Minne tie vie?

Suuri manner on täynnä kaupunkeja, kyliä ja tutkimattomia kolkkia, joihin matkalainen saattaa eksyä.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Minne tie vie?

Post by Kide »

// Kuparirapua ja Llianjinia odotellaan rupattelemaan. //

Kapeista puuosista koottu, istuinosaltaan punottu tuoli natisi varoittavasti Ezramin rojahtaessa siihen istumaan. Hän oli torilla käynnin ja pienen välipalan jälkeen päättänyt istua hetkeksi aloilleen Seitsemän Kissan majatalon terassille. Majatalon nimen alkuperää ei ollut vaikea arvata, kun seurasi terassin edustalla käyskenteleviä katteja, joita oli kyllä varmasti monin verroin enemmän kuin seitsemän. Ihmeelliset suippokorvat ja heidän mieltymyksensä, Ezram mietti nojatessaan itsensä syvemmälle tuoliin saaden sen rutisemaan entistä tuskaisemmin. Hän pyöritteli toisessa kädessään viskilasia, joka kerrankin oli oikeaa ja vieläpä kirkasta lasia. Kullanruskea juoma paljasti lasin reunoja pitkin kieppuessaan kaikki sävynsä pähkinäisestä meripihkaan. Siitä oli kauan aikaa, kun mies oli viimeksi nähnyt kunnolla juomansa värin. Tosin se ei ollut Ezramille koskaan erityisen tärkeää ollutkaan. Kunhan maku oli kohdallaan, kaikki oli hyvin.
Ensimmäisen kuparinruskean siemauksen jälkeen Ezram alkoi epäillä, että ehkä tällä liian hienolla lasilla olikin tarkoitus kompensoida juoman makua. Ei viski suoranaisesti pahaa ollut, mutta ehkä jotenkin laimean oloista Ezramin makuun. Halusivatko nämä haltiaparat nauttia viskinsäkin kuin mehun?

Ezram istui hyvän tovin hiljaisuudesta nauttien, välillä juomaansa maistellen ja omaksikin yllätyksekseen maisemia ihaillen. Yleensä hän ei liiemmin kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä muuten kuin siinä kulkemista arvioiden - ja aikoinaan väijytyspaikkoja silmällä pitäen tai niitä itse suunnitellen. Mutta lähes koko elämänsä maastoltaan alavalla merenranta-alueella pysyteltyään, tuntui terassilta avautuva vuoristonäkymä jollain tapaa kiehtovalta.
Koko elämänsä samoja polkuja tallanneelle tuollainen outo ja kesytön maisema oli omiaan herättämään sisäistä pikkupoikaa, joka janosi seikkailuja. Sellaiseksi Ezram ei ollut tuntenut itseään vuosiin, oikeastaan vuosikymmeneen. Ei ennen kuin nyt, kuultuaan uskomattomia tarinoita ja nähtyään itse omin silmin niiden päähenkilön.
Ei Ezram väittänyt tuntevansa samanlaista poltetta tämän ryhmän matkan suhteen kuin esimerkiksi nuori Ioachim, jonka innostus paistoi tuon katseesta yhtä selvästi kuin aurinko pilvettömältä taivaalta. Mutta tällä hetkellä, kaiken muutaman viime päivän aikana kokemansa jälkeen, jonkinlainen mielenkiinto ja tiedonjano olivat nousseet mukavuudenhaluisuudenkin yli.

Laskettuaan puoliksi tyhjennetyn lasin viereiselle pienelle pöydälle nojasi Ezram päätään taaksepäin ja sulki hetkeksi silmänsä. Viileä tuuli kieputti edestakaisin muutamia löysältä poninhännältä karanneita ruskean ja harmaan sävyjä vuorottelevia hiuksia. Vaikka tuuli oli paikoittain jopa navakka näin korkealla, lämmitti aurinko yllättävän mukavasti edelleen. Lisäksi majatalon takaterassi tarjosi ympärillä kasvavien suurten puiden ansiosta hieman suojaisamman paikan. Ilman jatkuvaa nurkan takaa kuuluvaa naukumista paikka olisi ollut lähes täydellisesti Ezramin mieleen.
Vaikka kissojen äänten ja tuulen huminan lisäksi oli hiljaista, jokin sai Ezramin mielen hetken kuluttua kohottautumaan valppaaksi. Hän pikemminkin tunsi kuin kuuli, että jokin kissaa tai paria paljon suurempi oli juuri tukkinut sisältä terassille johtavan avoimen oven.
"Kyllä tänne vielä mahtuu", Ezram murahti ja kääntyi lopulta vilkaisemaan tulijaa toista silmäänsä raottaen. Hän oletti sen olevan joku paikan tavallisista asukkaista, joka kenties epäröi astua Ezramin kanssa samaan tilaan. Aivan kuin torillakin mies oli saanut huomata, että häntä katsottiin melkein kuin villieläintä, vaikka olisi luullut tällaisella risteyspaikalla elävien tottuneen jos jonkinmoiseen kulkijaan.
Ezram rapsutti vaivihkaa normaalia pidemmäksi ehtinyttä partaansa - ehkä niihin katseisiin olikin syynsä.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Minne tie vie?

Post by Kuparirapu »

Majatalon puolella Llianjin nojasi kyynärpäitään raskaasti tiskiä vasten, ja oikoi jalkojaan hitaasti. Takahuoneesta kuuluva kilahtelu kertoi, että hänen tilauksensa eteni parhaassa mahdollisessa vauhdissa, ja oven viimein auetessa yksi paikan työntekijöistä palasi pyöritellen tummaa pulloa kämmenellään.
"Vuoden vanhaa omenasiideriä, parasta mitä meiltä löytyy," tämä vakuutteli laskien pullon pöydälle. Llianjin nyökytteli vain hyväksyvästi. Ilmeisesti heidän ryhmänsä vaikutti tarpeeksi varakkaalta parempaan palveluun, ainakin majatalon omistaja oli innokkaasti ohjannut heidät sisään aiemmin. Vanha haltia seurasi puolihuolimattomasti kun työntekijä nosti esille kauniin, puuvartisen pikarin johon oli istutettu sulavalinjainen lasikoppa. Sen täyttyessä auringonvaalealla nesteellä Llianjinin teki mieli kallistaa koko pikari yhdellä kertaa tyhjäksi, mutta hän malttoi mielensä.
Majatalon salissa illasti muutamia paikallisia, joten vanha haltia päätti siirtyä jonnekin rauhallisempaan. Väsynein askelin Llianjin suuntasi kohti puoliavonaista ovea, jonka takana hän muisti nähneensä jonkinlaisen terassin. Ovelle päästäkseen hänen oli kuitenkin varottava yhtä lattialle asettunutta raidakasta kattia joka huiskautti tassuillaan hänen housunlahjettaan laiskanlaisesti. Varovaisesti Llianjin luikahti ovesta ja sulki sen perässään, ennen kuin edes ehti huomata jonkun istuvan jo terassilla. Hän ehti hetken verran epäröidä, mutta tunnisti sitten Ezramin, ja miehen kehotusta noudattaen Llianjin liittyi tämän seuraan.
Vanhan haltian kevyempi keho ei saanut viereistä tuolia valittamaan aivan yhtä äänekkäästi kuin Ezramilla, mutta sen korvasi Llianjinin uupunut huokaus hänen nojautuessa selkänojaa vasten ja ojentaessa jalkojaan. Hän pysyi tässä asennossa hetken sanoessaan Ezramin suuntaan:
"Toivottavasti en häiritse," hän mutisi, mutta äänensävy kertoi ettei Llianjin poistuisi vaikka olisikin ollut epäkohtelias. Vanha haltia paransi asentoaan ja irvisti kun liike sai hänen jäykän alaselkänsä rutisemaan. Taivuttaen varovaisesti niskaansa, josta hänet palkittiin muutamalla helpottavalla naksahduksella, Llianjin lysähti uudelleen tuoliinsa ja sivellen lasinsa reunoja lausui:
"Niin, emme olekaan vielä ehtineet keskustella kahden kesken, herra Barragan. Vai sallitteko minun puhutella teitä Ezramiksi?"
Kääntyen katsomaan ihmismiestä Llianjin kohottautui ojentamaan kätensä ja lisäsi:
"Llianjin Shalheira, vaikka neiti Ingvild taisikin jo minut esitellä silloin Phoebessa. Häneltä saattoi tosin jäädä paljon asioita mainitsematta, itsestään tai sitten minusta. Hän oli yksi parhaista oppilaistani, mutta tuota omapäisyyttä hän ei minulta oppinut."
Llianjin ei suoraan välittänyt, vaikka hän puhuikin hieman asian ohitse. Hänen sisimmässään ollut jännite alkoi hiljalleen löystyä, ja sen mukanaan tuoma rauha pehmitti vanhan haltian tarkkaavaisuutta.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Minne tie vie?

Post by Kide »

Ezramin yllätykseksi, eikä lainkaan huonoksi sellaiseksi, sisään astelikin yksi heidän seurueen jäsenistä. Vanha haltiamies näytti olevan yhtä lailla hetken hengähdystauon tarpeessa kuin Ezramkin.
"Ette lainkaan", Ezram vastasi kuunnellessaan Llianjinin napsuvaa niskaa kateellisena - olisipa hänenkin jäykkä niskansa antautunut viimein paukkumaan. Mutta ei, niska tuntui olleen viimeiset kaksi päivää jumittuneena samalla tavalla eivätkä kireät lihakset tuntuneet haluavan antaa periksi. Päinvastoin, jäykkyys tuntui alkaneen kurotella kivistäviä lonkeroitaan jo lapaluita kohti.
"Minun puolesta voimme jättää teitittelyt kaiken tämän jälkeen", Ezram totesi Llianjinille ja kohottautui tarttumaan haltian ojentamaan käteen. Ezramin suuren käden puristus oli voimakkaan jämäkkä, vaikka mies valahtikin takaisin tuolinsa perukoille heti kättelyn jälkeen. Hän piti katseensa kuitenkin Llianjinissa eikä voinut olla kohottamatta kulmiaan tuon mainitessa neiti Skeldanen olleen hänen oppilaansa. Haltian kutsuessa naista omapäiseksi tuhahti Ezram huvittuneesti. Sitä hänen sen sijaan ei ollut vaikea uskoa.
Oppilas ja opettaja, Ezram mietti ja käänsi hetkeksi katseensa edessä avautuvaan maisemaan. Ingvild ei todellakaan ollut kertonut paljoa. Eihän Ezram edelleenkään edes tiennyt varmaksi, asuiko nainen Phoebessa vai sittenkin jossain muualla. Heidän Phoeben torilla käymänsä keskustelu oli ollut kaikkea muuta kuin avartavaa, ja sellainen välttelevyys joka Ingvildistä oli uhkunut, oli vain saanut Ezramin epäilemään kaikkea naisen kertomaa. Ehkä hänellä olisi nyt tilaisuus yrittää ymmärtää jotain tämän seurueen taustoista. Ja kunhan Llianjin ei kertoisi olevansa opettajana jumalten nimissä tai hiedän pyynnöstään, ehkä Ezram voisi viimein luottaakin johonkin kuulemaansa.
"Se neiti Skeldanelta ainakin jäi mainitsematta, teidän yhteytenne", Ezram totesi pian ja kääntyi katsomaan Llianjinia uudestaan. Kyllähän Ezram oli omia epäilyksiään pyöritellyt mielessään kuultuaan Llianjinin ja Ingvildin kiivaan keskustelun metsässä, mutta sai vasta nyt varmistuksen sille.
"Mitäs sinä sitten opetat, jollet itsepäisyyttä?" Ezram päätti kysyä suoraan ja luotti siihen, että Llianjin oli valmis luopumaan herroittelustaan myös. Ezram olisi voinut lähteä kaivelemaan tietoa vihjaavilla kysymyksillä pohjautuen hänen epäilykseensä, että tämäkin saattoi liittyä magiaan - olihan se ainut yhdistävä tekijä, jonka mies noiden kahden välillä tiesi. Tällä kertaa vanha sotilas päätti kuitenkin esittää kysymyksensä suoraan, sillä mikäli hän ajatteli jatkavansa matkaa tämän seurueen kanssa, olisi heidän kaikkien jo korkea aika paljastaa korttinsa sellaisina kuin ne olivat. Ei sellaisen pedon perään kannattanut lähteä ilman yhteisymmärrystä ja jonkinlaista luottoa, jollei sitten halunnut päästä helpolla hengestään.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Minne tie vie?

Post by Kuparirapu »

Karhean, karhunkäpälän kokoisen kämmenen sulkeutuessa Llianjinin hoikkien sormien ympärille hänen aiempi ennakko-oletuksensa tuntui varmistuvan. Tämä Ezram oli luihinsa ja ytimiinsä taistelija, joka oli elänyt ase vyöllään suurimman osan elämästään. Nojautuessaan takaisin tuolilleen hän silmäili ihmismiestä hetken verran. Jos hänen kokemukseensa oli luottamista, niin Ezramin kaltaiset henkilöt olivat asenteeltaan jokseenkin karheita maagikkoja kohtaan...
Miehen sanoihin Llianjin vastasi hymähtämällä ja siemaisemaan pikarista, ennen kuin vastasi:
"Ehkä Ingvild ei halua tehdä asiasta suurempaa numeroa, mutta minusta hänen olisi syytä kyllä kertoa keneltä on taitonsa magian alalla oppinut."
Kääntäen katseensa suoraan Ezramiin Llianjin suoristi huomaamattaan hieman ryhtiään ja lausui:
"Ingvild on yksi Metiksen oppilaitoksen maagikoista kuten minäkin, ja myös oppilaani vuosien takaa. Mutta siinä missä hänen kokemuksensa voidaan laskea muutamassa vuosikymmenessä, minä olen opettanut ja harjoittanut magiaa jo vuosisatojen ajan."
Llianjin jäi odottelemaan Ezramin reaktiota tähän uuteen tietoon, ja palasi samalla ajatuksissaan heitä vastaan tehtyyn väijytykseen. Sekavassa tilanteessakin hän oli ehtinyt nähdä hieman mitä kukakin oli ehtinyt tehdä. Ja sikäli kun hän muisti oikein...Erzam oli tainnut ottaa yhteen hyökkääjien ilmeisen johtajan kanssa.

"Sinulla taitaa olla melkoinen elämänkokemus jolla käsitellä miekkaa," Llianjin totesi yllättäen. Vanha haltia siemaisi juomaansa ja naputteli sormellaan pikarin reunaa ennen kuin jatkoi:
"Kaikista elinvuosistani huolimatta kokemukseni aseiden suhteen on jäänyt varsin vähäiseksi. Mutta minäkin osaan tunnistaa henkilön, joka elää aseensa kautta. Palvelitko armeijassa joskus? Vai mistä opit tuon kaiken?"
Llianjin totesi aiheen olevan hyvä tapa murtaa enemmän jäätä heidän väliltään. Hänelläkin oli hieman kokemusta armeijan toiminnasta nuoruudestaan, ja veteraanit rakastivat usein vanhoista urotöistään kertomista. Tai rehentelyä, miten asiaa katsoi.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Minne tie vie?

Post by Kide »

Magiaa, niinpä tietysti. Ezramin kulmat painuivat syvempään kurttuun kuin pelkkä kirkkaalta auringonpaisteelta suojautuminen vaati hänen kuunnellessaan Llianjinia. Ja vieläpä Metiksestä, ei siis ihme, että tuon olemuksesta huokui ylpeys jota haltiamies ei sanoillaan yrittänyt ainakaan peitellä. Toisaalta, Llianjinin mainitessaan vuosisatojen kokemuksestaan, ei Ezramkaan voinut välttyä pieneltä kunnioituksen pistolta sisällään. Hänenkin neljäkymmentä pitkältä tuntunutta vuotta kalpenivat kovin hailakoiksi sen rinnalla, että tuo haltia oli kerännyt kokemuksiaan jo hänen isovanhempiensa aikaan monen sukupolven takaa. Tämä pieni kunnioituksen pilkahdus ei kuitenkaan koskenut magiaa, vaan kaikkea muuta elämänkokemusta, jota Ezram uskoi haltian silmien taakse kätkeytyvän. Tosin nyt Ezram epäili, että noiden hauraiden sormien heilautuksella saatiin paljon muutakin aikaan kuin kipinä nuotioon.
Ezram kääntyi nojaamaan taas paremmin tuoliinsa ja suuntasi miettiväisen katseensa edessä ruohikolla käyskentelevään laikukkaaseen kissaan, joka venytteli selkä lähes luonnottomalta näyttävällä kaarella.
"Oppilaaltasi jäi siis aika paljonkin kertomatta", hän murahti lopulta. Hänen äänessään ei ollut sen enempää syytöstä kuin pettymystään, vaan se oli vain toteamus. Ingvildiltä oli tosiaankin jäänyt paljon kertomatta ja nyt vaikutti siltä, että myös monet hänen kertomansa asiat täytyi tulkita uudelleen.

"Mmmhh, voi kai sen niinkin sanoa", Ezram vastasi Llianjinin yllättävään toteamukseen hänen ja hänen miekkansa kokemuksista. Hän pyöritteli hetken juomalasiaan saaden viskin kiertämään sen laidoilla ja levittämään aavistuksen pistävää tuoksuaan ennen kuin maisteli sitä lisää. Llianjinin sanat elää aseensa kautta saivat vanhan sotilaan hymähtämään ja laskemaan kätensä tälläkin hetkellä hänen vyöltään roikkuvalle miekalle. Paksut sormet hipaisivat kulunutta miekankahvaa lähes hellästi ennen kuin Ezram nosti kätensä takaisin tuolin käsinojalle lepäämään pienen narahduksen saattelemana.
"Palvelinhan minä... armeijaa", hän vastasi, katse edelleen kissassa, joka nyt suunnisti läheistä pusikkoa kohti häntä viuhtoen. Sävy, jolla vanha sotilas armeijan mainitsi kertoi selvästi mitä mieltä hän tällä hetkellä tuosta laitoksesta oli.
"Tai ainakin doyoboja ja heidän päähänpistojaan", Ezram vielä puuskahti ja otti aiempaa isomman kulauksen viskilasistaan. Ei hän kokenut loppuajasta olleensa niinkään armeijan palveluksessa kuin doyobojenja heidän oikeiden käsiensä, joiden suunnitelmissa liian usein kansalaisten palveleminen sekoittui kansalaisen palvelemiseen. Ja sitä kulloistakin kansalaista ei valittu avun tarpeen suhteen vaan pikemminkin päinvastoin. Taskun pohjalle päätyvät kolikot näyttivät usein painavan enemmän kuin vastuu ja kunnia.

"Vaikka et tuttavuutta teräaseiden kanssa olisikaan tehnyt, niin uskon että siltäkin puolelta pöytää löytyy melkoinen määrä muuta kokemusta", Ezram sanoi hetken kuluttua kääntäen katseensa viimein takaisin Llianjiniin. Miehen aiempi, armeijasta puhumisen lähes yrmeäksi muuttama ilme oli nyt poissa ja hän silmäili haltiaa lähinnä uteliaasti jatkaessaan: "Mutta mikä sai opettajan lähtemään tällaiselle matkalle?"
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Minne tie vie?

Post by Kuparirapu »

Yllättävää kyllä, Ezramin sanat armeijan kohdalla kuulostivat enemmän katkerilta kuin ylpeiltä, mikä sai Llianjinin nostamaan katseensa ihmismieheen. Ilmeisesti viimeiset hetken univormussa ennen eroamista, tai erottamista, olivat jääneet epämiellyttäviksi.
"Hmmh. Usko tai älä, mutta minäkin palvelin kerran armeijan Maagikkojen taisteluosastossa runsaan vuoden verran. Metiksen lähettiläänä tosin, en täysivaltaisena sotilaana, mutta pääsin tutustumaan kasarmielämään ja opettamaan joukko-osaston maagikoille taktiikoita."
Vanha haltia pudisteli päätään lyhyesti.
"Joskus tuntui, että ympärilläni oli mantereen puolustamiseen koulittujen sotilaiden sijasta valtava lauma rakkikoiria, jotka vain rähisivät toisilleen ja tappelivat ruoantähteistä. Ja doyobojien lisäksi minä sain riidellä mielipiteistäni monta kertaa myös itse Rakuzan kanssa. Paluu Metikseen ei olisi voinut olla silloin mieluisampi."

Llianjin oli jo aikeissa jatkaa armeijan piikittelyä, kun Ezram kysyikin varsin suoraan miten hän oli matkalle päätynyt. Llianjin kohotti pikarin huulilleen saadakseen hieman aikaa pohtia, miten vastaisi. Liian yksinkertainen tai välttelevä vastaus ei ehkä riittäisi, ja Ezram voisi tulla vain epäluuloiseksi. Ja vanha haltia huomasi myös ohimennen haluavansa korjata hieman ihmismiehen näkemystä; hän oli arvostettu maagikko, tutkija ja näiden lisäksi myös opettaja.
"Pohjimmiltaan olen täällä Metiksen rehtorin käskystä, ja halusin myös henkilökohtaisesti nähdä kuinka paljon kuulemani huhut Phoeben onnettomuudesta olivat totta," Llianjin sanoi katsoen Ezramia vakavasti. Mutta sitten hän käänsi katseensa jonnekin kauas ja jatkoi:
"Mutta nyt, kun olen nähnyt mitä kaupungissa tapahtui...ja myös tuon pedon omin silmin...olen alkanut ymmärtää kuinka suurta tämä kaikki on."
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Minne tie vie?

Post by Kide »

Ezram tosiaan oli yllättynyt, kun Llianjin mainitsi omasta armeijataustastaan. Haltia ei ensinäkemältä vaikuttanut sellaiselta henkilöltä, joka viihtyisi armeijan palveluksissa, ja kuten Llianjinin jatkaessa kävi ilmi, eihän tuokaan tuntunut kokemusta pelkällä lämmöllä muistelevan. Rakkikoirista puhuminen sai Ezramin hymähtämään itsekseen; se todellakin oli karuudestaan huolimatta hyvin osuva ilmaus. Sitähän se oli joskus ollut Ezramillekin, tyhjänpäiväistä rähinää ja hyöryjen päästelyä, kunnes käsky tuli ja sitä lähdettiin toteuttamaan kiltisti talutushihnassa.
Llianjinin puheet Rakuzasta saivat Ezramin kulmat kohoamaan hetkeksi. Ilmeisesti haltia ei ihan pieni tekijä Dionen suunnalla ollutkaan. Toisaalta se ei loppujen lopuksi ollut yllätys, jos haltian olemusta ja käytöstä lähti tarkemmin miettimään. Ezram pisti mieleensä Llianjinin mietteet - kenties he voisivat vielä joskus vaihtaa lisää ajatuksia tuosta koiratarhasta. Mutta sitä ennen Ezramin tavoitteena oli pohtia muutakin kuin menneisyyttä.

Paksut kulmakarvat kurtistuivat hieman Llianjinin todetessa olevansa matkalla Metiksen lähettämänä. Ilmeisesti jopa tuo hokkuspokkus-koulu oli ottanut kantaa ja ryhtynyt toimiin tämän uutisen johdosta nopeammin kuin armeija. Vaikka ei kai se lopulta yllätys ollut, ettei armeija ollut vielä asiaan puuttunut, kun siellä ylimääräistä aikaa papereiden pöyrittelyyn ja turhaan pokkurointiin tuntui aina löytyvän. Toisaalta Ezramin täytyi muistuttaa myös itselleen, ettei hän Dionesta lähdettyään ja pitkään matkustettuaan edes välttämättä olisi kuullut, vaikka armeijakin suunnittelisi tällä hetkellä jotain lohikäärmeen pään menoksi. Metis sen sijaan, ilmeisesti he halusivat nopeasti kerätä tietoa otuksesta nahkaisten kansien suojiin, jotta sitä voitaisiin sadan vuoden päästäkin ihmetellen muistella.
"Suurta tosiaan, ainakin se otus", Ezram tuhahti päätään hieman pudistaen ja käänsi omankin katseensa edessä avatuvaan maisemaan ennen kuin jatkoi: "Ja jos se pirulainen on vaaraksi, olen itsekin sitä mieltä, että asialle on tehtävä jotain." Hän hieraisi partaansa ja huokaisi.
"En vain ymmärrä mitä sellaiselle otukselle voidaan tehdä, joka napsii toisia samanmoisia välipalaksi", Ezram jatkoi puolittain kysyvästi ja käänsi katseensa hitaasti takaisin vierustoveriinsa. Hän kuuli mielellään myös Llianjinin version heidän suunnitelmistaan, jos tuo haltia sitä uskaltautuisi yhtään paljastamaan. Varsinkin, kun Llianjinin kertoman perusteella hänen alkuperäinen tarkoituksensa ei ollut tulla estämään otusta tekemästä lisätuhoja vaan vain selvittää paljonko huhut Phoebesta Dioneen matkatessaan olivat vääristyneet. Ja se tarkoitti sitä, että ainoastaan herra Om'arda näytti lähteneen matkaan jumalien sanat mielessään ja elottoman lohikäärmeen kuva silmissään.
Jos he kaikki luottivat jumalien väliintuloon atlashaltian sanojen perusteella, mitä sitten tapahtuisi kun ne peukaloitaan pyörittelevät kaikkivaltiaat eivät ilmaantuisikaan apuun? Jopa Ezram joutui myöntämään, että pelkän miekan voimin sellainen lisko ei noin vain kaatuisi. Ei ainakaan ilman armeijallista miekkoja. Toki joukossa näytti olevan kolme magiaa osaavaa, mutta ei Ezram tiennyt paljonko vahinkoa siihen suomupanssariin magiallakaan saataisiin aikaan, olipa maagikolla takanaan kuinka paljon kokemusta tahansa.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Minne tie vie?

Post by Kuparirapu »

Llianjin pani merkille Ezramin toteamuksesta löytyvän kysymyksen. Ja jollain tapaa hän oli siitä jopa tyytyväinen. Se osoitti että Ezramilla oli sentään korvien välissä muutakin kuin kuivaa sahanpurua, toisin kuin useammilla. Että ihmismies harkitsi mitä teki, eikä vain heilauttanut asettaan kun viimeinen palkanmaksaja niin käski.
"On olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin se, jossa tuo peto kuolee meidän kätemme kautta. Pelkästään sen löytäminen voi paljastaa meille asioita, joita voidaan käyttää myöhemmin. Missä se majailee? Miten se käyttäytyy? Pesiikö se? Siksi olennon seuraaminenkin voi olla sankariteko, johon kukaan muu meidän lisäksemme ei ole uskaltanut ryhtyä. Vaikka emme kykenisi edes koskemaan siihen, voimme välittää havaintomme niille jotka kykenevät."
Llianjin ei lausunut ääneen, mikä taho se oikein olisi. Armeijan sotajoukot, vai joku muu...
"Mutta," vanha haltia lisäsi ja nyt hänen äänestään kuului hieman vähemmän varmuutta. "Juuri tällä hetkellä meillä voi ehkä olla muukin tapa kohdata se peto. Siihen liittyy mukanamme olleen Atlashaltian, Om'ardan, kansansa arkistoista tuoma perimätieto. Hänen mukaansa se voi johdattaa meidät jonkin...muinaisen salaisuuden luokse. Kenties se voi kertoa meille kuinka lohikäärme oikein surmataan. Kenties ei," hän lisäsi kohauttaen olkapäitään. "Vaikka törmäsimme jo aiemmin ikivanhaan Atlashaltioiden magiaan Phoebessa eräillä raunioilla, minua rehellisesti epäilyttää että jahtaamme pelkkiä kuiskauksia tuulessa juuri nyt."
Llianjin siemaisi pitkään pikaristaan ja katsoi Ezramia, ja hetken aikaa hänen katseensa tuntui kohtaavan tämän kuin vertaisenaan.
"Mutta mitä ikinä löydämmekään, haluan että mahdollisimman moni meistä on elossa ja turvassa kertoakseen siitä jälkeenpäin. Ja rehellisesti voisimme tarvita sinunkaltaisesti henkilön apua siinä. Magia on hyödyllinen työkalu, mutta joskus se kaipaa rinnalleen terävän miekan ja taitavan käden käyttelemään sitä."
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Minne tie vie?

Post by Kide »

Ensimmäistä kertaa viime päivien aikana Ezramista tuntui, että hän sai todellisia vastauksia kysymyksiinsä. Että joku tästä joukosta oli valmis paljastamaan heidän miettineenkin mitä ovat tekemässä, eikä kyse ollut vain päättömästä jahtauksesta. Toki oli selvää, ettei loppuun asti vietyä suunnitelmaa ollut, mutta tuollaisen olennon kohdalla sellaista tuskin voitaisiin tehdäkään. Ei ennen asioiden selviämistä, juuri niin kuin Llianjin oli sanonut.
Ezram kuunteli haltiamiestä tarkasti ja nyökkäsi pari kertaa tuon sanoille tyytyväisen oloisena. Llianjinin viimeiset sanat vetivät vanhan sotilaan kulmakarvat kuitenkin uudelleen hienoiseen kurttuun ja tuo käänsi katseensa hetkeksi horisonttiin. Ehkei hänelle sittenkään paljastettaisi ihan kaikkia nappuloita joita pelilaudalle oli kätketty, mutta ainakin hän ymmärtäisi pian pelin säännöt. Ezram muistutti uudelleen itselleen, että oli tosiaankin mahdollista, etteivät joukon jäsenet itsekään tunteneet kaikkia osasia, jotka heidän matkaansa saattaisivat vaikuttaa. Sitä tuki myös Llianjinin seuraavat sanat, jotka saivat Ezramin kääntämään katseensa takaisin haltiaan. Parta liikahteli hieman Ezramin suun vetäytyessä hieman tiukemmaksi, kun aihe palasi takaisin näihin legendoihin, joihin ilmeisesti koko porukka nojasi luottavaisesti turvaa hakien. Llianjinista kuitenkin huomasi sen, ettei hänkään näyttänyt uskovan jokaista satua joka hänelle syötettiin, vaan tuo oli lähdössä ottamaan selvää ovatko ne totta. Toisin kuin herra Om'arda itse, jonka usko heidän kansansa perimätietoon tuntui olevan täysin vankkumaton. Lopulta Llianjin oli valmis sanomaan täysin suoraan sen, etteivät hänen omat odotuksensa noihin tarinoihin olleet sen suuremmat kuin Ezraminkaan, mikä sai vanhan sotilaan ilmeen pehmenemään.
"Hyvä tietää, ettette juokse silmät suljettuina eteenpäin", Ezram totesi hyväksyvästi ja näytti selvästi olevan itsekin valmis ajattelemaan asioita niitä suoralta kädeltä lyttäämättä. Tai ainakaan Llianjin ja mitä ilmeisimmin Ingvild eivät olleet lähteneet matkaan uskoen suoraan kaiken kuulemansa. Ja nuori Ioachimikin aiemmin päivällä heidän käymänsä keskustelun perusteella kurkisteli silmiensä raoista, vaikka aluksi vaikuttikin pitävän niitä suosiolla kiinni. Aleo sen sijaan kulki silmät auki, mutta niiden katsetta sumensi ylpeys ja täydellinen luotto omaan kansaan. Entäpä hiljainen Elieze? Hänestä Ezram ei osannut sanoa vielä juuri mitään vaan ehkäpä siihenkin tulisi muutos.

Ezram oli nostanut omankin juomansa, joka oli uhkaavasti loppumassa, huulilleen ja siirtänyt mietteliään katseensa kuluneisiin saappaankärkiinsä. Ruskeat silmät kääntyivät katsomaan uudelleen Llianjinia vasta haltian heitettyä rivien väliin kätketyn kysymyksen Ezramille. Hänen todellakin tulisi nyt päättää, minne hänen tiensä tästä jatkuisi. Kohdatessaan haltiamiehen katseen Ezram kuitenkin tajusi tehneensä päätöksensä jo keskustelun aikana.
"Jos se otus on vaaraksi, on sille todellakin tehtävä jotain. Ja uskon, että voin luottaa arviointikykyysi siinä, että tämä teidän matka ainakin edesauttaa sen pysäyttämistä, vaikkei siihen päättyisikään. Mikään ei odota minua takaisin Dioneen... Ja minäkin haluaisin mielelläni tietää mikä se lisko oikein on olevinaan. Mikäli muut eivät pistä pahakseen, että jatkan joukon perän pitämistä, saatte minusta ja miekastani vahvistusta", Ezram sanoi ja tuon huulilla näkyi jopa pientä hymynalkua viimeisten sanojen kohdalla.
"Se on jalo tavoite, saada kaikki ehjinä kotiin, mutta tälle matkalle lähteneet myös ymmärtänevät sen, ettei se välttämättä ole mahdollista?" Ezram vielä varmisti. "Vaikka se on tainnut käydä teille selväksi jo aiemmin? Anteeksi, mutta sinun ja neiti Skledanen keskustelua oli hankala olla kuulematta muutama päivä sitten..."
Llianjinin huoli muista sai Ezramin muistamaan haltiamiehen ja Ingvildin käymän keskustelun, joka osittain huudoksi yllyttyään oli kantautunut myös muiden leiriläisten korviin. Ja jo silloin hänen korvaansa oli särähtänyt Llianjinin sanoihin kätkeytynyt huomautus menetetystä jäsenestä. Hän oli kuullut vain osan keskustelusta, eikä voinut tietää oliko kuullut tai ymmärtänyt oikein, tai oliko jotain sattunut vai joku pudottautunut joukosta pois omasta tahdostaan, mutta halusi mielellään kuulla vahvistuksen asiaan. Sekin auttaisi ymmärtämään minkälaisten asioiden kanssa tällä matkalla painittiin.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Minne tie vie?

Post by Kuparirapu »

Llianjinin ilme synkistyi Ezramin viimeisten sanojen kohdalla ja taivuttaen pikaria huulilleen hän tyhjensi sen hiljaisena.
"Olen pahoillani, että jouduitte kuulemaan sen. En olisi halunnut levittää asiasta huolta turhaan, mutta silloin minun oli pakko keskustella Ingvildin...neiti Skeldanen kanssa."
Vajoten tuolille vanha haltia hengitti syvään, kuin kerätäkseen rohkeutta, ja sanoi sitten:
"Nyt on kuitenkin parempi, että kerron asian suoraan. Phoebeen saapuessa ryhmässämme oli yksi jäsen enemmän. Neiti Aminja, nuori haltia joka tietyllä tapaa sai tämän kaiken alulle. Tapasimme hänet Harjavan Kievarissa, jossa huhujen mukaan oli tarkoitus keskustella Phoeben onnettomuudesta. Paikalla oli paljon onnenonkijoita, vielä enemmän typeryksiä, mutta lopulta jäljelle jäi vain tämä ryhmä. Minä, Ingvild, herra Om'ardan, Eliezen, ja neiti Aminja. Mutta Phoebessa, kun laskeuduimme kaupungin alapuolelta löytyneisiin raunioihin...kadotimme hänet."
Llianjin laski pikarin syliinsä, ja hänen kulmiaan painoi selvä sekoitus surua ja katumusta.
"En edes tiedä, mitä hänelle tapahtui. Kallioon revenneet käytävät olivat pimeitä, ja vaikka yritimme pysyä yhdessä, yhtäkkiä hän oli vain kadonnut. Yritimme etsiä häntä paluumatkalla, mutta emme löytäneet mitään merkkiä hänestä. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, niin ehkä..."
Llianjin huokaisi ja pudisteli päätään.
"Joku voisi sanoa hänen olleen se menetys, joka on hyväksyttävä tällaisen tehtävän äärellä. Joku ei aina selviä loppuun asti, joku voi kadota. Mutta...minä olen nähnyt aivan liian monta tuoretta sukupolvea, opastanut aivan liian monta nuorta elämää eteenpäin, etten voisi tuntea katumusta kun en kyennyt suojelemaan niistä yhtä. Ehkä oli hänen aikansa, enkä olisi voinut tehdä mitään vaikka olisi halunnut. Mutta silti..."
Hetken näytti siltä, kuin vanha haltiaan hartioille olisi laskeutunut painava varjo. Mutta sitten hän kohotti katseensa Ezramiin ja mutisi:
"Minä tarvitsen lisää juotavaa."
Nousten hieman jäykästi Llianjin kompasteli yhden jaloissaan kissan ohi ja raottaen terassin ovea tilasi lähimmältä tarjoilijalta lasiinsa täytettä.
"Tuokaa samalla vaikka kaksi, samaa mitä herra Barragan tilasi. Hänelle ja minulle."
Tämän jälkeen Llianjin palasi takaisin ja laskeuduttuaan takaisin istumaan hän avasi suunsa, puhuen jälleen kuin Ezramin sijalla olisi voinut olla kuka tahansa muu:
"Se on kummallista...nyt, kun kaikki eletyt vuodet ovat jättäneet jälkensä mieleni lisäksi myös kasvoihini, koko muu maailma näyttää minusta niin kovin nuorelta. Mutta vielä neljännellä vuosisadallanikin pidin päinvastoin kaikkia muita jääräpäisinä vanhuksina, lajista riippumatta. Ehkä siksi, koska peilistä minulle hymyilivät parikymmentäkesäiset kasvot vuodesta vuoteen. Hmh, se asenne toi minulle kyllä ongelmia aikoinaan enemmän kuin tarpeeksi..."
Locked