Page 1 of 1

Hiekan ja maan kätkemä

Posted: Sun Jun 23, 2019 9:00 pm
by Tinanja
Majatalon huone oli melko karu: vain sänky, ja pieni pöytä tuoleineen kuuluivat sisustukseen. Huonetta ei oltu koristeltu sen enempä, ja puiset ikkunan edessä olevat luukut pitivät suurimman osan auringonvalosta pois. Kulunut matto oli ainut varsinainen sisustuksellinen elementti muutoin karussa huoneessa, jonka koollakaan ei voitu kehuskella. Se oli kuitenkin katto pään päällä, sänky, ja kylä melkein keskellä ei mitään.
Illan varsinaiseen laskeutumiseen oli vielä pari tuntia, kun Llianjinin varaaman huoneen ovelta kuului koputus. Ennen kuin siihen oli juurikaan edes aikaa reagoida, oli lohikäärmeen haltiahahmo jo ilmaantunut oven sisäpuolelle. Muutama ystävällinen kysely alakerrassa, ja kylässä oli paljastanut nopeasti haltiamiehen huoneen numeron Taenyatharille.
“Pahoittelen ilmoittamatonta saapumistani”, tuon ääni sanoi telepaattisesti, ja syvä nyökkäys kävi lähinnä tervehdyksestä.

Haltiahahmoisen lohikäärmeen nojautuessa ovea vasten tämä veti syvään henkeä ja jäi hetkeksi katselemaan Llianjinia.
“Täällä kylän vierellä on jotain…”, Taenyathar aloitti hiljaa, ja jos hänen ilmeetön haltiahahmonsa saattoi ilmehtiä, oli tämä mietteliäs. “Jotain, jonka haluaisin näyttää sinulle”, lohikäärme jatkoi sitten telepaattisesti keskusteluaan.
“Kiinnostaisiko sinua pieni retki kylän ulkopuolelle kanssani?”

Yksi hänen aarrevarastoistaan sijaitsi täällä, piilossa vanhassa Atlashaltioiden rakennelmassa, joka oli jo vuosia sitten hautautunut hiekan alle hänen kulkureittiään lukuunottamatta. Siellä, magian suojelemana lepäsi osa aarteista, joita Taenyathar oli vuosituhansien varrella kerännyt. Hän oli melko varma, että eräs esine voisi hyödyttää Llianjinia merkittävästi, mutta erityisesti myös kasvattaa tuon luottamusta häntä kohtaan. Tuo haltia osasi asettaa sanansa ihmisten ja haltioiden keskuudessa, ja tällä oli seurueessa paljon sananvaltaa. Taenyathar aikoi pelata korttinsa varman päälle.

//Llianjin käväisemään täällä ^^

Re: Hiekan ja maan kätkemä

Posted: Tue Jun 25, 2019 7:09 pm
by Kuparirapu
Seinällä oleva, tulisen oranssi väriläikkä kertoi auringon matkasta kohti illan hämärää Llianjinin istuessa sängyn karhealla peitolla. Patja oli niin karu, etteivät edes hiiret majailleet sen pahnoissa, mutta ajaisi varmasti asiansa ensi yön ajan. Vanha haltia veti ähkäisten kengän jalastaan, toisen levätessä jo lattialla, ja taputteli sen pohjaa. Pienen pienet hiekanjyvät pyörivät näkyviin kengänpohjaa pitkin, jokainen oli huomaamatta kerätty päivän aikana. Harpottuaan ikkunaluukuille Llianjin kurkotti ja kumosi jalkineensa puhtaaksi yksi kerrallaan. Hiekka oli inhottavaa, mutta ainakin siitä pääsi jotenkuten eroon, toisin kuin lumesta...
Koputus sai vanhan haltian kääntymään ympäri, mutta hän ei ehtinyt lausua kutsua eikä kieltoa ennen kuin ovi jo aukesi. Llianjinin kulmat kohosivat yllättyneenä Taenyatharin astuessa sisään, ja tämä hämmennys läikkyi varmasti lohikäärmeen muodostaman telepaattisen linkin kautta haltian mielestä. Kuunnellessaan Llianjin oli tyystin unohtunut pitelemään kenkiään käsissään, nyökäten hitaasti haltiankasvoihin naamioituneelle lohikäärmeelle.
"Tietenkin, mitä ikinä haluattekaan minulle näyttää," hän vastasi mielessään. Ennen kuin Llianjin kurotti ottamaan sauvansa sängynpäädystä, hän tajusi viimein peittää paljaat jalkansa ja heilauttaa viittansa hartioilleen. Pahin kuumuus alkoi jo väistyä mutta hänen kalpea ihonsa ei välttämättä selvinnyt ilta-auringostakaan.
"Entä muut? Tietenkin voisi olla epäilyttävää, että lähtisimme kaikki yhtä matkaa, mutta tietävätkö he tästä?" Llianjin kysyi hiljaa ajatustensa kautta heidän laskeutuessa portaita alas. Majatalonpitäjä heilutti ystävällisellä hymyllä kättään ja Llianjin vastasi eleeseen kohteliaasti. Ulkona hiekkamaa tuntui hehkuvan päivän jäljiltä, mutta siihen alkoi sekoittua viileän iltatuulen miellyttävää pehmeyttä.

Re: Hiekan ja maan kätkemä

Posted: Tue Jun 25, 2019 8:05 pm
by Tinanja
“He eivät tiedä, ellet kerro heille”, Taenyatharin vastaus kaikui haltiamiehen mielessä lohikäärmeen kadotessa näkyvistä ja ilmaantuessa kulman taakse majatalon vierellä. Aiempaan kommenttiin hän oli vain nyökännyt lyhyesti - kuten hän oli arvellutkin, tätä haltiaa ei ollut vaikea houkutella mukaan. Siitä majatalon kulmalta lohikäärmeen haltiahahmo astui esiin juuri sopivasti Llianjinia vastaan. Haltiahahmoisen lohikäärmeen kulku johdatti heidät kohti aavikon varsinaista laitaa, aavaa, kuivaa ja karua peltoa kohden, ja sen sivussa kulkevaa kiemurtelevaa polkua pitkin aina metsänreunaan kylän näkökentän ulkopuolelle.

“Minulla on ollut vuosisatoja aikaa säilyttää arvokkaita esineitä ja kerätä niitä turvaan ajan hampailta”, Taenyathar sanoi viimein, pysähtyessään erään suuren, juuriaan syvälle maahan työntävän tammen lähistölle. Viitaten kädellään Llianjinia odottamaan puun kupeessa, Taenyathar itse asteli hieman kauemmas aukiolle, ennen kuin silmänräpäyksessä haltiahahmon tilalla oli suuri lohikäärme.
“Tässä sijaitsi vuosituhansia sitten Atlashaltioiden… pieni kyläpahanen”, tämä jatkoi sitten, pyyhkäisten hännällään maata ja hiekkaa sivuun, paljastaen vanhat perustuskivet, jotka olivat kuluneet jo aikoja sitten maantasalle. Yksi puhallus suurista sieraimista paljasti raunion rajojen sisäpuolella olevan luukun, joka aukesi hitaasti lohikäärmeen kynsien avaamaana. Loitsuriimuin ja loitsuin suojattu luukku paljasti pimeyteen johtavan kiviportaikon takanaan.

“Tämä on yksi heidän kellareistaan, jota vähän muokkasin vuosituhansia sitten”, haltiahahmoonsa palaava Taenyathar nyökkäsi Llianjinia kohden ennen kuin astui portaikkoon. Lohikäärme valaisi kädenheilautuksellaan portaikon, joka kiersi itsensä ympäri muutamia kertoja ennen kuin he pääsivät pohjalle saakka. Suuri, pyöreä kellari oli enemmän kuin kellari, lähempänä salia, jonne Taenyathar olisi melkein lohikäärmehahmossaankin mahtunut. Seinustat oli vuorattu hyllyin, keskemmällä oli lukuisia pöytiä, muutamia hyllyjä, joille oli aseteltu näkyville mittaamattoman arvokkaita esineitä, muinaisia kirjoituksia ja kirjoja, vanhoja aseita, haarniskoita telineissään… Tila sisälsi todennäköisesti enemmän arvotavaroita kuin ihmisten ja haltioiden tunnetut kokoelmat yhteensä.
“Muistaakseni jätin tänne erään… esineen, josta voisi olla sinulle käyttöä vielä”, lohikäärme totesi haltiahahmonsa lipuessa tilassa ympäri, koskien satunnaisiin esineisiin ohimenevällä hipaisulla. Viimein tämä pysähtyi tutkimaan hyllyä portaikon takana.

Re: Hiekan ja maan kätkemä

Posted: Wed Jun 26, 2019 8:48 pm
by Kuparirapu
Seuratessaan Taenyatharin jäljessä Llianjin ei voinut olla pohtimatta syytä, että yksin hänen sallittiin nähdä jotain salattua. Eikö lohikäärme luottanut muihin ryhmän jäseniin? Vai oliko yksin hänellä sekä iän tuomaa viisautta että myös kiitollisuutta (toisin kuin eräällä Atlashaltialla) ollakseen tähän arvollinen?
Puiden lähestyessä Llianjina arveli jälkimmäisen olevan todennäköisintä. Jos Taenyahtar halusi näyttää jotain, minkä oli syytä pysyä piilossa, hän taisi olla siihen sopivin.

Tehden tilaa lohikäärmeen ottaessa todellisen muotonsa Llianjin vilkaisi ympärilleen, vaikka tuskin aikakausia sitten sijainneesta kylästä olisi mitään silmiinpistävää näkyvissä. Vaikka Atlashaltiat muuta halusivat esittää, oli heidänkin kansansa varmasti aloittanut matkansa yksinkertaisista puumökeistä jotka mätänivät jälkiä jättämättä maahan. Samaan maahan joka pölisi Taenyatharin hännän viistäessä sitä sivuun, ja jonka alta paljastuikin Llianjinin jo hylkäämä todiste rakennuskivien muodossa. Luukun pinnalla kiemurtelevat merkit olivat vanhan haltian silmille tyystin vieraita, eikä hän ollut edes varma oliko kirjoitus samaa Altashaltioiden tyyliä kuin Tanamorissa. Parantaen otettaan sauvasta Llianjin seurasi perässä alas maan alle, jossa ilma tuntui mullanhajuiselta mutta samalla hieman viileämmältä.
Pohjalla, pyöreän huoneen ovella Llianjin hidasti tahtomattaan askeleitaan katsellakseen ympärilleen. Hämärässä valossakin hän kykeni näkemään hyllyihin asetettujen esineiden ääriviivat ja melkein tuntemaan niistä huokuvan iän ja myös maagisen mahdin. Kuinka huumaava ajatus, että tällainen kätkö odotti täysin salassa ja tuntemattomana, sisältäen samalla kalleuksia yli ymmärryksen. Vanha haltia asteli yhdelle hyllylle, jossa lepäsi kaunis ruskealla nahalla sidottu kirja. Sen reunoja pitivät kasassa kiillotetut hopeahelat ja kannen yli kulki riimuja, kiiltäviä kuin ne olisi kirjoitettu sulatetulla lasilla. Llianjinin käsi kohosi varovaisesti, ja hänen sormensa liukui muutaman tuuman kannen upotusten ylitse ennen kuin Taenyahtarin ääni sai hänet vetämään kätensä vikkelästi pois. Hän oli täällä Taenyahtarin tahdosta, eikä Llianjin halunnut vaikuttaa kiittämättömältä.
"Onko kukaan koskaan löytänyt tätä paikkaa?" hän kysyi kävellen keskemmälle. "Voisin kuvitella että nämä esineet...houkuttaisivat monia tässä maassa."
Kohottaen kulmaansa vanha haltia katseli Taenyahtarin kulkua salissa. Hänellekö? Mitä hän ansaitsisi ottaa mukaansa täältä? Llianjinin katse liukui varkain lähellä seisovaan, tummaan asepukuun johon ajan hammas ei näyttänyt purreen hitustakaan.
Oliko täällä kenties jotain, mikä voisi auttaa jos he kohtaisivat tämän Valtiaslohikäärmeen uudelleen?

Re: Hiekan ja maan kätkemä

Posted: Thu Jun 27, 2019 7:02 pm
by Tinanja
Taenyathar kääntyi katsomaan Llianjinia siitä portaiden kupeesta, kun haltia ihmetteli paikkaa sekä sen esineitä. Hymähdys oli tuskin kuultava lohikäärmeen reaktio tuohon kysymykseen.
“Ei”, lohikäärme vastasi lyhyesti. “Lumosin tänne johtavan luukun, ja suojasin tilan ulkopuolen loitsuilla”, Taenyathar sanoi hiljaa, telepaattisesti. “Ellei ole lohikäärme tai jätti, ja tiedä tarkalleen, mitä etsii… en usko kenenkään löytävän tänne.”
“Olen tuonut tänne joitain esineitä, joita olen kohdannut vuosisatojen aikana”, lohikäärme asteli seinustalle, ja liu’utti kättään pölytöntä hyllynreunaa myöten, hymyillen vähän. “Sen jälkeen, kun Atlashaltiat hylkäsivät paikan ja muuttivat Atlakseen, samoihin aikoihin, kun valtiaslohikäärme lukittiin maan alle…. Minä olin nuori silloin”, pieni hymähdys kuului tuon äänestä läpi.

“Kääpiöiden kädenjälkeä”, lohikäärme kommentoi Llianjinin katsellessa haarniskaa. “Mutta tämä, Atlashaltioiden tekeleitä”, totesi Taenyathar ottaessaan pienen, puisen rasian hyllystä. Tämä kääntyi hitaasti ja ojensi rasian sitten muutaman askeleen päässä seisovaa Llianjinia kohden.
“En usko, että sen magia riittää Ajattomalta Salilta tai valtiaslohikäärmeen magialta suojelemiseen, mutta mikäli jokin… vähäisempi loitsu, tai edes fyysinen isku joltakulta muulta kuin Keldruthilta osuu tämän esineen kantajaa vastaan... “, lohikäärme kohautti olkapäitään. “Kantaja on kohtalaisen turvassa tällöin”, Taenyathar lopetti avaten rasian ja palajstaen melko mitättömän näköisen sormuksen.
“Uskoisin, että sinä tarvitset sitä enemmän, kuin minä… Ja olet jo osoittanut harkintakykysi noin nuoreksi.”

Re: Hiekan ja maan kätkemä

Posted: Sun Jun 30, 2019 7:33 pm
by Kuparirapu
"Juuri tällaista tilannetta varten?" Llianjin enemmänkin totesi kuin kysyi, mutta samalla hänen mieleensä tarttui ajatus, jota hän ei lausunut ääneen. Jos tilanne oli niin paha miltä se oli Antezin suuaukolla vaikuttanut, olisi kaikkien kannalta parasta että koko ryhmä olisi ollut täällä. Heidän olisi pitänyt varustautua täällä olevilla esineillä päästä varpaisiin, ja olla valmiita käyttämään niiden mahtia valtiaslohikäärmettä vastaan. Minkälainen soturi Ezram tai nuori Io olisivatkaan, jos heillä olisi yllään tuo kääpiötekoinen haarniska ja kädessään jokin salissa lepäävistä aseista?
Mutta Llianjin arveli tietävänsä jo vastauksen. Taenyathar luotti heihin, tai ainakin häneen, mutta tiettyyn rajaan asti. Lohikäärme katsoi tätä tilannetta paljon kauemmas kuin kukaan heistä, varmistaen että vain ja ainoastaan tarpeellinen paljastettiin heille. Että haltiamuodossa kävelevän lohikäärmeen keräämät esineet eivät olisi tarpeettomasti vaarassa, ja yhä tallessa kun tämä heidän matkansa päättyisi.
Pohtiessaan vanha haltia ymmärsi, että hänen täytyi muistaa tämä tästä eteenpäin. Taenyahtar oli ehkä näyttänyt ja kertonut hänelle paljon, mutta tekikö se Llianjinista erityistä? Mistä hän tiesi, vaikka kymmenet muut olisivat saaneet kokea samaa vuosituhansien aikana. Ehkä Taenyahtar kuuli nämä nämä ajatukset hänen päästään, ehkä ei, Llianjin ei sanonut mitään vaan katsoi odottavasti puurasiaa. Kannen alta paljastui yksinkertainen sormus, jonka Llianjin poimi sormiinsa Taenyatharin sanoja kuunnellen. Sormus oli kauniimpaa kuin rauta tai teräs, mutta himmeämpää kuin hopea. Loitsuriimuja ei näkynyt kaiverrettuna sen pintaan, mutta Altashaltioiden magia oli jo todistanut olevansa enemmän kuin mitä silmä kertoi.
Llianjin kohotti katseensa Taenyatharin viimeiselle virkkeelle, ja se tuntui vain vahvistavan hänen juuri saamaansa oivallusta.
"Kiitän tästä suuresti," vanha haltia lausui ja liu'utti sormuksen vasemman kätensä keskisormeen. Se sopi hyvin, onneksi tekijätkin olivat olleet haltijoita. Ihmissormiin valmistetut korut kun olivat usein liian väljiä hänelle. Llianjin ei tuntenut maagista hyökyä tai suojaloitsua ihollaan välittömästi, eli lumous varmaankin aktivoitui kun jokin osui häneen. Käännellen kämmentään ja seuraten kuinka himmeä valo liukui pitkin sormuksen pintaa Llanjin harkitsi tekevänsä esineelle myöhemmin lisätutkimuksia.
"Oletan että haluat tämän takaisin, kun kaikki on ohitse?" hän kysyi vakavan kuuloisesti.

Re: Hiekan ja maan kätkemä

Posted: Mon Jul 08, 2019 6:25 pm
by Tinanja
Taenyatharin katse terävöityi Llianjinin kysyessä, oliko hän kerännyt esineitä läpi vuosien vain tämänkaltaista tilannetta varten. Ei, ei vain tätä tilannetta varten - lohikäärme oli itsekäs, ja tiesi sen myös itsekin. Nämä esineet olivat pitkälti hänen omaksi viihteekseen, eivät käyttöön. Lohikäärmeen haltiahahmon pitelemä sormusrasia sormuksineen ei kuulunut niihin kaikkein arvokkaimpiin esineisiin, mitä täältä tilasta, tai toisista Taenyatharin kätköistä löytyi. Se kuitenkin oli esine, josta hän saattoi luopua, ja joka saattaisi muuttaa tilanteen suuntaa juuri sopivalla hetkellä, ja antaa muutaman tarvittavan lisäsekunnin tuolle haltialle, jotta tämä eläisi myös seuraavaan päivään kertomaan tarinaansa.
“En sanoisi ihan noin”, Taenyathar vastasi viimein Llianjinin sanoihin omia sanojaan vähän venyttäen - aivan kuin olisi miettinyt, mitä olisi vastannut. “Enemmänkin, että nyt näyttää olevan sopiva hetki aloittaa sen uusi elämänkaari”, lohikäärme totesi katseensa Llianjiniin kääntäen.

“Siitä toivottavasti on hyötyä sinulle matkasi varrella”, Taenyathar sanoi Llianjinille tämän viimein kiittäessä häntä ja pujottaessaan sormuksen sormeensa yhdellä sulavalla liikkeellä. Se näytti istuvan paremmin kuin hyvin, ja päätellen magian heilahduksesta se myös vaikutti toimivan normaalisti. Maagikon seuraavaan kysymykseen lohikäärmeen haltiahahmo pudisti hieman päätään. “Ei, en tarvitse sitä takaisin”, lohikäärme sanoi kääntyen lähteäkseen kohti portaita. “Se on nyt sinun.”
“Mutta, muistathan, että lupasit tämän jälkeen esitellä Metiksen minulle”, Taenyathar totesi hymähtäen tällä kertaa jopa ihan kuuluvasti, kun äänettömät askeleet kuljettivat lohikäärmeen takaisin portaita kohden. Metiskin kiinnosti kieltämättä vähintään osaksi hyvin itsekkäistä syistä, ja lohikäärme halusi tietää, mitä esineitä näillä siellä oli. Lisäksi, Metisläiset eivät olleet ainoita, jotka olivat kuulleet rakennuksien alla olevista tunneleista ja tiloista, joihin harvoin oli kulkua kenelläkään. Ehkä niiden alla olisi jotain mielenkiintoista? Metis kuitenkin oli rakennettu hyvin maagiselle alueelle.

Raikas ulkoilma tervehti pian portaita ylös astelevaa haltiahahmoa tämän vilkaistessa vielä ulos päässeeseen Llianjiniinkin ennen kuin painoi luukun kiinni sihen fyysisesti koskematta. “Jos suonet anteeksi jälleen hetkeksi...”, Taenyathar totesi ennen kuin hänen haltiahahmonsa tilalla oli jälleen lohikäärme. Olennon jalka olisi voinut väärään kohtaan osuessaan liiskata Llianjinin kuin kärpäsen, mutta Taenyathar siirsi yhden jalkansa luukun päälle vain sinetöidäkseen sen magialla kuten se aiemminkin oli ollut suljettuna. Korostetun hidas hännän heilautus vei äsken poispuhallettua hiekkaa piilottamaan paikan, ja jäljet heidän täällä käynnistään katosivat siinä samalla. Pienen pölypilven laskeuduttua lohikäärmeen tilalla oli jälleen semitäänsanomattoman näköinen haltia, joka kääntyi kävelemään takaisinpäin kohti aavikkokylää.

Re: Hiekan ja maan kätkemä

Posted: Sun Jul 14, 2019 8:01 pm
by Kuparirapu
"Tietenkin," Llianjin myöntyi, lakaten ihailemasta sormusta ja katsahtaen Taenyatharia. Jos maksu sormuksesta oli lohikäärmeen vastaanottaminen Metikseen, olisi hän todellakin voittanut niin sanottuna kahdella rintamalla. Seuratessaan lohikäärmeen haltiahahmon sulavia askeleita kohti portaita Llianjin varasti vielä yhden vilkaisun maanalaisesta holvista. Hän olisi halunnut jäädä ja tutkia, viettää kenties tuntikausia ihailemassa kaikkia näitä esineitä, jotka oli säilötty tänne kuin historian halki säilyneet helmet. Vaan se päätös ei valitettavasti ollut hänen, ja Llianjin arveli Taenyatharin suhtautuvan holvin sisältöön samalla tavalla kuin hän oman työhuoneensa sisältöön.
Katselun hän vielä hyväksyi, mutta koskeminen ei tullut kysymykseenkään ilman lupaa.

Ulkona Llianjin astui tottelevaisesti syrjään Taenyatharin omaksuessa jälleen oman muotonsa ja keskittyessä peittämään luukun uudelleen. Vanha haltia silmäili lohikäärmeen muodonmuutosta mietteliäänä, yrittäen ymmärtää edes pientä vihjettä sen takana. Se tapahtui vain niin kovin...nopeasti, sulavasti, yksi väärä silmänräpäys saattoi peittää kyseisen tapahtuman näkyvistä. Ja joka kerralla, Llianjin tajusi äkkiä, hän näki vain kaksi muotoa; haltian tai lohikäärmeen. Mitään ei tuntunut näkyvän niiden välissä, ei muotoa jossa haltiamaiset piirteet hiipisivät lohikäärmeen valtaisaan kehoon, tai suomut ja siivet hiipisivät haltian kalpean ihon ylle.
Tämä tuntematon tapahtuma yhtä aikaa vaivasi Llianjinia ja samalla herätti hänen uteliaisuuttaan. Kenties hän voisi havainnoida jonkin pienimmänkin vihjeen, varsinkin jos Taenyathar saapuisi Metikseen...
Kaksikon suunnatessa takaisin kylää kohti, Llianjin harppoen pysyäkseen Taenyatharin haltiamuodon pitkien askelten tahdissa, vanha haltia avasi yllättäen suunsa ja kysyi:
"Taenyathar. Oletko koskaan matkannut aavikon ylitse? Siivin tai sitten jaloin?"
Llianjinin katse oli kylässä, mutta todellisuudessa hän katsoi sen ohitse kohti tuota polttavaa erämaata joka heitä odotti.
"Olen huolissani ryhmästämme. Sillä Konaj'n aavikko voi osoittautua paljon vaarallisemmaksi vastustajaksi kuin edes valtiaslohikäärme, ja meidän kykymme ovat rajalliset. Kun vastassa ei ole vihollista jota päihittää, ei elävää olentoa jota iskeä, vaan ainoastaan aurinko ja sen kuolleeksi polttama maa, ei edes magia voi meitä pahimmillaan auttaa."
"Siksi toivon, että tunnet reittimme perille asti," Llianjin päätti katsoen Taenyatharia. Hänen katseensa ei ollut epäluuloinen, vaan siitä näkyi kuinka vanha haltia tunsi antavansa heidän kaikkien hyvinvointinsa Taenyatharin käsiin. Aiemmin tilanne oli ollut samanlainen, mutta nyt he eivät voisi kääntyä takaisin matkaan lähdettyään.

Re: Hiekan ja maan kätkemä

Posted: Mon Jul 15, 2019 7:21 pm
by Tinanja
Askelten ja satunnaisten luonnonäänien luoman äänimaiseman rikkoi pian Llianjinin ääni kaksikon kävellessä kohti aavikon reunalla sijaitsevaa vilkasta kylää. Lohikäärme kääntyi vilkaisemaan Llianjinia aistiessaan miehen magian heilahtavan tuon huolen ja matkan rasituksen luoman reaktion voimasta. Tämä otti selkeästi vakavasti ryhmän luotsaamisen eteenpäin, mikä ei välttämättä ollut lainkaan huono asia. Hyväksikään sitä ei voinut sanoa, mikäli matkan ja seurueesta huolehtimisen rasitukset näkyisivät ennemmin tai myöhemmin vanhassa haltiassa, tuskin hyvällä tavalla. Tuo myös vaikutti olevan seurueen yhteenpitävä voima, ainakin joiltain osin. Atlashaltia vaikutti olevan ainut, jolla oli jokin oma motivaatio Llianjinin lisäksi, mutta jälkimmäisellä tämä oli huomattavasti epäitsekkäämpi. Ehkä pelkkä lahjominen tuolla sormuksella ei ollut tähän tilanteeseen riittävä.

Meni hetki, ennen kuin lohikäärme vastasi Llianjinille myöntävällä tuhauksella. “Olen”, tämä totesi lyhytsanaisesti, mutta hidastaen vauhtiaan heidän päästyään vähän tallatummalle polulle. “Ja Keldruth tietää myös”, tuo kääntyi katsomaan haltiamiestä. “Mutta olet oikeassa siinä, että aavikko on varmasti jäätikön ohella vaativimpia maastoja, mitä koko maasta löytyy”, meren ylitys tavalla tai toisella oli asia sitten erikseen, mutta aavikosta Llianjin oli oikeassa.
“Tiedän lyhyimmän ja turvallisimman reitin aavikon ylitse”, tämä nyökkäsi sitten lyhyesti, vauhtiaan edelleen hidastaen. “Mutta se ei tee matkasta silti helppoa. Seurueesi toki kuuntelee sinua”, lohikäärme jatkoi sitten vielä mietteliäänä, katsellen nyt arvioiden Llianjinia.
“Ja mitä magiaan tulee, sanasi ovat ehkä totta sinun ja matkakumppaniesi osalta, mutta olen varma, että minulla ja Keldruthilla on tarvittaessa muutama temppu pahan päivän varalle”, Taenyathar lisäsi vielä. Oli turha lisätä, paljonko magialla saattoi tehdä, mutta Taenyathar epäili tarvitsevansa voimiaan myös matkan jälkeen, varsinkin kun he saavuttaisivat Ajattoman Salin. Olisi siis turha tehdä mitään ylimääräistä, ja epäilemättä myös Salin magia houkuttaisivat myös valtiaslohikäärmettä, eivät vain heitä ja heidän seuruettaan.
“On turha huolehtia asioista, jotka eivät ole vielä tapahtuneet”, totesi Taenyathar vielä lopuksi. “Sillä pahimpaa odottaessa myös se pahin voi tapahtua.”

Re: Hiekan ja maan kätkemä

Posted: Fri Jul 26, 2019 5:27 pm
by Kuparirapu
"Toivon että he osaavat kuunnella myös teitä, kuulopuheet ja luetut neuvot eivät korvaa todellista kokemusta," Llianjin lausui yksinkertaisesti. "Minun jalkani ovat astuneet melkein kaikkialla muualla mantereella ja suuressa osassa saaristojakin. Mutta tätä pohjoisempaan en ole koskaan lähtenyt. Toki olen kuullut tarinoita ihmeellisistä rikkauksista jotka aavikon takana odottaisivat. Mutta niiden tarinoiden sekaan mahtuu myös yhtä paljon varoituksia ja tarinoita niistä, jotka ovat lähteneet valmistautumattomina. Ja jääneet sille tielleen lopullisesti."
Vanha haltia vilkaisi Taenyatharia sivusilmin tämän vakuutellessa, että lohikäärmeen mahti voisi auttaa silloinkin kun muiden magia pettäisi. Se ei ollut mikään kevyt lupaus, mutta kenties lohikäärmeen suusta siinä oli totuutta. Samalla Llianjin hymähti ilottomasti seuralaisensa sanoille olla huolehtimatta.
"Sen on minulle valitettavasti pitkä ikä suonut. Kun tarpeeksi näkee, miten moni asia voi mennä pieleen, sitä alkaa hiljalleen varautumaan yhteen jos toiseenkin niistä. Halusi tai ei."
Llianjinin katse eksyi vielä hänen sormessaan lepäävään sormukseen, ja kokeilevasti hän hiveli sen sileää pintaa peukalollaan.
"Ja siksi olen loputtoman tyytyväinen, jos nykyiset ennustukseni eivät toteudu seuraavan etappimme aikana."


//Vaikuttaisi hyvältä paikalta lopetella. Kiitokset hyvästä pelistä//