Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Suuri manner on täynnä kaupunkeja, kyliä ja tutkimattomia kolkkia, joihin matkalainen saattaa eksyä.
User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 661
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Post by Tinanja » Sun May 05, 2019 3:55 pm

Taenyathar käänsi katseensa nopeasti, terävänä Llianjiniin kun tämä ehdotti, että varas olisi voinut olla toinen lohikäärme tai jätti.
“Olen varma, että yksikään meistä, tai jäteistä ottaisi sellaista riskiä, kuin mitä miekan käsittely on”, Taenyathar sanoi hiljaa, mutta terävästi Llianjinille. Katse porautui syvälle maagikon silmiin ennen kuin lohikäärme palasi seinän tutkimisen pariin. Kukaan jätti, tai lohikäärme ei olisi niin typerä, että ottaisi tälläisen riskin tälläisenä aikana. Ei, tämän oli oltava joku muu. Llianjinin selitykseen maagisista esineistä Taenyathar ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi lyhyesti maagikon kommentille Ajattomasta Salista ja sen sijainnista.
“Olen nähnyt Salin, kun sitä rakennettiin, ja Keldruth on ollut rakentamassa sitä. On kuitenkin kaikkien kannalta varmasti turvallisempaa, mikäli en sano tarkkaa sijaintia ääneen”, Taenyathar sanoi viimein, kääntyen katsomaan nyt koko seuruetta kertaalleen, nopeasti ennen kuin asteli takaisin ovelle lähteäkseen.
“En usko, että täällä on enää meille mitään”, tuo sanoi hiljaa, eikä voinut peittää vakavuutta ja synkkyyttäkin äänessään - tämä ei ollut ollut selkeästi mitään, mitä lohikäärme olisi voinut pitää todennäköisenä.

Kun lohikäärme oli kadonnut oviaukosta käytävän puolelle, Ingvild lähti seuraamaan tätä korot kivistä lattiaa vasten kopisten. Maagikko kuitenkin vilkaisi nopeasti, kulmiaan kohottaen Llianjiniin. Siitä huolimatta, miten tarkasti tämä näytti nuoleskelevan Taenyatharia pysyäkseen tämän suosiossa ja madaltaessaan sanoillaan eroa muiden magiasta mitään tietämättömien ja lohikäärmeen välillä olisi tuon vanhemman maagikon syytä olla varuillaan. Kaikeksi varmuudeksi. Nainen seurasi Taneyatharin haltiahahmoa hiljaisena tämän lähtiessä takaisin sinne, mistä he olivatkin tulleet vain hetkiä aiemmin. Sen sijaan, että lohikäärme lähti takaisin ulos johtavaan tunneliin risteyksestä, seurasi tuo toista, syvemmälle vuoren sisään kulkevaa tunnelia. Matka vaikutti kestävän ikuisuuden. Vain Taenyatharin luoma valo, sekä seurueen askeleet näyttivät halkaisevan pimeyden sekä rikkovan hiljaisuuden vuoren sisällä. Mitä pidemmälle he kulkivat, sitä kosteammaksi ilma tuntui muuttuvan, kunnes kuivui nopeammin, mitä se oli muuttunut kosteaksi.

He ohittivat useamman risteyksen Taenyatharin valitessa aina suurimman ja leveimmän käytävän. Lopulta lohikäärme pysähtyi ja jäi paikoilleen viitaten muitakin odottamaan, olemaan hiljaa. Ei mennyt pitkään, että kolmen kääpiön seurue asteli esiin käytävää pitkin, viimein huomaten myös heidät. Kaikki näistä näyttivät olevan haarniskoituja ja aseistettuja, kun nämä pysähtyivät turvallisen välimatkan päähän seurueesta. Heidän takanaan kohdassa, johon katse vielä käytävää myöten ylsi, näyttivät seisovan suuret koristeellisesti kaiverretut kiviovet, jotka nyt näyttivät olevan täysin suljetut kääpiöiden perässä. Ilmeisesti he olivat Antezin porteilla - tai ainakin yksillä porteilla monista.

Ensimmäinen, joukkoa johtava kääpiö pysähtyi ensimmäisenä ja puristi hitaasti kätensä lyhyen, leveäteräisen miekkansa kahvalle. Vaikka edellä kulkeva kääpiömies punertavien, karkeiden hiustensa ja pitkän partansa kera suoristikin selkänsä, ei tämä ollut varmasti metriä pidempi, jos sitäkään.
“Tämä on yksityisaluetta”, karkea, matala ääni ilmoitti. Kaksi tämän seurueeseen kuuluvaa kääpiötä näyttivät myöskin suoristaneen selkänsä, ja varautuvan siihen, että jotakin voisi tapahtua, mutta kumpikaan ei sanonut mitään.
“Haluan vain esittää muutamia kysymyksiä”, Taenyathar sanoi hiljaa, nyökäten syvään tervehdykseksi ensimmäisenä seisovalle kääpiölle. “Ja pahoittelen ilmoittamatonta tuloamme, mutta asia on kriittinen…”

“En näe syytä, miksi pitäisi jatkaa keskustelua. Olette tunkeutuneet alueellemme, ja teidän on poistuttava”, aiemminkin puhunut kääpiö sanoi karkealla, viileällä sävyllä katsoen jokaista seurueen jäsentä hetken aikaa kypäränsä alta. Aiemmin seurueen edessä seisonut Taenyatha katosi vain ilmaantuakseen luonnollisessa hahmossaan seurueen taakse tukkien kokonaan käytävän heidän takanaan. Lohikäärme joutui seisomaan kumarrassa, eikä tällä olisi mahdollisuuttakaan levittää siipiään - sen verran käytävä oli madaltunut ja pienentynyt siitä, mistä he olivat aloittaneet.
“Toivon, että vastaisitte silti muutamaan kysymykseeni”, Taenyathar sanoi äänen kaikuessa nyt jälleen jokaisen seurueen jäsenen sekä kääpiöiden mielissä, lohikäärmeen laskiessa päätään alemmas katsoakseen tarkemmin edessä seisovia kääpiöitä.

Heille puhuneen vartijan takana, vasemmalla puolella oleva kääpiö kurottautui kuiskaamaan jotakin seuruetta puhuttaneelle kääpiölle.
“Teidänkaltaisianne ei olla täällä nähty pitkään aikaan”, tuo sanoi sitten, nyt Taenyatharia katsoen, välittämättä juurikaan muusta seurueesta. “Tiedän”, Taenyathar sanoi hiljaa.
“Mutta jätimme kaupunkinne reunamille vuosituhansia sitten maagisen luolan ja sitä suojaavan oven taakse aseen, miekan”, lohikäärme sanoi hiljaa. “Ja nyt se on kadonnut. Osaatteko sanoa, miksi, tai milloin se on kadonnut sieltä?” Kääpiöt näyttivät hetken aikaa neuvottelevan keskenään muutamin sanoin, katsein ja lopulta tuo tätä seuruetta johtava vartija kääntyi katsomaan jälleen Taenyatharia.
“Vanhimmat saattavat tietää miekasta jotakin, mutta meistä kukaan ei ole koskaan edes nähnyt kyseistä ovea. Täällä kuitenkin oli… ehkä teidän ajassanne noin viikko sitten poissaolevan näköinen henkilö, joka häädettiin samantien pois. Suurinpiirtein samoissa kohdissa missä tekin nyt seisotte”, tämä totesi lohikäärmettä arvioiden katsellen.
“Mutta siitä, mistä tämä tuli tai mihin meni, meillä ei ole tietoa tai kiinnostusta niin kauan, kuin tilanne pysyy kaupungin ulkopuolella.”

“Kiitän tiedoistanne”, tämä oli enemmän kuin Taenyathar olisi osannut odottaa, ja lähempänä Antezia mitä lohikäärme oli ajatellut kulkevansa.
“Mikäli teillä ei ole muuta, voisitte kääntää kulkunne sinne, mistä tulitte ja kauas kaupungista… Varsinkin te muut”, kääpiö katsoi seurueen jäseniä, erityisesti sen ihmisjäseniä hyvin viileästi. Kukaan näistä ei ollut irrottanut otettaan aseensa kahvalta tai laskenut varaustasoaan edes siinä vaiheessa, kun Taenyathar oli ottanut lohikäärmehahmonsa - mutta samaan aikaan kukaan näistä ei näyttänyt olleen kulmienkohotusta hämmästyneempi asian saamasta käänteestä.

“Mennään”, lohikäärme sanoi vielä muille nyökäten kääpiöille ennen kuin hänen hahmonsa muuttui sanaakaan sanomatta takaisin seurueen edessä seisovaksi haltiaksi. Kääpiöt - tai lohikäärme eivät sanoneet enää mitään, kun Taenyathar kääntyi ja lähti kulkemaan takaisin menosuuntaa kohden. Matka takaisinpäin tuntui aivan yhtä pitkältä kuin menosuuntaankin, ja hiljainen lohikäärme johdatti heitä kohti kielekettä, luolan suuta.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 405
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Post by Kuparirapu » Sun May 12, 2019 11:08 am

Llianjin vastasi Taenyahtarin moittivan näköiseen katseeseen lyhyesti mutta ei katunut ääneen lausumaansa. Kenties hän oli ollut ajattelematon, mutta samanlaista tietämättömyyttä oli jokaisen viisaamman aina kestettävä nuorempiensa seurassa. Parempi siis, etteivät Ezram tai nuori Ioachim olleet ennättäneet möläyttää omia mielipiteitään. Llianjin viittasi muita seuraamaan, ja käänsi selkänsä magiaa tihkuneelle ovelle. Täällä ei ollut enää heille mitään.

Ajasta oli vaikea pitää lukua, jokaisen askeleen paljastaessa vain lisää kivistä käytävää ja silloin tällöin uuden risteyksen. Llianjin kiitti mielessään että lattia oli kaiverrettu mukavan tasaiseksi, mutta ajautui samalla pohtimaan kääpiöiden taipumuksia rakentamisena suhteen. Oliko tällainen mutkikas ja sekava tyyli heille ominaista, kuten vuorisolissa kiertelevät polut? Vai oliko käytävät kaiverrettu kiertämään mahdolliset vaarat joita vuoren sisimmästä voisi löytyä?
Viimeinen ajatus sai Llianjinin höristämään korviaan seinän vierellä. Hän oli kuullut ja lukenut korventavista tulen ja sulan kiven pätseistä joidenkin vuorten sydämessä, samoin kuin valtavista pikimustista halkeamista jotka aukesivat niin syvälle ettei niillä kenties ollut pohjaa. Hiljalleen Llianjin alkoi tulla yhä enemmän tietoiseksi heidän päidensä yläpuolella roikkuvasta kivimassasta, kokonaisesta vuoresta joka tuntui pelkällä läsnäolollaan painostavan hartioita. Vanha haltia yritti karistaa tunteen ryhdistäytymällä, mutta aivan kokonaan se se ei suostunut väistymään.
Kostean ilman jo väistyessä Llianjin yritti hengittää syvään haistaakseen mistä vesi olisi voinut päätyä näin syvälle. Pohjavettä kenties? Vai löytyikö kääpiöiden kaupungeista harvinaisia kuuman veden altaita jotka kuplivat ja höyrysivät ilman minkään loitsun voimaa jatkuvasti? Sitten Taenyahtar pysäyhtyi, ja tämän elettä jäljitellen Llianjin nosti omankin kätensä perässä tuleville. Hiljaisuudessa, jossa he hetken odottivat, kaikki äänet tuntuivat voimistuvan huomattavasti. Ja siten Llianjin kuulikin lähestyviä askeleita, raskaita askelia. Hän vilkaisi nopeasti ryhmän muita jäseniä, ja matalalla äänellä sanoi Ezramille:
"Koettakaa näyttää jotakuinkin edustavilta."
Hän vilkaisi myös Ioachimia, mutta ei ehtinyt antaa muutamaa nopeaa ohjetta nuorukaiselle ennen kuin askeleet lähestyivät. Nurkan takaa astui esiin kolme lyhyttä, jykevän näköistä hahmoa, jotka eivät voineet olla muita kuin kääpiöitä. Nämä seisahtuivat heti ryhmän edessä, mutta sentään pitkäpartaiset olennot eivät osoittaneet vihamielisyyttä tai hyökänneet. Kääpiö puhutteli heitä rosoisella äänellä, jossa Llianjin ainakin luuli kuulevansa vieraan ääntämisen tuomaa aksenttia. Llianjin epäröi jo, pitäisikö hänen sanoa jotain, mutta Taenyathari ehti ensiksi. Niinpä vanha haltia tyytyi laskemaan päätään lyhyeen tervehdykseen Taenyatharine esimerkkiä seuraten.
Keskustelun sävy oli varsin viileä, selkeästi kääpiöt eivät välittäneet vieraista. Mutta samassa Llianjin kuvitteli tuntevansa lyhyen leimahduksen viereltään, ja samassa heidän vierellään kohosi Taenyahtarin todellinen hahmo. Vanha haltia ei sitä kasvoillaan näyttänyt, mutta hän tunsi pienen tyytyväisen hetken nähdessään kuinka kääpiön kasvot levisivät yllättyneesti.
Llianjin vilkaisi Taenyahtaria yllättyneenä kun tämä suostui sanaakaan sanomatta kääpiön kehotukseen poistua. Hän oli jo odottanut heidän yöpyvän suojassa ja lämpimässä, eikä vuorenrinteellä hyisessä yössä. Mutta lohikäärme kääntyi jo palatakseen, ja vanhan haltian oli nieltävä sanansa. Sen sijaan hän nyökkäsi vielä kiitollisesti kääpiöille, ja lausui:
"Kiitoksemme vielä teille kaikille."
Sitten Llianjin kääntyi jotta Taenyathar ei ehtisi kadota näkyvistä, mutta hän olisi halunnut vielä kerran katsoa noita vieraita olentoja jotka oven edessä seisoivat. Ja kuvitella, mitä kaikkea suljetun portin takaa olisi paljastunutkaan...

User avatar
Anlie
Posts: 122
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Post by Anlie » Sun May 19, 2019 6:04 pm

Kieltämättä Ioachim ei ollut aivan varma millaista vastausta hän ääneenlausuttuun ihmettelyynsä oli odottanut, mutta lohikäärmeen välinpitämättömyys ainakin antoi ymmärtää että oli asioita mihin magia ei pystynyt. Io tuumasi hiljaa mielessään että taikuus saattoi olla piirun verran yliarvostettua ja sen käyttäjillä oli turhan usein kihahtanut koko kyky hattuun, mutta tiesi pitää mietteensä ominaan seuratessaan muiden mukana pois kivisestä salista.

Lähestyvien askeleiden ääni sai Ion käden laskeutumaan muka rennosti lanteillaan roikkuvan kirveen hamaralle, mutta Lljianjinin katsetta tai Ezramille sihahdettua ohjetta hän ei edes huomannut. Kun heidän eteensä viimein asteli nuo kolme kääpiötä täydessä varustuksessa, Io ei edes harkinnut peittävänsä uteliasta tuijotustaan, vaikka tuskin olisi siihen pystynytkään. Pieniä ja karvaisia, kuten kerrottiin, mutta Io oli toivonut keskustelun olevan sävyltään vähemmän tiukka ja yksiselitteinen. Lohikäärmeiden ja jättien jälkeen kääpiöt olivat Ioachimin mielessä paljon helposti lähestyttävämpi uusi tuttavuus, ja tämä oli odottanut hieman lämpimämpää kohtaamista. Taenyathar tuntui kuitenkin tekevän myös kääpiöille asemansa selväksi ja lyhyen keskustelun jälkeen lohikäärme tuntui olevan tyytyväinen saamiinsa vastauksiin ja alkoi jo johdattaa joukkoa takaisin, jättäen kääpiöt vartioimaan kaupunkinsa porttia. Io seurasi muiden perässä kulmat kurtussa. Hänestä he kääntyivät takaisin liian helpolla – ”poissaoleva” oli varsin heppoinen kuvaus, tuskin se oli ainoa asia mitä kääpiöt oveensa kolkuttelijasta olisivat osanneet sanoa. Ja palaaminen vuorenrinteelle Antezin näkemisen sijaan oli valtava pettymys.

User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 70
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Re: Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Post by Arlin » Sat May 25, 2019 9:10 pm

Taenyathar kielsi varman, ehkä jopa hiukan loukatun, oloisena Llianjinin epäilykseen, että miekan olisi varastanut joku toinen lohikäärme tai jätti. Se ei poistanut Lalfarin epäilyksiä täysin, mutta hän ei lähtenyt ääneen väittämään vastaan tuhansia vuosia vanhalle lohikäärmeelle. Taenyatharin kommentti miekkaan liittyvästä riskistä herätti kuitenkin kysymyksen siitä, olisiko Lalfar tai kukaan muu ryhmän jäsenistä olleet oikeita henkilöitä ottamaan riskin miekan kantamisessa, jos se olisi löytynyt täältä? Taenyathar ja Keldruth uskoivat heidän olevan tai sitten vaihtoehdot olivat todella vähissä.

Silminnähden koskematon sali pakotti ryhmän kääntymään takaisin luolan tunneliin ja jatkamaan heidän ohittamaa reittiä syvemmälle vuoria, oletettavasti kohti kääpiöiden kaupunkia Antezia. Kenties pieni jännitys piti kaikki hiljaisena pitkän kävelyn ajan. Lalfar ei tiennyt mitä odottaa Antezista ja miten mahdollisiin vastaantulijoihin piti reagoida. Kääpiöt olivat varmasti varovaisia olentoja erakkomaisesta asumisesta päätelleen. Pienikin väärä liike tai väärinymmärrys voisi nopeasti tulistua merkiksi vihamielisyydestä. Puolhaltia tunsi oman olonsa kohtalaisen turvalliseksi kiitos Taenyatharin läsnäolon, mutta hän ei välttämättä haluaisi antaa kääpiöille tuoreita syitä vihata ulkopuolisia, jos he vain pystyivät välttämään tekemästä niin. Lalfar piti kuitenkin varmuuden vuoksi muistissa paluureitin heidän kulkiessa nyt useamman risteyksen ohi. Lohikäärme ilmeisesti tiesi tarkan reitin Anteziin, sillä tämä ei ainakaan nähtävästi näyttänyt epäröivän reittivalinnoissaan. Vaikka Lalfar odottikin sitä pitkään, hän ei tuntenut valmiilta kohtaamaan vieraita olentoja edessään. Kaukana olevat hahmot huomasivat myöskin pian lähestyvän ryhmän. Lalfar pysähtyi heti Taenyatharin kehotuksesta ja odotti kärsivällisenä lyhyiden, tukevien olentojen saapumista heidän luoksensa. Puolhaltia seurasi hiljaa lohikäärmeen ja kääpiöiden puheenvaihtoa. Kääpiöiden varautuminen oli kuin katsoi itseään uhatuilta tuntevien eläinten arvioivan tilannetta. Kääpiöiltä ei kuitenkaan kaikunut yhtään uteliaisuuden tunnetta, joka mahdollisesti rauhoittaisi tilannetta, toisin kuin joillakin eläimillä on tapana. Taenyatharin lopulta muuttuessa normaaliin muotoonsa ei näyttänyt ulkopuolisesti muuttavan kääpiöiden reaktioita mitenkään, mutta jotain muutosta se teki kääpiöiden ollessa valmiita jakamaan edes hiukan apua heille. Heillä ei ollut paljon jakaa, mutta Lalfarin korvaan pisti kääpiöiden maininta poissaolevasta henkilöstä kulkevan alueella noin viikko sitten.

Taenyatharin kiittäessä tiedosta, kääpiöt vihjailivat saman tien ryhmää ripeästi poistumaan takaisin tulosuuntaan. Ryhmän kääntyessä takaisin antoi Lalfarille aikaa pohtia kääpiöiden antamaa vihjettä. Puolhaltian mieleen muistui Thalassahaltiakylän asukkaiden jakamat huhut kultahaarniskoidusta muukalaissotilaasta, joka ilmestyi kylään joitakin viikkoja heitä ennen. Puheiden perusteella tämä muukalainen matkasi myös ylös vuoria heitä ennen. Voisiko tämä mies olla sama henkilö, joka liikkui täällä? Mikäli henkilö oli sama, oliko tämä jotenkin liitoksissa armeijaan vai ajoiko tämä omia asioitaan? Lalfaria nyt kadutti, että hän ei tuntenut tarpeelliseksi kysyä muukalaisesta enempää vielä silloin kun siihen oli vielä mahdollisuus. Miehellä ei ollut niin paljon etumatkaa Saliin kuin Lalfar oli pelännyt, mutta viikkokin saattoi olla liikaa. Heillä ei välttämättä olisi enää aikaa lähteä takaisin kylälle ja kerätä lisää tietoa muukalaisesta.

"On mahdollista...", Lalfar päätti avautua ryhmän päästessä lähelle luolan oviaukkoa, "että varas on myös kulkenut Thalassahaltiakylän ohi ylös tänne." Puolhaltia vilkaisi kaikkia lyhyesti, mutta pysäytti katseensa Taenyathariin. "Kyläläiset kertoivat nähneensä kultahaarniskoidun ihmismiessotilaan saapuneen kylään meitä ennen viikkoja sitten. Mikäli varas oli nähty Antezissa vain viikko sitten, on mahdollista, että molemmat tapahtumat ovat jotenkin toisiinsa kytköksissä", Lalfar selitti.


Ajan miekan kantaja
Lakimies Firdorn

User avatar
Kide
Posts: 515
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Post by Kide » Sun May 26, 2019 1:49 pm

Tämä paikka ja Miekka tai pikemminkin sen häviäminen ilman jälkiä olisi alkanut jälleen vaikuttaa jokseenkin epäilyttävältä, jollei Ezramkin olisi huomannut ensimmäisiä merkkejä tunteista heidän oppaansa olemuksessa. Jos lohikäärmeen tarvitisi olla huolissaan, silloin täytyi olla todella tapahtunut jotain merkittävää.

Joukkio seurasi hiljaisina Taenyatharin jäljessä. Mitäpä muutakaan he olisivat voineet? Lohikäärme näytti tuntevan reitin tai ainakin tuo valitsi suuntansa jokaisessa uudessa risteyksessä epäröimättä. Oikea, oikea, vasen, oikea, keskeltä... Ezram yritti hetken pitää lukua heidän käännöksistään, mutta huomasi sen olevan mahdotonta tässä sokkelossa. Ilman Taenyatharia he jäisivät todennäköisesti kiertämään ympyrää näihin kolkkoihin käytäviin viimeiseen hengenvetoonsa asti. Puistattava ajatus, joka sai vanhan sotilaan pitämään katseensa tiukasti Taenyatharin selässä.

Lopulta heidän askeliinsa sekoittui toisenlaista ääntä, joka kantautui edestä. Ezramille tuttua metallin kalinaa. Haarniskoita, jotka tarkoittivat lähes poikkeuksetta myös aseita ja käsiä jotka niitä osasivat käyttää. Joukko pysähtyi Taenyatharin perässä ja viimeisen askeleensa mukana Ezram lähti vetämään hiljaa miekkaansa ulos huotrastaan. Llianjinin ääni sai miekankahvaa puristavan käden pysähtymään. Haltian katse oli varoittava, kun taas Ezramin kasvoille kerääntyi hippusia kylmästä hymystä ja hiljainen suhina jatkui taas kunnes kiiltävä terä oli paljastettu kokonaan Ezramin vierelle.
"Koko ajan", mies kuiskasi hiljaa, kylmän tyynellä äänellä. Hän tiesi Llianjinin hakevan ihan toisenlaista lopputulosta, mutta tämä oli Ezramin tapa näyttää edustavalta. Näyttää etteivät vastaantulijat olleet ainoita, jotka kantoivat metallia mukanaan. Näyttää että heidän mahdollisella uhkailemisella olisi seurauksensa. Sitä paitsi, merkittävään iskuun tarvittava aika ei ollut miekan esille vetämistä pidempi. Ezram oli oppinut olemaan ottamatta sitä riskiä.
Pian heitä tuijotti kolme silmäparia, jotka kypärineenkään tuskin ylsivät Ezramin vyötärön korkeudelle. Kääpiöt olivat ehkä tuimailmeisiä, pelottoman näköisiä, mutta ei tämä Ezramista kovin kummoinen tiedustelijoiden joukko ollut, puolustuksesta puhumattakaan. Miekan kahvan ympärille puristuneiden sormien kiristyneet jänteet löystyivät hieman, mutta Ezramin katse ei irronnut kääpiöistä hetkeksikään.

Keskustelu oli kovin yksioikoista, ainakin Taenyatharin temppuun asti, joka sai Ezramin säpsähtämään kuin pahaisen lapsen. Kuinka hän välillä vihasikaan magiaa, jota oli sitä tuntemattoman mahdotonta ennakoida. Kääpiöiden mieltä heidän oppaansa todellinen hahmo näytti saavan hieman joustavammaksi, mutta Ezram oli yllättynyt kuinka ilmeettömästi nuo kohtasivat lohikäärmeen. Ezram ei saattanut kuin ihmetellä millainen ajankäsitys kääpiöillä oli. Hänen tietääkseen lohikäärmeitä ei oltu nähty koskaan, ei muualla kuin saduissa, mutta kääpiöille ne sadut taisivat ollakin muistoja.
Ezram jäi tuijottamaan typertyneenä vuoron perään kääpiöitä ja lohikäärmettä, joka ilmoitti hyvin pienten tiedonmurujen jälkeen kiitollisuutensa. Mutta eihän heillä ollut edelleenkään mitään mihin tarttua? Ezram ei voinut käsittää, miten tämä voitiin luetella hyödylliseksi, riittäväksi keskusteluksi, varsinkaan kääpiöiden kerrottua heidän vanhimpiensa ehkä tietävän enemmän. Miekka kurkulla olisi Ezramin kokemuksen mukaan saattanut hieman parantaa tämän kolmikon muistia, mutta hän ei uskonut omalla mielipiteellään olevan tässä joukossa painoarvoa. Varsinkin, kun kaikki suuntasivat jo Taenyatharin perään pois, Llianjinkin vain mutisten omat kiitoksensa, vaikkei Ezramista tässä ollut mitään kiittelemisen arvoista. Hän lompsi päätään puistellen muiden perään, mutta vilkuili taakse jääviä kääpiöitä niin kauan kuin saattoi ne nähdä, ja kurkisteli vielä sen jälkeenkin epäilevästi olkansa yli. Vasta kun useampi risteys oli ohitettu, sujautti mies miekkansa takaisin vyölleen.

Paluumatka eteni mietteliäässä hiljaisuudessa eikä se ollut yllätys, mutta se oli, kuka heistä avasi ensimmäisenä suunsa, kun ulkoilman tuoksu jo tuntui suurenevassa käytävässä. Elieze yllätti ainakin Ezramin kertomalla kuulemastaan huhusta. Ezramin oli ollut vaikea saada tuosta joukkion hiljaisimmasta naisesta irti oikein mitään. Kuka hän oli tai miksi hän oli mukana tällä matkalla? Ja ennen kaikkea mitä tuo nainen toi tälle ryhmälle? Heillä oli uusi oppaansa, muutama maagikkoa ja pari miekkakättä, ja sitten heillä oli Elieze. Nyt ainakin vaikutti siltä, että tuo nainen osasi pitää korvansa auki ja yhdistellä palapeliin palasen jos toisenkin. Vaan mitä muuta tuo osasi? Ezram päätti pitää omatkin korvansa ja silmänsä auki siltä varalta, että pystyisi punomaan jonkinlaista selitystä myös Eliezen ympärille, sillä hänestä tuntui, että tuon hiljaisen ulkokuoren alla oli piilossa paljon enemmän kuin mitä päällepäin näkyi.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 661
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Post by Tinanja » Sun May 26, 2019 2:51 pm

Matka luolastosta takaisin kielekkeelle tuntui pitkältä. Pitkä päivä tuntui jo olevan takanapäin, ja ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat vielä metsämaisemaa seurueen saapuessa kielekkeelle. Ilta vaikutti kaikin puolin rauhalliselta. Aleo istui ilta-auringon valaiseman kielekkeellä nojaten tunnelinsuuhun, kirjoittaen päiväkirjaansa päivitystä tapahtumista omasta näkökulmastaan. Hän vilkaisi nopeasti seuruetta, ennen kuin laski huomionsa takaisin siihen, mitä oli tekemässä. Sivu täyttyi nopeasti, ja mies käänsi pian lehteä saadakseen uuden sivun työn alle.

Keldruth näytti kääntyvän katsomaan tulijoita hitaasti, kuin laskien katseellaan, että kaikki olivat paikalla. “Miekka on varastettu”, Taenyathar sanoi sitten Keldruthille. Ääni kaikui jälleen telepaattisesti sekä jätin, että seurueen jäsenten päässä haltiahahmoisen lohikäärmeen astellessa eteenpäin ilta-auringon valoon. “Mutta miekka yrittää varmasti päästä Salin luokse….”, lohikäärme jatkoi ja se näytti riittävän Keldruthille selitykseksi. Tämä nyökkäsi lyhyesti. “Sinne on siis ehdittävä ensin”, jätti vastasi hitaan rauhallisella sävyllään, kuin tämä ei olisi ollut suoranainen uutinenkaan. “Toki olisi mielenkiintoista tietää, miten miekka on saatu varastettua”, jätti vastasi vain hetkiä myöhemmin hitaan laahaavilla sanoillaan.
“Sen kun tietäisi”, Taenyatharin vastaus oli lähinnä tuhahdus tämän astellessa haltiahahmossaan tyytymättömänä edestakaisin kielekkeellä.

Näytti siltä, että Keldruth oli kääntämässä huomiotaan takaisin seurueeseen, todennäköisesti auttaakseen nämä takaisin maankamaralle, leiriytymään ja lepäämään tulevaa matkaa varten, kun Taenyathar pysähtyi. Lohikäärmeen haltiahahmon katse kiinnittyi taivaanrantaan Keldruthin takana. Hetken päästä muutkin kuin lohikäärme todennäköisesti kuulivat siiveniskut, ja viimeistään maata järisyttävän kuuloisen karjaisun. Samanaikaisesti näkökenttään ilmestyi ilta-aurinkoa vasten valtava lohikäärme. Punaiset suomut näyttivät lähes mustilta auringonvaloa vasten toisen karjaisun järisyttäen tannerta kun siiveniskut nostattivat tuulenpuuskia.

“KELDRUTH!”, Taenyatharin puoliksi telepaattisesti, puoliksi ääneen huudettu jätin nimi sai kyseisen kivikasvon kääntymään juuri parahiksi, jotta tämä näki silmäkulmastaan seuruetta ja häntä kohden kohoavan lohikäärmeen. Tämä kiiltäväsuomuinen, hampaansa paljastanut valtiaslohikäärme levitti siipensä uuteen siiveniskuun hyökätäkseen suoraan seurueen ja itsensä välissä seisovaa jättiä vastaan. Hampaat paljastettuina seuraavan siiveniskun saattelemana tämä kääntyi syöksyyn käydäkseen kiinni jättiin.

Aiemmin nähdyistä hyvin hitaista ja rauhallisista liikkeistä huolimatta jätti liikkui yllättävän nopeasti. Toinen jalka haki tukea taaempaa varautuen tilanteeseen samalla, kun sormet puristuivat tiukaksi nyrkiksi. Siitä huolimatta, miten Keldruthin tiukaksi puristettu nyrkki osui pian suoraan tuota suurta lohikäärmettä leukapieleen, ei tämän liike lakannut, vaan vain kääntyi. Paksu ja pitkä häntä kääntyi jätin ohitse pyyhkäistäkseen koko seurueen kielekkeeltä alas kynsien yrittäessä tarrata edelleen suureen jättiin siinä ainakaan vielä onnistumatta.
“Väistäkää!” Ingvild tajusi ehkä hetken liian myöhään, mitä oli tapahtumassa, mutta perääntyi nopeasti kohti tunnelinsuuta, pois alta. Atlashaltiankin hahmo oli jo noussut seisomaan seuratakseen tapahtumia, ja tämä loikkasi pian syvemmälle tunneliin tajutessaan sen, että tässä voisi sattua pahastikin. Muutaman sekunnin murto-osan ajan näytti siltä, että iskua olisi mahdoton väistää, kunnes Taenyatharin selkeästi punaista, hyökkäävää lohikäärmettä pienempi hahmo aineellistui lohikäärmehahmossaan kielekkeen reunalle.

Vain muutamaa sekunnin murto-osaa myöhemmin isku olisi Taenyatharin ja tämän ympärilleen kohottaman kilven sijaan pyyhkäissyt suojattoman seurueen kielekkeeltä alas. Vaikka kilpi suojelikin lohikäärmettä, olivat tämän kynnet painautuneet kielekkeen kiveen, ja Taenyathar liukui useita metrejä lähemmäs seuruetta ja tunnelin suuta. Keldruth kääntyi kuin hidastettuna uutaan iskuun, ja seuraava nyrkinisku suoraan valtiaslohikäärmeen valtavaan ohimoon näytti tekevän tehtävänsä ja saavan olennon ainakin hetkellisesti pois tasapainostaan ja tavoitteestaan eroon.

Valtiaslohikäärmeen iskeytyessä Keldruthin nyrkiniskusta pois tasapainostaan vuorenrinnettä vasten, tämä kääntyi vain ponnistaakseen uudelleen takaisin ilmaan. Kaartaessaan uuteen hyökkäykseen jokin näytti muuttuvan tuon valtiaslohikäärmeen mielessä. Se saattoi hyvin johtua Keldruthin valmistautumisesta uuteen iskuun, tai Taenyatharin ilmaan ponnistamisesta sen jälkeen, kun tämä oli toennut hieman kilvestään huolimatta saadusta tärähdyksestä. Kuitenkin, hyökkäyksen sijaan tämä kääntyi suuntaamaan kohti pohjoista ja aavikkoa, lentäen hieman toispuoleisen näköisenä poispäin.

Kohtaaminen tuntui olevan ohitse aivan yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin, ilman sen merkittävämpää syytä kumpaankaan suuntaan. Tilanteen rauhoituttua ja lohikäärmeen viimein kadottua taivaanrantaan Taenyatharin lohikäärmehahmo laskeutui alaspäin vain maantasasssa muuttuakseen takaisin haltiaksi. Hitain liikkein jätti auttoi seurueen alas, ja muutaman Taenyatharin huomaamattoman loitsun jälkeen heillä oli leiriunuotio, ja suojaisa kolkka luolan nurkassa viettää yötä jätin varjostaessa suuaukkoa nousevan kuun valossa.

Mutta kumpikaan, lohikäärmehahmossaan luolan suun lähellä torkkuvan näköinen lohikäärme, tai vuorenseinämään nojaava jätti, eivät sanoneet mitään.

*

Kallion luoma suojaisa kieleke, melkein luolamainen tila hiekkapohjalla oli parempi kuin hyvä leiriytymiseen. Sen lisäksi, että se suojelisi pahimmilta sään vaihteluilta, oli hiekkapohja mukavaa vaihtelua epätasaisen metsänpohjan ja kallion sijasta. Pian lämmin, räiskyvä nuotio koristi heidän leiripaikkansa keskiosaa itse kunkin asettuessa nuotion ympärille ja lähistölle nauttimaan eväistään tai vain tarkkailemaan hämärtyvää iltaa, sulattelemaan kaikkea tapahtunutta.

“Ikävä kyllä minulla on kaiken jälkeen vähän ilmoitusasiaa teille, siitä huolimata, mitä kaikkea tänään on tapahtunut”, Ingvild sanoi sitten, kun he kaikki viimein olivat rauhoittuneet iltaa viettämään kaiken tapahtuneen ja näkemänsä, valmistautuivat nukkumaan menoa varten ennen seuraavana päivänä alkaavaa pitkää matkaa. Adrenaliinipurkauskin oli jo alkanut hitaasti kadota Ingvildin kehosta, ja mukava rauhallisuus oli vienyt mennessään. Pitkä matka maagikollakin oli edessään, tosin ehkä miellyttävimmissä olosuhteissa mitä aavikolla voisi olla. Hänen tiensä kulkisi takaisin Metikseen todennäköisesti vuorten etelälaitaa myöten päätietä pitkin, jotta hän voisi viedä uutisia tilanteen kehittymisestä ja heidän nyt jo saamistaan tiedoista. Se, mitä matka muiden osalta toisi vielä eteen, jäisi hämärään ainakin vielä hetkellisesti. Ehkä Llianjin selviäisi tästä kunnialla kertoakseen tarinan myöhemmin Metiksessä?

Päätös todennäköisesti olisi oikea siitä huolimatta, että Ingvild oli huolissaan Llianjinista. Toki tämä näytti olevan tuon lohikäärmeen silmäteränä ja mielin kielin tätä kohden. Ja olento oli jo näyttänyt pystyvänsä vaikka ja mihin, joten Ingvild vain saattoi toivoa tämän pitävän myös vanhempaa maagikkoa silmällä. Mutta päätös ei silti ollut helppo, vaikka velvollisuudeksikin sitä voisi sanoa - ehkä se olisi helpompi ajatuksissa hyväksyä tällöin. No, siitä huolimatta, päätös oli jo tehty ja hän voisi murehtia sitä myöhemmin. Nainen huokaisi syvään ennen kuin jatkoi puhumistaan.

“Kuten varmaan tiedättekin, olen päivätyöltäni opettaja ja työskentelen Metiksessä, aivan kuten Llianjinkin”, nainen vilkaisi vanhempaa maagikkoa lyhyesti, tämän suuntaan nyökäten.
“Tilanne on kuitenkin kääntynyt siihen, että koemme tarpeelliseksi ilmoittaa tilanteen kehittymisestä Metikseen, ja erityisesti nyt, tilanteen tänään saamien käänteiden valossa tuntuu sopivalta, että tiemme eroavat tältä erää. Minä lähden aamusta kohti Metistä, ja menen viemään uutisia tilanteesta sinne”, Ingvild jatkoi sitten, katseen jatkaessa vaelteluaan hitaasti henkilöstä toiseen.
“Jos joku toivoo lähtevänsä Dionen suuntaan samaa matkaa niin matkaseura kelpaa kyllä.”

Kaiken tämän keskellä Atlashaltiamies vaikutti hämmentävän tyyneltä kirjoittaessaan muistiinpanojaan nahkakantiseen kirjaansa omalla kielellään. Tämänkin tyynen pinnan alla kuohui. Päivä oli ollut pitkä, ja ilta oli tuntunut vielä pidemmältä varsinkin äskeisten tapahtumien osalta. Ne kuitenkin täyttivät useita sivuja miehen muistiinpanoissa tasaisella käsialalla. Oli paljon sisäistettävä, ja Aleota kieltämättä kiinnosti se, mihin tämä kaikki johtaisi. Varsinkin, kun hänen tuntemansa legendat ja tarinat oli murskattu niin julmasti. Hänen olisi silti noudatettava alkuperäistä käskyään, sekä tuotava tällä matkalla ennen kaikkea kunniaa Atlakselle - ja sitä ei tapahtuisi, jos hän ei jatkaisi matkaansa ja tutkimusta.

//Jos joku haluaa herättää keskustelua Aleon, Ingvildin, Keldruthin tai Taenyatharin kanssa niin nykäiskää hihasta. Ingvild poistuu aamulla seurueesta Metiksenmatkaansa varten.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 405
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Post by Kuparirapu » Tue May 28, 2019 10:30 pm

Suuaukon saattoi haistaa ilmasta jo muutaman käännöksen päästä, puhtaan vuoristoilman erottuessa selkeästi käytävien painostavan hajun seassa. Ja samalla Llianjin huomasi jo kaipaavansa ulos avoimen taivaan alle. Laskevan auringon säteet osuivat jo ryhmän silmiin, kun yllättäen Elieze avasi suunsa.
"Kultahaarniskoitu...ihminen?" Llianjin toisti epäuskoisen kuuloisena ja vilkaisi haltianaista olkansa ylitse. Toki tämän päättely kuulosti järkeenkäyvältä, varas oli todennäköisesti matkannut juuri kylän läpi Antezia kohti. Eli varkaalla olisi parhaimmillaan viikon tai puolentoista etumatka; rohkaiseva, ottaen huomioon että aavikko hidastaisi parastakin kulkijaa. Mutta Llianjinia hämmensi ajatus että ihminen, joilla maagiset lahjat olivat varsin harvassa, olisi paitsi löytänyt Ajan miekan niin kykenisi vielä kantamaan sitä.
"Erinomainen huomio," Llianjin totesi lopulta. "Se ainakin helpottaa etsintää, kun tiedämme ettemme ole etsimässä esimerkiksi peikkoa."

Ulkona heitä tervehti ihana, tilava jyrkänne ja auringonlasku vuortenhuippujen takana. Jätti Keldruth ei ollut liikkunut minnekään, kuten ei myöskään herra Om'arda. Silmäillen Atlashaltian kirjoituspuuhia kulma koholla Llianjin mieleen nousi mahdollisuus, että Atlashaltia olisi viettänyt juttuhetken maan ainoan tunnetun jätin kanssa. Vaikka olisiko jätilläkään tarpeeksi kärsivällisyyttä sellaiseen?
Taenyathar selitti tilanteen telepatialla, ja Llianjinin ajatuksen siirtyivät jo kohti leirin valmistelemista yötä varten. Mutta sitten hän huomasi Taenyatharin tuijottavan taivaanrantaan. Siristellen silmiään Llianjin seurasi haltiamuotoisen lohikäärmeen katsetta, ja oli erottavinaan jonkin äänen joka tuntui tutulta. Vaarallisella tavalla tutulta, ja kaiken lisäksi ääni tuntui lähestyvän. Vasta kun hänen silmänsä tapasivat punertavassa hohteessa kylpevän hahmon taivaalla, hän tunnisti äkkiä äänen. Se oli kumea, tasainen jylähdys, jonka sai aikaan valtavan kokoisten siipien iskut. Ja kuin viimeisenä varmistuksena ilman halki kiiri jyrisevä karjaisu, niin voimakas että Llianjin luuli tuntevansa värähtelyn luissaan asti.
Tuntui että punainen valtiaslohikäärme kuroi välimatkan kiinni muutamalla siiveniskulla, ja sitten se kohosi heidän edessään kuin suoranainen tuhon ennusmerkki. Sen heilauttaessa siipiään tuntui että aurinko pimeni niiden taakse ja sen sijalla heidän yllään kohosi punaisten suomujen taivaankansi. Llianjinin toinen käsi kohosi silkasta vaistosta kanavoimaan loitsua, mutta vanha haltia tunsi järkytyksen estävän häntä kutsumasta mahtiaan. Mikä hyökkäys voisi vahingoittaa tuota luonnonvoiman kaltaista olentoa, tai mikä kilpi torjua sen iskuja?

Yhdessä hetkessä Keldruth syöksyi heidän suojakseen ja todellakin löi lohikäärmettä! Mutta lohikäärme näytti vain liikahtavan hallitusti, ja Llianjin näki kuinka suuren puunrungon kokoinen häntä heilahti pyyhkäistäkseen heidät kaikki yhdellä iskulla pois tästä maailmasta. Ingvildin sanat ja Om'ardan syöksyminen tunnelia kohti tuntuivat tapahtuvan yhdessä välähdyksessä, ja silti Llianjin ehti tuntemaa kuinka hänen omat jalkansa muuttuivat voimattomiksi. Vanha haltia kuvitteli näkevänsä lähestyvän hännän yksittäisten suomujen kiiltävät ääriviivat, ja kompuroituaan muutaman askelen tunnelia kohti hän ymmärsi äkkiä ettei ehtisi.
Mutta hänen seuraava askeleensa ei katkennutkaan murtuvien luiden ääneen, tai verenhurmeiseen pudotukseen alas vuorenrinnettä alas. Sen sijaan ilman halkoi raaka jysähdys valtiaslohikäärmeen hännän osuessa Taenyahtarin lohikäärmemuodon kylkeen ja sitä suojelevaan maagiseen kilpeen. Se tuntui kuin katapultin ammus olisi törmännyt läpäisemättömään esteeseen Llianjinin vierellä; yksin törmäykseen käytetty voima oli kuin isku häntä päin. Llianjin hoippuroi toisen polvensa varaan vuorenseinämän tärähtäessä näiden muinaisten titaanien jatkaessa yhteydenottoaan. Keldruth kykeni näemmä ajamaan valtiaslohikäärmetta kauemmas. Kun sekä valtiaslohikäärme että Taenyathar iskivät ilmaa siivillään, kallionkielekkeen halki tuntui iskevän todellinen myrskytuuli. Tarpeeksi voimakas heittääkseen Llianjinin hoikan varren pois sijoiltaan ja useamman jalan sivummalle. Vanha haltia kaapi käsillään maata jotta ei olisi kierinyt jyrkänteen reunan yli tyhjyyteen, sokeana ilmaan lentäneestä pölystä ja pikkukivistä. Jostain ilmestyi tukeva käsi, joka veti Llianjinin turvaan.
Ja kun hän viimein kykeni raottamaan silmiään uudelleen, oli valtiaslohikäärme kadonnut. Sen hahmo erottui juuri ja juuri pohjoisessa, etääntyen kunnes se katosi tyystin kaukaisen iltahämärän sekaan. Sen jälkeen jäi huumaava hiljaisuus, jota säestivät järkytyksen tuomat henkäykset.

*

Muutama tunti puuhastelua ja illallinen auttoivat purkamaan osan jännitteestä pois, ja siksi Llianjin kykeni pitelemään kynää ilman että hänen kätensä vapisi. Vanha haltia istui nuotion valossa, vieressään pergamenttipino johon hän lisäsi nopeaan tahtiin liuskan ja toisenkin. Hän kohotti katseensa lyhyesti Ingvildin ilmoitukselle, ja viimeisteli sitten lauseensa. Toki hän oli tiennyt tästä jo aiemmin, mutta samaan aikaan Llianjinin oli pakko...vangita tämä hyökkäys kirjaimin. Kuvattava se vielä, kun hän kykeni näkemään lohikäärmeen hahmon sielunsa silmin edessään.
"Uskon, että kukaan meistä ei tuomitse jos joku teistä päättää palata," Llianjin lausui yllättäen, laskien sulkakynänsä hetkeksi sivummalle. "Kuten sanoin jo aiemmin, tämä matka ei muutu kuin vaikeammaksi tästä eteenpäin. Ja nyt, kun olemme kokeneet mitä sen matkan päässä meitä voi odottaa..."
Vanha haltia jätti lopun hieman pahaenteisesti auki, jatkaen sitten kirjoittamistaan. Tuntui, että hän yritti tiivistää kokonaista kirjaa vajaaseen kymmeneen arkkiin. Kaikki heidän kokemuksensa Phoebesta lähdön jälkeen, Taenyahtar ja Keldruth, hänen kosketuksensa lohikäärmeiden magiaan, Antezin portit, aiempi hyökkäys...ja kaiken lisäksi Llianjin yritti kirjoittaa saatetta, että Metiksen rehtori olisi tapuvaisempi uskomaan Ingvildiä. Huokaisten vanha haltia siirsi molemmin puolin täyteen kirjoitetun pergamentin muiden jatkoksi ja nosti vielä yhden eteensä. Ja kastettuaan lisää mustetta hän epäröi hetken ennen kuin antoi kirjainten syntyä sen pinnalle. Viimeisteltyään sen loppuun jonkin, mikä näytti vahvasti allekirjoitukselta Llianjin kaivoi vielä esille pienen kuparikupin ja siihen palan punaista vahaa. Nuotion lämmössä se suli nopeasti, ja viileässä illassa höyryävä vaha levisi pergamentin pohjalle yhdeksi tahmeaksi ympyräksi. Sen keskelle Llianjin painoi oman sinettinsä; kämmen joka kantoi kuunsirppiä. Huokaisten hän puhalteli kunnes muste kuivui ja sinetti jähmettyi, ja laski sitten pergamnentin muiden päälle.
Se näytti kovin pieneltä ja merkityksettömältä pinolta, ottaen huomioon kaiken sen mitä se sisälsi.

User avatar
Anlie
Posts: 122
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Post by Anlie » Sun Jun 02, 2019 8:35 pm

Eliezen yllättävä tiedonmurunen sai Ion hieman hämmentyneeksi siitä miksi puolhaltia ei ollut avannut suutaan aikaisemmin, toki vasta nyt kadonneen arvoesineen valossa muukalainen totta tosiaan alkoi kuulostaa tärkeältä. Kultainen haarniska tosin kuulosti sellaiselta ylilyönniltä josta Feimerissä olisi juoruttu ainakin seuraavat puoli vuotta, mutta nähtävästi puolhaltianainen ei toiminut kuten suurin osa Ion tuntemasta hameväestä. Ainakin Llianjin tuntui olevan vakuuttunut että kylän ohikulkija oli heidän etsimänsä varas, eikä Io keksinyt mitään syytä olla eri mieltä. Kuinka monta ulkopuolista keskellä korpea nyt edes liikkuisi?

Ulkoilma tuntui tuntui Ioachimista varsin miellyttävältä ryhmän astuessa takaisin kielekkeelle. Tuntui etteivät he olleet viipyneet luolastossa kuin hetken tai pari ja Io siristeli epäillen silmiään edessä avautuvalle auringonlaskun valaisemalle maisemalle. Aleo sentään nojaili samaan paikkaan mihin oli jäänytkin, edelleen yhtä kiinnostuneena seuralaisistaan kuin ennenkin. Vaikka Atlashaltia ei ollut suostunut tulemaan mukaan, olisi luullut että tämä tallanneen maltamattomana syvän polun kielekkeen tomuun, mutta tämä tuntui täysin välinpitämättömältä sen suhteen olivatko he löytäneet luolasta ylipäätään mitään. Ion pohtiessa Aleon käytöstä Taenyathar ja Keldruth päivittivät tilanteen toisilleen, kun kaikki tuntui äkisti pystähtyvän metsän yli kajahteleviin siiveniskuihin ja lopulta koko vuorta vavahduttaviin karjaisuihin.

Ioachim ehti juuri ja juuri irottaa miekkansa selästään, vaikka ei ollut aivan varma mitä sillä olisi tehnyt, kun jätin nyrkki paiskautui hirvityksen leukaan. Vasta Ingvildin varoitushuudon kuullessaan Io hylkäsi ajatuksen pitää jalansijansa ja nuorukainenkin alkoi muiden mukana perääntyä, paniikin pyyhkäistessä niin hänen mielensä kuin ilmeensäkin täysin tyhjäksi. Eikä Io voinut muuta kuin tuijottaa, kun jätti ja lohikäärme pitivät pintansa valtiaslohikäärmettä vastaan. Hän puristi rystyset valkoisina miekkaansa seuraten valtiaslohikäärmeen kaarrosta, eikä helittänyt otettaan ennen kuin olento oli kadonnut näkyvistä. ”Se vain...luovutti?” Io henkäisi helpotuksensa ääneen ja tajusi käsiensä tärisevän, varmastikin vain siitä voimasta millä hän oli miekkansa kahvaa puristanut.

*

Purkaen kaiken ylimääräisen energiansa hyökkäyksen jäljiltä Io oli painellut suoraa päätä etsimään nuotiotarpeita ja auttoi leirin pystytyksessä siellä missä apua kaivattiin. Eväiden syöminen jäi Ion levottomien ajatusten johdosta puolitiehen, mutta eipä hänellä ruokahaluakaan juuri ollut. Ensimmäistä kertaa lyhyessä elämässään Iosta tuntui ettei olisi halunnut sulkea silmiään, odotuksena luomien sisäpuolella odottavan muistikuvat punaisista suomuista ja valtavasta tummasta hahmosta. Ihmisnuorukainen oli tuijottanut nuotion liekkeihin jo hyvän tovin kun Ingvild kertoi aikomuksestaan palata takaisin Metikseen. Io nyökytteli aluksi naisen sanoille, mutta palaamisesta puhuminen sai hänet hetkeksi suuntaamaan juron ilmeensä takaisin liekkeihin.

Io ei enää edes harkinnut takaisin kääntymistä, kyse ei missään nimessä ollut epäröinnistä hänen määränpäidensä suhteen. Hän aikoisi pysyä mukana niin kauan kunnes joko murskautuisi tohjoksi sen pedon kynsissä tai auttaisi tätä sekalaista retkikuntaa saattamaan työnsä loppuun. Io vain ei voinut käsittää miten he aikoisivat edes Ajan miekan avulla voittaa valtiaslohikäärmeen – olihan se jo pelkän kokonsa puolesta varma voittaja, oli miekka sitten kuinka väkevä tahansa. Jos joku ihmisen kokoinen varas sitä pystyi kantamaan, mitä hyötyä siitä olisi? Io tiesi että vastaus hänen epäilyihinsä olisi jotakin magiaan liittyvää, mikä taas ei lievittänyt nuorukaisen turhautumista ollenkaan.

Io hymähti itsekseen ja palasi takaisin mietteistään parahiksi kuulemaan Llianjinin tokaisun. Vilkaisten ympärilleen muita seuralaisia, hän tajusi että Ingvild ilmeisestikin lähtisi paluumatkalle yksin. Hieman huolissaan Ioachim kohotti katseensa takaisin naiseen: ”Oletko varma että haluat palata yksin? Onko se turvallista?” Kyllähän hän ymmärsi että tavoittaakseen varkaan he eivät voisi hukata aikaa saattaakseen Ingvildiä edes takaisin kylään. Io ei epäillyt lainkaan etteikö maagi pärjäisi, mutta tuntui väärältä jättää ketään yksin, etenkin kaiken tapahtuneen jälkeen.

User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 70
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Re: Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Post by Arlin » Sun Jun 09, 2019 3:58 pm

Lalfar ei tiennyt miten muut ottaisivat tiedon vastaan muukalaisesta, josta ilmeisesti vain hän itse oli kuullut. Kieltämättä se voisi kuullostaa epäilyttävältä tuoda esille vasta nyt, mutta hänellä ei ollut mielessäkään yhdistää sotilasta ja varkautta keskenään ennen kääpiöiden mainintaa vierailijasta. Lalfarilla ei ollut tapana paljastaa heti kaikkea tietämäänsä, mikäli tieto ei olisi sillä hetkellä ollut olennaista, mutta toisaalta tämä porukka ei ollut samankaltaista väkeä, jonka kanssa hän yleensä keskustelee. Ainakaan sanallisesti ketään ei tässä vaiheessa alkanut kyseenalaistamaan Lalfarin toimia. Llianjin vaikutti ainakin vakuuttuneen muukalaisen olevan heidän etsimänsä varas.

Lalfar seurasi hiljaa Taenyatharin ja Keldruthin tiedonvaihtoja. Puolhaltia meni sitten muiden mukana valmistautumaan laskeutumista takaisin alas kielekkeeltä, mutta jotain lohikäärmeen jähmettyneestä hiljaisuudesta sai Lalfarinkin olemuksen varuilleen. Lalfar ei tiennyt mitä odottaa. Hän huomasi pian taivaalla punamustan, nopeasti lähestyvän kohteen. Hetken päästä Taenyathar karjahti Keldruthin nimen ja siinä vaiheessa punaisen pilkun voimakkaat siiveniskut ja karjaisu tuntuivat kielekkeelle asti. Valtiaslohikäärmeen tullessa lähelle, tilanne vaikutti kaikessa järjettömyydessään paljon epätoivottomammalta kuin ryhmän ensi tapaaminen Taenyatharin ja Keldruthin kanssa laaksossa. Lalfar halusi vetää aseensa esille, mutta tässä tilanteessa keihäskään ei olisi kelvannut edes olennon hammastikuksi. Valtiaslohikäärme oli kovaa vauhtia iskeytymässä Keldruthiin kiinni, mutta yllättävän nopeasti jätti kääntyikin ympäri antamaan lohikäärmeelle nyrkiniskun. Isku vain käänsi valtiaslohikäärmeen pään liikettä, mutta Lalfar pysyi silti tuntemaan Keldruthin valtavan voiman, johon puolhaltia ei tiennyt edes lähelle verrattavaa. Valtiaslohikäärme ei kuitenkaan antanut periksi ja puolhaltia huomasikin pian etäisyydeltä lähestyvän hännän huitaisun. Lalfar ei tiennyt oliki se tarkoituksella tulossa pyyhkäisemään seurueen pois kielekkeeltä vai vain kaaottimaista liikettä yrittäessä taistella jättiä vastaan. Joka tapauksessa koko seurueen henki oli vaarassa. Lalfar juoksi muiden mukana takaisin luolaan hakemaan vähäistä turvaa. He eivät ehtineet pitkälle ja vain Taenyatharin luoman kilven takia he todennäköisesti olivat vielä elossa ohi menevästä hännäniskusta. Koko vuori tärisi iskusta niin, että se tuntui varmasti Antezissa asti. Ennen kuin Lalfar oli kunnolla ehtinyt toipumaan tärähdyksistä, valtiaslohikäärme oli jo päättänyt lähtemään. Oli pitkän aikaa hyvin hiljaista.

*

Lalfar ei sanonut mitään koko aikana, kun ryhmä lähti iltanuotiolle. Puolhaltia ymmärsi paremmin miksi molempien äskeisistä voimannäytteistä huolimatta Taenyathar ja Keldruth eivät uskoneet pystyvänsä hoitamaan lohikäärmeongelmaa keskenään tai edes muutamien muiden kaltaistensa avustuksella.

Lalfar yllättyi Ingvildin yhtäkkisestä ilmoituksesta lähteä takaisin Metikseen. Ei pitänyt olla yllättävää, että eri henkilöillä oli eri syyt ja motiivit tulla alunperinkin tälle matkalle, mutta puolhaltia ei silti osannut odottaa tätä. Ingvildin syyt tuntuivat kuitenkin perustelluilta, eikä Lalfar uskonut äskeisten tapahtumien valossa pystyvänsä moittimaan kenenkään lähtöä edes ilman jalompaa syytä.
"Oli ilo matkata kanssasi", Lalfar sanoi lopulta Ingvildille. Lalfar ei ehtinyt tuntemaan Ingvildiä koko matkan aikana erityisen hyvin, mutta maagikko tuntui hänestä aina olevan sekalaisesta ryhmästä luotettavin henkilö. Oli harmillista todeta Ingvildin lähtevän.
Lakimies Firdorn

User avatar
Kide
Posts: 515
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Kuinka kulkea kääpiöiden kaupunkiin

Post by Kide » Fri Jun 14, 2019 9:48 pm

Heidän päästyään takaisin ulos kallionkielekkeelle, alkoi jälleen yksi telepaattinen keskustelu, joista Ezram ei voinut sanoa erityisesti pitävänsä. Oli aivan liian outoa kuulla ääntä ilman, että tiesi mistä se tuli. Tai toki Ezram sen tiesi, mutta vain kuuntelemalla äänen lähdettä ei olisi voinut tunnistaa ja se oli häiritsevää. Tuosta päänsisällä kaikuvasta keskustelusta oli mahdotonta erottaa tunteita, mutta sentään Taenyatharin edestakaisin käveleminen loi jonkinlaista inhimillisyyttä tuohon olentoon. Tosin se huoli, joka ajoittain jopa tuon tunteettoman ulkokuoren yli näkyi, alkoi tuntua myös huolena Ezramin vatsanpohjassa. Miksi tuollaisten olentojen täytyi olla mistään huolissaan?
Ezram oli keskittynyt seuraamaan Keldruthin jäykkää, hidasta liikkumista ja valmistautui ajatukseen uudesta matkasta tuolla kivisellä kämmenellä, kun edestä kuuluva karjaisu oli saada miehen hypähtämään housuistaan. Se oli ääni, jollaista mies ei ollut koskaan kuullut. Sellainen ääni, jota ei saisi aikaan edes tuhatpäinen armeija sydämensä kyllyydestä sotahuudon kajauttaessaan. Ääni, jonka edestä olisi voinut kuvitella puidenkin taipuvan. Selkärangasta löytyvän refleksin voimin Ezramilla oli saman tien miekka kädessään, vaikkei mies sitä edes itse tajunnut vaan tuijotti vain typertyneenä heitä lähestyvää valtavaa hahmoa. Miten mikään elävä olento saattoi kasvaa noin suureksi? Mitä piti syödä kasvaakseen noin valtavaksi? Ei, sitä Ezram ei sittenkään halunnut ajatella. Siitä huolimatta hän tiesi heidän olevan tuon olennon seuraava välipala, vaikkakin siihen nähden vähäpätöinen, eikä hänen rautainen luottokumppaninsakaan voisi sitä estää. Eipä olisi vanha sotilas uskonut näkevänsä sellaista päivää, että hän tiesi miekkansa olevan täysin hyödytön, mutta tämän näyn edessä miekan heiluttaminen alkoi tuntua yhtä hyödylliseltä kuin kyyristyminen ja päänsä peittäminen.
He seisoivat kuin muurahaiset petolinnun edessä, puolustuskyvyttöminä ja liian hitaina tekemään mitään. Mutta he eivät olleet yksin, ja Ezramkaan ei ollut uskoa näkemäänsä, kun jätti kääntyi heitä puolustamaan. Ja millaisella voimalla! Se riitti suojaamaan heitä, mutta vain hetken, ja taas tuo petolintu oli suuntaamassa heidän pikkuruisen muurahaislegioonansa kimppuun, tällä kertaa valtavalla pyrstöllään. Myös Ezram kääntyi paetakseen luolan tarjoamaan turvaan edes muuta harkitsematta. Tämä oli taistelu, jonka hänkin ymmärsi hävinneensä jo ennen kuin se edes alkoi. Mutta he olivat auttamatta liian hitaita verrattuna tuohon ilmassa kiitävään olentoon. Ezram ei suostunut ajattelemaan, että kaikki saattaisi loppua tähän. Että he voisivat olla mennyttä jo ennen kuin edes saavuttivat mitään. Hän oli aina kuvitellut saavansa kuolemalleen jonkin merkityksen, ainakin aikoinaan, vaikka sellaiset ajatukset olivatkin viime vuosina unohtuneet. Mutta komean ja lopullisen ilmalennon sijasta mies vain horjahti ilman ja kallion väreillessä siitä voimasta, joka heidän vierelleen pysähtyi juuri lohikäärmeeksi muuntautuneen Taenyatharin hahmoon. Ezram hoippui lähemmäs kielekkeen reunaa ja ehti sopivasti kasvojaan suojaamaan nousseen miekkakäden alta näkemään hahmon vieressään maassa. Llianjin tarrasi ojennettuun käteen ja Ezram kiskaisi haltiamiehen jaloilleen ja mukanaan luolan suuaukkoa kohti.

Ruskeiden silmien seuratessa punertavan hahmon häviämistä taivaanrantaan, tiesi Ezram kaiken todella tapahtuneen vain hänen koko kehoaan ravisuttavasta tärinästä. Adrenaliini kuhisi miehen kehossa eikä hän ollut saada miekkaansa takaisin tuppeen tunnottomiksi muuttuneilla käsillään. Tilanteen käsittäminen näytti olevan kaikille yhtä vaikeaa ja se hoidettiin yksimielisessä hiljaisuudessa jokaisen oman pään sisällä.
Yhtäkkiä jätin kämmenellä alas maahan matkustaminen ei tuntunutkaan enää erityisen huolestuttavalta.

*

Taenyatharin ja Keldruthin teko sai Ezraminkin katsomaan noita olentoja aivan eri tavalla. Mies saattoi viimein laittaa epäilyksensä syrjään todistettuaan omin silmin, mitä tuo kaksikko oli valmis heidän puolestaan tekemään.
Ezram pureskeli leipäpalaansa vasta sytytetyn nuotion ääressä samanlaisella antaumuksella jota olisi voinut odottaa puuta pureksivalta. Miehellä oli nälkä, se asia ei koskaan muuttunut, mutta tämä oli yksi niistä harvoista kerroista, kun ruoka ei maistunut miltään. Sentään viskiin saattoi kuitenkin aina luottaa, sen tuttuun poltteeseen kitalaessa ja lämpimään hehkuun mahassa.

Lopulta joku oli tarpeeksi rohkea katkaistakseen joukkion ympärille jähmettyneen hiljaisuuden. Ezram kääsi päänsä Ingvildiä kohti kulmat koholla. Miten naiset osasivatkaan aloittaa keskustelut noin pahaenteisesti ilmekään värähtämättä? Hiljalleen miehen tuuheat kulmat painuivat kurttuun, kun Ingvild pääsi asiansa loppuun. Ezram oli juuri ennen tätä miettinyt, että tuolta näytti siis heidän jäljestämänsä hirviö lähietäisyydeltä. Hulluhan sitä täytyi olla, että lähti sellaisen otuksen perään. Ja juuri niin hullu Ezram oli yhdessä muiden kanssa. Oikeastaan hän oli täysin järjetön. Tässä tarjoutui oivallinen tilaisuus vetäytyä pois tästä touhusta. Sellainen tilaisuus, ettei olisi tarvinnut edes näyttää pelkurilta, vaan olisi voinut kuin uhrautua seikkailun sijaan saattamaan neito takaisin kotiin. Mutta siinä Ezram istui hipihiljaa nuotion ääressä, järjettömyyttään punniten, tarttumatta tuohon tarjoukseen. Mies oli viimein tajunnut heidän ehkä sittenkin tekevän jotain tärkeää, eikä aikonut kävellä nyt pois. Olipa jatkaminen kuinka hullua tahansa.
"Poika puhuu asiaa, mutta toisaalta tuo saattaa juuri nyt olla turvallisin teko." Ezram oli kääntänyt katseensa takaisin nuotioon, mutta nosti sen nyt Ingvildiin tuskin huomattava hymynkare huulillaan. "Kaipa tässä pitäisi pelätä ennemminkin niiden puolesta, jotka asettuvat neiti Skeldanen tielle hänen kotimatkallaan." Ezram muisti hyvin heidän ensimmäisen vastoinkäymisensä, väijytyksen alkumatkasta, ja sen mitä Ingvild muiden muassa oli silloin saanut aikaan. Hän uskoi tuon naisen kyllä pärjäävän. Täysin toinen kysymys olikin, kuinka heidän pieni joukkonsa tulisi pärjäämään.
"On nyt sinun vastuullasi, että meidät muutkin mainitaan historiankirjoissa kuin vain tuo kaksikko, joka sitä itse kirjoittaa", mies lisäsi sulkakynillään viuhtovia Llianjinia ja Aleota vilkaisten ennen kuin käänsi huomionsa takaisin käsissään pyörittelemäänsä viskipulloon. Se paljasti, että tämän päivän tapahtumat olivat viimein saaneet vanhan sotilaankin silmät avautumaan. Sekä tuleville riskeille että niiden ottamisen tärkeydelle.

Locked