Kotiinpaluu

Ceresin suurin asuttu saari Triton on useamman kaupungin, sataman ja teiden verkko, ja lähes kokonaan omavarainen hallintoaan myöten. Lisäksi saaristoihin lasketaan pohjoisessa sijaitseva syrjäinen Calibanin saaristo ja sen kaksi asuttua saarta, sekä kokonaan asuttu Itärannikon saaristo, joka on Dionen tärkeä kauppakumppani.
Locked
User avatar
Kide
Posts: 515
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Kotiinpaluu

Post by Kide » Wed Apr 10, 2019 5:32 pm

// Yksinpeli Mirayan ja hänen äitinsä välillä, johon Kuparirapu voipi osallistua, jos Nimetön sattuu seuraamaan tapahtumia sivusta. //

Miraya oli kiertänyt saman korttelin kaksi kertaa ennen kuin sai jalkansa liikkumaan kapeammille ja huonommin pidetyille kaduille, jotka johtivat pois Drienen keskustan hälinästä kohti kaupungin laitamia sisämaassa. Pariovet, koristeelliset pilarit ja ikkunat vaihtuivat katu kadulta pienempiin ja yksinkertaisempiin asuntoihin, joissa oltiin kiitollisia suorista seinistä ja vuotamattomasta katosta. Kadut ja talot, jotka tuolla alueella olivat pysyneet vuosikausia samanlaisina - satunnaisia huonosti tehtyjä katon korjauksia tai uusittuja ovia lukuunottamatta - ryöpsäyttivät Mirayan mieleen muistoja. Hän siveli yhden talon nurkalla kasvavan pensaan lehtiä ohi kävellessään; kuinka usein hän olikaan ollut sen takana piilosilla. Usein muiden lasten kanssa, mutta joskus myös äidiltään. Ja miten suurelta tuo pensas olikaan silloin näyttänyt, vaikka vasta nyt, yli kymmenen vuoden kuluttua, sitä oikeasti saattoi kutsua suureksi. Toisella puolen katua olevan ränsistyneen aidan takana hän oli kavereineen syönyt naapurin kasvimaasta anastettuja retiisejä. Ja seuraavalla kulmalla kuunnellut äitinsä läksytystä asiasta. Ja seuraavan kahden talon välisessä kapeassa, heinän täyttämässä kujassa, hän oli saanut ensimmäisen suudelmansa, joka oli kyllä ollut lähempänä pelkkää kahden lapsen jännittynyttä kuolaamista kuin oikeaa suudelmaa. Miraya naurahti muistolle päätään puistaen, mutta tutun talon näkeminen kadun päässä karisti nopeasti hymyn hänen kasvoiltaan. Sen jos jonkin näkeminen toi mieleen muistoja, mutta Miraya tukahdutti ne nopeasti samoin kuin kovetti pois kasvoilleen nousseen haikean ilmeen.

Miraya pysähtyi empimään kotinsa ovella. Lapsuudenkotinsa, jota hän ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen. Kaikki oli yhtä aikaa niin tuttua, jopa tuoksu sillä kadulla, mutta silti niin vierasta. Ja kaikkein vierain asia odottaisi sisällä: hänen äitinsä, jota Miraya ei ilmeisesti tuntenut laisinkaan.
Miraya laski kätensä oven kahvalle, mutta nosti sen samassa säpsähtäen pois kuin iskun saaneena. Oven avaamisen sijaan hän puristi kätensä nyrkkiin ja kopautti ovea kevyesti rystysillään. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun hän koputti kotinsa oveen ja tunne oli outo. Pian hänen äitinsä tuttu askellus kuului oven takaa. Tuon liian ohuen oven takaa, jonka alta oli talvisin vetänyt niin paljon, että he olivat pahimmilla pakkasilla yrittäneet vuorata sitä ylimääräisillä huovilla.
Ovi avautui varovasti, kunnes Celian erotti tulijan ja antoi sen aueta kokonaan. Hämmennys Mirayan äidin kasvoilla vaihtui silmät pyöristäväksi yllätykseksi ja siitä hellyyttävän lämpimäksi katseeksi.
"Miraya?" Celian kuiskasi hiljaa, ääni paksuna onnesta. "Minä olen odottanut, että... Voi Miraya!" Celian niiskaisi ja oli jo sulkenut Mirayan syliinsä ennen kuin hän ehti väistää. Mutta Celian sai huomata halaavansa patsasta, jollaiseksi hänen tyttärensä jähmettyi kosketuksen alla. Celian vetäytyi varovasti askeleen päähän, ilme yhtä täynnä toisiinsa sekoittuvia tunteita kuin tyttärelläänkin, vaikka Miraya näytti kaikkensa yrittävän ne peittää. Celian oli helpottunut Mirayan viimein tultua häntä tapaamaan, mutta myös vihainen, kun Miraya oli katkaissut yhteydenpidon keväällä. Toisaalta hän myös häpesi ja pelkäsi, sillä Drienen juorut olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että hän oli saanut nopeasti tietää tyttärensä olleen täällä ja etenkin sen kenen seurassa tuo liikkui. Mutta ennen kaikkea Celian oli paisua onnesta, kun Miraya viimein hakeutui tapaamaan häntä kaikesta huolimatta.
Miraya tuijotti äitiään pystymättä sanomaan mitään. Viha ja pettymys olivat ottaneet vallan viimeisillä askelilla kotiovelle ja Miraya oli antanut niiden tunteiden kovettaa kasvonsa taustalla häilyvien muistojen ja pelon yli. Mutta nyt kun hän näki äitinsä, pisti ikävä jostain piilostaan kivuliaasti kuin selkään työnnetty puukko. Kuinka Mirayan olisikaan tehnyt mieli vastata äitinsä lämpimään ja tuttuun halaukseen, mutta hän tiesi ettei hänelle ollut varaa alkaa tunteelliseksi nyt. Ei jos hän halusi saada selvitettyä asiansa. Miraya nielaisi ja kovetti ilmeensä uudestaan. Celian huomasi tämän ja hänen onnellisuutensa alkoi rapistua pois kasvoilta.
"Tule sisään, ole kiltti", Celian pyysi ja siirtyi sivuun. Mirayan epäröi hetken, mutta Celianin helpotukseksi asteli viimein sisään sulkien oven perässään.

He jäivät seisomaan keskelle alakertaa ja hetken vain katselivat toisiaan tietämättä kumpikaan mitä sanoa. Siinä missä Celianin silmät tarkkailivat tytärtään päästä varpaisiin, Miraya antoi katseensa liukua myös kodissa. Kaikki oli kuten ennen, juuri niin kuin hän muisti. Miraya räpäytti silmiään ja nielaisi ennen kuin kohtasi taas äitinsä katseen.
"Onko Rayash kohdellut sinua hyvin?" Celian meni suoraan asiaan, jonka tunsi näkymättömänä muurina heidän välissään. Jos hän oli yhtään epäillyt, ettei Mirayan ja Rayn liikkuminen yhdessä välttämättä tarkoittaisi heidän tietävän asiasta, oli Mirayan olemus pyyhkäissyt sellaiset epäilykset nopeasti pois. Ja kun tämä asia oli viimein selvinnyt, oli siihen parempi tarttua heti, sillä säästäkään puhuminen tuskin tulisi onnistumaan, saatika hyödyttämään heistä kumpaakaan. Ja Miraya näytti siltä, ettei hänestä saisi irti tarinoita Dionesta ennen kuin tyttö oli sanonut sanottavansa. Jos edes senkään jälkeen.
"Paremmin kuin monet muut", Miraya tokaisi katse terävöityen. Celian tiesi ansainneensa sen, mutta se sattui silti.
"Minä luulin... Luulin että isäni oli kuollut. Tai juoppo. Tai vaikka vankilassa!" Mirayan oli vaikea aluksi hakea sanojaan, mutta kun hän pääsi vauhtiin, ei niille meinannut tulla loppua. "Luulin että hän oli niin paha, ettet voinut puhua siitä. Ettet halunnut minun tietävän. Että hän oli tehnyt jotain... Miksi? Miksi et vain kertonut? Et minulle, etkä edes Rayashille? Hänen olisi pitänyt saada kuulla tyttärestään. Saada tietää minusta jo kaksikymmentä vuotta sitten!"
Celian olisi halunnut kääntää katseensa sivuun, mutta pakotti sen pysymään tyttärensä kylmenneissä silmissä.
"Se oli sinun parhaaksesi. Minä..."
"Minun parhaakseni? Niinkö olet uskotellut itsellesi kaikki nämä vuodet? Olisit edes keksinyt paremman tarinan!" Miraya huomasi kimmellyksen äitinsä silmissä. Se sattui, jopa sen vihan läpi mikä hänessä sillä hetkellä sykki ja roihusi, äidin näkeminen surullisena sattui. Miraya kuitenkin pakotti kasvonsa pysymään kovina. Hänen oli pakko tai hänen omat silmänsä alkaisivat kimmeltää ja se kimmellys tulisi valumaan poskille asti. Mutta niin ei saanut käydä! Hänen piti olla vihainen. Hänellä oli oikeus olla vihainen! Sekä itsensä että Rayashin takia hänen pitäisi vaatia kunnollista selitystä. Vaikka hän ei uskonutkaan sellaista olevan olemassa.
Celian yritti nielaista kurkkuunsa nousseen palan. Kuinka monta muuta tarinaa hänellä olisikaan ollut kerrottavanaan... Niin monta syytä... Hän oli kuitenkin kauan sitten päättänyt olla jakamatta niiden tuskaa tyttärensä kanssa. Mirayan ei kuulunut huolehtia hänen menneisyydestään. Kenenkään ei kuulunut. Kenenkään ei tarvinnut tietää. Celian tiesi kestävänsä kaiken, jopa tämän hyytävän vihan tyttärensä katseessa, mutta ei sääliä. Miraya antaisi hänelle vielä anteeksi, Celianin oli pakko luottaa vain siihen. Miraya antaisi anteeksi ja saisi jatkaa elämäänsä onnellisen tietämättömänä äitinsä aiemmasta elämästä. Se taakka oli yksin Celianin kannettavaksi.
"Se on totuus", Celian sanoi hiljaa ja katseli tytärtään surullisena.
"Totuus? Mikä hemmetin totuus se semmoinen on, missä lapselta riistetään isä ja isältä lapsi? Milloin semmoinen totuus on ollut oikein?"
"En väitä, että olisin ollut oikeassa. Nyt näen sen. En tuntenut Rayashia ja..."
"Kuinka lohduttavaa kuulla", Miraya puuskahti sarkastisesti ja pyöräytti silmiään. "Olisiko se vaatinut sinulta niin paljon tutustua häneen? Edes minun vuokseni?"
"Olet nähnyt millaista on elämä merimiehen lapsena. Pelkkää odottamista ja toivomista. Ja entä vaimolla? Arvaat varmasti senkin." Celian tiesi, ettei tämä puolustus ollut kestävää lajia. Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa?
"Etpä näyttänyt miettivän sitä ennen kuin hyppäsit hänen kanssaan sänkyyn."
Celian vain sivuutti Mirayan huomautuksen, vaikka se sai hänen leukapielensä kiristymään, ja yritti löytää sopivia sanoja.
"Olen pahoillani, kulta. Silloin uskoin näin olevan parempi. Silloin tein sen päätöksen..."
"Sinun parhaaksesi", Miraya lopetti äitinsä lauseen pistävän ivalliseen sävyyn. "Ja paskat, teit sen omaksi parhaaksesi. Vaikken kyllä ymmärrä, miten hemmetissä se oli sinullekaan parempi!"
"Siisti suusi!" Celian sihahti, ensimmäisen kerran kiukkua omassakin äänessään, jota hän kuitenkin katui heti. "Tiedät, että tein kaiken sinua varten. Olipa se oikein tai ei", hän jatkoi rauhallisemmin, etsien tyttärensä kasvoista mitä tahansa muuta kuin pelkkää inhoa ja vihaa. Muuta ei kuitenkaan näyttänyt olevan nyt tarjolla.
Miraya tiesi kyllä. Hän muisti elävästi kuinka väsymys oli painanut varjoja hänen äitinsä kasvoille niin useina iltoina. Niin vahvoja varjoja, että jopa lapsi ne huomasi. Väsymys, jonka jatkuva työ ja hänestä huolehtiminen yksin olivat aiheuttaneet. Se jatkuva raataminen, jota ei ehkä olisi tarvittu, jos Celian vain olisi antanut Rayashin osallistua heidän elämäänsä.
"Miraya, istuisit kanssani alas", Celian pyysi surkean näköisenä. Ja voi kuinka Mirayan olisikaan tehnyt mieli jäädä. Halata äitiään kunnolla ja jäädä hakemaan lohtua kuin lapsi ruhje polvessaan. Tällä kertaa tuo ruhje vain oli paljon isompi ja paljon syvemmällä eikä syynä Mirayan oma huolimattomuus. Mutta Miraya vain käännähti kiukusta puhisten ympäri ja harppoi ovelle. Kyyneleet pyrkivät väkisin esiin, mutta hän ei suostuisi näyttämään niitä äidilleen.
"Kun seuraavan kerran palaan, toivon että sinulla on parempi selitys tälle kaikelle. Parempi selitys minulle ja myös Rayashille", hän tiuskaisi ovelta taakseen katsomatta ja pyyhälsi ulos.
"Miraya, odota! Ole kiltti ja..." Celian aneli tyttärensä selälle, mutta turhaan. Häntä vastaan palasi vain kiinni paiskattu ovi, jonka voima tuntui värähdyksenä natisevissa lattialaudoissa asti. Ja samalla hetkellä, kun tuo ovi pamahti Mirayan perässä kiinni, kastelivat ensimmäiset kyyneleet hänen kalvenneet poskensa. Miraya nieleskeli, pyyhki kiukkuisesti silmiään ja lähti puolijuoksua takaisin Dionen keskustaa kohti. Hän etsisi hiljaisen ja syrjäisen kapakan ajatuksiensa ja etenkin tunteidensa turruttamiseen muutamalla lasillisella ennen kuin olisi valmis palaamaan laivalle.
Sisällä Celian lysähti voimattomana lähimmälle tuolille päänsä käsiinsä nojaten. Mirayan kanssa oli turha yrittää järkeillä, kun hän oli tuossa tilassa. Mutta kerrankin Celianin oli myönnettävä, että tuo viha oli aivan oikeutettua ja hän sen ansainnut. Miten muutenkaan Miraya voisi asiat nähdä kuin äitinsä tyhmyytenä ja itsekkyytenä? Mutta Miraya antaisi anteeksi, täytyihän hänen. Ainakin hän oli luvannut tulla vielä takaisin. Mutta mitä ihmettä hän sanoisi tyttärelleen silloin? Tai Rayashille kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kuinkahan asiat olisivat nyt, jos hän ei olisi loputtomiin haudannut valinnoistaan huomauttavaa omaatuntoaan vaan olisi hakeutunut Rayashin juttusille? Mutta vuosi vuodelta ajatuskin asian paljastamisesta oli käynyt vaikeammaksi. Hänen olisi pitänyt kertoa siitä heti, kun se selvisi, kaikki muu oli liian myöhään.
Kuinka typerä hän olikaan ollut ajatellessaan, että hänen ratkaisunsa voisi toimia ikuisesti. Ja nyt hän saisi maksaa tuosta typeryydestään kalliisti.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 405
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Kotiinpaluu

Post by Kuparirapu » Sun Apr 14, 2019 10:01 pm

Viileä merituuli oli pakottanut Owenin kietoutumaan harmaaseen villaviittaansa hänen istuessaan tyhjällä komentosillalla, muka uteliaasti ruoria ja purjeita katsellen. Mutta Nimetön tarkkaili miehistön tekemisiä kannella, kunnes hänen huomionsa oli kiinnittynyt toiseen. Hän oli huomannut Mirayan kävelevän laiturille, ja pannut merkille miten nainen käveli. Jännittyneesti, hermostuneesti. Hartiat aavistuksen koholla, kädet jotka halusivat etsiä paikan kehon edestä antaakseen pientä turvallisuuden tunnetta. Jopa rytmi, jolla Mirayan kengät kopsahtelivat laituria vasten, kielivät Nimettömälle että nainen oli aikeissa tehdä jotain epämiellyttävää.
Tai kiellettyä.

Kukaan ei Owenin lähtöä estänyt, matkustajana hänellä oli vapaa kulku niin laivalla kuin sieltä poiskin, mutta Nimetön ei kiiruhtanut suoraa päätä Mirayan perään. Sen sijaan hän kiersi samaan suuntaan johtavalle sivukadulle, ja nopeasti Owen Artorin ulkomuoto alkoi kadota näkyvistä. Lähikojusta ripeällä hopeasayrilla ostettu leipäsen Nimetön halkaisi ja paineli napakasti alahampaiden ikeniä vasten, pyöristäen kasvojaan ja omaksuen samalla selkeän alapurennan. Huomiota kirkuvan puoliviitan hän taitteli näppärästi ja tunki lähikujan varjossa hartioilleen paitansa alle. Lopuksi, hän oli pyyhkäissyt kasvoihinsa kadulla pyörivää saastaa, taivuttanut ryhtinsä kumaraan ja käärinyt villaviitan paremmin niskaansa. Enää kadulla ei kävellytkään iloisen ja pirteän näköinen nuori kauppa-apulainen Dionesta, vaan hänen paikkansa oli ottanut lurppaposkinen ja huonoryhtinen äijänkäppänä. Muutama narisevalla äänellä muristu kirous lähelle tuleville varmisti vielä, ettei kukaan halunnut kävellä hänen vierellään katsoakseen likaisia kasvoja toista kertaa. Tyytyväisenä Nimetön palasi pääkadulle, odotti että Miraya ehti harppoa hänen ohitseen hyvän matkaa, ja lähti sitten seuraamaan naista. Varovaisuudella, pysytellen tämän takana ja poissa näkyvistä.
Nainen johdatti häntä kauemmas satamasta, alueelle joka vaikutti työläisille ominaiselta. Askeleista ja pään liikkeistä näki että nainen tunsi nämä kulmat. Ja kun tämä hidasti käyntiään katsellakseen jotain yksityiskothaa kadunvarressa, Nimetön alkoi varmistua että Miraya taisi jopa olla syntynyt täällä. Mielenkiintoinen havainto, mutta tämä oivallus sai miehen vetäytymään lähimmän nurkan taakse. Oli tyhmää pelata liian nokkelaa, jos vastapuoli voisi yllättää hänet takaapäin. Niinpä mies päätti pelata varman päälle, ja nähtyään minne nainen kääntyi viimeiseksi hän päätti jäädä odottamaan. Kadunkulmasta löytynyt vanha puukuppi kelpasi hyvin kerjuuastiaksi, ja istahdettuaan röhnöttämään katukiville Nimetön ärisi tyhjiä aneluita ja uhkauksia ohikulkijoille. Muutamat jopa kilauttivat kuparikolikon tai pari kulhoon.

Viimein Miraya palasi, ja Nimetön valmistautui siirtämällä viittansa huppua hivenen. Oikeaan kulmaan käänettynä hupun reuna heitti läpipääsemättömän varjon hänen silmiensä ylle, mutta samaan aikaan mies kykeni seuraamaan Mirayaa tämän kiiruhtaessa hänen ohitseen. Jos tämä oli ollut jännittynyt tullessa, niin nyt nainen suorastaan tuntui pakenevan takaisinpäin. Eivätkä Nimettömältä jääneet huomaamatta pienet, kyynelten jättämät viirut Mirayan poskilla. Miehen terävä katse seurasi naisen selkää tämän edetessä, ja hänen mielessään kaikui yksi kysymys ylitse muiden:
"Mitä sinä teit?"
Nimettömän tähänastinen arvio Miraya Cabrasta oli, että nainen osasi pitää päänsä kylmänä ja kielensä terävänä kovankin paineen alla. Mutta nyt, nyt jokin oli ajanut tuon naikkosen aivan murtumispisteeseen. Ja vielä näin lyhyessä ajassa...
"Mikä tuota naista voisi uhata? Tai mitä hän voi pelätä" Miraya Cabra oli erinomaisessa asemassa, omasi liittolaisia joilla pysytellä tässä nimenomaisessa asemassa, ja osasi myös itse tarttua hyviin tilaisuuksiin. Hänellä oli suunnaton etu puolellaan, verrattuna tavallisten työläisten pieniin murheisiin. Eli suurin uhka olisi tuon ansaitun aseman menettäminen. Ja miten nainen voisi menettää sen?
"Menettämällä paikan arvon kapteenin suosiossa," Nimetön mutisi itsekseen, hyvin hiljaa mutta hymyillen hetken aikaa kylmästi Mirayan perään. Ehkä nainen koki jonkinlaisia omantunnon tuskia kapteenin kanssa pitämänsä suhteen takia, tai vielä todennäköisempää tällä oli joku toinen. Joku, jonka nainen oli jättänyt taakseen muuten paitsi sydämessään, ja jonka kasvot kummittelisivat hänen silmissään joka yö jonka hän viettäisi kapteeni Rayashin lakanoilla.
Nimetön raahautui jaloilleen, kääräisi almurahat pussiinsa enemmän tavasta kuin tarpeeta, ja lähti raahustamaan mietteissään takasisin satamaa kohti. Hän ei kykenisi selvittämään tämän mahdollisen rakastetun nimeä, mutta toisaalta hänen ei tarvinnut. Jo pelkästään vihjaamalla asiasta Mirayalle, tai Rayashille, hän voisi kääntää kummatkin haluamaansa suuntaan. Kuinka Rayash voisikaan kärsiä, jos kuulisi etteivät hänen hempeät tunteensa olletkaan aivan niin vilpittömiä kuin miltä ne vaikuttivat? Ja kuinka paljon Miraya olisi valmis korvaamaan, jotta tällainen salaisuus ei päätyisi arvon kapteenin korviin, ja samalla tuhoaisi hänen helppoa elämäänsä?
Nimetön ei antanut hymynsä näkyä kantamillaan kasvoilla, koska se olisi voinut herättää vastaantulijoiden epäilyksiä. Koska se hymy olisi ulottunut Nimettömän korvasta toiseen korvaan, yhtä kylmänä kuin hänen sydämensäkin.

Locked