Epäonnistujan kohtalo (Yksinpeli)

Meren rannalla, Lown lahden kupeessa sijaitsee maan suurin ja tärkein kauppapaikka on Dione, joka jakautuu useisiin eri kaupunginosiin aina rikkaiden suurista kartanoista pieniin, arvottomiin hökkeleihin sataman sivulla. Dionesta kulkija löytää kaiken laillisen ja laittoman, mikäli vain tietää, mitä etsii.
Locked
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 430
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Epäonnistujan kohtalo (Yksinpeli)

Post by Kuparirapu » Fri Dec 28, 2018 3:55 pm

//Nimettömän Miehen yksinpeli//

Kylmät, hailakat silmät katsoivat itseään seinälle ripustetusta peilistä. Nimetön käänteli kasvojaan edestakaisin, ja siveli leuallaan rehottavaa partaa sekä päälaelleen kasvaneita ruskeita hiuksia. Välittämättä uteliaista katseista joilla hänen alaisensa seurasivat hänen liikkeitään Nimetön tarttui juuri teroittamaansa partaterään ja painaen lämpimän terän poskipäälleen hän kuljetti sen vakaalla kädellä alaspäin. Hennon rahinan saattelemana partahaivenet lyhenivät sängeksi. Huljutettuaan terän puhtaaksi vesikulhossa hän kuljetti sen uudestaan samaa reittiä, ja tällä kertaa se jätti jälkeensä vain sileänpehmeän ihon.
Hän kuuli kuinka ovi aukesi, mutta ei kääntänyt päätään. Tulijan askelten alla narahtelevat laudat paljastivat Nimettömälle kuka saapui.
“Näätä,” Nimettömän selän takana olevan pöydän ääressä istuva nainen tervehti yksinkertaisesti.
“Taiqa,” kuului murahdus vastaukseksi, ja kilahdus kun jokin metallinen laskettiin pöydälle.
“Paljonkos se sepänpalkkio tuosta oli?”
“Kaksikymmentä,” Näätä vastasi rahisevalla äänellä. Kolikoiden kilinä kuitenkin keskeytyi kun askeleet lähestyivät Nimettömän oikealle puolelle, ja hän erotti peilin nurkasta Näädän tumman liinan peittämät kasvot. Nimetön ei keskeyttänyt parranajoaan, kysyi vain:
“Mitä tapahtui?”
“Warrenin keikka on hoidossa, en minä siitä. Mutta kuulin tullessani juttua. Gilsterin talolla on ollut ongelmia. Pahoja.”
Terä pysähtyi hetkeksi vesikulhon reunalle, ennen kuin Nimetön nosti sen uudelleen kasvoilleen ja leikaten uuden siivun karheita partakarvoja hän sanoi:
“Levittäkää sanaa, että kaikki kokoontuvat tänään. Kaikki.”

Myöhemmin, iltahämärän hiipiessä hiljaa kaduille, piilopaikan ovi aukesi uudelleen. Sisään astui hoikka, tummasilmäinen nuori mies, ja sulkiessaan oven hän pysähtyi. Yksinkertainen pohjakerros oli riisuttu miltei kaikista huonekaluista muutamaa pöytää ja tuolia lukuunottamatta. Muutaman kynttilän valossa hän näki pöydän ääressä istuvan miehen, joka näytti juuri ja juuri yli parikymmentäkesäiseltä. Hänen yksinkertainen vaalea paitansa oli kääritty ylös, paljastaen jäntevät kyynärvarret. Sotkuisissa ruskeissa hiuksissa ja suuta kiertävässä parrantyngästä näki että niitä oli vasta äskettäin lyhennetty saksilla ja partaterällä. Kasvot eivät olleet tutut, mutta sisään astunut mies arvasi kyllä kuka niiden takana todella häntä tuijotti. Mutta muut paikallaolijat, muut Nimettömän alaiset, kuitenkin pysyttelivät seinämillä varjoissa. Heidän kasvojaan peittävien vaatteiden ja päätä ympäröivien huppujen alta näkyivät vain silmät. Ja ne kaikki katsoivat saapunutta miestä kohti.
Eikä hän oikeastaan ihmetellyt miksi.
“Radal,” pöydän ääressä istuva mies totesi tyynesti. Radal hämmästyi hieman kuullessaan tämän suusta tutun äänen. Sen, mikä saattoi olla kaikista lähimpänä tämän merkillisen Nimettömän miehen omaa ääntä. Nimetön istui pöydän toisella puolella rennon näköisesti, mutta Radal tiesi miehen näkevän jos hän kipristeli varvastakaan.
“Kuulin torilla kulkiessani, että kauppias Gilsterin talossa oli hämminkiä tänään,” Nimetön sanoi äänellä, jonka sävystä oli vaikea ottaa selkoa. “Kuuleman mukaan hänen yksi palvelijansa, eräs tylsämielinen ja vähäpuheinen miekkonen, oli kadonnut kesken päivän kuin maan nielemänä.”
Nimetön nojautui lähemmäs, ja tämän katse yksin määräsi Radalin istumaan toiselle tuolille.
“Mitä tapahtui?”
Radal vilkaisi ympärilleen. Kaikki muut läsnäolijat kuuntelivat keskustelua ja tuijottivat kivenkovaan juuri häntä. Tuoli narahti kuin sopimaton yskäisy hiljaisuudessa, ja istuuduttuaan Radal vastasi:
“Minusta oli jo aika vaihtaa silmiä siinä talossa, ja tein tilaa seuraavalle.”
“Sinun mielipiteelläsi ei ole mitään sijaa siinä, kuinka kauan mikäkin keikka kestää,” Nimetön sanoi äänellä, joka oli kuin napakka isku kasvojen poikki. “Sinä tottelet käskyä jonka saat, vaikka sitten maailman tappiin asti, jos tarve on. Ja vaikka vaihto olisi tehty, siihen olisi kulunut ainakin kaksi viikkoa, kuten sinun pitäisi jo tietää. Näkikö kukaan sinua kun lähdit?”
“Eivät tietääkseni…”
“Eli et tarkistanut?” Nimetön keskeytti ja kohottautui tuolillaan. Rauhallisesti, mutta jo se että hän korjasi asentoaan kertoi muille että mies oli hetki hetkeltä tyytymättömämpi.
“Ei huolta, en jättänyt yhtään väärennöstä tai varastettua dokumenttia huoneeseeni,” Radal yritti puolustautua, mutta Nimetön pudisti päätään.
“Sinun olisi pitänyt jättää ne sinne, odottamaan jotakuta seuraavaa. Todennäköisempää on, että palveluskunta on nyt löytänyt jäljet niiden kätköstä ja ilmoittanut asiasta Gilsterille. Eli olet paitsi epäonnistunut keikassasi, niin lisäksi pilasit mahdollisuuden kaikilta muilta.”
“Minä…”, Radal aloitti, mutta Nimetön jatkoi kuuntelematta sanaakaan alaisensa selityksistä: “Ymmärrätkö lainkaan mitä tämä sinun lapsellinen mielenosoituksesi tulee maksamaan ajassa, vaivassa ja kullassa? Sen lisäksi, että menetimme yhden pitkäaikaisimmista rooleista Gilsterin talossa, nyt hän luulee varmasti jonkun kilpailijansa lähettäneen vakoojan luokseen. Voi siis mennä viikkoja, ehkä jopa kuukausia ennen kuin voimme edes yrittää uutta tunkeutumista.”
Radal rypisti kulmiaan, kuin Nimettömän äänensävy olisi loukannut häntä.
“Onhan meillä yhä Thardin…”
“Palar Thardin ei voi tutkia Gilsterin kirjeenvaihtoa tai kuunnella mitä se mies tekee yksin ollessaan!” Nimetön ärähti tavalla, joka sai monet katsomaan häntä yllättyneenä. Hyvin harvoin Nimetön päästi tunteitaan noin selvästi näkyviin. “Eikä kukaan muu täällä voi ottaa hänen rooliaan, jos minun on näyttäydyttävä muualla!”
Nimetön katsoi Radalia, niin terävästi ja pahansuovasti että tämän oli pakko kääntää katseensa sivuun. Mutta Radalin kasvoilla ei näkynyt katumusta, tai että tämä olisi vieläkään ymmärtänyt tekojensa kaikki seuraukset.
Värittömien silmien katse oli kuin jäinen tikari kun Nimetön lausui:
“Kuinka vanha sinä olitkaan kun hain sinut kaduilta, Bann?”
Oli kuin koko huoneen ylle olisi äkkiä pudonnut äänetön uhka. Radal säpsähti ja hänen silmänsä levisivät pelästyneesti. Nimetön jatkoi hänen tuijottamistaan sanoen:
“Sehän se oli, sinun oikea nimesi silloin. Nimesi jonka olit saanut oikealta äidiltäsi, ennen kuin leipurin uusi vaimo, äitipuolesi siis, lopulta ajoi sinut kotoa.”
Nuoremman miehen kasvojen näkyvä osa oli alkanut muuttua tuhkanharmaaksi, ja vaivihkaa kaikki muut olivat vetäytyneet huoneen reunoille hämärään. Keskelle, katseiden ristituleen jäivät vain Nimetön. Ja Bann.
“Olitko viidentoista? Neljäntoista? Tietyn ajan jälkeen on vaikea enää muistaa, etkä itsekään ollut silloin varma,” Nimetön jatkoi. Bann kavahti äkkiä jaloilleen, mutta Nimetön ei liikahtanut minnekään tuoliltaan..
“Minä seurasin sinun kasvamistasi tähän päivään asti. Yli kymmenen vuoden ajan. Mutta kun katson sinua nyt, näen edessäni yhä sen saman, laihan pienen äpärän kuin silloinkin.”
Nimettömän äänensävy synkistyi kuin myrskypilvi ja silmät hehkuivat kylmästi. Bann yritti hakea katseellaan tukea, mutta ei löytänyt ainuttakaan. Kuin yhdessä hetkessä hänen ympärilleen olisivat nousseet näkymättömät muurit, joiden takaa kaikki katsoivat häntä kuin vierasta eläintä joka oli ajanut itsensä ansaan.
“Sinä kuvittelit meidän työmme olevan pelkkää peliä. Tai pikemminkin olevasi tarpeeksi nokkela jotta voisit vain pelata sitä. Ja siksi en enää tarvitse sinua.”
Hitaasti Bann perääntyi kohti ovea, hiljaisten katseiden seuratessa. Viimeisimpänä hän katsoi Nimettömään, yrittäen löytää jotain vahvistusta tuomioonsa. Mutta hän sai osakseen vain sanat:
“Kehen ikinä luulet voivasi turvautua, tai luottaa, tulet pian näkemään olevasi väärässä. Sinä et voi paeta, Bann. Sillä me olemme kaikkialla. Kuten sinun pitäisi tietää.”
Kompastellen ovesta ulos Bann syöksyi kadulle, ja kiiruhti katua pitkin pois. Mutta mitä pidemmälle hän kulki, sitä enemmän hän alkoi vilkuilla katujen pimeisiin nurkkiin koska luuli näkevänsä siellä vilahtavan hahmon. Ja vastaantulijoiden kasvoihin, odottaessaan jonkun heistä katsovan häntä vahingoniloisella hymyllä. Eikä kuluisi edes kokonaista Faethia, ennen kuin hänen epäilyksensä tulisivat käymään toteen.

Locked