Kaksikymmentä vuotta

Ceresin suurin asuttu saari Triton on useamman kaupungin, sataman ja teiden verkko, ja lähes kokonaan omavarainen hallintoaan myöten. Lisäksi saaristoihin lasketaan pohjoisessa sijaitseva syrjäinen Calibanin saaristo ja sen kaksi asuttua saarta, sekä kokonaan asuttu Itärannikon saaristo, joka on Dionen tärkeä kauppakumppani.
User avatar
Kide
Posts: 535
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Kaksikymmentä vuotta

Post by Kide » Sat Jun 08, 2019 7:23 pm

// Tinanja ja Ray! //

Ovi kolahti ja kapakan isäntä nosti katseensa, laski sen takaisin työhönsä, mutta nostikin samassa silmänsä uudestaan tulijaan, tällä kertaa paksut kulmakarvat koholla. Hän tunnisti tulijan. Jumalat yksin mahtoivat muistaa kauanko siitä oli, kun tämän kapakan kynttilän valo oli viimeksi leikitellyt tuolla ruskealla kiharapilvellä. Silti mies muisti sen hyvin, aivan kuin se olisi ollut eilen. Samoin kuin hän muisti kaiken tuon kiharan alapuolelta, ne muodot ja liikkeet joilla tuo nainen oli kerännyt vihellyksiä ja hurraa-huutoja näitä pöytiä korkokengillään naarmuttaessaan. Muisto sai pienen hymyn venyttämään miehen uurteisia kasvoja ja hänen edessään tiskillä istuvan asiakkaan kääntymään katsomaan mikä tuon harvinaisen ilmeen aiheutti, mutta hän oli liian nuori tunnistaakseen tulijan, kuten suurin osa kapakan nykyisistä asiakkaista. Ja nuorukaisen kääntäessä päänsä takaisin isäntään, oli tuo hymy jo hävinnyt saaden pojan epäilemään, oliko sitä noilla karkeasta kivestä veistetyillä kasvoilla ollutkaan.

"Viskiä. Sitä kunnollista. Nyt eivät litkut riitä", Celian pyysi tiskille päästyään. Sanojen pehmeydestä huolimatta hänen ilmeensä oli yhtä tulkitsematon kuin isännänkin, vaikka he molemmat tunnistivat toisensa heti ja myös tiesivät sen. Varsinkin Celianin käyttäessä samoja sanoja, joilla hän oli ensimmäisen kerran tähän hämärään kapakkaan tullessaan juomansa tilannut, ja ne sanat olivat jääneet elämään pitkäksi aikaa myös asiakkaiden mieleen, kuten silloin Drakan. Mutta se oli vuosien ja vuosien takaista, ja nyt he molemmat keräsivät katseillaan toisistaan niin tutut kuin muuttuneetkin asiat. Drakan vieläkin letillä pitämä parta oli kasvanut, tai sitten Celian vain oli jo unohtanut kuinka pitkä se olikaan. Celianin hiukset olivat lyhentyneet hieman, mutta olivat yhtä paksut ja kiharaiset kuin ennenkin. Miehen kasvot olivat saaneet joukon uusia juonteita ja harmaa oli nyt pääväri tuon pitkissä hiuksissa. Myös naisen hiukset olivat saaneet ensimmäiset harmaat suortuvansa, mutta kasvot näyttivät Drakasta hämmästyttävän samoilta. Hymyn levitessä molempien kasvoille yhtä aikaa, paljastuivat kuitenkin Celianinkin ihoon iän myötä tulleet juonteet.
"Celian", Draka maisteli nimeä suussaan. "Eihän noista sanoista tai kasvoista voi erehtyä. Sua ei ole näkyny sitten..."
"Viimeisen keikan", Celian täydensi. "Mukava nähdä sinut täällä vielä, vaikkakin nyt sillä puolen tiskiä." Celian pudotti muutaman kolikon pöydälle ja otti tarjotun viskilasillisen vastaan. "Lupaan vaihtaa kuulumiset myöhemmin, mutta nyt... tarvitsen hetken omaa aikaa. Ja tämän jälkeen toisenkin samanlaisen", Celian totesi lasin nostaessaan ja etsi jo katseellaan sopivaa istumapaikkaa. Hymy oli jo haihtunut naisen kasvoilta, eikä enää viipynyt kauaa Drakankaan kasvoilla, sillä hyvien muistojen takana odotti muutakin.
"Vai sillä tavalla on asiain laita." Draka katseli Celiania uteliaasti. Ja vähintään yhtä uteliaasti tätä sananvaihtoa seurasi sivusilmällä tiskillä istuva nuorukainen.
"Mä muistan ton lupauksen."
"Ja minä pidän sen." Celian lupasi jättäen huomiotta sen pienen, menneisyydestä kumpuavan pistävyyden miehen sanoissa.
"Nurkkapöytä on vapaa", Drana nyökkäsi oikealle. "Mä tuon juoman sulle sinne." Celian nyökkäsi kiitoksensa ja suuntasi taimmaiseen pöytään. Suurin osa pöydistä oli tyhjillään ja ne vähäisekin asiakkaat vaikuttivat olevan omissa ajatuksissaan. Celian muisti näin olleen aina ennenkin, mutta auringonlaskun jälkeen tilanne muuttuisi nopeasti, mikäli sekin olisi kuin ennen. Onneksi aurinko ei saavuttaisi taivaanrantaa vielä hetkeen ja Valkoinen Lohikäärme oli ankkuroitunut Drienen satamaan jo jokin aika sitten. Jos Rayash olisi tulossa, hän tulisi melko pian ja heillä olisi aikaa sanoa sanottavansa täällä rauhassa. Celian kulautti kerralla puolet juomastaan kurkkuunsa. Rauha saattoi tosin olla turhan positiivinen sana tähän tilanteeseen.

"Sinähän se vanha kettu olet", tiskillä istuva nuorukainen sanoi hiljaa, kun Celianin kenkien kopsahdukset olivat hiljenneet kapakan nurkkaan. Draka käännähti katsomaan miestä, jonka viekas hymy alkoi haihtua hänen kohdatessaan isännän kovat kasvot.
"Kettupa hyvinkin, mutten niin ku sä luulet. Kyllä tähän liittyy nyt ihan toinen kettu, valkoinen semmonen, ja mä kovasti luulen, että sä näet senkin hyvin pian." Nuori mies katseli isäntää ihmetellen, mutta tajusi tuon olemuksesta sen asian olevan sillä loppuun käsitelty.
Draka olikin ihmetellyt Rayashin muutaman viikon takaista kysymystä Celianista. Se nainen oli jättänyt jälkeensä murhetta ja oli siten myös pian pois jätetty puheenaihe, vaikkakaan ei unohdettu. Tästä ilmaantumisesta päätellen tuo kaksikko oli jollain tapaa löytänyt toisensa, ja kuka ties mitä tästä seuraisi. Ensin Rayash oli varastanut heidän kaikkien viihdykkeen huomion itselleen kokonaiseksi talveksi. Eikä siinä mitään, kyllähän heistä paria kovasti povattiin. Mutta keväällä kaikki olikin yhtäkkiä ohi, Celian hävisi Drakan ystävän elämästä ja pöydiltä tanssimasta yhtä yllättäen kuin nyt ilmaantui takaisin. Ja nyt nuo molemmat käyvät pitkästä aikaa hänen kapakassaan muutaman viikon sisällä toisitaan, Celian ensimmäistä kertaa sitten sen kevään. Sattumaako? Tuskinpa vain. Etenkin, kun nuo molemmat näyttivät olleen kunnon juoman tarpeessa.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 692
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Kaksikymmentä vuotta

Post by Tinanja » Sat Jun 08, 2019 8:46 pm

Aiemmin samana päivänä Drienen rantaan jälleen kerran ankkuroitu Valkoinen Lohikäärme oli aina yhtä näyttävä ilmestys. Lastia purettiin, laivaa korjattiin ja valmisteltiin jo paluumatkaa varten, vaikka päivä ei ollut edes vielä lopuillaan. Laivan kapteeni, valkohiuksinen Rayash Doulbtur oli hoitanut suurimman osan velvollisuuksistaan jo ennen kuin aurinko oli hitaasti katoamassa taivaanrannan taa, kohtalokkaan tapaamisen odottaessa kulman takana. Tapaamisen, johon tuo muutoin niin hyvin auktoriteettinen ja soppaan kuin soppaan sopiva kapteeni ei olisi halunnut lähteä. Laiva kuitenkin alkoi olla siinä kunnossa, ettei se vaatinut hänen huomiotaan, ainakaan kokopäiväisesti.

Celianin tapaaminen oli asia, jonka ajattelua Rayash oli välttänyt erityisesti Mirayan kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Samalla se keskustelu oli korostanut tätä tapaamista enemmän kuin Rayash tahtoi myöntääkään. Mirayassa oli jo käsiteltävää, saati sitten tämän äidissä. Mutta yhdessä, tapaamiseen valmistautumattomana se olisi katastrofi - ja ehkä hieman vähemmän, mikäli hän raahaisi luunsa kapakkaan, jota hänen vanha ystävänsä piti. Ystävä, joka ei vaikenisi tästä tapaamisesta ennen kuin tietäisi jokaisen yksityiskohdan, mutta se olisi toisen kerran ongelma, ensimmäinen olisi Celianin tapaaminen. Naisen, jota hän ei ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen… ja joka oli hänen tyttärensä äiti, ja ollut kertomatta tästä kaikkina näinä vuosina. Aiemmin Rayash olisi todennut tämän olevan vain yksi hyvin harvoista kerroista, kun hän ei tiennyt, miten päin olisi ollut ja mitä ajatellut, mutta nyt… kaiken kevään ja alkukesän tapahtumien jälkeen kapteeni ei yllättynyt enää mistään. Oli tapahtunut liikaa, ja tämä… sanattomuus alkoi olla uusi perusolotila.
Siitä huolimatta, miten ristiriitaiselta kapteenista tuntui, tämä heitti luotetun viittansa harteilleen vain saadakseen mustan lintunsa olkapäälleen lähtiessään kohti vain harvoille kerrottua sijaintia, hämärää kapakkaa, jossa oli viettänyt liian monta tuntia. Paksut, valkeat hiukset roikkuivat miehen olkapäillä, viitan liehuessa tämän askelten tahdissa puolelta toiselle. Israyn nokka näykkäisi kevyesti Rayashin korvaa sen huomatessa kapteenin olevan aivan jossain muualla ajatuksissaan kuin siinä hetkessä.

Niin kuin tämä olikin.

Reitti kapakalle oli liiankin tuttu, ja pian mies työnsi hämärän, alkoholilta ja savulta tuoksuvan kapakanoven auki. Kapteeni ei sanonut mitään astellessaan kapakan lävitse lintu olkapäällään, aina niin suoraselkäisenä tiskin äärelle. Lyhyt nyökkäys riitti tervehdykseksi Drakalle, joka vain kohotti vähän kulmiaan, toispuoleisen hymyn kohotessa hetkeksi tämän huulille. Rayashin murhaava katse kuitenkin sai tuon vakavoitumaan ja laskemaan täyden viskipullon kapteenin eteen tämän tarjoamia kolikoita vastaan. Rayash ei sanonut mitään, mutta Isray lennähti tiskille katsomaan pää kallellaan kapakanpitäjää. Kerjäys tuotti tulosta kapteenin kääntyessä nurkkapöytää kohden - hän kuuli Drakan laskevan linnulle suolakeksejä ja pähkinöitä pöydälle.

Celian. Siinä oli nainen, jota hän ei ollut nähnyt kahteen vuosikymmeneen, ja hän tunnisti tuon silti samantien, ilman mitään ongelmia. Samat hiukset, sama olemus… Rayashin oli käännettävä katseensa pöydälle laskemaansa pulloon istuessaan vastapäätä tätä. Tuoli narisi inhottavasti kapteenin painon alla parin sormuksen koristaman sormen avatessa pullon. Ensimmäinen huikka oli pitkä, ja vasta sitten hän uskalsi katsoa Celianiin tietäen, miten paljon oli muuttunut näiden vuosien varrella. Siitä nuorukaisesta, joka oli saanut selkäänsä kauppalaivojen kansilla oli kasvanut vakava, arvovaltainen kapteeni, jonka olemuksessa näkyivät lukuisat vastoinkäymiset ja vuodet merillä fyysisen työn ääressä. Ei kuitenkaan voinut unohtaa vuosien varrella kerättyä kokemusta, taitoa ja arvovaltaa, puhumattakaan varallisuudesta. Kallis viitta, arvokkaasta kankaasta tehty liivi ja puolihihainen paita sen alla… nahkaiset saappaat, huolellisesti tehty miekka asevyöllä. Kaikesta siitä huolimatta hän oli nyt sanaton katsoessaan Celianin piirteitä niin monen vuoden jälkeen.

Mitä hän muka olisi voinut sanoa?

User avatar
Kide
Posts: 535
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Kaksikymmentä vuotta

Post by Kide » Tue Jun 11, 2019 8:51 pm

Celianin juomasta oli jäljellä vain ohut kerros lasin pohjalla, kun kapakan ovi kävi. Enää ei voinut perääntyä, eikä se mitään olisi auttanutkaan. Hänen olisi kohdattava Rayash jossain vaiheessa, eikä hän uskonut keksivänsä mitään parempaa sanottavaa vaikka olisi asian pohtimista jatkanut vielä seuraavatkin kaksi viikkoa.
Celian seurasi miehen lähestymistä eikä häneltäkään jäänyt huomaamatta mikään yksityiskohta, uusi tai vanha. Rayash oli muuttunut paljon: pojasta mieheksi, työläisestä kapteeniksi. Se näkyi miehen vaatteissa ja koko olemuksessa, ja silti tuon muuttuneen ulkokuoren alta paistoi edelleen ne Celianillekin tutut piirteet, joita hän ei ollut koskaan unohtanut.
Rayashin istuuduttua ja lopulta nostaessa katseensa Celian tajusi, että tästä tulisi vieläkin vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut.

"Hahaa, valkoinen kettu! Olisihan minun pitänyt arvata", nuorukainen supatti isännälle Rayashin lähdettyä tiskiltä pullo kädessään. Hänestä näkyi kunnioitus, kun hän seurasi katseellaan Rayashin loittonevaa selkää, jonka perässä hieno viitta hulmusi. "Doultburin laivalle kun joskus pääsisi töihin..." jatkoi nuorukainen hukuttaen haaveilevan huokauksensa oluttuoppiin.
"Koitas jäppi päästä edes laivalle ensinnä ja osottaa taitos. Ei sitä Valkoisen Lohikäärmeen kaltaseen paattiin suoraan tavaran rahtaajasta edetä", Draka naurahti, mutta ei edes katsonut nuorukaista, vaan tuijotti vain nurkkapöytää.

"Kiitos, että tulit", Celian sanoi lopulta hiljaa, varovasti kuin ilmaa heidän välillään tunnustellen, vaikka tiesi jo kokeilemattakin sen olevan myrkyllistä. Tummanruskeiden silmien katse oli kuitenkin vilpitön.
"Olet päässyt pitkälle. Valkoinen Lohikäärme ja sen valkoinen kapteeni tunnetaan hyvin." Celianista tuntui tuskalliselta kohdata Rayashin kova ilme, joka oli niin erilainen kuin hänen muistoissaan. Odottaa sitä syytösten tulvaa, joka epäilemättä pääsisi valloilleen ennemmin tai myöhemmin. Mutta jos hymyn puuttumisen sivuutti, saattoi miehen meren kovettamien ja iän muokkaamien kasvojen takaa nähdä helposti edelleen sen nuorukaisen kasvonpiirteet, joita Celian oli yhden talven hyvinkin läheltä katsellut. Oli hämmentävää kuinka joku saattoi näyttää yhtä aikaa niin tutulta ja niin vieraalta.
Celian heilautti loput juomastaan suuhunsa ja käänsi sitten katseensa Rayashin olan yli heitä tiskin takaa tuijottavaan silmäpariin.
"Draka, luulisi tuolla tuijottamisella sinunkin huomaavan, että lasini on tyhjä." Kapakan isäntä vetäytyi kaikessa rauhassa tiskiin nojailemasta eikä edes yrittänytkään peittää uteliaisuuttaan, vaikka värähtikin hiukan Celianin yllättävän pistävän katseen alla. Celianin ei tarvinnut juurikaan korottaa ääntään tullakseen kuulluksi, niin hiljainen kapakka vielä oli. Ja samassa hänellä oli jo täysi viskilasillinen edessään. Celian tiesi, että olisi voinut hyödyntää Rayashin pöytään tuomaa pulloa, mutta omat mielen turruttajat tilaamalla hän koki pysyvänsä jollain tapaa paremmin irrallaan Rayashista. Viimeisenä hän halusi kokea tämän illan jälkeen jäävänsä vielä juomistakin velkaa Rayashille.
Pyöritellen sormeaan täytetyn lasinsa reunaa myötäillen Celian palasi aiheeseen - tai sen kiertelyyn, kun ei osannut vielä muutakaan sanoa. "Kauppa käy siis hyvin." Liiankin hyvin, jos Celianilta kysyttiin, mutta ajatuksistaan huolimatta hän piti äänensä tyynenä ja katseensa lämpimänä, vaikkakaan hymy ei edelleenkään löytänyt paikkaansa hänen kasvoiltaan. Hänen oli vaikea kuvitella Rayashia laittomuuksien parissa, mutta yhtä vaikeaa hänen oli unohtaa nuorempana merimiesten kanssa aikaansa viettäneenä arvionsa siitä, kuinka moni heistä pelasi puhtaasti ja kuinka monella oli ylimääräisiä kortteja hihassaan, kuin myös laivallaankin. Se oli myös yksi suuri syy siihen, miksei Celian ollut koskaan uskonut liittoon merimiehen kanssa. Hän ei ollut halunnut riskeerata kaikkea sellaisella epävakaudella, jonka merillä kulkijat hyväksyivät ja etenkään sellaisella, joka heitä suurempien tuottojen toivossa houkutti.
"Ja mitä olen kuullut, Miraya on ilmeisesti sopeutunut rooliinsa laivallasi hyvin?" Nimenomaan kuullut. Suurin osa Celianin tiedoista oli tänä keväänä kerätty tuttavien puheina ja vieraiden juoruina. Uusi kirjanpitäjä sataman isoimmalla laivalla, joka tunnistettiin saaristosta lähtöiseksi ja oli vieläpä nuori tyttö, oli kerännyt yhden jos toisenkin huomion. Tosin mistäpä tällä maakaistaleella ei olisi juoruttu. Mutta tämä kaikki oli turhaa kiertelyä, Celian tiesi sen hyvin, mutta kierteli silti mieluusti ensin tämän ampiaispesän ympärillä sitä varovasti tutkien ennen kuin tökkäisi siihen, vaikka tiesikin, että sekin olisi lopulta tehtävä. Hän ottaisi pistot vastaan Mirayan takia, ja tiesi olevansa sen ja paljon enemmänkin velkaa myös Rayashille.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 692
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Kaksikymmentä vuotta

Post by Tinanja » Wed Jun 12, 2019 7:50 pm

Tuoli narahti Rayashin painon alla kapteenin vaihtaessa asentoaan. Miehen ulkoisesti hyvin ilmeettömästä ja rauhallisesta olemuksesta huolimatta tämän sisällä myrskysi. Rayash katseli Celianin samalla niin tuttuja ja samalla niin muuttuneita piirteitä arvioiden, nielaisten kommenttinsa ja ilmeensä paremmin kuin mitä olisi itseltään edes uskonut. Ne hiljaiset hetket heidän välillään tuntuivat ikuisuudelta ennen kuin Celian rikkoi viimein myrkyllisen tiiviin, painostavan ilman sanoillaan. Rayashin sormet olivat puristuneet hetkellisesti takaisin alkoholipullonsa ympärille, mutta mies ei ottanut lisää viinaa mielensä turruttajaksi, ei ainakaan vielä. Sen sijaan sormista, ja kiristyvästä otteesta näki hyvin, miten paljon Rayash vaati itseltään vain istuessaan ja odottaessaan.

Lyhyt, väkinäinen nyökkäys irtosi poliittisen ilmeettömän maskin takaa Rayashin nyökätessä Celianin kiitokselle paikalle saapumisesta. Rayash tiesi olevansa itsekäs saapuessaan paikalleen: hän kaikesta huolimatta halusi nähdä Celianin, ehkä elää mielessään hetken jos toisenkin parinkymmenen vuoden takaa. Samaan aikaan kapteeni kuitenkin tunsi, miten mieli veti häntä yhä kauemmas ja kauemmas tuosta naisesta - aivan samasta syystä. Siinä kun hän halusi selitystä tilanteesta, ei hän oikeasti olisi halunnut kuulla mitään. Kaikkein helpointa olisi pyyhkiä Celian mielestä, ja koko elämästä pois, mutta se ei käynyt. Rayash istui siinä Celiania vastapäätä vain ja ainoastaan Mirayan vuoksi, ei itsensä, vaan tyttärensä. Hänen oli oltava tarpeeksi aikuinen kohdatakseen tämä tilanne, sillä Miraya ei luovuttaisi tapaamisen suhteen… Ja olisihan se tälle parempi. Rayash ei kuitenkaan ollut itsestään lainkaan niin varma kaiken muun stressin ja mielen päällä pyörivän asian lisäksi.

Isray hyppäsi Drakan käsivarrelle tuon tullessa tuomaan Celianin lasiin täytettä. Lintu lennähti muutamalla napakalla siiveniskulla Rayashin olkapäälle, kun Draka käänsi kättään laskeakseen viskiä Celianin lasiin. Lintu käveli hetken olkapäällä, etsien sopivaa kohtaa ja asentoa ennen kuin kynnet tarrasivat miehen viitan reunukseen ja lintu asettui paikailleen. Rayashia tämä ei näyttänyt häiritsevän, päinvastoin hänen vapaa kätensä eksyi nopeasti sukimaan pariin kertaan linnun sulkapeitettä tuon kääntyillessä hänen olkapäälläään. Viimein, pieneltä ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen Celianin lasissa oli täytettä, ja Rayashin vanha ystävä lähti paraatipaikalleen tiskin taakse - katseen edelleen haravoidessa tarkasti sekä Celiania että Rayashia. Ainut syy, miksi Rayash ei kommentoinut siihen mitään, oli luottamus - Draka pitäisi tiedon kapakassaan, eikä se lähtisi leviämään kulovalkean tavoin.

Viimein Celian jatkoi keskustelua - tai aiheen kiertelyä. Kauppa kävi hyvin, niinkin saattoi sanoa. Pitäisi olla kuuro, jollei tietäisi Lohikäärmeen pärjäävän kilpailussa paremmin kuin hyvin, ja että laivan maine aina miehistön palkanmaksusta lastin kuljettamisen luotettavuuteen oli hyvä. Sillä tavalla sen olisikin pysyttävä, siitä huolimatta mitä kulisseissa tapahtuisi. Kulissiin tämäkin keskustelu laskettiin - Drienellä ei yleisesti tiedetty, kenen tytär Miraya oli, ja asian olisikin ainakin vielä parempi pysyäkin sellaisena, Mirayan itsensäkin vuoksi. Sen sijaan, että Rayash olisi vastannut, mies kohotti pullon huulilleen ja joi siitä pitkän huikan. Rayashin olkapäältä Isray katseli pää kallellaan Celiania, välillä päätään puolelta toiselle kääntäen.

“Sitä olisit voinut kysyä häneltä itseltään, kun hän kävi etsimässä sinut käsiisi”, Rayash huomautti viileästi Celianille vastaamatta suoraan naisen seuraavaan kysymykseen Mirayasta - päin vastoin, hän kiersi sen kokonaan. Sentään tämä viimein nosti kissan pöydälle - tai ainakin osan siitä. Miehen äänensävy oli tasaisen viileä, lähes kylmä ja selkeästi harjoiteltu piilottamaan tunteita, aivan kuten tämän ilmekin. Nyt toki kyse ei ollut politiikasta, vaan jostain paljon, paljon vakavammasta.
“Joten”, Rayash totesi päästäen viimein irti pullostaan ja hitaasti ottaen liivinsä rintataskusta siististi taitellun kirjeen, jonka avasi siihen Celianin eteen. “Kutsuit minut tänne… Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Olet selityksen velkaa”, ja paljon muutakin - kuten ne kaksikymmentä vuotta, jotka Rayash oli elänyt tietämättä, että hänellä oli tytär. Oli vaikea viimeisten sanojen aikana pitää yllä sitä poliittista ilmeettömyyttä, ja kulmien kurtistus, äänen viileneminen kertoivat kyllä riittävästi siitä, miten hankalaa se oli. Huulet puristuivat hitaasti viivaksi miehen jäädessä odottamaan, mitä Celianilla olisi sanottavanaan näiden vuosien jälkeen.

User avatar
Kide
Posts: 535
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Kaksikymmentä vuotta

Post by Kide » Tue Jun 18, 2019 6:37 pm

Celiankin piti ilmeensä tyynenä, vaikka Rayash näytti heti tietävän miten pistää häntä kivuliaimmin jopa jo pelkästään tämän kiertelyn pohjalta. Mies taisi myös tietää varsin hyvin kuinka lyhyt ja tulokseton keskustelu äidin ja tyttären välillä oli pari viikkoa sitten ollut. Eikä Rayash näyttänyt välittävän aukaista Mirayan tilannetta Celianille sen enempää, vaan eipä Celian sellaista ollut odottanutkaan. Eihän hän itsekään ollut välittänyt jakaa muuttunutta tilannetta kapteenin kanssa kahteenkymmeneen vuoteen, joten oli jo saavutus, että Ray istui nyt hänen edessään ja pysyi tyynenä. Tai ainakin esitti pysyvänsä hämmästyttävän hyvin.
Celian oli osannut odottaa kylmää vastaanottoa tältä tapaamiselta, mutta sekään ei vähentänyt sitä ilkeää tunnetta hänen vatsanpohjassaan, jonka Rayashin sanat ja katse saivat aikaiseksi. Sitten oli vielä tuo omituinen lintu, joka tuntui tuijottavan Celiania pikimustilla silmillään syyttävästi.
Celian joi hieman lisää ja huokaisi. Hänen sormensa jäivät pyörimään lasin reunoilla levottomasti, mutta katseensa nainen nosti väkisin kohtaamaan Rayashin ilmeettömän ulkokuoren alla epäilemättä odottavan halveksunnan.
"Rehellisesti sanottuna en tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Olen pahoillani, mutta sen sinä jo tiedät, vaikkakaan tuskin siihen uskot tai se edes auttaisi mitään. Minä todellakin kuvittelin silloin, että se oli paras ratkaisu." Viskilasi kolahti pöytää vasten Celianin hypistellessä sitä turhankin terävin liikkein. Hän laski katseensa pöytään jatkaessaan hiljaa: "En minä uskonut, että olisit jäänyt luoksemme. Tai vaikka olisitkin jäänyt velvollisuudentunnosta, en taida olla väärässä jos väitän, ettet olisi sitä silloin halunnut. Enkä minä halunnut sellaista elämää, kenellekään meistä." Celian nosti varovasti katseensa uudestaan Rayashiin etsien tuon erivärisistä silmistä mitä tahansa muuta kuin pelkkää kylmää ilmeettömyyttä. Myöntymystä siihen, ettei Celian ollut tässä asiassa täysin väärässä, vaikka ehkä kaikessa muussa olikin.
"Tiedän, minun ei olisi pitänyt perustaa valintojani uskomuksille. Mutta oli selvää, että silloin sinulla oli vain yksi todellinen rakkaus ja se oli meri", hän jatkoi alistuneesti huokaisten. Viskilasi päästi aika ajoin edelleen laahavia ääniä ja nirskahduksia hankautuessaan naarmuista pöydänpintaa vasten Celianin käsien välissä. "Olin... Olimme niin nuoria. En minä osannut ajatella järkevästi. Minä pelkäsin. Ei, minähän olin kauhuissani." Ruskeiden silmien katse laskeutui takaisin alas. Kellertävänruskea juoma oli ainut tässä pöydässä, jolle Celian oli valmis paljastamaan muiston nostattaman tunnemyrskyn. Hän ei ollut täällä keräämässä sääliä, eikä suostuisi antamaan Rayashille mitään syytä niin olettaa. Hän oli täällä Mirayan takia. Taistellakseen tyttärensä luottamuksen pienin askelin takaisin. Ja myös saadakseen Rayashin ymmärtämään edes hieman. Ei antamaan anteeksi, mutta edes ymmärtämään, jolloin ehkä Mirayakin voisi joskus ymmärtää.
"Mutta kun seuraavan ensilumen aikaan pitelin häntä ensi kerran sylissäni, tiesin mitä tehdä. Tiesin, että tekisin mitä vain hänen puolestaan. Halusin suojella häntä kaikelta, mikä vain voisi häntä satuttaa." Celianin äänessä oli nyt enemmän varmuutta, kun hän kääntyi taas katsomaan Rayashia. Oli sanomattakin selvää, että hän oli pitänyt yhtenä arvaamattomana, mahdollisena satuttavana tekijänä juurikin Rayashia. Celianin nyt mittaillessa miestä varovasti katseellaan, punniten tuon hillittyä ja arvovaltaa uhkuvaa olemusta, tuntui se hölmöltä. Mutta kuinka hän olisi voinut tietää millainen mies hänen tuntemastaan nuorukaisesta kehittyisi? Mistä hän olisi voinut tietää, ettei Rayash olisi ollut kuin Celianin oma isä?
"Ja kun näin ne ensimmäiset valkoiset haituvaiset hiukset hänen päälaellaan. Ja kirkkaan sinisissä silmissä häivähdyksen keskellä samaa vihreää kuin sinulla..." Muisto nostatti pienen hymyn Celianin kasvoille, joka kuitenkin haihtui samassa. "Usko pois, olin usean kerran aikeissa etsiä sinut, mutta kun aikaa kului... myönnän, olin pelkuri." Kuinka paljon helpompaa Celianin olisikaan ollut kääntää katseensa jälleen sivuun, mutta tällä kertaa hän ei sitä tehnyt. "Hyvä että saatoin luottaa itseni toimivan oikein hänen kanssaan saatika muiden. Sinä ja..." Sinun sukusi. Celian nielaisi loput sanoistaan tietäen, ettei hänellä ollut oikeutta syyttää juuri nyt ketään. Eikä hän sitä niin tarkoittanutkaan, mutta Rayash oli pyytänyt selitystä ja valitettavasti tämä kaikki sitä oli koko karuudessaan.
Ensin Celianin oli ollut vaikea löytää sanottavaa, mutta nyt hänen olikin vaikea lopettaa, sillä yhtä lailla kuin hän selitti asiaa Rayashille yritti Celian samalla vakuutella sitä itselleenkin. Kuten oli jo tehnyt kahden vuosikymmenen ajan siinä onnistumatta.
Celian vältteli tarkoituksella Mirayan mainitsemista nimeltä, vaikkei hänen äänensä muihin pöytiin asti kantautunutkaan. Hän oli varma, ettei tästä tiennyt vielä moni, ehkä vain he kolme. Jos Rayash olisi asiasta tehnyt julkisen, se tieto olisi kantautunut hyvin nopeasti myös Celianin korviin. Ja hän oli melko varma arvaavansa myös syyn. Kaikki Drienellä tiesivät Doultburien suvun ja vaikutusvallan, ja sen vältteleminen oli ollut myös yksi painava syy, miksei Celian ollut halunnut sotkea Mirayan isää tytön elämään. Vaikka Rayash olikin lähtenyt kulkemaan omaa polkuaan, olisi Doultburien valta varmasti ulotettu myös Mirayaan asti Rayashin tai Celianin mielipiteistä piittaamatta. Celian oli pelännyt menettävänsä lapsensa yhdeksi tuon suvun pelinappulaksi. Muiden kasvatettavaksi, kun arvonsa tuntevat Doultburit eivät olisi sallineet hänenlaisensa kasvattavan lasta, jossa oli heidän vertaan. Sellaisen kuvan hän ainakin oli saanut saaren ja sen juorut tuntiessaan ja Rayashiin tutustuttuaan. Ja olipa Rayash aikoinaan puhunut suvustaan millaiseen sävyyn tahansa, kiilteli tuon sormessa edelleen tuttu Doultburien tunnus. Celian kiskaisi omat koruttomat kätensä viskilasin kimpusta piiloon syliinsä ja käänsi katseensa sivuun. Hän ei ollut mitään, ei ainakaan Rayashin rinnalla.
Hänellä oli vain Miraya, jos kohta sitäkään.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 692
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Kaksikymmentä vuotta

Post by Tinanja » Tue Jun 18, 2019 8:19 pm

Celian sanoi olevansa pahoillaan, kuvitelleensa kaiken salaamisen olevan paras ratkaisu. Tämä oli seurannut sivusta, kuullut varmasti siitä, miten Rayashin ura oli noussut hitaasti, hien ja veren tahraamia askeleita myöten, kunnianhimo motivaationaan. Se ei ollut ollut helppoa, eikä karikoilta oltu vältytty. Matkan varrelle oli mahtunut myös paljon ystäviä, mutta myös petturuutta, ja raskasta taakkaa perinnöstä, jota ei koskaan voinut saada puristettua kokonaan harteilta pois. Sitä perintöä, joka varmasti oli vaikuttanut naisen päätökseen. Mutta se ei ollut varmasti ainut syy… kuten tuo sanoikin: nainen ei ollut uskonut hänen jäävän paikoilleen. Miten Rayash olisi voinutkaan? Ainut elinkeino, joka miehellä silloin oli, perheensä hylkiönä, oli merimiehen ura. Mutta merillä ei oltu ympäri vuotta, talvet satamassa jäiden ympäröimänä, ja laivan oli käytävä satamassa säännöllisesti reiteillään. Ilmeisesti oli vaikea uskoa, että matkalta palattaisiin, että hän olisi ollut luottamuksen arvoinen.

Rayashin ilme koveni takaisin ilmeettömän maskin taakse Celianin sanojen myötä, mutta miehen silmissä myrskysi. Miten tuo nainen oli voinut viedä häneltä kaksikymmentä vuotta… kaksikymmentä vuotta, joina hän ei ollut tiennyt Mirayasta mitään. Ja sitten Celian iski pöytään kortin nuoruudesta heti sen jälkeen, kun oli väittänyt Rayashin ainoan rakkauden kohteen nuorempana olleen meri. Oliko sillä muuta merkitystä kuin mitä nainen yritti sillä saavuttaa? Että nuoreen merimieheen, nuoreen perheensä, sukunsa hylkiöön ei voinut luottaa? Että tämä ei voinut rakastaa kuin työtään? Miten paljon parempi Celian itse oli ollut myydessään itseään sataman kapakoissa rahan toivossa, varmasti yhtä hylkiönä kuin Rayash itsekin? Miten tämä saattoi oikeuttaa päätöksensä tuolle perusteelle? Ainut kommentti, jonka takana Rayash sillä hetkellä koki voivansa seisoa, oli kommentti nuoruudesta. Kyllä, he olivat olleet nuoria, mutta Celian ilmeisesti huomattavasti esittämäänsä vähemmän kypsä. Olihan Rayashin ollut innostunut suhteesta, työstään ja intohimoinen molempia kohtaan, mutta myös onnellinen siitä, että kuului johonkin. Se koski myös suhdetta Celianiin, ei vain laivaa.

Kyllä, hän rakasti naista edelleen.

Ainut syy, joka sai kylmän olemuksen päälleen vetäneen kapteenin istumaan siinä, ja kuuntelemassa Celianin selityksiä, oli Miraya, ja ne kaksikymmentä vuotta, joina miehellä ei ollut mahdollisuuttakaan tietää tyttärestään. Rayash ei kuitenkaan voinut pitää kasvojaan niin kylmän maskin takana kuin mitä olisi halunnut, kun Celian puhui Mirayan vauva-ajasta: sylissä pitämisestä, vaaleista hiuksista. Tämä laski katseensa pöytään ja kumosi viskiä kurkustaan alas pian sen jälkeen sen verran, että se poltti kurkkua, vieden pakottavan tarpeen tiuskaista Celianille ainakin hetkeksi kauemmas. Nainen jatkoikin, väittäen, että oli ollut usein aikeissa etsiä hänet. Niin varmasti - nyt he istuivat tässä kaksikymmentä vuotta myöhemmin, toisiaan tällä välillä kertaakaan tapaamatta. Eikä se ollut Rayashin syy - ja Celian tiesi sen tasan tarkkaan. Nainen oli yksipuolisella päätöksellä päättänyt heidän tyttärensä elämästä, antamatta Rayashille edes mahdollisuutta. Aivna kuin suojelu olisi ollut syy pitää hänet tietämättömänä jälkikasvustaan.

Pelkuri… se oli todennäköisesti tärkein sana, jonka Rayash oli tänä iltana kuullut Celianin suusta. Sekään ei saanut pettymyksen, surun, katkeruuden… vihan tunteita laantumaan miehen silmistä, vaikka tämä muutoin pitkää ryyppyään lukuunottamatta olikin täysin paikallaan, ilmeettömän maskin takana. Sinä ja…. lause jäi kesken, ja se sai viimein Rayashin ilmeettömän kuoren halkeilemaan. Ura? Suku? Hän itse? Rayash antoi painostavan hiljaisuuden laskeutua heidän välilleen tuijottaessaan nyt Celiania, naista, jota rakasti edelleen. Katse kuitenkin eksyi pian Celianista häntä ja naista tiukasti tuijottavaan silmäpariin, Drakaan.
“Draka, jos kuulen huhunkin tästä tapaamisesta yhtään missään, niin hirtän sinut laivani mastoon itse. Sinä myös”, miehen viimeiset sanat oli suunnattu tiskillä istuvalle nuorukaiselle, mutta ensimmäiset vanhalle ystävälle. Tämä todennäköisesti pitäisi suunsa kiinni, mutta Rayashilla, Mirayalla… Celianilla ei ollut varaa levitellä tietoa juuri nyt ympäri Drieneä. Ehkä joskus, mutta ei nyt.

“Kaksikymmentä vuotta”, Rayash sanoi viimein Celianille hiljaisuuden jälleen rikkoen. “Kaksikymmentä vuotta, jotka olet vienyt minulta… Ne hetket, joita olet viettänyt hänen kasvaessaan, ne ensimmäiset valkeat hiukset, kun otit hänet syliisi”, mies sanoi hiljaa, äänen ollessa lähinnä jääkylmä, sormuksin koristeltujen sormien puristuessa yhteen, lomittain toistensa kanssa. Oli vaikea pitää sitä viileää ulkokuorta yllä kaiken sen harjoittelunkin jälkeen, kun kyseessä oli jotain näin henkilökohtaista. Rayash oli kirjoittanut muutaman ylimääräisen sydämentykytyksen voimin Rakuzan kanssa solmittuun sopimukseen nimensä, ja tuominnut itsensä hallinnon välikädeksi… mutta Miraya… Miraya oli paljon, paljon henkilökohtaisempi osa-alue hänen elämässään. Sellainen, josta hän oli tiennyt aivan liian vähän aikaa. Isray vaitoi hitain askelin Rayashin olkapäältä toiselle.
“Sinun päätöksesi vei ne kaksikymmentä vuotta minulta, etkä aikuiselle tyttärellesikään tarjonnut vaihtoehtoa tietää taustaansa… Kyllä, olet oikeassa, olet pelkuri, ja ollut sitä kaksikymmentä vuotta.”
“Olet myös väärässä”, Rayash jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen kohottaen viimein katseensa Celianiin. hitaasti se kylmän rauhallinen ulkokuori oli rakoilemassa kapteenin yltä ja katkeruus, pettymys Celiania kohtaan näkyi hetki hetkeltä enemmän. Tunteet olivat - ja näyttivät ristiriitaisilta.
“Minä… rakast...an sinua”, kapteeni totesi hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä. “Ja rakastanut sinua ensikohtaamisestamme saakka. Olisin kävellyt maailman ääriin vuoksesi, viettänyt talveni ja vapaani täällä… Mutta olet myös oikeassa, ura, ainut elinkeinoni olisi joutunut elämään sen kaiken rinnalla. Et kuitenkaan antanut siihen valintaankaan mahdollisuutta… että olisin voinut edes taloudellisesti tukea, nähdä hänet, olla osa hänen elämäänsä ennen kuin meille sattuman kaupalla paljastui sukulaisuutemme.”

“Mennyttä on mahdoton muuttaa, mutta päätöksesi vaikutukset eivät todennäköisesti koskaan tasoitu, teit ne mistä lähtökohdista tahansa... “, Rayashin ääneen oli kaiken muun seassa eksynyt pettymystä. “Veit sillä päätöksellä kaksikymmentä vuotta kaikilta”, Rayash totesi hiljaa, tarkoittaen myös Celiania.
“Toivottavasti olet edelleen tyytyväinen päätökseesi…”, viimeiset sanat kääntyivät jälleen siihen kylmään, tunteettoman ilmeettömään naamioon miehen kasvoilla ja liikahdus kertoi, että tämä olisi mielellään myös poistunut paikalta. Mutta ei, siinä kapteeni istui edelleen, myrskyn silmässä.

User avatar
Kide
Posts: 535
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Kaksikymmentä vuotta

Post by Kide » Wed Jun 19, 2019 8:59 pm

Ilmeettömyydestä alkoi pian olla turha puhua myös Rayashin kohdalla. Celian oli kuvitellut, että se kylmä, tunteeton katse olisi pahinta, mutta hän sai huomata jälleen erehtyneensä. Vaikka Rayash piilotteli edelleen valtaosan mielenliikkeistään, ne pienetkin pilkahdukset tuon silmissä, muutokset kasvojen uurteissa, liikkeet kämmenissä, ne kaikki tekivät tästä entistä vaikeampaa. Kyllä Celian tiesi kuinka syvästi oli onnistunut satuttamaan kahta elämänsä tärkeintä ihmistä, mutta pelkkä tietäminen ei ollut mitään näkemiseen verrattuna.
Rayash ei ollut vaikuttanut uhraavan pienintäkään osaa huomiostaan heitä tiskiltä seuraavaan kapakan pitäjään, mutta näytti tietävän tasan tarkkaan kuinka tiiviisti heidän keskusteluaan silmäiltiin. Celian odotti yhtä aikaa malttamattomana ja kauhuissaan, millaiset uhkaukset hän saisi omaan niskaansa kunhan kapteeni oli käsitellyt varoituksillaan heidän yleisönsä.

Posken tiskiä vasten nojaavaan käteensä mukavasti asetellut nuorukainen suoristautui heti ja kääntyi katsomaan eteensä kuin Rayashin sanat olisivat olleet läpsäisy tuon kasvoille. Silti pieni, lapsenomainen hymy nyki hetken pojan suupieliä - hänet oli huomattu. Valkoisen Lohikäärmeen kapteeni oli puhunut hänelle! Aihe ei ehkä ollut mukavin, mutta hänet oli huomattu. Draka sen sijaan hymyili huolettomasti Rayashin suuntaan, ihme ettei täydentänyt elettään iloisella vilkutuksella. Ei hän epäillyt etteikö Rayash olisi valmis toteuttamaan uhkauksensa, mutta hän myös tiesi Rayashin luottavan häneen kuin kallioon. Eikä turhaan.
"Kappas, tää ei todellakaan ole mikään mukava muistojen verestämisen hetki. Valkoinen kettu ja ruskea kissa saman pöydän ääressä. Jälleen. Kukapa olis uskonut. Eihän olis uskonut, Jamas? Jam?" Draka kysyi aivan kuin hänen seuransa olisi aiheesta jotain tiennyt ja käännähti katsomaan nuorukaista. Jamas katseli juomaansa.
"Taitaa olla parempi, etten sano mitään. Kyllähän minä laivalle mielisin päästä, mutta en mastoon... narun jatkeena", nuorukainen tuumi hiljaa.
"Hah, mutta eikös sekin olis edistystä sun nykyiseen tilanteeseen?"
"Muistathan sinä Draka, että minä työskentelen myös sinulle?"
"No sitähän mä justiinsa meinasinkin", Draka naurahti möreään tyyliinsä parta väristen, mutta miehen katse oli jo palannut hänen selvästi jostain kinastelevaan parivaljakkoonsa.
Jamas katseli edelleen juomaansa, mutta nyt pienen hymyn kera.

Kyllä, Celian tiesi olevansa pelkuri. Siitä he saattoivat olla yhtä mieltä. Mutta tyhjästä hän ei tähän pelkuruuteen ollut alun perin ajautunut. Kunpa vain Rayash joskus voisi uskoa sen.
Se mitä mies paljasti seuraavaksi, ne kolme varovaista, tuskin kuuluvaa sanaa... Celianista tuntui, että hän olisi voinut pudota lattialle, vaikka istui tukevasti tuolilla. Tätä hän ei ollut odottanut. Kaikkea muuta kyllä, mutta ei tätä. Celian tuijotti Rayashia mykistyneenä, henki salpautuneena ja sydän uutta rytmiä etsien. Koko sen talven aikana, jonka he olivat viettäneet yhdessä, noita sanoja ei oltu sanottu ääneen. Celian oli luullut, että hän oli ollut ainut, joka todella tunsi niin syvästi. Että hän oli ollut heistä se rakastunut. Hän oli kuvitellut kaiken olleen Rayashille vain hauskanpitoa, sillä se millä tavoin Celian hankki silloin elantonsa... Ei hän ollut edes unelmoinut kenenkään voivan rakastaa sellaista. Kun taas Ray... Nuori, komea ja määrätietoinen merimies, jolla oli vaikutusvaltainen suku takanaan, olivatpa hänen välinsä kyseiseen sukuun millaiset tahansa, sillä oli silti merkitystä. Rayash olisi voinut hurmata kenet tahansa, ja niin Celian oli miehen olettanutkin tekevän jo seuraavassa satamassa. Eikä hän ollut miestä siitä syyttänyt.
Celian ehti jo miettimään, oliko tämä joku sairas pila, jolla Rayash yritti saada hänen olonsa entistä tukalammaksi. Aivan kuin se enää olisi ollut mahdollista! Mutta se miten mies sanat oli lausunut, ei sellaista voinut esittää. Tunnustuksen täytyi olla totta, ainakin se oli ollut totta silloin. Ja totta oli myös se, että kyllä Celian saattoi sittenkin tuntea olonsa vieläkin huonommaksi Rayashin jatkaessa. Kaksikymmentä vuotta ja kaikki tämä salailu ja silti Rayash vannoi olleensa silloin ollut valmis tekemään Celianin puolesta mitä vain. Mitä olisikaan voinut olla, jos Celian olisi uskonut siihen mahdollisuuteen silloin... Se ajatus teki liian kipeää, että sitä olisi voinut jatkaa. Celian räpsytteli kostumaan alkavia silmiään. Katseensa hän oli joutunut laskemaan jo hetki sitten, heti Rayashin tunnustuksen jälkeen.

Se oli siis ollut totta, mutta ei enää. Ei voinut olla. Se mitä Celian nyt näki Rayashin katseessa oli pelkkää vihaa. Se oli halveksuntaa ja syytöstä, jotka iskivät kuin tikarit noista silmistä, joissa hänen muistossaan oli näkynyt pelkkää hymyä. Nopeasti, tehokkaasti, tarkasti ja niin kivuliaasti nuo tikarit iskivät. Siitä rakkaudesta mitä Rayash oli häntä kohtaan joskus tuntenut ei voinut olla jäljellä enää mitään. Sen rakkauden loppumisen Celian oli varmistanut teoillaan. Sellaista kaksikymmentä vuotta valehtelua tekivät.
Celianista tuntui, että jokainen Rayashin syyttävä sana imi mukanaan ilmaa heidän väliltään ja pian hän voisi tukehtua. Kahdenkymmenen vuoden edestä häpeää kuristi hänen kurkkuaan varmalla otteella, eikä aikonut päästää irti. Ehkä hän oli tämän ansainnut, vaikka kaikki hänen kertomansa olikin ollut totta. Hän oli luullut tekevänsä oikean valinnan. Hän oli ajatellut ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Ei vain ollut! Ei hän sitä päätöstä, joka oli raastanut häntä itseäänkin vuosikaudet, ollut huvikseen tehnyt. Mitä ikinä Rayash halusikin uskoa, tuo ei vain käynyt! Hitto soikoon ei hän itsensä takia sitä tehnyt, omaksi parhaakseen, vaan Mirayan. Ei hän ollut tähän salailuun ryhtynyt kevyin perustein vaan syystä!
Hän kohotti katseensa Rayashiin.
"Maailman ääriin?" tuhahti Celian kuin olisi kuullut vitseistä surkeimman. "Mutta et löytänyt minua edes tältä piskuiselta maapläntiltä? Voit väittää mitä haluat, mutta jos olisit todella... rakastanut minua, olisit myös halutessasi löytänyt minut." Celianin oli pakko puolustautua tai hän olisi musertunut häpeänsä alle. Ja mikä muu olisikaan ollut parempi puolustaja kuin kiukku, joka kohotti kyllä nopeasti ylös syvimmästäkin montusta. Eikä ajatus sitä paitsi ollut täysin tuulesta temmattu, Celian oli kyllä miettinyt sitä Mirayaa odottaessaan. Ei, hän ei ollut tehnyt mitään helpoksi. Hän oli majaillut siellä täällä, milloin milläkin nimellä. Kulkenut paikoissa joissa ei ollut koskaan ennen käynyt, eikä hän ollut palannut enää takaisin niihin tuttuihin majataloihin tai kapakoihin, joissa häntä jo osattiin tervehtiä hymyssä suin. Mutta silti Celian oli ajatellut, että jos Rayash olisi todella halunnut, olisi mies löytänyt hänet. Kukaan ei kuitenkaan ollut etsinyt häntä. Hän oli ollut ja pysynyt yksin. Kun taas Rayash oli ollut helppo kuvitella joka matkansa päätteeksi uuden naisen syliin. Niin Celian oli nähnyt asian. Niin hän oli sen halunnut nähdä, sillä jollain kierolla tavalla se oli tehnyt kaiken edes hivenen helpommaksi.

Celian ei ollut halunnut sanoa aivan koko totuutta. Ei Rayashin eikä omastakaan perheestään ja kuinka voimakkaasti ne vaikuttivat hänen päätökseensä. Hän oli ajatellut kantavansa vastuun itse, mutta huomasikin olevansa siihen aivan liian heikko Rayashin pistävien sanojen edessä. Hän oli päättänyt, ettei syyttäisi ketään, mutta... Ainahan sitä nainen saattoi muutta mieltään.
"Sillä päätöksellä minä varmistin hänelle kaksikymmentä normaalia, hyvää vuotta. Ja yksi niistä mistä lähtökohdista tahansa on sattumoisin sinun lähtökohtasi. Kuvittelitko että perheesi olisi ottanut minut avosylin vastaan? Minut! Sellaisena kuin silloin olin. Tiedät itsekin sen olevan täyttä paskaa. Tytöllä olisi ollut suku, mutta ei äitiä, eikä ehkä isääkään. Ei meidän olisi annettu sinun nimeäsi kantavaa lasta kasvattaa, hylkiön ja huoran. Jo tuo varovaisuutesi asian paljastumisesta nytkin kertoo tarpeeksi siitä, minkä verran luotat perheeseesi." Celianin sanat alkoivat saada painoa, mutta ääntään hän ei korottanut. Myös naisen katse oli saanut tulta taakseen ja hänen hienoinen leuan kohotuksensa oli kuin identtinen kopio Mirayan samasta eleestä. Ei ollut tarpeen arvuutella, mistä Miraya sen oli oppinut. Tulisuudesta huolimatta oli selvää, että naisen ruskeiden silmien takana piilotteli myös pelko. Celiankin oli itsepäisyyden perikuva ja vältteli viimeiseen asti näyttämästä pelkojaan. Nyt hän oli kuitenkin valmis paljastamaan kuinka karsasti suurta ja vaikutusvaltaista sukua. Jollain tapaa se toi naisen mieleen hänen omansa isänsä tyrannian, mutta paljon suuremmassa ja etovammassa mittakaavassa.

Siihen, oliko Celian tyytyväinen päätökseensä, hän ei pystynyt ottamaan kantaa. Hän sysäsi kysymyksen kauimmaiseen ja synkimpään nurkkaan mielessään kuten lukemattomia kertoja aiemminkin. Sillä edelleenkään hän ei ollut varma vastauksesta. Varsinkaan nyt, kun Rayashin sanat yhteisestä elämästä polttelivat edelleen naisen mielessä tuskallisen kipeänä mahdollisuutena, jonka hän oli menettänyt.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 692
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Kaksikymmentä vuotta

Post by Tinanja » Thu Jun 20, 2019 7:37 pm

“Välttelit todennäköisesti kaikkia yhteisiä tuttavia, katosit johonkin maan alle pois majataloista, kapakoista ja asuinalueeltasi”, Rayash totesi viileästi Celianille tämän kommentoidessa, ettei Ray ollut löytänyt Celiania. “Sinulla todennäköisesti ei ollut aikomustakaan antaa minun nähdä itsestäsi vilaustakaan”, Rayashin syvä huokaus mitäänsanomattoman viileän äänensävyn myötä kertoi enemmän kuin tarpeeksi siitä, miten paljon mies tunsi katkeruutta Celiania vastaan. Mies oli käyttänyt lähes kaiken vapaa-aikansa laivamatkojensa välissä Drienellä Celianin etsimiseen. Yhdessäkään majatalossa, kapakassa tai salakapakan kulmassa ei tiedetty, mihin Celian oli kadonnut. Asuinalue, jonne Ray oli naisen useana iltana saattanut, ei paljastanut salaisuuksiaan nuorelle merimiehelle. Oli kuin Celian olisi silloin kadonnut maan alle. Eikä Rayashilla ollut epäilystäkään siitä, etteikö häntä olisi vältelty, varsinkin kaiken viime kuukausien aikana tapahtuneen ja paljastuneen jälkeen. Mutta se, miksi Celian oli niin tehnyt, oli edelleen jonkinnäköinen kysymysmerkki. Kai tämä olisi edes viestin voinut jättää?

Rayashin olemuksessa kieltämättä näkyi ärtymys siitä, mitä hän kuuli ja näki, siitä huolimatta miten harjoitellun viileä ulkokuori tämän yllä edelleen oli. Alkoholin, ja tunnemyrskyn vuoksi se kuitenkin oli halkeilemassa, ja se katkeruus, kylmyys ja ärtymys näkyivät kuoren alta. Kapteenin olemuksesta kuitenkin karisi viimeinenkin ilmeetön kuori, kun Celian otti esiin kortin Doulbtureista. Siitä suvusta, joka oli heittänyt hänet pihalle, kun hän oli kieltäytynyt armonalmuista. Siitä samasta suvusta, joka oli kieltänyt hänen olemassaolonsa, kun Rayash oli etsinyt meriltä omaa tietään, ja joka nykyään tunnusti hänet sukuun kuuluvaksi vain ja ainoastaan menestyksen vuoksi. Celian todennäköisesti olisi saanut paljon pahemman purkauksen, mutta juuri ennen kuin Rayash ehti avata suutaan, Israyn kevyt näykkäisy miehen korvasta palautti tämän maanpinnalle siitä hetkellisestä vihastaan, joka miehen sisällä oli noussut. Hänen siskonsa oli ainut, jonka kanssa Rayash oli kunnolla edes puheväleissä.

“Niin, sen saman suvun, joka heitti minut kadulle ja kielsi minut, kun pestauduin laivalle”, Rayash murahti tukahduttaen pahimman vihan sisällään - eikä se viha ollut kohdistettu pelkästään Celianiin, mutta yhdessä sukua ja Celiania koskevassa keskustelussa se oli kyllä viimeinen heilahdus jo nyt myrskyävässä mielessä.
“Piilottamalla hänet kielsit häneltä kaksikymmentä vuotta, joina hän olisi voinut tuntea toisen vanhempansa… Voit kysyä häneltä itseltään, miten paljon hän sitä nyt arvostaa. Olen varma, että näet myös, miten paljon minä sitä päätöstäsi arvostan”, Rayash tuhahti, ja murahduksen sijaan ääni sai takaisin sitä auktoriteettista kylmyyttään, jota kapteeni oli vuosien varrella oppinut käyttämään tuomaan sanoilleen painoa ollessaan vihainen. Hitaasti miehen sormet puristuivat nyrkkiin syvän hengenvedon yhteydessä. “Mutta olen melko varma, että näin kaksikymmentä vuotta myöhemmin tämä tarina vaikutusvaltaisesta kapteenista äpärän isänä tuntuu varmasti monesta paljon pahemmalta, mitä se olisi kaksikymmentä vuotta sitten tuntunut… kenestäkään tähän osallisesta”, Rayash huomautti aivan yhtä kylmän vihaisesti kuin aiemminkin. Vaati paljon, ettei mies nostanut kroppaansa siitä tuolilta ja lähtenyt paikanpäältä mihinkään.
“Mutta, viime kädessä sen päätöksen teit sinä yksin, ja en tule sitä antamaan anteeksi.”

User avatar
Kide
Posts: 535
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Kaksikymmentä vuotta

Post by Kide » Sat Jun 22, 2019 1:03 pm

Rayash puhui kuin olisi yrittänyt etsiä Celiania, mutta sitä naisen oli vaikea uskoa. Hänen olettamuksensa mukaan tämä talviheila oli unohtunut yhtä nopeasti kuin löytynytkin. Tosin Rayashin aiempaa tunteikasta paljastusta Celianin oli edelleen vaikea sivuuttaa. Olisiko Ray tosiaan ollut valmis yhteiseen elämään hänen kanssaan?
Kaikkien muiden epäilystensä ja pelkojensa ohella Celian oli luullut tulevansa torjutuksi. Pieni lapsi ei ollut mikään paras lähtökohta nuorelle merimiehelle, jonka pyrkimykset olivat paljon kansipoikaa pidemmälle. Vaikka Rayash olisi kenties viihtynyt Celianin seurassa muuten, oli Celian olettanut hänen raskautensa katkaisevan kaiken. Sen takia oli ollut helpompi tehdä se päätös itse ja ottaa se osaksi muita syitä, joilla hän pönkitti tahtoaan kasvattaa lapsi yksin. Kuinka ironista olikaan, että kaikessa muussa Celian toimi muista välittämättä, rohkeasti, seurauksista piittaamatta ja omaa polkuaan, muttei ollut kyennyt siihen tässä.
Hän oli ollut pelkuri ja tiesi sen.

Celian siristi silmiään Rayashin puhuessa suvustaan. Ei hänestä erityisesti siltä näyttänyt, kun hän miehen sormessa kynttilän valossa kimaltavaa sinettisormusta katseli, että tuo olisi heitetty ulos suvustaan. Ajatus siitä oli kuitenkin yhdistänyt heitä silloin. Kuten niin moni muukin asia. Ei Celian ollut koskaan unohtanut kuinka helppoa Rayashin seurassa oli ollut olla. Kuinka hyvin he toimivat yhteen jopa sillä puolen vuoden tuntemisella. Hän ei ollut myöskään koskaan lakannut kaipaamasta sitä aikaa. Ei vaikka hän olikin ajatellut, ettei se olisi voinut olla pysyvää.
Rayash oli oikeassa. Nyt tästä paljastuksesta seuraisi todennäköisesti paljon suurempi kohu kuin siitä olisi aikoinaan tullut. Mutta siitä huolimatta Celian oli ajatellut, että oli parempi kasvattaa lapsi kaikessa hiljaisuudessa kuin pienenkään kohun keskellä. Varsinkin kun tuleva äiti ei tiennyt, mitä olisi odottanut Doultburien suvun suunnalta kuuluvan hänen raskautensa paljastuessa. Siinä asiassa hänen olisi pitänyt luottaa Rayashiin.
Mutta hän oli ollut pelkuri.

Noita sanoja Celian oli osannut odottaakin: ettei hän saisi anteeksi. Ikinä. Sitä hän ei ollut osannut odottaa kuinka paljon niiden kuuleminen sattuisi. Nuo sanat pirstaloivat sen ohuen ylpeyden nostattaman suojan helposti kuin kivenmurikka ikkunalasin. Sanat upposivat suoraan Celianiin ja painuivat syvälle. Hän nielaisi ja antoi katseensa painua hetkeksi pöytään. Sitten hän nosti sen kattoon hulauttaessaan lähes puolet juomastaan alas. Ja irvisti. Sekä juoman kitkeryydelle että tilanteelle. Lasin hän laski takaisin pöydälle niin varovasti, että siitä tuskin kuului ääntä.
"Tiedän", Celian kuiskasi. "En minäkään antaisi anteeksi, kun kyse on hänestä." Hän tuijotti lasia, jota puristi lasia käsiensä välissä estääkseen niitä tärisemästä.
"En tule katumaan sitä, että tein päätökseni vain häntä ajatellen. Mutta sitä kadun, etten luottanut sinuun... meihin. Olen pahoillani, Ray. Siitä todella olen pahoillani."
"Olisitko tosiaan jäänyt luokseni? Palannut yhä uudestaan ja ollut valmis rakentamaan yhteistä loppuelämää?" Celian kysyi sitten hiljaa ja nosti viimein katseensa varovasti Rayashiin. "Sen näki silmistäsi kuinka hinkusit silloin merelle, kuinka halusit menestyä. Me olisimme olleet vain hidaste." Se kaikki voima ja itsevarmuus olivat pyyhkäisty pois ja naisen ääni oli enää heikko kuori aiemmasta. Hän tiesi jo vastauksen ja myös sen kuinka paljon se satuttaisi häntä lisää. Se mahdollisuus, jonka hän oli menettänyt. He olivat menettäneet. Silti Celianin oli sitä kysyttävä, aivan kuin hän olisi halunnut itse lisätä tuskaansa. Ehkä jokin pimeä nurkkaus hänessä juuri sitä halusikin, jotta hänkin saisi ansionsa mukaan, vaikka se olisikin vain murto-osa siitä tuskasta, mitä Rayash piilotteli kylmän kuorensa alla.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 692
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Kaksikymmentä vuotta

Post by Tinanja » Sat Jun 22, 2019 1:43 pm

Celianin reaktio oli Rayashista yllättävä. Tämä näytti siltä, että tiesi päätöksensä seuraukset, ja ainakin joiltain osin hetkittäin näytti katuvankin sitä, kun kova ulkokuori Rayashin tapaan oli tippumassa naisen yltä. Kapteeni tosin nielaisi, ja käänsi katseensa muualle suljettuaan siltä erää suunsa, sillä mitä enemmän hän katseli Celiania, sitä vaikeampi hänen oli kaikista tämän kommenteista huolimatta olla vihainen. Katkera ja pettynyt, sitä mies varmasti oli, ja olisi aina, mutta viha alkoi laskeutua viimeisimmän sanojen purskahduksen jälkeen Rayashista ehkä turhankin nopeasti. He olivat molemmat sanoneet jo suurimman osan siitä, mitä mielen päällä pyöri, ja se alkoi näkyä tunnelmassa, sen painuessa yhä melankolisemmaksi ja synkemmäksi sen painostavan ja odottavan hiljaisuuden sijaan.

Nielaisu tuntui vaikealta, kun Rayash nappasi jälleen huikan juomastaan Celianin seuraavien sanojen jälkeen. Että tuokaan ei antaisi anteeksi, jos kyse tosiaan olisi Mirayasta. Nyt oli, ja Rayash ei voinut nähdä itseään antamassa anteeksi kahdenkymmenen vuoden viemisestä häneltä. Rayashilla oli vaikeuksia nielaista pistävää kommenttiaan, kun Celian jatkoi kysymällä, olisiko hän palannut tämän luokse. Mies kuitenkin käänsi katseensa poispäin Celianista, tuijottamaan vuosien kuluttamaa pöytää edessään, puristaen sormiaan paremmin toistensa lomaan sormuksien painuessa kipeästi sormia vasten. Vaaleahiuksinen mies kohotti viimein katseensa Celianiin. Anteeksipyyntö oli ehkä alku, mutta se ei tulisi koskaan lievittämään sitä tuskaa ja tunnemyrskyä, jonka mies yritti edelleen tiukasti piilottaa sisälleen.
“Kyllä”, tämä sanoi hiljaa, syvään huokaisten. “Ei merillä vietetä koko vuotta”, kapteeni huomautti hiljaa. “Joten kyllä, olisin palannut luoksesi... “

Oli eri asia, miten valmis kaksikymmentä vuotta nuorempi merimies siihen olisi ollut, mutta Rayash tiesi, että olisi yrittänyt. Ei myöskään ollut varmaa, että se polku olisi johtanut hänet Valkoisen Lohikäärmeen kapteeniksi, mutta se olisi ehkä muutaman syvänteen voinut silottaa, piristää mieltä niinä hetkinä kun kaikki tuntui menevän päin sitä itseään. Kaiken kukkuraksi, mikään ei koskaan tulisi korvaamaan sitä, paljonko vuosien varrella hän oli menettänyt arvokasta aikaa tyttärensä kanssa. Sitä aikaa hän ei saisi takaisin, vaikka Miraya olisikin kuinka paljon tahansa hänen kanssaan nyt.

Katsettaan Celianiin kääntämättä Rayash jäi tuijottamaan pöytää pitkäksi aikaa. Tämä oli vaikeaa, vaikeampaa kuin moni kapteenin aiemmin vaikeaksi kokema asia oli ollut. Mutta, hän ei tehnyt tätä itsensä, vaan Mirayan vuoksi - ja kaiken tunnekuohun keskellä oli vaikea muistaa sitä. Mutta hiljaisuus antoi aikaa vetää henkeä muutaman kerran, muistaa mielikuvissa valkeahiuksista nuorta naista, joka nuoruuden innokkuudessaan oli valmis matkustamaan mantereen ja saariston väliä laivalla, jollaiselle tuskin koskaan oli aiemmin astunut. Nuoruuden innostusta, kiihkeyttä, ja ennen kaikkea kysymyksiä… Kysymyksiä, joihin tämä halusi pian vastauksen. Kysymyksiä, joihin Rayashilla ei ollut vastauksia, mutta joiden etsimiseen hänet oli vedetty mukaan.
“Hän pyysi, että tulen hänen kanssaan tapaamaan sinua… Nyt, kun olemme Drienellä”, Rayash sanoi viimein, nyt nopeasti Celiania vilkaisten. Jos totta puhuttiin, niin se oli ainut syy, miksi Rayash oli alunperin edes saapunut tähän kaverinsa omistamaan kapakkaan. Mutta sitä hänen ei tarvinnut Celianille mainita, tuo tiesi sen varmasti jo ennestäänkin.

Locked