Viimeiset sanat (yksinpeli)

Toisiksi suurinta merenrantakaupunkia kutsutaan myös Ceresin sivistyksen kehdoksi ja ainut julkinen kirjasto koko mantereella sijaitseekin Phoebessa. Kaupunki on vanha, mutta nyt sen turvallisuutta ja vakautta on koetellut katastrofi: kaupungin alta nousi ikiaikainen lohikäärme, joka matkallaan tuhosi osan kaupungista.
Locked
User avatar
Kide
Posts: 506
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Viimeiset sanat (yksinpeli)

Post by Kide » Sun Jul 21, 2019 8:13 pm

// Liittyen peliin Menetyksen hetki //

Parantajan vastaanotto oli jynssätty puhtaaksi. Hänen pöydällään kohtalokkain seurauksin vuodatetusta verestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei ainakaan talossa itsessään, mutta sen asukkaan kasvoja aamupäivän muistot varjostivat yhtä tavalla kuin tummempia sävyjä hakeva mustelma muuten kalpeassa poskessa. Aikansa voimiaan kerättyään Nana oli alkanut säntäillä sinne tänne saaden Nafinkin levottomaksi. Parantaja piti oven lukossa eikä vastannut koputuksiin vaan valmisteli itseään niin fyysisesti kuin henkisestikin tulevaan. Päätökseen, jonka hän oli hetken mielijohteesta tehnyt tapojensa vastaisesti. Mutta Nana ei nähnyt muuta vaihtoehtoa, ja jokainen kerta kun hän kävi takapihan puutarhassaan kyykistymässä kasvimaan laidalla kasvaneen, nuutuneen päivänkakkaran vieressä, hän tuli entistä varmemmaksi tekevänsä oikein. Sillä millään niistä kerroista hän ei onnistunut virkistämään tuota kuihtuvaa kukkaa voimillaan, vaikka tunsi niiden jo osittain palanneen. Mitään ei tapahtunut, aivan kuin hänen voimansa olisivat olleet käyttökelvottomat. Tai vielä pahempaa, poissa, ja se hirvitti haltiaa hetki hetkeltä enemmän. Se sai hänet uskomaan mielipuoliseen suunnitelmaansa, sillä se tuntui viimeiseltä oljenkorrelta johon tarttua. Hänen oli päästävä pois tästä myrkyllisestä kaupungista ja hän tiesi jo minne mennä.

*

Seuraavana päivänä sama meno jatkui. Nafi näki viisaampana pysyä poissa tieltä ja seurasi vain sivusta kummastuneena Nanan touhuja. Lisko ei ollut ennen nähnyt tällaista kassin ja nyssäkän määrää, ei tällaista lajittelua, laskeskelua, järjestämistä ja pakkaamisesta. Punainen häntä viuhtoi levottomasti. Nafi tiesi jotain olevan tapahtumassa, mutta se ei tiennyt mihin varautua.
Nafin yllätykseksi he olivat lähteneet vielä iltapäivän loppupuolella ulos. Lämpimästä säästä huolimatta Nana oli kietoutunut viittaan ja peittänyt päänsä hupulla, jonka sisässä oli turhankin kuuma, mutta Nafi ei halunnut lähteä emäntänsä olkapäältä minnekään. He kulkivat oudoissa paikoissa, joissa tuoksui ja kuului monenlaisen otuksen ääniä. Jokaisen pysähdyksen ja kaksijalkaisten kanssa keskustelun jälkeen lisko tunsi Nanan olevan entistä tuskaisempi. Jokin oli huonosti, Nafi ei vain tiennyt edelleenkään mikä. Heidän eiliset rauhansa rikkojat olivat lähteneet eivätkä palanneet ja kaiken olisi pitänyt olla taas hyvin, mutta niin ei vain ollut.
He viipyivät hieman pidempään paikassa, jossa hirnunta ja määkiminen olivat jatkuvaa ja raastoivat liskon hermoja. Se pälyili ympärilleen hupun kätköistä levottomasti joka puolella näkyviä, enemmän ja vähemmän karvaisia otuksia. Lopulta Nafi tunsi Nanan hartioiden rentoutuvan ja kotimatka alkoi.
"Haemme tuolta uuden ystävän huomenna", Nana supisi hiljaa liskolle heidän käännyttyään pihatieltä kujalle ja jäätyään kahden. Kunpa vain Nafi olisi ymmärtänyt mitä haltia yritti sanoa. Jokin oli nyt hieman paremmin, se oli ainut asia jonka lisko tiesi.

*

Nukkumisesta oli turha haaveilla. Nana oli tiennyt sen, mutta istuutunut silti sängylle auringon laskun jälkeen jalat koukistettuna ja päänsä seinään nojaten, kun mitään tekemistä ei enää ollut. Nyt hän katseli kuinka Nafi tuhisi ja värisytti siipiään unissaan. Haltia katseli aina vain eikä itse edes haukotellut. Ulkona oli ollut pimeää jo hyvän tovin, mutta raollaan olevasta ikkunaluukusta kajasti heikkoa kesäyön valoa. Se piirsi huoneen ääriviivat esiin, mutta jätti yksityiskohdat tyhjiksi, harmaiksi aukoiksi. Nana toivoi, että hänen mielensä olisi voinut tehdä saman. Ettei hänen olisi tarvinnut muistaa viimeisen vuorokauden tapahtumia näin selvästi. Sitä oli yhtä turha toivoa kuin unta.
Haltia oli kadottanut ajantajun eikä tiennyt oliko lähempänä auringonlaskua vai nousua noustessaan itse ja istuutuessaan makuuhuoneen pienen työpöydän ääreen. Nafi heräsi oitis ja pienten venyttelyjen jälkeen lennähti perässä pöydälle. Nanan vasta kurotellessa kynttilää kohti lisko jo tuhautti siihen liekin. Sitten se hyppäsi haltian syliin, käpertyi kerälle ja nukahti uudestaan. Nana kaivoi pöydän laatikosta esiin palan kirjepaperia, musteen ja sulkakynän. Upotettuaan kynän musteeseen hän jäi epäröimään jo ensimmäisen sanan jälkeen. Mustepisara tipahti ja levisi pieneksi läikäksi paperin yläreunaan sulkakynän huojuessa epäröiden sen yllä.
Hetken päästä pöydällä oli kolme myttyä ja neljäs tyhjä arkki haltian edessä. Nanalla ei ollut tapana tuhlata, mutta tällä kertaa hän ei välittänyt. Neljäskin paperi alkoi täyttyä hiljalleen haltian pienestä, tasaisesta kirjoituksesta. Tämäkään lopputulos ei tuntunut sopivalta, mutta paremminkaan Nana ei uskonut osaavansa sanottavaansa kirjoittaa. Nafi heräsi haltian sipaistua allekirjoituksen kirjeen alalaitaan ja samassa Nana tajusi jotain puuttuvan. Pienen elehtimisen ja usean kummastuneen oranssin vilkaisun jälkeen Nafi viimein teki mitä siltä odotettiin. Myös tämä oli jotain, mitä se ei voinut ymmärtää, mutta se vaikutti sen emännästä ilmeisen tärkeältä.
Nana taitteli paperin kirjeeksi ja sinetöi sen kiinni vahaan painetulla sukunsa tunnuksella: pyöreää sinettiä myötäilevällä kahdella kaarevalla laventelin oksalla, jotka olivat alhaalta ristissä. Siitä oli kauan, kun hän oli edellisen kerran tarttunut sukunsa sinettileimasimeen, mutta nyt se tuntui jotenkin sopivalta. Etupuolelle hän kirjoitti yhden sanan: Vareo.
Nana tiesi loukanneensa Vareota. Järkytyksestään toivuttuaan hän oli ymmärtänyt kuinka väärin oli tehnyt ja halusi hyvittää sen. Juuri nyt Nana halusi vain pois, mutta kaiken Vareon tekemän jälkeen mies oli ansainnut edes tämän, selityksen kirjeessä. Vareo oli ansainnut tietää miksi ja minne. Nana ei halunnut miettiä heidän viimeisintä hetkeä vaan uskoa kaikkeen muuhun tapahtuneeseen ja siihen peilaten luottaa tiedon Vareolle. Ehkä se auttaisi Vareota miettimään miksi ja minne mies itse oli menossa.

Vareo,

Olen pahoillani.
Sanoin ettet ymmärrä, mutta ymmärsit enemmän kuin minä. Nyt minäkin ymmärrän. Sen takia minun on mentävä.
Parantaminen on kaikki mihin luotan itsessäni ja nyt pelkään menettäneeni sen. Niinpä lähden kohti Dionea ja oppilaitosta, josta toivon löytäväni apua. Löytäväni itseni uudelleen. Toivon pääseväni tekemään jotain hyvää, jolla sovittaa omat virheeni. Kuten tämän, hyvästin vain kirjeitse.
Toivon, että löydät jotain muuta kuin mitä Phoebella on nykyään tarjota. Sinä ansaitset enemmän, muista se.
Emme unohda sinua.
Kiitos ja anteeksi, kaikesta.

Nana


Allekirjoituksen kruunasi sen alapuolella, paperin reunassa oleva pikkuruinen tummunut läikkä - Nafin oma puumerkki, jonka se oli paperiin henkäissyt.

Nana päätti jättävänsä kirjeen aamulla majataloon, jossa Vareo oli kertonut nyt asuvansa. Koska Zahir ei ollut tullut kolistelemaan enää hänen oveaan, haltia halusi uskoa, että maagikko oli viisaampi kuin syyttäisi heitä tapahtuneesta. Nanalle riittäisi tieto, että Vareo oli nähty majatalossa, jolloin mieskin olisi kunnossa, ja että joku välittäisi hänen kirjeensä tuolle. Sitten haltia olisi valmis lähtemään. Kunhan vain huominen jo koittaisi.

*

Samalla hetkellä, kun majatalon ovi sulkeutui Nanan takana, nousi yksi tavernan asiakkaista ylös ja suuntasi tiskille. Mies ei ollut sisään tullessaankaan erityisesti uhkunut ystävällisyyttä, mutta nyt tavernan pitäjä näki katseensa mieheen kohottaessaan jotain muutakin kuin synkän tuijotuksen. Joko olut oli ollut erityisen hyvää tai tuo mies oli löytänyt yhtäkkiä jonkin muun syyn tuolle kalpealle hymyn varjolle kasvoillaan.
"Se kirje, jonka tuo naikkonen jätti, on minun ystävälle. Annahan kun toimitan sen eteenpäin."
Siinä siis syy tuolle kylmälle hymyntapaiselle. Tavernan isännällä oli paha tunne siitä, ettei tämä ollut pyyntö jonka voisi sivuuttaa, mutta hänen olisi yritettävä kuitenkin.
"Kiitosta vaan, mutta se ei ole tarpeen. Asiakkaani saa kirjeen kun palaa, kuten neiti pyysi."
"On meidän molempien eduksi, jos minä vien kirjeen. Usko pois." Uskottava isännän olikin, kun likainen mutta iso puukko napsahti näkyviin pöydälle heidän väliinsä. Isäntä piti kiinni asiakkaittensa yksityisyydestä, mutta silläkin oli rajansa. Ei hän yhden pahaisen kirjeen takia ottaisi puukkoa kylkeensä.
"Ehkä se onkin parempi, että hän saa kirjeen ystävän kautta", isäntä totesi yhtä rauhalliseen ääneen kuin muukin keskustelu oli käyty ja työnsi tiskin alta esiin vetämänsä kirjeen miehen likaiseen kouraan. Kukaan tavernassa ei osannut kiinnittää tilanteeseen huomiota.
"Ehdottomasti parempi", synkkä mies totesi nyökäten ja väläytti keltaisen ja harvenneen hammasrivistönsä kiitokseksi tavernan isännälle ennen kuin sujautti sekä puukon että kirjeen taskuihinsa ja lompsi ulos. Kirje epäilemättä pääsisi hyvin pian perille, mutta aivan eri käsiin kuin se oli tarkoitettu.
Noita käsiä koristaisivat lukuisat sormukset ja sisältöä tutkisi violettiin vivahtava, kylmäkatseinen silmäpari.

Locked