuulta vauhtia ja antoi suuren kehonsa pudota hetken ilmassa ennen kuin levitti valtavat, läpikuultavat siipensä ja juuri ennen metsänreunaa otti lisää korkeutta muutamalla suurella siiveniskulla. Oli aika kierrellä ympäristössä ja etsiä merkkejä valtiaslohikäärmeestä, sillä hän halusi olla tilanteen tasalla, tapahtui mitä tahansa.
*
Seurue kulki tasaista, hidasta vauhtiaan eteenpäin. Polku oli jo kohonnut ylöspäin vuoria kohden, ja tarjosi nyt kauniin näköalan alaville metsän ja peltojen värittämälle maalle. Oli rauhallista, vain lintujen laulu ja hevosten askeleet polulla rikkoivat hiljaisuutta
Punaiset suomut välkähtivät auringonvalossa, kun valkoiset hampaat upotettiin toisen, puolet pienemmän lohikäärmeen niskaan. Veri värjäsi valkeat hampaat hailakanpunaisiksi, kun kaksikko iskeytyi maahan nostattaen valtavan pölykerroksen mukanaan ilmaan. Viimeinen kuolinkorahdus alle jääneeltä lähes mustalta lohikäärmeeltä kuulosti hyvin vaivalloiselta, kivuliaalta ja samalla yllättyneeltä.
Punainen, valtava lohikäärme irrotti otteensa toisen lohikäärmeen niskasta, kun viimeisetkin merkit elämästä katosivat tuon kehosta. Sitten tämä kietoi yhden jalkansa kynnet ruumiin ympärille vain nostattaakseen uuden pölypilven ilmaan noustessaan ilmaan. Samalla nousi myös mustan lohikärmeen ruumis, ja pian valtiaslohikäärme saaliineen oli kadonnut horisontin taa.
Jälkeen vain suuri, tummanpunaiseksi värjäytynyt märkä läntti maahan pellon ja metsän rajalle. Kauempana, seurueesta katsottuna horisontin takana Taenyathar käänsi katseensa pois ja painautui paremmin varjoihin.
Aleo
“Kappas”, haltia istui rennosti hevosensa selässä sen kulkiessa suoraan polkua pitkin sinä rauhallisena, viileänä päivänä. Mies käänsi katseensa karjaisun sekä lohikäärmeen suuntaan reagoimatta erityisemmin siihen. “Kohteemme”, tämä lisäsi sitten päätään vähän kallistaen, katsellen heidän alapuolellaan esiintyvää näkyä. Edes se, miten kevyesti olento nosti toisen lohikäärmeen mukaansa ei näyttänyt muuttavan Atlashaltian kasvoilla olevaa ilmettä.
“Näyttää siltä, että se ei huomannut meitä”, tämä jatkoi sitten vielä, ohjaten hevosensa paremmin polulle matkaa jatkaen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Aleo Om’arda alkoi olla entistä varmempi siitä, että oli oikealla, jumalten näyttämällä tiellä.
Kaiken lisäksi matka oli sujunut kohtalaisen hyvin seurueesta huolimatta, ja taistelu oli näyttänyt, että noilla oli jotain välitystä häntä kohtaan. Se tekisi asioista jatkossa helpompia, hän voisi toteuttaa jumalten lähettiläänä toimimisen tehtäväänsä paremmin ja saavuttaa jumalten ja Atlashaltioiden tavoittet.
Ingvild
Rauhallinen päivä oli antanut edellispäivän tapahtumien jälkeen miellyttävän tauon kaikkeen tapahtuneeseen ja Ingvild olikin ratsastanut hiljaisena muiden mukana, antaen hevosensa hoitaa reitinvalinnat. Hän itse oli ajatuksiinsa vaipuneena, rutiininomaisesti hoitanut päivän tehtäviä ja matkaa, pohtien erityisesti taistelun jälkeisen illan keskustelua Ezramin kanssa - tarkalleen ottaen sitä, mitä mies oli sanonut. Hyökkääjä, se nainen, joka oli näyttänyt olevan joukkion johtaja, oli miehen sanojen mukaan halunnut tappaa. Miksi? Kuka oli kertonut heidän matkastaan näin tarkasti yhtään kenellekään? Mistä tämä oli saanut sen tietoonsa, ja miksi tämä halusi mahdollisesti estää heitä löytämästä lohikäärmettä? Oliko tuo nainen vain päästään vialla, vai oliko tällä jotakin suurempaa merkitystä tämän kannalta?
Sitten kauempaa kuuluva tömähdys ja sitä edeltänyt karjaisu saivat myös Ingvildin viimein havahtumaan ajatuksistaan ja kääntämään katseensa kauemmas, alaville pelto- ja metsäaukeille. Naisen silmät levisivät hämmästyksestä, yllätyksestä ja tämä kiristi otettaan levottoman hevosensa ohjista, kun näki nyt paremmin, kokonaan sen olennon, jonka jo kertaalleen oli nähnyt Ledassa. Se, mikä häntä eniten tässä järkytti ja hämmensi, oli se, miten helposti tuo suuri, punainen lohikäärme vei toisen lohikäärmeen hengen.
Oli selvää, että tuo punainen lohikäärme, joka oli Phoeben alta noussut, oli jotain hyvin erikoista, hämmentävää… Eivätkä tarinat Tanamorissa, Aleon jumalallisuudesta puhumiset tuntuneet sen näyn edessä erityisen kaukaisilta.
Mihin he olivat itsensä sotkeneet?