Page 2 of 4

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Posted: Sun Sep 16, 2018 6:15 pm
by Tinanja
Taenyathar

Näiden reaktiot olivat oletettavia - tuntematonta vastaan oli helppo suhtautua epäilevän vihaisesti, eikä lohikäärmeitä saati jättejä oltu näiden hänen edessään seisovien olentojen aikana. Vaikka näistä ainakin yksi vaikutti olevan maagikko, Taenyathar epäili, ettei tämänkään tietotaito maagikoiden perinteidenkään avulla olisi riittänyt selittämään tätä. Ainut, joka olisi voinut kansansa tarujen ja historiankirjojen perusteella kommentoida asiaa näytti siltä, ettei oikein pitänyt Keldruthista. Mikä, Atlashaltioiden ylimielisyyden ja oman rotunsa ylemmiksi näkemisen osalta sopi kuvaan paremmin kuin hyvin. Mutta tuon vanhemman haltiamiehen, maagikon kysymyksistä pään sisällä kuuluneista äänistä sai lohikäärmeenkin yllättyneeksi. Hän oli epäillyt, että jumalat voisivat viimein nostaa päätään horroksestaan ja hiljaiselostaan, mutta että he osallistuisivat näinkin suoraan tilanteen ratkaisemiseen? Toisaalta tämän kaiken sekaan puhe horrostavista jumalista, jotka nyt syystä tai toisesta halusivat osallistua maankamaralla tapahtuviin asioihin voisi vain sekoittaa näiden jo nyt sekaisin olevia mieliä liikaa niin ehkä hänen oli parempi ottaa syyt niskoilleen tuon häiritsemisestä.
"Asian... voi ilmaista niin", tuon tulkitsematon ääni vastasi haltialle, joka kaiken tämän tapahtuneen jälkeen avasi suunsa puhuakseen hänelle. Keskusteluyhteys oli kieltämättä parempi kuin ei mitään, vaikka aiheeseen pääsy voisikin kestää hetken - Taenyatharista jopa tuntui hetken pahalta sekoittaa näiden viattomien hahmojen mieltä. Hän tosin palasi nopeasti ajatuksissaan maan kamaralle - valtiaslohikäärmettä ei pysäytettäisi säälimällä niitä, jotka jo olivat sotkeneet itsensä tämän kaiken sekaan.

"Ymmärrän, että se, mitä olette kokeneet, ja mitä nyt näette ja näitte edessänne on vaikea ymmärtää, mutta antakaa minulle... ja Keldruthille", hoikkasorminen, kalpea käsi viittasi edelleen hitaasti heräilevää jättiä kohden. "Mahdollisuus selittää... Kuten sanoin, olimme molemmat paikalla, kun kaupunkinne tuhonnut valtiaslohikäärme lukittiin rannikolle maata tuhoamasta", tämä toisti sitten aiempia sanojaan toivoen useamman seurueen jäsenistä nyt sisäistävän niistä edes osan.
"Toivon mahdollisuutta keskustella, ja parhaani mukaan vastata kysymyksiinne... sekä minun, että Keldruthin osalta", totesi Taenyathar sitten. "Ja, kerroinkin että minun nimeni on Taenyathar, mutta saanko tietää teidän nimenne myös?" lohikäärme kysyi sitten. Tämä seisoi eleettömästi, kädenviittausta lukuunottamatta liikkumatta ja pää hieman alaspäin painettuna toivoen luovansa mahdollisimman pienen uhkan näille. Ehkä onneksikin Keldruth näytti heräävän hitaasti vuosituhansien horroksestaan - ja sittenkin, kun tämä pääsisi hitaasti ajantasalle, olisi tuon kanssa kommunikointi noiden... ihmistenkaltaisten olentojen mielestä varmasti hidasta.

Ingvild

Tilanne näytti siltä, että se rauhoittui hitaasti - Aleo näytti edelleen pettyneen epäuskoiselta, Iochim ja Ezram puristivat miekkojaan rystyset valkeina ja Llianjin nojasi sauvaansa Eliezen seistessä hänen tapaansa siinä joukon laidalla, tilannetta lähes suu auki tuijottaen. Ingvild risti hitaasti kätensä rintakehälleen toivoen alitajuisesti saavansa itseään etääntymään tilanteesta sen verran, että voisi ajatella sitä jollain lailla objektiivisesti. Se oli kuitenkin vaikeaa, lähes mahdotonta. Sentään Llianjin näytti saavan suunsa tilanteen edessä auki, puhutellen tuota haltiaksi muuttunutta olentoa, kysymällä oliko tämä ohjannut heidät tänne. Vastaus... ei ollut niin suoraviivainen kuin varmasti useampikin tästä porukasta olisi toivonut, mutta se oli vastaus. Ilmeisesti sanoissa, joita tämä aiemmin rauhanomaisuudestaan oli sanonut, oli jotain perää. Ainakaan mikään tuon tekemisissä ei antanut aihetta... vielä... epäillä asiaa. Oli lisäksi fakta, että tämä, ja tuo jätti voisivat saada heidät pyyhittyä maailmankirjoista alta aikayksikön siitä huolimatta, mitä he nyt tekisivät. Ehkä olisi... selviytymisen, ja tilanteen selkiämisen vuoksikin parempi kuulla, mitä tällä... näillä heidän polulleen eksyneillä olennoilla olisi sanottavanaan.

"Emmeköhän... voi kuunnella, mitä teillä on sanottavanne", Ingvild sanoi viimein varovasti, käsiään siirtämättä mihinkään. Niiden kropan ympärille kietominen toi ehkä lievää lohtua siihen kaiken tuntemattoman määrään mitä viimeisen minuutin, kahden aikana oli nähty. "Olen Ingvild Skeldane", tämä sanoi vielä viimein, vilkaisten nyt muitakin arvioiden - kai nämäkin ymmärtäisivät, että... heidän selviytymis- ja tiedonsaantimahdollisuutensa kasvaisivat merkittävästi, jos he eivät olisi se osapuoli, joka taistelun aloittaisi? Ingvildillä ei ollut lainkaan halua alkaa tapella näitä vastaan... ja kaikkien niiden sekalaisten tunteiden seassa naiselle niin tyypillinen uteliaisuuskin alkoi hitaasti nostaa päätään.

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Posted: Fri Sep 21, 2018 8:21 pm
by Kuparirapu
Llianjin räpytteli silmiään, yrittäen hitaasti kasata järkevää kuvaa niistä palasista, joihin hänen aiemmat epäilyksensä oli hajotettu lohikäärmeen saapumisen myötä. Mutta hän havahtui yllättäen kuullessaan Ezramin matalan äänen viereltään. Käännähtäen miestä kohti Llianjin katsoi tätä epäuskoisen näköisenä:
"Harhaa? Luuletko sinä että tämä on..."
Mutta Llianjin nielaisi äänensä, ennen kuin yritti tehdä lisää typeriä kysymyksiä. Hänen täytyi muistaa, että Ezramin kaltaiselle oppimattomalle tavallinenkin magia oli hämmentävää ja jopa luonnonvastaista. Puhumattakaan tällaisesta näytöksestä. Ja mies yritti yhä etsiä väijytystä, koska Llianjin oli mennyt lausumaan epäilyksensä miehelle aiemmin.
Nauliten katseensa vanhan miehen silmiin Llianjin lausui äänellä, joka oli kova kuin rauta:
"Ezram, kuuntele tarkkaan. Sinun täytyy selvittää pääsi, oli se kuinka vaikeaa tahansa. Yksikään maagikko, ymmärrätkö, kukaan tässä maailmassa ei kykenisi tähän kaikkeen. Tämä kaikki on todellista...vaikka en ymmärrä miten. Mutta nyt emme voi taistella, ainoastaan tehdä mitä meille käsketään. Ainakin nämä olennot ovat enemmän tai vähemmän lihaa ja verta, todellisia ja kosketettavissa. Älä siis tee mitään hätiköityä."
Jättäen Ezramin selviämään näillä ohjeilla Llianjin kääntyi haltiamuodon ottanutta lohikäärmettä kohti, ja kooten itsensä hän suoristautui koko pituuteensa. Tässä se viimein oli, tämä lohikäärme oli puhunut hänelle suoraan, tai jonkin toisen reitin kautta. Ja tieto että äänen takana oli todellinen olento, vaikka sitten äärettömästu häntä mahtavampi, eikä taivaan tyhjyydestä kajahtelevä ääni, antoi hänelle jotain mihin tarttua varmuudella. Ingvildin esittäytyessä vanha haltia astui muutaman askeleen lähemmäs, suoraan vieraan haltian eteen. Hänestä tuntui kuin hän olisi seissyt kuninkaallisen edessä, ja jostain muistojensa hämäristä se nostatti Llianjin mieleen kuinka tällaisissa tilanteissa tuli esiintyä edukseen. Painaen päänsä kunnioittavaan kumaraan ja kiertäen toisen kämmenensä rinnalleen hän lausui:
"Minä olen Llianjin Shalheira. Metiksen lähettiläs, sen uskollinen palvelija ja mestarimaagikko. Shalheiran suvun nimen perijä ja viimeinen jäsen, maagikko Almyth Mayrzan salaisuuksien vaalija sekä hänen entinen oppipoikansa. Kunnioitukseni teille molemmille, Taenyathar ja Keldruth."
Pitäydyttyään hetken aikaa kumarassa, odottaen josko hän oli lausunut vieraat nimet virheellisesti, Llianjin suoristautui ja parhaansa mukaan katsoi vierasta haltiaa suoraan silmiin. Vaikka tämän vieraat piirteet ja olemuksesta huokuva väkevä tunne saivat hänet tuntemaan olonsa jokseenkin mitättömäksi.
"Olemme matkanneet kauan, jokainen meistä, ja olisimme kiitollisia saada vastauksia kysymyksiin joita olemme kantaneet muassamme alusta alkaen," hän jatkoi. "Sanoitte todistaneenne tämän lohikäärmeen vangitsemisen aiemminkin. Se aiheutti suunnatonta tuhoa ja monen elämän menetystä paetessaan, mutta onko tarkoituksenne silti vangita se uudelleen? Ken tietää, jos se pakenee uudestaan viattomien hengen hinnalla."

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Posted: Thu Sep 27, 2018 6:34 pm
by Anlie
Olentojen ja Llianjinin välillä käyty keskustelu sai vähitellen Ion palaamaan hämmennyksestään ja pohtimaan, oliko vanhempi haltia kenties tiennyt mikä heitä oli vuorella odottanut. Kaikesta päätellen Ezramkin saattoi olla mukana juonessa, koska tämä oli harpponut heidän vierelleen ja nuo kaksi supattivat kiihkeästi jotakin keskenään. Sen sijaan Elieze ja Ingvild tuntuivat tarkkailevan tilannetta järkähtämättömän rauhallisesti, mikä sai Ion puristamaan miekkansa kahvaa tiukemmin ja korjasi asentoaan. Eihän hän voinut jähmettyä, jos jopa joukon naiset pysyivät täysin toimintakykyisinä.

Ioachimin oli vaikea uskoa että nämä kaksi muukalaista olisivat täysin rauhanomaisia, varsinkin kun toinen heistä oli pysynyt täysin vaiti ja luimuili edelleen valtavassa hahmossaan heidän yläpuolellaan. Sentään tämän...Taenyatharin sanomisiin oli helpompi keskittyä kun ei tarvinnut pelätä murskaantuvansa tämän jalan alle. Iosta monikin asia tuntui täysin käsittämättömältä, olivat olleet paikalla kun lukittiin ja valtiaslohikäärme, ensinnäkin molempien pitäisi varmaankin olla käsittämättömän vanhoja, toiseksi olivatko nämä jotenkin alamaissuhteessa siihen maan alta nousseeseen hirvitykseen ja kolmanneksi - lisää lohikäämeitä, hitto soikoon. Ioachim kuitenkin epäili että tämä ei ollut sopiva hetki avata suutaan ja esitellä epäilyksiään, vaan antaa asioista enemmän perillä olevien päättää miten tilanteeseen pitäisi suhtautua. Hän voisi sillä välin pitää silmällä ympäristöä ja ainakin repiä Aleon tarvittaessa kauemmas.
Llianjinin pitkänlaisen esittelyn jälkeen Iosta tuntui että häneltä puuttui vastaavaa arvovaltaa saavuttaakseen titteli jos toinenkin, mutta yritti silti pitää äänensä vakaana, ettei olisi menettänyt sitä vähäistäkään. Saatuaan kurkkunsa selväksi rykäisyllä ja nielauksella, Io lausui niin rauhallisesti että yllätti itsensäkin: "Ioachim. Tämän herra Aleo Om'ardan", hän nyökäytti päätään kohti edelleen liikkumatonta atlashaltiaa, "henkivartija."

Io silmäili Aleota hetken, odottaen että tämä olisi napsahtanut tarvittavien määritelmien puutteesta, mutta reaktiot puuttuivat edelleen. Mikä ihme hänen työnantajaansa oli mennytkään, Io alkoi huolestua. Olisiko jompikumpi näistä muukalaisista langettanut jonkun lumouksen tämän ylle, joka sai haltian tuijottamaan eteensä kummallinen ilme kasvoillaan. Varsin ovelaa - yksi joukon jäsen pois pelistä heti kättelyssä. Siirtäen katseensa ylimalkaisesti takaisin sinipukuiseen hahmoon, vilkuillen välillä ympäristöä ja Keldruthin valtavaa hahmoa, Io kurtisti kulmiaan mietteliäänä, valmiina kuitenkin kuuntelemaan mitä lohikäärmeillä oli sanottavanaan.

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Posted: Mon Oct 01, 2018 5:58 pm
by Arlin
Lalfar ei tiennyt mitä Llianjin tiesi tilanteesta ja heidän edessä seisovasta haltiamaisesta lohikäärmeestä. Näiden kahden välinen keskustelu kuitenkin antoi sellaisen kuvan, että he tunsivat toisensa jotenkin, ei välttämättä suoraan, mutta jotenkin. Lalfar ei aikonut arvostella Llianjinin salailua matkaan liittyvistä tiedoista, mutta hän oli silti hiukan yllättynyt tästä. Lalfar ei tiennyt mitä Llianjin tiesi tilanteesta ja heidän edessä seisovasta haltiamaisesta lohikäärmeestä. Näiden kahden välinen keskustelu kuitenkin antoi sellaisen kuvan, että he tunsivat toisensa jotenkin, ei välttämättä suoraan, mutta jotenkin. Lalfar ei aikonut arvostella Llianjinin salailua matkaan liittyvistä tiedoista, mutta hän oli silti hiukan yllättynyt tästä.

Lohikäärme selitti hiukan lisää heidän aikeista ja esitteli samalla itsensä ja patsasolennon. Lalfar oli vielä hiukan varuillaan tilanteesta, vaikka hänellä ei pitäisi loogisesti olla siihen mitään syytä. Tunnelmaa helpotti Ingvildin esitellessä itsensä ensimmäisenä näille olennoille. Llianjin jatkoi kuin imitoiden Aleota esitellessään itseään. Ioachimin vielä esitellessä itsensä, ja ohimennen vielä järkyttyneen Aleon, päätti Lalfarkin esitellä itsensä.
"Elieze. Olin kaupungissa teidän mainitseman valtiaslohikäärmeen noustessa Phoeben alta", Lalfar esitteli jo nyt varsin tottuneesti valenimellään. Puolhaltia arveli valenimen olleen jo aika turha, he tuskin palaisivat takaisin Phoebeen ennen kuin lohikäärmeongelma olisi kokonaan ratkaistu, mutta nyt ei ollut oikea aika sekoittaa ryhmäläisten päitä yhtään enempää toisilla nimillä.

Llianjinin kysymys valtiaslohikäärmeen vangitsemisesta herätti mielenkiintoisia kysymyksiä näiden kahden aikeista. Seurasivatko nämä kaksi Atlashaltioiden vuosituhansien takaisia suunnitelmia vai oliko näillä jokin toinen suunnitelma? Miten he haluavat tämän ongelman päättyvän?

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Posted: Tue Oct 02, 2018 10:10 am
by Kide
Kyllä, Ezramille oli hyvin vaikeaa, melkein mahdotonta selvittää vanhaa päätänsä ymmärtämään tätä kaikkea. Miten tämä kaikki saattoi olla todellista? Tuo elävä kivimöhkäle ja tuo lohikäärme...haltia. Ezram tuijotti tuimasti Llianjinia ja mutristi epäuskoisesti suutaan haltiamiestä kuunnellessaan. Miten hänen pitäisi tämä ymmärtää, jos Llianjinkaan ei satojen vuosien kokemuksellaan maagikkona osannut sanoa miten tämä oli mahdollista? Ezramin katse haravoi Keldruthin ja Taenyatharin välillä hänen jäädessä punnitsemaan Llianjinin sanoja. Jos tuo haltia oli oikeassa ja nämä olivat aitoja olentoja, tiesi Ezramkin paremmin kuin käydä miekka tanassa taistoon. Jos tämä oli totta, olisi todella oltava varovainen. Niin niskakarvat pystyyn nostattava kuin tilanne olikin, olisi siis kai parasta vain odottaa ja seurata vielä. Kuunnella, mitä näillä olennoilla oli sanottavanaan ja päättää sen jälkeen mitä siitä voisi uskoa saati mitä tästä kohtaamisesta seuraisi. Ainakin toistaiseksi tuo haltiaolento näytti tekevän kaikkensa näyttääkseen vaarattomalta, ja vaikka tuo lähes liioitellun rauhallisten ja hienojen eleidensä takia vaikuttikin Ezramista entistä epäilyttävämmältä, antoi vanha sotilas miekkansa laskeutua alemmas toisen käden varaan ja laski painonsa kantapäilleen.
Ezram vilkuili edelleen tuon tuostakin ympärilleen, mutta pystyi viimein myös keskittymään siihen, mitä tuo muukalainen heille kertoi. Mutta ei siltikään ymmärtänyt tämän kaiken merkitystä. Jos tuo kaksikko oli ollut paikalla ja tiesi mitä tehdä, ja ennen kaikkea myös halusivat vetäistä sen tuholaislohikäärmeen pois mantereelta tavalla tai toisella, miksi he seisoskelivat vielä täällä ja juttelivat heille? Eikö tuo haltia olisi voinut vain itse herättää tämän "ystävänsä" milloin vain? Ei, Ezram ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt mitä täällä tapahtui ja miksi. Saati mihin hän saattoi enää uskoa.

Ezram seurasi esittelyjä leukapielet kireinä. Ehkä tämä oli typerintä mitä hän oli pitkään aikaa päättänyt tehdä, mutta silti hän päätti luottaa Llianjiniin tässä asiassa, ainakin toistaiseksi. Ja se kai vaati esittelyjä hänenkin osaltaan, olipa tuon vieraan haltian sanoissa totuuden perää tai ei.
"Ezram... Barragan", hän murahti muiden jälkeen yksinkertaisesti, Taenyatharia silmät viiruina tuijottaen. Niistä ajoista, kun Ezram oli voinut luetella pitkän rimpsun titteleitä tuntui olevan vain henkäys ja silti jo ikuisuus aikaa. Tällä hetkellä vanha sotilas ei kuitenkaan kaivannutkaan noita tähdennyksiä palkkasoturin ajoiltaan, eihän häntä olisi edes huvittanut sanoa nimeään sellaisenaankaan.
Llianjin oli astunut eteenpäin ja ottanut paikkansa jonkinlaisena johtajahahmona tilanteessa. Ezramilla olisi ollut mielessään polttavempiakin kysymyksiä, joilla koittaa raottaa tämän kaksikon tai ainakin tuon Taenyatharin motiiveja, mutta hän tyytyi pysymään hiljaa aloillaan ja seuraamaan keskustelua synkkä ilme kasvoillaan. Hän antoi katseensa kierrellä edelleen myös ympärillään, tarkistaen vaivihkaa Keldruthin lisäksi läheisimmät puskat ja kivenlohkareet sekä metsänreunan. Epäilys roikkui yhä hänen hartioillaan ahdistavana kuin märkä, raskas rätti, jota ei niin vain saanut karistettua pois.

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Posted: Wed Oct 03, 2018 8:21 pm
by Tinanja
Taenyathar

Ei ollut yllättävää, että häneen suhtauduttiin edelleen näin etäisesti ja epäillen, mutta ainakin nämä näyttivät hitaasti rentoutuvan - ja kaikki, paitsi yksi esittelivät itsensä vähintään lyhyesti. Kaksi näistä näytti olevan maagikoita - magia oli helppo aistia, vaikka se vähäistä näillä ihmisolennoilla olikin... Ja sitten oli Atlashaltia, joka ei näyttänyt reagoivan mitenkään ympärillään tapahtuvaan keskusteluun. Tuskin nämäkään olivat vuosituhansien aikana muuttuneet tavoiltaan miksikään... muut rodut kylläkin, sen Taenyatharkin oli matkoillaan ja tarkkailullaan huomannut. Ezramiksi esittäytynyt mies laski asettaan ja vaihtoi asentoaan rennommaksi, toinen seurueen naisista mainitsi olleensa kaupungissa Valtiaslohikäärmeen noustessa sieltä. Eniten titteleitä eteensä ja jälkeensä kuitenkin oli ladellut tuo näyistä ja äänistä kysynyt haltiamaagikko, joka oli jo elämänsä ehtoopuolella. Ilmeisesti se toi tälle jotakin kunnioitusta näiden muiden osalta, sillä tämä näytti olevan keskustelua johtava osapuoli. Toisaalta, maagikkona tämä varmasti oli lukenut myös vähän vanhempia kirjoja, ja kääreitä, joissa saattoi olla jopa mainittuna jotakin lohikäärmeistä.

"Mikäli jatkatte polullanne, pitkä matkanne on vasta alkamassa", lohikäärme sanoi sitten, kääntäen nyt seuruetta arvioimasta katseensa tarkastelemaan Llianjiniksi itsensä esitellyttä maagikkoa. "Mutta vastaamme mielellämme kaikkiin kysymyksiin, mihin vain meillä on jotain vastauksia", totesi Taenyathar sitten, nyökäten lyhyesti näille matkalaisille vielä. "Tosin sallinette minun ensin kertoa oman versioni tarinasta, sillä uskon sen vastaavan suurimpaan osaan kysymyksistänne...", tämä totesi ennen kuin hänen äänensä näytti hetkeksi vain häipyvän, kun tuo mietti, miten olisi tarinansa aloittanut vuosituhansien takaa.

“Kuten sanoin, olen elänyt vuosituhansia”, lohikäärme aloitti sitten, katsoen arvioiden jokaista seurueen jäsenistä. “Kun Valtiaslohikäärme ensimmäisen kerran nähtiin, teidän ajanlaskunne mukaan oli Lohikäärmeiden ensimmäinen aika. Palvelin silloisen johdossa olleen lohikäärmeen oikeana kätenä. Valtiaslohikäärmeen valtakauden tavoite oli tämän omien sanojen mukaan tuoda vaurautta ja rauhaa… ja sitä se ensin toikin. Hän oli suurempi, vahvempi, maagisempi kuin kukaan meistä muista, ja edesauttoi omalta osaltaan yhteiskunnan kehitystä kulisseista… Kunnes, noin seitsemänsataa vuotta oli kulunut teidän kalenterinne vuosissa… Kun saavuimme 900-luvulle”, Taenyathar piti pienen tauon, kuin draaman luomiseksi, mutta keräsi vain ajatuksiaan asian osalta - ehkä hän, muut, olisivat voineet tehdä kuitenkin vielä enemmän asian ratkaisemiseksi aiemmin? Nopeammin?

“Kunnes emme saaneet häneen enää mitään kontaktia… Emme telepaattisesti, emme eleillä… emme millään tiedetyllä kommunikaation menetelemällä. Samalla Valtiaslohikäärme alkoi kylvää tuhoa tavalla, jota kukaan ei voinut kuvitellakaan… kaikkialle, missä tämä nähtiin, oli vain pelkkää tuhoa...”, lohikäärmeen ääni madaltui hieman, ja tuo piti jälleen pienen mietintätauon ennen jatkamistaan. “En tiedä, mitä tapahtui, mutta jotakin se oli”, hän epäili jumalten olevan osana asiaa, mutta eihän näitä oltu vuosituhansiin nähty - tai kuultu, joten oli vaikea varmistaa asiaa suuntaan tai toiseen.

“Eri kansakuntien, erityisesti jättien, lohikäärmeiden ja jopa jumalten, mutta myös haltioiden…”, Taenyathar vilkaisi arvioiden Aleota, joka ei näyttänyt edelleenkään reagoivan mihinkään ympärillään olevaan. “yhteistyöllä selvitettiin, että Valtiaslohikäärmettä ei voinut, eikä kannattanut tappaa, mutta sen horrokseen vaivuttaminen ja maan alle lukitseminen voisi toimia paremmin… pitkäaikaisena ratkaisuna”, lohikäärme sanoi sitten, vilkaisten nyt arvioiden jokaista ryhmäläistä mustilla silmillään katsovaa Keldruthia, joka ei kuitenkaan sanonut vieläkään mitään. “Paikaksi valittiin nykyinen Phoeben alue. SIlloin siellä oli vain Tanamor, joka suurimmaksi osaksi purettiin, riisuttiin tyhjäksi ennen toimenpiteitä, ja myöhemmin Atlashaltiat muuttivat sieltä myös kokonaan pois...”

“Jotta niin maaginen, jumlaten luoma olento voitaisiin vaivuttaa horrokseen, tarvittiin enemmän magiaa, mitä yhdessä paikassa aiemmin oli koskaan ollut. Sitä varten kaikki jumalista jätteihin ja lohikäärmeisiin yhdistivät voimiaan luodakseen Ajattoman salin, ja Ajan miekan”, Taenyathar lopetti viimein. Ehkä tähän väliin oli hyvä antaa noille pieni hengähdystauko kaiken informaatiotulvan välissä… tuskin nämäkään kaikkea voisivat sisäistää kerralla - ja nytkin puhuttiin tapahtumista vuosituhansien takaa.

Ingvild

Tarinassa vilisevät vuodet, vuosituhannet ja sanat aina jumalista jätteihin ja Tanamoriin oli vaikea laittaa yhtään mihinkään mittakaavaan. Silti naisella ei ollut suurta syytä epäillä, etteikö tuo haltiahahmossa heidän edessään seisova lohikäärme olisi puhunut totta. Tuskin tuo olisi voinut tuota kaikkea keksiä päästään, oli tämä lohikäärme tai ei. Mutta se, miten tarina kulki vuosituhansien takana melko lineaarisesti aina Tanamoriin ja Ajattomaan saliin saivat Ingvildinkin kohottamaan vähän kulmiaan. Nyt oltiin kyllä isojen legendojen ja asioiden äärellä… mutta kai legendatkit olivat joskus saaneet alkunsa jostain? Ainakin tänään he olivat nähneet legendojen olentoja enemmän kuin varmaan koskaan - lohikäärmeen, ja jätin, jollaista kukaan tuskin vuosituhansiin oli nähnyt. Ne harvat kirjoitukset, jotka jäteistä puhuivat, kertoivat näiden kadonneen lähellä ajanlaskun alkua, mikä tietyllä tavalla jopa sopi tuon tarinaan.

Tietoa tuli paljon, ja Ingvild oli varma ettei saanut siitä sisäistettyä puoliakaan - vain poimittua asioita sieltä sun täältä. Päälimmäisenä oli kuitenkin hämmästys Ajattoman salin ja Ajan miekan maininnasta, mutta myös siitä miten tarinan mukaan tuo lohikäärme, jota tarinassa Valtiaslohikäärmeeksi sanottiin, oli ollut vähintään neutraali, ehkä jopa niin kutsutusti hyvä? Että tämä ei ollut aina jakanut sitä hävitystä ja kauhistusta, jonka tuo nyt oli jättänyt jälkeensä Phoebestakin noustessaan?

Yhdestä asiasta Ingvild oli varma - tekivät he mitä tahansa, tai jättäisivät asian tähän, se tulisi muuttamaan historiaa ja Ceresin koko tulevaisuutta. Kaikki, mitä he olivat jo nähneet, kokeneet ja löytäneet itse yhdistettynä siihen, mitä lohikäärme… ja jätti heille kertoivat, kertoi että tilanne voisi vaatia enemmän, mitä heillä oli annettavaa. Ehkä… ehkä Llianjinin aiemmin matkalla mainitsemat äänet eivät olleetkaan olleet tuo lohikäärme, vaan jotain aivan muuta? Mutta… yhtä kaikkea, lohikäärmeenkin magia olisi siihen riittänyt.

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Posted: Tue Oct 09, 2018 8:02 pm
by Kuparirapu
Llianjin rypisti otsaansa mietteliäänä kuunnellessaan tätä melkoista tarinaa suoraan kaukaisimmasta historiasta. Jollei hänen edessää olisi seisonut elävä ja hengittävä lohikäärme, yksi tämän maailman ihmeistä, hän ei olisi välttämättä uskonut tätä kaikkea. Ja jos tämä kaikki tuntui muinaiselta jopa hänelle, niin mitenköhän heidän ryhmänsä lyhytikäisemmät jäsenet reagoisivat? Lajiperimä kun vaikutti perustavasti ajantajuun, ja ihmisten oli joskus vaikeaa käsitellä realistisesti yli sadan vuoden ajanjaksoja.
"Ette saanet enää yhteyttä...," vanha haltia toisti, ei niinkään keskeyttääkseen Taenyatharin, vaan järjestelläkseen omia ajatuksiaan. "Voisikohan olla mahdollista, että tuo yllättävä muutos vaikutti suoraan tähän...valtiaslohikäärmeeseen? Menettikö se silloin jonkin merkittävän osan ymmäryksestään tai älystään, taantuen pelkäksi pedoksi...?
Kun sitten puheeksi nousivat paitsi haltiat ja lohikäärmeet ja huhuina pidetyt jätit, Llianjinin oli pakko peittää suunsa hermostuneen naurahduksen aikoessa karata hänen huuliltaan. Tämän aamupäivän aikana hän oli todistanut asioita, jotka yhdellä rysäyksellä tekisivät hyllytolkulla historiaa ja uskonoppia käsitteleviä kirjoja turhiksi. Hetkeen Llianjin unohtui pohtimaan, millä ihmeellä hän kertoisi Metiksen rehtorille että heidän kokoelmistaan täytyisi hävittää melkoisesti turhia tekstejä...

"Aiva niin!" vanha haltia lausui äkkiä havahtuen lohikäärmene kertomukseen. Niinhän hän oli kuullut unissaan, valtiaslohikäärmeen heikkouden oli paljastettu olevan magia!
"Sanotte että Ajaton sali olisi todellinen...ja vielä Ajan miekkakin?" hän kysyi silmät jälleen hämmästyksestä levinneenä. Kynät ja musteet, kuinka monta myyttiä hän pääsisi vielä todistamaan todellisiksi? "Ja että ne luotiin...yksin tätä tarkoistusta varten? Jotta tämä valtiaslohikäärme voitaisiin vaivuttaa horrokseen?"
Hänen otsansa rypistyi hetkeksi syviin mietteisiin.
"Voisiko sellainen edes onnistua uudelleen...tai pitisikö sen edes tapahtua?" hän lausui vaimeasti. "Kuvaamanne olento, joka kykenee vain tuhoamaan...jos sitä ei ollut mahdollista surmata aiemmin, niin onko aika koittanut jolloin se onkin enää ainoa vaihtoehtomme? Muutoin voisimme vain sysätä ongelman tulevien vuosisatojen taakse, uusien sukupolvien harteille. Ja montako henkeä silloin menetettäisiin...?"

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Posted: Mon Oct 15, 2018 8:09 pm
by Anlie
Ezramin laskettua miekkansa Ioachim vilkuili muita hermostuneena, mutta vaikutti siltä että että varuillaanolosta oli kutakuinkin luovuttu ja kaksikon annettaisiin vapaasti pyyhkäistä heidät pois päiväjärjestyksestä jos niin haluaisivat. Toisaalta mitäpä he asialle mahtaisivat. Hämmästyen itsekin rauhallisuuttaan, Io höllensi otetta aseestaan ja hillitsi vaistomaisen halunsa nojailla miekansa kahvaan. Otuksethan voisivat pitää sitä epäkunnioittavana. Taenyatharin jokaista vuorollaan arvioiva katse tuntui Ioachimista vähintäänkin pistävältä ja sai nuorukaisen vaihtamaan levottomana painoaan jalalta toiselle. Levottomuutta aiheutti myös tämän kertomus, pelkästään sekin että sen kertoja oli ollut läheisessä suhteessa siihen Phoeben alta nouseeseen hirvitykseen.

Ioachim kuunteli ilmeettömästi muuta kertomusta, edelleen käsittämättä sitä että se edes jollakin tasolla voisi olla totta. Hänestä tuntui kuin olisi taas kuunnellut sisartensa tarinointia, jolloin sama kertomus muuttui kerta kerralta hurjemmaksi ja sai omituisia käänteitä ihan vain siksi että saisivat veljensä kinuamaan loppuratkaisua ennen aikojaan. Tässä se kutkuttava kohta vain ei ollutkaan ehkä se mitä sitten tapahtui, vaan miksi. Io huomasi toistelevansa sanaa päässään moneen asiaan liittyen, kunnes olento mainitsi jätit, Ajattoman salin ja Ajan miekan, ja Io alkoi epäillä todella näkevänsä unta. Toisaalta, lohikäärme oli juuri muuttunut heidän edessään joksikin haltiantapaiseksi, joten miksikäs ei. Onneksi hänen ei tarvinnut olla vastuussa tästä retkestä, ja sen johtaja tuntui saavan kysymykset ulos suustaan huomattavasti järkevämmässä muodossa verrattuna Ioachimin päänsisäiseen ihmettelevään kaaokseen.

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Posted: Tue Oct 16, 2018 5:44 pm
by Tinanja
Atlashaltia kohotti kesken kaiken kätensä päänsä yläpuolelle ja katsoi suurin silmin jättiä - edelleen polvillaan siinä alttarin, ja siihen isketyn avaimen edessä.
“Mitä, mitä olet tehnyt Atlashaltiasankarillemme?!” haltian huuto sai hetkeksi lähes koko solan kaikumaan, kun tämä näennäisesti täysin tyhjästä avasi sanaisen arkkunsa.

Hitaasti Keldruthiksi esitelty jätti käänsi katseensa alaspäin, suoraan Aleoon. Tämän tuhahdus sai tuon huulien yllä olevan pölyn lehahtamaan ilmaan auringonvaloa vasten, ja liikahdus tämän suoristaessa selkäänsä ja laskiessaan viimein koko painonsa vuorenseinämästä nojaamasta jaloilleen vuosituhansien jälkeen sai maankamaran tärähtämään. Sitten jokaisen seurueen jäsenen, ja ilmeisesti myös Taenyatharin päässä kaikui syvän matala, kumea ääni telepatian välittämänä:
“Atlashaltiat… he eivät ole muuttuneet vuosituhansien aikana miksikään”, olivat Keldruthin ensimmäiset sanat vuosituhansien horroksen jälkeen. Sanat oli lausuttu hitaasti, jokaista sanaa mielessä ja sanottaessa maistellen - liiankin hitaasti keskimääräiseen puheen tahtiin nähden.

Re: Ystävät vuosituhansien takaa

Posted: Thu Oct 18, 2018 4:57 pm
by Arlin
Lalfar kuunteli hiljaa Taenyatharin tarinaa itsensä, Keldruthin ja valtiaslohikäärmeen historiasta. Tarinassa oli paljon sisäistettävää. Aikavälit liikkuivat pahimmillaan tuhansissa vuosissa, mikä ei auttanut yhtään kaiken ymmärtämisessä. Jäteistäkään Lalfar ei ollut koskaan kuullutkaan, vaikka lohikäärme puhui kuin niitä olisi ollut useampikin. Arvatenkin patsasolento oli myös jätti, mutta kuinka hän ei ole koskaan kuullut heistä? Keldruth oli horrostamassa patsaana, mutta oli hankala kuvitella muidenkin piilotelleen yhteiskunnalta yhtä hyvin. Sitten Taenyathar mainitsi vielä Ajattoman salin ja Ajan miekan aivan uusina asioina, vaikkakin ainakin Llianjin taisi tunnistaa nämä jotenkin. Käyttikö sankari, tämä jätti, näitä hyödyksi valtiaslohikäärmeen vangitsemiseksi? Kuulosti siltä, että näitä tarvittaisiin uudelleen ja matka tosiaan jatkuisi vielä pitkään.

Lohikäärme antoi hetken aikaa ryhmän sisäistää kertomusta, mutta tyyni hiljaisuus puhkesi yllättäen Aleon epätyypilliseen raivontaan. Järkyttynyt Atlashaltia oli ilmeisesti koko tämän ajan yrittänyt järkeillä Atlashaltiasankarin puuttumista tästä kaikesta ja oli nyt täysin kieltäytynyt uskomasta jätin olleen se sankari. Jätti nyt katsoi selkeästi Aleota, varmasti vasta pystyen kiinnittämään mihinkään huomiota herätyksensä jälkeen. Lalfar kuuli hetken päästä taas ääntä päänsä sisältä. Keldruthin toteamus Atlashaltioista oli jotain, mitä Lalfar oli itsekin ehtinyt matkan aikana epäillä kyseisestä rodusta.