Menetyksen hetki

Toisiksi suurinta merenrantakaupunkia kutsutaan myös Ceresin sivistyksen kehdoksi ja ainut julkinen kirjasto koko mantereella sijaitseekin Phoebessa. Kaupunki on vanha, mutta nyt sen turvallisuutta ja vakautta on koetellut katastrofi: kaupungin alta nousi ikiaikainen lohikäärme, joka matkallaan tuhosi osan kaupungista.
User avatar
Kide
Posts: 485
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Menetyksen hetki

Post by Kide » Wed Jun 19, 2019 6:00 pm

Surina jatkoi parantajan pään repimistä, mutta hänen onnistui lopulta keskittyä sen takana olevaan hiljaisuuteen. Hänen vastaanottonsa hiljaisuuteen, jonka rikkoivat vain ulko-ovelta kuuluvat hitaat askeleet. Zahirin askeleet, haltia sai huomata nostaessaan päätään silmiään räpytellen. Miehen ilmeettömyys oli yhtä mustaa kuin tuon asukin ja sen olisi pitänyt saada Nana vavahtamaan pelosta. Mutta hän näki vain isän, joka sulki tyttärensä silmät viimeisen kerran. Tyttären, jota Nana ei ollut pystynyt pelastamaan. Yhden niistä muutamasta ihmisestä, jotka olivat osoittaneet ettei tuo musta ulkokuori jatkunut aivan kauttaaltaan maagikon sisälle. Ja nyt kun osa siitä valonpilkahduksesta oli Zahirin sisällä haudattu, kukaan tuskin halusi tietää mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Tutkimuspöytää ravisuttava nyrkinisku ravisteli myös Nanaa ulos turruttavasta usvasta. Haltia laski katseensa alas mutta ei muuten liikahtanutkaan. Hän vain kuunteli, vaikka aluksi Vareon selitys puuroutui ikävästi hänen korvissaan. Mutta mitä pidemmälle mies pääsi hätäisessä selityksessään, sitä enemmän Nana alkoi ymmärtää kuulemaansa. Kaiken peittänyt surina muuttui taustameluksi ja alkoi hiljalleen haihtua. Nanan päälaella kuin ihmeen kaupalla pysynyt, tosin vinoon kellahtanut koru tuntui kuin hohkaavan lämpöä. Hopeisen renkaan pehmeä lämpö tuntui jopa hiusten läpi ja otsalle nyt kallelleen asettunut kivi uhkui magiaa kaikkein voimakkaimmin. Kenties ilman magian käytöstä palautumista helpottavaa pääkoruaan Nana olisi kuunnellut edelleen surinaa lattialle vaipuneena.

"Mutta se ei riittänyt", hiljaiset sanat lopettivat Vareon viimeisen lauseen, ja päivastoin kuin Vareo, ei Nana edes yrittänyt peittää epäonnistumistaan. Haltia oli kammennut itsensä pystyyn ja tuijotti nyt lasittuneella katseella Janeltea. Epäusko, järkytys ja pelko olivat kietoutuneet niin tiukasti haltian ympärille, ettei mikään tunne päässyt kasvoille asti. Hän vain tuijotti hiljaa, ilmeettömänä. Paikoilleen jähmettyneenä lukuunottamatta kättä, joka täristen otti tukea pöydänkulmalta. Se ei ollut riittänyt.
Hän ei ollut riittänyt.
Nana oli katsonut monet kerrat kuolevia silmiin ja sulkenut silmäluomia viimeisen kerran. Mutta koskaan aikaisemmin hän ei ollut olettanutkaan muunlaista lopputulosta potilaan nähdessään. Ei ennen kuin tänään. Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin? Löytää jostain lisää voimia? Olisiko hän onnistunut tavallisena päivänä? Olisiko joku muu voinut pelastaa lapsen? Kysymykset olivat turhia, mutta silti ne olivat ainoa asia joita parantaja toisteli mielessään. Nana hengitti pinnallisesti, värisevästi, ja pelko alkoi hiipiä hänen katseeseensa. Hän ei kuitenkaan pelännyt Zahirin reaktiota, hän tuskin kiinnitti maagikkoon edes mitään huomiota. Nana pelkäsi itseään ja sitä, mikä hänestä oli tulossa. Jos hän oli johonkin voinut aina luottaa niin omiin kykyihinsä. Vaikka hän ei olisi mitään muuta niin hän oli parantaja, ja tiesi olevansa hyvä sellainen. Tai ainakin oli tiennyt. Mutta entä nyt? Oliko hän enää mitään?

Nafin selkärankaa myötäilevät luupiikit sojottivat varoittavasti pystyssä ja näyttivät värähtelevän, aivan kuin ilman tunnelataus olisi kulkenut suoraan liskon läpi sitä värisyttäen. Punainen otus oli köyristänyt selkänsä ja pälyili epäluuloisesti Nanan olkapäältä, mutta ei päästänyt ääntäkään. Kuoleman kylmä läsnäolo sai jopa Nafin hiljaiseksi.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 620
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Menetyksen hetki

Post by Tinanja » Fri Jun 21, 2019 10:43 am

Pelko, jonka Zahir näki Vareon olemuksessa sai pienen mielihyvän kohoamaan miehen sisällä hetkellisesti. Hän oli sentään jotain tehnyt oikein… mutta ilmeisesti se olikin jäänyt siihen, tämä ajatteli… ja se virhe oli johtanut Janelten tilanteeseen. Viimein Vareo sai suunsa auki vain kertoakseen kaappauksesta. Ilmeisesti Vareo oli yrittäny estää sen, ja siinä rytäkässä ase oli eksynyt Janelten kylkeen. Ehkä tämä ei ollut ollut tarkoitus? Ehkä tuo oli pitänyt kidnapata, ja käyttää kiristyksen välineenä ennen viimeistä iskua? Mikäli tilanne oli näin, oli Vareon tilanteeseen puuttuminen ollut vain hyvä asia, vaikka tilanne mihin tahansa olikin johtanut.

Joku oli sekaantunut hänen perheeseensä, ja siitä hyvästä koko kaupunki saisi maksaa.

Cayla. Se oli nimi, jota Zahir oli pyöritellyt ajatuksissaan kerran jos toisenkin. Ilmeisesti aiempi tapaaminen uhkauksineen ei ollut ollut riittävä sitä nyt entistä jengipomoa vastaan. Vareon selitykset siitä, miten nopeasti tämä oli tuonut Janelten tänne menivät melkein Zahirin korvien ohitse. Viha välähti tämän silmissä uudemman kerran Caylan tekemisten vuoksi - tuo nainen… koko kaupunki maksaisi tästä vielä. Naenijan sanoja mies ei edes näyttänyt rekisteröivän, vaan vilkaisi arvioiden ympärilleen parantajan asunnon alakerrassa. Tuolin selkänojalla roikkuva huopa päätyi maagikon käsiin, ja viimein mies kääntyi jälleen tytärtään kohden. Ennen kostoaan hänellä oli vielä asioita hoidettavanaan… Mies pudisti päätään tuskin huomattavasti kietoesaan tyttärensä huopaan, janostaessaan tämän viimein hitaasti, hellästi syliinsä. Eleissä oli jotain rauhallista, jotain välittävää, vaikka miehen ilme olikin täysin tulkitsematon. Hitaasti tämä painoi edelleen lämpimän, mutta elottoman kehon omaansa vasten kääntyessään.

“Otan yhteyttä”, Zahir vilkaisi olkansa ylitse nopeasti vielä Vareoon, kun astui kynnyksen yli kaupungin kaduille.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 386
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Menetyksen hetki

Post by Kuparirapu » Sun Jun 23, 2019 4:45 pm

Zahir oli kuin huoneen keskellä seisova musta aave, jonka läsnäolo riitti pitämään Vareon jalat halvaantuneena ja sydämen kurkussa. Kuinka hän inhosikaan sitä epätietoisuutta joka painoi ilmassa. Jostain Zahir löysi käsiinsä yksinkertaisen vaatteen, ja välittämättä Varoen tai Naenijan katseista kääri mies tyttärensä siihen. Näky tuntui...väärältä, asialta jota kenenkään isän ei pitäisi joutua tekemään omalle lapselleen. Eikä Vareo tuntenut olevansa oikeutettu seuraamaan tätä elettä vierestä.

Vareon läpi kulki jo varovainen helpottunut hyöky Zahirin kääntyessä ovea kohti. Mutta maagikko ei ylittänyt kynnystä, ennen kuin jätti jälkeensä sekä lupauksen että uhkauksen. Ja sen paino jäi leijumaan huoneeseen, vaikka Zahir oli jo poistunut. Vareo näytti horjahtavan kuin kaatuakseen lattialle, mutta sai pidettyä tasapainonsa jotenkuten. Pullonsirpaleet ritisivät hänen kenkänsä alla miehen nostaessa kätensä suunsa eteen, näyttäen kalpealta ja jopa hieman pahoinvoivalta.
Tämä oli melkein liikaa hänelle. Syyllisyys, jonka tytön kuolema oli jättänyt ja johon Vareo tunsi olevansa osallinen, sekoittui siihen musertavaan pelkoon Zahirin suunnitelmista hänen varalleen. Jos maagikko niin päättäisi, hän ei selviäisi. Kuolemakin tulisi olemaan vain lopulta armahtava vapautus sen piinan rinnalla, mitä Zahir voisi saada aikaan...
Näiden ajatusten keskellä Vareo ei ymmärtänyt ajatella, mitä Naenija mahtoi tästä kaikesta ajatella. Nielaisten ääntään kuuluviin hän sanoi vain:
"Hän ei voi pitää meitä vastuussa...hänenkin pitäisi ymmärtää paremmin..."

User avatar
Kide
Posts: 485
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Menetyksen hetki

Post by Kide » Wed Jun 26, 2019 8:53 pm

Naenija seisoi hievahtamatta eikä saanut silmiään irti Janeltesta. Hän tajusi Zahirin liikkuvan vasta kun nuoren tytön ruumis kääriytyi isän varovaisin ottein huopaan. Viimeiseen asti haltian silmät pysyivät lukittuneena tytön elottomissa kasvoissa, kunnes Zahir ne peitti. Nana käänsi katseensa sivuun. Tämä oli niin väärin, niin väärin ettei sille ollut sanoja. Vaikka Nana tiesi Zahirin ajaneen teoillaan tilanteen tähän pisteeseen, tuntui se silti sietämättömän väärältä. Samoin kuin se, ettei Nana ollut pystynyt tilannetta pelastamaan.
Yhtä vähän kuin Zahir välitti Nanan sanoista huomioi haltia maagikon uhkauksen, jonka mies vielä ovelta jätti kuolemanhiljaiseen tupaan leijumaan pahaenteisesti. Sanat eivät aiheuttaneet Nanassa sen enempää pelkoa kuin huoltakaan ja yhtä mitätön vaikutus oli Zahirin poistumisella. Ei helpotusta eikä rauhaakaan ollut tarjolla haltian rikki revitylle mielelle. Vain tuskaa sen käsittämisestä mitä juuri oli tapahtunut.

Kesti hetken ennen kuin Nana reagoi Vareon sanoihin. Katseensa hän käänsi lattiasta pöytään, mutta ei lähellekään Vareota kohti.
"Ei voikaan. Ei meitä... vaan minua. Vain minua. Minä en..." Nana nielaisi raskaasti eikä pystynyt jatkamaan. Syyllisyys painoi häntä musertavalla voimalla, mutta jotenkin haltia pysyi vielä jaloillaan. Hänelle tyypillisestä lämpimästä äänestä ja olemuksesta oli jäljellä tyhjä ja kolkko kuori. Ruskeiden silmien takana vilisi liikaa tunteita, että niistä yksikään olisi vieläkään päässyt esille. Nana puristi pöydänreunaa sormet valkoisina, eikä hänen kasvoillaan ollut juurikaan enempää väriä. Parantamisen aiheuttamasta ponnistuksesta hänen otsalleen helmeillyt hiki näkyi paikoittain edelleen.
"Minä en... En pystynyt... pelastamaan..." Nanan ääni värisi ja hän tuijotti veristä pöytää silmät kimmeltäen, mutta haltian katseessa ei näkynyt sen enempää surua kuin pelkoa tai muutakaan. Hän vain tuijotti tyhjää palaten mielessään yhä uudelleen siihen pimeään tunteeseen, joka hänet oli Janelten menehtyessä vallannut.
"Hän... vasta lapsi", haltia kuiskasi tukahtuneesti saamatta edes kaikkia sanoja ulos suustaan.
Nafikin istui aloillaan kuin yksityiskohtaisesti veistetty patsas. Vain liskon pää liikkui Zahirin mukana ja maagikon astuttua ulos se oli kääntynyt Vareoon ja jäänyt siihen. Lisko tuijotti kaljupäätä kuin odottaen vastausta, selitystä, jota se ei Nanasta saanut irti. Nafi ei ymmärtänyt mitä tapahtuu, mutta se ymmärsi olla huolissaan ja myös varuillaan.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 386
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Menetyksen hetki

Post by Kuparirapu » Wed Jul 03, 2019 9:05 pm

"Luuletko että hän katsoo minun käsieni olevan tässä puhtaat?" Vareo kysyi terävästi. "Että hän ei katsoisi minua osalliseksi?"
Naenijan katseesta näki, että kuollut tyttö viipyi yhä parantajan silmien edessä. Mutta Vareon korviin naisen sanoja painavat itsesyytökset eivät ulottuneet, vaan enemmänkin hänestä tuntui että tämä ei kyennyt laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen.
Eikö parantaja ymmärtänyt, missä tilanteessa he molemmat voisivat olla?

Vareo pudisti lyhyesti päätään, ja huokaisten hivenen turhautuneesti sanoi:
"Sillä ei ole enää väliä. Mikään ei tuo häntä enää takaisin."
Kalju mies ei enää sietänyt seistä paikallaan, vaan harppoi muutaman askeleen edestakaisin katse jossain kaukana. Hänen mielessään vilisivät erilaiset vaihtoehdot, mutta joista jokainen päättyi tavalla tai toisella epäonnisesti. Hän ei voinut kadota Phoeben syrjäkujille, Zahirhan melkein omisti koko hemmetin kaupungin! Mutta ei hän voisi lähteäkään, missään muualla hänellä ei ollut yhtään mitään! Rutto ja kuolema, oliko ainoa reitti tästä häkistä todella astua suoraan suurimman pedon eteen ja rukoilla, ettei se upottaisi hampaitaan hänen kurkkuunsa?

User avatar
Kide
Posts: 485
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Menetyksen hetki

Post by Kide » Mon Jul 08, 2019 7:08 pm

Vareon tiukka kysymys särähti Nanan korvaan ikävästi. Haltia ei todellakaan osannut nähdä muuta kuin oman epäonnistumisensa. Hän ei osannut pelätä, ei samalla tavalla kuin Vareo, joka oli nähnyt tarpeeksi ollakseen syystäkin kauhuissaan Zahirin takia. Nana ei osannut pelätä kuin omaa voimattomuudttaan. Hän oli kauhuissaan vain siitä, miten näin saattoi käydä ja voisiko näin käydä uudestaan. Eikä Nana voinut ymmärtää, miten Vareo ei sitä nähnyt. Eikö tuo kaljupää ymmärtänyt mitä juuri oli tapahtunut? Eikö viattoman kuolema koskettanut tuota lainkaan?
Jos ensin Nanaa oli värisyttänyt Vareon terävä ääni, nyt häneen pistivät miehen sanat ja niistä paistava välinpitämättömyys kuin ampiaisparvi. Viimein haltia nosti katseensa, joka kostuneista silmistä huolimatta oli nyt veitsenterävä.
"Ei ole väliä?" hän kivahti saaden Nafinkin säpsähtämään. Lisko köyristi uhkaavasti selkäänsä ja päästi hiljaisen sihinän juuri paljastettujen hampaiden lomasta pöydän toisella puolen seisovaa Vareota kohti. Nafin ei tarvinnut kuin tuntea Nanan kiukku ja se oli valmis puolustamaan emäntäänsä ja unohtamaan ne luottamuksen alkeet, mitkä oli Vareota kohtaan rakentanut vain joitain hetkiä aiemmin tämän samaisen pöydän ääressä.
"Etkö ymmärrä? Miten voisitkaan... Miksi edes..." Miksi Nana oli edes kuvitellut muuta? Koska hän oli nähnyt muuta, mutta nyt siitä hänen näkemästään ei enää vaikuttanut olevan jäljellä mitään. Yhtäkkiä Nanasta näytti siltä, että Vareo oli saavuttanut sen mitä oli uskotellut aluksi olevansakin. Nana näki edessään tunteettoman roiston, joka värähti vain oman nahan ollessa tulilinjalla. Yhtä nopeasti kuin Nafi unohti Vareon käden lämmön kylkeään vasten oli Nana heittänyt mielestään eilisillan tapahtumat. Hän näki vain punaista ja mustaa, vihaa ja toivottomuutta, eikä pystynyt avaamaan silmiään niitä pidemmälle.
"Vareo, mene pois." Nyt parantajan ääni oli hiljainen. Ensimmäiset kyyneleet karkasivat kalpeille poskille jättäen niille kiiltävät raidat. "Ole kiltti ja mene", Nana toisti värisevästi ja käänsi sitten katseensa sivuun. Nafi viuhtoi kiukkuisesti häntäänsä ja hyppäsi sitten lentoon jääden huojumaan ilmaan Nanan ja Vareon väliin miestä tiukasti tuijottaen, kita edelleen varoittavasti avoinna. Kuin paimenkoira, jonka oli aika ohjata eksynyt musta lammas omalle paikalleen.
Se paikka ei ollut enää täällä.

Kuparirapu
Rakuza
Posts: 386
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Menetyksen hetki

Post by Kuparirapu » Fri Jul 12, 2019 4:35 pm

Vareon pää käännähti Naneijaa kohti, ja ja hetken aikaa hänen kasvoillaan läikähti aito hämmennys haltianaisen kohonnutta äänensävyä kohtaan. Mutta se hautaui kun mies kuuli, tai luuli kuulevansa toisen sanojen takana olevat vihjaukset. Vareo ei halunnut mitään, ei mitään muuta kuin auttaa heidät molemmat tilanteesta jota Naenija ei tuntunut edes ymmärtävän. Ja silti parantaja katsoi häntä nyt kuin vierasta rakkikoiraa, kykenemättä ymmärtämään tai näkemään mitään muuta.
Edes sen jälkeen, mitä Vareo oli kertonut...

Vareon kasvot olivat ilmeetömät kuin kivestä veistetyt. Hän näki kuinka kyyneleet valuivat Naenijan poskilla kuin pienet lasinpisarat, mutta juuri nyt edes se ei saanut miehen sydäntä vavahtamaan. Suoristaen selkänsä Vareo kohtasi Nafi-liskon tuiman katseen omallaan ja harppoi tiukoin askelin ovelle. Hän ei olisi edes tarvinnut toista kehotusta poistua. Rystyset vaaleten hän tarttui ovenkahvaan ja tönäisi sen jo raolleen.
Ja silloin, muutaman sydämenlyönnin ajan hän epäröi. Jostain sisimmästään Vareo tunsi kalvavan epäluulon että oli nyt tekemässä virheen. Mutta mitä hän voisi sanoa? Mitä hän voisi tehdä?
Kenties hänen ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään. Hänen täytyi vain jäädä, kieltäytyä jättämästä Naenijaa yksin tällaisella hetkellä. Mutta Vareo ei kyennyt tarttumaan tähän ajatukseen toteuttaakseen sen, sillä Zahirin musta hahmo syöpyi hänen ajatuksiinsa kuin sairaus. Hän ei kyennyt jäämään paikalleen tällaisella hetkellä, kun vaarana oli kadota maan päältä avuttomana. Jos hänen olisi kohdattava Zahir, hän halusi pitää kiinni elämästään kynsin hampain niin kauan kuin mahdollista.
Vareon käsi työnsi oven auki, mutta hänen kädestään ja askeleistaan oli imetty kuiviin aiempi uhma ja viha. Nyt ne olivat alistuneita siihen päätökseen, jonka Vareo koki tehneensä astuessaan kynnyksen yli ja oven kolahtaessa kiinni hänen takanaan. Hän ei tiennyt, mitä tämä päätös voisi tuoda, mutta juuri nyt hän oli valinnut itsensä Naenijan sijaan.

//Vaikuttaa varsin hyvältä paikalta päätellä peliä. Minä kiitän erinomaisesta pelaamisesta//

User avatar
Kide
Posts: 485
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Menetyksen hetki

Post by Kide » Wed Jul 17, 2019 8:13 pm

Naenija tunsi itsensä voimattomaksi. Hän olikin voimaton, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja tarvitsi omaa rauhaa. Silti hän oli epäillyt, jopa salaa toivonut, että Vareo jäisi kaikesta huolimatta. Mutta nähdessään miehen kylmettyneen ilmeen sanojensa jälkeen Nana tiesi saavansa jäädä yksin, ja sillä hetkellä alkoi sitä myös toivoa. Vareon saappaiden kiivas töminä kaikui hiljaisessa talossa miehen suunnatessa ovea kohti. Nana ei nostanut katsettaan. Mihin se kaikki tunne, jota aamulla tämän pöydän ääressä oli vuodatettu, oli haihtunut? Nana ei huomannut Vareon epäröintiä, mutta oli itse lopulta kääntymäisillään vielä miehen puoleen. Ovi ehti kuitenkin kolahtaa kiinni ja haltia jäi tuijottamaan lattiaa. Hän tiesi sohaisseensa sanoillaan Vareota ja katui sitä, mutta ei saanut mielestään miehen tunteettomalta vaikuttanutta lausahdusta eikä ilmeettömiä kasvoja, joiden takia koki Vareon tuon purkauksen myös ansainneen. Kovin pieni hetki riitti kääntämään kaiken päälaelleen.
Nana haparoi istumaan lähimmälle tuolille ja sulki kasvot käsiinsä. Hetken oven takana Vareon loittonevia askelia kuunneltuaan Nafi palasi Nanan luo ja laskeutui tavallista varovaisemmin istumaan haltian hartialle. Liskon häntä kiertyi haltian kaulaa myötäilemään ja suomuinen kylki nojautui tummia hiuksia vasten. He istuivat pitkään hiljaa eikä muuta tarvittu.
Hiljalleen Nanasta tuntui, että hän pystyi taas hengittämään normaalisti. Haltia uskalsi viimein nousta ja meni lukitsemaan oven, johon nojaten hän jäi katsomaan kotiaan surullisesti. Hän oli asunut täällä tavattoman pitkään ja ajatus kaiken jättämisestä vihlaisi lamaannuttavasti, mutta Nana oli päätöksensä jo tehnyt. Hänen olisi päästävä pois.

// Kiitos taas! ^^ //

Post Reply