Katkera sovinto

Ceresin suurin asuttu saari Triton on useamman kaupungin, sataman ja teiden verkko, ja lähes kokonaan omavarainen hallintoaan myöten. Lisäksi saaristoihin lasketaan pohjoisessa sijaitseva syrjäinen Calibanin saaristo ja sen kaksi asuttua saarta, sekä kokonaan asuttu Itärannikon saaristo, joka on Dionen tärkeä kauppakumppani.
Post Reply
User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 680
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Katkera sovinto

Post by Tinanja » Mon Sep 16, 2019 9:36 pm

Sarya tuhahti hiljaa letittäessään hiuksiaan paksulle, tasaiselle letille. Liikkeistä näki, miten ärtynyt tämä oli - letistä tuli kireä, ja tuo näytti kaikenkaikkiaan hyvin tyytymättömältä siihen, ja kaikkeen muuhunkin tekemiseensä. Haltianainen seisoi laivan keulassa katsomassa loppumattomalta näyttävää merta kaiken ärtymyksensä keskellä yrittäen rauhoittua siihen niin tuttuun, loppumattomaan näkyyn. Jos jokin tässä maailmassa näytti pysyvän ennallaan, se oli meri kaikkine omine oikkuineen. Perämies tiesi, että viimeistään vuorokauden päästä Dionen rantaviiva olisi jälleen näkyvissä - aivan yhtä varmasti kuin valkohiuksinen kaksikko jatkaisi mykkäkouluaan keskenään. Mirayan mykkäkoulu ei tuntunut läheskään niin ongelmalliselta kuin Rayashin ylimääräiset reaktiot tilanteen aiheuttaman stressin vuoksi. Sarya uskoi, että aiempi välikohtaus lähes Drienen satamassa oli ollut vain vuorenhuippu sitä kaikkea pientä ja suurempaa tiuskimista ja kiukuttelua kohtaan. Sarya tiesi sen, koska oli saanut siitä jo itsekin osansa. Ne pienet, ärtyneet tuhahdukset ja katseen kääntämiset tuntuivat varmasti myös miehistössä, ja tilanteeseen oli jo pelkästään laivankin vuoksi saatava muutos. Puhumattakaan miehistöstä, tai näistä kahdesta itsestään.

Tälle oli saatava muutos, ja nimenomaan nyt heti, välittömästi eikä huomenna, tuo ajatteli kääntyessään kannoillaan.

Valkoisen Lohikäärmeen portaat narisivat Saryan astellessa kannen alle ja Mirayan hyttiin, jossa tiesi naisen työskentelevän tähän aikaan päivästä. Haltianainen ei edes koputtanut, kun astui sisälle hyttiin, ja paiskasi oven perässään kiinni. Perämiehen suoraselkäinen olemus huokui auktoriteettia, jonka tämä oli vuosien varrella laivalla työskennellessään kerännyt. Ilme oli vaativa, päättäväinen, kun tämä käänsi viimein katseensa pöydän takana istuvaan Mirayaan. Muutama ripeä askel veivät tämän työpöydän eteen naisen nojautuessa sitä vasten, samalla nojautuen lähemmäs Mirayaa.
“Nyt sinä kuuntelet sanaakaan sanomatta”, Sarya ilmoitti kuivasti, tuijottaen värähtämättäkään Mirayaa syvälle suoraan silmiin. Hänen sanoistaan ei jäänyt epäselväksi, ettei niitä vastaan kannattanut väittää - ei ainakaan juuri nyt. Yleensä hyvin rauhallisen, toisinaan etäisenkin oloisesta haltianaisesta ei ollut sen päätäväisyyden ja auktoriteetin takana jälkeäkään sillä hetkellä.

“Ensimmäiseksi, Ray ei osaa sopeutua tähän kaikkeen, varmasti hän hakee kultaista keskitietä yhtä lailla kuin mitä sinäkin yrität. Yht’äkkiä hänen arkensa ja elämänsä heitetään ylösalaisin, kun hän itse ei ole edes käsitellyt kaikkea menneisyyttään omassa pienessä kuplassaan”, Sarya heilautti kättään tyytymättömänä ja kohottautui suoraksi, edelleen pitäen katsekontaktin tiukasti Mirayassa. “Vielä muutama kuukausi sitten hänellä ei ollut mitään aavistustakaan sinusta”, nainen lopetti hetken tauon jälkeen vain vetääkseen uudelleen henkeä, kuin saaden lisää tuulta purjeisiinsa.

“Toiseksi, kyse ei ole siitä, ettei Ray, tai kukaan muukaan täällä halua kertoa asioita, eikä siitä, että asioita pitäisi salailla, vaan siitä, että te olette tunteneet toisenne muutaman kuukauden. Siitä, että on tapahtunut paljon niiden kolmen kuukauden aikana - teistä, tai mistään muusta puhumattakaan, ja te molemmat, myös Ray, yrittää sopeutua uuteen tilanteeseen”, nainen näytti vakavoituvan jatkaessaan. “Ja… jos vuodet ovat hänelle opettaneet jotakin, yksi niistä tärkeimmistä opetuksista on pitää asioita omana tietonaan. Siitä huolimatta tiedät käytännössä kaiken, mitä laivalla tapahtuu, myös sen, mitä miehistön silmiin ei lasketa”, Sarya huomautti ja osoitti ohimennen Mirayan pöydällä auki olevaa kirjanpitokirjaa, papereita ja sopimuksia, joita tämä oli läpikäymässä. Laivalla oli vain viisi henkilöä, Miraya mukaanlukien, jotka tiesivät salakuljetuksesta - Rayn, Saryan, Eldrinin ja Airdanin elämäntyöstä laivalla.
“Kolmanneksi, siitä huolimatta, miten paljon Ray rakastaa sinua, miten paljon hän haluaa suojella sinua maailmalta ja siltä, mihin hänen oma elämänsä on hänet johtanut, hän on kiusallisen tietoinen siitä, ettei voi. Etkä voi syyttää häntä siitä… Tämä on teille molemmille, ja myös kaikille muille asiasta tietäville uusi tilanne.”

“Ja viimeiseksi… miten paljon olet kertonut hänelle omasta elämästäsi? Miten paljon hän tietää sinusta, ja miten paljon sinä tiedät hänestä, hänen laivastaan, ja kaikesta, mitä täällä tapahtuu? Tarvitsette molemmat aikaa, jota teillä ei ole ollut”, Sarya sanoi hiljaa, huokaisten syvään.
“En jaksa uskoa, että kiukuttelusi, ja tämä lapsellinen mykkäkoulu johtuvat siitä, että sinulle ei ole kerrottu mitään, vaan ihan jostain muusta. Mutta sinun on itse selvitettävä se Rayn kanssa, sillä tällä hetkellä hän epäilee, että kun ankkuri lasketaan alas Dionen päässä, hän ei näe sinua enää koskaan”, perämies totesi seistessään edelleen yhtä suoraselkäisenä ja kulmat hieman kurtussa siinä Mirayan ja tämän työpöydän edessä kuin ei olisi huomannutkaan laivan keinumista aallokossa. Tuuli oli nostattanut aallonkorkeutta sen verran, että sen alkoi huomata, mutta myrskystä ei ollut ainakaan vielä tietoakaan.
“Ja olen varma, ettet halua aiheuttaa sellaista sydänkohtausta hänelle.”

“Sinun isäsi on niin jumalattoman ylpeä, ettei tule aloittamaan keskustelua, mutta sinä menet tämän jälkeen suoraan hänen hyttiinsä ja keskustelet hänen kanssaan… Ja anna hänelle aikaa”, perämies totesi viimein kuivasti pienen tauon jälkeen - hetken aikaa oli tuntunut siltä, että Saryan avautuminen oli jo lopusssa. Nähdessään, miten Miraya avasi suutaan jo vastalauseeksi, kohotti kulmiaan ja katsoi tuota tuimasti. Katseessa oli jotain hyvin kovaa, hyvin auktoriteettista. Siinä hetkessä ei olisi ollut vaikeuksia kuvitella tuon naisen olevan koko laivan kapteeni - ainakin välillä hän tuntui olevan siellä työskentelevien lapsenvahti, jollei muuta.

“Tiedän, jos et kävele tästä suoraan Rayn hyttiin”, Sarya jatkoi vielä väistäen viimein ovelta, ja hitaasti kohottaen sormensa osoittamaan portaikkoa kohden, kun oli vetänyt oven auki. Katse kertoi, ettei nainen hyväksyisi vastalauseita.

User avatar
Kide
Posts: 526
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Katkera sovinto

Post by Kide » Fri Sep 20, 2019 8:32 pm

Miraya oli palannut Valkoiselle Lohikäärmeelle vasta juuri ennen sen lähtöä. Laivalla hän oli ollut kuin ei siellä olisikaan. Mirayaa tuskin oli nähnyt, niin visusti hän oli pysytellyt omassa tai työhytissään, ja silloin kun hän oli muiden näkyville astunut, ei hänelle tyypillisestä huolettomasta ja räiskyvästä persoonasta ollut näkynyt haiventakaan. Laivamatka oli Mirayan osalta kuin viikon mittainen hautajaissaattue, muut eivät vain tienneet kuka oli kuollut. Tai paremminkin mikä.
Viikko laivalla oli madellut eteenpäin ärsyttävän hitaasti. Rayashia ei ollut näkynyt ja Saryaakin Miraya oli vältellyt onnistuneesti. Nyt oli jäljellä enää yksi päivä ja hän pääsisi maihin Dionessa. Tästä helpottavasta ajatuksesta huolimatta Mirayan vatsanpohjalla kasvanut inhottava möykky tuntui aina vain raskaammalta. Se muistutti siitä, ettei Miraya pitänyt selvittämättömistä asioista, mutta mieluummin hän jatkoi tuon möhkäleen sietämistä kuin alentui avaamaan suunsa ensin. Jos Rayashilla ei ollut hänelle asiaa, ei ollut hänelläkään Rayashille. Ja tästä puhelakosta Miraya oli kärkäs vetämään omat johtopäätöksensä kuten kaikesta muustakin. Ehkä hänen isänsä vain odotti, että Miraya häipyisi laivalta. Ehkä mies toivoi sitä.

Todennäköisesti Mirayan myrskyisä olemus oli saanut kaikki pysymään loitolla, eikä häntä oltu häiritty koko viikon aikana edes kirjanpitäjän roolissa. Yksinäiseen hiljaisuuteensa jo turtuneena työhytin oven yllättävä avautuminen sai Mirayan säpsähtämään niin että paperit kahisivat hänen käsissään ja tuoli narahti hänen heilahtaessaan katsomaan tulijaa. Hänen yllättynyt katseensa kivettyi nopeasti ilmeettömäksi muuriksi, kun siniset silmät näkivät tulijan. Vai että oli neiti mekonostajalla otsaa olla ensimmäinen, joka hänen puheilleen pyrki. Puhtaasti työasioissa varmasti, oli Mirayan ensimmäinen uskomus, ja hän suoristi asentoaan pöydän ääressä ryhdikkäämmäksi.
Miraya piti asentonsa, vaikka hänen olisi tehnyt mieli painautua taaksepäin Saryan nojautuessa pöytää vasten ja häntä kohti sellainen ilme kasvoillaan, joka kertoi ettei kyse ollutkaan työasioista. Miraya puri hampaitaan yhteen niin että hänen korvissaan natisi valmistautuessaan siihen, mitä perämies hänen niskaansa oli tulossa ryöpsäyttämään. Haltianaisen naamasta päätellen se olisi jotain kylmempää kuin talvinen merivesi.
Miraya olisi halunnut sanoa vastalauseensa jo Saryan ensimmäiseen tokaisuun, jos ei muusta niin silkasta tottumuksesta, mutta jokin perämiehen olemuksessa sai hänen sanansa kuihtumaan kurkkuun. Miraya kohottautui entistä suoremmaksi ja nosti kädet puuskaan eteensä kuin merkiksi siitä, että kuuntelu ja uskominen olivat kaksi eri asiaa, joista jälkimmäisestä Miraya päättäisi aivan itse. Oikeastaan oli jo päättänyt, sillä hän arvasi kyllä mitä tämä yksipuolinen vuodatus tulisi koskemaan. Mutta sitä hän ei tiennyt, miltä kannalta Sarya olisi asiansa kanssa liikkeellä.

Alkuun kuulosti siltä, että Mirayan pahimmat pelot kävivät toteen ja häntä ei enää haluttu tänne. Että Rayash ei halunnut elämäänsä enää lisää tätä sotkua, joka menneisyydestä ilmestyi likaamaan hänen puhtaaksi kiillotettuja saappaitaan. Miraya puri hampaitaan entistä tiukemmin yhteen ja siristi silmiään, jottei olisi paljastanut kuinka syvälle sanojen aiheuttama väärinkäsitys häntä pisti.
Se, miten Sarya saarnaansa jatkoi, olikin yllätys. Miraya sai pidettyä ilmeensä kurissa ajoittaisia kulmien kurtisteluita lukuunottamatta, kunnes perämiehen kolmas asia venähdytti valkoisten kiharoiden reunastamia kasvoja selvästi. Koko yksinpuhelun lopputulos oli aivan erilainen kuin mihin Miraya oli varautunut ja hän alkoi tahtomattaan liikehtiä levottomasti tuolillaan. Kaikki päätyikin siihen, mitä Miraya oli isäänsä tutustuttuaan halunnut: vain tietää olevansa sittenkin tärkeä. Osa perämiehen lopuista sanoista meni sivu Mirayan hyrräävien ajatusten, osaan hän tarttui sitäkin tiukemmin.
Sen sijaan, että Rayash olisi kokenut helpommaksi Mirayan lähdön, mies pelkäsikin sitä.
Oli myös totta, että Mirayalla itsellään oli varmasti yhtä paljon vielä kerrottavaan isälleen kuin Rayashilla tyttärelleen.
Siitä, kuka tässä oli lapsellinen ja kiukutteli, Mirayalla oli oma näkemyksensä, jonka hän kuitenkin piti visusti itsellään ja istui loppuun asti hiljaa Saryan varoittavan katseen alla. Kaikesta kuulemastaan huolimatta isäänsä tullut tytär ei pitänyt siitä, että hänen piti olla ensimmäinen, joka lähti kävelemään toista vastaan. Mutta Miraya tiesi myös, ettei Sarya uhkaillut turhaan - perämieskin tiesi kaiken mitä tällä laivalla tapahtui. Ja ennen kaikkea Miraya halusi kuulla ja nähdä, olivatko Saryan sanat myös todella Rayashin ajatuksia.

"Yhdessä asiassa olet oikeassa, hän on jumalattoman ylpeä. Yksi hemmetin itsepäinen pässi, itsepäisin mitä olen tavannut." Toki Miraya ei ollut tavannut itseään ulkopuolisen silmin.
Ne olivat ainoat asiat, jotka Miraya sanoi. Sitten hän nousi liioitellun hitaasti, oikoi kaikessa rauhassa hameenhelmojaan, siirteli hieman papereitaan ja lopulta käveli hytistä ulos Saryaan enää katsomatta. Oma kova pässinpäänsä ylpeästi pystyssä.
"Silti minäkin rakastan häntä", Miraya huomasi ajattelevansa, mutta ei antanut sen näkyä kasvoillaan. Hän pyrki viimeiseen asti olemaan näyttämättä sitä kuinka vahva vaikutus Saryan sanoilla oli ollut, sillä Miraya ei todellakaan ollut unohtanut eikä tämä paikannut sitä, kuinka perämies oli häntä vedättänyt. Kuinka monta tilaisuutta Saryalla olisikaan ollut kertoa hänen ja Rayashin... yhteisistä hetkistä... mutta haltia oli jättänyt ne tietoisesti käyttämättä. Mirayan mielestä asia olisi ollut sillä selvä. Sitten hän olisi tiennyt ja se olisi riittänyt. Sitä hän ei vaivautunut miettimään, kuinka kiusallista se olisi Saryalle itselleen ollut.

Miraya todella suuntasi suorinta tietä kapteenin hyttiä kohti ajatukset edelleen surraten. Sarya oli sanonut Rayashin rakastavan Mirayaa. Ei vain välittävän, vaan rakastavan. Nuo sanat jäivät takomaan Mirayan päänsisälle ja hän yritti ymmärtää. Hän yritti uskoa kuulemaansa niputtaen mielessään kaikenlaista Rayashin kanssa näkemäänsä ja kokemaansa. Ja oliko totta, että heidän peloton kapteeninsa pelkäsi tällä hetkellä mitä tapahtuisi heidän palattuaan Dioneen? Odottiko Ray helpotuksen sijaan kauhulla Mirayan jättävän Valkoisen Lohikäärmeen taakseen viimeisen kerran? Oliko tämä kaikki vaikuttanut Rayashiin niin vahvasti, että Saryan piti puuttua tilanteeseen, mitä ilmeisemmin Rayashin selän takana ja omasta tahdostaan? Vai oliko tämä sittenkin vain Saryan näkemys asioista?
Kaiken tuonkin jälkeen, Rayashin hytin oveen koputettuaan, saatuaan luvan astua sisään ja nähdessään isänsä, Mirayan mielessä pyörineet ajatukset, pelot ja epäilykset tiivistyivät yhdeksi hyvin karuksi ja hyvin suoraksi kysymykseksi, joka vain pöllähti ulos hänen suustaan.
"Mitä minä olen sinulle?"

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 680
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Katkera sovinto

Post by Tinanja » Sat Sep 21, 2019 7:49 pm

Sarya vain hymähti Mirayan sanoille, mutta ovea kohden osoitettu käsi ei värähtänytkään Mirayan lähtiessä portaita kohden.

*

Hytin ja laivan kosteus oli lohduttavan tuttua, kun Rayash istui seinään pulttun sänkynsä laidalla. Mies oli pukeutunut suoriin, tummanvihreisiin pellavahousuihin, joiden lahkeet ylsivät hieman tämän polvien alapuolelle. Suora, puolihihainen tunika jatkoi samaa pellavaista linjaa, mutta oli väriltään lähes musta. Hyvin yksinkertaista, hyvin mukavaa. Näytti siltä, että vaikka aamu oli jo pitkällä, ei kapteeni ollut syönyt hyttiin tuotua aamiaistaan, eikä harjannut yön yli letillä olleita hiuksiaan vielä. Lattialankut näyttivät aina yhtä tasaisilta, ja yhtä kuluneilta, ja laivan keinunta tuntui aina yhtä lohduttavalta, tutulta. Mutta aamiainen oli silti koskemattomana kapteenin pöydällä, hiukset harjaamatta ja päivän asu valitsematta. Vielä muutamia kuukausi sitten Rayashin elämä oli ollut hyvin rauhallista. Normaalia. Kesän matkat olivat olleet edessäpäin, sopimukset jo solmittu ja Lohikäärme kunnossa merille lähtemistä varten. Sitten tapahtui Miraya. Rakuza. Kauppakillan kokous. Aldar. Celian. Rayash tiesi, että mitä ikinä Rakuza keksisi, mitä Aldar keksisi, mitä hallitus keksisi, hän pärjäisi politiikan ja veljensä kanssa. Miraya oli tullut myrskytuulen lailla kääntänyt hänen elämänsä ylösalaisin. Eikä Rayash voinut mitään sille, että tyttö oli kuin isänsä ja äitinsä. Kaiken sen tulen ja tappuran alla Rayash tiesi olevan toinen, jonka maailma oli muuttunut viimeisten kuukausien aikana.

Nyt…. hän oli rikkinäinen kasa tunteita, ajatuksia, ja pelkoa, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Kuvitellutkaan tuntevansa. Se oli heittänyt miehen maailman ylösalaisin.

Muistutus, jonka hän oli ansainnut, oli tullut jo heti heidän lähdettyään Drienestä Dionea kohden. Rayash ei ollut enää varma, oliko hän ansainnut kapteenin manttelinsa toimimalla, kuten viimeisten parin viikon aikana oli toiminut. Perämies oli aina yhtä itsepäinen siitä, että hänestä ei tulisi kapteenia, mutta Rayash tiesi Saryan olevan viime kädessä se, joka komensi häntä, ja koko laivaa tarpeen niin vaatiessa. Sarya oli se itsenäinen, elämäänsä hallitseva henkilö, jota koko laiva tarvitsi tässä tilanteessa… ja kuinka väärässä Rayashin ajatukset Saryasta sen osalta olivatkaan kirjeen poltellessa Lohikäärmeen syvimmässä salalokerossa, josta edes Rayash ei tiennyt. Toinen muistutuksista oli tullut Drienellä, ennen Saryan tiukkoja sanoja. Valkea hiuspehko oli kadonnut sataman vilinään hänen ripittäessään nuorta Jonahia. Virhe, joka tuolle oli sattunut, oli vaarallinen… mutta ei ehkä sellaisen saarnan kaltainen. Se oli kuitenkin todennäköisesti loppujenlopuksi ollut hyödyllinen niin laivalle kuin kapteenille itselleenkin - matka ja Drienen satamassa pysähtyminen olivat sujuneet kuin tanssi. Tanssi, jonka normaaliutta ja huolettomuutta kapteeni oli kaivannut elämäänsä koko kesän ajan.

Isray nokki kauranjyviä ikkunalaudalla olevasta kiposta kieltämättä tyytyväisenä, kuin tietäen että he olisivat pian satamassa. Linnun mustat sulat kiiltelivät veden kautta sisälle heijastuvista auringon säteistä, kun lintu tarkkaili ympäristöään syömisen, ja sukimisensa lomassa. Tämän lopettaessa tekemisensä ja kääntäessä katseensa ovea kohden kohotti kapteenikin katseensa sileäksi kuluneita lattialautoja arvioimasta. Vierailu, jota hän ei ollut uskonut näkevänsä. Hän oli jo monta kertaa ehtinyt kuvitella valkean hiuspehkon katoavan Dionen satamasta alkaville kujille, koskaan enää näyttäytymättä Lohikäärmeellä tai sen läheisyydessä. Että hänen elämänsä, jota hän oli kaksikymmentä vuotta rakentanut ilman tietoakaan Mirayasta, lapsesta, oli nyt sotkenut tämän. Suhde Saryan kanssa. Ystävyyssuhde, joka oli niin paljon muutakin.

Kuten Sarya oli sanonut, tässä… oli niin paljon muutakin. Niin paljon tapahtumia, liikkuvia osia… ja nuori nainen, joka oli ensimmäistä kesäänsä merillä. ja hän… joka ei osannut ohjata tätä kuten osasi laivaansa.

“Jotain, mitä en kuvitellut koskaan saavani”, Mirayan kysymys ei ollut jättänyt kapteenia sanattomaksi. Hitaasti tämä kohotti katseensa tyttäreensä kuullessaan oven sulkeutuvan. Syvä huokaus karkasi Rayashin huulilta miehen noustessa seisomaan. Mies avasi hitain liikkein, sanaakaan sanomatta vaatearkkunsa ja otti sen perältä pullon viiniä.
“Erityistapauksia varten. Vuosikertaa, maissa maksettaisiin tästä maltaita”, tuo totesi hiljaa, tuhahtaen ironisesti, pöytälaatikostaan kaksi kulunutta juomalasia noukkien. Tämä ei ollut tilanne, jossa hän oli kuvitellut avaavansa pullon, mutta… hän ei uskonut parempaa tilaisuutta tulevan koskaan. Pian kapteeni oli korkannut viinipullon, kaatanut tumman, syvänpunaista juomaa lasit täyteen. Täyteläinen, vanhan ja voimakkaan viinin tuoksu täytti hytin ennen avoimesta ikkunasta ulos leijailuaan. Kapteeni ojensi sanaakaan sanomatta Mirayalle toisen laseista ennen kuin istui työpöytänsä reunalle. Sen lattiaan ruuvatut jalat narahtivat tyytymättömänä miehen painosta.

“Entä… mitä minä merkitsen sinulle?”

User avatar
Kide
Posts: 526
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Katkera sovinto

Post by Kide » Wed Sep 25, 2019 4:26 pm

Rayash vastasi jo ennen kuin nosti katseensa. Isänsä silmissä ja koko olemuksessa Miraya huomasi tänään olevan jotain erilaista. Pöydän takana ei istunutkaan kapteeni vaan ihminen. Miraya käveli pöydän ääreen hitaasti. Varovasti kuin olisi lähestynyt Rayashia ensimmäistä kertaa, kuin ei olisi tuntenut miestä lainkaan. Hän pysähtyi odottamaan parin askeleen päähän massiivisesta työpöydästä tietämättä mitä Rayash aikoi. Tietämättä mitä tästä keskustelusta seuraisi. Hän oli ollut yllätys, jotain mitä Rayash ei ollut odottanut kuten hänkään ei ollut koskaan odottanut näkevänsä isäänsä. Sen Miraya jo tiesikin, mutta millainen yllätys hän oli, odotti vielä vastaustaan.
Rayashin arkun eteen kumartuneesta selästä Mirayan katse siirtyi laahaamaan kapteenin pöydän yli. Miraya huomasi pöydälle jääneen aamupalan, puuron, jonka kuivahtanut pinta kertoi sen olleen siinä jo hyvän tovin. Täysin koskematta. Yhtä koskematta kuin Rayashin sojottavat hiukset. Miraya ei ollut ennen nähnyt noita valkoisia suortuvia noin sekaisin ja tunsi yllättäen syvää katumusta siitä, ettei ollut tullut isänsä juttusille aiemmin.
Miraya oli sutaissut omat hiuksensa niskaan löysälle nutturalle, josta muutama suortuva oli jo karannut kutittelemaan naisen korvia ja ohimoita. Yllään hänellä oli tänään yön sininen mekko ja samaa sävyä oleva korsetti, jotka tummuudessaan lähentelivät Rayashin paidan sävyä. Yksinkertaiset kirjailut olivat mustia ja erottuivat tummansinisestä kankaasta lähinnä kiiltonsa ansiosta. Meikkiä Mirayalla ei tänään ollut kasvoillaan juuri lainkaan - ei hän ollut olettanut näkevänsä tänään muita kuin laivan kokin, joka sekin oli koko paluumatkan pitänyt katseensa Mirayan sijasta mieluummin lattiassa tai puukauhassaan.

Miraya seurasi kuinka Rayash kaatoi heille viiniä, mutta ei sanonut mitään. Katseli vain ja otti sitten pikarin vastaan varovaisesti. Miraya pysyi edelleen yhtä tiukasti lattiaan pultattuna kuin pöytä, jonka kulmalle Rayash istui. Mies ei istunut tuolilleen pöydän taakse kuin kapteeni, hän istui huolettomasti narisuttamaan itse pöytää. Edelleen kuin tavallinen ihminen.
Oli Rayashin vuoro kysyä ja Mirayan poski mutristui hänen purressaan sen sisäpintaa. Hän oli yhtäkkiä tänne astuessaan tiennyt mitä halusi kysyä, mutta ei ollut itse valmistautunut vastaamaan samaan. Mutta sitten, yhtä yllättäen ja yhtä nopeasti kuin kysymys oli karannut hänen huuliltaan, löytyi niille myös jostain vastaus.
"Jotain, mitä tietämättäni toivoin."
Viinilasista nousi huumaava tuoksu, mutta se ei onnistunut varastamaan Mirayan ajatuksia vaikka pikarin sirot ja ajan patinoittamat kaiverrukset yhdessä syvänpunaisen juoman kanssa hänen katseensa hetkeksi puoleensa vetivätkin. Hän ei maistanut viiniä, haistoi vain yhdellä pitkällä ja syvällä hengenvedolla ja nosti sitten silmänsä hitaasti takaisin isäänsä. Pohjattoman sinisiin silmiin näytti mahtuvan loputtomasti kysymyksiä ja epäilyksiä.
"Et tiennyt saavasi, mutta halusitko?" Miraya piti pienen tauon ja korjasi hiljaa: "Haluatko?" Oliko Miraya, sellainen kuin oli, sitä mitä Rayash halusi vai sittenkin pettymys kerta toisensa jälkeen? Oliko Rayash tänään enemmän ihminen kuin kapteeni, koska ei enää pian olisi Mirayan kapteeni vai sittenkin koska oli myös isä? Oliko Sarya oikeassa, mihin niin moni asia muutenkin viittasi? Mirayan olisi pitänyt luottaa siihen, mutta hän ei voinut olla epäilemättä. Hän halusi olla isänsä arvoinen, mutta epäili eniten itseään. Hän epäili tätä kaikkea, heidän mahdollisuuksiaan onnistua luomaan luottamus ja pysyvä side, kun niin moni asia keikutti tätä laivaa ja ravisutti heitä kahta. Kun niin moni asia vaati kärsivällisyyttä ja aikaa, ja niistä kumpaakaan ei tuntunut olevan tarjolla tarpeeksi.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 680
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Katkera sovinto

Post by Tinanja » Wed Sep 25, 2019 6:13 pm

“Elämäni on ollut kivinen ja yksinäinen… Olen tehnyt niin monia uhrauksia asemani eteen, enkä usko, että tämänkesäinen sopimus Rakuzan kanssa on viimeinen niistä… Olen kerännyt niin monia vihollisia vuosien varrella… Ja ajattelin vielä vuosi sitten, että kenenkään ei tarvitsisi enää tulla kaiken tämän keskelle vierelleni seisomaan… Ja silti sinä seisot kaikesta huolimatta”, mies tuhahti hiljaa, mutta pienenpieni hymy kareili tämän suupielessä.
“Olisin halunnut tietää sinusta kaksikymmentä vuotta sitten, en tänä vuonna. Olisin halunnut olla osa elämääsi aiemmin… Mutta nyt…”, Rayash kohotti hitaasti katseensa Mirayaan. Niin, mitä hän halusi? Pitää Mirayan lähellään, olla se isä, joka hän ei koskaan ollut aiemmin voinut olla? Tarjota tälle jonkin paikan, johon palata aina, tilanteesta ja päivästä riippumatta? Jonkun, joka katsoisi tuon olan yli niin, ettei tämän tarvitsisi?
“Mutta… olen valmis kulkemaan myös tätä tietä eteenpäin… mikäli se on jotakin, mitä myös sinä haluat”, mies antoi viimeisten sanojensa olla lähes kuiskauksia, ja tämä oli jälleen laskenut katseensa alas lattiaan.

“Tiedäthän, että vaikka miten haluaisin, minä en voi myöntää julkisesti, että olet tyttäreni”, Rayash vilkaisi kysyvästi, kulmiensa alta Mirayaan, rikkoen heidän välilleen laskeutuneen hiljaisuuden. Kaiken tämän keskellä, jos ajatukset keskitti vain ja ainoastaan Mirayaan, tuo ajatus oli siinä keskimmäisenä. Kaiken muun Rayash uskoi ajan voivan tasoittaa, mutta yhteiskunta ei muuttuisi mihinkään, tekisi tai sanoisi hän mitä vain. Mikään määrä rahaa, aikaa ja politiikkaa ei korjaisi sitä tosiasiaa, että MIraya oli aviottomasta suhteesta syntynyt, eikä sitä, ettei Celianilla ollut sukua nimensä takana niin kuin Rayashilla oli. Mies oli kiusallisen tietoinen tästä, ettei se ollut hänen valtansa päätettävissä.
“Asemani keskellä politiikkaa, sopimuksia… ja kapteenina eivät anna tilaa sille”, Rayash huokaisi syvään, ääneen. Katse laskeutui hitaasti arvioimaan lattiaa Mirayan jalkojen alla syvän, ties kuinka monennen huokaisun alla. “Vaikka tekisin mitä, niin… se on asia, jota en kykene muuttamaan.”

User avatar
Kide
Posts: 526
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Katkera sovinto

Post by Kide » Wed Oct 02, 2019 6:20 pm

Kylmä alakulo valeli Mirayan ihon nostaen sen kananlihalle hänen kuunnellessaan isäänsä. Miehen olemuksesta näki, ettei tämä liioitellut tai vähätellyt. Tämä mies oli keitetty monessa liemessä ja se oli epäilemättä jättänyt jälkensä niin pinnalle kuin sisimpään, mutta Rayash oli myös aina selättänyt esteet. Hymystään päätellen yksi viimeisimmistä, Miraya itse, ei ollutkaan niin epämieluisa kuin tytär toisinaan pelkäsi. Kylmät väreet hidastuivat ja haihtuivat, nyt Mirayakin hymyili ujon varovaisesti.
Rayashin lopullinen vastaus hänen kysymykseensä ei ollut niin suora kuin Miraya oli toivonut, mutta hän oli ehtinyt oppimaan isästään jo sen verran, että tiesi tämän olevan paras vastaus mitä saisi ja myös sen mitä se todellisuudessa tarkoitti. Kenties Rayash oli sivuuttanut omat toiveensa niin kauan ettei enää edes osannut sanoa mitä halusi. Mies tiesi vain mitä piti tehdä ja teki sen, tai niin ainakin antoi asioiden näkyä päällepäin.
Sinisten silmien katse lämpeni Mirayan astellessa isänsä viereen. Hän laski viinilasin pöydälle ja kätensä Rayashin kädelle.
"Minä haluan olla täällä, sinun kanssasi, tuli mitä tuli. Niin kauan kuin saan olla täällä." Miraya puristi kevyesti isänsä kättä ja välitti sitä kautta voiman, joka hänenkin kuiskauksiksi muuttuneista sanoistaan puuttui. Sitten hän kääntyi ottamaan viinilasinsa ja jäi nojaamaan pöytää vasten sivuttain Rayashiin nähden. Miraya upotti nenänsä melkein pikarin sisään ja hengitti rauhoittavaa tuoksua syvään ja hartaasti estääkseen yllättäen silmiä kirveltämään alkaneita kyyneleitä karkaamasta poskilleen.

Miraya tiesi ja ymmärsi, että totuuden osalta he seisoivat hyvin eri puolilla Rayashin kanssa. Hänen isänsä ulkosivu oli aina ollut ulkopuolisten silmiin nuhteeton. Toki mies oli perheessään musta lammas valintojensa takia, mutta onnistunut kovalla työllä lopulta nousemaan arvostetuksi niin Drienen kuin Dionenkin rannalla pakottaen perheensäkin taas huomaamaan hänet. Miraya sen sijaan oli aina ollut äpärä, jonka selän takana kuiskuteltiin arvauksia siitä, kuka kantakapakan pahimmista juopoista oli hänen isänsä. Kenelle hänen äitinsä oli tanssin jälkeen levättänyt jalkojaan liikaa. Hän olisi aina äpärä, sama kuinka vahvan meikin, kampausten ja kauniiden asujen alle nainen sen koitti piilottaa. Vaikka hän olisi kuinka osaava kirjanpitäjä, luotettava ja tunnettu, hän olisi myös äitinsä ja vain äitinsä lapsi. Hän oli seurausta hyvin kyseenalaisista valinnoista myös silmikkonsa takana, vaikka sinne toisinaan olikin helpotus piiloutua. Mirayalle totuuden paljastuminen olisi ollut helpotus, kun taas Rayashille kaiken romahdus. Kauan kiillotettu ja hikipisaroin valettu julkisivu ei olisi saanut vain säröä vaan pahan ja paikkaamattoman railon.
Oliko hänen äitinsä selityksissä ja peloissa ollut sittenkin jotain perää?
"Tiedän", Miraya vastasi hiljaa tuijottaen viinilasin reunan yli lattiaa. "Enkä odotakaan sellaista. En haluaisi saattaa sinua sellaiseen asemaan..." Sellaiseen asemaan, jossa Miraya oli aina elänyt, vaikka onneksi hänen alkuperänsä vaikutus Dionessa oli hyvin mitätön, vaikka juoruilla olikin paha tapa lentää jopa merten yli kevyesti kuin myrskylintu.
"Eikä se ole tarpeenkaan", Miraya jatkoi katsoen viimein isäänsä, nyt varmemmin hymyillen. "Olen onnellinen, kun me tiedämme."
Viimein Miraya uskaltautui maistamaan viiniään. Syvän marjainen maku kietoutui hänen kielelleen täyteläisempänä kuin hän muisti minkään viinin kanssa käyneen aiemmin. Miraya henkäisi ihastuksesta.
"Tuhlasit melkoisen pullon minuun", Miraya totesi ja käännähti sitten vilkaisemaan pulloa tarkemmin. Sen kaulassa riippunut etiketti oli haalistunut eikä siitä saanut kunnolla selvää. Asiaa ei auttanut omituisen koukeroiset kirjaimet ja paikoittaiset repeämät. Kaulaansa kurottaen ja silmiään siristäen Miraya erotti kuitenkin vuosiluvun, joka oli painettu pullon alareunaan. "Tämähän on melkein minun ikäistäni!" hän henkäisi ja kääntyi yllättyneenä takaisin Rayashin puoleen. Viinin tuoksu alkoi hiljalleen vallata itselleen tilaa myös hytin ilmassa. Silmät sulkiessa olisi voinut melkein kuvitella kävelevänsä rypäletarhassa.

Hetken viiniä maisteltuaan, jokaista suullista antaumuksella tunnusteltuaan hytin seinän läpi näkymättömään kaukaisuuteen katsellen, Miraya käännähti uudestaan isänsä puoleen tällä kertaa erilainen ilme kasvoillaan. Olipa se viini tai tilanteen rauhoittumisen tuoma helpotus, Miraya uskaltautui lopulta kysymään häntä pitkään ja viime aikoina entistä raskaammin painaneen ajatuksen. "Kun katsot minua, näetkö... minut vai näetkö... näetkö Celianin?" Miraya joutui pakottamaan sanat suustaan ja käänsi niiden päätteeksi katseensa alas sivuun kuin odottaen vastauksen läpsäisevän häntä kasvoihin.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 680
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Katkera sovinto

Post by Tinanja » Wed Oct 02, 2019 8:37 pm

Rayash ei ollut osannut ajatellakaan, miten paljon pieni, hiljainen hetki hänen ja Mirayan välillä saattoi kylmätä sydäntä. Miten hitaasti ne oikeasti niin lyhyet sekunnit kuluivat ohi. Kylmän hiljaisuuden sijaan lattian narahtaessa oli Miraya astunut lähemmäs. Tuon pehmeän, sileän ihon peittämä käsi tarttui kapteenin karkeaan, työn ja iän kuluttamaan käteen. Rayash antoi Mirayan laskea kätensä siihen, mutta ei tehnyt itse mitään tarttuakseen siihen. Mirayan sanat sen sijaan saivat pienen hymyn leviämään hetkeksi tuon kapteenin kasvoille, kun tämä kuunteli tyttärensä puhetta. Hitaasti sanojen merkitys upposi miehen tajuntaan ja hymy levisi vähän.
“Olet aina tervetullut”, Rayash vastasi hiljaa tuolle, nyökäten lyhyesti.

Kapteenin katse oli kuitenkin enemmän yllättynyt kuin mitään muuta Mirayan sanoessa, ettei kaivannut julkista tunnustusta sukulaisuussuhteestaan. Että se ei olisi tarpeeksi, että olisi riittävää jos heillä olisi toisensa. Rayashin yllättynyt katse laskeutui hitaasti, mutta mies ei hetkeen sanonut mitään.
“Mutta… asemani avaa myös sinulle paljon ovia… ja minulla on joitain naruja, joista voin ohjata asioita, mikäli tilanne niin vaatii. Muista vain pyytää”, Rayn hymy oli lempeä, kun se miehen kasvoille hetkeksi nousi. Sitten tämä naurahti Mirayan sanoille viinistä.
“Kuten sanoin, erikoistilaisuuksia varten”, kapteeni kohautti olkapäitään kohottaessaan viinilasinsa huulilleen maistaakseen jälleen täyteläistä viiniä. Oli mukava nähdä, että Mirayakin tuntui nauttivan juomasta.

Tunnelma tuntui hetkeksi keventyneen Rayashin saatua pari pahinta mieltään painavaa asiaa ulos suustaan. Mutta… hän ei uskaltanut nuolaista ennen kuin tämä keskustelu olisi käyty loppuun, eikä kapteenilla ollut kuin arvailuja siitä, mitä Mirayalla vielä olisi mielessään. Hänen ajatuksiinsa vaipumisen pysäytti kuitenkin Mirayan kysymys, joka sai aikaan nopean vilkaisun Mirayaa kohden. Näkikö hän Celianin tuota katsoessaan? Rayash hymähti vähän kysymykselle kerättyään itseään hetken.
“Teissä on paljon samaa, muistutatte toisianne”, Rayash sanoi sitten olkiaan kohauttaen. “Mutta ei… en sinua katsoessani näe häntä”, tämä pudisti päätään. Hän ei ollut ihan varma, mitä Miraya oli hakenut kysymyksellä, mitä tämä oli kuvitellut itsensä ja äitinsä yhdennäköisyydestä? Näiden piirteissä oli eroa, ja Rayashiltakin oli mennyt pitkään ennen kuin tämä oli osannut yhdistää kaksi silloin niin erilliseltä vaikuttavaa asiaa toisiinsa. Mutta nyt kun hän katsoi Mirayaa, ei ollut vaikea huomata kasvonpiirteistä, eleistä, luonteesta, että tämä oli sukua Celianille. Mutta se ei ollut ihan ensisilmäyksellä huomattavissa - Rayashista tuntui, että heille molemmille siunaantuneet valkeat hiukset olivat isompi huutomerkki kuin mitä yhteneväiset piirteet Celianin kanssa. Katse vaelteli pian Mirayaa arvioimasta takaisin viinin tasaiseen pintaan lasissa hänen kädessään.

Rayashin teki mieli tuoda Celian uudelleen keskusteluun, ja pahoitella sitä ettei hän ollut tiennyt Mirayasta ennen tätä vuotta. Se tuntui kuitenkin… juuri arpeutumaan alkaneiden, ja sen jälkeen jälleen auki revittyjen haavojen suolaamiselta, joten mies nielaisi sanansa ennen kuin ne pääsivät lähellekään äänihuulia. Ei, Celian ei kaikesta huolimatta ollut se, mistä hän halusi - ei, vaan mistä hänen tulisi puhua tänään Mirayan kanssa. Celian oli kuitenkin iso osa tätä kaikkea… mutta ei tässä tilassa, ei tässä keskustelussa enempää kuin mitä Miraya toisi itse esille. Mutta oli silti paljon… asioita, joita todennäköisesti enemmin tai myöhemmin pitäisi käydä läpi… osa niistä varmasti jäisi myöhemmäksi, osaa ehkä voisi koskea tänäänkin… olihan heillä vielä pitkä purjehduksen täyteinen päivä edessään. Viimein Rayash kohotti katseensa Mirayaan.
“Mutta… minä olen taas puhunut itsestäni… Entä sinä?” Rayash katsoi arvioiden Mirayaa maistettuaan jälleen hieman viiniään. “Siihen nähden, että olet tyttäreni, tiedän sinusta aivan liian vähän”, kapteeni hymyili vähän. Alkoi olla selkeää, että pahin paino keskustelusta oli pudonnut ainakin Rayashin harteilta pois. “Kerro jotain itsestäsi.”

User avatar
Kide
Posts: 526
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Katkera sovinto

Post by Kide » Sat Oct 12, 2019 1:13 pm

Läpsäisyä kasvoihin ei kuitenkaan tullut. Pikemminkin Rayashin sanat olivat kuin lämmin halaus tuodessaan varmistuksen siitä, että Miraya oli pelännyt turhaan. Se, että Rayash ei näyttänyt ymmärtävän mitä Miraya tarkoitti vain vahvisti sen, ettei tästä tarvinnut olla huolissaan. Tyttären näkeminen ei ollutkaan jokainen kerta suolaa miehen liian tuoreisiin haavoihin - Miraya ei ollutkaan elävä muistutus Celianin virheistä. Mirayan ei tarvitsisikaan enää pelätä, että Rayash tuntisi aina puolittain myös inhoa häntä katsoessaan.
Miraya nosti katseensa ja vilkaisi helpottunut hymynkare huulillaan isäänsä.

Miraya aikoi pitää mielessään sen, mitä Rayash oli luvannut: hänen isänsä pystyisi aukomaan monenlaisia ovia. Toisin kuin Miraya antoi ymmärtää, toisin kuin hän koskaan isälleen paljastaisi, hän olisi mielellään kuuluttanut koko maailmalle kenen tytär oli. Se ei kuitenkaan olisi mahdollista, mutta omaa asemaansa hän kenties voisi vielä pönkittää Rayashin tuella. Hän ei ehkä voisi näyttää muille kuka oli, mutta hän näyttäisi mihin pystyi.

Laskeutui hetken hiljaisuus. Molemmat näyttivät kokoavan vain hetki sitten täysin levällään olleita ajatuksiaan jostain viinilasin pohjalta tai hytin lattialankuista. Sekaisin olleet tunteet alkoivat löytää omat kolonsa eivätkä pirskahdelleet pintaan hallitsemattomasti. Huoneilma muuttui yhtä seesteiseksi kuin se oli ulkona, auringon kivutessa ylemmäs pilvetöntä taivasta.
Rayash keskeytti hiljaisuuden ensimmäisenä ja sai Mirayan naurahtamaan.
"Voin vaikka vannoa, että sinä tiedät jo minusta enemmän kuin minä sinusta." He olivat jutelleet aina sopivan hetken tullen niitä näitä. Kertoneet muistoja, kun niitä tuli pintaan, ja luoneet niiden avulla parempaa kuvaa toisistaan. He tiesivät jo paljon, vaikka paljon oli vielä opittavaakin, minkä viime viikon tapahtumat osoittivat vallan esimerkillisesti. Mutta sen sijaan, että riidat olisivat vain rispaannuttaneet heidän välistä sidettään, niiden sopiminen paikkasi kaiken entistä kestävämmäksi.
Miraya oli hetken hiljaa ja pyöritteli mietteliäänä viinilasia kädessään saaden juoman vaeltamaan pikarin reunoilla ympyrää.
"En ole tainnut koskaan kertoa, miksi aloin kirjanpitäjäksi. Siis äitini toiveiden lisäksi." Miraya nosti katseensa viinistä uudestaan jonnekin muille näkymättömään kaukaisuuteen. "Kun kuljin pienenä kaupungilla kolmeen kertaan erivärisillä kankailla ja langoilla paikatussa puuvillamekossa, kadehdin aina kiiltävissä leningeissään tärkeän näköisenä kulkevia. Kadehdin niitä, jotka pääsivät näkemään kaupungin hienoimpien rakennusten sisälle ja joille noilla ovilla kumarreltiin ja nyökkäiltiin. Joille nuo ovet avattiin ja katsottiin... kunnioittaen." Miraya tajusi, ettei ollut kertonut tätä koskaan kenellekään, ei edes äidilleen. Hän piti pienen tauon ja nousi seisomaan pöytään nojaamasta. Hän lähti kiertämään työpöytää sen sileäksi kulunutta pintaa toisella kädellä sivellen ja varoi katsomasta isäänsä. Miraya pysähtyi hytin ikkunan eteen ja antoi katseensa vaeltaa kimmeltävässä meressä. Hän mietti oliko mennyt liian pitkälle. Pitäisikö Rayash hänen haaveitaan lähinnä typerinä ja lapsellisina kuvitelmina? Oli miten oli, nyt oli myöhäistä enää lopettaa.
"Tiesin, että minun pitäisi oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Tiesin, että kirjanpitäjänä voisin tutustua moniin kasvoihin, jopa tärkeisiin kasvoihin. Ja tiesin, että mantereella, pääkaupungissa, näitä tärkeitä kasvoja olisi paljon enemmän." Miraya hypisteli hetken hermostuneesti viinilasiaan ja lopulta hörppäsi siitä. Sininen katse sulautui edelleen osaksi sinistä merta. "Halusin nähdä mitä suljettujen ovien takana tapahtuu. Tai oikeastaan halusin päästä vaikuttamaan siihen. Typerää, tiedän", Miraya tuhahti ja uskalsi viimein kääntyä katsomaan Rayashia. "Ei minun lähdökohdillani kannattaisi haaveilla, mutta... olin silloin pieni." Todellisuudessa nuo haaveet eivät olleet hävinneet minnekään vieläkään. Eikä se, että edelleen Miraya halusi tehdä äitinsä ylpeäksi. Ja nyt myös isänsä, mutta se oli Mirayan mielestä monin verroin vaikeampaa jollei mahdotonta. Olihan Rayash itse jo päässyt niin pitkälle, että hävin tuskin Mirayan haaveetkaan lennättivät häntä niin kauas. Todellisuudesta puhumattakaan. Samalla Miraya oli jo unohtanut, että hänkin oli vasta istunut Rakuzan kanssa saman pöydän ääressä. Että hän oli rannikon suurimmalla kauppalaivalla töissä. Tai ei ehkä unohtanut, mutta tämän kaiken hän mielsi enemmänkin Rayashin saavutuksiksi kuin omikseen.

User avatar
Tinanja
Rakega
Posts: 680
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Katkera sovinto

Post by Tinanja » Sun Oct 13, 2019 6:56 pm

Pöydänreunalla edelleen istuva kapteeni katseli arvioiden tytärtään tämän miettiessä, mitä vastaisi hänen kysymykseensä. Tiesiväthän he yhtä sun toista toisistaan, mutta Rayashista tuntui kaiken sen tiedon jäävän melko… tavanomaiseksi. Ystävälliseksi, kuten ystävyksien välillä voisi kuvitella olevan. Tavanomaista ja arkista, tapahtumia ja tuttavuuksia… ei sellaista, jota ei jaettu kuin harvojen kanssa, joka voisi entisestään kaventaa kuilua heidän välillään. Kapteenin sydämeltä oli kuitenkin jo pudonnut suuri taakka, kun Miraya ainakin näennäisesti näytti hyväksyneen sen, ettei hän voisi koskaan tunnustaa julkisesti heidän sukulaisuussuhdettaan. Mutta ei se silti kaikkea kitkaa poistanut heidän väliltään, sen varmisti kaksikon toinen toistaan itsepäisemmät luonteet - kuten nytkin oli käynyt. Mutta tämä keskustelu oli saanut mukavan käänteen, ja pieni hymy levisi Rayashin huulille tuon kuunnellessa Mirayan tarinaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Rayash näytti kuuntelevan hiljaisena, sen suuremmin sanoihin reagoimatta, ennen kuin hymähti Mirayan kommentille siitä, että tämä halusi nähdä suljettujen ovien taakse. Vaikka sen voisikin sanoa olevan uutta tietoa tietyllä tapaa, mutta se ei saanut kapteenia yllättymään. Hän tunnisti tarinassa itsensä: hän oli ollut nuorena hyvin erilaisista lähtökohdistaan huolimatta työntämässä aina nenäänsä sinne, mihin se ei kuulunut. Ei varsinkaan suvun nuorimmaisen roolissa.
“Voin kuvitella pikku-Mirayan kurkistelemassa ovenraosta”, tämä naurahti, mutta vakavoitui sitten. “Kunnianhimo ei ole typerää”, Rayash huomautti olkiaan vähän kohauttaen. “Eivätkä lähtökohdat määritä tulevaisuutta, kuten varmaan olet jo huomannutkin”, Rayash viittasi ohimennen hyttiään, viitaten siihen että he - erityisesti Miraya olivat maan suurimman kauppalaivan hytissä, ja Mirayalle maksettiin siitä, että tämä teki kirjanpitotöitä täällä.
“Tunnistan itseni myös tuosta tarinastasi”, kapteeni vakavoitui sitten, huokaisten syvään. “Halusin itse aina työntää nenäni paikkoihin ja asioihin, jotka eivät minulle suvun nuorimmaisena missään tapauksessa kuuluneet”, oli se sitten tyhjentynyt viinilasi, tai Mirayan tarina, joka miehen kielenkantoja irrotti, mutta harva vastaantulija tiesi kapteenin nuoruudesta muuta kuin satunnaisia huhuja.
“Aldar vanhimpana sai kaiken vallan, ja suvun tulevan päämiehen manttelin, Mylaela oli jo melkein syntyessään sovittu naitettavaksi toiseen kauppiassukuun… kaikesta siitä minulle ei jäänyt kuin sukunimi”, Rayash tuhahti tyytymättömänä. “Lastenhoitajamme käytännössä kasvatti minut… ja koska tilanne oli mitä oli, ja kaipasin kauas, pois siitä selkäänpuukotuksen, juonimisen ja itsensä todistelun maailmasta… Niin lähdin ja pestauduin nuoruutenhölmöydessäni ensimmäiselle vastaantulevalle laivalle, joka minut suostui ottamaan töihin”, kapteeni tuhahti.

“Siitä oli pitkä matka yhtään mihinkään”, syvä huokaus karkasi Rayashin huulilta. “Enkä koskaan kuvitellut pääseväni takaisin siihen politikoinnin, selkäänpuukotuksen ja kultalusikka suussa syntyneiden kerhoon, jota tittelini nykyään edustaa”, tämän naurahdus oli lähinnä hyvin ironinen - oli selvää, että Rayash oli tyytyväinen asemaansa, laivaansa ja sen mahtavuuteen, mutta asemalla oli varjopuolensa kaiken politiikan ja sopimusten seassa luoviessa.
“Mutta… onko jotain, mitä haluat kysyä?” Rayash kysyi viimein, hitaasti katseensa takaisin Mirayaan kohottaen - enemmänkin kuin aihetta vaihtaen.

Post Reply