Lohikäärmeiden aika (Vapaa kaikille)
Posted: Sat Oct 14, 2017 1:33 pm
// HUOM Peli tulee olemaan Lohikäärmepappini Shyal Tanirin muutaman viestin mittainen ensiesiintyminen, hahmon ollessa runsaasti tulevissa tapahtumissa mukana. Ketju on vapaa, eli kaikki Phoebessa tai ainakin sen lähettyvillä olevat hahmot voivat tulla kuuntelemaan ja kommentoida yhden viestin verran omia ajatuksiaan ja reaktioitaan tähän julistukseen.//
Katukivet tuntuivat kovalta Shyalin paljaiden jalkojensa alla, ja ilma huokui viileyttä iltapäivän auringosta huolimatta. Mutta tämä viileys oli varjostanut hänen jokaista askeltaan jo siitä lähtien, kun hän oli astunut pois aavikon hiekalta. Haltianainen kietoi ympärillään roikkuvan vaatteen paremmin ympärilleen, mutta jatkoi päättäväisesti eteenpäin. Tummaihoinen, värikkäästi pukeutunut Sha’lassanhaltia herätti jonkin verran huomiota vastaantulijoiden keskuudessa, mutta Shyal ei välittänyt. Hänen päästessä kaupungin keskustorin reunalle hänen oli pysähdyttävä hetkeksi, ja laskettava kasvoilleen kietomansa vaate alas.
”Siinä se on, ” Shyal ajatteli. Viikkojen vaelluksen jälkeen halki kylmien vuoristojen, metsien ja vehreiden ruohoaukeiden, hän oli viimein täällä. Paikassa, josta muutos alkaisi.
Kävellen rauhallisesti kohti kuilua haltianaisen perässä harppoi pullottelevaa säkkiä kantava miekkonen. Pelkkä tallityöntekijä, jonka Shyal oli portin lähettyviltä palkannut kantamaan jotain keskustorille. Mies oli kummastellut hänen pyyntöään, mutta ei ollut lopulta kieltäytynyt haltianaisen tarjoamista kuluneista kolikoista.
Kuilun reunalla Shyal pysähtyi. Hänen oli pakko puristaa kätensä yhteen, etteivät ne olisi tärisseet. Hänen edessään näkyvä kuilu, todiste huhutun lohikäärmeen noususta, tuntui suorastaan huokuvan voimaa. Väkevää, alkukantaista mahtia, kuin korviahuumaavan karjaisun viimeiset kaiut.
”Minnekäs nämä jätetään?” säkkiä kantava mies kysyi kohteliaasti. Shyal viittasi muutamalla sanalla paikan vierellään, ja tottelevaisesti mies kumosi säkkien sisällön katukiville: kuivia halkoja ja runsaasti keltaisia olkia. Kuten oli Shyalille luvannut aiemmin, mies kokosi halot tasaisen ohueksi matoksi, asetellen olkia niiden välille sytykkeiksi. Saatuaan työnsä valmiiksi hän otti vyöltään yksinkertaisen soihdun, ja sytytettyään sen asetti sen kuilun vierellä olevaa muuria vasten.
Nyökäten miehelle kiitokseksi Shyal nousi seisomaan muurin päälle, katsoen hetken kuilun loputtomaan mustaan nieluun.
Tässä hän seisoi. Historian askelmalla, ja nyt olisi hänen vuoronsa ottaa seuraava askel maan kaikkien elävien olentojen puolesta.
Kääntyen katsomaan toria Shyal hengitti syvään ja hänen katseensa terästäytyi. Kohottaen leukansa hän kohotti äänensä, lausuen sanat:
”Phoeben kansalaiset!”
Useat torilla kulkevat ihmiset, haltiat ja muut lajit pysähtyivät ja kääntyivät hämmästyneinä katsomaan Shyalia. Haltianainen kohotti käsiään ja jatkoi:
”Katsokaa ympärillenne. Näettekö edessänne muiston, jonka yritätte unohtaa? Arven jota tulee hävetä? Onnettomuuden, jonka nimeen kirota?
Vai näettekö mitä minä näen, merkin muutoksesta joka on kohtaava tätä maata. Muutoksen, jossa epäilylle ei ole sijaa.”
Väkijoukko alkoi kerääntyä lähemmäs, kuiskutellen keskenään. Shyal ei tuntenut kuitenkaan kauhua katseiden ristitulessa, tai epäilyä. Hän tunsi vain syvältä sielustaan hohkaavan uskon hehkun, joka läikähteli hänen koko kehonsa lävitse voimaannuttavana.
”Te näette ympärillänne vallan, joka ikisenä päivänä tunnette sen otteen, joko valtana vapauttaa ja suojella, tai alistaa. Köyhät kumartavat rikkaampiaan, rahvaat aatelisia, ja aateliset Rakegaa. Mutta heidän valtansa on lyhyttä, usein tuettu valheen, kullan ja veren pilareilla. Ylväskin sankari voi vuosien kuluessa menettää sydämensä, ja langeta. Mutta eivät lohikäärmeet. Vain lohikäärmeet todella syntyvät kuninkaiksi, pysytellen maallisten houkutusten yläpuolella. Ken voisi väittää olevansa sopivampi hallitsemaan, kenen muun silmät kykenevät näkemään halki vuosisatojen, vuosituhansien, muuttumattomina ja loputtoman viisaina? Eivät edes haltiat, pitkien vuosiensa jälkeenkään, ole muuta kuin lapsia lohikäärmeiden edessä.
Minä näen, mitä aiotte kysyä: miksi kaupungin oli kärsittävä? Miksi tuho ja kuolema tulivat kohdallenne, ja niiden taustalla ovat lohikäärmeet Mutta tietäkää! Kuten raivoava meri tai järisevä maa, niin ovat lohikäärmeetkin luonnonvoimien kaltaisia! Vuodet eivät heitä heikennä, kiertävä aurinko vanhenna, eivätkä mitkään kahleet pidättele! Katsokaa, sillä edessänne näette lohikäärmeiden mahdin! Mahdin, joka on lähetetty luoksemme, ei tuhon ja kuoleman välineeksi, vaan auttamaan maailmaa kohti sitä luomusta, joksi Jumalat sen tarkoittivat!”
Hiljalleen paikalle oli saapunut kuuntelemaan yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, ja he kaikki katsoivat Shyalia. Monien silmissä hän näki epäuskoa, kieltäymstä ja vihaa joka kumpusi kaupungin kohtalosta. Mutta joidenkin silmissä paistoi varovainen toivo, kaihoisa pyyntö saada jostain rohkeutta astuakseen eteenpäin ja antautuakseen jollekin itseään suuremmalle. Jollekin tärkeämmälle.
Päättäväisyyden kyllästämällä äänellä Shyal levitti kätensä ja puhui, hänen sanojensa kajahdellessa ympäri toria:
”Tämä maailma on kokeva muutoksen, syvemmän ja perusteellisemman kuin koskaan aiemmin. Mutta tätä muutosta ei käydä miekan ja magian ja vuodatetun veren voimin. Ei, se on tapahtuva uskon ja luottamuksen kautta. Kumartakaa lohikäärmeille, tulen ja tuulen ruumiillistumalle, Salinjen valituille jotka johdattavat kohti rauhaa! Kumartakaa rauhalle, vauraudelle, ja uudelle ajalle! Mutta jos kiellätte näkemänne totuuden, kahliutuen menneisyyteen ja myrkyttäen sydämenne epäluulolla, on muutos pyyhkäisevä teidät mukanaan, polttaen teidät kuin tuleentuvan viljan!
Näen epäilyksen sydämissänne, näen ylenkatseen ja halveksunnan. Ne saavat teidät kuulemaan vain tyhjiä sanoja, joiden takana on vain tyhjä toivo. Mutta minä anteeksiannan teille epäilyn, koska ette ole nähneet mitä minä olen nähnyt. Kaukana pohjoisessa, olen polvistunut lohikäärmeiden, Kuninkaiden kuninkaiden edessä ja luovuttanut elämäni ja sieluni heille. Ja lohikäärmeet ovat minut valinneet. Katsokaa, heidän lahjaansa minulle!”
Tarttuen rätisevään soihtuun Shyal nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle, ja paiskasi sen sitten torin kiville kasattujen puiden ja olkien joukkoon. Kuin vastasyntyneen ensihenkäys leimahtivat oljet liekkeihin ja tuli tarttui puihin, kuumien ja korkeiden liekkien lyödessä taivasta kohti. Lähimmät katsojat kavahtivat kauemmas, mutta Shyal vain astui tyynesti alas korokkeeltaan. Hartaalla liikkeellä hän löysäsi yllään olevaa vaatetta ja tunikansa helmaa, antaen vaatekappaleiden valahtaa roikkumaan hänen vyötäisilleen. Sha’lassanhaltia seisoi ryhdikkäästi, vain yksinkertainen kangasliina povensa peittona. Katsoen edessään keinahtelevia liekkejä hän levitti kätensä ja hiljaa sanoi:
”Tulen Jumalar Salinje, Lohikäärmeiden Valtiatar, kuule hartaan palvelijasi ääntä. Anna sanansaattajiesi henkäyksen suojata minua. Anna tulen hyväillä minua kuten ne hyväilevät heidän siipiään ja suomujaan. Anna silmieni nähdä tulen kirkkaus sokaistumatta kuten heidänkin silmänsä. Ja anna heidän voimansa täyttää minut, kuten olet sallinut. Sinun tahtosi ja heidän tahtonsa toteutumiseksi.”
Sitten, kuin hän olisi astunut tyyneen metsälampeen, Shyal käveli liekkien keskelle. Hänen ympäriltään kuului kohahdus ja muutama hätääntynyt huuto. Mutta ne kuolivat hiljaisuuteen, kun Sha'lassanhaltia otti rauhallisen askeleen toisensa perään, kasvot tyyninä.
Hän tunsi liekkien nuolevan sääriään, jalkojaan ja käsiään. Hän tunsi niistä hehkuvan kuumuuden, mutta kipua ei ollut. Vain muisto lohikäärmetulesta, joka oli hehkunut hänen ympärillään kuin tuhat aurinkoa, antaen tämän siunauksen Shyalille. Mutta siunauksen seassa haltianainen tunsi hiipivän tyhjyyden, kuin kivun varjon, ainaisena muistutuksena kenen mahti suojeli häntä ja kenen nimessä hänen oli puhuttava.
Astuen rauhallisesti pois tulesta Shyal laski kätensä ja katsoi ympärilleen. Äsken torilla oli vallinnut suorastaan harras hiljaisuus, ja nyt sen sekaan alkoi hiipiä kiihkeitä kuiskauksia. Kuiskauksia, jotka eivät vielä uskaltautuneet sanoiksi. Tuntiessaan selkäänsä pitkin hiipivän, kuluttavan tunteen Shyal veti vaatteensa uudelleen hartioilleen ja sanoi vielä:
”Painakaa sydämeenne, mitä olette tänään nähneet, ja kertokaa se kaikille. Tietäkää, että Lohikäärmeiden hetki on koittava, ja heidän edessään minä olen polvistuva.”
Katukivet tuntuivat kovalta Shyalin paljaiden jalkojensa alla, ja ilma huokui viileyttä iltapäivän auringosta huolimatta. Mutta tämä viileys oli varjostanut hänen jokaista askeltaan jo siitä lähtien, kun hän oli astunut pois aavikon hiekalta. Haltianainen kietoi ympärillään roikkuvan vaatteen paremmin ympärilleen, mutta jatkoi päättäväisesti eteenpäin. Tummaihoinen, värikkäästi pukeutunut Sha’lassanhaltia herätti jonkin verran huomiota vastaantulijoiden keskuudessa, mutta Shyal ei välittänyt. Hänen päästessä kaupungin keskustorin reunalle hänen oli pysähdyttävä hetkeksi, ja laskettava kasvoilleen kietomansa vaate alas.
”Siinä se on, ” Shyal ajatteli. Viikkojen vaelluksen jälkeen halki kylmien vuoristojen, metsien ja vehreiden ruohoaukeiden, hän oli viimein täällä. Paikassa, josta muutos alkaisi.
Kävellen rauhallisesti kohti kuilua haltianaisen perässä harppoi pullottelevaa säkkiä kantava miekkonen. Pelkkä tallityöntekijä, jonka Shyal oli portin lähettyviltä palkannut kantamaan jotain keskustorille. Mies oli kummastellut hänen pyyntöään, mutta ei ollut lopulta kieltäytynyt haltianaisen tarjoamista kuluneista kolikoista.
Kuilun reunalla Shyal pysähtyi. Hänen oli pakko puristaa kätensä yhteen, etteivät ne olisi tärisseet. Hänen edessään näkyvä kuilu, todiste huhutun lohikäärmeen noususta, tuntui suorastaan huokuvan voimaa. Väkevää, alkukantaista mahtia, kuin korviahuumaavan karjaisun viimeiset kaiut.
”Minnekäs nämä jätetään?” säkkiä kantava mies kysyi kohteliaasti. Shyal viittasi muutamalla sanalla paikan vierellään, ja tottelevaisesti mies kumosi säkkien sisällön katukiville: kuivia halkoja ja runsaasti keltaisia olkia. Kuten oli Shyalille luvannut aiemmin, mies kokosi halot tasaisen ohueksi matoksi, asetellen olkia niiden välille sytykkeiksi. Saatuaan työnsä valmiiksi hän otti vyöltään yksinkertaisen soihdun, ja sytytettyään sen asetti sen kuilun vierellä olevaa muuria vasten.
Nyökäten miehelle kiitokseksi Shyal nousi seisomaan muurin päälle, katsoen hetken kuilun loputtomaan mustaan nieluun.
Tässä hän seisoi. Historian askelmalla, ja nyt olisi hänen vuoronsa ottaa seuraava askel maan kaikkien elävien olentojen puolesta.
Kääntyen katsomaan toria Shyal hengitti syvään ja hänen katseensa terästäytyi. Kohottaen leukansa hän kohotti äänensä, lausuen sanat:
”Phoeben kansalaiset!”
Useat torilla kulkevat ihmiset, haltiat ja muut lajit pysähtyivät ja kääntyivät hämmästyneinä katsomaan Shyalia. Haltianainen kohotti käsiään ja jatkoi:
”Katsokaa ympärillenne. Näettekö edessänne muiston, jonka yritätte unohtaa? Arven jota tulee hävetä? Onnettomuuden, jonka nimeen kirota?
Vai näettekö mitä minä näen, merkin muutoksesta joka on kohtaava tätä maata. Muutoksen, jossa epäilylle ei ole sijaa.”
Väkijoukko alkoi kerääntyä lähemmäs, kuiskutellen keskenään. Shyal ei tuntenut kuitenkaan kauhua katseiden ristitulessa, tai epäilyä. Hän tunsi vain syvältä sielustaan hohkaavan uskon hehkun, joka läikähteli hänen koko kehonsa lävitse voimaannuttavana.
”Te näette ympärillänne vallan, joka ikisenä päivänä tunnette sen otteen, joko valtana vapauttaa ja suojella, tai alistaa. Köyhät kumartavat rikkaampiaan, rahvaat aatelisia, ja aateliset Rakegaa. Mutta heidän valtansa on lyhyttä, usein tuettu valheen, kullan ja veren pilareilla. Ylväskin sankari voi vuosien kuluessa menettää sydämensä, ja langeta. Mutta eivät lohikäärmeet. Vain lohikäärmeet todella syntyvät kuninkaiksi, pysytellen maallisten houkutusten yläpuolella. Ken voisi väittää olevansa sopivampi hallitsemaan, kenen muun silmät kykenevät näkemään halki vuosisatojen, vuosituhansien, muuttumattomina ja loputtoman viisaina? Eivät edes haltiat, pitkien vuosiensa jälkeenkään, ole muuta kuin lapsia lohikäärmeiden edessä.
Minä näen, mitä aiotte kysyä: miksi kaupungin oli kärsittävä? Miksi tuho ja kuolema tulivat kohdallenne, ja niiden taustalla ovat lohikäärmeet Mutta tietäkää! Kuten raivoava meri tai järisevä maa, niin ovat lohikäärmeetkin luonnonvoimien kaltaisia! Vuodet eivät heitä heikennä, kiertävä aurinko vanhenna, eivätkä mitkään kahleet pidättele! Katsokaa, sillä edessänne näette lohikäärmeiden mahdin! Mahdin, joka on lähetetty luoksemme, ei tuhon ja kuoleman välineeksi, vaan auttamaan maailmaa kohti sitä luomusta, joksi Jumalat sen tarkoittivat!”
Hiljalleen paikalle oli saapunut kuuntelemaan yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, ja he kaikki katsoivat Shyalia. Monien silmissä hän näki epäuskoa, kieltäymstä ja vihaa joka kumpusi kaupungin kohtalosta. Mutta joidenkin silmissä paistoi varovainen toivo, kaihoisa pyyntö saada jostain rohkeutta astuakseen eteenpäin ja antautuakseen jollekin itseään suuremmalle. Jollekin tärkeämmälle.
Päättäväisyyden kyllästämällä äänellä Shyal levitti kätensä ja puhui, hänen sanojensa kajahdellessa ympäri toria:
”Tämä maailma on kokeva muutoksen, syvemmän ja perusteellisemman kuin koskaan aiemmin. Mutta tätä muutosta ei käydä miekan ja magian ja vuodatetun veren voimin. Ei, se on tapahtuva uskon ja luottamuksen kautta. Kumartakaa lohikäärmeille, tulen ja tuulen ruumiillistumalle, Salinjen valituille jotka johdattavat kohti rauhaa! Kumartakaa rauhalle, vauraudelle, ja uudelle ajalle! Mutta jos kiellätte näkemänne totuuden, kahliutuen menneisyyteen ja myrkyttäen sydämenne epäluulolla, on muutos pyyhkäisevä teidät mukanaan, polttaen teidät kuin tuleentuvan viljan!
Näen epäilyksen sydämissänne, näen ylenkatseen ja halveksunnan. Ne saavat teidät kuulemaan vain tyhjiä sanoja, joiden takana on vain tyhjä toivo. Mutta minä anteeksiannan teille epäilyn, koska ette ole nähneet mitä minä olen nähnyt. Kaukana pohjoisessa, olen polvistunut lohikäärmeiden, Kuninkaiden kuninkaiden edessä ja luovuttanut elämäni ja sieluni heille. Ja lohikäärmeet ovat minut valinneet. Katsokaa, heidän lahjaansa minulle!”
Tarttuen rätisevään soihtuun Shyal nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle, ja paiskasi sen sitten torin kiville kasattujen puiden ja olkien joukkoon. Kuin vastasyntyneen ensihenkäys leimahtivat oljet liekkeihin ja tuli tarttui puihin, kuumien ja korkeiden liekkien lyödessä taivasta kohti. Lähimmät katsojat kavahtivat kauemmas, mutta Shyal vain astui tyynesti alas korokkeeltaan. Hartaalla liikkeellä hän löysäsi yllään olevaa vaatetta ja tunikansa helmaa, antaen vaatekappaleiden valahtaa roikkumaan hänen vyötäisilleen. Sha’lassanhaltia seisoi ryhdikkäästi, vain yksinkertainen kangasliina povensa peittona. Katsoen edessään keinahtelevia liekkejä hän levitti kätensä ja hiljaa sanoi:
”Tulen Jumalar Salinje, Lohikäärmeiden Valtiatar, kuule hartaan palvelijasi ääntä. Anna sanansaattajiesi henkäyksen suojata minua. Anna tulen hyväillä minua kuten ne hyväilevät heidän siipiään ja suomujaan. Anna silmieni nähdä tulen kirkkaus sokaistumatta kuten heidänkin silmänsä. Ja anna heidän voimansa täyttää minut, kuten olet sallinut. Sinun tahtosi ja heidän tahtonsa toteutumiseksi.”
Sitten, kuin hän olisi astunut tyyneen metsälampeen, Shyal käveli liekkien keskelle. Hänen ympäriltään kuului kohahdus ja muutama hätääntynyt huuto. Mutta ne kuolivat hiljaisuuteen, kun Sha'lassanhaltia otti rauhallisen askeleen toisensa perään, kasvot tyyninä.
Hän tunsi liekkien nuolevan sääriään, jalkojaan ja käsiään. Hän tunsi niistä hehkuvan kuumuuden, mutta kipua ei ollut. Vain muisto lohikäärmetulesta, joka oli hehkunut hänen ympärillään kuin tuhat aurinkoa, antaen tämän siunauksen Shyalille. Mutta siunauksen seassa haltianainen tunsi hiipivän tyhjyyden, kuin kivun varjon, ainaisena muistutuksena kenen mahti suojeli häntä ja kenen nimessä hänen oli puhuttava.
Astuen rauhallisesti pois tulesta Shyal laski kätensä ja katsoi ympärilleen. Äsken torilla oli vallinnut suorastaan harras hiljaisuus, ja nyt sen sekaan alkoi hiipiä kiihkeitä kuiskauksia. Kuiskauksia, jotka eivät vielä uskaltautuneet sanoiksi. Tuntiessaan selkäänsä pitkin hiipivän, kuluttavan tunteen Shyal veti vaatteensa uudelleen hartioilleen ja sanoi vielä:
”Painakaa sydämeenne, mitä olette tänään nähneet, ja kertokaa se kaikille. Tietäkää, että Lohikäärmeiden hetki on koittava, ja heidän edessään minä olen polvistuva.”