Pelastus ja kadotus

Toisiksi suurinta merenrantakaupunkia kutsutaan myös Ceresin sivistyksen kehdoksi ja ainut julkinen kirjasto koko mantereella sijaitseekin Phoebessa. Kaupunki on vanha, mutta nyt sen turvallisuutta ja vakautta on koetellut katastrofi: kaupungin alta nousi ikiaikainen lohikäärme, joka matkallaan tuhosi osan kaupungista.
User avatar
Kide
Posts: 425
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kide » Wed Mar 07, 2018 10:53 am

Sade oli voimistunut tasaiseksi rummutukseksi ja hämärtänyt iltaa nopeammin kuin pelkkä auringon laskeminen olisi tehnyt. Valoa oli kuitenkin vielä riittävästi siihen, että Naenija saattoi ongelmitta arvioida Zahirin juuri hihansa alta paljastamia hampaanjälkiä. Haltia otti varovaisen askeleen lähemmäs ja kumartui jäykän oloisesti tarkastelemaan käsivartta, jonka haavojen reunat erottuivat melko selvästi sateen pyyhkiessä niistä edelleen tihkuvan veren pois ennen kuin sitä ehti edes kunnolla huomata. Pieniä naarmuja oli lähes kämmenen kokoisella alueella ympäriinsä, ja niiden keskeltä erottui selvästi Nafin terävien kulmahampaiden jättämät syvemmät jäljet, joista voimakkaammin vuotava veri jätti sateen huuhtelevasta vaikutuksesta huolimatta punaiset raidat vaalealle iholle. Ruskeat silmät kaventuivat hieman parantajan arvioidessa, saisiko hän häivytettyä jäljet kokonaan. Kulmakarvojen aavistuksenomainen kurtistus olikin ainoa elon merkki muuten ilmeettömissä kasvoissa.

Vilkaistuaan Zahirin näyttämää kyljen haavaa kääntyi Naenija takaisin käden puoleen. Hänen kumarruttuaan entistä lähemmäs Zahiria, kiepautti Nafi sähähtäen itsensä Nanan olalta toiselle, joka oli lähempänä maagikkoa. Lisko jäi tuijottamaan miestä silmät viiruina ja sen näköisenä, ettei sietäisi silmien räpäytystä suurempaa liikettä. Nana ei näyttänyt huomioivan liskonsa liikehdintää ollenkaan vaan kohotti samanaikaisesti toisella kädellään Zahirin runnottua kättä vielä itseään lähemmäs ja sulki haavat höyhenen kevyesti toisen kämmenensä alle. Parantaja tiukensi automaattisesti otettaan Zahirin käden alta suljettuaan silmänsä ja painaessaan toisen kätensä haavojen päälle hieman tiiviimmin. Normaalisti Nana olisi tässä vaiheessa seurannut tarkkaavaisesti potilastaan ja koittanut vakuutella tätä toimenpiteen kivuttomuudesta, mutta nyt haltia piti päänsä painettuna käden suuntaan kuin Zahiria ei olisi ollut olemassakaan. Tällä kertaa Nanan ajatuksiin mahtuikin vain hän ja käsi - kaikki ylimääräiset ajatukset olivat nyt liian vaarallisia.
Muutaman sydämenlyönnin ajan ei tapahtunut mitään, mutta lopulta Nana onnistui vapauttamaan energiansa ja tunsi sen virtaavan pitkin kättään kerääntyen haavojen päälle asetetun kämmenen pohjalle. Ei voinut sanoa, että Nana olisi nähnyt tai edes tuntenut, mutta jollain tapaa hän saattoi aistia, kuinka haavat pienimmistä alkaen kuroutuivat umpeen jättäen lopulta jälkeensä vain syvimmälle porautuneet reiät. Nana puristi silmänsä tiukemmin kiinni ja painoi myös Zahirin käsivarren entistä tiiviimmin kämmentensä väliin jaksamatta varoittaa maagikkoa siitä, että se saattaisi hetkellisesti sattua. Nämä jäljet olivat painuneet lihakseen asti ja Nana saattoi tuntea kuinka toisistaan erkaantuneet lihassäikeet taistelivat vastaan hänen yrittäessään kutsua niitä takaisin toisiaan kohti. Lopulta käsivarren lihas kuitenkin antoi periksi ja sen sulauduttua takaisin yhteen loppu olikin lähes helppoa jopa väsyneelle parantajalle.

Lopulta Nana hengähti raskaasti ja nosti hävin tuskin huomattavasti vapisevan kätensä maagikon käsivarren päältä katsoakseen sitä. Sade huuhtoi heti kämmenen alle jääneet verilaikut pois paljastaen altaan siistin ihon - kulmahampaiden jättämää kahta pistettä lukuunottamatta. Nanasta oli tuntunutkin, kuin iho ei olisi viimeisten haavojen kohdalla palautunut yhtä kimmoisasti kuin muiden naarmujen kohdalla, ja hän oli ollut oikeassa. Nyt melkein keskellä käsivartta loisti vierekkäin kaksi pientä, lähes pyöreää ja muuta ihoa hieman vaaleampaa arpea, joiden kohdalta iho oli selvästi ohuempi. Jos Nana olisi pystynyt keskittymään täydellisesti, käsivarteen olisi tuskin jäänyt minkäänlaista muistoa tapahtuneesta, mutta tällä kertaa työnsä jäljestä niin tarkka haltia ei välittänyt siitä. Asian ajatteleminen olisi vaatinut jonkin tuntemista ja nyt sellainen oli aivan liian horjuttavaa puuhaa.
Todettuaan käsivarren parantuneen tarpeeksi Nana kääntyi Zahiriin vilkaisematta tämän kyljen puoleen, raotti miehen paidanhelmaa vain juuri ja juuri sen verran kuin oli tarvetta ja asetti kämmenensä viiltohaavaa myötäillen. Nafi vilkuili vuorotellen haavaa ja Zahirin kasvoja, päätyen lopulta jatkamaan miehen silmien tiukkaa tuijotusta kuin odottaen tämän tekevän jotain pahaa hetkenä minä hyvänsä.
Nanan kosketus oli jälleen ensin kevyempi, mutta silmät suljettuaan hän painoi kätensä tiukemmin miehen kylkeä vasten. Tällä kertaa energian virtaus lähti liikkeelle heti, mutta Nanan täytyi keskittyä puristamaan voimaa itsestään maagikon kylkeen tuplasti pidemmän aikaa kuin käsivarren kanssa ennen kuin pitkä haava oli kuroutunut kokonaan umpeen. Vaikka kyse oli vain paristakymmenestä sekunnista, tuntui aika etenkin Nanasta uuvuttavan pitkältä. Hänen hengityksensä muuttui hiljalleen raskaammaksi, mutta ei vielä varsinaisesti hengästyneeksi. Heti tunnettuaan viillon syvimmänkin kohdan viimein kuroutuvan umpeen antoi Nana kätensä valahtaa alas. Hän vilkaisi vain nopeasti kylkeä, jonka haava oli kyllä kauniisti umpeutunut, mutta siitäkin muistona näkyi ohut, lähes hiusmainen arpi, ja antoi sitten paidanhelman valahtaa alas. Haltia astui askeleen kauemmas, suoristautui ja vilkaistuaan maagikon kasvoja todeten tämän olevan kunnossa, kääntyi mitään sanomatta kävelemään hevosensa suuntaan.

Kävelessään Naenija huomasi Vareon, joka odotti hevosensa luona. Mies ei ollut pyytänyt apua, eikä Nana tiennyt paljonko saisi enää puserrettua itsestään energiaa, mutta hänen täytyi joka tapauksessa varmistua asiasta. Sitä paitsi, niin raskasta kuin parantaminen nyt olikin, siihen oli sentään helppo hukuttaa kaikki ajatukset.
"Pärjäätkö sinä?" Nana kysyi pysähtyen puoliväliin matkallaan oman hevosensa luo. Haltian ääni oli edelleen aivan liian kirkas ja kova ollakseen normaali ja yhtä mekaanisen oloinen suoritus kuin naisen katsekin, joka kyllä näki muttei reagoinut näkemäänsä. Vareon kieltävä vastaus sai haltian laskemaan katseensa väsyneesti maahan ja laahustamaan ratsunsa luo, vaikka hän epäilikin miehen olevan kivuissaan. Nyt Nanalla ei kuitenkaan ollut voimia väittää vastaan.


Shokki ei ollut pelkästään huono asia - olihan sen tarkoituskin auttaa selviytymään. Niin kauan kuin shokki ei lamaannuttanut täysin, toimi se erinomaisena suojakilpenä, jonka turvin saattoi selviytyä ällistyttävän pitkälle. Velvollisuudentunne vain vahvisti tuota kilpeä, mutta toisaalta velvollisuuksien päätyttyä jäi tuo suoja alkuperäistään hauraammaksi. Tämän sai myös Naenija huomata saatuaan työnsä päätökseen ja päästyään viimein hevosensa luo. Kun parantamisen vaatima ajatusten tyhjentäminen ja toimenpiteisiin keskittyminen loppuivat, oli mieli paljon alttiimpi karkaileville ajatuksille. Vasta äherrettyään hetken puunoksaan yksinkertaisella solmulla sidottujen suitsien kanssa haltia tajusi käsiensä alkaneen tärisemään huomattavasti. Lopulta nainen sai riuhtaistuksi solmun auki ja heilautti suitset lähes kiukkuisella liikkeellä rauhattomasti liikehtivän hevosen pään yli. Nana siirtyi hevosen vierelle ja tarttui kaksin käsin satulan reunoista vain puristaen sitä hetken kuin solmun kanssa kamppailu olisi vaatinut suurimman osan hänen voimistaan. Lopulta haltia kampesi itsensä ratsun selkään ja nyökättyään miehille merkiksi, että lähtisivät ensin, Nana jäi istumaan aloilleen jäykkänä kuin patsas, välittämättä hevosensa vaativasta korskunnasta ja pään nykimisestä. Hän halusi lähteä paikalta aivan yhtä kiivaasti kuin hevosensakin, mutta aivan yhtä ehdottomasti hän halusi jättäytyä jonon viimeiseksi.
Sade oli kastellut tummanpunertavat hiukset kauttaaltaan saaden ne näyttämään vähenevässä valossa pikimustilta. Pitkät hiukset kiemurtelivat märän viitan päällä kuin tahmeat lonkerot ja tarttuivat viittaan tympeästi. Nanasta alkoi tuntua kuin jokin olisi yrittänyt kiskoa hänen päätään ja se sai hänet haromaan hapuilevin käsin tummat kutrit toiselle olalleen eteensä. Haltia ei edes tajunnut hengittäneensä raskaammin ennen kuin hänen hengityksensä keventyi vedon tunteen hävitessä päälaelta. Parantaja koetti keskittää ajatuksensa rauhalliseen hengittämiseen, mutta se ei ollut läheskään tarpeeksi vaativa tehtävä pitämään taakse jätettyä näkyä poissa hänen rakoilemaan alkaneen suojamuurinsa takana.
Miesten lähdettyä ratsastamaan edeltä kiskaisi haltia vielä hupun päähänsä, vaikka se hieman myöhäistä olikin sateen jo uitettua hänen hiuksensa likomäriksi. Hevonen nytkähti toveriensa perään heti, kun Nana vasta paransi asentoaan satulassa. Haltia antoi ratsunsa seurata toisia ohjakset löysällä, katse hevosensa märkänä roikkuvaan harjaan luotuna. Nana koetti sulkea itsepäisesti pintaan pyrkivät kuvat elottomana tuijottavista silmistä mielestään siinä kuitenkaan onnistumatta. Toisaalta hänen ajatuksensa olivat niin sekaisin, ettei hänen tarvinnut katsella kauaa yhtä muistikuvaa, vaan illan tapahtumat välähtelivät hänen silmissään katkonaisina pätkinä, joista oli ajoittain lähes vaikea saada selvää. Lähes. Väsyneesti eteenpäin lysähtäneet hartiat tärähtelivät välillä äänettömien kyynelten valellessa haltian poskia kilpaa sateen kanssa. Ainoa asia, josta Nana saattoi olla kiitollinen sillä hetkellä oli se, että hän sai ratsastaa jonon hännillä ilman tunnetta selkään porautuvista katseista.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 552
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Tinanja » Wed Mar 07, 2018 7:52 pm

Maagikko ei edes nähnyt niitä pieniä arpia, tai juuri tuntenut parantamisen vaikutuksia kehossaan vaivuttuaan ajatuksiinsa. Ainut merkki Naenijan tekemisistä oli hänen tajuntansa lävitse hiipivä Naenijan refleksinomainen, puristava kosketus ranteen ympärillä. Se sai kivun säteilemään sormenpäistä aina olkapäähän saakka, mutta maagikon ilme ei värähtänytkään, tämä vain tuijotti Naenijan ylitse vastapäistä puuta kivun viimein hitaasti hälvetessä. Kyljen parantamiseen tuo ei myöskään tuntunut reagoivan lainkaan. Siinä hämärässä hän ei huomannut lainkaan sitä, millainen arpi käteen tai kylkeen jäi - ne eivät olisi todennäköisesti ensimmäiset eivätkä viimeiset arvet Zahirin kehossa, mutta nämä hänen täytyisi selittää vielä jossain välissä vaimolleen. Siihen hetkeen onneksi olisi vielä ainakin vähän aikaa. Pieni nyökkäys oli ainut kommunikaatio, jonka kalpeakasvoisesta miehestä sai irti parantamisen jälkeen.

Zahir kiristi nopealla liikkeellä ratsunsa satulavyön ja nousi tilanteeseen nähden yllättävän kevyesti ratsunsa selkään. Hevonen odotti maltilla, mutta lähti reippaasti liikkeelle heti pienen vihjeen eteenpäinpyrkimyksestä saatuaan - myös se halusi yhä yltyvästä sateesta pois suojaan. Muutama kevyt liike Zahirilta ohjasi ratsun takaisin nyt mutaiselle polulle, jolla ei voinut kuin kävellä, mutta tie Phoebeen oli huomattavassa paremmassa kunnossa. Maagikko piti yllä reipasta tahtia, sanaakaan sanomatta, seuraamatta seurasivatko hänen matkakumppaninsa häntä mihinkään. He matkasivat hämärässä kohti Phoebea, jonka valot alkoivat näkyä horisontissa, kun lähes täydellinen pimeys laskeutui matkalaisten yllen pakottaen heidät hidastamaan vauhtia. Maagikolla ei ollut kiinnostusta, tai jaksamistakaan sillä hetkellä luoda ylimääräistä valoa heidän matkaansa helpottamaan. Sen sijaan tämä vain jatkoi matkaa antaen hevosen päättää tahdin, ja ratsu tyytyi hitaaseen, rauhallisen tasaiseen hölkkään, jonka Zahir hiljensi jonkin matkaa ennen talleja käynniksi antaen ratsulle aikaa hengähtää ja itselleen aikaa koota ajatuksiaan hetken. Väsymyksestä huolimatta maagikon mielessä oli jo suunnitelma parille seuraavalle tunnille, kun he saapuivat lopulta takaisin tallille pimeyden ja yön jo laskeuduttua. Sade ei kuitenkaan osoittanut vieläkään hiipumisen merkkejä.

Hevoset jäivät pian tallipojan hoiviin ja Zahir työnsi tuon käteen yhden kultakolikon ennen kuin katosi itse katujen varjoihin niin nopeasti, ettei häntä ehtinyt pysäyttää tallipoika eivätkä muut seurueen jäsenet. Mies lähti kulkemaan erästä auki olevaa majataloa kohden vuokratakseen sieltä kylpyhuoneen pariksi tunniksi. Hän toivoi saavansa huuhdeltua muutenkin litimäristä vaatteistaan ja kehostaan viimeisimmätkin veripisarat ennen kuin hän palaisi takaisin kotiinsa. Samalla miehen väsynyt mieli kehitti selitystä sille, miksi hän ensinnäkin oli viettänyt koko päivänsä yötä myöten poissa kotoa, ja miksi hän palaisi kotiin viimein väsyneenä.

Mutta samalla tuon huulilla kareili pieni hymynpoikanen, häivähdys siitä. Hän oli onnistunut auttamaan tuota parantajaa saamaan liskonsa takaisin ja nähnyt, paljonko sekä Vareo että Naenija välittivät toisistaan... Eikä tämä olisi viimeinen kerta, kun kaksikko kuulisi hänestä.

//Ja Zahir poistuu pelistä tässä välissä

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 349
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kuparirapu » Sat Mar 10, 2018 10:17 pm

Vareo käänsi päätään sen verran, että näki Naenijan hahmon sivusilmällään, ja tyytyi vain murahtamaan myöntävästi tämän kysymykseen. Naenija oli jo raatanut paikatakseen Zahirin haavat, eikä kalju mies halunnut kasata enää yhtään enempää Naenijan hartioille. Tästä huolimatta Vareo sai purra hammastaan ja tukahduttaa ettei henkäissyt vetäessään itsensä satulaan. Kurottaessaan kehoaan mihinkään suuntaan hänen kyljessään tuntui tylppä, inhottava kipu kuin joku olisi läiskäissyt mustelmaa avokämmenellä. Keskittyen vain puristamaan ohjaksiaan ja seuraamaan Zahirin hevosta Vareo kykeni sietämään kipua, ainakin tällä hetkellä.

Kolmikon välillä vallitsi suoranainen kuolemanhiljaisuus koko pitkän matkan ajan takaisin, ja heidän ympärilleen laskeutuva hämärä tuntui painavalta kuin koko taivas olisi katsonut heitä syyllistävästi.

Yö oli jo koittanut kun he viimein pääsivät läpi Phoeben porttien, ja takaisin tallille jonka edessä seisoi yksinäinen tallipoika, miltei kuin odottaen juuri heitä. Vareo laskeutui verkkaisesti satulasta, pistäen ohimennen merkille Zahirin maksavan ja lähtevän sanaakaan sanomatta tiehensä. Hyvä niin, ainakaan hänen ei tarvitsisi kuunnella maagikolta pisteliäitä kommentteja tai vihjailuja seuraavasta keikasta. Antaen oman hevosensa ohjakset tallipojan käsiin Vareo nyökkäsi tälle sanattoman kiitoksen ja astui hieman kauemmas.
Sade vihmoi yhä katukiviä, ja ikkunoiden takaa paistoivat lämpimien takkatulien hehku. Ajatus viileästä yöstä omassa hämärässä asunnossaan ei olisi sama, mutta tilaisuus painaa päänsä pehmeään pielukseen riitti Vareolle aivan hyvin. Koetellen kylkeään hän ynähti kipeästi, ennen kuin muisti Naenijan olevan vielä varmasti lähettyvillä.
Haltianainen näytti uppoutuneen huppunsa sisään, katse syvällä omassa itsessään. Jostain sisimmästään Vareo sai ponnistettua pienen hymyn kasvoilleen ja tavoitellen ääneensä keveyttä sanoi:
"Tämä oli pitkä päivä, mutta onnistuimme ainakin hakemaan hänet takaisin."
Käsittämätöntä kuinka typerältä sanat kuulostivat, jopa hänen omiin korviinsa. Aivan kuin koko päivä olisi ollut pelkkää leikkiä ja laulua, jolle nyt nauraa hilpeästi. Pudistaen päätään Vareon hymy katosi ja jaksamatta enää peitellä äänessään painavaa väsymystä jatkoi:
"En tiedä auttaako se paljoakaan mutta olen...olen pahoillani. Zahirista ja tuosta...ja tästä kaikesta."
Vilkaisten Naenijan hartialla kököttävää Nafia, Vareo toivoi että lisko todella ymmärtäisi edes jotain mitä he puhuivat. Tietäisipä ainakin mitä kaikkea he olivat tehneet sen pelastamisen eteen. Sitten hänen ryhtinsä taipui hieman uuden jomotuksen upotessa hänen kylkeään pitkin. Mitä pikemmin hän voisi kaatua sänkyynsä, sen parempi. Hän ehtisi nukahtaa ennen kuin kipu alkaisi vaivata toden teolla.

User avatar
Kide
Posts: 425
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kide » Sun Mar 11, 2018 4:08 pm

Paluumatka tuntui Naenijasta käsittämättömän pitkältä. Toki heidän vauhtinsakin oli hitaampi kuin päivällä, mutta se ei selittänyt kokonaan matelevaa aikaa. Haltia tuskin huomasi hetkeä, jolloin iltahämärä taittui pimeäksi yöksi, pitäessään katseensa koko matkan hevosensa märkänä roikkuvassa, kevyesti askelluksen tahtiin heilahtelevassa harjassa. Nafi kahisteli välillä huppua vaihdellessaan asentoaan ja tökki ajoittain kuonollaan emäntänsä poskea, saamatta tältä kuitenkaan mitään reaktiota. Normaalisti lisko ei olisi malttanut kököttää näin pitkää aikaa huppuun ahtautuneena, mutta nyt se ei halunnut lähteä Nanan viereltä tuntiessaan jonkin olevan huonosti, vaikkei otus voinutkaan ymmärtää mistä oli kyse. Se muisti kyllä parin päivän takaiset kauhunhetket, mutta koki niiden olevan jo mennyttä. Hänen kaappaajansakaan eivät enää olleet lähistöllä, ja edessä ratsastavat miehet alkoivat tuntua hetki hetkeltä vaarattomammilta, mutta jostain syystä hänen emäntänsä ei ollut oma itsensä.

Vaikka ratsastus taittui täydellisessä hiljaisuudessa kavioiden kopsetta ja satunaisia hevosten korskahduksia lukuunottamatta, tuntui Nanan mieli äänekkäältä kuin kiireinen tori aamuisin. Shokki alkoi hiljalleen hellittää jättäen haltian mielen kipeille ajatuksille alttiiksi kuin avohaavan. Hän ei pystynyt enää kunnolla pitämään mieltään tyhjänä, muttei myöskään voinut keskittyä yhteenkään poukkoilevista ajatuksistaan kovin pitkään. Aina vain uudelleen ja uudelleen haltia tunsi pakokauhun paisuvan sisällään, ja Phoeben valojen loistaessa tarpeeksi lähellä paljastaakseen pimeyden keskellä seisovan kaupungin muurin, oli Nanan yhä vaikeampi niellä pelkoaan. Ohjakset olivat edelleen löysällä, mutta Nana puristi nahkahihnaa rystyset valkoisina ja hoki mielessään itselleen, kuinka hänen täytyisi pysyä vakaana enää hetki. Hän ei aikonut romahtaa tunteidensa alle miesten silmien edessä, mutta kotona olisi sama kuinka rajusti hänen mielensä raatelisi häntä. Vielä hetki... Vain hetki...

Kolmikon päästyä Phoeben muurien sisäpuolelle ja saadessaan hevostallit näkyviinsä jännittyivät haltian hartiat entisestään ja hän puristi ohjaksia jo niin tiukasti, että ponnistus säteili aina toisessa olkavarressa olevaan haavaan asti. Haava oli lopettanut vuotamisen jo aikaa sitten, mutta sitä vihloi ilkeästi aina käsivarren jännittyessä tai kankaan sitä raapiessa. Hätkähtäen Nana hellitti viimein otteensa ohjaksista ja aukoi varovasti kipeitä ja jäykistyneitä sormiaan. Heidän päästyään tallin portilla roikkuvien lyhtyjen valoon parantaja huomasi ohjaksien jättämät syvät uurteet molemmissa kämmenissään. Vaikka kyse oli vain punertavista painaumista, yhdisti Nanan mieli ne heti haavaan, jonka nuija oli jättänyt kuolleen vartijan ohimolle. Irvistäen hän painoi kämmenensä alaspäin pois näkyvistä ja nosti viimein katseensa, ehtien juuri kiskaista omankin hevosensa pysähdyksiin Zahirin ja Vareon juuri seisahtuneiden ratsujen taakse.
Nana seurasi miesten esimerkkiä ja kapusi hevosen selästä pois tarjoten ohjaksia tallipojalle, jota hän ei ollut ensin edes huomannut. Saatuaan Zahirilta kolikon poika lähti saman tien kuljettamaan hevosia talleille ja maagikko itse kääntyi lähteäkseen vastakkaiseen suuntaan kaupunkia kohti mitään sanomatta. Zahirin hävittyä näkyvistä laski Nana katseensa maahan ja huokaisi hiljaa tuntien jonkinlaista helpotusta miehen kadottua osaksi Phoeben varjoja. Oli uuvuttavaa olla yhtä aikaa raivoissaan, mutta myös kiitollinen tuolle miehelle. Puhumattakaan siitä pelosta, jonka maagikon toimet olivat Nanassa herättäneet.

Vareon kipeä äännähdys sai haltian irtautumaan mietteistään. Kääntäessään katseensa hitaasti mieheen hän yllättyi löytäessään hymyn, vaikkakin pienen, tämän kasvoilta. Nana tiesi kyllä, että tuo hymy ja miehen sanat oli tarkoitettu rohkaisemaan, mutta ne synnyttivät vain kuristavan tunteen naisen kurkulle, kun hän mietti Nafin pelastamisen hintaa. Toisaalta miehen ele loi myös ripauksen valoa hetkeen, Vareon samalla näyttäessä, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta kovetetun ulkokuoren alla oli edelleen jotain lämmintä. Samassa tuo pieni hymy oli kuitenkin jo poissa ja mies antoi väsymyksensä kuultaa myös hänen seuraavista sanoistaan. Nanasta oli oikeastaan lohduttavaa huomata, että Vareo näytti yhtä uupuneelta kuin hänkin. Ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Se teki tästä kaljupäästä paljon inhimillisemmän kuin tuosta maagikosta, joka oli jälleen jatkanut matkaansa kuin tavallisen huviretken jälkeen, vaikka tällä piknikillä tarjoiltiinkin terästä ja tulta ja alustana toimi vuodatettu veri. Nana nielaisi vaivalloisesti yrittäessään karkottaa tukahduttavaa tunnetta kurkultaan pystyäkseen sanomaan jotain.
"Sinun ei kuulu olla pahoillasi mistään", hän totesi sitten Vareolle hauraan hiljaa, mutta ruskeiden silmien katseesta näki, että hän selvästi tarkoitti sanomaansa. Parantajan kasvoilta loisti häntäkin painava väsymys ja muidenkin tunteiden kirjo alkoi häilyä tämän tummissa silmissä ilmeettömän naamion karistellessa viimeisiä rippeitään. Eikä Nana enää jaksanut taistella sitä takaisin ylleen. Kunhan hän pysyisi jaloillaan eikä pillahtaisi itkuun ennen kuin pääsi kotiin, se saisi riittää.
"Mutta minä olen pahoillani, että vedin sinut tähän mukaan. Ei minulla ollut oikeutta sellaiseen. Jos vain olisin tiennyt... Jumalien tähden sinähän riskeerasit oman henkesi eilen, hänen luonaan, ja myös tänään!" Nana jatkoi ääni hieman voimistuen, mutta laski lopuksi katseensa häpeällisenä maahan päätään pudistaen.
"Etkä sinä ole edes vielä ilmoittanut omaa hintaasi avustasi", haltia lisäsi nostettuaan katseensa takaisin Vareoon ja tuijotti miestä nyt yllättävän järkähtämättömästi silmiin. "Sinun tarvitsee vain kertoa, kuinka voin korvata tämän kaiken." Jos voin, haltia mietti heti perään. Kuinka tällaiselle määriteltiin hinta? Zahirille se vaikutti olevan helppoa, mutta entä Vareolle? Ruskeissa silmissä välähti hetken ajan häivähdys epäröintiä ja siitä saattoi melkein suoraan lukea, kuinka Nanan mieleen oli muistunut Sha'lassainhaltian vihjailut Vareon motiiveista. Tästä huolimatta Nana uskoi, että jostain kumman syystä Vareo ei olisi mitään vailla, ei ainakaan muuta kuin rahaa, mutta tuskin sitäkään. Kylmä järki kuitenkin muistutti, ettei mikään enää nykyään ollut ilmaista. Ja Nana olisi valmis maksamaan, vaikka sitten koko omaisuutensa, vaikka sekin tuntui kovin mitättömältä korvaukselta verrattuna kaikkeen tapahtuneeseen.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 349
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kuparirapu » Tue Mar 20, 2018 8:47 pm

"Sitten meillä kummallakaan ei ole syytä anteeksipyyntöön," Vareo vastasi vaimeasti. "Minä lupasin auttaa sinua, miten pitkälle tahansa."
Sitten parantaja esitti kysymyksen, joka sai Vareon kulmat kohoamaan hämmästyneenä. Naneija katsoi häntä odottavasti, kuin rikollinen joka odotti pelko silmissään milloin ruoska napsahtaisi ilman halki. Ja se paljasti Vareolle että Naneija oli vilpittömän valmis maksamaan mitä tahansa. Hetkeen kuulunut muuta kuin sateen vihmontaa katukiviä vasten. Mutta Vareo ei tarvinnut kuin tuon lyhyen hetken, niin selvänä hän asiaa piti. Äänessään vakautta joka paljasti hänen tarkoittavan jokaista sanaa Vareo lausui:
"Naenija, minä en koskaan halunnut kultaa tai lupauksia. Jos voin auttaa sellaista, joka vielä kykenee näkemään sekä tässä maailmassa että ihmisissä hyvää, saatan katsoa itseänikin ja hyväksyä sen mitä näen. Ja siksi, sinun takiasi, tekisin saman uudelleen. Epäröimättä hetkeäkään."

Hetken ajan Vareo kykeni tukemaan sanojaan katseellaan, ennen kuin hän siirsi katseensa hätäisesti sivuun. Mitä moisen julistuksen jälkeen voisi edes sanoa? Ja kaiken huipuksi, Naenija näytti että voisi pian vajota kasaan väsymyksensä alle. Eikä Vareo ollut yhtään sen parempi. Pidellen kylkeään ja yskäisten vaimeasti Vareo tapaili sanoja uudelleen:
"Lienee...lienee jo aika mennä. Sinulla, tai siis teillä on varmasti vielä tekemistä tänä iltana...enkä halua pidätellä turhaan..."
Sanat takertuivat toisiina yhä pahemmin loppua kohden, jolloin Vareon ei auttanut kuin luopua yrityksestään. Päättäen kohdaten vielä kerran haltianaisen silmät hän sanoi:
"Pidä huolta itsestäsi."
Ja sitten Vareo ojensi kätensä hitaasti, epäröiden, ja kohottaen Naneijan viileistä sormia sulki haltianaisen käden hetkeksi omiensa väliin. Yrittäen edes jotenkin näyttää, että Nanijan näkemä hyvä ei ollut vain harhaa. Jotenkin, oikeiden sanojen karatessa hänen mielestään.
Oliko se vaimea tuulenpuuska, vai kolahdus jostain näkymättömistä, mutta samassa tuo ohikiitävä hiljainen hetki oli ohi. Vareo päästi irti ja astui kauemmas, painaen päätään häpeilevän näköisesti.
"Näkemiin, tuota...näkemiin."
Sen sanottuaan mies kääntyi ja lähti kävelemään sadepisaroita vastaan, tuskin tuntien kylmyyttä joka jäyti jo hänen niskaansa ja varpaitaan. Hän ei edes ajatellut minne meni, jalat kuljettivat Vareota eteenpäin, taustallaan syyttävä ääni joka toisti yhä uudelleen ja uudelleen että hän pakeni. Kuolleiden silmät väijyivät häntä yhä hämärissä nurkissa ja varjoissa, mutta ne jäivät paljon pahemman pelon varjoon.
"Tuossa ei ole kysymys vain sinusta," Vareo sätti itseään. Hän oli löytänyt märille puuportaille romahtaneen rakennuksen kyljessä, ja niiden huipulla odotti tuttu ovi hämärään huoneeseen. Sisällä, turvassa sateelta vaan ei kylmältä, Vareo sysäsi vyönsä ja aseensa nopeasti tynnyrinkulmalle pois käsistään. Hän piteli otsaansa ja marssi huoneenmittaa edestakaisin.
"Mitä sinä oikein ajattelet? Et mitään, tietenkään. Mitä kuvittelet että hän ajattelee tuollaisesta, tällaisella hetkellä? Tai sinusta?"
Syyttävä ääni muotoili tuskallisen selvästi Vareon muodottomat ajatukset, ja rojahtaen sängynreunalle hän hautasi päänsä käsiensä väliin. Jumalten nimessä, mitä hän oikein oli yrittänyt sanoa? Tuore veri vielä aseissaan, mahtoiko hän olla Naneijan silmissä mitään murhaajaa parempaa? Sade ripisi ikkunaan, kuin kylmät sormet olisivat koputelleet sitä kohti. Vareo ei nostanut katsettaan, hän ei kyennyt katsomaan seisoisivatko kalpeat hahmot jossain huoneen nurkassa häntä syyttämässä. Mutta niiden tuoma pelko oli vähäisempää kuin sen häpeä, jonka hän tunsi itseään kohtaan ja joka jätti hänet tyystin avuttomaksi.
Sillä juuri nyt, elävien syytökset pelottivat häntä enemmän kuin kuolleiden.

//Suurkiitokset pelistä, melkoista menoa//

User avatar
Kide
Posts: 425
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Pelastus ja kadotus

Post by Kide » Wed Mar 21, 2018 12:03 pm

Se pienikin hetki, jonka Vareo tarvitsi puntaroidakseen vastaustaan Naenijan yllättävään kysymykseen, tuntui haltiasta tuskallisen pitkältä. Se ohikiitävä sekunti tai pari riitti siihen, että Nana ehti kuvitella Vareon laskeskelevan mielessään kuinka paljon hän palveluksistaan veloittaisi. Kulut ja päälle vielä korot, kiitos tapahtumien yllättävän kulun. Miehen vastatessa oli kuitenkin Nanan vuoro kohottaa kulmiaan. Tummanruskeat silmät pyöristyivät hämmästyksestä, eikä Nana edes kunnolla pystynyt käsittämään mitä Vareo oli juuri sanonut. Haltia kallisti aavistuksen päätään ennen kuin laski omankin katseensa maahan osaamatta sanoa mitään.
"Minun takiani?
Parantaja nosti katseensa Vareon kootessa itsensä - jos ei hyvin niin ainakin paljon paremmin kuin Nana - ja jatkaessa puhumista. Nana pudisti päätään edelleen sanattomana ja laski vain katseensa takaisin alas. Mitä tekemistä hänellä enää olisi? Eiköhän hän ollut jo tehnyt aivan tarpeeksi. Eikä mikään hänen tekemisensä sitä hyvittäisi.
Kaljun miehen seuraavat sanat saivat Nanan nostamaan katseensa vielä uudelleen, ja tällä kertaa hän sai pakotettua itsensä vastaamaan:
"Toivon että teet samoin."

Sekä Nana että Nafi hätkähtivät Vareon yllättäen ojentaessa kättään heitä kohti. Lisko työnsi päätään pidemmälle esiin hupun sisältä ja päästi tyytymättömän sähäyksen Vareota mulkoillen, mutta Nana seisoi aloillaan ja antoi miehen nostaa kätensä omiensa väliin. Kosketus tuntui yllättävän pehmeältä ohjaksia pari viimeistä tuntia väsymykseen ja kipuun asti puristaneessa kämmenessä. Vareon kädet olivat myös odottamattoman lämpimät sateesta ja viilentyneestä illasta huolimatta. Vielä odottamattomampi oli kuitenkin se lämmin ailahdus, joka haltian lävitse kulki hänen vastatessaan miehen katseeseen. Nanakaan ei löytänyt tyhjentyneestä mielestään mitään sanottavaa - eikä se hetki lopulta sanoja kaivannutkaan - ennen kuin hetki oli jo rikkoontunut. Yhtä yllättäen kuin Vareo oli lähestynyt, oli mies jo vetäytynyt kauemmas katse maahan luotuna. Haltian käsi valahti voimattomana takaisin hänen vierelleen, ja sitä pitkin valuva sade tuntui paljon kylmemmältä kuin hetki sitten.
Vareon mutistua hyvästinsä mutaiseksi muuttuvalle tielle ja käännyttyään lähteäkseen, jäi Nana vain tuijottamaan miehen perään. Sade ropisi naisen puoliavoimeksi jääneelle suulle, mutta sanaakaan ei kuulunut. Vasta Vareon tumman hahmon alkaessa sulautua osaksi harmaata sadetta, kääntyi Nana lähteäkseen omaan suuntaansa. Hän hieraisi kasvojaan kaksin käsin ennen kuin nykäisi huppuaan paremmin päänsä suojaksi ja lähti huokaisten kävelemään. Nafi asettautui mukavammin loikoilemaan pitkin haltian hartioita, selvästi rentoutuneempana heidän jäätyään kahdestaan. Nana sen sijaan harppoi eteenpäin hartiat jännittyneinä ja katse nahkatossujen alla litisevään maahan luotuna.

Haltia tunsi olonsa ulkoisesti oudon turraksi, mutta hänen ajatuksensa kieppuivat askel askeleelta villimmin, mistä hän tiesi suojana toimineen shokin alkaneen haihtua kuin sateen huuhtomana. Kylmyys tai kosteus eivät häntä vaivanneet, mutta ajatukset pistelivät sitäkin kipeämmin. Yllättäen hänen ajatuksiinsa eivät kuitenkaan ilmestyneet ensimmäisenä kuolleiden miesten kasvot, vaan Nana sai huomata miettivänsä Vareon sanoja lähes koko kotimatkan ajan. Oli yhtä aikaa raivostuttavaa, mutta myös kiusallisen lohduttavaa, kuinka Vareo oli puhunut hänestä kuin jostain hyväntekijästä. Kuinka mies pystyi ajattelemaan edelleen hänen olevan kaiken avun arvoinen, vaikka Nana oli juuri... tappanut jonkun? Se totuus oli edelleen kovin vaikea hyväksyttäväksi. Omasta mielestään haltia ei ollut enää minkään arvoinen.
Nanan ajatukset kieppuivat hetkeksi sateeseen jääneisiin elottomiin hahmoihin, mutta kiersivät yhä uudelleen takaisin tuohon kaljupäiseen mieheen. Mieheen, jota hän ei ollut edes kunnolla kiittänyt eikä hyvästellyt. Eikä edes parantanut, piru vie, vaikka mies oli selvästi ollut tuskissaan. Nana oli osannut vain tuijottaa tuon perään kuin vähäjärkinen.
"Sinun takiasi tekisin saman uudelleen." Vareon sanojen muistelu sai haltian pudistamaan kiukkuisesti päätään ja yllättävä liike Nafin hätkähtämään. Ei miehen pitäisi joutua tekemään tuollaista koskaan. Ei ikinä! Eikä kenenkään takia.
"Ei varsinkaan minun!" Nana mietti tuskastuneena ja puristi kätensä tiukkaan nyrkkiin kuolleiden kasvojen piirtyessä jälleen hänen mieleensä. Hän katsahti ylöspäin ja lähetti sanattoman pyynnön toivottavasti sateen takaa katsovalle Crispenille, että tämä antaisi sateensa huuhtoa raastavat muistikuvat hänen mielestään, vaikkei Nana kokenutkaan sellaista helpotusta ansainneensa.

// Kiitos molemmille, olipas se mielenkiintoinen peli! //

Locked