Kysymyksiä yli aikakausien

Suuri manner on täynnä kaupunkeja, kyliä ja tutkimattomia kolkkia, joihin matkalainen saattaa eksyä.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 413
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Kysymyksiä yli aikakausien

Post by Kuparirapu » Wed Dec 26, 2018 10:05 pm

Sorjat kädet tarttuivat Llianjinin hartioista pehmeästi, mutta kosketuksessa tuntui myös vastaansanomatonta voimaa jota ei vain sallittu päästä näkyviin. Llianjin antoi Taenyatharin kohottaa itsensä ylös, ja ilman lohikäärmeen kevyttä tukea vanha haltia olisi voinut horjua jaloillaan. Odottava jännitys sai hänen korvansa humisevaan ja sitten Llianjin tunsi Taenyatharin aloittavan. Tämän mahti ei ollut kosketus eikä ääni, vaan enemmän kuin kuiskaus juuri hänen korviensa tavoittamattomissa. Tai kevyt kihelmöinti hermojen kärjissä, lämpö joka hiipi pitkin ihoa jostain niskan paikkeilta päänahka pitkin ja sai hänen korviensa kärjet nytkähtelemään.
Lohikäärmeen sanojen mukana oli kuin jokin olisi liikahtanut Llianjinin kallossa, aivan silmien takana, ja totellen vanha haltia räpäytti silmiään hitaasti. Muutos oli niin yllättävä ja nopea, niin luonnollisen tuntuinen, että hän havahtui siihen vasta kun se olikin jo tapahtunut.
Kaikki oli...kirkkaampaa. Terävämpää. Llianjinista tuntui että hän näki jokaisen laudan pinnassa luikertelevat uurteet kuin ne olisi kaiverrettu lasiin, ja samalla paljon enemmän huonetta kuin aiemmin. Llianjin liikutti hitaasti päätään ja ähkäisi nähdessä seinää vasten nojanneen sauvansa. Sen, jonka olisi pitänyt olla hänen takanaan tuolin vierellä. Ja se kaikki liike, kaikkialla kytevä mahti jonka hän kykeni vain vaivoin ymmärtämään magiaksi. Kuinka mikään paikka tässä maailmassa voisi olla hiljainen, tai pimeä, kun sen alla piilivät tällaiset magian virtaukset? Kaikki tuntui liikkuvan jatkuvasti, mutta rauhassa. Ilman kiirettä tai kaaosta, kuin jokaisella laineella olisi ollut selkä suunta ja tarkoitus.
Llianjin ei edes tuntenut kyyneltä ennen kuin se norui hänen poskeaan pitkin, eikä hän yrittänyt hillitä niitä. Hän itki edessään aukeavan näyn kauneutta, ja hän itki sitä että oli ollut niin sokea niin kauan. Vuosia, vuosiokymmeniä, kokonaisia vuosisatoja, eikä hän ollut koskaan edes kyennyt kuvittelemaan tällaisesta.
"Näinkö...lohikäärmeet näkevät?" hän kuiskasi käheästi ja ohikiitävästi Llianjin tunsi niin voimakkaan kateuden piston sydämessään että se miltei sattui, ennen kuin hän keskittyi uudelleen näyn kauneuteen. Taenyatharin sanat kuuluivat jostain takaa, ja tämän neuvoa seuraten Llianjin kohotti oman kätensä kasvojensa eteen. Ja nyt hän ei nähnyt vain pehmeän ihon verhoamia luita ja lihaksia, vaan magian joka siinä piili. Magia, hänen magiansa. Hänen mahtinsa. Katsoessaan sen hidasta liikahtelua Llianjinista tuntui yhtäkkiä kuin hän olisi katsonut vanhan ystävän kasvoja. Ystävän, jota hän ei ollut koskaan edes tiedostanut tai kiittänyt, mutta joka ei siitä huolimatta ollut häntä pettänyt. Llianjinin huulilta pääsi kevyt naurahdus ja ojentaen kättään hän keskittyi seinää vasten lepäävään sauvansa. Hänen mahtinsa sytytti sormuksen kutsuriimut loistamaan, ja niiden ympärille näytti syntyvän pehmeä aallokko. Kuinka kaunis se oli, niin pieni mutta silti niin täynnä elämää. Ja sauva vastasi, sanattoman vastauksen lausuttuun käskyyn. Helmipähkinäpuinen sauva riensi hänen luokseen, kuin uiden läpi auringon valaiseman aallokon, ja tuntiessaan sileän puun kämmentään vasten oli kuin Llianjinin mahti olisi kurottanut siihen ja tehnyt siitä yhtä hänen kätensä kanssa.
Kääntäen päätään varovaisesti toiseen suuntaan Llianjin katsoi lattiaa, mutta näki samalla sen ohi. Hän erotti jossain alapuolellaan liikahtelevan kaksi pyörrettä, ja hän tiesi keitä ne olivat. Se ei ollut arvio tai ajatus, vain katsomalla niitä Llianjin tiesi varmuudella toisen olevan Ingvildin kipinäinen ja paikoin teräväsärmäinen mahti. Ja toinen taas Aleo, joka vaikutti jotenkin etäästi vieraalta, kuin se olisi kieppunut eri suuntaan kuin Llianjinin oma mahti.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 677
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Kysymyksiä yli aikakausien

Post by Tinanja » Fri Dec 28, 2018 7:49 pm

“Kyllä”, Taenyathar vastasi hiljaa Llianjinin mielessä telepaattisesti. “Voisi sanoa, että se on lahja ja kirous samaan aikaan, ja syy sille, miksi silmäni näyttävät aina samalta”, ja se olikin ainut piirre käytöksen ohella, josta hänet saattoi muussa kuin lohikäärmehahmossaan tunnistaa lohikäärmeeksi. Useimmilla hänen kohtaamillaan henkilöillä tosin ei ollut tiedon tai sen saamisen suhteen mahdollisuutta edes päätellä, tai uskoa häntä lohikäärmeeksi, mikä helpotti sosiaalisia tilanteita kummasti. Mutta tämä… tästä Taenyathar nautti, ja joutui sen jopa myöntämään itselleenkin. Hitaasti Taenyathar astui muutaman askeleen keskemmälle huonetta, jättäen Llianjinin hetkeksi tarkastelemaan näkemäänsä ja ehkä sisäistämään siitä osan. Lopulta hän antoi loitsun raueta kokonaan, rypistäen tuskin huomattavasti haltiahahmonsa otsaa loitsun verottaessa hänen keskittymistään hahmoonsa. Se ei kuitenkaan suoraan näkynyt siinä, miltä Taenyatharin hahmo näytti, vaan siinä, miten tämä oli pukeutunut: viitta välähti hetken aikaa tuon harteilla jälleen ennen katoamistaan ja tuon katse näytti olevan haudattu syvälle seinään kuin hän olisi nähnyt sen lävitse.

Pian tuo kuitenkin laski katseensa takaisin sauvaansa nojailevaan Llianjiniin ja tämän piirteisiin, edelleen kieltämättä hämmentyneeseen ja juuri näkemäänsä sulattelevaan haltiaan. Tai ainakin sen näköiseksi Taenyathar tuon kommentoi levinneistä silmistä ja siitä hiljaisuudesta, jonka hän oli saanut tuohon muutoin niin paljon puhuvaan haltiamieheen aikaan.
“Toivottavasti olet saanut jotakin… mietittävää keskustelumme perusteella”, totesi Taenyathar, pienen, vinon ja tuskin huomattavan hymyn hiipiessä takaisin tuon kasvoille.
“Epäilen, että minun aikani on jatkaa matkaa tältä erää. Illalliselle olen toki tulossa lupaukseni mukaisesti”, tämä jatkoi vielä, ja kääntyi hitaasti lähteäkseen, viitan palatessa hänen harteitaan ja päätään, piirteitään peittämään.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 413
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Kysymyksiä yli aikakausien

Post by Kuparirapu » Tue Jan 01, 2019 4:25 pm

Llianjinin otsa rypistyi hetkellisesti Taenyahtarin sanoille. Kuinka kukaan voisi kutsua tällaista lahjaa kiroukseksi?
Sitten kaikki valo näytti himmenevän niin äkkiä että vanha haltia tahtomattaan ojensi kättään kuin olisi voinut tarttua ja pidätellä näkyä luonaan vielä hetken pidempään. Kaikkialla liikahtelevan mahdin kudos vajosi seiniin ja lattiaan, ja samalla huoneeseen tuntui laskeutuvan hiljaisuus sen läsnäolon puutteesta. Llianjinista tuntui hetken kuin hänet oltaisiin sysätty säkkipimeään, mutta hieraistuaan silmiään hänen omat aistinsa pääsivät viimein voitolle. Ja samalla voitolle pääsi hänen oma luontonsa, hävittäen osan siitä haltioitumisen tunteesta joka hänen sieluaan oli äsken ravistellut. Mutta muisto siitä jäi, ja se sai Llianjinin katsomaan ympärilleen eri tavalla. Kaikki vaikutti kovemmalta. Elottovammalta. Kuin vasta nyt hän näkisi todellakin seisovansa kuolleen puun ja kiven ympäröimänä.

Llianjinilta meni hetki saada kielensä tottelemaan ja kääntyen katsomaan Taenyahtaria hän nyökkäsi:
"Olen kiitollinen, että sallit minulle tämän. Tämä...se oli enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut pyytääkään."
Vanhan haltian ääni oli yhä mielenliikutuksesta karhea, ja sen mukana tuoma rasitus sai Llianjinin polvet tuntumaan huterilta. Hänen kasvoillaan välähti hetkellinen hämmästys, jopa hätä kun Taenyathar puhui matkansa jatkamisesta. Mutta lohikäärmeen mainittua illallisen kykeni Llianjin rentoutumaan.
"Kyllä...kyllä, illalliselle," hän toisti hitaasti ja nyökkäsi. "Näemme siellä...uudelleen."
Hän ei vahdannut silmä kovana Taenyatharin lähtöä, vaan raahusti sen sijaan tuoliinsa. Hengittäen syvään Llianjin nojautui selkänojaa vasten ja lepuutti käsiään sylissään. Oli kuin hänen elinvuotensa olisivat yhtäkkiä asettuneet hänen hartioilleen toistensa päälle, ja niiden yhteinen paino oli uuvuttavampi kuin hän muistikaan. Kenties niiden oli tarkoitus muistuttaa äskeisen jälkeen, että hänelläkin oli kaikesta huolimatta vielä opittavaa. Tai kenties ne halusivat huomauttaa Llianjinille, ettei hänelläkään ollut enää loputtomasti vuosia lisättäväksi edellisten seuraksi.
Viimeisen ajatuksen kohdalla Llianjinin katse ajelehti ikkunaa kohti, ja sen takana näkyville vuorten aluskukkuloille. Ja sieltä häntä katsoi vastaan asia, jonka hän oli jättänyt mielestään jo pitkän, pitkän aikaa. Ehkä hänen pitäisi tarttua siihen lopulta.

//Minun puolelta näyttää hyvältä paikalta lopetella. Llianjin kiittää kokemuksesta//

Locked