Koskematonko?

Toisiksi suurinta merenrantakaupunkia kutsutaan myös Ceresin sivistyksen kehdoksi ja ainut julkinen kirjasto koko mantereella sijaitseekin Phoebessa. Kaupunki on vanha, mutta nyt sen turvallisuutta ja vakautta on koetellut katastrofi: kaupungin alta nousi ikiaikainen lohikäärme, joka matkallaan tuhosi osan kaupungista.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Koskematonko?

Post by Kide »

Vareo oli raottanut ikkunaa menneisyyteensä yllättäen, ja yhtä yllättäen se ikkuna sulkeutui Nanan kysymyksen jälkeen. Haltia ei saanut vastausta heti eikä uskonut sen johtuvan keskittymisestä haavaan. Jopa sumeiden ajatustensa takaa Nana huomasi, että Vareo epäröi. Lisäksi Vareo mainitsi Glenysin ihan erilaisella tavalla kuin hän oli puhunut muistostaan ja miehen toinen kommentti vain vahvisti sitä kuvaa, ettei hän muistellut paikkaa ainakaan enää erityisen lämpimästi. Aihe tyrehtyi siihen, ja he molemmat keskittyivät haavaan; Vareo sen hoitamiseen ja Nana sen sietämiseen. Ainakin kunnes taas levottomasti liikehtimään alkanut Nafi kuulosti hipsivän pois Nanan pään viereltä. Nana oli aikeissa kutsua Nafia takaisin, mutta antoikin liskon mennä. Tuskin siitä haittaakaan olisi. Tai niin Nana kuvitteli, kunnes Nafin tuhahdus rikkoi hiljaisuuden ja sai pian seurakseen Vareon huokauksen. Nana tunsi Vareon nostaneen kätensä haavalta, muttei uskaltanut nostaa päätään katsoakseen mistä oli kyse. Ja Vareon mutinaa kuunnellessaan hän saattoi arvata, että Nafi oli päättänyt aloittaa yhden tutuista tuijotuskilpailuistaan.
"Nafi?" Nana kutsui ääni pöydänpinnan vaimentamana, mutta tiesi liskon kuulevan sen kuin huudon hiljaisessa tilassa. Mutta ainut vastaus oli Nafin sähinä, jonka se selvästi osoitti Vareolle. Nyt Nana kohotti jo otsansa käsivarreltaan, mutta pysähtyi kuuntelemaan Vareon puhuessa. Haltia odotti hiljaa mitä tapahtuisi, kun kuuli Vareon tiukan kärsivällisen, mutta myös hivenen turhautuneen toteamuksen. Aivan kuin tuo olisi käskyttänyt lasta. Aivan oikeutetusti, sillä Nana tiesi kyllä Nafin käyttäytyvän välillä juuri niin kuin uhmaikäinen lapsi. Nana häpesi liskoaan ja valmistautui kokoamaan äänensä tiukempaan käskyyn, mutta odotettua kiukkuista sähinää ei kuulunut, vaan tuskin kuuluva kynsien napina puisella pöydällä ja paidan ja siipien kahinaa. Nana laski helpottuneena ja hyvin hämmästyneenä otsansa takaisin kättään vasten. Hän tunnisti kyllä tutun äänen, joka kuului Nafin kiipeillessä kädellä ja hartioilla. Nafin ja Vareon tahtojen taistelu kuulosti päätyvän jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen eikä sellaista ollut ennen sattunut vieraiden kanssa. Ei ainakaan hänen isoäitinsä jälkeen. Se sai haltian suupielet nousemaan tilanteesta huolimatta hieman ylöspäin.

Se vaati aikansa hampaiden kiristelyä, teräviä henkäyksiä, pöydänreunan puristusta ja kipeitä voihkaisuja, mutta lopulta jalan haava oli suljettu. Nana oli liian väsynyt väittääkseen vastaan Vareon puhuessa lepäämisestä. Hän kampesi itsensä pystyyn hieman huojahdellen, pää pyörällä pitkän makaamisen jälkeen ja otti empimättä tukea hänen viereensä tulleen Vareon olalta vain nyökäten tuon sanoille hyväksyvästi. Kuinka ihanalta se sana kuulostikaan kaiken jälkeen. Lepo - tiedoton helpotus, jonka tarpeessa Nana ehdottomasti oli.
Veripisarat ja levällään olevat tavarat täplittivät pimeyteen peittyvää pöytää, jonka yllä sammutetun kynttilän savu sekoittui yrttien tuoksuun kolmikon suunnatessa yläkertaan. Jostain Vareo näytti kaivavan voimia vielä tähänkin ponnistukseen, kun Nanasta tuntui kovin raskaalta pelkkä miehestä kiinni pitäminen. Nafi vaikutti nauttivan olostaan Nanan sylissä eikä edes välittänyt enää pälyillä epäilevästi Vareota.
Heidän päästyään Nanan makuuhuoneeseen lehahti Nafi tottuneesti odottomaan sängyn jalkopäähän. Nana ei muistanut, että hänen sänkynsä olisi koskaan tuntunut yhtä pehmeältä kuin nyt, kun hänen kolottava ja väsynyt kehonsa sai laskeutua sitä vasten. Hän tiesi olevansa likainen ja verinen, muttei jaksanut välittää. Mutta Vareon hymy ja sanat ravistelivat haltiaa vielä pysymään hereillä ja keräämään ajatuksensa.
"Ei... ei sinun tarvitse jäädä vahtimaan. Sinäkin tarvitset lepoa", Nana vastusteli ja tarkensi katseensa huolestuneena Vareoon. "Tuolla penkillä on viltti, ota se ja nuku siinä." Nana nyökkäsi ovea kohti, viitaten heidän ohittamaansa yläkerran olohuoneen pitkään sohvaan, jota oli ennenkin käytetty myös väliaikaisena makuusijana. "Minä vaadin. Sen heinäpatjalla on ihan hyvä nukkua." Vaatimisen sijaan Nana näytti ja kuulosti pikemminkin anovalta. Sitten jokin haltian katseessa muuttui.
"Ja Vareo..." Nana jatkoi täysin toisenlaisella, varmalla mutta lempeällä äänensävyllä. "Se mitä teit tänään... Isäsi olisi ylpeä." Hän muisti hyvin Vareon tarinan loppua kohti kuihtuneen äänen ja koki yhtäkkiä niin kovin tärkeäksi saada mies uskomaan myös tekemäänsä hyvään. Nana kohottautui sängyltä ylemmäs, lähemmäs Vareota terveen kätensä varassa ja nosti toisen kämmenen pehmeästi miehen poskea vasten. Parransänki pisteli niin haltian käden ohutta ihoa kuin hänen kasvojaankin Nanan kurottautuessa yllättäen suutelemaan Vareota. Piikikkään parran keskeltä löytyivät pehmeät huulet, aivan kuten Nana tiesi tuon kovan ulkokuorenkin alta löytyvän jotain pehmeämpää. Olihan Nana päässyt näkemään, että Vareon sydän oli edelleen paikallaan, vaikkakin välillä piilotettuna. Kesti vain yhden lämpimän henkäyksen ennen kuin Nana jo vetäytyi hieman taaksepäin irrottautuen suudelmasta. Hänestä näki, että hän oli itsekin hieman yllättynyt ja hämillään teostaan. Jopa hieman nolostuneena hän kohtasi Vareon katseen, sillä tämän hän oli tehnyt hetken mielijohteesta, ajattelematta. Kokonaan ajattelematta, mitä Vareo mahtaisi ajatella.
Sängyn jalkopäässä Nafi oli odottanut, että saisi rauhoittua Nanan mukana nukkumaan, mutta jähmettyi nyt seuraamaan emäntäänsä ja Vareota epäluuloisesti pää painuneena. Nafi tuhahti turhautuneena. Se oli luullut, että saisi viimein jäädä häiriöttä lepäämään kahden emäntänsä kanssa, mutta siinä tuo toinen kaksijalkainen kyykisteli edelleen häiritsemässä.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Koskematonko?

Post by Kuparirapu »

Vareo nyökkäsi kiitollisesti, mutta hän oli tehnyt päätöksensä. Vaikka hänen lihaksensa miltei anelivat tilaisuutta laskeutua pehmeälle alustalle makaamaan, aikoi hän huolehtia ettei kukaan kävelisi taloon yön aikana. Mutta samassa hänen huomionsa veivät Naenijan lausumat sanat, ja ennen kaikkea haltianaisen viileä kämmen hänen poskellaan. Kuten niin useasti aiemmin, tuntui Naenijan sanojen rehellisyys sekä tämän kapeiden sormien kosketus kurottavan jonnekin Vareon sisimpään. Hän tahtomattaan vierasti hellää kosketusta, koska pelkäsi sen kääntyvän lopulta kivuksi, mutta samaan aikaan myös tunsi kaipaavansa miltei epätoivoisesti aitoa välittämistä. Niin ihollaan kuin sydämessään. Hänen katseensa oli laskeutunut alaspäin, joten Vareo ei huomannut Naenijan aikeita ennen kuin tämän kasvot olivat aivan hänen edessään. Ja sitten oli jo liian myöhäistä. Tuntiessaan pehmeiden huulien painuvan omiaan vasten Vareon läpi tuntui kulkevan lämmin värähdys, joka sai miehen jähmettymään paikalleen.
Tuntui kuin kymmenen eri ajatusta olisi huutanut yhteen ääneen tuon lyhyen hetken aikana miehen pään sisällä. Tuntui kuin hän olisi yhtäkkiä tullut Naneijan edessä tyystin paljaaksi ja suojattomaksi, eikä mies tiennyt mitä tehdä. Vasta kun Naneija vetäytyi erilleen, Vareo uskalsi hengittää varovaisesti. Hän tuijotti Naenijaa, tuntien selvästi kuinka hänen korvansa ja niskansa hehkuviat yllättäen löydetystä häpeästä. Naenija olisi yhtä hyvin voinut suudella kivistä patsasta, hän oli mennyt ja halvaantunut kuin joku pojannulikka konsanaan. Heidän katseensa eksyivät yhteen, ja niistä kuvastuivat hyvin samanlaiset tunteet. Molemmat olivat hämillään, hieman häpeissään, mutta kummankaan silmissä ei näkynyt katumusta.
Ainakaan nyt.
Nafin tuhahdus sai Vareon havahtumaan, ja suoristautuen hän mutisi muutaman epäselvän sanan levosta. Vaan ennen kuin hän otti ensimmäisen askeleen ovea kohti, ennen kuin hän ehti totella ensimmäistä vaistoaan ja paeta huoneesta, Vareo näytti epäröivän. Sitten hän sanoi:
"Huomenna...kerron sinulle kodistani. Lupaan sen."
Vareon jalat kuljettivat hänet makuuhuoneesta. Oven hän jätti raolleen ennen kuin mies suuntasi Naenijan mainitsemalle penkille, jonka päälle oli levitetty pehmeä viltti. Vareo kietoi viltin hartioilleen, mutta levon sijaan hän jäi istumaan penkille. Hän ei kyennyt antautumaan uneen, ei kun niin monta tunnetta risteili edestakaisin hänen sisimmässään. Osa niistä oli vieraita, jopa hieman pelottavia, osa taas miltei unohdettuja ja syrjään painettuja.
Sulkien silmänsä hän kietoi viltin tiukemmin ympärilleen ja huokaisi syvään.
Tuntui, että ympärillä olisi vyörynyt tämän maailman kaikki julmuus ja epäoikeudenmukaisuus yhtenä mustana myrskynä, jonka keskellä Vareo tunsi olonsa pieneksi, niin kovin pieneksi. Kuinka tuo myrsky olikaan häntä jo ehtinyt satuttaa, kerta toisensa jälkeen se oli hyökynyt hänen ylitseen niin voimakkaasti ettei Vareo tiennyt miksi enää taistelisi sitä vastaan. Mutta nyt sen keskellä oli häneen syttynyt yksi pieni, heikko toivomus. Ja tutkiessaan sydäntään Vareo vavahti huomatessaan kuinka hauraalta se tuntui. Sillä Vareo pelkäsi. Hän pelkäsi ettei hän pystyisi pitämään tuota toivetta elossa, kykenemättä vielä edes ajattelemaan voisiko hän koskaan toteuttaa sitä. Juuri nyt hän pelkäsi, että maailma tulisi ja löisi sen pirstaleiksi hänen käsissään, kuten se oli tehnyt kaikelle muulle.
Vareo katsoi portaita, ja ajatteli alemman kerroksen lukittua ovea. Sen takana tuo myrsky odotti häntä. Mutta jos se olisi tullakseen, niin Vareo tunsi voivansa tempoa sitä vastaan. Niin kauan kuin vain olisi tarve. Sillä löydettyään viimein pienen pisaran valoa elämäänsä hän ei aikonut luopua siitä.

*

Vareo havahti äkkillisesti, hartiat jäykistyen ja silmät avautuen. Hän makasi käsiensä päällä pöytää vasten, ja ikkunoiden takaa tuleva auringonvalo valaisi huonetta pehmeästi. Suoristautuessaan Vareo irvisti, hänen niskansa ja alaselkänsä olivat jäykkiä kuin jäiset pajut, ja liike sai ne kihisemään epämiellyttävästi. Viltti oli jossain vaiheessa luiskahtanut miehen yltä lattialle, ja Vareo kietoutui siihen hiipiessään lähimmän ikkunan luokse.
Ulkona aamu teki tuloaan kaupungin tyhjille kaduille, ja taivas oli kauniin sininen. Kaikki tuntui rauhalliselta, kuin mitään ei olisi koskaan edes tapahtunut. Vareo ei nähnyt pienintäkään liikahdusta tai elonmerkkiä missään, ja vetäytyi pois näkyvistä. Ympäriltä puuttui kaupungin hälinä, ja hiljaisuus tuntui tekevän talosta pienen ja suojaisan. Räpytellen väsymyksestä punoittavia silmiään Vareo käveli hitaasti portaat alas, vilkaisten vain ohimennen Naenijan makuuhuonetta kohti. Tämä tarvitsi kaiken levon jonka vain sai, joten Vareo keskittyi sytyttämään alakerran tulisijaan tuoretta liekkiä. Vareon sormet tuntuivat kömpelöiltä, ja hän tiputti tuluksensa muutaman kerran kylmän tuhkan sekaan kipinää iskiessään. Kun ohuet sytykkeet lopulta alkoivat savuta ja Vareo sai hengitettyä niihin liekkiä, alkoi mies etsiskellä sopivaa kattilaa keittääkseen vettä. Hän ei ollut aivan varma mitä aikoi sillä tehdä, mutta se tuntui olennaiselta. Ainakin se antoi miehelle jotain puuhaa.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Koskematonko?

Post by Kide »

Naenija oli tuntenut ja nyt myös näki selvästi Vareon jähmettymisen. Hetki sitten haltiasta oli tuntunut ettei mikään ollut tärkeämpää kuin näyttää Vareolle, että miehessä oli muutakin kuin kaikki se, minkä painoa tuo harteillaan kantoi. Näyttää se eleillä helposti ontoksi jäävien sanojen lisäksi, ja hakea hetkestä lohtua myös itselleen. Nyt se tuntui typerältä. Etenkin se, ettei Nana ollut osannut varautua siihen, miltä se hänestä itsestään tuntuisi.
Pahoitteleminen kävi Nanan mielessä, mutta hän tajusi sen olevan turhaa. Ei hän ollut pahoillaan. Ja vaikka Vareon kasvoista heijastui peilikuva haltian omista sekalaisista tunteista, ei sielläkään Nanan helpotukseksi ollut lisänä katumusta.
Omituinen hetki katkesi helposti kuin kuivunut olki Nafin tuhahtaessa. Lisko tumautti takamuksensa sängylle kuin mielenosoituksena ja tuijotti kaksikkoa silmä kovana. Vareon suoristautuessa epävarmojen sanojen saattelemana painautui Nana hiljaisena sänkynsä turvaan. Hän ei osannut sanoa mitään. Ei edes Vareon vielä kääntyessä antamaan lupauksensa. Miehen sanat nostattivat kuitenkin pienen hymyn haltian huulille hänen nyökätessään tuolle. Nana jäi katsomaan hetkeksi raolleen jäänyttä ovea, mutta painoi päänsä kunnolla tyynylle tuntiessaan Nafin kierähtävän tutulle kerälle hänen jalkojensa viereen. Otti kuitenkin aikansa ennen kuin Nana pystyi sulkemaan silmänsä, aivan kuin hänen olisi ollut helpompi käsitellä omia sekavia ajatuksiaan silmät auki. Aivan kuin pimeyden mustaama katto olisi voinut tarjota vastauksia niihin moniin kysymyksiin, jotka eivät antaneet haltialle rauhaa. Tai syödä pimeyteensä ne synkät muistikuvat, joita Nana ei halunnut muistella.
Lopulta haltian kieppuvat ajatukset saivat hiljentyä väsymyksen tieltä ja unen painaessa Nanan silmäluomet kiinni päästi hän mietteistään irti enemmän kuin mielellään. Hänen kättään kivisti, jalkaa jomotti ja päätä puristi, mutta pitkästä aikaa hän tunsi olevansa turvassa ja viimeisen kerran ovelle vilkaistuaan nukahti nopeasti.

*

Loputon väsymyskään ei estänyt auringonvaloa tunkeutumasta Nanan silmäluomien läpi herättäen hänet hitaasti. Pimeään huoneeseen ikkunaluukkujen raosta tunkeutuva valo tuntui tavattoman kirkkaalta, etenkin haltian väsyneissä silmissä, joiden avaaminen kunnolla tuntui mahdottomalta urakalta. Nafi havahtui Nanan heräämiseen, tai kenties oli jo ollut hereillä, joka tapauksessa Nana tunsi liskon venyttelevän jaloillaan ja siivillään hänen jalkojaan hipoen ennen kuin sai silmänsä auki ja kohottautui kohtaamaan liskon raukean katseen. He haukottelivat yhtä aikaa ja Nanan pyyhittyä haukotuksen nostattamat vedet silmäkulmistaan kääntyi hän katsomaan ovelle, jonka raosta tulvi lisää valoa. Huokaisten haltia laskeutui vielä selälleen väsymyksen roikkuessa edelleen raskaana hänen kehossaan. Kattoa katsellen Nana siveli hetken hänen vatsalleen kömpinyttä Nafia, mutta tuuppasi pian liskoa siirtymään syrjään ja nousi varovasti istumaan. Hän tiesi nukahtavansa uudelleen, jos vain jäisi hetkeksi makaamaan, mutta oli kuulevinaan tulen rätinää alakerrasta ja päätti nousta. Jos Vareo oli jo hereillä ja todella pysynyt Nanan luona yön yli, vähintä mitä hän voisi tehdä oli mennä miehelle seuraksi. Siitäkin huolimatta, että nyt ajatus keskustelusta Vareon kanssa sai haltian vatsan kipristelemään.
Noustuaan Nana huomasi pystyvänsä varaamaan haavoittuneelle jalalle hieman painoa ilman liiallista kipua, ainaki jos piti jalan aivan suorana. Käsikin tuntui huomattavasti paremmalta, vaikkei rannetta vielä voinut liikutella kovin paljoa. Nana kääntyi sängyllä odottavan Nafin puoleen ja tarkasti pikaisesti myös liskon. Pieniä nirhaumia lukuunottamatta se näytti olevan kunnossa. Nana uskoi ehtivänsä kerätä iltaan mennessä sen verran voimiaan, että pystyisi parantamaan liskon haavat. Tai jos se ei onnistuisi, ilman hoitoakin Nafi olisi entisessä kunnossaan parissa päivässä. Onneksi seinään osuminen ja putoaminen ei ollut murtanut mitään, jotkin liskon lihaksista vaikuttivat vain hieman aristavilta.
Veritahrainen ja mutahelmainen vaalea mekko vaihtui yksinkertaiseen tummanruskeaan puuvillamekkoon. Löysät, puolipitkät hihat antoivat tilaa hoitaa käden haavaa ja vaikka jalka vuotaisi vielä siteiden läpi, ruskea väri olisi omiaan piilottamaan mahdolliset tahrat. Hiusten harjaaminen antoi Nanalle hetken aikaa koota ajatuksiaan, vaikka se mahdottomaksi tehtäväksi osoittautuikin. Hänen päänsä tuntui yhtä aikaa liian tyhjältä ja täydeltä. Mutta jos ei muuta, ainakin takkuuntuneiden ja osittain likaantuneiden kutrien siistiminen oli ihanan arkista ja rauhallista puuhaa, joka auttoi rauhoittamaan haltian mieltäkin. Ainakin vähän, vaikka peilistä takaisin tuijottikin jälleen mustelmaiset kasvot, onneksi tällä kertaa vain toisen, lievästi tummuneen poskipään osalta.
Liikkuminen oli hidasta, mutta onnistui toisen jalan varassa nilkuttaen melko hyvin. Portaiden kaide antoi riittävästi tukea, että Nana pääsi laskeutumaan alas askelma kerrallaan. Hän ei tiennyt portaiden edes voivan pitää niin suurta narinaa, mitä ne hänen kömpelöiden askeltensa alla päästivät.
Heidän päästyään alas käännähti Nanan olalla seisovan Nafin pää Vareota kohti terävästi. Lisko kohotti hieman siipiään kahistellen samalla Nanan hiuksia ja päästi yllättyneen sihahduksen. Se ei ollut tottunut siihen, että heidän kotonaan saattoi olla joku muu. Lisko ei osannut yhdistää tuttua tulen rätinää vieraiden käsien tekemäksi eikä sen yli ollut aistinut Vareota ennen kuin näki miehen. Siivet laskeutuivat kuitenkin takaisin liskon vartalon myötäisesti sen tunnistaessa Vareon. Nafi istui alas Nanan hartialle ja tuhahti hiljaa, katsellen nyt ympäriinsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nana oli seisahtunut portaiden juureen ja haltian käsi kohosi sipaisemaan rauhoittavasti liskon häntää, mutta hänenkin katseensa oli kiinnittynyt Vareoon.
"Jos sanon, että Nafi tarkoitti tuolla hyvää huomenta, et taida uskoa minua", Nana sanoi pahoittelevasti hymyillen. "Toivottavasti sait nukuttua. Edes vähän?"
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Koskematonko?

Post by Kuparirapu »

Vareo nosti katseensa hyppelevien liekkien keskeltä kuullessaan portaiden narisevan hitaiden askeleiden tahdissa. Hän yritti tervehtiä Naenijaa vakavalla hymynpoikasella, joka kuitenkin puhkesi aitoon huvittuneisuuteen Nafin itsepintaisen asenteen edessä.
"Hänen kohdallaan taidan kyllä uskoakin, ja minun ei kai auta kuin tyytyä siihen," Vareo sanoi kävellen lähemmäs yhä Nafia katsellen. Hänen äänessään oli väsymyksen jättämä tumma nuotti, mutta mies yritti nyökätä vakuuttavan näköisenä parantajalle.
"Kyllä minä pärjään, sinun on syytä huolehtia omista haavoistasi," Vareo totesi ja viittasi Naenijaa istumaan. "Ja nyt me molemmat tarvitsemme jotain lämmintä lautaselle." Hän ei ollut kehdannut tutkia kaappien sisältöä etsiäkseen jotain mistä valmistaa aamiaista, mutta nyt Vareo kuitenkin siirtyi etsiskelemään jotain mistä voisi yrittää keittää puuroa. Tai yritti, hän päätyi avaamaan saman kaapin jo kahteen kertaan, ennen kuin Naenija ohjasi hänet oikeaan suuntaan. Vareo haparoi koska pelkästään Naenijan edessä seisominen tuntui kääntävän hänen vatsanpohjaansa solmulle. Mitatessaan kuivia leseitä veteen hän tapaili kysymystä:
"Olethan varmasti kunnossa? Sellainen verenhukka voi tuntua vielä muutamankin päivän jälkeen heikotuksena...tai unohteluna..."
Kömpelö yritys, mitäpä Vareo voisi kertoa kehon vammoista mitä Naenija ei jo parantajana tietäisi? Mutta keskittyessään tulen kohtentamiseen Vareon sisintä repivät eri suuntiin ristiriitaiset tunteet. Kaikista helpointa olisi, jos Naenija ei olisi muistanut mitä eilisiltana heidän välillään oli tapahtunut. Vareo voisi kävellä tilanteesta, eikä mikään ehkä muuttuisi heidän välillään. Koska enää hän ei ollut varma, halusiko sittenkään lunastaa eilisiltaista lupaustaan. Paljon mieluummin heidän välillään olisi säilynyt vain se lyhyt, epäröivä suudelma jonka kosketus tuntui yhä kihelmöivän Vareon huulilla.
Vaan jos Naenija kuitenkin muistaisi kaiken...

Vareo tunsi olonsa alhaiseksi lurjukseksi. Tässä ei ollut kyse vain hänestä, vaan myös Naenijasta. Vareo oli jo aiemmin luvannut luottaa Naenijaan, ja silti hän itse ei vieläkään kyennyt luottamaan haltianaiseen. Huokaisten syvään, koska Vareo tunsi pelkäävänsä sitä askelta jonka hän nyt aikoi tehdä, mies kääntyi ja käveli Naneijan luokse. Hänen liikkeissään näkyi pakotettu epäröinti Vareon istuessa haltianaista vastapäätä ja nostaessa katseensa.
"Eilen...lupasin että kerron menneisyydestäni," hän sanoi, ja miltei kuin huomaamattaan Vareo risti kämmenensä eteensä tiukasti yhteen. Mielessään hän otti tuon pelottavan askeleen tyhjän päälle, ja samalla lausui:
"Kerronkin, että synnyin Glenysissä vuosia sitten. Vanhempani pitivät siellä pientä kauppaa, jonka oli tarkoitus pysyä suvussa siitä eteenpäin. Isäni Niels ja äitini Thaena elivät koko elämänsä Glenysissä, ja ainoa mitä he halusivat elämältään oli jättää vakaa alusta lapsilleen ja lapsenlapsilleen tulevaa varten. He saivat minut...pojannulikasta alkaen sain opetusta mitä kaupanpitäjän kuuluu osata. Lukutaitoa, kirjoitusta, numeroiden ynnäämistä, ja heidän kärsivällisyytensä ylitti minun levottomuuteni. Aina he keksivät jonkin tempun, jolla minut sai pois merenrannalta simpukoita metsästämästä ja takaisin kirjoitusharjoitusten ääreen. Kerrankin isäni pihisti pienistä säästöistäni yhden kuparinerin, ja sen takia istuin yhden kokonaisen illan laskemassa niitä pariakymmentä kolikkoa uudelleen ja uudelleen koska olin varma laskeneeni väärin, kunnes hän lopulta sujautti sen takaisin."
Vareo hymyili lyhyesti, ja vaikka hymyssä olikin menetyksen tuomaa katkeruutta se oli silti lämmin. Hän oli hitaasti vain antautunut muistoilleen ja antoi niiden valua sanoina Naenijan kuultavaksi.
"Lopulta sitten aloin todella oppia miten kauppaa pidetään pystyssä. Mitkä tavarat menevät kaupaksi ja mitkä eivät, miten hinnoista väitellään kohteliaasti tavarantoimittajien kanssa ja miten varmistaa että asiakkaat viihtyvät. Hieman ennen kuin ehdin miehen ikään äitini kuoli keuhkokuumeeseen. Minä surin häntä, ja isäni suri vielä enemmän. Ei hän sitä koskaan ääneen sanonut, mutta huomasin kyllä. He olivat kannatelleet kauppaa yhdessä, isäni ja äitini, ja vaikka teinkin hyvää työtä ei työ ollut hänelle enää kuten ennen. Hiljalleen yhä enemmän ja enemmän kaupasta siirtyi minun käsiini, isäni ottaessa minun paikkani apulaisena. En edes ymmärtänyt että kauppa oli jo käytännössä minun vastuuni ja omani, ennen kuin saatoin isänikin lepoon äitini vierelle. Sen jälkeen olin vain minä."
"En ollut yksinäinen, kauppa oli tunnettu pitkin kaupunkia ja monia vakioasiakkaita saatoin kutstua jopa ystävikseni. En tiedä...en tiedä miten elämäni olisi mahtanut kääntyä, ennen kuin kaarti eräänä päivänä marssi kauppaan ja pidätti minut siltä seisomalta. Se oli järkytys, ehkä pahin mitä olin elämässäni kokenut. He eivät selitelleet vaan veivät minut kahleissa suoraan tyrmään, jossa sain kuulla oikeudenkäynnin alkavan seuraavana päivänä. Ja vasta tuomarin edessä sain kuulla syyn koko tilanteeseen."
Vareon kädet olivat puristuneet tiukemmin toisiaan vasten, ja nyt hänen katseessaan oli yhtä paljon tuskaa kuin myös sellaista vihaa, joka on vuosien jäljiltä miltei kivettynyt sieluun.
"Kuulemma varkaat olivat myyneet ryöstösaalistaan kauppaani, ja vartijat väittivät sen tapahtuneen jo vuosien ajan. Minua syytettiin kuin olisin henkilökohtaisesti ollut varastamassa sen joukon kanssa, mutta sekään ei tuntunut tuomarille riittävän. Hänen tehtävänsä tuntui olevan kaiken kunniani ja rehellisyyteni hävittäminen, sellaiseksi hän minun elämäni käänsi edessäni. Kuinka en ollut tehnyt päivääkään rehellistä työtä elämässäni, vaan elänyt leveästi ja ahneesti muiden kärsimyksestä saaduilla rikkauksilla. Ja sen ainoan kerran, kun sain puheenvuoron, en voinut kuin myöntää että muutamat esitetyistä rikollisista olivat myyneet minulle jo jonkin aikaa. Ja siten olisin yhtä hyvin voinut myöntää olevani syyllinen. Mutta kaikista pahin oli, kun kuulin oikeudenkäynnin jälkeen tyrmässä vartijoiden juttelua. Joku ryöstetty kauppias oli syytänyt rahaa saadakseen varkaat maksamaan teoistaan, ja sen takia minulle ei annettu edes mahdollisuutta. Se ei ollut oikeutta, se oli kosto jonka joku paksuvöinen pikkuporvari osti itselleen hopealla. En koskaan saanut kuulla, kuinka suurella summalla hän osti koko minun elämäni!"
"Ja niin minulle lueteltiin tuomio julkisesti, kaikkien ystävieni edessä. Edessäni odotti vuosien pakkotyö kaivoksessa rikollisten joukossa, joiden kaltaiseksi tuomari minut maalasi. Ja kun katsoin ystävieni...entisten ystävieni kasvoja, näin että he uskoivat koko jutun. He todella vakuuttuivat kaiken tapahtuneen juuri niin, kuin he eivät olisi tunteneet minua. En koskaan unohda niitä sanoja, joita he huusivat perääni kun minut lähetettiin kaivosta kohti."
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Koskematonko?

Post by Kide »

Väsymys oli läsnä heidän molempien kasvoilla, mutta Nafin saadessa hymyn ulottumaan Vareon silmiin asti vastasi Nana siihen yhtä aidolla hymyllä. "Oli miten oli, voit uskoa, että tuo oli lämpimämpi tervehdys kuin moni muu olisi saanut osakseen."
Huoli uursi hennot rypyt haltian kulmakarvojen väliin - Vareolla ei ehkä ollut väsymystä suurempia fyysisiä oireita, mutta eilinen oli epäilemättä jättänyt myös näkymättömät jälkensä mieheen. Nana ei kuitenkaan sanonut mitään vaan istahti Vareon kehoittamana vastaanottohuoneen pöydän ääreen vain helpottuneena siitä, että sai painon pois jaloiltaan.
Perinteisestä nälästä Nana ei voinut puhua, vaikka hän tunsikin itsensä voimattomaksi kuin pitkän paaston jälkeen. Vareo oli oikeassa, ja vaikka ajatus ruuasta ei sellaisenaan tuntunut erityisen houkuttelevalta tiesi Nana sen tulevan tarpeeseen. Haltia otti jo kädellään tukea pöydästä noustakseen auttamaan keittiöön astelevaa Vareota, mutta ote pöydänreunasta hellitti ja käsi laskeutui toisen vierelle haltian syliin Nanan katsellessa miehen perään. Vareo ei ehkä tiennyt mitä teki vieraassa keittiössä, mutta mies näytti pysyvän luontevasti liikkeellä, ehkä jopa tarvitsevan tekemistä, ja niin Nana päätti kerrankin jäädä vain kiitollisena odottamaan kerrottuaan mistä kymmenien hyllyjen ja kaappien kätköistä Vareo löytäisi tarvitsemansa.
Tilannetta hieman kummastuneena tarkkailevan Nafin häntää uudestaan sivelemään noussut käsi pysähtyi Vareon hieman haparoivan kysymyksen edessä. Herättyään ja vielä unen rajamailla roikkuessaan Nana oli itsekin ehtinyt kummastelemaan oloaan ja muistikuviaan eilisestä. Vareon sanoja ja omia tekojaan. Jo silloin haltia oli tiennyt, etteivät ne olleet unta, vaikka koko eilisilta tuntuikin kuluneen jonkinlaisessa sumussa. Nyt viimeistään haltia oli aivan varma. Mutta siitä hän ei ollut lainkaan varma, mitä Vareo ajatteli. Olisiko mies kenties toivonut hänen unohtavan? Ja minkä osan? Keskustelun vai sen mitä sen jälkeen tapahtui?
"En muista milloin olisin ollut näin väsynyt, mutta ei minulla ole hätää." Nana oli tarkistanut nopeasti siteensä päällisin puolin pukiessaan ja todennut verenvuodon haavojen ompelemisen ja sitomisen jälkeen kädessä lähes olemattomaksi ja jalassaan vaarattomaksi. Pieni paranemista nopeuttavan ja vuotoa hillitsevän voiteen lisäys olisi kuitenkin paikallaan ja haltia kääntyikin edelleen pöydällä olevien purkkien puoleen. Lisäksi se antoi hänelle syyn kääntää katseensa pois Vareosta jatkaessaan:
"Kiitos sinun. Sitä en ainakaan unohda, mitä teit vuokseni eilen."
Nana oli avannut yhden voidepurkeista viereensä ja kieritti varovasti jalkansa sidettä auki tuntiessaan Nafin jäykistyvän ja tiesi jo ennen Vareon ensimmäisen askeleen kuulemista miehen kääntyneen hänen puoleensa. Nana nosti katseensa vain kohdatakseen yhtälaisen epäröinnin Vareon eleissä kuin oli kuullut tuon aiemmissa sanoissakin. Haltia nyökkäsi pienen, rohkaisevan hymyn kera vastapäätään istuneen miehen epävarmoille sanoille. Mikään kaunis tarina oli tuskin johdattanut Vareota siihen tilanteeseen, jossa mies nyt oli, ja jos Vareo oli aikeissa kertoa Nanalle muutakin kuin mukavia muistoja sieltä täältä, olisi haltia otettu siitä luottamuksesta. Vareon tarinan alkaessa soljumaan eteenpäin piti Nana katseensa enimmäkseen hoitamassaan jalassa vain ajoittain vilkaisten miestä. Hän uskoi, että näin Vareon olisi helpompi jatkaa kertomustaan.
Osa tarinasta nostatti hymyn myös Nanan huulille ja hän kohotti sen myös Vareon nähtäväksi, tueksi ja rohkaisuksi. Nämä muistot olivat selvästi arvokkaita, mutta myös kipeitä. Nana oli itsekin helpottunut saadessaan samalla tehdä jotain käsillään, sillä vaikka hän olikin halunnut tietää Vareosta enemmän, tuntui haltiasta tarinan edetessä kuin Vareoa olisi repinyt hänen takiaan vanhaa haavaa auki. Niin kai mies tavallaan tekikin.

Nana oli hoitanut haavansa tottunein ottein nopeasti eikä hänen katseelleen ollut pian enää muuta turvapaikkaa kuin pöytä heidän välissään niillä hetkillä, kun Vareon silmistä paistavan kivun näkeminen oli liikaa. Nanalla ei ollut ollut aavistustakaan paljonko Vareo kertoisi tai mitä tarina tulisi pitämään sisällään. Nyt hän sai huomata, että mies kertoisikin kaiken. Vareo oli päättänyt jakaa koko tarinansa kaikessa tuskaisuudessaan, eikä Nana olisi voinut arvostaa enempää miehen rohkeutta. Vareon kokeman epäoikeudenmukaisuuden nostattama viha ja tuska näkyivät ja melkein myös tuntuivat pöydän yli. Nana nieleskeli surkeana tarinan loppua kuunnellessaan, eikä lopulta voinut vain katsoa Vareon tuskaa miehen kertoessa tapahtuneen olleen kuin kosto väärälle uhrille, vaan nosti kätensä pöydälle ja sulki Vareon koviksi puristuneet kädet pehmeästi viileiden kämmentensä väliin. Tarinan loputtuakin Nana piteli edelleen Vareon käsiä omiensa välissä, mutta ei pystynyt hetkeen tekemään muuta kuin tuijottamaan miestä kostunein silmin.
"Olen niin... pahoillani", Nana sai sanottua tukahtuneesti, vaikka tiesi sanojensa auttavan yhtä vähän kuin puhalluksen haavaan. Hän epäili Vareota katsoessaan, että kaivospöly oli piiskannut noita teräviä kasvoja ja kovettuneet kämmenet puristaneet kaivoksen työvälineitä pitkään. Nana ei edes rohjennut kysymään kuinka mies oli lopulta vapautunut. Hänellä oli epäilyksensä, sillä armahdettuna Vareo tuskin olisi päätynyt toiselle puolelle mannerta osaksi rikollisjoukkiota, mutta lopulta sillä ei ollut edes väliä. Tärkeintä oli, että Vareo oli vapaa, kuten tuon kuuluikin olla. Ainakin tavallaan vapaa, vaikka toisaalta mies taisi olla nyt aivan toisenlaisessa ansassa, samassa mihin Nanakin oli ajautunut.
Nana pudisti päätään katse epäuskosta, surusta ja vihasta tummana. "Tuohan on... Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tuollaista. Ei koskaan! En voi edes kuvitella..." Haltian sanat hiipuivat ja hän antoi katseensa laskeutua. Jollain tapaa hän pystyi samaistumaan Vareon kokemaan, mutta ei voinut alkuunkaan tietää miltä tuntui menettää kaikki. Aivan kaikki. Tuollaisen kokemuksen jälkeen oli ihme, että Vareolla ylipäätään oli jäljellä myötätuntoa muita kohtaan. Moni muu olisi kääntänyt selkänsä kaikelle ja kaikille välittäen vain itsestään. Mutta Vareo oli selvästi osannut pitää kiinni myös hyvistä muistoistaan niiden kivuliaisuudesta huolimatta ja pystynyt säilyttämään uskonsa hyvään. Nyt vasta Nana todella ymmärsi joidenkin miehen aiempien sanojen merkityksen, kuten heidän kohdattuaan ensimmäisen kerran ja juteltuaan. Ja Nafin pelastamisen jälkeen. Nyt vasta Nana ymmärsi niin monta asiaa Vareosta.
Yllättäen Nafi hyppäsi Nanan hartialta pöydälle ja tepasteli hiljaa Vareota kohti. Nanan käsi värähti hänen harkitessaan nykäisevänsä liskoaan varoittavasti hännästä, mutta tällä kertaa Nafi ei näyttänyt lainkaan uhkaavalta. Ei köyristynyttä selkää, vihaisesti viuhtovaa häntää tai varoitukseen avautunutta pientä kitaa. Lisko vain käveli rennosti Vareon käden viereen, haukotteli ja kierähti kerälle painautuen miehen pöydällä lepäävää käsivartta vasten. Nana oli täysin yllättynyt ja kerrankin ylpeä kurittomasta toveristaan. Haltialle ei ollut koskaan selvinnyt kunnolla paljonko lisko ymmärsi ympäristöstään, mutta hän olisi voinut vaikka vannoa tuon otuksen osaavan toisinaan lukea ajatuksia. Pikkuruinen hymy nousi Nanan kasvoille hänen katsoessaan Vareon saamaa uutta tukipilaria. Samassa se hymy kuitenkin väistyi surun tieltä Nanan katsoessa uudestaan Vareota.
"Toivottavasti tiedät, ettet ole tehnyt mitään väärää. Et ole ansainnut tuollaista kohtaloa..." Lisää turhia sanoja, mutta Nanan oli sanottava edes jotain.
Yhtäkkiä haltia muisti, kuinka Vareo oli aiemmin sanonut, ettei uskonut ansaitsevansa muuta kuin mitä nyt oli. Nana oli olettanut miehen itse tehneen jotain, jotain mikä sai hänet katumaan, ja sillä aiheuttaneen nykyisen tilanteensa. Mutta eihän Vareo ollut muuta kuin uhri! Tosin Nanasta vaikutti siltä, että mies itse ajatteli toisin. Toki Vareo oli saattanut ajautua Zahirin takia tekemään kaikenlaista, mutta Nana halusi uskoa, ettei miehellä ollut ollut muuta vaihtoehtoa. Haltian katse muuttui varmemmaksi ja äänikin vahvemmaksi hänen jatkaessaan Vareon käsiä hellästi puristaen: "Ansaitset parempaa, tiedäthän sen."
Nanan edessä saattoi istua syytetty ja vankikarkuri, mutta haltia näki edessään vain kaltoin kohdellun ja liian pitkään siitä itseään syyttäneen miehen. Se veri, johon Vareon kädet olivat sotkeutuneet, tahrasi todellisuudessa vain ja ainoastaan sen ahneen kauppiaan ja lahjotun tuomarin käsiä, jotka Vareon olivat tälle polulle pakottaneet.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Koskematonko?

Post by Kuparirapu »

Sirot sormet ja kämmenet asettuivat Vareon kämmenten ympärille. Mutta Vareo tunsi, etteivät hänen kätensä heltyneet tiukasta puristuksestaan, jotka muistuttivat sitä kylmää kaunan ja vihan solmua joka painoi hänen sisintään. Nyt enemmän kuin pitkään aikaan, muistojen pintaan nostamana. Mies odotti Naenijan huomaavan sen syvyyden, ja vetävän kätensä nopeasti pois.
Mutta ne pysyivät paikallaan. Ja hitaasti, kuin jää olisi sulanut hänen ihonsa alta, Vareon kädet rentoutuivat ja niin hän itsekin. Naenijan sanoissa kuuluva rehellinen myötätunto, joka kuului kaikista vahvimmin haltianaisen kiivaissa sanoissa hänen kohtalonsa epäoikeudenmukaisuudesta, saivat Vareon sisimmän vavahtamaan. Jo kaivoksen kylmällä lattialla maatessaan hän oli toivonut, toivonut jonkun ajattelevan näin. Ja nyt, viimein joku oli sanonut sen ääneen...
Liikahdus silmäkulmassa kiinnitti miehen huomion Nafi-liskoon, joka tepasteli pöydän poikki häntä kohti. Vareo katsoi olentoa silmiin, kyeten kaikesta turtana vain odottamaan miten se tällä kertaa yrittäisi pörhistellä hänelle. Mutta sihinän ja hampaiden sijaan hän saikin nähdä kuinka Nafi avasi kitansa hitaasti, raukean näköisesti kuin se olisi haukotellut, ja laskeutui sitten rennosti hänen kättään vasten. Vareo tuijotti hetken aikaa kuinka liskon häntä kiertyi paremmin sen kehon lähelle, ja tuntiessaan liskosta huokuvan pehmeän lämmön miehen poskelle valahti yksinäinen tyhjä kyynel. Se oli kuin kaikkien niiden erilaisten tunteiden huippu, jotka olivat yrittäneet purkautua Vareon sielun lävitse, ja joiden viimeinen pisara oli ollut tuon pienen olennon ele että se hyväksyi hänet. Räpytellen silmiään Vareo pudisti päätään, näyttäen kovin eksyneeltä:
"Minua syytettiin niin kauan... Ja nyt, nyt en tiedä olenko enää..."
Vareon katse oli laskeutunut pöytään, ja hän vavahti hienoisesti.
"Sinäkin olet nähnyt mitä on tapahtunut. Mitä mitä olen tehnyt. Kaiken sen jälkeen en tiedä, mitä enää voin itsestäni uskoa."
Mutta Naenija ei luovuttanut. Jälleen parantaja tarjosi Vareolle jotain, mihin uskoa; toivoa siitä, että hänellä olisi vielä toinen tilaisuus. Vareo kohtasi Naneijan katseen, ja äänellä joka oli heikko kuin kuiskaus hän lausui vilpittömät sanat:
"Mutta ansaitseeko kukaan minua?"

Hän oli sanonut sen. Ei suoraan, vaan kierrellen niin kuin pelkuri jollaiseksi Vareo itsensä tunsikin, mutta nyt ensimmäinen sana oli sanottu. Niiden sanojen jäljessä olevassa hiljaisuudessa Vareo huomasi yllätyksekseen suunnattoman helpotuksen aallon itsessään. Oikeastaan tämä oli hyvä, hän ajatteli. Tähän pisteeseen he molemmat olivat omalla tavallaan uskaltautuneet, mutta eivät pidemmälle. Mutta kumpikaan heistä ei osaisi vastata siihen kysymykseen, jonka ensimmäiset kosketukset viipyivät ilmassa. Ei vielä.
Vareon toinen käsi liukui hitaasti erilleen, tosin vain palatakseen Naenijan kapealle kämmenselälle ja painaakseen sen omiensa väliin. Ele ei ollut romanttinen, vaan kiitollinen. Kiitos, jonka vain kosketus saattoi välittää.
"Kiitos Naenija. Kiitos että kuuntelit...ja ymmärsit," Vareo sanoi. Hänen kätensä lepäsi vielä hetken aikaa Naenijan kämmentä vasten, kun hän sitten tunsi pienen tönäisyn kyynärvarressaan. Pöydällä makaava Nafi ei katsonut häntä kohti, mutta Vareo tunsi kuinka se kiehnäsi pienesti hänen kättään vasten. Niinpä mies irrotti toisen kätensä ja harkitusti laskeutui silittämään Nafin niskan tyveä. Lisko vaihtoi hieman asentoaan, ja päästi sitten pienen hyrähtävän äänen syvältä kurkustaan joka ei kuulostanut ensinkään äkäiseltä. Vaan päin vastoin tyytyväiseltä. Vareo ei voinut olla hymyilemättä kuinka noin pieni olento oli noin tavattoman vahva persoona.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Koskematonko?

Post by Kide »

Vareon näytti olevan vaikea päästää irti syyllisyydentunnostaan ja luottaa itseensä, eikä se ollut mikään ihme. Mies oli tullut pitkän matkan kauppiaasta tähän, ja vaikka Nana tiesi nyt alun raamit ja oli nähnyt mihin se oli johtanut, ei hänellä ollut aavistustakaan paljonko tuolla välillä oli tapahtunut. Todennäköisesti paljon, tai siihen ainakin Vareota painava taakka viittasi. Mutta jo se, että Vareo kyseenalaisti valintojaan, vaikka olikin niihin pakotettu, ja joutui miettimään omaa arvoaan, kertoi Nanasta aivan tarpeeksi siitä millainen mies todellisuudessa oli. Mitä Vareo voisi olla, jos uskaltaisi.
"Sinun ei tarvitse edes epäillä sellaista. Tiedät itse kuka oikeasti olet, luota siihen", Nana totesi lopulta, Vareon viimeisten epäröivien sanojen jälkeen ja lämmitti omia sanojaan pienellä hymyllä. Vareon katse ja sanat... Haltiasta tuntui, että ne olivat enemmän kuin vain tuulen kuiskattu osoitteeton kysymys. Samoin kuin olivat olleet haltian omatkin sanat ja heidän molempien monet teot. Mutta toistaiseksi ne saivat jäädäkin vain sanoiksi ilmaan, teoiksi vailla suurempaa päämäärää. Kihelmöiviksi ajatuksiksi heidän mieliensä perukoille, kunnes he molemmat olisivat valmiita myöntämään itselleen jotain, mitä eivät olleet etsineet tai edes ajatelleet mahdolliseksi.
Vareon käsien kova puristus oli heltynyt ja muuttui vain pehmeämmäksi miehen sulkiessa vuorostaan Nanan kädet omiensa väliin. Ilman Vareon kiitostakin Nana tunsi ja näki kuinka paljon hänen hyväksyntänsä oli miehelle merkinnyt. Kuinka tärkeää Vareon oli ollut saada kertoa kaikki, kenties ensimmäistä kertaa koskaan, tai niin Nana ainakin epäili. Se levitti haltian hymyn hieman vahvemmaksi hänen nyökätessä Vareolle: "Kiitos, että kerroit. Ja pyydän, sano vain Nana."

Tulen ylle nostettu puuro päästi muutaman vaativan pulpahduksen paksuuntuessaan. Nana oli jo ehtinyt unohtaa koko aamiaisen. Hän loi viimeisen ilahtuneen vilkaisun rapsutuksista tyytyväisenä nauttivaan Nafiin ja nosti katseensa siitä hymyilevään Vareoon. Kuinka helpottavaa olikaan nähdä aito hymy tuon rosoisen parran keskellä.
"Nafi taisi löytää uuden ystävän. Ensimmäisen ystävänsä", Nana hymähti ja puristi vielä kevyesti Vareon kättä ennen kuin nousi mennäkseen pelastamaan heidän ruokansa, viittoen samalla Vareota istumaan vain rauhassa. Nafi raotti toista silmäänsä Nanaa tarkkaillen, mutta ei tälle kertaa lehahtanut emäntänsä perään.
Tulisijaa kohti ontuessaan Nana vilkaisi yllättäen taakseen ja naurahti hyväntahtoisesti. "En olekaan ennen syönyt vankikarkurin keittämää puuroa." Keskustelun tunnelataus tuntui edelleen ilmassa, mutta samalla jonkinlainen puhdas rauhallisuus oli löytänyt tiensä kaksikon - tai oikeastaan kolmikon - ympärille, ja sen turvin Nana uskaltautui lausumaan ajatuksensa ääneen toivoen ettei se ollut liikaa. Että se vain keventäisi ilmaa ja näyttäisi Vareolle, ettei Nana säikkynyt totuutta.

// Kaunis kiitos tästä! //
Locked