Re: Minne tie vie?
Posted: Thu Jul 26, 2018 8:28 pm
Pilvet, jotka näyttivät kerääntyvän Llianjinin mielen ylle jo kertoivat ennen haltian sanoja, että Ezram oli tulkinnut oikein kuulemansa keskustelunpätkät. Eikä Llianjin ilmeestään päätellen ollut ottanut asiaa kevyesti.
Ezram jäi kuuntelemaan Llianjinin kertomaa jopa hieman yllättyneenä siitä, että haltia päätti avartaa tapahtunutta hänelle näinkin paljon. Vanha sotilas seurasi Llianjinin ilmeitä mietteliäänä ja kokosi samalla kuvaa kaiken alusta mielessään. Hän hymähti hiljaa itsekseen, kun Llianjin mainitsi onnenonkijat ja typerykset, kääntäen katseensa hetkeksi juomaansa. Eivätkö he kaikki olleet typeryksiä, Ezram mukaan lukien, kun olivat lähdössä tällaiselle matkalle?
Haltiamiehen ilme näytti vajoavan aina vain syvempiin ja synkempiin vesiin, kun tuo kertoi kadonneesta jäsenestä. Ezram seurasi Llianjinia kulmat kurtistuen - haltia syytti tapahtuneesta selvästi itseään, ainakin osittain. Ja Ezram tiesi turhankin hyvin kuinka helppoa oli vajota aina vain syvemmälle syytösten ja jossittelun suohon, joka imaisi varomattoman sisäänsä aivan liian helposti. Hän oli nähnyt sen tapahtuvan armeijassa aivan liian usein ja kieltämättä keikkunut itsekin kyseisen suon laidalla kerran jos toisenkin. Erityisen syväksi ja vaaralliseksi tilanteen teki se, jos kyseessä oli nuoremman sukupolven edustajan menetys, kuten tässäkin tapauksessa. Vaikka Llianjin näytti osittain onnistuneen vetämään itsensä kuiville, ei vanha haltia selvästikään pystynyt vielä irrottamaan katsettaan häntä tuijottavasta suonsilmästä ja hyväksymään asiaa täysin. Ezram ei saanut kuin karkean kuvauksen tapahtumista, mutta uskoi silti vakaasti, että Llianjin oli tehnyt voitavansa nuoren neidon eteen. Siksi hän seurasikin harmistuneena kuinka haltia lähti hakemaan lisää juotavaa, jolla hiljentää muisto mielestään. Tilanne oli Ezramille turhan tuttu ja sen vuoksi hän myös tiesi, ettei siihen ollut hetkellistä helpotusta kummempaa lääkettä. Vain aika voisi häivyttää tämän katumuksen määrää.
Ezramin oli hankala kuvitella tuota peilityyntä vanhusta nuorena ja rämäpäisenä. Oikeastaan se oli mahdotonta. Mutta kun hän muisteli omaa elämäänsä 20 vuotta aiemmin, joutui hän muistuttamaan itselleen kuinka paljon vuodet saattoivat muuttaa niin ulkoa kuin sisältäkin. Vuosisadoista puhumista ainakin oli mahdotonta käsittää. Kuinka tavattoman paljon tuo haltia olikaan ehtinyt näkemään...
"Nuoruudessa on omat hyvät ja huonot puolensa, samoin kuin tässä hetkessä", Ezram totesi kuivahkosti, ja kuin painottaakseen hänen sanojaan miehen selkä naksahti hänen parantaessaan asentoaan.
"Tiedän ettei se auta, mutta oli neiti Aminjan oma päätös lähteä tutkimaan asiaa teidän kanssanne. Hän tiesi ja hyväksyi riskit. Se ei ole kenenkään syytä, vaikka syntipukki onkin helpottavaa etsiä, vaikka sitten itsestään..." Sanojensa päätteeksi Ezram kulautti loputkin juomastaan alas ja katseli hetken jonnekin taivaanrantaa kauemmas, nähden selvästi jotain muuta kuin matalalla valuvat pilvet.
"Olen itsekin tehnyt matkoja, joilla omien varusteiden lisäksi hartioilla painaa koko muu osasto. Se on pirullinen taakka kannettavaksi yksin", hän jatkoi edelleen kaukaisuuteen tuijottaen.
"Tosin neiti Skeldane taitaa jo auttaa sinua siinä, mutta kyllä nämäkin hartiat jaksavat vielä jotain kantaa, sitten kun olet valmis niiden varaan luottamaan", Ezram lisäsi kääntyen nyt katsomaan Llianjinia vakavana. Tilanne oli kaiken kaikkiaan erikoinen jo ennen Ezramin lyöttäytymistä ryhmän seuraan, saatika nyt, jos hän jatkaisi edelleen matkaa muiden mukana. Ezram saattoi vain toivoa, että niin Llianjin kuin muutkin voisivat luottaa häneen. Siitäkin huolimatta, että luottamus tämän ryhmän jäsenten kesken ei kovin suuri näyttänyt alunperinkään olevan.
Ezram jäi kuuntelemaan Llianjinin kertomaa jopa hieman yllättyneenä siitä, että haltia päätti avartaa tapahtunutta hänelle näinkin paljon. Vanha sotilas seurasi Llianjinin ilmeitä mietteliäänä ja kokosi samalla kuvaa kaiken alusta mielessään. Hän hymähti hiljaa itsekseen, kun Llianjin mainitsi onnenonkijat ja typerykset, kääntäen katseensa hetkeksi juomaansa. Eivätkö he kaikki olleet typeryksiä, Ezram mukaan lukien, kun olivat lähdössä tällaiselle matkalle?
Haltiamiehen ilme näytti vajoavan aina vain syvempiin ja synkempiin vesiin, kun tuo kertoi kadonneesta jäsenestä. Ezram seurasi Llianjinia kulmat kurtistuen - haltia syytti tapahtuneesta selvästi itseään, ainakin osittain. Ja Ezram tiesi turhankin hyvin kuinka helppoa oli vajota aina vain syvemmälle syytösten ja jossittelun suohon, joka imaisi varomattoman sisäänsä aivan liian helposti. Hän oli nähnyt sen tapahtuvan armeijassa aivan liian usein ja kieltämättä keikkunut itsekin kyseisen suon laidalla kerran jos toisenkin. Erityisen syväksi ja vaaralliseksi tilanteen teki se, jos kyseessä oli nuoremman sukupolven edustajan menetys, kuten tässäkin tapauksessa. Vaikka Llianjin näytti osittain onnistuneen vetämään itsensä kuiville, ei vanha haltia selvästikään pystynyt vielä irrottamaan katsettaan häntä tuijottavasta suonsilmästä ja hyväksymään asiaa täysin. Ezram ei saanut kuin karkean kuvauksen tapahtumista, mutta uskoi silti vakaasti, että Llianjin oli tehnyt voitavansa nuoren neidon eteen. Siksi hän seurasikin harmistuneena kuinka haltia lähti hakemaan lisää juotavaa, jolla hiljentää muisto mielestään. Tilanne oli Ezramille turhan tuttu ja sen vuoksi hän myös tiesi, ettei siihen ollut hetkellistä helpotusta kummempaa lääkettä. Vain aika voisi häivyttää tämän katumuksen määrää.
Ezramin oli hankala kuvitella tuota peilityyntä vanhusta nuorena ja rämäpäisenä. Oikeastaan se oli mahdotonta. Mutta kun hän muisteli omaa elämäänsä 20 vuotta aiemmin, joutui hän muistuttamaan itselleen kuinka paljon vuodet saattoivat muuttaa niin ulkoa kuin sisältäkin. Vuosisadoista puhumista ainakin oli mahdotonta käsittää. Kuinka tavattoman paljon tuo haltia olikaan ehtinyt näkemään...
"Nuoruudessa on omat hyvät ja huonot puolensa, samoin kuin tässä hetkessä", Ezram totesi kuivahkosti, ja kuin painottaakseen hänen sanojaan miehen selkä naksahti hänen parantaessaan asentoaan.
"Tiedän ettei se auta, mutta oli neiti Aminjan oma päätös lähteä tutkimaan asiaa teidän kanssanne. Hän tiesi ja hyväksyi riskit. Se ei ole kenenkään syytä, vaikka syntipukki onkin helpottavaa etsiä, vaikka sitten itsestään..." Sanojensa päätteeksi Ezram kulautti loputkin juomastaan alas ja katseli hetken jonnekin taivaanrantaa kauemmas, nähden selvästi jotain muuta kuin matalalla valuvat pilvet.
"Olen itsekin tehnyt matkoja, joilla omien varusteiden lisäksi hartioilla painaa koko muu osasto. Se on pirullinen taakka kannettavaksi yksin", hän jatkoi edelleen kaukaisuuteen tuijottaen.
"Tosin neiti Skeldane taitaa jo auttaa sinua siinä, mutta kyllä nämäkin hartiat jaksavat vielä jotain kantaa, sitten kun olet valmis niiden varaan luottamaan", Ezram lisäsi kääntyen nyt katsomaan Llianjinia vakavana. Tilanne oli kaiken kaikkiaan erikoinen jo ennen Ezramin lyöttäytymistä ryhmän seuraan, saatika nyt, jos hän jatkaisi edelleen matkaa muiden mukana. Ezram saattoi vain toivoa, että niin Llianjin kuin muutkin voisivat luottaa häneen. Siitäkin huolimatta, että luottamus tämän ryhmän jäsenten kesken ei kovin suuri näyttänyt alunperinkään olevan.