Page 1 of 2

Menetyksen hetki

Posted: Mon May 27, 2019 3:10 pm
by Kuparirapu
//Zahir ja Tinanja, Naenija ja Kide. Sekä tietenkin Nafi//

Phoeben kaduilla ilma tuntui jotenkin kevyeltä. Vapaammalta. Vareo hengitti sitä syvään sisään kävellessään hitaasti eteenpäin, ohi tuolinraadon jonka säleiksi murtuneita kappaleita kukaan ei ollut vielä ehtinyt siivota pois. Yön jättämiä arpia saattoi nähdä kaikkialla; talojen repsottavissa ovissa ja hajonneissa ikkunoissa, sienne tänne levinneissä hylätyissä tavaroissa ja paikoittain talojen kyljissä näkyvissä mustissa palojäljissä. Todisteita tulesta, jolla tuhoa oli yritetty lisätä joko tahallisesti tai vahingossa, mutta joka ei ollut onneksi levinnyt. Ja myös vastaantulijoiden katseet kertoivat omaa tarinaansa. Monien kasvoilla näkyi voipunutta helpotusta, mutta sen rinnalla ei ollut paljoakaan iloa. Phoeben asukkaiden oli kuitenkin aloitettava uusi päivä kuten aina ennenkin, ja kenties niin oli parempi. Nyt ei ollut aika jäädä paikalleen, vaan oli parempi hakea voimia paremmasta huomisesta.

Vareo kääntyi pienemmälle kadulle, joka kuljetti kohti satamaa. Hän yritti etsiä Zahirin alaisia, tärkeimpänä ilmoittaakseen olevansa yhä elossa ja ehjin nahoin, mutta samalla tiedustellakseen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Miten se mustasydäminen maagikko mahtaisi suhtautua Vareon päätökseen toimia oman päänsä mukaan, käskyjen noudattamisen sijasta? Ja mitä se kenties tarkoittaisi hänen tulevaisuutensa kannalta?
Näissä painavissa ajatuksissa Vareo kurkisteli ja mutkitteli kujalta toiselle, mutta ilman tulosta. Täällä taistelu armeijan ja mellakoitsijoiden välillä oli ollut kaikista pahinta, ja kuulemma joltain kujalta saattoi yhä löytää nimettömän kuolleen kylmässä verilammikossa. Kenties juuri siitä syystä Zahirin alaiset olivat kaivautuneet pois näkyvistä pariksi päiväksi. Kuten rikollisilta saattoi olettaa.
Vareo pysähtyi ja huokaisten lannistuneena hän harkitsi mitä oikein tekisi seuraavaksi. Naenija...Nanan olisi kiireissään, yön aikana oli sattunut lukuisia haavereita ja kaupungin jokaista parantajaa tarvittiin auttamaan. Kenties miehen pitäisi vain palata majataloon ja yrittää levätä, kuten haltianainen oli häntä kehottanut heidän erottuaan aamiaisen jälkeen.
Mutta sitten Vareo havahtui ääniin läheltä, ja hänen katseensa käännähti terävästi. Ottaessaan muutaman askeleen lähimpää nurkkaa kohti Vareo erotti lähestyviä juoksuaskeleita, ja myös muutamia vihaisia ärähdyksiä. Mutta samassa hänen eteensä kääntyi kovalla vauhdilla mies, ja yhdellä huumaavalla tömähdyksellä he molemmat kaatuivat katukiville. Vareo ärähti ja sysäsi kömpelyksen kauemmas jalkapohjallaan:
"Katsoisit eteesi, puolisokea nahjus!"
Vaan sitten hän huomasi kaksi muuta miekkosta, jotka olivat seisahtuneet hänen eteensä. Muuten Vareo olisi luullut törmänneensä vain joihinkin satunnaisiin satamajätkiin, mutta sitten hän huomasi mitä taaimmainen mies piteli käsissään. Henkensä hädässä rimpuilevaa nuorta tyttöä, kenties kahdentoista ikäistä, jonka kyyneleistä kirkkaissa silmissä paistoi aito hätä. Kaappaajan ote näytti heltyneen hetkeksi, sillä tyttö veti käden pois suunsa edestä ja huusi sydäntäraastavasti apua.
"Pidä se hiljaisena!" yksi miehistä sähähti ja kääntyi Vareota kohti päätääkseen mitä tekisi. Mutta hämmennys oli ehtinyt särkyä, ja Vareon keho vastasi tunnistaessaan vaaran. Hän ponnisti käsiensä avulla itsensä ylös, ja syöksähti lähintä miestä päin. Luiset rystyset pamahtivat leukaperiin, ja kaappaaja horjahti seinää vasten. Tuntiessaan otteen nilkassaan Vareo käännähti. Maahan kaatunut yritti pidellä häntä kaksin käsin, mutta Vareo ei jäänyt rimpuilemaan. Sen sijaan hän antoikin polvensa pudota miehen rintakehän päälle, tyhjentäen tämän keuhkot ja höllentäen otetta. Uskaltamatta käyttää sekuntiakaan ottaakseen aseensa esiin Vareo joutui käyttämään nyrkkejään, ja osuessaan suoraan henkeään haukkovan miehen kasvojen keskelle tämä irrotti otteensa lopullisesti. Varmistaen vielä potkulla kylkeen, ettei makaava yrittäisi mitään typerää hetkeen, Vareo kääntyi kolmatta kaappaajaa kohti. Tämä ei selkeästi halunnut päästää pitelemästään tytöstä irti, mutta häneltä alkoivat loppua vaihtoehdot.
Molemmat kuulivat kujan päästä huutoja:
"Minne he menivät?"
"Tuonne, hakekaa kaarti paikalle!"
"Kaappaajia! Lapsenryöstäjiä!"
Tyttö potki jaloillaan kaappaajansa säärille, pakottaen tämän irvistellen hakemaan tasapainoaan. Tyttö huusi uudelleen, jolloin Vareo astui irrottaakseen miehen otteen tästä. Mutta samassa kaappaajan näytti tekevän päätöksensä. Hän käännähti ympäri paiskaten tytön raa'asti katuun. Ja vielä Vareon silmien edessä hän veti jostain hihastaan pienen terän esille, ja iski. Vareo syöksähti eteenpäin, tarrasi karkean tunikan selkämykseen ja onnistui jotenkin paiskaamaan kaappaajan usean jalan päähän. Mutta hän ei ollut ehtinyt ajoissa. Tyttö parkaisi pidellen kylkeään, ja pienten sormien välissä näkyi tummaa väriä.
"Murhaajat! Kunniattomat äpärät!" Vareo huusi ajattelematta mitä sanoi, astuen tytön ja kaappaajien väliin. Mutta uutta hyökkäystä ei tullut. Kujan päähän oli saapunut juoksujalkaa ihmisiä, joista ensimmäiset kiiruhtivat jo Vareon avuksi. Kaappaajat lähtivät kompuroiden pakoon, mutta lähimpänä seisova ei kiirehtinyt kuten toiset. Sen sijaan tämä katsoi Vareota ja lausui yllättävän kuuluvalla äänellä:
"Päällikön terveiset sille miehelle. Kertokaa että hän on seuraava!"
Sen sanottuaan kaappaaja käännähti ja syöksyi kujien sekaan. Muutamat paikalle saapuneet lähtivät jopa takaa-ajoon, mutta loput pysähtyivät nähdessään Vareon ja tytön.
"Mitä tapahtui?" kysyi yksi.
"Ne paholaiset iskivät lasta," Vareo vastasi polvistuessaan tytön viereen, todeten kauhukseen tämän hengityksen olevan heikkoa ja vaikeaa.
"Ei mitään hätää. Hei, rauhassa nyt," Vareo sanoi tytölle yrittäen kuulostaa mahdollisimman rauhoittavalta.
"...Sattuu," tyttö sai sanotuksi ja yskähti kipeästi.
"Onko tyttö sinun?" yksi vierellä seisovista kysyi. Vareo pudisti päätään, ja nosti tytön käsilleen:
"Ei ole. Hemmetti, hän tarvitsee parantajaa äkkiä."
Tukien tämän pään omaa olkaansa vasten Vareo lähti harppomaan kiireesti takaisin pääkatua kohti. Siellä kujan päähän oli kerääntynyt lisää sivustakatsojia, jotka tekivät nopeasti tietä Vareolle. Harppoen niin nopeasti kuin uskalti mies kiiruhti takaisin Naenijan kotia kohti, tuntien sen nuoren elämän painon jota hän piteli käsissään.
Huomaamatta häneltä jäi yksi sivustakatsojista, jonka silmät levisivät ja joka lähti juoksemaan kiireesti toiseen suuntaan. Koska hän oli tunnistanut tytön, ja ennen kaikkea tiesi kuka tämän isä oli.

Re: Menetyksen hetki

Posted: Sat Jun 01, 2019 4:14 pm
by Kide
Karmaiseva ilta, tuskainen yö ja murheen täyttämä aamu olivat kääntyneet lopulta verkkaiseksi, rauhalliseksi aamupäiväksi. Mikään ei pyyhkisi pois Naenijan muistikuvia edellisen illan tapahtumista, mutta levänneenä, vatsa täynnä ja aamiaisseuran avulla ne oli helpompi sietää. Haltia toivoi Vareon kokevan samoin. Vaikka mies ei ollutkaan saanut suurempia uusia ruhjeita, oli tuon vanhoja ja sitäkin kivuliaampia haavoja revitty auki. Mutta yleensä haavat täytyi avata, jotta mätä saatiin pois.
Nana ei tiennyt mitä olisi ajatellut tapahtuneesta, saatika Vareosta, ja päättikin jättää sen miettimisen paremmalle ajalle. Eikä se ollut kovin vaikeaa, kun pian miehen lähdön jälkeen napakka koputus oveen rikkoi taloon laskeutuneen hiljaisuuden ja hetken päästä kivuliaat puuskahdukset, kun neula painui läpi turvonneen ja jo sinertyneen ihon, jonka pintaa kuivunut veri edelleen paikoittain tahri. Oli Nanan aika auttaa korjaamaan yön mukanaan tuomia tuhoja.

Tänään Nana tyytyi yrtteihin, sidoksiin ja ompeleihin, jos se vain oli mahdollista. Hän tunsi omienkin voimiensa palaavan koko ajan, mutta käytti niitä toistaiseksi säästeliäästi. Jokaisesta loitsusta ja parannuksesta palautuminen olisi hidasta eikä haltia tiennyt mitä kaikkea joutuisi vielä tänään kohtaamaan. Jäsenissään edelleen painavasta väsymyksestä huolimatta hankalimmaksi Nana koki kuitenkin hiljaiset hetket potilaidensa välissä. Tällaisilla hetkillä pahinta olikin odottaminen. Kun tiesit, että jotain on tapahtunut, mutta et voinut kuin odottaa loukkaantuneita löytämään sinun luoksesi, sillä itsekään et heitä onnistuisi löytämään. Tämä ei ollut mikään paikallinen onnettumuus, jonne saattoi kiirehtiä auttamaan, vaan tämä oli jotain aivan muuta. Niin itse Phoebe kuin sen asukkaatkin olisivat mustelmilla yön jäljiltä. Sieltä täältä ruhjeilla kuin maahan kaadettu ja potkittu puolustuskyvytön uhri. Yhtä aikaa Nanan toivoessa mahdollisimman monen löytävän hänen luokseen apua hakemaan hän huomasi myös pelkäävänsä, kuinka pitkään hänen voimansa riittäisivät. Vielä aamulla hän ei edes ollut osannut ajatella asiaa, mutta parin potilaan jälkeen hän tiesi, että päivästä tulisi raskas.

Kolmas koputus oveen ei ollutkaan enää tavallinen koputus vaan kuulosti parilta kengän kärjen kopaisulta. Juuri kurtistumaan ehtineet kulmat nousivat yllätyksestä, kun oven takaa kuului lisäksi tuttu ääni, joka sai Nafin kallistelemaan päätään Nanan olalla. Haltia jätti pöydän siistimisen kesken ja kiiruhti ovelle, jossa häntä odotti tutun ruskean silmäparin lisäksi toinenkin, joka oli kivun kiinni rutistama. Kauhu vääristi haltian kasvoja hänen tunnistaessaan oitis Vareon kannatteleman tytön. Jopa Nana säikähti veren määrää, joka tahrasi tytön lisäksi jo Vareonkin käsiä ja vaatteita. Samaa tahtia kuin elämä liukui kauemmas tytöstä punaisena virtana lisääntyi pelko parantajan katseessa.
"Sisälle. Pöydälle. Nopeasti!" Nana kiskaisi oven auki ja lähestulkoon loikkasi vastaanottopöydän luo pyyhkäistäkseen sille levitetyt tavarat raa'asti käsivarrellaan pois tieltä. Pieni veitsi kilisi lasipulloja vasten ja melkein nirhaisi haltian kämmenselkää kaiken raahautuessa pöydän toiseen päätyyn käden edellä. Yrttinippu kahahti lattialle siderullan perässä, joka vyöri jo kovaa vauhtia kohti läheisen hyllyn alustaa. Nanan äkkinäiset liikkeet saivat Nafin pyrähtämään tuhahtaen ilmaan turvaan.
"Mitä tapahtui?" Nana sai henkäistyksi kysymyksen kiskoessaan tytön paitaa ylemmäs, pois haavan päältä, vaikka Vareo oli tuskin ehtinyt irrottaa käsiään pöydälle laskemastaan vaikertavasta lapsesta. Aivan liian hiljaa vaikertavasta lapsesta, joka hävin tuskin pysyi enää tajuissaan.
"Missä Zahir on?" Nanan kurkkua kuristi ja katse siirtyi pallottelemaan Vareon silmien välillä edestakaisin kuin pakokauhuinen lintu häkkinsä sisällä, lehahtaen välillä vilkaisemaan tyhjyyttään ammottavaa oviaukkoa ja yhtä tyhjää katua sen takana. Samalla parantajan kädet jo tunnustelivat haavaa ja painautuivat tiukasti sitä vasten loitsuun valmistautuen. Kosketuksen olisi pitänyt saada lapsi huutamaan kivusta, mutta sen sijaan vähäinenkin vaikerrus hiljeni ja Nana ehti näkemään raolleen avautuneiden silmien pyörähtävän ylöspäin ennen sulkeutumistaan.

Re: Menetyksen hetki

Posted: Sat Jun 01, 2019 4:27 pm
by Tinanja
Viimeiset viikot olivat kuluneet ohitse turhankin nopeasti. Sen lisäksi, mitä kaupungissa oli tapahtunut, olivat Zahirin omat työasiat pitäneet miehen kiireisenä hänen pitämästään matalasta profiilista huolimatta. Hän ei ollut tehnyt mitään ylimääräisiä liikkeitä tai aluevaltauksia, vaan antanut hämäräperäisten liiketoimiensa valua eteenpäin omalla painollaan lähes sekasorron valtaamassa kaupungissa - ja se oli tehnyt varmasti niille enemmän kuin vain vähän hyvää. Mikään hänen liiketoimistaan ei herättänyt armeijan huomiota kaiken muun keskellä, ja hän sai rauhassa antaa asioiden edetä omalla painollaan. Nämä typerät häntä vastaan nousseet idiootit saivat kaiken armeijan ja vartiokaartin huomion, ja se nosti pienen, vinon hymyn Zahirin kapeille huulille.

Maagikon yhtenä tärkeimpänä kulissina toimiva yrttipuoti tosin oli ottanut tuulta siipiensä alle niin paljon, että hänen olisi pian etsittävä sinne työntekijä… Hänen aikansa tulisi pian kulumaan paljon muuhunkin kuin puodin pyörittämiseen, vaikka näyttikin, että sekasorrosta selkeästi oli jotain hyötyäkin. Viimein kuitenkin tilanne oli ratkennut levottomuuksiin, ja sen jälkeen Granorin johtama rynnäkkö vartijoiden rinnalla oli viimein rauhoittanut räjähtävän kaupungin - ainakin hetkeksi. Se antoi pientä lisätilaa, ja Zahir ajattelikin alkavansa siirtämään nappuloita shakkilaudallaan hitaasti kaupungissa, jonka alamaailma oli kärsinyt sekasorrosta paljon kauemmin, mitä muu kaupunki oli nähnyt. Siitä huolimatta, että maagikko tulisi jatkamaan työtään jalansijansa vahvistamisessa kaupungissa, ei hänestä tuntunut vallankahvan päätyneen yhtään sen kauemmas kuin aiemminkaan. Zahirin kaupunkiin kokoama hierarkia, ne muutamat käskyt ja ohjeet pitivät perusrakenteet kunnossa… nyt oli vain aika paikata aukkoja ja kurittaa niitä muutamia, jotka katselivat väärään suuntaan.

Mutta vielä ainakin muutamat temput, joita maagikolla oli mielessään, piti pitää takataskussa ja odottaa tilanteen kehittymistä.

Vaikka salaiset liiketoimet olivatkin eläneet pientä hiljaiseloaan ja edenneet omalla painollaan, oli tilanne vaikuttanut vain positiivisesti hänen perheeseensä. Mianna oli nielaissut ainakin suurimman osan epäilyksistään, ja lapset vaikuttivat tyytyväisiltä kun hän oli enemmän kotona. Toki Janeltella selkeästi oli vaikeuksia sisäistää suoria ohjeita ja käskyjä esimerkiksi kotiintuloajoista… mutta Miannan mukaan se kuului tuohon ikään. Zahir tosin oli huolissaan, että hänen työnsä tulisi vaikuttamaan tyttöön tavalla, jota hän ei näkisi ennen kuin olisi liian myöhäistä. Varsinkin, kun tyttö tuntui hakeutuvan aivan väärään seuraan, eikä Zahir voinut sanoa tuolle totuutta siitä, miksi ei pitänyt tämän valinnoista.

Mutta maagikko ei olisi osannut aavistaakaan, miten lähellä tämä tilanne voisi olla, kun hän kuuli koputuksen oveltaan...

Re: Menetyksen hetki

Posted: Sun Jun 02, 2019 9:26 pm
by Kuparirapu
Matka takaisin Naenijan ovelle tuntui taittuvan ripeästi, mutta tuntiessaan tuoreen veren käsillään Vareo kirosi silti hitauttaan. Hän paukutti parantajan ovea kengänsyrjällään ja huusi haltianaisen nimeä, kunnes ovi avautui. Vareo ei hetkeen edes kyennyt löytämään sanoja, joilla selittää tilanne, mutta niitä ei tarvittu. Naenija käsitti heti nuoren hengen olevan vaarassa ja käskytti Vareon sisään. Vareo kiiruhti hoitopöydän ääreen ja varovaisesti laski tytön sen päälle, jättäen toisen kätensä tukemaan tämän päätä.
"En tiedä, minä...," Vareo vastasi pudistaen päätään. "Heitä oli kolme miestä, yrittivät viedä tytön mukaansa. Yritin estää heitä mutta yksi heistä veti jostain veitsen ja...en kyennyt estämään kun hän..."
Vareon katse eksyi tummaan tahraan tytön vaatteilla, nähden sielunsa silmin kuinka kirkas metalli iskeytyi kohteeseensa aivan hänen edessään. Ja samoin hän kuuli jälleen miehen lausumat sanat, jotka tuntuivat uhkaukselta. Mutta miksi, ja kenelle?

"Zahir? Mitä, miten hän muka...?"
Mutta sitten asia alkoi valjeta Vareolle hänen katsoessa ensin Naenijaa ja sitten tyttöä. Ne miehet olivat puhuneet Zahirista! Tytön isä oli Zahir!
Oivallus sai Vareon vetämään kätensä irti tytöstä, katsoen tätä hetken aikaa kuin korvaamattoman arvokasta esinettä jossa oli halkeama. Hänen sisimmässään kulki melkein halvaannuttava pelon tunne, kun Vareo edes arvaili mitä Zahir tästä ajattelisi. Maagikko oli jo todistanut hänelle, tuskallisesti, että halusi suojella perhettään. Ja nyt, nyt joku oli haavoittanut hänen tytärtään! Ja vaikka Vareo oli tuonut tytön tänne, hän ei ollut varma välittäisikö Zahir paskankaan vertaa hänen teostaan. Yhtä hyvin maagikko saattoi katsoa hänet aivan yhtä syylliseksi tähän, ja rankaista sen mukaisesti!
Vareon paniikintäyteiset ajatukset katkesivat Naenijan työntäessä hänen käsiinsä pienen pullon ja kankaan, käskien häntä puhdistamaan haavan ympärys. Miehen kädet tottelivat melkein kuin itsestään, ja varoen pudottamasta pulloa hurmeesta liukkaissa sormissaan Vareo kasteli kankaan kevyesti voimakkaan hajuisella nesteellä. Hänen kätensä laskeutui varovaisella mutta määrätietoisella liikkeellä tytön kylkeä vasten ja pieni kipeä henkäys kertoi tämän lipsuneen kaikeksi onneksi vain tietoisuuden rajoille. Vareon kurkkua kuristi kaikki se punainen väri joka kankaaseen tarttui hänen pyyhkiessä, ja haavan tullessa näkyviin oli miehen pakko kääntää katseensa sivummalle. Tuollaisen vamman näkeminen noin nuorella tuntui niin...niin väärältä.
Tämä sai Vareon ajatukset kääntymään kaappaajia kohti, ja siihen kuka tällaista voisi saada aikaan. Kuka voisi käydä syyttömän lapsen kimppuun yrittäessään saada kostoa Zahiriin?
"Cayla," Vareo sanoi yllättäen, ja katsoi Naenijaa katse synkkänä. "Minä tiedän kuka tämän takana oli. Cayla, rikollinen joka kärsi jouduttuaan Zahirin kanssa vastakkain. Hän janoaa selvästi kostoa, niin paljon että on valmis jopa...tähän."
Kehotuksesta Vareo siirsi tahrautuneen kankaan palan sivuun ja tarttui uuteen, valmiina puhdistamaan uuden iholle tihkuneen veren pois haavan ympäriltä. Mies seurasi sivusilmin mitä Naenijan aikeita, valmiina auttamaan parhaan kykynsä mukaan. Mutta jos veretulo ei pian lakkaisi...jopa hän ymmärsi mitä siitä seuraisi.

Re: Menetyksen hetki

Posted: Sat Jun 08, 2019 6:52 pm
by Kide
Naenija ehti yllättyä Vareon ihmettelevästä vastauksesta, mutta tajusi samassa ettei siihen ollut syytä. Olipa Zahir millainen tahansa, Nanakin oli saanut huomata miehen huolehtivan lapsistaan. Ja välttyäkseen tällaiselta hän ei uskonut kovinkaan monen maagikon alaisen tunnistavan tuon jälkikasvua.
Vareon sanojen hiipuminen ja vaatteiden kahina tuon vetäytyessä irti tytöstä paljasti, ettei haltian tarvitsisi selittää ja Nana vain sulki silmänsä loitsuun valmistautuen. Vareo oli ymmärtänyt asian itsekin ja oli ilmeisen järkyttynyt, syystäkin. Yhtä järkyttynyt kuin Nanakin, mutta parantajalla ei ollut aikaa hypätä vellomaan pelottavissa ajatuksissaan. Ne piti jättää myöhemmälle ja vapauttaa kaikki mielen tila parantamiselle, kuten niin monesti aiemmin. Samassa ensimmäiset loitsuriimut tipahtelivatkin terävinä kuiskauksina haltian huulilta. "Ont'h - La'er - Go'n..." Veren paine alkoi hellittää Nanan kämmenen alla. Haltia ei edes tuntenut Nafin laskeutuvan kevyesti takaisin hänen olkapäälleen vaan jatkoi loitsuaan tasaisesti. "Z'n - A'm." Haltian ääni värähti viimeisen riimun kohdalla, eikä pelkästään väsymyksestä. Nanan epäilykset haavan laadusta alkoivat vahvistua loitsun vain puolittaiseksi jääneen vaikutuksen edessä. Haava oli syvä, aivan liian syvä näin nuoren kehon kestettäväksi. Janelten veri epäilemättä tahrasi sen pitkän tikarin kahvaakin, joka tyttöön oli koko pituudeltaan isketty. Läpi ihon ja lihaksen aina sisäelimiin asti. Tytön kasvot kävivät koko ajan kalpeammiksi, jos se enää oli mahdollista, kun taas epäilemättä hänen mahalaukkunsa täyttyi samasta tahmeasta punasta, joka värjäsi Janelten vaatteiden lisäksi nyt myös Nanan käsiä.
Nana otti toisella kädellä tukea pöydästä ja työnsi toisella jähmettyneen Vareon käsiin pullon ja kangasta. "Puhdista haava." Se ei ollut kaunis pyyntö, kehoitus tai toive, vaan hiljaisesta äänestä huolimatta tiukka käsky. Määrätietoinen käsky, jollaisia parantaja jakoi kun muuhun ei enää ollut aikaa. Sellainen käsky, jota suurin osa ymmärsi myös kunnioittaa. Vareon pyyhkiessä haavaa esiin verihyhmästä siirtyi Nana keräämään vapisevin käsin muita tarvikkeita.
"Hyvät jumalat", hän henkäisi kuullessaan pienen voihkaisun ja kumartui vilkaisemaan tytön kasvoja. "Kuka tekee tällaista..." haltia mumisi murtuneella äänellä ja sipaisi Janelten poskea lohduttavasti vaikka tiesikin, ettei tyttö sitä tuntisi kivuiltaan saatika ymmärtäisi mitään. Tytön poski oli viileä ja hänen hengityksensä hiuksenohutta, mutta hän hengitti. Vielä oli toivoa, vaikka Nana pelkäsikin mihin hänen voimansa riittäisivät tai enää edes pystyisivät. Hän oli tehnyt yhden pikkuruisen loitsun toiselle potilaalleen ja uskonut silloin voimiensa palanneen jo hyvin. Mutta tämä vaativampi loitsu oli paljastanut kuinka syvät uurteet edellinen yö oli parantajan voimiin jättänyt.

Nana oli nostanut pöydälle ompeluvälineet ja pari purnukkaa salvaa ja katseli nyt empien Janelten kasvoja pikkuruinen pullo käsissään, josta oli jo nykäissyt korkin irti vapauttaen voimakkaimpana aamumangin makean tuoksun. Nana kumartui jo lähemmäs valmiina kaatamaan sakeaa nestettä tytön suuhun, mutta pysähtyi viime hetkellä. Korkki painui takaisin kiinni ja haltia suoristautui. Hän ei voinut riskeerata tukehduttavansa puolitajuttoman tytön lääkeuutteeseen, vaikka haavaan olisi ehdottomasti pitänyt saada sisäisestikin rohtoja. Samassa Vareon yllättävät sanat saivat haltian katseen nousemaan mieheen. Cayla, tuo nimi kuulosti etäisesti tutulta. Vareon jatkaessa pohdintojaan Nanakin muisti missä oli sen kuullut. Kuinkas muuten kuin Zahirin suusta hänen uhkaillessa Vareota. Nanan ilme synkkeni, kun hän mietti mitä maagikko oli teoillaan aiheuttanut. Yhtä varmasti kuin tämä haava ei ollut tullut Zahirin kädestä, oli sen tekijän pistänyt liikkeelle maagikko itse omalla tavallaan. Nana ojensi uuden kangaspalan Vareolle, enemmänkin pitääkseen miehen liikkeessä ja saadakseen itselleen vielä hetken aikaa kerätä voimiaan kuin todellisesta puhdistuksen tarpeesta. Haltia oli myös sanomaisillaan oman mielipiteensä siitä kenen syytä tämä oli, mutta nieli sanansa. Ne eivät auttaisi ketään, ja niin paljon kuin Nana tunsikin juuri nyt tuota maagikkoa vihaavansa, tunsi hän myös pohjatonta sääliä Janeltea ja hänen isäänsä kohtaan. Ei kukaan ansainnut tällaista.
Verenvuoto oli hidastunut huomattavasti, mutta sitä valui edelleen ahdistavan vakaana norona haavalta kalpeaa kylkeä pitkin pöydälle. Nana nosti katseensa tuosta lohduttomasta näystä Vareoon, mutta päättäväisyyden takaa paistoi pelko.
"Jos... jotain tapahtuu, yritä juottaa tämä tytölle ja paina haavaa tai ompele se. Ja rukoile." Huuda apua olisi muuten kuulunut osaksi ohjeita, mutta Nana tiesi ettei niin lähellä asunut yhtäkään parantajaa, että se olisi enää heitä auttanut. Haltia työnsi pikkuruisen pullon Vareon käsiin vastalauseita hyväksymättä ja painoi omansa haavan päälle. Hän laski päänsä ja keskittyi hiljaa, aivan aloillaan. Jopa haltian olkapäältä sinne tänne kuikkinut ja häntäänsä vispannut Nafikin jähmettyi kuin emäntänsä tukena keskittyen. Nanan pitäisi hivuttaa voimansa aina vatsalaukkuun asti ja pystyä etenemään sieltä vielä ulospäin myös lihaksiin, eikä haltia ollut varma riittäisikö sekään. Vielä epävarmempi hän oli omista voimistaan ja mihin ne riittäisivät. Tuskin loppuun asti, mutta Nana pusertaisi itsestään kaiken irti, vaikka se veisi hänet lopulta lattialle. Ei hän voisi muutakaan.

Re: Menetyksen hetki

Posted: Sat Jun 08, 2019 8:00 pm
by Tinanja
Päivä oli ollut rauhallinen ja kääntymässä jo keskipäivän paremmalle puolelle. Putiikin hiljaisuus ja harvat asiakkaat olivat antaneet Zahirille mahdollisuuden ottaa kiinni rästiin jääneitä töitään kaiken sen seesteisen rauhallisuuden keskellä. Järjestelyn ja tilauslistan päivittelyn lisäksi maagikko oli saanut suurimman osan putiikin kirjanpidosta ajantasalle, puhumattakaan öljylamppujen öljyn täyttämisestä, ja suitsukkeiden päivittämisestä - monien yrttien ja suitsukkeiden tuoksu oli osa putiikkia, ja sitä oli pidettävä myös yllä. Nyt tuo mustahiuksinen mies istui kuitenkin rauhallisena tammisen pöytänsä ääressä sulkakynä kädessään, numeroita ja merkintöjä päivittäen syvänmustalla musteellaan. Hoikat sormet käyttivät kynää tarkasti, käsialan ollessa aina niin tasainen ja selkeä. Zahir tosin ei myöntänyt itsellekään sitä, miten rauhoittavaa ja stressiä lievittävää yksittäinen kirjanpidollinen tehtävä saattoi olla. Rauha kuitenkin rikkoutui pian, kun putiikin suljettu ovi paiskattiin auki.

Oven ylle kiinnitetyt kellot rämähtivät lähes kattoa vasten oven lentäessä auki, ja raskas ovi narahti saranoitaan vasten ikävästi kuin testaten niiden kestävyyttä. Se ei itsessään yllättänyt Zahiria - hän sai usein kiireisiä asiakkaita, ja päivä oli melko tuulinen, joten se varmasti edesauttoi oven rämähtämistä. Mutta kulmien kurtistuksen aiheutti sisäänastuja - eräs nuori viestinviejä ja hyvin nopeasti taitavasti muuttuva varas, jolle maagikko oli maksanut useita kertoja viestin viemisestä tai tavaran katoamiseen johtavasta toiminnasta. Nuorukaisesta oli kovaa vauhtia tulossa taitava apukäsi, ja tämä piteli kädessään enemmän naruja kuin moni muu… ja hän osasi olla hiljaa siitä. Kaikkein parasta tuossa nuoressa miehessä oli se, että kukaan ei epäillyt mitään, ja tämä oli hyvinkin viattoman näköinen. Mutta, nyt tämä Zahirin kirjanpidon käsittelyn kesekyttänyt nuorimies asteli kiireesti olkapäille yltävät hiukset hulmuten tiskin äärelle. Ilme kertoi jo niin paljon, ettei maagikko epäillyt tuon tulevien sanomisten olevan tylsiä uutisia, joilla ei olisi mitään merkitystä. Maagikko laittoi käsittelemänsä kirjan kiinni ja sivuun kohottaen katseensa tähän, joskin korostetun hitaasti.
“Giad”, Zahir sanoi rauhallisesti, ristien sormensa lomittain laskiessaan kätensä takaisin pöydälle. Pieni kulmien kohotus kertoi, että tuolla oli parempi olla tärkeää asiaa.
“Tyttärenne”, Giadiksi nimetty nuorukainen kohotti katseensa Zahiriin. Vihreiden silmien katse oli vakava, ja hoikka, juoksemiseen tottumaton keho yritti tasata hengitystä kaupungin lävitse juoksemisen jälkeen. “On loukkaantunut pahasti”, tämä sai viimein lopetettua sanansa. Maagikon niin näennäisen rauhalliseen olemukseen tuli auktoriteettiä, kun tämä nousi ripeästi tuoliltaan ja nappasi viittansa sen selkänojalta. Soljen kiinnitävät hoikat, sormuksin koristelemat sormet toimivat kuin itsekseen tämän astuessa tiskin takaa edelleen hengästyneen ja rasituksesta - ja ehkä pelostakin - tärisevän viestinviejän eteen.
“Missä?” kysymys kätki sisälleen hyvin paljon tunteita ja ajatuksia, eikä äskeisestä seesteisestä rauhasta ollut puhettakaan Zahirin silmien kaventuessa.
“Naenija, sinne päin ainakin. Näin tapahtuman Satamakujan ja Laivanrakentajantien kulmassa”, Giad kiirehti vastaamaan väistäessään ulos ryntäävää maagikkoa. Vasta, kun hän ei enää kuullut Zahirin askeleita, ja seisoi yksin putiikin tiskin vierellä, hän uskalsi hengittää normaalisti.

Tästä tulisi pahin myrsky, mitä Phoebe oli koskaan nähnyt.

Parantajan vastaanoton ovi oli selällään, kun Zahir viimein astui oikealle kadulle. Musta viitta heilahti hänen ympärilleen paremmin vauhdin pysähdyttyä heti, kun hän astui sisälle Naenijan vastaanotolle kulmat kurtussa, sormet osaksi nyrkkiin puristuneina.

Re: Menetyksen hetki

Posted: Sat Jun 08, 2019 9:53 pm
by Kuparirapu
Vareon seuratessa Naenijan työskentelyä hän erotti haltianaisen liikkeissä epäröintiä. Jokainen hetki, joka kului oikean lääkkeen tai parannustavan harkitsemiseen, veti tyttöä yhä kauemmas ja kauemmas heidän ulottuviltaan, ja tämä näytti nostavan parantajan katseeseen miltei jopa epätoivoa. Eikä Vareo ollut parempi, seistessään Naenijaa vastapäätä ja kyeten vain pyyhkimään verta jota kuitenkin tuntui vuotavan aina vain lisää.
Ja kaiken takana, Vareon mielessä kummitteli ajatus jota hän häpesi. Ehkä olisi oikein, jos Zahir joutuisi kohtaamaan menetyksen. Että maagikko kokisi saman voimattoman epätoivon, jota hän jakoi niin usein sekä uhreilleen että alaisilleen.

Verenvuoto näytti hidastuneen, ja Varoe uskalsi laskea punertavaksi värjäytyneen kankaan sivummalle. Mutta nähdessään Naenijan silmissä paistavan katseen ja ennen kaikkea kuullessa tämän ohjeet Vareo pelästyi. Sanattomana hän kykeni vain ottamaan pienen pullon vastaan. Koska tapa, jolla Naenija puhui, ja erityisesti hänen viimeinen ohjeensa antoivat ymmärtää ettei parantaja itsekään ollut varma mitä tapahtuisi seuraavaksi. Selvästi hän aikoi yrittää kaikkensa, ja se pelotti Vareota. Ei kai...
Ei kai Naenija aikonut uhrata omaa henkeään pelastaakseen tytön?
"Nae-, Nana. Odota!" Vareo yritti, mutta parantajan kämmenet olivat jo laskeutuneet haavan päälle. Nafi-lisko oli kiertynyt emäntänsä hartioiden ympärille ja viimeisenä Naenijan ilme kertoi Vareolle että enää hän ei voinut yrittää estää tätä. Se päättäväinen ja periksiantamaton keskittyminen, joka haltianaisen kasvoilla näkyi, näytti niin vahvalta että sillä olisi voinut siirtää kokonaisen vuoren.
Mikään ääni tai liike ei sitä kavaltanut, mutta jotenkin Vareo huomasi milloin parannusloitsu alkoi. Heidän välillään oleva hiljaisuus tuntui kihisevän jonkinlaisesta näkymättömästä mahdista, jonka saattoi vain tuntea mielen perukoilla. Vareo katsahti tyttöä, tämän liikahtaessa ja hengittäessä varovaisesti syvempään. Samalla pöydälle tipahteleva verinoro näytti ohenevan. Se oli pieni toivonmerkki, vaikka vain pieni, ja odottavasti mies painoi kätensä pöytää vasten silmät Naenijan kämmeniin naulittuina. Hän luuli tuntevansa niistä huokuvan heikkoa lämpöä, joka muistutti niitä kertoja kun Vareo oli itse kokenut tuon parantavan mahdin kosketuksen omassa kehossaan.
Mutta sitten hän huomasi, ettei verenvuoto tyrehtynyt. Itsepintaisesti se pusertui esiin hoikkien sormien alta, kuin uhmakkaana vastarintana Naenijan yrityksiin. Parantajan otsa oli painunut kuin nainen olisi ponnistellut, ja Vareo luuli näkevänsä haltianaisen poskien kalvenneen.
"Naenija," Vareo kutsui naista hälyttyneenä, kuullen äkkiä kuinka tyttö veti uudelleen henkeä. Mutta nyt hengenvedot olivat lyhyitä ja nopeita, vaivalloisia. Katsoessaan avuttomana viereltä Vareosta tuntui kuin Naenija olisi yrittänyt kaikin voimin vetää tyttöä turvaan hukkumasta. Mutta tytön toista kättä veti toinen, voimakkaampi mahti, ja väistämättä tämä vajosi sen mukana yhä vain syvemmälle
Vareo alkoi pelätä, että jollei parantaja pian ymmärtäisi hellittää, voisi hän joutua vedetyksi tytön mukana.

Kuin viimeisenä uhmakkaana yrityksenä Naneijan sormien alla näytti hohtavan tuskin sydämenlyönnin verran lämmin hehku, joka kuitenkin katkesi kun haltianainen vavahti ja lysähti pöytää vasten.
"Naenija!" Vareo huudahti ja oli aikeissa kiertää parantajan tueksi. Mutta muistaen hänen ohjeensa Vareo päätti sydän raastaen keskittyä tyttöön. Hänen sormensa lipsuivat pienen korkin sileän pään ylitse yhä uudelleen ja uudelleen, ja irvistäen Vareo kirosi itseään.
"Aukea nyt, senkin halvatun pieni...!"
Mutta ne sanat jäivät kesken, kun Vareo erehtyi katsomaan tytön kasvoja. Ne olivat kalpeat, sairaalloisen kalpeat, mutta aiemman kivun sijaan niille oli laskeutunut jonkinlainen helpotus. Hitaasti Vareo irrotti otteensa korkilta, ja kosketti tytön pöydällä lepäävää pientä kämmentä. Se oli kylmä. Ja silloin Vareon läpi kulki varmuus. Astuen kauemmas Vareo katsoi pöydällä makaavaa hahmoa, tietämättä mitä oikein tehdä tai sanoa. Ovensuussa näkyvä hahmo kiinnitti hänen huomionsa, ja Vareo käänsi katseensa.
Pieni rohdospullo putosi lattialaudoille ja pirskahti pieniksi siruiksi, levittäen sen sisällön pieneksi lammikoksi Vareon kengän vierelle. Kalju mies tuijotti Zahiria, odottaen mykässä pelossa mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Re: Menetyksen hetki

Posted: Wed Jun 12, 2019 10:28 pm
by Kide
Naenija tunsi voimiensa rajat ja osaisi pysytellä niiden paremmalla puolella, vaikka tiesikin tulevansa niitä rajoja nyt koettelemaan. Mitä hän ei tiennyt, olivat Vareon epäilykset hänen aikeistaan. Mutta miehen vaativat, huolestuneet sanat jäivät enää etäisiksi kaiuiksi Nanan keskittyessä vain tyttöön. Parantaminen oli haltialle kuin toinen maailma, jonne hänen mielensä astui, eikä sinne kantautunut todellinen ympäristö kuin kaukaisina kuiskauksina. Merkityksettöminä häiriöinä, kuin vain tuulen kevyenä kosketuksena iholla ja huminana korvissa, jotka hän oli oppinut sivuuttamaan. Nyt parantajan maailmaa koostui vain Janeltesta ja hänen voimistaan, jotka hän ohjasi purkautumaan haavaan sellaisella voimalla, että sai tytön värähtämään allaan.
Alku tuntui lupaavalta. Auki revityt kudokset löysivät takaisin toistensa luo eikä elämä enää valunut nuoresta kehosta ulos yhtä pelottavaa vauhtia kuin hetki sitten. Mutta pian jokainen kerros, jonka haltia kutoi takaisin yhteen, tuntui repivän jotain hänestä itsestään irti. Yhtäkkiä käsien pitäminen haavalla tuntui raskaalta kuin viljasäkkien kannattelu. Nana ei tiennyt missä hänen jalkansa olivat ja hänen keskittymisensä alkoi lipsua kuin hän olisi yrittänyt puristaa märillä käsillä saippuan palaa liian tiukasti. Haltia ponnisteli kaikkensa pitääkseen haavan hallussaan, sillä hän tiesi kaiken olevan nopeasti ohi jos hän menettäisi otteensa. Tämä saippuapala lennähtäisi hänen ulottumattomiinsa yhdessä tuhoisassa hetkessä. Parantajan yrityksistä huolimatta lihakset alkoivat venyä takaisin kuin taistellen häntä vastaan ja verta tulvahti uudelleen Nanan kalvenneita käsiä vasten. Hän tunsi kuinka elämä alkoi valumaan pois hänen voimiensa ympäröimistä kudoksista eikä hän voinut tehdä mitään. Hänen toinen maailmansa alkoi hämärtyä kuin kaikki valo ja lämpö olisi hitaasti imetty siitä pois. Nana tiesi ettei mitään ollut enää tehtävissä, ei hänen tämänhetkisillä voimallaan, jos edes muutenkaan, mutta myös irti vetäytyminen tuntui mahdottoman vaikealta. Sitten se maailma pimeni, romahti kokonaan jättäen jälkeensä vain äänetöntä tyhjyyttä, kun Janelte hengähti viimeisen kerran elävien maassa. Nanan ajatukset olivat utuinen vyyhti, eikä hän nähnyt mitään vaikka avasi silmänsä. Tai ainakin luuli avaavansa. Mikä ikinä hänet olikaan jaloillaan tähän asti pitänyt katosi ja haltia lysähti voimattomana pöytää vasten. Hän ei menettänyt tajuntaansa täysin, vaan onnistui hidastamaan kaatumisensa valumiseksi pöydän pintaa vasten, mutta yhtä kaikki hän päätyi polvilleen lattialle päätään pidellen.
Nafi vikisi ja vinkui äänellä, jollaista siitä oli tuskin koskaan aikaisemmin lähtenyt. Se roikkui väkisin kiinni haltian olkapäällä kynnet mekkoon ja jopa ihoon pureutuen koko matkan pöydältä lattialle. Lisko tärisi ja tuhisi tietämättä mitä tapahtuu, tökkien haltiaa kuin ohjatakseen tämän kosketuksella oikeaan suuntaan, takaisin todelliseen maailmaan, jota yllättäen varjosti oviaukkoon ilmestynyt hahmo. Niin Nafi kuin lattialle särkyvän pullon äänikin rikkoivat tiensä läpi sinne tajunnan ja tajuttomuuden rajamaille, jossa haltia etsi suuntaansa. Jossa Nana taisteli väsymystä vastaan punniten riittäisivätkö hänen voimansa hereillä pysymiseen vai olisiko vain helpompi luovuttaa ja antautua rauhalliseen tajuttomuuteen.
Kyllä ne riittivät. Mutta eivät muuhun kuin silmien räpyttelyyn ja väriseviin hengenvetoihin kasvot peittävien käsien takana. Nana ei tiennyt mitään heidän uusimmasta vieraastaan, jota Nafi oli alkanut tuijottaa epäluuloisesti. Haltia istui polvillaan ja kippurassa nojaten kyynärpäillään reisistään tukea ja keskittyi vain rauhoittamaan surinaa päässään, joka tuntui karmealta melulta siihen hiljaisuuteen verrattuna, jonka oli hetkellisesti saanut kokea. Hän tiesi hyvin mitä se hiljaisuus oli tarkoittanut, kuinka peruuttamatonta se oli, ja se sai Nanan silmät kostumaan.

Re: Menetyksen hetki

Posted: Sat Jun 15, 2019 9:34 am
by Tinanja
Zahiria vastassa oli tuttu yrttien tuoksu, kun hän työnsi Naenijan oven auki edellään vain astuakseen sisälle. Nyt tähän tuoksuun sekoitti rautainen veren haju, joka tuntui pistävänä, paikalle niin kuulumattomana yrttien seassa. Kun violettien silmien katse osui tutkimuspöydällä makavaan tyttöön Naenijan ja Vareon jälkeen, maagikko ei voinut kuin pysähtyä. Naenija oli vaipunut lattialle polvilleen, kädet polviin nojaten, pää alas painettuna. Vareon pitelemä rohdospullo tippui lattialle kaljun miehen kääntyessä häntä kohden. Pieni tuulenvire ovenraosta heilautti Zahirin viitan paremmin miehen ympärille. Mutta katse keskittyi kaiken keskipisteenä olevaan Janelteen. Veriseen kylkeen, lattialle tipahtelevaan verilammikkoon, ja täysin liikkumattomaan tyttöön. Kalpeaan, elottomaan tyttöön.

Maagikon askeleet kuljettivat tämän sanaakaan sanomatta kalpean tytön vierelle välittämättä paikalleen jähmettyneestä Vareosta. Se hetki tuntui kestävän ikuisuuden, ja samalla kaikki Zahirin keräämä kokemus ja tieto elämän varrelta tuntui olevan vain ja ainoastaan haittaa: hän näki ruhjeet tytön vartalolla, tikarin tekemän tappavan haavan tuon kyljellä, liian suuren veren määrän vaatteilla, lattialla… ja ties miten paljon Janelte oli menettänyt jo ennen tänne pääsyään. Zahir oli nähnyt liikaa vastaavanlaisia tapauksia, liikaa samanlaisia ruumiita… mutta nyt se oli henkilökohtaista, koski hänen perhettään. Siinä hetkessä maagikko olisi todennäköisesti toivonut hupun pysyneen hänen kasvojaan varjostamassa.

Hitaasti tuon kulma kurtistuivat tilanteen upotessa miehen tajuntaan, ja ilme koveni lähes ilmeettömäksi. Huulet vetäytyivät tiukaksi viivaksi, kun tämä kohotti kätensä sulkemaan tytön silmät kokonaan. Vain pieneksi hetkeksi mies painoi silmänsä kiinni, ja veti pari kertaa syvään henkeä. Sitten tuon nyrkki iskeytyi tutkimuspöydän reunaan lujaa. Magia välähti miehen silmissä tummentaen ne lähes mustaksi tämän kääntyessä Vareota kohden.
“Selitä”, se sana oli lausutt kylmällä äänensävyllä, mutta ensimmäisiä kertoja koskaan ei tuo niin tunteettomalta vaikuttava maagikko kyennyt pitämään kaikkea tunnetta pois. Viimeiset kirjaimet sanassa saivat luonnottoman painon tämän pyrkiessä pitämään sen tunteettoman naamion sanoissaan ja kasvoillaan.

Zahir ei halunnut tunnustaa siinä hetkessä itselleenkään, että tiesi jo nyt tarkalleen, kuka tämän takana oli.

Re: Menetyksen hetki

Posted: Mon Jun 17, 2019 4:57 pm
by Kuparirapu
Musta viitta liikahteli verkkaisesti ja Zahirin askeleet kuljettivat maagikon lattian poikki. Kuinka miehen pelkkä läsnäolo, pelkkä tumma olemus tuntui huokuvan lupausta kivusta ja kärsimyksestä. Ja se sai Vareon kädet tärisemään niiden levätessä halvaantuneena hänen kylkiään vasten. Zahirin katoessa pöydällä makaavaa tyttö, omaa lastaan, hänen ilmeensä oli kuin kiveä ja maagikon hoikan käden ojentautuessa sulkemaan tytön silmät Vareon kurkussa tuntui inhottava tahmea pala.

Puinen pöytä jymähti vaimeati, ja Vareon korviin se kuulosti kuin tulipallon ensimmäisiltä kaiuilta. Mutta vaikka hän pelkäsi, ei Vareo kavahtanut kauemmas. Sen sijaan mies hengitti vapisevasti ja laski katseensa lattiaa kohti. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt kohtaamaan Zahirin katsetta.
"Jotkut miehet...he yrittivät kaapata tytön. Pakenivat satamaa kohti, mutta jäivät kiinni. Yritin...yritin estää mutta sitten yksi heistä veti terän ja..."
Vareo nielaisi vaivalloisesti, kylmän hien liukuessa hitaasti alas hänen niskaansa pitkin. Hädässä hänen mielensä yritti tarttua sumentavan pelon keskellä johonkin millä ohjata Zahirin vihaa poispäin. Pois hänestä, ja pois Naenijasta.
"He puhuivat päälliköstään, ja kuinka sinä olisit seuraava. Tämä päällikko, sen on pakko olla Cayla! Hän haluaa selvästi kostoa, hän lähetti miehet! Hän on tämän takana! Toin tytön tänne niin nopeasti kuin kykenin. Ja Naenija yritti kaikkensa, mutta..."
Hätäisesti ladeltu selitys katkesi jälleen, Vareo uskaltamatta lausua edes ilmiselvää ääneen. Mutta nyt Zahir tiesi, kuka taustalla todella oli. Nyt maagikko kävisi Caylan kimppuun, ja tyydyttäisi verenhimonsa tähän. Hän ei voisi syyttää Vareota tai Naenijaa, ei voisi. He olivat yrittäneet vain auttaa.
Niinhän?