Ystävät vuosituhansien takaa

Suuri manner on täynnä kaupunkeja, kyliä ja tutkimattomia kolkkia, joihin matkalainen saattaa eksyä.
User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 454
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Ystävät vuosituhansien takaa

Post by Tinanja » Sat Aug 11, 2018 6:22 pm

Llianjinin uni

“Atlashaltia on päättänyt lähteä katsomaan Keldruthia”
“Luuletko, että hän on tarpeeksi älykäs käyttääkseen avainta?”
“Eiköhän, ei hän ole ihan typerä. Tietääkseni patsaalle jätettiin kirjoitustakin… eri asia, ymmärtääkö hän juuri sitä kieltä.”
“Taenyathar… luuletko sen lohikäärmeen olevan uhka suunnitelmillemme?”
“Ehkä… mutta hän on älykäs, ja Keldruth on maltillinen… Katsotaan, miten tämä lähtee avautumaan.”


*

Untasi ovat värittäneet jälleen melko pitkältä ajalta lähinnä oman mielesi tuotteet: satunnaiset unet, jotka tuskin piirtyvät kovin tarkasti mielen pohjalle pidemmäksi aikaa. Näyt, jotka koet elävänä, kuin olisit itse niissä läsnä, ja jotka muistat aamullakin ongelmitta, ovat olleet melko harvassa matkan loppupuolella… Ehkä jopa olet toivonut niiden kokonaan loppuneen?

“Paljon on ehtinyt tapahtua, ja paljon ehtii tapahtumaan. Käänne historiassa on läsnä. Aalto, joka voi muuttaa maailman kohtalon - ja te ratsastatte sen aallon päällä kohti uutta tulevaisuutta, uutta aikakautta.”

Tunnet jonkin lämpimän kietoutuvan ympärillesi miellyttävänä verhona, joka tuo sinut vuorenrinteelle kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Edessäsi seisoo suuri, kivinen patsas, jonka pää yltää varmasti samalle korkeudelle kaksikerroksisen rakennuksen kanssa, ellei jopa korkeammaksi. Muoto kuitenkin on jollain lailla inhimillinen: kaula, hartiat, käsivarret, keskivartalo, jalat… kaikki raajat löytyvät. Et silti osaa sanoa, onko kyseessä joskus ollut elävä olento, vai onko kyseessä vain muinaisten haltioiden tai jopa jumalten luoma esine. Se kuitenkin kääntyy hitaasti, polvistuu natisten ja laskee katseensa suoraan sinuun, silmiisi. Tunnet olosi hyvin, hyvin pieneksi.

“Tulette tapaamaan tärkeitä liittolaisia, jotka aika on jo lähes unohtanut… Kuunnelkaa vanhempien ja viisaampien neuvoja, kun he kääntävät historiankirjojen suuria sivuja.”

Sitten unesi jälleen katoaa, ja kun viimein heräät aamulla, olosi on levännyt, pirteä… ehkä jopa muutamia vuosia nuoremmaltakin tuntuva?

*

Atlashaltia oli noussut aikaisin, auringon ensimmäisten säteiden vasta yrittäessä kiivetä horisontin yläpuolelle. Haltia pitäytynyt huoneensa luomassa rauhassa kirjoittaen tarkkoja muistiinpanoja matkastaan ja matkakumppaneistaan omine arvioineen. Siihen kuluikin helposti tovi jos toinenkin, ja sen jälkeen mies käytti lopun aikansa ennen soveliasta aamiaisaikaa laittautumiseen. Astuessaan ulos huoneestaan Aleo Om’ardan aina niin itsevarmassa ja suoraselkäisessä olemuksessa ei ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi nukkunut, tai joskus edes sotkenut hiuksiaan, rypistänyt vaatteitaan… tehnyt mitään siis. Hän nautti lyhyen aamiaisen itsekseen, omissa ajatuksissaan päivää pohtien: tämä tulisi olemaan suuri, hyvin tärkeä päivä, ja se tulisi muuttamaan tämän tapahtumaketjun suunnan - toivottavasti parempaan.

Aleo ei erityisemmin odottanut muita, mutta sen verran katsoi, että suurin osa porukasta oli koolla, kun hän lähti kohti majatalonpitäjän kertomaa… patsasta. Sankaria, jonka hän… ja vain hän voisi herättää Tanamorista haetulla avaimella, aivan kuten legendat avaimesta olivat kertoneet. Siitä tosin Aleo ei ollut varma, herättäisikö sankarin lisäksi avain vielä jotain muutakin, mutta sitä varten hänellä onneksi oli muitakin mukanaan - selkeästi taisteluun kykeneviä. Sen olisi oltava riittävää, mies ajatteli kävellessään kovaksitallattua hiekkatietä pitkin. Yöllä varmaan oli ollut pakkasta, kun tie tuntui niin kovalta - ensimmäiset hallayöt olivat siis käsillä, talvi oli tulossa välittämättä siitä, että he olisivat todennäköisesti tien päällä tavalla tai toisella lumisateiden iskiessä.

*

Ingvild puolestaan heräsi hieman myöhemmin, mutta käytti arvokasta aikaansa lähinnä itsensä ehostamiseen, ja majatalon tarjoamista luksuksista nauttien: kylpy, hiusten peseminen ja peili meikkaamista varten tuntuivat matkustamisen ja kaiken tapahtuneen jälkeen se tuntui hyvin arkiselta, jopa rentouttavalta ja antoi hänen muutoin niin levottomalle mielelleen tilaisuuden rentoutua kaikkien ajatusten, kysymysten ja juuri koettujen vastoinkäymistenkin jälkeen.

Kun nainen viimein asteli alakertaan, tunsi hän pitkästä aikaa olevansa oma itsensä. Ei vain mielentilansa, mutta myös ulkonäkönsä suhteen. Siitä huolimatta, että oli kylmä aamu, oli tällä yllään asulleen hyvin tyypillinen hame, joka ylsi kyllä nilkkoihin saakka, mutta halkio rikkoi illuusion kankaasta aina puolväliin reittä myöden. Nyt kuitenkin Ingvild oli antanut kylmeneville ilmoille periksi, ja pukenut hameensa alle ihonmyötäiset housut. Saappaat kuitenkin olivat samat korkeine korkoineen. Ylävartalonsa peittona tällä oli korsettinsa, mutta lisäksi edestä avoin neule, ja viitta roikkui käsivarrella huivin kanssa. Pelkkä korsetti ja sen alla oleva ohut paita kuitenkin tarjosivat ainakin parille aulassa aamiaistaan syövälle kyläläiselle anteliaan näkymän.

*

Vaikka syksy oli jo pitkällä, oli vuoriston seutu kaunista ja hyvin koskemattoman näköistä. Metsän puut olivat nähneet kymmeniä, jopa satoja talvia jo, ja tie oli muodostunut niiden väliin mukaillen luonnon omia muotoja ja valintoja kasvillisuuden osalta. Tie johtaa pohjoiseen, ja on vaikea uskoa sen kaiken syksyn lopunkin keskellä, että tuon metsän, ja noiden vuorten takana aukeaa loppumattoman näköinen, lähes asumaton aavikko, jolla kuumuus hallitsee hiekkaerämaata ympäri vuoden. Vuoristot kuitenkin muistuttavat olemassaolollaan heittämällä varjojaan pitkälle laaksoon, auringon yrittäessä kiivetä niiden ylitse.

Seurueen matkattua ylämäkeen ikuisuudelta tuntuvien hetkien verran, ylämäki tasaantui laakeaksi, vuorten varjostamaksi paikaksi. Yksi kohta oni auringonsäteiden osoittama, kuin käskystä vuoret ovat jättäneet sopivan välin kiviinsä paljastaakseen auringolle valtavan ihmisenkaltaisen muodostelman: suuri, soikea ja kivinen pää jatkui paksuna kaulana, ja leveinä hartioina. Kaikki aina jalkoihin saakka oli pelkkää kiveä, jota aika ja vuosituhansien sääilmiöt olivat ehtineet kuluttaa tasaiseksi, ja samalla halkeilevaksi. Joissain kohdissa kasvoi sammalta, toisissa yritti kituuttaa pieniä puuntaimia, jotka jo syksyn kylmyyksien edessä olivat tiputtaneet lehtensä maahan patsaankaltaisen olennon eteen. Pään karkeat piirteet ovat juuri ja juuri erotettavissa: suorat kasvot, joiden silmät näyttävät suljetuilta, mutta suunnatuilta suoraan eteen, melkein tuon jalkojen juureen. Kivimuodostelma itsessään nojaa suoraan seinään, kuin se olisi kaiverrettu osaksi sitä, tai seinästä omaksi osakseen vuorta kaivertamalla.

Tuon muodostelman edessä oli kaiken lisäksi kivipaasi, joka muistutti ainakin joiltain osiltaan alttaria. Sen keskellä kuitenkin oli muita korkeampi kohta, jota Aleo nyt lähestyi pyyhkien pian kasvillisuutta, roskia ja sammalta siitä pois. Se näytti haltian silmiin ainoalta järkevältä paikalta, johon hänen vyöllään painava, liikkeiden mukaan liikkuva miekankaltainen avain voisi sopia. Pienen kaivertamisen jälkeen kolo aseelle muodostuikin hänen eteensä, ja mies veti sen huotrastaan…

Tämä olisi hänen tilaisuutensa ansaita legendan asema Atlashaltioiden yhteiskunnassa… hän ajatteli iskiessään miekan syvälle koloon sen metallin kirskuessa kiveä vasten. Aleo yllättyi, kuinka paljon voimaa se vaatikaan, mutta viimein hän tunsi, että miekka ei uppoaisi enää syvemmälle kuin terä nyt oli uponnut. Hän ravisti päätään, kun tuntui, että hiekkaa tippui jostain hänen, ja alttarin ylle.

Atlashaltiamies astui nopeasti taaemmas kuullessaan liikettä hiekan ja pikkukivien valumisen lisäksi… Ja kun hän kohotti katseensa ylöspäin, hän näki, miten tuon suuren patsaan silmät avautuivat vuosisatojen, vuosituhansien jälkeen ja katsoivat häntä pitkään mustilla, pohjattomilla silmillään, joiden koko veti vertoja suurten rakennusten ikkunoille. Silloin pieni epäilys siitä, että oliko sankari Atlashaltia lainkaan, alkoi hiipiä Atlaksen suurlähettilään mieleen.

Ingvild seisoi sivustalla, eikä voinut muuta kuin tuijottaa näkemääänsä sanattomana - ei hän osannut ajatella tai tehdä mitään… mitä tämä oli? Mikä tuo oli?

*

Kaukaa, erään vuorenkielekkeen laelta Taenyathar kurtisti kulmiaan jja siristi silmiään. Oli aika, tämä ajatteli levittäessään siipensä ja liitäessä äänettömästi lähemmäs, alaspäin kohti suurta aukeaa, jolle pieni ryhmä oli kerääntynyt Keldruthin eteen. Vuosisatojen odotus palkittaisiin nyt...

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 266
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Post by Kuparirapu » Fri Aug 17, 2018 10:11 pm

Syvä, rauhallinen henkäys toi Llianjinin valveille, ja nousten istumaan hänen teki mieli miltei hymyillä ivallisesti. Hän oli odottanutkin näkevänsä yön aikana jälleen vihjeitä, kiusoittelevan epämääräisiä mutta sävyltään niin kovin ystävällisiä. Ja kuinka sopivaa olikaan, että nyt tämä tuntematon taho tuntui lupaavan heille vastauksia näin pitkän epätietoisuuden jälkeen. Tuota kaikista houkuttelevinta ja samalla helpointa syöttiä, johon Llianjin ei aikonut langeta. Ei, sen sijaan hänellä olisi viimein mahdollisuus kohdata se henkilö, joka niin itsepintaisesti oli tunkeutunut hänen mieleensä yö toisensa jälkeen. Hän heitti peiton yltään ja nousi pukeutumaan täynnä synkkää päättäväisyyttä ja tarmoa, jollaista hän ei ollut kokenut pitkään aikaan. Llianjin ei kuitenkaan uskonut sen johtuvan mistään muusta kuin hänen päättäväisyydestään näyttää tänään kenen kanssa nämä häiriköijät oikein olisivat tekemisissä!


Astuessaan ulos majatalosta Llianjin huomasi hengityksensä höyryävän ohuesti, ja nuuhkaistessaan ilmaa hän haistoi yön jättäneen jälkeensä viileän aamun. Nämä merkit, jotka kertoivat jatkuvasti lähemmäs hiipivästä talvesta, muistuttivat Llianjinille kuinka kauan he olivatkaan tätä matkaa tehneet. Kuinka kaukaiselta tuntuikaan se sateinen ilta, jolloin Ingvild oli ratsastanut Metikseen ja jakanut kuulemansa huhut ensi kertaa Llianjinin kanssa hehkuviinin äärellä...
Nykien yllään olevaa, selvästi liian isoa villapaitaa paremmin Llianjin siirtyi hiljaa Ezramin vierelle ja kiinnitti miehen huomion kevyesti rykäisten.
"Meillä on edessämme melkoinen matka, ja tiedän vuoristoteiden käyvän nopeasti raskaiksi ainakin minulle. Hankin Phoebessa ollessamme hieman vahvistavaa rohtoa, ja ajattelin että haluaisit ehkä lisää pontta askeleisiisi?"
Kaivaessaan hartialla kantamastaan nahkalaukusta sinne aamulla pakkaamiaan rohtopulloja Llianjin haki Ezramin katseen omaansa ja madaltaen ääntään jatkoi yllättäen:
“Ezram, minulla on epäilys että saatamme kävellä suoraan kohti ansaa.”
Llianjin vilkaisi varovaisesti ettei kukaan norkoillut liian lähellä.
“En ole kertonut asiasta kenellekään muulle kuin Ingvildille, mutta jo useamman kerran olen öisin nähnyt ja kuullut unissani asioita. Sanoja, välähdyksiä paikoista joihin matkamme on myöhemmin meidät vienyt. En odota sinun tietävän, miten erotan ne normaalista unesta, mutta uskon näiden unikuvien olevan magian aikaansaannosta. Pelkään, että joku saattaa tunkeutua mieleeni öisin ja yrittää ohjata meitä tiettyyn suuntaan. Äskettäin näin unessani jonkin patsaan, ja pian sen jälkeen herra Om’arda ilmottaa meidän jatkavan sellaista kohti. Aivan näin ilmiselvää yhteyttä ei ole aiemmin tapahtunut, mutta sekin on liian suuri yhteensattumaksi, minun kokemuksellani.”
Kohottaen katseensa Llianjin painotti silmillään että asia oli vakava. Samalla hän otti esiin tiukasti sinetöidyn rohdospullon täynnä nestettä ja ojensi sitä ihmismiehelle.
“Joku voi tarkkailla meitä nytkin, minkä takia emme voi varoittaa kaikkia. Jotkut meistä, luultavimmin nuori Ioachim, yrittäisivät liikaa näyttää viattomilta ja paljastuisimme. Mutta kun pääsemm perille, meidän on oltava valmiina jos joku yrittää jälleen hyökätä kimppuumme. Tiedän etten kykene suojelemaan kaikkia yksin, ja siksi tarvitsen apuasi.”
Llianjin raotti hieman laukkunsa reunaa, ja siellä lepäsivät hänen ostamansa parannusrohdot. Valmiina käytettäväksi, jos pahin sattuisi. Vanha haltia nyökkäsi myös vahvistavaa rohdosta kohti ja lisäsi vihjaavasti:
"Minusta tuntuu, että pieni huikka ei olisi pahitteeksi."

Heidän liittyessä muun ryhmän seuraan, jonka johdossa Aleo käveli miltei malttamattoman näköisenä, Llianjin siemaisi itsekin reilun kulauksen rohdospullosta ja nuolaisi huuliaan maistaessaan elokukan tutun maun. Eikä hänen tarvinnut odottaa kauaa ennen kuin rohdon vaikutus alkoi. Llianjinin koko keho tuntui latautuvan kuin kokoon painettu jousi, ja miltei huomaamattaan hänen askeleensa reipastuivat. Yön jälkeinen levollinen tunne ja rohdon voimistava vaikutus saivan Llianjinin tuntemaan kuin kokonainen vuosisata olisi pyyhkäisty hänen hartioiltaan, mutta hän ei antanut itsensä humaltua tunteesta. Rohto ei tukisi häntä ikuisesti, ja nytkin oli parempi säästää voimiaan kunnes he pääsisivät perille.


*

Heidän jatkaessa jalan ylöspäin Llianjin totesi rohdon nauttimisen olleen osuvaa kaukonäköisyyttä. Mitä korkeammalle tie nousi, sitä leveämmälle tuntui maisema heidän takanaan levittäytyvän kaikessa laajuudessaan. Ja edessä heitä odottivat Aieden vuoriston jyrkät hahmot, kuin maailman pilarit joiden huiput kannattelisivat itse taivaankantta heidän yläpuolellaan. Tunne oli yhtä aikaa päätähuimaava ja nöyristävä, mahtavimmankin maagikon tai kuninkaan ollessa aivan yhtä pieni tämän kaiken edessä.

Kun viimein heidän seuraamansa tie päätyi tasaisemmalle aukealle, Llianjin joutui tasaamaan hengitystään hetken ennen kuin arvioi minne Aleo oli heidät johdattanut. Vanhan haltian askeleet hidastuivat epäröiviksi, ja hänen vatsaansa puristi kylmästi hänen tunnistaessa edessä kohoavan kivimuodostelman unestaan. Jokin tuon elottoman kiven muodossa tuntui herättävän Llianjinissa levottomuutta, selittämätön vaisto tai tunne että siinä oli jotain luonnotonta. Tähän saattoi tosin vaikuttaa myös se epäluulo jolla hän vilkuili ympärilleen. Mitään merkkiä ei näkynyt, että paikalla olisi muita kuin he. Mutta aukio tuntui Llianjinista erittäin suojattomalta paikalta. Jonkun täytyisi vain tukkia tie alas, ja he olisivat ansassa vuorenseinämien puristuksessa...
Metallin rahina kiinnitti hänen huomionsa ja nyt Llianjin huomasi Aleon seisovan kivimuodostelman juurella lumottu ase paljastettuna. Vilkaisten Ezramia varoittavasti vanha haltia kiiruhti ryhmän muiden jäsenten edelle ja kädellään viittoi heitä pysymään taaempana. Hengitystään pidättäen hän katsoi kuinka Aleo survaisi aseen johonkin sille tarkoitettuun koloon, ja mielessään Llianjin valmistautui katsomaan Atlashaltian kuolevan silmiensä edessä. Mutta hän oli päättänyt suojella muuta ryhmää, ja siinä päätöksessä hän aikoi pysyä!

Aluksi mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta voimistuva kirskunta ja rahina varoitti muusta. Sitten Llianjin näki liikettä edestään ja hän kavahti kauemmas nähdessään kiven heräävän yllättäen eloon kuin jokin muotopuoli hirviö.
"Varokaa!" Llianjin huusi ja painaen jalkaansa maahan hänen sauvaansa kaiverretut loitsuriimut syttyivät hehkumaan. Ojentaen kätensä Llianjin valmistautui lausumaan kilpiloitsun heidän suojakseen, ja hänen sauvaansa pitkin luikerteli ohuita sinisiä kipinäpurkauksia todisteena salamasta jota hän valmisteli mahdollisen hyökkääjän tuhoksi.

User avatar
Anlie
Posts: 75
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Post by Anlie » Thu Aug 23, 2018 7:29 pm

Majatalon aamupalalle Ezramin vanavedessä raahautui hikinen, mutta varsin tyytyväinen Ioachim. He olivat nousseet jo varhain, samaa tahtia auringon kanssa, ja astelleet valkealla kuuralla kuorrutetulle aukiolle testaamaan toistensa taitoja. Io oli melko varma että miekkailuharjoittelu tulisi taatusti näkymään seuraavana päivänä useina mustelmina ympäri hänen kehoaan, mutta harjoittelu vanhan sotilaan kanssa oli ollut paitsi mielenkiintosta, äärimmäisen piristävää. Aamupalan jälkeen miekat pikaisesti palauttaessaan tämä ei edes huomannut sepän tarkkaan vaurioita etsivää katsetta.

Takaisin lähtöpaikalle muiden seuraan harppovan Ion nenänpää punoitti viileän aamun ja majatalon lämmön seurauksena, mutta oli hän sentään kaivanut esiin paksun viittansa, jolla ikää oli varmaan enemmän kuin miehellä itsellään. Pitkämiekka oli vyötetty tiukasti vasten Ion selkää ja kirves roikkui tutulla paikallaan vyöllä. Ylämäkeen puuskuttaessaan Io tosin alkoi toivoa että olisi jättänyt viittan reppunsa pohjalle.

Matkalaisten vihdoin saapuessa tuon illallisella hehkutetun taide-esineen eteen, Io huokaisi syvään nousun tuomasta rasituksesta ja kallisteli hetken päätään yrittäen saada muodostelmasta selkoa. Ei-niin-vaikuttuneena hän vilkaisi seuralaisiaan kun Aleo alkoi lähestyä kivipaatta. Vaikka odottava jännitys ilmassa tuntui olevan käsinkosketeltavaa, ei Io voinut olla mutisematta hiljaa itsekseen: ”Millainen sankari, sellainen patsas…?" Aleon mahtipontisuus oli saanut Ion odottamaan jotakin hienostelevampaa, koko kyllä vastasi odotuksia.
Se mitä sitten tapahtui, yllätti Ioachimin niin ettei tämä hetkeen pystynyt tekemään muuta kuin tuijottamaan niitä valtavia silmiä, jotka äkisti olivat vuoren seinämästä auenneet. Ioachim ei tiennyt mitä olisi ajatellut - mikä hiton patsas tämä tällainen oli olevinaan, mutta Llianjinin varoitushuuto repäisi hänet irti hämmennyksestään. Io nykäisi miekkansa selästään ja askelsi ripeästi, mutta varuillaan lähemmäs edempänä seisovaa Llianjinia ja Aleota, täysin sivuuttaen Llianjinin viittoilut perääntymisestä. Aleon turvallisuus oli kuitenkin hänen vastuullaan, ja jokin atlashaltian hartioiden asennossa kertoi, että tämä ei kuulunut suunnitelmiin.

User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 50
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Post by Arlin » Fri Aug 24, 2018 8:14 pm

Lalfar heräsi varhain pakkamaan vähäisiä tavaroitaan mukaan ja valmistautuen aamupalalle. Kylän ilma oli raikas, ehkä vähän viileä, mutta se oli jokseenkin odotettavissa. Vaikka kylän vieressä ei ollut merta kuten Phoebessa, se sijaitsi sen verran korkealla, että ilma oli varmasti kesäpäivinäkin vilpoinen. Talvikin oli pikaista vauhtia tulossa. Puolhaltia laskeutui alakertaan muiden kanssa aamiaiselle. Aleo vaikutti olleen hereillä muita aikaisemmin lähes tyhjän ruoka-annoksensa perusteella. Tämä vaikutti myös erityisen virkeältä, selkeästi innoissaan päivän tulevista tapahtumista. Se oli melkein kadehdittavaa. Lalfar ei odottanut heidän löytävän paikasta mitään helppoa ratkaisua lohikäärmeongelmaan, mutta hän toivoi sieltä löytyvän jotain apua.

Puolhaltia pukeutui Ingvildin ostamiin talvivarusteisiin tullessaan ulos majatalosta muiden seuraan. Ylempänä vuoristoa tuli olemaan vielä kylmempi. Laaksossa käynti ei varmaankaan vie kovin paljon aikaa, mutta oli hyvä olla varautunut. Minne he lähtisivät laaksosta eteenpäin riippui kokonaa siitä mitä he löytäisivät paikasta.

Matka ylös vuoria sujui sopuisasti kylmästä huolimatta. Lalfar piti silmällä mahdollisia väijytyksiä edelliseltä väyjytysporukalta. Heitä ei kuitenkaan näkynyt, eikä myöskään sitä kyläläisten mainitsemaa muukalaissoturia. Puolhaltia ei uskonut kummastakaan olleen haittaa heille tällä matkalla, mutta oli hyvä olla varuillaan. Tarkkailussaan Lalfarilta meinasi melkein mennä ohitse vuoriston tarjoamien maisemien ihailu. Phoebessa ei olisi koskaan päässyt kokemaan tälläistä kuvaa. Vaikka näköalat eivät olleetkaan syy puolhaltian matkaan, hän oli tyytyväinen päästessään kokemaan tämän ilon, jota harva kaupunkilainen pääsisi koskaan kokemaan.

Parin mutkan jälkeen tie johti kyläläisten ja Aleon mainitsemaan laaksoon. Laaksossa, vuorenseinään kaiverrettuna oli jättimäinen patsas, joka muistutti ihmismäistä olentoa. Patsas oli mahtavan kokoinen, sen kaivertaminen vuoren seinämään on varmasti vienyt ikuisuuden ja vaatinut paljon työtä. Olennon muodosta oli kuitenkin hankala päätellä sen rotu, mitä tämän piti esittää, mutta Lalfar oletti sen esittävän Atlashaltiaa, vaikka ei se siltä mitenkään näyttänyt. Patsaan edessä oli alttarin tapainen kohouma, jonka äärellä Aleo kaivoi jo sammalta ja muuta roskaa pois tieltä. Oletettavasti "avain" menee alttariin ja se avaa jotain, mutta puolhaltia ei huomannut ainakaan patsaassa tai sen vieressä mitään, mikä muistuttaisi edes etäisesti sisäänkäyntiä tai jotain avautuvaa. Jotain kuitenkin avautui Aleon asettaessa miekan alttariin, tai ainakin siltä tuntui. Alue tärisi valtavasti. Oliko maasta nousemassa toinen lohikäärme? Lalfar ei tiennyt missä oli turvallista seistä. Meni hetki ennen kuin puolhaltia tajusi heidän edessä olleen patsaan silmien avautuvan.
Vaarallinen metsästäjä Vixar
Lakimies Firdorn

User avatar
Kide
Posts: 312
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Post by Kide » Mon Aug 27, 2018 6:35 pm

Runsas aamiainen, jota Ezramin vatsa tuntui vetävän sisäänsä loputtoman paljon tuli tarpeeseen aamun harjoitusten jälkeen. Miekkojen kalina oli kaikunut viileässä aamuilmassa pitkin tyhjiä katuja kaksikon terästäessä taitojaan ja jälkeensä he jättivät laikukkaan ja sekaisin tallatun nurmikon, joka aamun kuuran kangistamana ei enää jaksanut auringonkaan lämmön voimasta suoristua takaisin.
Harjoitusten nostattama lämpö tuntui viipyvän miehen kehossa loputtoman pitkään eikä Ezramilla ollut villapaitansa päällä kuin nahkainen takkinsa. Oli hän tosin napannut mukaansa viittansa, ihan vain kaiken varalle ja se roikkui miehen repusta hänen lompsiessaan pihalla jo kokoontuvan ryhmän luo.

Ezram ei ehtinyt kauaa tirkistelemään taivaalle päivän säätä arvioiden, kun Llianjin oli jo hivuttautunut hänen rinnalleen.
"Kyllä nämä jalat ovat tähänkin asti kantaneet ilman vahvistuksia", Ezram murahti aamun ja viilenneen ilman käheyttämällä äänellä katsoen Llianjinia ja tämän kaivamaa laukkua epäluuloisesti kuin olisi odottanut haltian nostavan sieltä pääkalloin merkittyjä pulloja. Llianjinin nostaessa vakavan katseensa Ezramiin alkoi entinen sotilas epäillä, että haltialla oli takanaan muitakin ajatuksia jo ennen kuin tuo jatkoi puhumistaan äänensävy muuttuen. Llianjinin sanat ja varovaisuus, jolla haltia ne lausui saivat Ezramin kulmat painumaan entistä syvempään kurttuun ja hänetkin vilkaisemaan ympärilleen haltiamiehen tapaan.
Ezram kuunteli hiljaa vanhan haltian sanoja, ilme synkemmäksi ja epäluuloisemmaksi muuttuen. Ilman heidän pitkää kaksinkeskistä keskusteluaan hän olisi jo käskenyt toista vanhusta mennä nukkumaan päänsä selväksi, mutta kaikkeen epäilevästi suhtautuvaa mieltään uhmaten Ezram uskoi Llianjinia tai ainakin ihmismies uskoi tuon huolen olevan aitoa. Ezramin käsityskyky ei yltänyt ymmärtämään uniin tunkeutumista, ei ainakaan sellaista mitä Llianjin oli juuri kuvaillut, mutta hän uskoi haltiamiehen kasvoja tarkasti seuratessaan tuon kertovan asiat juuri niin kuin haltia ne koki. Ezram päätti jättää sen pohtimisen, kuinka järjettömältä kaikki kuulosti myöhemmälle ja vain luottaa siihen jännittyneisyyteen, joka Llianjinista hohkasi ja paljasti tuon olevan aidosti huolissaan. Eikä Ezramillakaan ollut tapana luottaa yhteensattumiin. Vaikka Llianjin totesi tämän olevan ensimmäinen suora yhteys hänen uniensa ja matkan kohteen välillä, oli Ezram nopeasti vetänyt omat johtopäätöksensä siitä, kuinka juuri Aleo oli ilmoittanut seuraavan, saman etapin. Tietämättään Llianjin oli juuri ojentanut Ezramille epäilyksen raamit ja antanut värit, joilla niiden sisään saattoi helposti maalata Aleon kuvan.

Ezram vastasi Llianjinin katseeseen yhtä vakavana, joskin epäilyksen värinä näkyi edelleen miehen ruskeissa silmissä. Mitään sanomatta hän otti pikkuruisen pullon vastaan ja jäi pitelemään sitä varovasti kädessään, ei siksi että olisi pelännyt rikkovansa sen vaan pikemminkin päinvastoin. Ei ollut kyse siitä, etteikö hän olisi alkanut jo luottamaan tähän vanhaan haltiaan vaan vain siitä, ettei mies välittänyt mistään vähääkään magiaan vivahtavasta ja hänen mielestään myös rohdokset menivät samaan kategoriaan.
Ezram nyökkäsi miettiväisenä Llianjinin jatkaessa epäilyksistään heitä ehkä tarkkailtavan. Oliko vanhus jättänyt sittenkin kertomatta muutakin kuin "unistaan", ja millaiseen soppaan Ezram oli lupautunut mukaan kellumaan?
"Voit luottaa apuuni", Ezram totesi kaikesta huolimatta ja nyökkäsi vahvistavasti Llianjinille. Olipa tämä kaikki kuinka kummallista tahansa, ei Ezramkaan toivonut näkevänsä kenenkään loukkaantuvan.
Vanha sotilas katsahti uudelleen Llianjinin antamaa pulloa kohti, mutta ei tehnyt elettäkään noudattaakseen tuon juuri antamaa kehoitusta rohdoksen nauttimiseksi. Sen sijaan hän kohotti kätensä ja laski sen haltian käsivarrelle pysäyttääkseen hänet ennen kuin tuo ehti kääntymään lähteäkseen.
"Ja toivottavasti minä voin luottaa siihen, että harkitset kaikkia... unesi" - epäilys kalskahti läpi Ezramin äänestä - "mahdollisena aiheuttajana", Ezram lisäsi hiljaa ja haki vielä Llianjinin katseen omaansa vaativana ennen kuin lähti muuta seuruetta kohti ilmeettömänä kuin he eivät olisi puhuneet säätä kummemmasta.

*

Vaikka heidän kulkemansa tie oli hyväksi tallattu ja mukavan leveä, alkoi jatkuva ylämäkeen taapertaminen tuntua Ezramin jaloissa yhtä nopeasti kuin nousevan auringon lämpö. Ezram oli kaivanut taskustaan esiin Llianjinin antaman pienen pullon ja pyöritteli sitä nyt toisessa kädessään. Hän oli luvannut, että hänenkin harteilleen mahtuisi osa vanhaa haltiaa kumaraan painavasta taakasta, ja nyt kai oli aika näyttää, että hänen sanaansa saattoi luottaa. Ja myös se, että hän oli päättänyt luottaa Llianijnin sanoihin. Ezram näpersi pikkuruisen korkin paksuilla sormillaan vaivalloisesti irti ja vain aavistuksen emmittyään kohotti pullon huulilleen antaen oudon makuista nestettä valua hieman suuhunsa. Hän ei tiennyt miten olisi juomaa kuvaillut. Se ei ollut hyvää eikä suoranaisesti pahaakaan vaan vain täysin erilaista mitä hän oli koskaan maistanut. Ezram nielaisi nesteen huuliaan mutristaen ja painoi pullon korkin kiinni samalla kulmat kurtussa miettien millaisiin hullutuksiin hän oikein olikaan valmis ryhtymään.
Ezram ei ollut odottanut paljoa pieneltä rohdokselta, vaan pikemminkin vain toivonut ettei siitä olisi haittaakaan, mutta sai pian yllättyä. Vaikka ylämäki jatkui vähintäänkin yhtä jyrkkänä ja heidän kulkemaansa polkua halkoi hetki hetkeltä enemmän maasta törröttävää ja askellusta hankaloittavaa juurakkoa, tuntui Ezramista kuin hänen painostaan olisi juuri nykäisty iso osa pois. Hän ei muistanut milloin ylämäen valloittaminen olisi häneltä sujunut näin kevyin askelin.
"Se vanha pirulainen oli oikeassa..." Ezram mietti itsekseen päätään huvittuneena puistaen.

Matka sujui keskeytyksettä eikä Ezramin ympäristöä haravoivat silmät huomanneet mitään normaalista poikkeavaa, eikä miehen korviinkaan kantautunut seurueen puhinaa ja satunnaisia lintujen rääkäisyjä kummempaa ääntä. Hän epäili heidän kävelevän katsomaan vain sammaloitunutta kiveä, jota joku oli keksinyt nimittää patsaaksi, ja palaavan takaisin tyhjin käsin ja vain väsyneenä.
Heidän saavutettuaan jonkinlainen tasanne loputtomalta tuntuvan nousun jälkeen joutui Ezram nielaisemaan ensimmäisen epäilyksensä. Aamuauringon kirkkaat säteet paljastivat viereistä vuorenseinämää vasten nojaavan kivisen hahmon, joka erikoisen inhimillisten piirteiden lisäksi oli kooltaan aivan valtava. Vilkaistessaan muuta seuruetta tarttui Ezramin katse Llianjiniin, joka tuijotti patsasta epäröiden. Hämmennys, jonka vallassa vanha haltia vaikutti olevan vahvisti Ezramin kuvaa siitä, että tuo oli puhunut totta ennen lähtöä. Olipa vanha haltia nähnyt tai luullut nähneensä mitä hyvänsä, näytti patsas tekevän häneen paljon suuremman vaikutuksen kuin kehenkään muuhun. Ezram ei piitannut vilkaisua enempää mahtipontisesti patsaan luo askeltavasta Aleosta, vaan kääntyi tähyilemään ympärilleen muistaen Llianjinin varoituksen. Mikään muu ei kuitenkaan häirinnyt tasanteella vallitsevaa rikkumatonta rauhaa kuin yllättävä korvia särkevä kirskunta, joka sai Ezramin kääntämään katseensa takaisin Aleoon ihmetellen, mitä suurlähettiläs oli nyt saanut päähänsä. Kauaa ei vanha sotilas ehtinyt kurtistella kulmiaan miekkaansa pahoinpitelevälle Atlashaltialle, kun vielä oudompi ääni sai ruskeiden silmien katseen kohoamaan ylemmäs. Siinä missä Llianjin kavahti taemmas astui Ezram eteenpäin haltiamiehen rinnalle liu'uttaen jo miekkaansa vyöltään roikkuvasta tupesta, pyöristyneet silmät rävähtämättä eloon herännyttä patsasta tuijottaen.
"Ei voi... ei..." Ezramin hiljainen, epäuskoinen henkäys hukkui Llianjinin varoitushuudon alle. Vanha sotilas pyörähti sivuttain patsaaseen nähden, selkä vieressään seisovaan Llianjiniin päin ja kohotti miekkansa kaksin käsin osoittamaan tuota käsittämätöntä, eläväksi muuttunutta kiveä.
"Hakekaa suojaa!" hän mylväisi toivoen takana seisovien Ingvildin ja Eliezen ymmärtävän perääntyä. Ioachim sen sijaan harppoi jo heidän rinnalleen, ja vaikka Ezram pelkäsi nuorukaisen puolesta - kuten sillä hetkellä heidän kaikkien hengen puolesta - oli hän helpottunut nähdessään toisen auringossa kiiltelevän miekan omansa tukena. Hän saattoi vain toivoa, että mitä ikinä Llianjinin sauvasta hohkaava sinertävä valo tarkoittikin, siitä olisi apua.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 454
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Post by Tinanja » Sat Sep 01, 2018 10:01 pm

Taenyathar ja Keldruth

Taenyathar näki, miten Keldruthin ylle vuosituhansien aikana kerääntynyt pöly ja kasvillisuus alkoivat pudota jätin avatessa hitaasti silmiään ja kääntäessään katsettaan kohti niitä, jotka hänet olivat herättäneet vain hetkiä aiemmin. Lohikäärme levitti valtavat siipensä ja heilautti niitä kertaalleen ponnistaessaan ylhäältä vuoren päältä liitoon kohti Keldruthia ja näitä lyhytikäisiä matkalaisia, joiden käsissä tulisi pian lepäämään koko maan kohtalo. Suuri kallionkieleke, jolle suuri, tummansininen lohikäärme laskeutui nyt hitaasti siipiään selkäänsä vasten taitellen.

Keldruth laski hitaasti päätään alaspäin, niskaansa venyttäen, tuntien vuosituhansien aikana päälle kertyneen pölyn, hiekan ja jopa kasvien valuvan hartioiltaan alaspäin. Vuorenseinämä hänen selkänsä takana tuntui aina yhtä tukevalta, ja hitaasti jätti avasi silmänsä ja katsoi alas, eteenpäin nähden sekalaisen joukon haltiamaisia olentoja, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet täysin haltioiltakaan. Hänen ajatuksensa reagoivat hitaasti siihen, että hän näki, tunsi ja kuuli. Hitaasti tuo kohotti päätään katsoakseen taivaalle - se näytti samalta kuin aiemminkin, ja… tuo lohikäärmeen hän tunnisti hitaasti. Taenyathar, mutta tämä ei ollut enää se nuori ruipelo, joka tuo oli ollut viime kerralla, kun hän oli tämän nähnyt. Hitaasti Keldruth suoristi kehoaan saaden viimeisetkin pölyt tippumaan päältään selkänsä suoristaessaan ja hartiansa taakse vetäessään. Tämä näytti vieläkin suuremmalta kuin hetki sitten.

Tummansininen lohikäärme laski päätään kumarrukseen, sulkien hetkeksi silmänsä osoittaakseen noille ihmisille, puolhaltioille ja haltioille ettei olisi uhka. Noiden aseilla ja magialla ei olisi mitään vaikutusta häneen, mutta hänen olisi saatava Keldruthin kanssa nämä ymmärtämään, etteivät he olisi riski kuten valtiaslohikäärme oli.
“Tervehdin teitä, matkalaiset”, Taenyathar aloitti viimein sanojen kaikuessa jokaisen pään sisällä - lohikäärme käytti telepatiaa kommunikointiin. Ääni oli kirkas, kaunis ääni. jonka sukupuolta oli kuitenkin hyvin vaikea määritellä tai arvioida.
“Olette saapuneet pitkän matkan takaa uuteen tilanteeseen, ja tahdon vakuuttaa teille, ettei kumpikaan meistä aio vahingoittaa teitä millään lailla, vaan toivomme vuosituhansien kokemuksellamme voivamme auttaa teitä valtiaslohikäärmeen heräämisen luomassa ongelmassa.”

“Toivon, että voimme jakaa tietomme tästä tapahtumaketjusta puolin ja toisin”, Taenyathar sanoi sitten, päätään edelleen alaspäin kumarruksenomaiseen asentoon laskien. Sitten, koko joukkion ja Keldruthin silmien edessä tuo koko seuruetta vuorenkulmalta varjostava lohikäärme muuttui hyvin pitkälle haltian näköiseksi olennoksi siihen seurueen muodostaman piirin ulkopuolelle. Yllään tällä kapeapiirteisellä, korkeakorvaisella haltialla oli suorat tummansiniset housut, yksinkertaiset saappaat, ja musta tunika, jonka päälle oli kerrostettu sininen tunika, joka ylsi tätä puolväliin reittä. Tämän yllä oli vielä karvareunainen viitta, joka näytti hyvin perinteiseltä käsityöltä. Tuon kasvot olivat sirot, haltiamaisen kauniit, mutta myös niistä - tai vartalonmuodoista, joita viitta varjosti, oli lähes mahdoton päätellä tämän sukupuolta.

“Minä, ja Keldruth”, tuo viittasi kädellään jättiä kohden. “Olimme paikalla, kun tuo nykyisen Phoeben alta herännyt valtiaslohikäärme ensimmäisen kerran lukittiin sinne”, tuo laski päänsä ja kehonsa melkein kumarruksenomaiseen asentoon esittääkseen entisestään sitä, ettei olisi uhka näille. Ehkä tuo hidas jättikin saisi itsestään ja tilanteestaan hitaasti kiinni - Taenyathar tosin arveli, että siihen menisi kauemmin, mitä nämä ihmiset ja ihmisenkaltaiset olennot odottaisivat. Ääni näissä sanoissa oli täysin sama, kuin mikä noiden korviin pään sisälläkin, telepatialla oli kuulunut, mutta nyt tuo puhui ääneen, normaalisti.

Aleo

Oliko tämä unta? Vai mitä kieroutunutta jumalien tahtoa tämä oli? Vielä yksi ylimääräinen testi hänen tiellään sankarin etsimisessä? Aleon saattoi nähdä tuijottamassa tuota suurta olentoa kuin hän ei mitään muuta olisi nähnytkään. Ilmeisesti tämä oli jotakin, mitä tuo villeimmissä kuvitelmissaankaan ei olisi osannut koskaan arvata. Saati ajatella koskaan kohtaavansa mitään tälläistä. Epäusko levisi muutoin niin ilmeettömille kasvoille tämän vain tuijottaessa näkyä ja jätin liikkeitä.
“Mitä te jumalat vielä haluatte minusta?” mies kysyi hiljaa, tuskin kuuluvasti pudotessaan hitaasti polvilleen siihen alttarin eteen - välittämättä päälleen tippuvista pikkukivistä ja -kasveista, joita jätin liikkeet saivat liikkeelle. Muuta - edes lohikäärmettä tuo ei tuntunut näkevänkään. Puhumattakaan siitä, että tämä olisi huomioinut Iochimin, Llianjinin tai edes Ezramin.

Hän ei voinut uskoa, että taruja olisi näin paljon vääristelty, että hänen kansansa olisi ollut väärässä jotain nämä kaikki vuosituhannet… ja miten jumalat olisivat saattaneet edes antaa tämän tapahtua? Haltia ei edes huomannut tai kuullut tapahtumia lohikäärmeen suhteen - tämä vain manasi jumalia ja itseän - miksi hän edes oli tällä matkalla?

Ingvild

Kaiken Tanamorissa kokemansa ja matkalla näkemänsä jälkeen Ingvild ei ollut itse asiassa yllättynyt, että Aleon ja Llianjinin sieltä löytämä miekka - avain jopa oli tehnyt jotakin. Mutta se, että tämä herätti tuon… patsaan eloon oli jo enemmän, mitä nainen olisi osannut koskaan kuvitellakaan. Sen edessä tuo vain tuijotti hitaasti liikkuvaa patsasta kuin olisi nähnyt itse jumalat siinä. Tuon avatessa silmänsä nainen astui varoen muutaman askeleen taaksepäin - miksi tuo heräsi? Miten tuo oli toteutettu? Ingvildin kasvoilta pakeni väri hetkeksi, mutta sitten tämän huomio kääntyi varjoon, joka laskeutui seurueen ylle vain kohottaakseen katseensa vuorta - ja sen päälle laskeutunutta lohikäärmettä kohden. Edelleenkään tämä ei oikein osannut tehdä mitään, tuijotti vain.

Kuullessaan ja tuntiessaan telepatian niin jopa tutun tunteen päänsä sisällä Ingvild viimein heräsi tilanteen tasalle ja rypisti kulmiaan - miksi heille edes puhuttiin, jos heidät… muiden eleistä päätellen oltiin lahtaamassa tänne? Nainen siirsi huomaamattaan miekkansa kahvalle eksyneen kätensä hameensa helmaa puristamaan kuunnellessaan sanoja, jotka upposivat hitaasti hänen tajuntaansa.

Ja ennen kuin hän oli edes sisäistänyt puoliakaan siitä, että vuoren huipulla oli lohikäärme, ja patsas oli herännyt eloon, oli tuo lohikäärme muuttunut päänsä alaspäin painaneeksi haltiaksi… Joka sanoi olleensa paikalla, kun lohikäärme on lukittu nykyisen Phoeben alle. Ingvild rypisti kulmiaan ja vilkaisi muita nopeasti. Sitten, ennen kuin tämä ehti edes varsinaisesti ajatella reaktioitaan, tuo viittasi Llianjinia kohden, jotta tuo laskisi aseensa.
“Odota, haluan kuulla, mitä…. näillä on sanottavanaan”, Ingvild sanoi sitten kulmiaan vähän kurtistaen.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 266
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Post by Kuparirapu » Wed Sep 05, 2018 9:11 pm

Llianjin tunsi mahdin kihisevän turruttavasti kämmenellään, hänen odottaessa kärsimättömästi tilaisuutta iskeä. Mitä enemmän patsas liikahteli ja karisti yltään vuosisatojen patinaa, sitä enemmän se alkoi muistuttaa elävää olentoa.
"Se miekka ei siis herättänytkään kiveä, vaan patsas OLI elävä olento!" Llianjin ajatteli häkeltyneenä. Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytyivät kun heidän yläpuoleltaan kuului hidas jylähdys, ääni jonka hän oli kuullut vain kerran aiemmin. Nähdessään valtavan lohikäärmeen lyövän siivillään ilmaa. Ja kohottaessaan katseensa Llianjin totesi kauhukseen heitä kohti tosiaan lähestyvän lohikäärmeen, tämän yksilön suomujen kimmeltäessä häikäisevän syvää sinistä.
"Ezram! Yläpuolellamme!" vanha haltia karjaisi ja nostaen sauvansa hän vapautti ukkosloitsun lohikäärmettä kohti. Mutta jo tuntiessaan ukonvasaman hehkuvan kärjen irtautuvan sauvastaan Llianjin näki ettei osuisi. Lohikäärmekään ei näyttänyt välittävän saati piittaavan, eikä sen tarvinnut edes väistää salaman singahtaessa vaarattomasti olennon vasemman siiven yläpuolelta jonnekin kauas vuorenseinämää kohti. Suu epätoivoisessa irvistyksessä Llianjin syöksyi parhaalla vauhdillaan edessään seisovaa Ioachimia kohti ja kurotti tämän hartiaa kohti riuhtaistakseen nuoren typeryksen taakseen.
"Haluatko sinä jättää kuolemasi minun käsiini?" hän tivasi kiihkeällä äänellä Ioachimilta. Samalla Llianjin levitti käsiään, ja valmistautui loitsimaan kaiken hallitsemansa tuhon ja kuoleman sekä lohikäärmettä että vuorenseinämästä irrottautuvaa olentoa kohti. Mutta hänen vasta nostattaessa magian mahtia sisimmästään lohikäärme jäikin paikoilleen ja laski päänsä alistuvan näköiseen eleeseen.
"Olkaa valmiina," Llianjin mutisi tuijottaen sinisuomuista olentoa valppaasti, häidn tusin edes kuunnellen mitä Ingvild yritti hänelle sanoa. Kun yllättäen täysin vieras ääni kajahteli hänen korvissaan, Llianjin luuli kivisen olennon avanneen suunsa. Mutta huomatessaan ettei kuullut äänen tulosuuntaa hän tajusi äänen kuuluvan suoraan hänen ajatuksissaan. Vastauksena Llianjin kohotti toisen kätensä eteensä ja murisi:
"Kautta tuhat kirousta, nyt riittää! Fo'rn - Ye'r - Chi'g - A..."
Mutta ehtimättä edes päättää mieltään suojaavan loitsun viimeistä riimua vanha haltia tunsi lohikäärmeestä leviävän mahdin murtautuvan hänen suojamuurinsa läpi kuin hyökyaalto olisi pirstonut ohuen lasiruudun. Sävähtäen taaksepäin Llianjinin kykeni vain puristamaan sauvaansa, kevyen kylmän hien noustessa hänen otsalleen. Yhtä hyvin hän olisi voinut mitellä voimiaan vieressä kohoavaa vuorta vasten, tai yrittää käskyttää ukkosmyrskyä tottelemaan käskyjään. Hänen kasvoilleen nousi epäuskoinen, toivoton ilme ja sauvan varressa hehkuneet riimut sammuivat. Lohikäärmeen vakuuttelut heidän rauhanomaisuudestaan ei paljoakaan hälventänyt Llianjinin epäluuloja koko tilannetta kohtaan, mutta vastentahtoisesti hänen ei auttanut muu kuin alistua tilanteeseen.
Kun lohikääme äkkiä näytti kutistuvan ja sen paikalla seisoikin siniseen pukeutunut haltia, Llianjinin silmät levisivät järkyttyneenä. Oli totta, että lohikäärmeistä oli hyvin vähän varteenotettavaa kirjallisuutta. Suurin osa oli vain spekulointia ja arvailua, jotka kuka tahansa älykäs tutkija saattoi hylätä typeryytenä. Mutta missään Llianjin ei ollut törmännyt olentojen kykyyn muuttaa muotoaan. Ja muodonmuutos tuo näytti olevan, taidokkainkaan illuusio ei voisi peittää olennon todellista kokoa ja massaa, ja haltian liikkeissä ei näkynyt vihjettäkään aiemmasta suuresta koosta. Nyt, kun Llianjinin pelko ja epäluulo olivat sivussa pelkästään siksi, miten päätähuimaavan suurelta tämä kaikki tuntui, vanha haltia kysyi tyrmätyllä äänellä:
"Tekö...sinäkö ohjasit meidät tänne? Koko matkan ajan...ja öisinkin?"

User avatar
Anlie
Posts: 75
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Post by Anlie » Wed Sep 12, 2018 7:35 pm

Lohikäärmeitä olikin kaksi – mutta tätä Ioachim ei ehtinyt kauaa ihmetellä, kun tunsi äkisti nykäisyn hartiassaan ja oli puolittain jo valmis iskemään miekkansa kahvalla otsaan tuota tyrkkijää, mutta yllätyksekseen tajusi katselevansa Llianjinin hätäännyksestä vääristyneitä kasvoja. Io ei oikeastaan ensin edes ymmärtänyt mitä haltia tarkoitti ja mistä tämä oli niin kovin tuohtunut, mutta valkenipa se hitaasti myös nuorukaiselle itselleen, että hänen hengissäpysymiseensä ei täysin luotettu. Avaten jo suunsa, Io oli aikeissa napauttaa jotakin nokkelaa siitä, miten vanhus voisi pitää huolen ihan omista luistaan, jos vielä tarttuisi häneen äkkiarvaamatta, mutta hänen päähänsä tunkeutuvat sana pysäyttivät tämän aikomuksen. Turhaan päätään pyöritellen, etsien äänen lähdettä, Ioachim alkoi pitää tilanteesta hetki hetkeltä vähemmän. Noiden kahden olennon edestä ei nopeasti karattaisi, ja enemmän tai vähemmän järkyttyneen joukkion paimentaminen perääntymään tuntui mahdottomalta tehtävältä, puhumattakaan siitä, että Io olisi sellaista suunnitelmaa kyennyt tällä hetkellä päässään muodostamaan.

Puolet siitä mitä olento sanoi, meni Iolta ohi ymmärryksen, mutta etäisesti tämä huomasi ajattelevansa, että puhe tarkoitti ainakin hetken rauhaa, eikä heitä toistaiseksi pyyhkäistäisi pois päiväjärjestyksestä. Io yritti tavoittaa Ezramin katsetta, kykenisikö tämä viittomaan suuntaa mihin edetä, kun joukon varsinainen johtaja oli pudonnut polvilleen ja toinen yritti vauhkona pelastaa tilanteen yksin. Toinen pedoista kuitenkin muutti muotoaan ja varasti Ion kaiken jäljellä olevan keskittymiskyvyn.

Päässänsä kuuluvat äänet ja pedon äkillinen muodonmuutos oli Ioachimille liikaa – häpeäkseen hän lamaantui ja ase hänen käsissään kirposi kuin itsestään, terän tömähtäen maahan ja sormien pitäen enää vaivoin kiinni kahvasta. Kun tuo nyt haltiaksi muuttunut olento jatkoi puhettaan samalla äänellä kuin minkä hän oli aiemmin päässään kuullut, Io alkoi todella kyseenalaistaa hereillä oloaan ja tilanteen todenmukaisuutta. Jumalat, voisiko kaikki se Aleon paasaus olla totta. Äkisti hän alkoi katua kaikkea aiemmin ajattelemaansa ja oli vain kiitollinen ettei ollut naureskellut ääneen.

User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 50
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Post by Arlin » Sat Sep 15, 2018 7:45 pm

Lalfar ei tiennyt mitä ajatella tuosta valtavasta kivenjärkäleestä, joka heräsi henkiin heidän edessään. Tuli kuitenkin nopeasti selväksi, ettei tämä mikään atlashaltia ollut ja Aleon reaktiosta päätellen tämän henkiin herääminen ei ollut hänen odottamaansa. Lalfar ei tiennyt oliko järkevintä juosta, piiloutua vai tehdä jotain muuta. Olento oli kuitenkin niin iso, että tämä pystyisi yhdellä askeleella ottamaan juoksevan kiinni ja yhdellä käden pyyhkäisyllä hävittämään mahdolliset piilopaikat. Puolhaltia vain seisoi paikoillaan miettien vaihtoehtoja, kunnes kuuli Llianjinin huutavan Ezramille varoituksesta. Lalfar käänsi katseensa Llianjinin katselemaan suuntaan ja näki ilmasta laskeutuvan sinertävän lohikäärmeen. Puolhaltia säpsähti Llianjinin yrittäessä iskeä laskeutuvaa olentoa salamalla, joka meni kuitenkin ohi. Lalfar perääntyi muutaman askeleen lohikäärmeen koskettaessa jo maata, mutta hän ei ollut enää täysin varma mikä suunta oli perääntymistä. Vielä enemmän hämmennystä aiheutti yhtäkkiä pään sisällä kuuluneet äänet. Oliko hän menossa täysin hulluksi?

Lalfar päätti pysytellä Llianjinin lähistöllä, vaikka hän ei uskonut maagikon varsinaisesti pystyvän tekemään kiihtyvälle tilanteelle mitään, mutta muutakaan turvaa ei lähistöllä ollut. Lalfar ehti rauhoittua sen verran, että hän tajusi pään sisällä kuuluvien äänien olleen ymmärrettäviä sanoja. Puolhaltia katseli lohikäärmettä ja näki, ettei tämän eleet olleet uhkaavia. Päänsisäiset äänet taisivat tulla tältä? Otus vaikutti Phoeben jättimäistä lohikäärmettä paljon pienemmältä, mutta silti tarpeeksi isolta voidakseen syödä Aleon kokoisenkin haltian yhdellä haukkauksella ilman ongelmia. Se voisi todennäköisesti yhdellä hyppäyksellä tappaa koko killan. He olivat vielä elossa, joten lohikäärmeellä ei todennäköisesti ollut ainakaan vielä aikomusta hoidella heitä. Tämän sanat vakuuttelivat myös patsasolennon olleen rauhanomainen heille. Lalfar katsoi isoa olentoa, joka vaikutti olevan jokseenkin hämmentyneen näköinen tai ainakin siltä tämä taisi näyttää. Puolhaltia kääntyi nopeasti katsomaan taas lohikäärmettä, kun tämä yhtäkkiä pieneni silmissä ihmisenkaltaisen kokoiseksi ja muotoiseksi olennoksi. Lalfar ei voinut uskoa tämän tai minkään olennon pystyvän tekemään niin, mutta niin juuri tapahtui. Muuttunut olento puhui nyt tavallisesti suullaan, esitellen itsensä ja ison olennon. Lohikäärme antoi kuvan, että patsas oli tilanteessa mukana, kun Phoeben lohikäärmettä, valtiaslohikäärmettä, lukittiin Phoeben alle.

Siitä oli jo sen verran aikaa, että Lalfar epäröi hiukan muistiaan, mutta Tanamorin patsas, Elageiros, ei tainnut koskaan mainita sankarin rotua suoraan. Oli luonnollista uskoa sankarin olleen atlashaltia, sillä se oli atlashaltioiden kertoma tarina. Ehkä Aleon kyseenalaistamaton uskomus atlashaltiasankarista oli jossain määrin tarttunut myös muihin ryhmän jäseniin ja vahvistanut mielikuvaa. Tämä patsasolento kuitenkin vaikutti olleen se mainittu sankari lohikäärmeen puheista ja kaikesta muuta päätellen. Vielä alttarin päällä oleskellut Aleokin näytti sen tajuavan tai ainakin tämän epäuskoinen olemus ei näyttänyt keksivän muita selityksiä asialle.
Vaarallinen metsästäjä Vixar
Lakimies Firdorn

User avatar
Kide
Posts: 312
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Post by Kide » Sun Sep 16, 2018 5:27 pm

Ezram ei saanut katsettaan irti valtavasta, elävästä patsaasta. Mies uskalsi tuskin räpäyttää silmiään odottaessaan mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän mietti saattoiko tämäkin olla joku pirun magialla tuotettu temppu, mutta ei tiennyt mihin kaikkeen magialla oikein pystyttiin. Jonkinlaisiin hallusinaatioihin kaiketi, mutta entä tuo uskomaton ääni mikä hiljaa liikkuvasta patsaasta lähti tai nuo maahan ropisevat kivet? Pystyttiinkö sellaista luomaan tyhjästä? Ainakaan Llianjin ei valmistautumisestaan päätellen epäillyt mitään temppua. Ezram uskalsi liikauttaa katseensa vilaukselta Aleon suuntaan, joka hänen yllätyksekseen oli vajonnut polvilleen maahan täysin murtuneen näköisenä. Kaikki se ylpeys, jolla mies itseään kantoi näytti hävinneen ja haltiamies lojui maassa kuin ohuena kuorena siitä, mitä hänen olemuksensa oli joskus ollut. Ei jumalauta! Saattoiko tämä kaikki olla totta?

Ezramin katse oli jo hakeutunut saman tien heidän takaansa kuuluneeseen outoon, yhtä aikaa kevyeen ja silti niin voimakkaaseen ääneen, jota hän ei tunnistanut, kun Llianjinin huuto siitä varoitti. Vanha sotilas olisi halunnut vilkaista vielä taakseen jäänyttä kivistä hahmoa, mutta katsottuaan kerran läheisen kallionkielekkeen päälle laskeutuneeseen otukseen, ei hänen päänsä suostunut liikkumaan siitä irti.
Jokin salamaa muistuttava syöksähti lohikäärmettä kohti Llianjinin sauvasta ja sai Ezramin säpsähtämään. Ezram astui pari hyvin varovaista askelta eteenpäin miekkaansa ylhäällä edessään hikisillä käsillä puristaen kuin olisi roikkunut aseen varassa. Hän odotti liskon hyökkäävän heitä kohti hetkenä minä hyvänsä Llianjinin ohi menneestä iskusta suivaantuneena ja oli vakaasti päättänyt ainakin saada tuikattua miekkansa tuon mahaan ennen kuolemaansa. Mutta mitään ei tapahtunut. Tai ei ainakaan mitään liikettä, vaan jotain vielä oudompaa; joku alkoi puhumaan heille. Tervehti heitä. Ruskea poninhäntä heilahteli, kun Ezram pälyili ympärilleen etsien tuon äänen lähdettä. Ympärillä ei kuitenkaan näkynyt ketään heidän ja näiden käsittämättömien olentojen lisäksi. Ääni oi muutenkin hyvin outo, kuin se olisi kuulunut joka suunnasta muttei silti oikein mistään. Ja kuin joku olisi puhunut aivan korvan juuressa, vaikkei lähettyvillä ollut kuin Llianjin ja Ioachim. Ezramin mieli oli nopeasti tehnyt omat johtopäätöksensä: joko Llianjinin antama rohdos oli kaikkea muuta kuin hyväksi tai tältä tuntui tulla hulluksi. Jo sen aika olisi ollutkin, ettei hän hallinnut omaa mieltään, Ezram mietti synkästi, mutta ei tämä kaikki kuitenkaan ihan siltäkään vaikuttanut; muut seurueessa näyttivät näkevän saman kuin hän ja ilmeistään päätellen kuulevankin.
Vanha Llianjin näytti olevan ainoa, joka pystyi kokoamaan mielensä reagoimaan tilanteeseen jotenkin, mutta mitä ikinä haltia yrittikin, jäivät tulokset vaivuiksi. Llianjin vaikutti murtuneelta, kun ei löytänyt kipeästi tarvitsemaansa apua magiastaan, ja se taas sai hikipisarat valumaan myös Ezramin ohimoita myöten. Ei hän koskaan ollut magiaan luottanutkaan, mutta oli tällä kertaa salaa toivonut, että siitä voisi olla hyötyä. Nyt he siis olisivat kahden miekan varassa, ja niin paljon kuin Ezram tukeutuikin raudan voimaan, tällä hetkellä sekin lohtu tuntui kovin laihalta.

Ezram kamppaili päänsä sisällä omien surisevien ajatusten ja kuulemansa äänen kesken. Hänen oli hankala keskittyä ymmärtämään mitä ääni yritti sanoa - oikeastaan hän ei olisi halunnutkaan kuulla sitä, sillä tuossa äänessä oli jotain liian hämärää. Sanat kuitenkin kaikuivat miehen tajuntaan ja osan niistä hän poimikin ymmärrettävästi. Vaikka äänen rauhallisuus ja sen tuoma viesti kehoittivat heitä olemaan huoletta, puristi Ezram miekkaansa rystyset valkoisina ja sellaisella tarmolla, että hänen käsivartensa värisivät.
Ezramin otsa oli pelkkää ryppyä ja silmät tuskin näkyivät luomien raosta hänen tuijottaessaan tuimasti sinisenä kiiltävää lohikäärmettä. Mutta se mitä seuraavaksi tapahtui, aukaisi vanhan sotilaan silmät pyöreämmiksi kuin sen olisi voinut uskoa olevan mahdollista, ja parran keskelle ilmestyi kasvava aukko, kun miehen leuka lähti valumaan ihmetyksestä alaspäin. Se mitä Ezram luuli juuri nähneensä ei voinut mitenkään pitää paikkaansa, eihän? Yhdessä hetkessä se valtava lohikäärme oli hävinnyt ja tilalla seisoi haltia. Nyt Ezram ainakin tiesi, mistä se puhe oli kuulunut. Mutta muuten tämä kaikki, eihän tämä voinut olla totta? Tämän täytyi olla jonkinlainen huijaus! Tuon maagikon metkuja, joka kallionkielekkeellä nyt seisoi viimein paljastaen itsensä...
Ezram laski miekkaansa ja hivuttautui hiljaa parin askeleen päähän Ioachimin luo harpponeen Llianjinin viereen, aikomuksenaan vaivihkaa kysyä, mihin heidän olisi varauduttava tuollaisia illuusioita luovan maagikon edessä. Haltiamiehen olkapäätä kohti nostettu käsi pysähtyi kuitenkin puolimatkassa ja valahti onnettomasti takaisin miekankahvalle toisen käden seuraksi, kun Ezram kuuli Llianjinin empivästi esittämät kysymykset. Ezram käänsi päätään puolittain Llianjinin suuntaan täydellisen epäuskon vallassa.
"Mitä sinä meinaat?" hän sihahti hiljaa haltialle varoen liikuttamasta liikaa huuliaan puhuessaan, olettaen ettei tuo muukalainen voisi kuulla hänen sanojaan. "Nyt on aika iskeä. Pystyykö tällaista harhaa luomaan yksin vai onko hänellä odotettavissa seuraa?"
Ezramin maailmankuvaan eivät mahtuneet elävät kivet ja muodonmuuttajat, joten hänen silmissään kaikki oli nyt valhetta, tarkoituksella luotua harhakuvaa. Ja tällaisten harhakuvien luonti söi äkkiä pohjan ystävällisiltä sanoilta, eikä Ezram uskonut kyseessä olevan muun kuin omituisen väijytyksen. Ezramilla ei ollut hajuakaan tuon kalliolla seisovan ilmeisen maagikon motiiveista, tai oliko tällä piilossa seuraa, mutta hänen epäilyksensä oli, että tämä luottamuksen hakeminen oli vain ansa, jolla tuo halusi saada etulyöntiaseman suurempaa joukkoa vastaan.

Post Reply