Page 1 of 2

Matkalla kohti tuntematonta

Posted: Mon Feb 10, 2020 5:53 pm
by Tinanja
Seuraavat päivät koostuivat edellisten tapaan hiekasta, päivällä tukahduttavasta kuumuudesta ja yön viileydestä. Lämpötilojen vaihtelu ei missään tapauksessa tehnyt matkustamista erityisen miellyttävästi, mutta askel kerrallaan matka eteni hitaasti ja varmasti. Taenyathar oli matkannut seurueen keskivaiheilla, herättämättä huomiota ja kiinnittämättä omaa huomiotaan erityisesti mihinkään. Hänen ajatuksensa olivat jo kaukana pohjoisessa, Ajattoman Salin luona. Lohikäärme ei voinut olla huolestumatta siitä, mitä lähitulevaisuus toisi tullessaan. Oman lisänsä tähän toivat tuon uuden, seurueen mukaan lyöttäytyneen henkilön tarina, jonka todenperäisyydestä Taenyathar ei kysyttäessä menisi lainkaan takuuseen. Lohikäärme tuhahti itsekseen nostaessaan katseensa loppumattomasta hiekasta vilkaisemaan seuruetta ja erityisesti sen Atlashaltiajäsentä. Aleo puolestaan näytti huolitellulta, eikä matkan rasitukset tai kuumuus näyttäneet vaikuttavan vihreisiin vaatteisiin ja kasvonsakin kankaalla suojanneeseen Atlashaltiaan. Tämä kuitenkin oli normaaliakin hiljaisempi, ja tarkkaili, ja kuunteli seurueen tekemisiä enemmän kuin osallistui itse - ja muutaman pistävän kommentin haltia nielikin satunnaisten keskustelujen lomassa.

Matkan hiljaisuuden rikkoi kuitenkin hiekan alta hitaasti voimistuva ääni, kuin joku olisi kaivanut hiekkaa vain antaakseen sen valua takaisin juuri kaivettuun kuoppaan. Taenyathar oli melko varma, että oli ensimmäinen äänen havaitseva koko seurueesta. Hänkään ei kuitenkaan osannut yhdistää ääntä heti yhtään mihinkään, ei ennen kuin heidän edessään hiekka nousi hetkellisesti kahdeksi pylvääksi vain valuakseen esiin nousseiden olentojen päältä pois. Aurinkoa vasten nämä näyttivät valtavilta: varjot laskeutuivat pitkälle seurueen jäsenten taakse saakka. Silhuetistakaan ei ollut vaikea olla huomaamatta, miten pitkä, haarautuva kieli haisteli kuumaa ilmaa myrkkyä valuvien kulmahampaiden välissä. Mustat silmät kiiltelivät auringossa kilpaa näiden vihreiden ja mustien suomujen seassa. Hiekka ehti tuskin laskeutua, kun sihinä täytti aavikon, ja kobramainen niskan levitttäminen suuremmalta näyttääkseen varjosti entisestään seuruetta.

“Hajaantukaa!” Taenyathar havahtui enismmäisenä ja oli jo torjumassa ensimmäistä hyökkäystä, kun käärme törmäsi Aleon kädenheilautuksella luomaan kilpeen. Lohikäärmeen haltiahahmo kääntyi vilkaisemaan Atlashaltiaa nopeasti, ennen kuin näytti siltä, että tämä lähinnä kulki hiekan päällä uppoamatta siihen astuessaan sivummalle seurueesta. Hän ei halunnut paljastaa korttejaan, mutta tässä ei saisi käydä kuolettavasti kenellekään. Aleon hän näki kääntyvän itsekin sivummalle, pitäen silmällä tasapainoaan uudemman kerran hakevaa jättimäistä käärmettä. Näytti hetken siltä, että tuo yritti tajuta, mihin oli törmännyt - eikä se ainakaan saanut tätä säyseämmäksi.

Re: Matkalla kohti tuntematonta

Posted: Sun Feb 16, 2020 7:28 pm
by Kuparirapu
Ensimmäisen yön aikana Llianjin sai uuden näyn heti luovutettuaan vahtivuoronsa seuraavalle, kuin vakuutuksena että heidän edistymistään seurattiin yhtä tarkkaavaisesti kuin aiemminkin. Llianjinin näkökulmasta se tosin myös muistutti kenen sotkuja he olivat paraikaa siivoamassa. Mutta tämä happamuus väistyi kun hän näki mielessään viimeinkin yksinkertaisen ja hyödyllisenvihjeen, tuon nimenomaisen miekan joka voisi aiheuttaa paljon murhetta jos he eivät sitä tavoittaisi. Vanhalla haltialla oli vakaa kokemus lumotuista esineistä, mutta ilman sitäkin hän havaitsi miekan olevan aivan erityislaatuinen. Sen jokainen linja ja kaari tuntui tihkuvan magiaa, kuin se olisi kyllästetty mahdilla halki koko luomisprosessinsa ja siten tuotos oli enemmän kuin osiensa summa. Esine jota kantaessaan oli kuin pitelisi kädessään magiaa itseään. Ja sellaiselta aseelta saattoi odottaa kokonaisia ihmeitä, joista äänet hänelle kertoivat...


Ensimmäisen yön jälkeen Llianjin oli herännyt virkeänä ja uusi puhti jaloissaan, jotka siivittivät aloittamaan seuraavan matkapäivän. Mutta sen pidemmälle tämä yliluonnollinen virkeys ei kantanutkaan, ja seuraavat päivät olivat aivan yhtä raskaita heille kaikille, näkyi se heidn ulkomuodossaan tai ei. Pehmeät dyynit nousivat korkeiksi kuin korkeat mäet, ja ylös kavutessa liikkuva jalansija tuntui valuttavan kävelijää puolikaan askeleen takaisinpäin. Kenkiin eksynyt hiekka oli tyhjennettävä hetimiten pois, tai illalla oli odotettavissa punertavia ja kipeitä hiertymiä jaloissa. Ja ainoan vaihtelun mukana kannettuun kuivamuonaan olisivat tarjonneet pienet liskot jotka silloin tällöin vipelsivät hiekan alta askelten säikyttäminä ja kaivautuivat sitten uudelleen piiloon, ja nekin olivat niin pieniä että tuskin maksoivat kiinnioton vaivan.
Llianjin käveli hevosensa vierellä, ottaen toisella kädellä tukea eläimen satulasta askeliaan helpottaakseen, ja hapuili juuri keskustelua Aleon vierellä. Vaikka suun avaaminen tarkoitti kuivien huulien kirvelyä, halusi vanha haltia rikkoa yksitoikkoista vaellusta edes jotenkin. Siksi hän kuvannut lyhyesti näkyään Atlashaltialle, pitäen kuitenkin keskustelun hillittynä muiden ryhmäläisten takia. Hän ei ollut varma, miten Lin suhtautuisi hänen "näkyihinsä", varsinkin kun Llianjinille itselleenkin ne olivat edelleen outoja. Taenyathar varmasti tiesi jo tarkalleen mihin ase oli kykenevä, ja Io, Elieze sekä Ezram eivät ymmärtäisi magiasta enempää kuin ankka kirkkaasta ämpäristä, eikä Llianjinilla ollut kärsivällisyyttä antaa heille luentoa perusasioista. Niinpä jäljellä oli vain Aleo:
"Tarkoitan vain, että kronomansia on ollut ainoastaan teoreettinen alue magiassa, ilman että kukaan olisi kyennyt toteuttamaan tai edes todistamaan sitä mahdolliseksi," Llianjin sanoi. "Eli jos ase on kykenevä sellaiseen, vaikka sitten vain sekuntiin tai pariin, minulla ei ole aavistustakaan miten suojautua sitä vastaan."
Puhuessaan vanha haltia ei huomannut mitään varoittavia merkkejä hyökkäyksestä, ennen kuin hiekka purskahti heidän edessään ja kahden käärmemäisen olennon hahmot kohosivat heidän ylleen. Silmät levinneinä Llianjinin ensimmäinen ajatus oli että hänen täytyi nähdä väärin. Että kyseessä oli jokin kuuman ilman temppu, miten mikään käärme voisi kasvaa tuollaisiin mittoihin täällä? Mutta Taenyatharin varoitushuuto ei jättänyt aikaa epäilylle, ja hiekassa kompastellen Llianjin kiiruhti sivuun. Leveä kobranpää syöksähti eteenpäin yhdellä sulavalla liikkeellä, käärmeen tylpän kuonon kuitenkin litistyessä lyhyesti maagista kilpeä vasten ja niskan köyristyessä vauhdin pysähtyessä äkkinäisesti. Käärme heilautti päätään ja päästi niin vihaista sähinää että Llianjin miltei tunsi sen terävistä hampaista noruvan syljen.
Lähempi käärme laski päätään ja jäntevä vartalo kiemurrellen se luikersi eteenpäin Llianjinia kohti. Vanha haltia kääntyi ja kohotti kätensä, aikomuksenaan singota loitsu suoraan olennon tunteettomiin silmiin, mutta hänen jalkansa lipesi ja hän rojahti toisen polvensa varaan. Eikä käärme tarvinnut muuta levittäessään kitansa. Valtava pää iskeytyi hänen rintakehäänsä vasten kuin nuoli jännitetystä jousesta, ja lentäessään jaloiltaan Llianjin tunsi sormensa mittaisten myrkkyhampaiden painautuvan selkäänsä leveän kidan tarratessa häneen. Mutta ne eivät lävistäneetkään ihoa.
Käärmeen irrottaessa otteensa ja vetäessä päänsä taaksepäin, selvästi luullen että sen uhri olisi pian yhtä kuin kuollut, Llianjin kieri hiekkaan ja päätyi selälleen henkeään haukkoen. Hänen sormessaan olevan sormuksen pintaan oli leimahtanut ohuita riimuja, täysin tuntemattomia hänelle, ja samalla Llianjin tunsi hiljalleen iholtaan vetäytyvän kovan suojan jonka lumous oli nostanut. Ymmärrettyään ettei elämä pakenisikaan hänestä Llianjin kompuroi pystyyn ja haki katseellaan muita ryhmän jäseniä.

Re: Matkalla kohti tuntematonta

Posted: Sun Feb 23, 2020 5:15 pm
by Anlie
Uutuudenviehätys lämpötilanvaihteluista, hiekan määrästä ja maisemien vaihtumattomuudesta alkoi haihtua nopeasti, joskin sitä Ioachimin kohdalla varmasti oli jonkin verran ollutkin. Jatkuva itsensä muistuttelu veden säännöstelystä veti Ion mieltä matalammaksi, jos kuumuus ei saanut kaipaamaan tilkkasta, niin sitten jatkuva hiekan maku kielellä. Joten nuorukainen haki mielelleen harhauttuja tilanteessa helpoimmalla tavalla, juttelemalla muille, suhtautuen kuitenkin tietyllä varauksella työnantajaansa ja lohikäärmeeseen. Lin kylläkään ei säästynyt aavikolla liikkumiseen liittyviltä kysymyksiltä.

Varjon laskeutuessa heidän ylleen Ion ensimmäinen tunne oli helpotus – aurinko oli mennyt pilveen. Taenyatharin huuto sai Ion nostamaan katseensa hiekasta ja samoin tein vetämään miekkansa esiin hevosen selkään kiinnitettyjen varusteiden joukosta. Silmäkulmastaan Io näki miten Aleo pysäytti toisen käärmeistä pelkällä kädenheilautuksella, mutta kääntyessään takaisin muita kohti, toisen olennon iskeytyminen päin Lljiania sai Ion huutamaan. Jäämättä seuraamaan miten hiekka maagikon alla värjäytyisi punaiseksi, hän harppoi eteenpäin päästäkseen lähemmäs Aleota. Tajutessaan Llianjin kuitenkin yhä liikkuvan, Io pysähtyi äkisti jääden tämän vierelle. Tasamaallakin hän olisi hyökätessään käärmelle helppo ja hidas maali, joten Io haki leveämmän otteen miekastaan ja jäi odottamaan.
Jos käärme pystyi näyttämään hämmentyneeltä, Io olisi voinut vannoa että ojennuttuaan se tarkasteli tiiviimmin eteensä ilmestynyttä uutta hahmoa ja sähisi ärtyneesti. Hän ei uskaltanut rikkoa katsekontaktia olennon kanssa, edes vilkaistakseen oliko sen pari jo selvinnyt äkkipysähdyksestä. Hetken Io ehti ihailla sen lähes märiltä näyttäviä kiiltäviä suomuja ja epäillä tulisiko seuraavaa hyökkäystä ollenkaan, kun käärme päätti syöksähtää uudelleen, tällä kertaa päin häntä. Suunnitelmastaan huolimatta - väistö ja isku - Io tajusi jo sivulle käännähtäessään olevansa auttamattoman hidas ja tunsi miten suomut viistivät ohi hänen kyljestään ja liikkeen voima painoi hänet hallitsemattomasti alaspäin. Käärme katosi pyörähtäen takaisin hiekan sekaan ja Io tuiskahti toiselle kyljelleen.

Re: Matkalla kohti tuntematonta

Posted: Sun Mar 08, 2020 11:24 pm
by Arlin
Konaj'n sydän oli armoton myös kokeneimmille aavikon kulkijoille. Vähäiset kulkijat sillä matkalla vaikutti pysähdyspaikkojen vähyyteen ja koskemattomien tuliliuskekivien määrään. Aavikon kuumuus aivan keskustassa oli kuuminta aluetta koko tunnetussa Cereksessä Tritonia ja muita saaria lukuun ottaen. Tottumuksesta ja hyvästä vaatekerrasta huolimatta aurinko oli hiukan päässyt polttamaan Linin vaaleaa ihoa kasvoilta. Muut seurasta vaikuttivat myös kuumuudesta ja matkasta kärsineiltä, mutta Linin yllätykseksi he olivat paremmassa kunnossa kuin hän oli odottanut. Lin oli ensimmäisellä pysähdyspaikalla todellisuudessa vähätellyt ryhmälle matkan vaikeuden. Lin ei halunnut silloin kertoa heille kuinka epätodennäköistä heidän kaikkien, varsinkin ensi kertaa aavikolla matkaavien, oli selvitä siitä. Sille oli syynsä, miksi Sha'lassahaltiat kulkivat vain harvoin aavikon keskeltä. Silti, kukaan ei näyttänyt vielä luopuvan toivosta. Kenties he olivat tarpeeksi vannoutuneita tärkeään tehtäväänsä kuollakseen vähäisilläkin selviytymistodennäköisyyksillä.

Jokaisen pysähdyspaikan aikana Lin oli tarkkaan tutkinut leiripaikan lähiympäristön vihjeiden varalta, mutta ei löytänyt merkkiäkään vanhan ystävänsä mahdollisista pysähdyksistä näissä paikoissa. Tämä oli yhtä lailla voinut kulkea eri tai samaa reittiä kuin he. Tämä osasi piilottaa jälkensä yhtä hyvin kuin Lin. Olihan heidän entinen työnsä kouluttanut heitä siihen.

Kuumuus, hiekka ja matka olivat käyneet Lalfarillekin erittäin raskaaksi. Lalfarin haukantarkkahuomio Liniä kohtaan oli päivien jälkeen haihtunut ja siirtynyt muualle, kuten veden säännöstelyyn. Hän oli vielä jokseenkin huolissaan ja epävarma Linin taustoista ja tavoitteista, mutta selviytyminen luonnon voimista oli tällä hetkellä suuremmalla prioriteetilla. Päivät olivat myös jokseenkin saaneet Lalfarin miettimään olleensa mahdollisesti väärässä Linistä. Ehkä Linin taustat vain olivat sattumalta samankaltaiset hänen tietämilleen tarinoille? Lalfar tiesi haluavansa pohtia asiaa kriittisemmin, mutta ei yksinkertaisesti pystynyt, eikä samaan aikaan halunnut. Hän ei halunnut ajatella Linin olevan muuta kuin ystävällinen matkakumppani.

Lalfar ei aluksi melkein reagoinut kahden suuren olennon noustessa syvältä hiekan alta heidän eteensä ilmoittamatta. Vasta käärmeiden levittäessä leveää kobramaista niskaansa pelottelun merkiksi ja Taenyatharin huutaessa, puolhaltia säpsähti ja veti molemmat tikarinsa esiin. Lalfar ei voinut uskoa näkemäänsä. Hän ei uskonut vielä näkevänsä muita lähellekään jättien tai lohikäärmeiden kokoisia olentoja, eikä varsinkaan näin kuolleessa maassa. Kauan sitä ei ehtinyt ihmetellä, sillä olennot eivät vaikuttaneet Taenyatharin ja Keldruthin tapaan keskusteluun kykeneviltä ja käärmeet olivat ottaneet heidät kohteiksenne. Ensimmäinen käärme aikoi syöstä valtavat hampaansa Aleota kohti ja toinen lähes samaan aikaan Lalfarin vierellä seisovaa Llianjinia kohti. Ensimmäinen käärme näytti törmaavän kuin tyhjään. Vajaan sekunnin Lalfar ajatteli samoin tapahtuneen Llianjinia kohti syöksevälle käärmeelle, mutta vierestään kadonnut maagikko oli hetkessä vaihtunut käärmeen vartaloon. Puolhaltia kääntyi taakseen näkemään käärmeen napanneen Llianjinin korkealle hampaisiinsa. Maagikko putosi alas ja Lalfar ajatteli jo kauheita. Puolhaltia ei voinut kuitenkaan unohtaa vielä elävää käärmettä. Lalfar iski molemmat tikarinsa käärmeen paksunahkaiseen vartaloon ja yritti leikata sitä. Käärmeen liikkeet kuitenkin liikuttivat Lalfaria mukanaan ja veivät tämän jalkojen tasapainon. Käärme luikerteli eteenpäin ja puolhaltia piteli tiukasti tikareista kiinni, välillä raapien hiekkaa selällään.

Lin oli yhtä yllättynyt käärmeistä kuin muutkin. Yli 20 vuotta aavikolla, eikä hän ole koskaan tavannut tällaisiä olentoja. Hänellä ei ollut suunnitelmaa käärmeitä vastaan, mutta hän tiesi jousensa tarttuvan ainakin ensimmäisenä käteensä. Hänen seuralaisensa vaikuttivat jokseenkin valmistautuneilta taisteluihin, mutta olivatko he tarpeeksi näitä olentoja vastaan? Linin omatkin taidot olivat keskittyneet lähinnä taisteluihin kaupunkien rakennusten suojista. Keskellä aavikkoa ei ollut suojaa tämänkokoisia olentoja vastaan. Käärmeet olivat kokoonsa nähden nopeita ja aggressiivisia antaakseen ollenkaan aikaa miettiä strategiaa. Lin otti nuolen toiseen käteensä ja hypähti Llianjinia hyökänneen käärmeen vartalon yli toiselle puolelle tätä. Huomatessaan maagikon vielä liikkuvan, Lin ampui nuolen yli hypänneensä käärmeen niskaan. Nuoli jäi kiinni, mutta käärme ei näyttänyt edes huomanneen pienoista pistosta. Lin oli toivonut sen toimivan pienenä häiriötekijänä. Molemmat käärmeet olivat valitettavasti ottaneet kohteiksensa maagikot, jotka eivät voineet muuta kuin puolustella. Haltia kyyristyi ja oli toistaiseksi itse turvassa yhden käärmeen vieressä, antaen hetken aikaa miettiä. Hän yritti etsiä jonkinlaista avausta maagikoille.

Hetken pohdiskelun tuloksena hän huomasi jotain kauimmaisen, juuri uudelleen hiekan alta korkealle nousseen käärmeen läheltä. Vanhempi ihmismies miekka kädessään oli kovaa vauhtia juoksemassa sitä kohti. Linille syntyi idea, mutta... Olisiko se liikaa? Tämän sydän ei välttämättä kestäisi sitä. Ei... Ei se siitä tulisi olemaan kiinni. Tämä oli tarpeeksi jääräpäinen kestääkseen sen. Oli aika näyttää, miten Linin vanhassa työssä hoidettiin hommat.

Lin nousi ylös ja vetäisi uuden nuolen jouseensa. Hän jännitti nuolen ja tähtäsi sen vielä korkeammalle nousseen käärmeen lähellä olevaa kohdetta kohti. Vanhemman ihmisen tullessa aivan sen lähelle, Lin huusi tälle: "Hyppää!" Haltia päästi viimein nuolestaan. Nuoli lensi suoraan ihmisen jalkojen väliin maahan. Pitkä sekunti kului. Lopulta ihmisen alta räjähti valtava, parin metrin halkaisijaltaan oleva tuliliuskekivi. Valtavan pamauksen ja paksun hiekkapilven läpi singahti ihmisvanhus korkealle ilmaan. Ehkä kymmenen metriä ilmaan lentänyt ihminen ehti pudota metrin alas käärmeen pään päälle miekan iskeytyessä käärmeen takaraivoon syvälle kiinni. Käärme näytti olevan vielä ihmeen kaupalla elossa, mutta se ainakin laittoi olennon sekaisin.

// Kiteeltä lupa autoiluun

Re: Matkalla kohti tuntematonta

Posted: Wed Mar 11, 2020 1:48 pm
by Kide
Hikipisarat tipahtelivat tasaiseen tahtiin Ezramin parralta. Hän oli harkinnut ajavansa sen kokonaan pois, mutta olikin jättänyt juuri ihon peittävän sängen suojellakseen leukaansa palamiselta. Parta oli turhan lämmin, mutta yhtä lämmittävää olisi ollut pitää vaatetta kasvojen edessä. Nyt pelkkä pitkällä roikkuva huppu riitti suojaamaan loput miehen kasvoista.
Tuulenvireen olisi luullut olevan helpottava asia, mutta jopa sekin herätti vain kirouksia Ezramin mielessä. Viilennyksen sijaan tuuli oli yhtä lämmintä kuin muukin auringon ja hiekan välillä väreilevä ilma ja ainut asia mitä se sai aikaiseksi oli hiekan nostatus silmiin ja henkeen. Valtavasta kaavusta oli hyvin nopeasti tullut miehen paras ystävä tällä matkalla. Löysä vaate antoi iholle tilaa hengittää auringolta suojaten ja valtavalla hupullu pystyi suojaamaan niin päälaen kuin tarvittaessa kasvotkin hiekan pölytessä ilmaan asti.
Pahinta olivat kuitenkin rakoille saappaissa hiertyneet jalat. Vaikka he olivat hankkineet paremmin aavikolle sopivat pitkälti kankaasta valmistetut omituiset sukkamaiset kengät, eivät nekään estäneet jalkoja hikoilemasta ja hiertymästä vesikelloille. Ezram ei muistanut milloin olisi viimeksi suostuneet läträämään minkäänlaista salvaa itseensä, mutta nyt hän otti nöyrän kiitollisena vastaan muiden tavaroista löytynyttä voidetta, joka lievitti ihanasti kirveleviä jalkoja ja laski rakkuloita yön aikana sen verran, että seuraavana päivänä matkan jatkaminen oli ylipäätään mahdollista.

Päivät olivat toisintoa toisistaan. Ajatustenvaihto ääneen oli melko vähäistä, mutta Ezram uskoi sen olevan sitäkin äänekkäämpää heistä jokaisen pään sisällä. Loputon hiekka-aava ja puolituntematon seurue sitä ylittämässä sai todennäköisesti heistä jokaisen epäilemään niin muita kuin itseäänkin tämän pelottavan mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä. Ezram ei voinut sanoa missään vaiheessa alkaneensa luottaa heidän seurassaan liikkuvaan lohikäärmeeseen, mutta jollain tapaa hän sai huomata kokevansa Taenyatharin tasaisen tyynen seuran lohduttavana. Täytyihän tuon olennon tietää, mitä he olivat tekemässä, kun se jaksoi kulkea heidän tahdissaan tätä loputonta aavikkoa. Täytyihän?
Ezram raahusti eteenpäin joukon hännillä. Hän saattoi kuulla Llianjinin ja Aleon edestä kantautuvan keskusteltun vain puoliksi ja ymmärsi sitäkin vähemmän. Keskustelun taustalta yllättäen kuuluva hiekan suhina sai miehen kuitenkin valpastumaan yllättyneenä. Hän ei ollut varma oliko kuullut sittenkin omiaan, sillä mikä saattaisi täällä tyhjällä aavikolla pitää ääntä muuta kuin heidän saapikkaansa ja hevosten kaviot hiekkaa liikutellessaan. Mies ehti vain nostaa katseensa kummastuneena, kun vastaus, tai oikeastaan kaksi, kohosivat kärkijoukon eteen. Silmien räpyttely ei auttanut, käärmemäiset hahmot eivät hävinneet minnekään. Sen sijaan se, että Taenyathan avasi suunsa ensimmäistä kertaa koko päivänä, kertoi nyt olevan tosi kyseessä. Vaan ennen kuin Ezram sai itseään edes kunnolla liikkeelle oli jo toinen käärme singahtanut Aleota kohti ja törmännyt johonkin näkymättömään haltian edessä. Ezramin täytyi myöntää, että magialla oli hyötynsäkin, mutta Llianjinia se ei näyttänyt auttavan. Karhumainen karjahdus kaikui hiekalla, kun Ezram näki käärmeen tarttuvan vanhaan haltiaan. Kukaan ei ehtinyt tehdä mitään kun Llianjin jo lätkähti alas hiekalle. Ioachim oli hetkessä käärmeen vieressä. Kuinka pieneltä tuo nuorukainen näyttikään käärmeen rinnalla. He kaikki olivat kovin mitättömiä noiden otusten rinnalla, mutta siitä huolimatta Ezram jo juoksi käärmettä ja nuorukaista kohti oma miekka auringossa välähtäen.
"Eii! Tules tänne mato!" Ezram mylvi juostessaan ja nähdessään käärmeen käyvän Ioachimia kohti. Vanhan sotilaan helpotukseksi käärme ei osunut nuorukaiseen, mutta nyt myös Ioachim lennähti maahan. Otuksen syöksyessä hiekkaan Ezram ehti huomata myös Linin, joka seisoi lähettyvillä jousensa kanssa. Hän kuuli haltian huudon, mutta ei voinut ymmärtää mistä oli kyse.
"Mitä?" hän huusi takaisin ymmällään, mutta nähdessään Linin suuntaavan seuraavan nuolen hänen jalkoihinsa, Ezram ponnisti hätäisesti ilmaan luullen seuraavan käärmeen ilmestyvän altaan. Seurasi korvat soimaan laittava pamaus ja hetkeen Ezram ei nähnyt kuin hiekkapölyä ympärillään. Samassa hiekka vaihtui häilyvään kuvajaiseen Ezramin veljestä, joka oli kyyristynyt ponnistusalustaksi. Edessään Ezram luuli näkevänsä haarniskaan ja kypärään sonnustautuneen miehen, jota kohti hän parhaillaan lensi. Ezram tähtäsi miekan pystyssä miehen niskaan, kypärän ja nahkahaarniskan väliseen suojattomaan paikkaan. Mutta siinä samassa ihon tilalla olikin valtavia suomuja. Hän ei enää seissytkään vaunuilla istuvan miehen päällä niittytien varressa vaan liukkaalla suomumatolla aavikon keskellä, ja tämä suomumatto liikkui. Otus riuhtoi päätään sähisten, ja tasapainonsa menettäneen Ezramin miekka irtosi sen niskasta ja kirposi samalla miehen käsistä. Ezram lähti valumaan maata kohti valtavaa käärmettä pitkin ja vain selviytyäkseen pudotuksesta hän hamusi puukkonsa saappaan varresta ja iski sen käärmeen selkään. Suomuinen pinta tuntui olevan parempi panssari kuin hänen omansa, satulalaukussa säilössä oleva nahkahaarniska. Voi kuinka Ezram ikävöikään haarniskaansa juuri nyt. Puukko upposi käärmeeseen vain puoliksi, mutta hidasti tarpeeksi Ezramin vauhtia ja samalla veti pitkän viillon käärmeen selkään, singoten matkallaan muutaman valtavista suomuista irti. Käärme sähisi ja riuhtoi ja kääntyi sukeltaakseen takaisin hiekkaan. Ezramin puukko irtosi käärmeen kiumurrellessa ja hän jysähti viimeisen reilun sylin matkan maahan mahalleen. Ezram kierähti yskien kyljelleen ja yritti saada vedettyä ilmaa tyhjentyneisiin keuhkoihinsa. Hän pakottautui nopeasti ylös istumaan toisella kädellä puukkoa kengänvarteen jo tallettaen toisen kurotellessa vieressä kiiltävää miekkaa kohti, vaikka oli tuskin saanut vielä vedettyä ensimmäistäkään kunnollista henkäystä ilmaa. Miekastaan tukea ottaen Ezram kampesi itsensä väkisin toisen polvensa varaan ja huojuen pälyili ympärilleen. Hän ei vielä kunnolla edes ymmärtänyt millaisen ilmalennon oli juuri tehnyt tai että sen takana oli heidän ryhmänsä uusin jäsen. Miehen viheliäiset näyt olivat yleensä vain haitaksi, mutta tämänkertainen saattoi olla ennemminkin pelastus.
"Minne se meni?" Kysymys oli huuto, vaikka Ezram luuli puhuvansa, siinä määrin hänen korvansa soivat pamauksesta vieläkin. Vanha sotilas keräsi katseellaan Linin ja Ioachimin, jotka kaikeksi onneksi olivat vielä kunnossa. Mutta entä...
"Llianjin?" Sekin oli tahaton huudahdus, täynnä helpotuksen lisäksi myös ihmetystä. Ezram tuijotti vanhaa, omin jaloin seisovaa haltiaa hölmistyneenä ja mietti, näkikö edelleenkin näkyjä. Se käärmehän oli iskenyt hampaansa tuohon hauraaseen haltiaan. Se käärme! Missä se oli? Entä se toinen? Ezram alkoi haparoiden kammeta itseään seisomaan ymmärtäen, ettei nyt ollut aikaa ihmettelyyn tai he kaikki olisivat kohta matojen ruokaa - ensin isompien, sitten pienempien.

Re: Matkalla kohti tuntematonta

Posted: Sun Mar 15, 2020 3:13 pm
by Tinanja
Käärmeen iskeytyessä Aleon luomaan kilpeen, mies näki sivusilmällään miten toinen valtavista, auringonvalossa kiiltelevistä käärmeistä hyökkäsi kohti Llianjinia. Vanhempi maagikko näytti ottavan iskun käärmeestä vastaan, eikä Atlashaltia osannut arvioida, miten pahasti siinä oli käynyt. Hiekan korkeuserot estivät kuitenkin Atlashaltiaa näkemästä tarkalleen, mitä vanhemmalle maagikolle kävi, mutta jos tästä joskus jotain hyötyä olisi, se hetki olisi nyt käsillä. Joutuessaan kääntämään huomionsa sekä hevoseensa että eteensä jälleen kohoavaan käärmeeseen Aleo näki, miten Elieze upotti tikarinsa sen suomuiseen kehoon viiltäen suomujen lävitse vertavaluvat haavat olennon kylkeen.
Tilannetta arvioidessaan Atlashaltia huomasi, ettei nähnyt heidän hiljaista lohikäärmeseuralaistaan ainakaan nopealla vilkaisulla. Toki, eihän hän siitä nähnyt enää Iota tai Llianjiniakaan, mutta Ezramin päätön juoksu kohti Llianjinin kimpussa olevaa käärmettä vaikutti aika typerältä. Mies hyppäsi ratsunsa selästä alas ja katsoi eteensä jälleen kohoavaa olentoa, jonka liikkeet työnsivät sitä juuri äsken haavoittanutta Lalfaria hiekkaa pitkin.

Ilmeisesti hänen nyt kuitenkin olisi tehtävä tälle jotain, oman mukavuutensa tähden. Aloittaessaan loitsuaan Aleo liitti kätensä edessään yhteen, ja kun tämä levitti niitä, yhä kasvava, kuumuuttaan hohkaava tulipallo kohosi miehen eteen. Pari loitsun viimeistä tavua ja eteenpäin työntävä liike Atlashaltian käsistä lähettivät tulimyrskyn suoraan tuon käärmeen päätä kohden.
Tuli nielaisi heidän eteensä kohonneen käärmeen pään kokonaan olennon vihaisen sihinän sekoittuessa liekkien huminaan. Käärme heittelehti, ja yritti ravistaa tulta päänsä ympäriltä pois siinä onnistumatta. Lähes kuolevan käärmeen edessä seisova Atlashaltia ei liikahtanutkaan, vaan keskittyi pitämään loitsunsa yllä, ja kaatamaan valtavan aavikkokäärmeen, jollaisesta tuo haltiamies ei ollut edes koskaan kuullut.
Siinä sivussa Aleon huomion ohittivat Ezram temppuineen, eikä hän nähnyt Iota tai heidän opastakaan, kun toinen, erityisesti Aleota kohden hyökännyt käärme kaatui hiekalle kuolleena. Olennon pään ympäriltä oli palanut lähes kaikki lihas, ja paikoitellen edelleen kytevän lämmön, ja ritisevän rasvan sekä veren tuon vielä juuri ja juuri luussa roikkuvissa lihasriekaleissa.

*

Taenyathar näki, miten hänen Llianjinille antama sormuksensa näytti tekevän työnsä paremmin kuin hyvin, ja miten seurueeseen liittynyt opas näytti tekevän oman osansa tästä taistelusta Ezramin ohessa. Hänen katseensa osui hevosensa selästä hyppäävään Aleoon, ja valtavaan tulipalloon, jonka Atlashaltia kohdisti käärmeen päähän. Heittelehtivän käärmeen vierellä kuitenkin oli sitä juuri haavoittanut Elieze, joka jäisi pian olennon alle sen kiemurrellessa hallitsemattomasti kuolontuskissaan. Sanaakaan sanomatta hieman sivummalle siirtynyt lohikäärme siirsi Eliezen kättään heilauttamalla läheisen dyynin päälle, turvaan ja sivuun Aleon liekkien seassa kuolevalta käärmeeltä. Näytti siltä, että Lin, Ezram, ja Llianjin, Iochimin ohessa saivat toisen hyökkäävistä käärmeistä talttumaan. Hän ei halunnut paljastaa oikeaa muotoaan, eikä sille nyt näyttänyt olevan tarvettakaan.
Taistelu näytti olevan ohitse jo ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan ja lohikäärme asteli hitaasti haltiahahmossaan lähemmäs suurta, kuollutta käärmettä lähempänä Aleota, ja jäi tarkastelemaan hetkeksi sen kiiltäviä, toisiinsa limittäin kiinnittyneitä suomuja. Nämä olivat hyvin erikoisia olentoja, joista Taenyathar oli kuullut vain pienenpieniä huhuja, eikä ollut uskonut niistä sanaakaan. Mikä oli saanut nämä liikkeelle? Maanjäristys? Jokin magian tasapainon heilahdus?

Lohikäärmeen ajatukset keskeytyivät kuitenkin, kun hän ensin näki hiekan värähtelevän, kuin toinen suuri käärme olisi luikerrellut sen alla. Näky muuttui nopeasti yhdestä kahdeksi… kolmeksi… neljäksi ainakin, kun lohikäärme kääntyi katsomaan heidän seuruettaan kiertäviä hiekanvärähtelyitä. Ne kaikki tuntuivat keskittyvän yhdelle puolelle. Muutaman hiljaisen sekunnin rikkoivat kuitenkin hiekasta esiin ponnahtavat, heitä vastaan aiemmin hyökänneitä käärmeitä suuremmat, mutta muutoin hyvin samankaltaiset käärmeet. Yksi toisensa jälkeen ne kohosivat toinen toistaan korkeammalle - eikä aiempi arvio neljästä käärmeestä riittänyt, vaan olentoja oli viisi. Ensireaktio lohikäärmeellä olisi ollut normaalisti ottaa korkeutta ja etäisyyttä tilanteeseen, mutta kaksijalkaiset seurueenjäsenet eivät olisi niin nopeita ja tuskin näistä yksikään saisi riittävästi vauhtia pieniin jalkoihinsa.

Sen sijaan Taenyathar tuhahti ärtyneenä, kun näki ensimmäisen käärmeistä jo valmistautuvan hyökkäykseen. Haltiahhamoisen lohikäärmeen tilalla oli pian se tumma, valtava, suomuinen lohikäärme, joka painoi siipensä tiukasti selkäänsä vasten kääntyessään iskemään hännällään ensimmäistä hyökkäävää käärmettä. Samalla lohikäärme asetti itsensä seurueen ja käärmeiden väliin, mutta edes hän ei saisi näin ahtaaksi käyvässä lähitaistelussa kaikkia käärmeitä tapettua riittävän nopeasti seurueen kannalta, eivätkä suuret loitsut mahtuisi käärmeiden, hänen ja seurueen väliin.
Valtava tulipyörre muodostui lohikäärmeen kurkusta ja peitti pian kolme viidestä käärmeestä, jotka kohtasivat loppunsa aiemmin, kuin olivat ajatelleet. Kaksi muuta yritti hyökätä Taenyatharia kohden takaapäin, toisen onnistuessa melkein kietomaan itsensä lohikäärmeen ympärille, ennen kuin Taenyatharin hampaat upposivat tuon niskaan vieden viimeisenkin elämänrippeen käärmeestä. Viimeinen hyökkäävistä olennoista yritti iskeä vielä kerran tehokkaasti huomion itseensä kiinnittävää lohikäärmettä kohden onnistuen raapaisemaan iskullaan Taenyatharin suomupeitettä irrottaen siitä pari suurta, kiiltävää suomua. Tämä kuitenkin kohtasi loppunsa hännäniskun, ja uuden tulipyörteen sisällä.
Ilmeisesti käärmeet eivät olleet ehtineet lohikäärmeeseen keskittyessään syödä ketään seurueen jäsenistä.

Ei, tämä ei missään tapauksessa ollut ideaali tilanne varsinkaan, kun lohikäärme ei luottanut Liniin edes sitä vähää, mitä noihin muihin seurueen jäseniin, eikä hän pitänyt siitä, että joutui taistelemaan omassa hahmossaan - se kertoisi noille aivan liikaa hänestä, hänen tavoistaan ja taktiikoistaan vaikka nyt hän oli loitsujenkäytöltä melkein kokonaan välttynytkin. Hitaasti käärmeiden ruumiita väistellen Taenyathar kääntyi katsomaan lohikäärmehahmossaan kaikkia, jokaista pienen hetken. Kynnet upposivat syvälle hiekkaan, ja ne pari naarmua, jotka käärme oli onnistunut häneen iskemään, tuskin erottuivat. Sitten, aivan yhtä nopeasti kuin tämä oli ilmestynytkin, lohikäärme katosi, ja tilalla seisoi se tuttu, viittaan kääriytynyt haltiahahmo, joka ei sanonut mitään astellessaan käärmeiden ohitse läheiselle dyynille jatkaakseen jälleen matkaa.
“Emme voi jäädä tähän lepäämään, niitä voi tulla vielä lisää”, tuo sanoi sitten. “Mennään.”

Re: Matkalla kohti tuntematonta

Posted: Wed Mar 18, 2020 9:20 pm
by Kuparirapu
Hiekka valui kuin vesi Llianjinin vaatteiden päältä hänen kompuroidessa pystyyn. Äskeinen isku oli havahduttanut hänet horroksesta johon väsymys ja yksitoikkoinen matka olivat hänet tuudittaneet, ja kokenut maagikko saattoi tarkastella tilannetta järjestelmällisesti ja kylmän järkevästi. Toisen käärmeen pään ympärillä roihuavat liekin olivat varmasti heidän suurlähettiläänsä tekosia, ja Llianjin ymmärsi hyvin Atlashaltian syyn. Rutikuvia ilma ja kuuma ympäristö olivat omiaan tulen luomiseen, ja kuivuus auttaisi myös loihtimaan kunnon salaman. Mutta vanha haltia ei harkinnut kuin yhden sydämenlyönnin ennen kuin hylkäsi ajatuksen; vaara osua muihin ryhmän jäseniin olisi liian suuri ja sellainen leiskaus olisi liian kuluttava. Veri roiskahti Ezramin miekan halkoessa notkeiden suomujen halki, ja hiekka pöllähti kun käärme katosi uudelleen hiekkaan. Hänen olisi pysäytettävä peto, sitten nuori Ioachim ja Ezram kykenisivät surmaamaan sen. Llianjin tiedosti etäisesti Ezramin huutavan häntä, mutta ei vastannut. Vanha haltia käveli heitä kohti, katse eteenpäin suunnattuna mutta huomio kaikkialla ympärillään. Nyt kun hän tiesi mitä odottaa, hän ei antaisi pedon yllättää toista kertaa.

Kevyt värinä jalkojen alla varoitti tulevasta ja samassa eteen pöllähtävän hiekkapilven seasta sukelsi kobranpää suu ammollaan ja myrkkyhampaat esillä. Mutta loitsu odotti jo kirkkaana Llianjinin mielessä. Käärmeen tullessa näkyviin hän antoi magian hyökyä sisimmästään, kohotti kämmenensä ja lausui virheettömästi:
"Ti'm - Fo'rn - Na'in - Z'n - A'm!"
Oli kuin ilman halki olisi kiirinyt särähdys, kirkas ja terävä kuin pirstoutuva kristalli, joka ei vahingoittanut korvia mutta nosti inhottavat kylmät väreet kallonjuuresta. Käärme vetäisi päänsä taaksepäin ja viuhtoi hetken kielellään, ennen kuin yllättäen rojahti pitkälleen. Se näytti kiemurtelevan ja nykivän kuin koukun lävistämä mato, heitellen päätään edestakaisin hiekalla kuin se olisi ollut tulessa ja sähisten tuskissaan. Llianjin piti kätensä koholla, silmät magiasta tummuneina ja pakotti tuskaa tuottavan loitsun syvemmälle pedon alkukantaiseen mieleen. Toisin kuin älylliset olennot, käärmeen mieltä hallitsivat enemmän yksinkertaiset keholliset vietit ja vaistot kuin tietoiset valinnat, minkä takia loitsun ylläpitäminen oli vaikeaa. Llianjin irvisti ja koukistaen sormiaan piteli käärmeen loitsun otteessa sellaisella voimalla, että hengeltään heikompi olisi samassa tilanteessa jo menettänyt tajuntansa kivusta.
"Surmatkaa se!" Llianjin huusi ja varoi ettei käärmeen kouristeleva ruumis osunut häneen. Peto ei edes kyennyt ymmärtämään kuinka sen kuolema lähestyi auringossa hohtavan teräksen muodossa, juuri nyt se heittelehti kivussa joka oli voimakkaampaa ja oudompaa kuin mikään sen tähän asti kokema.

"Vauhtia!" vanha haltia yllytti hikipisaran hiipiessä hänen otsaansa pitkin. Loitsun luominen kulutti vähemmän voimia kuin tulipallo, mutta hänkään ei voinut pitää sitä yllä loputtomiin. Kun viimein tappava isku vei käärmen hengen, sen mieli muuttui kiehuvasta kurimuksesta täysin tyhjäksi ja hiljaiseksi ja Llianjin antoi loitsun haipua otteestaan. Mutta magian vetäytyessä hänen kehostaan syvälle piiloon, Llianjinin läpi hyökyi outo huimaus ja hän lysähti kuin tajuntansa menettäneenä hiekkaan.
"Mitä...tämä...on?" vanha haltia ihmetteli poski painuneena maata vasten, jokainen sana tahmeana ja paksuna hänen mielessään. Yrittäessään nousta käsiensä varaan Llianjinin luu tuntuivat muuttuneen lyijyksi ja hänen kasvoillaan norui hikeä paksuina noroina, jotka tipahtelivat hiekkaan leuasta ja nenänkärjestä. Etäisesti Llianjin tajusi magian puristaneen hänestä kaiken minkä armoton marssi oli jättänyt jäljelle, ja haukkoessaan henkeään hän tajusi ettei kyennyt edes nousemaan ylös.

Re: Matkalla kohti tuntematonta

Posted: Tue Mar 24, 2020 8:40 pm
by Anlie
Ehtien hädin tuskin syljeksimään suuntäydellisen hiekkaa ulos ja päästen takaisin jaloilleen, Io kuuli ensin Linin ja sitten Ezramin huutavan toisilleen, jonka jälkeen paineaalto ja päälle ropisevan hiekan vavautti hänen polviaan taas kohti tannerta. Ääni kuulosti varsin tutulta, paitsi että tällä kertaa se tuli hieman kauempaa kuin hänen jalkojensa juuresta ja sen voimakkuus sai Ion toivomaan että jompikumpi käärmeistä olisi sukeltaessaan törmännyt tulikivilaattaan. Kiinni painuneiden silmäluomiensa läpi kuulsi omituinen auringonkaltainen hehku, jota Io ei aluksi osannut paikantaa, mutta pian hänen sieraimiinsa tulvahtava palaneen lihan tuoksu sai hänet arvaamaan että joku päätti hankkiutua eroon toisesta käärmeestä. Saatuaan silmänsä auki Io odotti että olisi hiekkapölyn ja kärventyneen käärmeen syypäänä löytänyt hahmoaan vaihtaneen Taenyatharin, mutta hänen yllätyksekseen lohikäärme ei peittänytkään puolta maisemaa varjollaan, vaan haju tuntui tulevan Aleon suunnalta, Lin seisoi jousi kädessään ja Ezram huohotti miekka käsissään veriroiskeiden ympäröimänä. Elieze oli hyökännyt toisen käärmeen kimppuun, mutta mihin tämä nyt oli kadonnut?

Ioachim puristi miekkaa kädessään, purkien kahvaan kiukkuaan omaa saamattomuuttaan kohtaan. Vaara onneksi tuntui olevan ohitse, ei kiitos hänen. Kääntyen etsimään Llianjiania katseellaan, oliko tämä todella vahingoittumaton ja päässyt omin jaloin ylös, Io kuuli vanhemman miehen karjuvan käärmettä etsien. Häntä vastaan askelsi Ion helpotukseksi määrätietoinen maagikko, joka ei näyttänyt näkevän tai kuulevan mitään ympäriltään, ainakaan ennen kuin hiekka jälleen lensi sähisevän käärmeen edeltä. Tällä kertaa otuksen matka loppui lyhyeen, kun jokin löi sen alas ja käärme kiemurteli tuskissaan hiekalla. Äimästyneeltä Iolta kesti Lljianin huutoon asti tajuta yhteys haltian ojennetun käden ja käärmeen käytöksen välillä, mutta kehotus toimia sai ihmisen jalat liikkeelle ja Ion pyöräyttämään kahdenkädenmiekkansa ristiotteeseen. Painaen koko kehonsa iskun taakse, Io rusautti terän läpi käärmeen leukapielien suomuista, jatkaen koko otuksen läpi naulaten tämän maahan. Jäämättä miettimään oliko isku ollut tarpeeksi, Io nykäisi asettaan takaisin ja painoi alas, leikaten käärmeen kaulan halki. Kädet ponnistuksesta täristen Io veti aseensa lopulta irti ruhosta. Nauru kuitenkaan ei päässyt nuorukaiselta hymyä pidemmälle, kun tämä katseensa kohottaessaan tajusi Lljanjin makaavan taas hiekalla. Apua huutaen Io jätti aseensa ja juoksi auttamaan Lljianjin pystyyn, vain etäisesti tajuten että Taenyathar oli nyt tosiaan muuttanut muotoaan.

Re: Matkalla kohti tuntematonta

Posted: Thu Apr 02, 2020 4:43 pm
by Arlin
Lalfar sinnitteli tikareidensa varassa käärmeen kehossa kiinni. Hän yritti viiltää haavaa isommaksi, mutta ilman jalansijaa se ei onnistunut. Käärme itse avusti siinä enemmän raahaten Lalfaria hiekkaa vasten ja siten vetäen puolhaltiaa ja siten tikareita taaksepäin käärmeen vartaloa vasten. Maan raapiminen ei kuitenkaan tuntunut mukavalta, hiekkaa oli kaikkialla, hän ei nähnyt mitään eikä pystynyt hengittämään muuta kuin hiekkapölyä. Puolhaltian taju alkoi mennä. Hän kuuli ison pamauksen lähistöllä, jotain kiiltävää lensi hänen ohitseen, mutta räjähdyksestä lähtevä hiekkasade sai lopulta puolhaltian tajun pimentoon.

Lin oli tyytyväinen arvioonsa ihmisvanhuksen kykeneväisyydestä. Miekka iskeytyi kovaa ja syvälle käärmeen takaraivoon. Käärme tuskin tajusi, mitä sille kävi. Ihminenkin vaikutti olevan kunnossa roikkuen käärmeen päällä. Lin käänsi huomionsa äkkiä toiseen käärmeeseen, joka oli vielä hyvin hereillä. Haltia yritti pysytellä käärmeen katseen ulkopuolella ja tähtäsi jousellaan tämän takaraivoon. Hän päästi yhden nuolen lentämään käärmeen päähän ja pian toisenkin. Liikkuvaan kohteeseen oli hankalampi osua kuin paikallaan olevaan tuliliuskekiveen, mutta Linillä oli onneksi paljon kokemusta liikkuvista kohteista. Kuitenkin osan nuolien kimpoaminen paksuista suomuista ei herättänyt hänen luottamustansa itseensä.

Llianjinin loitsu sai olentoon viimein jotain reaktiota. Ilmeisesti loitsu ei kuitenkaan ollut vahingoittava, mutta se sai käärmeen keskittymään muuhun kuin mahdollisiin ruokapaloihinsa. Lin laittoi jousensa pois ja otti miekkansa esille. Hän oli valmis ottamaan tilaisuuden vastaan, mutta Ioachim oli jo hyökkäämässä. Nuorukainen hoiti homman ammattimaisen tehokkaasti. Ei mennyt kauaa ennen kuin käärme ei enää liikkunut ollenkaan. Toinenkin käärme näytti viimein kuolleen suurlähettilään toimesta. Lin oli positiivisesti yllättynyt tämän ryhmän taidoista. Hänelle tuli mukava nostalginen olo, joka muuttui nopeasti hädäksi. Maagikko oli kaatunut maahan, ilmeisesti liiallisesta magian käytöstä ja matkan aiheuttamasta rasituksesta. Llianjin juoksi Ioachimin avunhuudosta heitä kohti, mutta pysähtyi nähdessä kauemmas eteensä ilmestyneen uuden käärmeen. Pian niitä ilmestyi lisää, enemmän kuin niitä oli ensimmäisellä kerralla. Käärmeiden määrä loi epätoivoa tilanteen mahdottomuudella. Lin otti silti jousensa esille, mutta hän ei tiennyt, miten he selviäisivät kaikki tilanteesta pois hengissä.

"Pyydän! Ketä teistä jääkin henkiin, jatkakaa matkaa ja pysäyttäkää Vildar!", Lin aneli epätoivoisesti. Haltian katse ja tähtäys olivat edelleen käärmeissä. Lin toivoi pystyvänsä olemaan itse mukana estämässä vanhaa ystäväänsä, mutta näin ei näyttänyt käyvän. Hän ei voinut jättää muita surman suuhun. Hänen täytyi pelastaa heidät, vaikka omalla hengellään. Lin näki yhden ryhmäläisistä kävelevän käärmeitä kohti.
"Juokse pois! Juoskaa kaikki pois! Pidättelen heitä!", Lin huusi ja päästi nuolen kohti lähimmäistä käärmettä. Uskomattomasti seuran ja käärmeiden väliin ilmestyi kuin tyhjästä valtava suomuinen olento. Tämä ei kuitenkaan ollut käärme, ei, tämä vaikutti legendojen lohikäärmeeltä. Samalla käärmeitä kohti kävellyt haltia oli kadonnut vai kenties muuttunut? Nuoli lensi tämän pään ja siiven välistä kohti käärmettä, mutta käärmeen reaktio uuteen vaaraan sai nuolen lentämään ohi. Lohikäärme hoiti käärmeet heidän puolestansa, nopeammin kuin he kaikki hoitivat edelliset kaksi. Sitten, kuin mitään ei olisi tapahtunut, lohikäärme muuttui takaisin tutuksi haltiamaiseksi hahmoksi ja kehotti heitä jatkamaan matkaa. Lin oli nähnyt monia asioita elämänsä aikana, salaisuuksia, joista moni korkeakaan virkamies ei ole koskaan kuullutkaan, mutta muotoa muuttava lohikäärme oli aivan uutta. Se, jos mikä, vei vähäisimmätkin epäilykset Linin ajatuksista.
"Olette oikeassa, meidän on mentävä", Lin sanoi vielä hämmentyneen oloisena. Haltia ei aikonut kysellä asiasta enempää ainakaan tällä hetkellä. Hän oli vain kiitollinen kaikkien selvinneen hengissä.

Lalfar oli ollut puolittain hereillä toisen käärmehyökkäyksen aikana. Jotenkin hän oli selvinnyt hengissä joutumatta hiekan alle. Hän ehti kuulla Linin huutavan jotain epäilyttävää taistelun aikana ja muisti nähneensä jotain vielä kauhistuttavampaa. Sen täytyi olla vain suurta yhteensattumaa, mutta hänen oli nyt varmistettava asia. Lalfar kompuroi itsensä pystyyn ja etsi paikkaa, jossa luuli nähneensä sen esineen. Nähdessään hiekassa kiiltävän kohteen, puolhaltia lähti kivuliaasti kävelemään sitä kohti.
"Odottakaa. Taisin pudottaa jotain tärkeää", Lalfar sanoi liikkuessaan muista pois päin. Saapuessaan kohteensa luokse, puolhaltia kumartui varovaisesti nostamaan hiekasta pienen kärsineen esineen. Lalfarin silmät suurenivat ja sitten ilme vakavoitui. Nyt ei ollut enää epäilystäkään. Hänen epäilyksensä olivat totta.

"Lin... Ei tule kanssamme", Lalfar ilmaisi kylmästi, puristi esineen nyrkkiinsä ja kääntyi muita kohti.
"Hän ei tule kanssamme, mikäli emme halua mukaamme huijaria, petturia ja murhaajaa", puolhaltia ilmoitti katse tiukasti Linissä. Lin katsoi Lalfaria takaisin hämmentyneenä, hiukan varuillaan.
"Lin... Linje Vinil. Entinen Tritonin armeijan erikoisjoukkojen jousimies. Etsintäkuulutettu Tritonissa ja mantereella. Jätit ystäväsi kuolemaan; yritit aiheuttaa sodan Tritonin ja mantereen välillä; ja murhasit itsenäisesti lukuisia henkilöitä Phoebessa ja muualla mannerta", Lalfarin kireässä äänensävyssä oli selkeää vihaa, jotain, mitä hän ei ole päästänyt esille koko matkansa aikana ryhmän seurassa. Lin perääntyi askeleen ja vapisi kuulemilleen sanoille.
"Käytit kuolleen isäni nimeä ja elämäntapahtumia perättömien tarinoidesi pohjana huijataksesi meitä", Lalfarin ääni oli melkein huutava. Lin oli perääntynyt useamman askeleen taakse ja vaipunut polvilleen. "Isäsi? L... Lalfar?" Lin kyseli peloissaan. Kuullessaan Linin kutsuvan Lalfaria oikealla nimellään, puolhaltia yllättyi hiukan, mutta ei välittänyt tässä vaiheessa tarpeeksi korjatakseen tätä. Puolhaltialla oli tällä hetkellä paljon vähemmän piiloteltavaa kuin Linillä.

Lalfar kaivoi jotain pientä takin taskustaan ja piteli sitä toisessa nyrkissään. Hän ojensi molemmat nyrkkinsä Linin eteen ja muiden näkyville. Hän avasi oikean kätensä, paljastaen räjähdyksessä kärsineen, auringossa kiiltelevän nuolenkärjen, jossa oli pieni palanen nuolen vartta vielä kiinni.
"Olen yrittänyt kaksi vuosikymmentä etsiä samankaltaista nuolenkärkeä kuin tämä tässä. Tämäntapaisia nuolia ei yleisesti valmisteta. Nämä ovat yksittäisen henkilön käsityötä. SINUN käsityötäsi", Lalfar totesi tietävänä. Lopulta puolhaltia paljasti toisen nyrkkinsä ja siinä oli toinen, samankaltainen nuolenkärki. Kärki oli toista vanhempi, ruostuneempi ja jokseenkin punertavan ruskea. Siinä ei myöskään ollut vartta.
"Ja tämä... Tämä löytyi 23 vuotta sitten Phoebesta. Kuolleen äitini ruumiista", Lalfar kertoi. Parit kyyneleet valuivat hänen silmistään, mutta puolhaltia oli vihainen. Lalfar pudotti molemmat nuolenkärjet maahan Linin eteen. Lin vaipui samaan aikaan äänettömänä käsiensä varaan katsomaan maassa makaavia todisteita. Lin ei sanonut mitään, tämän ilme oli katuva. Lalfar ei kuitenkaan nähnyt sitä niin. Puolhaltian käsi tärisi tikareidensa kahvojen vieressä, valmiina ottamaan ne esille.
"Olen... pahoillani. Isäsi... äitisi... on minun syytäni, että tilanne on tämä", Lin katui hiljaa.

Hetki kului, mutta Lalfar ei pystynyt tekemään mitään. Hän halusi kostaa, tehdä jotain, mutta ei pystynyt. Lalfar katseli tätä säälittävää henkilöä pitkään, mutta Lin vain istui polvillansa katse maassa. Lopulta Lalfar vain käveli haltian ohitse katsomatta tätä.
"Helvetti!" Lalfar huusi ja jatkoi kävelemistä. Hän pyyhki nopeasti suurimmat kyyneleensä kasvoiltaan ja vilkaisi lyhyesti muita. "Mennään", puolhaltia ehdotti ja suuntasi hiljaisena seuraamaan jo edempänä olevaa Taenyatharia ja matkaa pohjoiseen. Lalfar halusi tällä hetkellä vain Linin pois näkyvistään.

Re: Matkalla kohti tuntematonta

Posted: Wed Apr 08, 2020 8:31 am
by Kide
Soinnin alkaessa hellittää Ezramin korvissa hän vasta huomasi takaansa kuuluvan huminan ja rätinän. Vanha sotilas kääntyi vaivalloisen näköisesti katsomaan ja hänen kasvonsa vääntyivät ällistyksestä: toinen käärmeistä käristyi parasta aikaa atlashaltian maagisissa liekeissä, joiden lämmön Ezram uskoi tuntevansa jopa tänne pienen matkan päähän aavikon kaiken muunkin kuumuuden keskellä. Se taistelu oli jo lopussa käärmeen käpristyessä maahan viimeiset tuskaiset sihahduksensa päästäneenä. Mutta jäljellä oli vielä toinen, hiekasta turvaa hakenut otus. Ezram puski itsensä seisaalleen. Pudotuksessa maahan osunutta polvea vihlaisi ilkeästi ja Ezramin pää tuntui edelleen olevan pyörällä hetki sitten tapahtuneesta, mikä näkyi miehen haparoivassa asennossa. Hänen jalkansa tuntuivat olevan hävin tuskin taipuvaa vanhaa pajua, joka liiallisella väännöllä voisi katketa milloin hyvänsä. Ezram yritti kuunnella mistä käärme nousisi, mutta epäili kirkkaasta päivänpaisteesta siristyneiden ja vetistävien silmiensä olevan tällä hetkellä aisteista tarkempi. Hän ei tiennyt mitä onnistuisi miekallaan saamaan aikaan, jos käärme päättäisi vielä nousta hyökkäykseen, mutta yhtä kaikki kohotti luottokumppaninsa valmiusasentoon ympärilleen pälyillessään.
Ensin Ezram tunsi, sitten näki ja vasta viimeisenä, yhtä aikaa valtavan käärmeen pullahtaessa sulavasti ylös hiekasta, kuuli sen. Otus ei ehtinyt edes valita mihin päin hyökkäisi, kun se jo vajosi tuskaisesti kiemurrellen hiekalle omituisen äänen saattelemana. Ezram ei ymmärtänyt mitä tapahtui, mutta säpsähti ihmetyksestään hereille Llianjinin huutoon. Haltian kohonneesta kädestä päätellen hän oli tämän takana. Ezram ei myöskään ymmärtänyt, miten Llianjin oli edes hengissä saati loitsimassa, mutta haltian tuskaisesta ilmeestä päätellen sitä piti pohtia vasta myöhemmin.
Ioachim oli jo päässyt käärmeen kimppuun, kun Ezram vasta yritti syöksähtää, mutta pikemmin raahusti otuksen viuhtovaa häntää kohti lukitakseen sen paikoilleen ennen kuin se osuisi johonkin. Ioachim iski otusta hämmästyttävällä voimalla, jopa Ezram kuuli suomujen ja leukaluun rutinan. Nopea veto ja uusi sivallus ja käärme retkotti tuskaisen vääntelyn sijaan elottomana punaiseksi värjäytyvällä hiekalla. Valtava häntä pysähtyi parin askeleen päähän Ezramista ennen kuin hän ehti tekemään mitään. Vanha sotilas nielaisi kehunsa, kun Ioachimin huolestunut huudahdus sai hänetkin huomaamaan uudelleen hiekkaan lyyhistyneen Llianjinin. Suunnanvaihdos ja Ezram lähti harppomaan Ioachimin perään olettaen tuholaisongelman tällä hoidetuksi, mutta matka tyssäsi jälleen, kun sivusta kuului uusia pahaenteisiä hiekan kahahduksia. Yksi, kaksi, kolme... Ezram räpytteli vimmatusti silmiään ja mietti saiko putoamisen tärähdys hänet näkemään kahtena. Linin epätoivoa tihkuva huuto varmisti, ettei kyseessä ollut näky. Ezram vaihtoi taas suuntaansa ja kohotti uudelleen miekkansa. Mitä jumaloiden hylkäämiä otuksia nämä olivatkaan, Ezram päätti, että tästähän selvittäisiin. Hän ei suostuisi häviämään millekään maan matoselle. Hän vielä palaisi Dioneen kertomaan kantakapakkaansa hurjempia juttuja kuin muut, uskoipa niitä kukaan tai ei. Tai ainakaan hän ei suostuisi pakenemaan ja kuolemaan hampaat selässään, hän kuolisi miekka kädessään katsoen tappajaansa silmästä silmään.
"Suojaa Llianjinia!" Ezram huusi olan yli Ioachimille ja kulki käärmeitä kohti. Hän saattoi vain toivoa, että Aleolla olisi kahta suurempi tuliaalto kädenheilautuksen päässä, sillä vanha sotilas ei tiennyt, riittäisivätkö hänen refleksinsä edes yhden käärmeen haavoittamiseen.
Lin lähetti ensimmäisen nuolen matkaan, ja sitten tapahtui niin paljon niin lyhyessä ajassa, että Ezramin suu loksahti auki. Hän oli jo ehtinyt unohtamaan heidän valttikorttinsa, valtavan lohikäärmeen, kunnes tuo ilmestyi heidän ja käärmeiden väliin silmänräpäyksessä. Seurasi tulta, pyöritystä ja hiekkapölyä, sitten kaikki oli jo ohi. Viisi käärmettä retkotti elottomana hiekalla eikä Ezram ollut ehtinyt näkemään, että Taenyathar olisi saanut naarmuakaan. Hetken vanha sotilas tunsi itsensä petetyksi; jos tämä kävi lohikäärmeeltä noin helposti, miksei tuo ollut tehnyt mitään aiemmin. Samalla Ezram kuitenkin muistutti itselleen, että oli päivänselvää, ettei Taenyathar olisi halunnut paljastaa todellista olemustaan Linille.
Ezram kääntyi vilkaisemaan muita, jotka kaikeksi onneksi vaikuttivat olevan pitkälti kunnossa.
"Kaikki hyvin siellä?" Ezram vielä heitti kysymyksen Ioachimin ja Llianjinin suuntaan, vilkaisten myös kysyvästi Eliezeä. Miehen ääni kuulosti edelleen hengästyneeltä, vaikka hän ei ollut hetkeen tehnytkään muuta kuin ottanut muutamia askelia ja ihmetellyt. Taenyathar oli samassa palautunut haltiahahmoonsa ja turhia kyselemättä odotti heidän jo jatkavan matkaa. Kyllä, se olisi tehtävä pikimmiten, ennen kuin he kohtaisivat vieläkin suuremman joukon haarakielisiä. Mutta pystyikö Llianjin kävelemään? Ja hevoset piti noutaa, tai ainakin Ezramin oma ratsu oli rynnännyt rytäkästä karkuun läheisen dyynin tuntumaan, onneksi sentään suunnilleen menosuuntaan päin.

Ezram seurasi, että Ioachim ja Llianjin pääsivät liikkeelle, Lin myötäili jo Taenyatharin lähtöä ja Eliezekin oli jo liikkeellä, mutta väärään suuntaan. Ezram jäi vielä paikalleen katsomaan hämmentyneenä seurueen naisen liikkeitä ja kuuntelemaan sitäkin suuremmalla ihmetyksellä tuon sanoja. Hän oli jo työntämässä housunlahkeeseen väliaikaisesti puhdistamaansa miekkaa huotraan, mutta Eliezen puhuessa hivuttikin terän hitaasti takaisin esille. Ezram jäi kuuntelemaan täysin ymmällään näitä syytöksiä, jotka selvästi osuivat ja upposivat vapisevana maahan vajonneeseen Liniin. Ezram hivuttautui jo lähemmäs kaksikkoa, kun alkoi näyttää siltä, että muuten Lin saisi tikarista, mutta vain koska halusi kuulla enemmän. Nimissä vanha mies meni jo sekaisin eikä ymmärtänyt, että Larfarilla viitattiin Eliezeen eikä naisen isään. Tilanne raukesi lopulta Eliezen viimeisen raivonpurkaukseen, ja myös Ezram tunsi kiukun kuohuvan sisällään. Tähän ryhmään liittyi vaarallisen paljon salaisuuksia ja se vielä saisi heidät kaikki hengiltä.
"Voisiko joku nyt, Dezijar teidät periköön, selittää mitä hemmettiä tämä tarkoittaa?" Ezram jyrähti kävellessään Linin luo. "Kävellen, juosten tai vaikka päällään seisten, kunhan se tapahtuu nyt!" Ezram tarrasi Liniä niskasta ja nykäisi tämän jaloilleen partakarvat kiukusta väristen. Miten tässä muuten pitäisi matkaa jatkaa, jos kukaan ei tiedä mistään mitään? Toki Lin - tai siis Linje - oli jo näyttänyt syyllisyytensä, mutta Ezram olisi halunnut kuulla lisää. Mikä oli ajanut Tritonin armeijan miehen sellaisiin tekoihin? Linje ei kuitenkaan vaikuttanut miltään mielipuolelta, vaikka tuosta hyvin vähän irti saikin. Ja vielä hetki sitten haltiamies oli pyytänyt muita pakenemaan taistoon käyden. Vai oliko se pelkkää teatteria?
Eliezen arvio armeijataustasta oli siis osunut kohdalleen. Vaan olikohan tuo jo aiemmin epäillyt muutakin Linjen identiteetistä niistä kuitenkaan muille puhumatta? Ezram muisti taas kuinka vähän, ainakin hän, tuosta naisesta todella tiesi. Hän olisi yhtä hyvin voinut epäillä Eliezen syytöksiä, jollei Linje olisi mutissut pahoittelujaan ja vajonnut syyllisyyden taakasta hiekkaan.

"Voisit aloittaa sillä, oliko nuolesi aikaisemmin tarkoitettu minuun vai mitä hemmittiä oikein tapahtui?" Ezram murisi vielä Linjelle. Hän oli viimein ehtinyt muodostaa päässään jonkinlaista kuvaa siitä sekavasta hetkestä, jonka näky oli peittänyt. Hän oli tajunnut, että hänen oli täytynyt lentää todella pitkä matka, ilmeisesti liuskekiven räjähdyksestä. Kenties hänen loikkansa Linjen nuolta tieltä oli auttanut siinä, etteivät hänen jalkansa olleet säpäleinä räjähdyksestä vaan ainoastaan omituisen kankean tuntuiset. Mutta miksi Linje oli tähdännyt nuolen häntä kohti alunperin, etenkin se kysymys sai aivan uusia värejä ympärilleen Eliezen purkauksen jälkeen. Entä ampuisiko erikoisjoukkojen jousimies huti, jollei niin halunnut?