Taistelu tulevasta ja menneestä
Posted: Sun Jul 17, 2022 8:28 pm
Lalfar seurasi hiljaisena, hartiat hieman lysyssä isänsä ja tämän Servethoriksi nimetyn keskustelua. Jotain hyvin karmivaa tilanteessa oli, kun Lalfar näki isänsä sulkevan silmänsä - ja vielä enemmän naisen sydän tipahti alaspäin tuon rintakehästä vatsaa ja maata kohden silmien avauduttua. Kuin viimeinenkin ihmisyyden ja isyyden rippeet olisivat valuneet tuosta nyt hänen edessään seisovasta miehestä.
Naisen ajatukset keskeytyivät kuitenkin ääneen, joka kuulosti pitkälti suurelta nuolelta, tai katapultin vasamalta, joka halkoi ilmaa yliluonnollisella vauhdilla. Hän ehti juuri ja juuri kääntyä nähdäkseen lähestyvän salaman, joka lensi muiden ohitse suoraan kohti Vildarin näköistä olentoa. Kuin leikitellen tämä hypähti luonnottomalla vauhdilla kauas sivulle väistäen lähes sokaisevat kipinät ja valonloisteet. Mies laskeutui vauhdissa kostean liukkaaseen aluskasvillisuuteen ja hallitusti, kättään apunaan käyttäen hidasti luisuaan, toisen käden kohottaessa Ajan Miekan korkealle pään päälle. Nyt, kun tuo pysähtyi ja kääntyi katsomaan koko seuruetta. Pieni, ilkikurinen, mutta samalla hyvin tunteeton olento nosti ilkikuriset kasvonsa ja sitten nousi pystyyn.
“Vain sekunteja sitten teillä oli vielä toivoa elää uudessa maailmassa. Nyt kaikki toivo on teiltä mennyttä ja maailma tulee vajoamaan täydelliseen kaaokseen”, Servethor julisti uhkaavana.
“Pysykää valppaina”, Taenyathar varoitti lyhyesti muille ennen kuin muutaman tiukan kävelyaskeleen saattelemana teki epäinhimillisen pitkän, kevyen näköisen loikan juurien ja lohkareiden yli kohti kauas lentänyttä Servethoria. Lentäen kiihtyvää vauhtia puiden ja suurimpien oksien välistä lohikäärme haltiahahmossaan tunsi samanlaista vihaa ja taistelutahtoa kuin tuhansia vuosia sitten edellisen kerran taistellessaan tätä vastaan. Silloin he kuitenkin taistelivat päiviä suuresta näkökulmasta katsottuna mitättömistä syistä, mutta nyt.. Nyt oli aikaa ehkä minuutteja tai koko, kaikki tunnettu tulevaisuus oli vaarassa. Heillä olisi kuitenkin pieni mahdollisuus onnistua tässä: Valtiaslohikäärme ei ehkä löytäisi tänne, mikäli hän pysyttelisi haltiahahmossaan ja pysäyttäisi Servethorin pikaisesti näiden vähemmän maagisten olentojen avustuksella. Taenyathar saattoi vain toivoa, että näistä olisi siihen. Servethor otti tukevamman hyökkäysasennon ja valmistautui lyömään Ajan miekallaan, ilkikurinen virne edelleen kasvoillaan välkkyen. Taenyatharin ollessa lähellä, Servethor huitaisi kertaalleen, kuin kokeillen. Taenyather kierähti ilmassa väistäen miekan ja kääntyi ilmalentonsa aikana potkaisemaan Servethorin hahmoa suoraan rintakehään. Läheinen puu halkesi iskun voimasta, ja alkoi kuin korostetun hitaasti kaatua taaksepäin puun narskuessa, haljetessa ja hajotessa.
Samaan aikaan pitkäikäinen, tilanteeseen liiankin siistin näköinen suurlähettiläs oli tyytymätön nykyiseen tilanteeseen: nyt heitä vastassa oli vielä järkensä menettänyt lohikäärme, joka muistutti tuota… olentoa. Siitä ei ollut pitkään, kun hän oli oppinut ja nähnyt jopa omin silminsä Atlashaltioiden keskuudessa olleen kokonainen kylä mätiä omenoita. Kaikessa hulluudessaan se toi kenties pientä lohtua tietää, että kaikki lohikäärmeetkään eivät olleet täysin pyhiä. Jumalat eivät ole olleet kovin helliä Aleon mielelle tämän suuressa tehtävässään, mutta hän piti tästä maailmasta. Se riitti syyksi pitää myös tämä maailma - ja sen perusteella tuo typertyneenä tilannetta seuraava seuruekin turvassa - kuten jumalat ovat yhdessä Atlahaltioiden kanssa sen halunneet.
“Väistäkää! Jäätte alle kahden lohikäärmeen taistelussa!”, Aleo kääntyi katsomaan muita käskevästi, kaikella sillä suurlähettilään auktoriteetillään lähtiessään ripeästi kauemmaksi lohikäärmeistä suorassa linjassa metsänrajaa kohden. Lalfar seurasi vielä hetken, kuinka isänsä näköinen olento nousi uudelleen jaloilleen kaatuvan puun rungosta, ennen kuin kääntyi nopeasti seuraamaan muita. Hän… ei ollut uskoa aistejaan, näkemäänsä tai kuulemaansa, mutta itsesuojeluvaisto vei lopulta voiton.
Taenyathar löi paljaalla nyrkillään Servethorin kalpeita puolhaltiakasvoja tämän ollessa puoliksi nousemassa puunrungosta. Isku kaiken lohikäärmeen voiman saattelemana olisi helposti irrottanut kenen tahansa kuolevaisen, tavallisen pään irti, mutta Servethor vain horjahti tömäyksestä kivuliaasti sivummalle. Iskusta jokseenkin turhautuneen oloisena Servethor heilautti miekkaa alaviistosta ylöspäin vastustajaansa kohden. Kuin narulla taaksepäin vedettynä Taenyathar väisti tämän viime tipassa, päätään vähän pudistaen ja valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Kädenkohotus kieli loitsusta, mutta hänen kohteensa katosi yllättäen, ja pakotti pian hänet väistämään uudelleen takaansa tulevaa iskua. Tuo ilmeisesti hyödynsi Ajan miekan mahtia, Taenyathar huomasi ja tuhahti tyytymättömänä. Ne pienetkin naarmut, jotka Taenyathar oli hetki sitten aiheuttanut, olivat nyt poissa. Kääntymättä haltiahahmoinen lohikäärme potkaisi taakseen puolhaltiahahmon kyljelle, päästäen samalla käsistään nopeasti valtaisan tulipyörteen tätä kohti. Taenyatharin ärtymykseksi Servethor katosi jälleen ja ilmestyi kauemmas, kaatuneen puun rungolle virne kasvoillaan. Siinä hetkessä Taenyathar tajusi taistelun tulevan olemaan erityisen haasteellinen myös hänelle - eikä hän ollut taistellut vuosisatoihin tällä tavalla.
Servethor oli tyytyväinen oppiessaan säilyttämään mielensä ja uuden kehonsa aikahyppäyksistä huolimatta. Jokaisen kerran käyttäessään Ajan miekan ajallisen manipulaation voimia, hän kuuli lajitovereidensa raivokkaat huudot osittain rikkinäisessä mielessään ja hän tunsi sekunniksi menettävän vähäisen itsensäkin kaiken sekaan. Vaikkakin vain hetkellistä, oli harvinaista, että lohikäärme tunsi pelkoa - edes tällä tavoin. Siinä pelossa oli kuitenkin jotain jännittävää, uutta ja kiehtovaa: hän tunsi olonsa voittamattomaksi hyväksyessään tämän pelon. Hän voisi käyttää sitä vielä hyödykseen ja Taenyathar saisi pian tuntea tämän saman pelon miekan läpäistäessä tämän nyt näkymättömät suomunsa. Hänen vanha toverinsa oli kuitenkin liian valpas hänen temppuihinsa, ja taistelu voisi tätä menoa kestää jälleen päiviä. Sadistisen ilkikurisen ilmeen saattelemana Servethor kääntyikin katsomaan Taenyatharin uusia liittolaisia. He toimisivat hyvänä harhautuksena taistelussa - tuo heikkomielinen entinen toveri kuitenkin yrittäisi suojella vähäisempiään, kuten tämä oli aina tehnyt. Servethor teki uuden aikahypyn Taenyatharia hämmentääkseen ja lähti nopein loikkivin askelein toisia kohti.
Lin oli elämänsä aikana nähnyt monia ihmeellisiä taisteluita, joita vanhat toverinsa eivät olisi ikinä uskoneet todeksi kuullessaan. Mikäli hän kuulisi nyt näkemänsä kerrottuna joltakin toiselta, hän ei yksinkertaisesti voisi usko sitä. Kenties satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhoja puita syttyi hänen edessään tuleen ja kaatui ympäriinsä eri suuntiin lohikäärmeen ja vanhan ystävänsä kovassa taistelussa. Jokin olento kristallipallossa oli nyt ottanut Vildarin täysin hallintaansa. “Tämä on minun syytäni. Mikäli vain olisin ollut rohkeampi, mitään tästä ei olisi koskaan tapahtunut”, Lin katui paukkeiden ja rätinöiden keskellä itsekseen. Muutaman iskun ja katoamistempun jälkeen tämä Vildarilta näyttävä päätti tulla heitä kovaa vauhtia kohti. “Varokaa!” Lin huusi ja yritti etsiä parasta suuntaa heille kaikille siirtyä suojaan. Haltia ohjasi muita suuren maanpinnan yli kaareutuvan puun juuren ali lähemmäksi kohti aukeamaa, jossa he kaikki aikaisemmin olivat. Lin repi kompastuneita kainalosta takaisin pystyyn ja liikkeelle. Puun juuren kohdalla Lin vilkaisi taakseen ja pysähtyi nähdessään Vildarinnäköisen ottavan heitä nopeasti kiinni.
Aleo ei juossut kuten muut, mutta otti rivakampia askelia puun juuren alle. Hän näki muiden ilmeisesti pyrkivän taistelemaan takaisin tätä lähestyvää uhkaa. Ilman toisen lohikäärmeen tai hänen… mahtavan Atlashaltian apua se olisi täysin turhaa. Se johtaisi vain noiden ennenaikaiseen kuolemaan. Suurlähettiläs käveli muiden taakse, ja kääntyi kohti Servethoria kuin olisi luottanut itseensä ja siihen, ettei tuo voisi tehdä mitään hänelle. Atlashaltia kohotti kättään, ja paria lähes luonnottoman pitkää sormeaan Servethoria kohden lausuen samalla pari lähes äänetöntä loitsuriimua. Kulmat kurtistuen mies vapautti käsistään voimaansa, ja pyöräytti kämmenensä ylöspäin, kohottaen kättään. Kuin pitkänä mattona aluskasvillisuuden alta nousi valtava määrä pieniä kiviä ilmaan. Servethor, joka oli hypännyt pitkän matkan ilman halki heitä kohti, törmäili näihin pikkukiviin hidastaen matkankulkua, vaikka ne eivät häntä pysäyttäneetkään. Se olisi kuitenkin riittävä antamaan muille pienen etulyöntiaseman. Lohikäärmeen ollessa lähellä, Llianjinin avustamana ihmiset valmistautuivat iskemään molemmin puolin miekoillaan Servethoria. Ezramin ja Ioachimin iskun ansiosta lohikäärme iskeytyi maahan ja liukui kauas heidän ohi.
Servethor ei voinut uskoa ihmisten ja haltioiden pystyvän vahingoittamaan tai edes yllättämään häntä. Sen täytyi vain ja ainoastaan johtua tästä puolhaltian typerästä kehosta, jota hän ei ollut tottunut käyttämään. Lohikäärmeen magiansa ansiosta hänellä oli kaikki ruumiinosat vielä paikoillaan, mutta hän oli vähällä menettää Ajan miekan käsistään. Mutta sillä ei olisi mitään merkitystä nyt - ase oli edelleen hänen käsissään ja tuo puristi Ajan miekan kahvaa yhä tiukemmin. Servethor katosi kuten oli jo monesti tehnyt aiemminkin. Ilmestyessään takaisin yläilmoihin hänen valtaansa ottama keho oli palautunut taas entiselleen. Servethor oli aikeissa hyökätä lyhytkasvuisia olentoja vastaan uudelleen, mutta huomasi takaansa ilmestyvän jotain vauhdilla. Tajutessaan tämän uuden yllätysaikeen, Servethor kääntyi ja kohotti miekkansa vastaan tulevaa kohti. Ajan miekka lävisti Taenyatharin, mutta samaan aikaan Servethor tunsi mieletöntä kipua omassa vatsassaan. Taenyatharin käsi oli myös lävistänyt hänet. Viimeksi hän tunsi samankaltaista kipua repiessään oman silmänsä. Hän halusi melkein eroon tästä yliherkästä kehosta, mutta hän ei voinut antaa kivulle valtaa. Samaan aikaan hän ei pystynyt ajattelemaan mitä muutakaan tehdä.
Taenyathar tunsi myös haltiahahmossaan enemmän kipua kuin mitä olisi normaalina lohikäärmeenä. Miekan terän fyysisesti aiheuttamat vammat eivät kuitenkaan olleet hänen pahin pelkonsa. Kuten hän oli miekan luonnista asti arvellut, Ajan miekka oli erityisesti lohikäärmeille vaarallinen. Hän kuuli useiden miekkaan kuolleiden lohikäärmeiden huudot syvällä sisimmässään ja tunsi kuinka oma mielensä oli katoamassa samaan ansaan. Vain vaivoin Taenyathar sai ajatuksiaan kerättyä sen verran, että näki edessään Servethorin kärsivän katseen. Servethor näytti myös saavan ajatuksiaan hiukan kasaan palauttaessaan katseen. Ilman sanoja tai edes mielen kautta puhumista molemmat yksimielisesti tarttuivat tiukasti Ajan miekan kahvasta ja aikahyppäsivät sekunteja taaksepäin ennen kohtaamista. Servethor oli maassa jalkeillaan ihmis- ja haltiaryhmittymän edessä. Taenyathar oli jälleen kaukana Servethorin takana. Toisin kuin Servethor, joka häilyi lohikäärmeen, elottoman kristallin ja puolhaltian välisenä olentona, Taenyathar oli nykyisestä ulkomuodostaan huolimatta täysiverinen elävä lohikäärme. Jopa aikahypyn jälkeen Taenyathar tunsi kuin päätänsä oltaisiin puristettu kasaan ja kaikki hänen ympäriltään oli kadonnut. Lohikäärme joutui keskittymään, palauttamaan itsensä ja kaikki aistinsa takaisin.
Servethorilla meni tavallista kauemmin palata tajuihinsa, mutta teki niin ennen Taenyatharia. Servethor hoiperteli hetken askeleissaan koittaessaan hitaasti lähestyä toista lohikäärmettä uudelleen. Jokin pyrki iskemään häntä takaa miekalla, mutta Servethor torjui sen omalla miekallaan lähes huolettomasti, huomaamattaan. Isku ei ollut yhtä eleganttinen kuin Vildarin tavalliset miekan heilautukset, mutta se oli yhtä tarkka ja paljon voimakkaampi. Servethor väisteli ja torjui pari muutakin iskua melkein eläimellisin liikkein lähestyen hitaasti, mutta vakaasti Taenyatharia. Aavikon hiekanvärisiin varusteisiin pukeutunut haltia pyrki myös lyömään häntä teräväkärkisellä pistomiekallaan, mutta Servethor esti miehen kaikki liikkeet takertumalla tiukasti tämän hartiasta. Servethor sinkaisi yhdellä kädellä haltiamiehen voimallisesti toisten syliin ja kääntyi ojentamaan vapaan kätensä Taenyatharia kohti samanaikaisesti. Käden puristuessa nyrkkiin kuului valtavaa rätinää, kun ikivanhat juuret repeytyivät poikki läheisten puiden kallistuessa kiihtyvää vauhtia alaspäin. Neljä valtavaa puunrunkoa iskeytyi yksitellen toistensa perään maata tömisten haltiahahmoisen Taenyatharin päälle. Maa jatkoi pientä tasaista tärinää viimeisen puun laskeutuessa kasaan. Servethorin ilme oli voitokas ja tämä kääntyi nyt katsomaan muiden varmasti kauhistuneita ilmeitä.
“Kuten näette, täysin toivotonta. Pian koko maailma tulee näkemään, kuinka merkityksettömiä kaikki tavoitteet ja yritykset ovat tuhon edessä. Maailma tulee vajoamaan yksinkertaiseen, kauniiseen kaaokseen.”
Servethor pohti mielessään, kenet näistä heikommista olennoista hän hoitaisi ensin. Hän pystyi nyt vapaasti leikkimään ennen kuin jatkaisi Salille. Taenyathar sen sijaan tapansa mukaan oli kovasti huolissaan Valtiaslohikäärmeen saapumisesta näille maagisille alueille maagisten olentojen keskelle. Nyt Taenyathar oli kuitenkin poissa ja hän itse nykyisessä hahmossaan oli lähes näkymätön muille lohikäärmeille. Se pieni jäljellä oleva riski vain toi jännitystä kaikkeen. Servethorin katse kiinnittyi ensin vanhimpaan Rheanhaltiaan. Vanhimmasta nuorimpaan. Hän halusi nähdä nuorimman mielen hajoavan silmiensä edessä. Servethor otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Toisen askeleen kohdalla hän pysähtyi takana kuulemiinsa ääniin. Puut raksahtivat ja nousivat ylöspäin. Salamoita purkautui puukasan keskeltä hajoittaen ne pieniksi palasiksi ja esiin nousi raivokkaalla huudolla tummahkon sininen lohikäärme. Tuon suomut kiiltelivät auringonvalossa, ja valtavat kulmat kurtistuivat vihasta tämän avatessa suunsa. Valkea hammasrivistö erottui hyvin tummaa vasten tuon päästäessä lähes eläimellisen vihaisen karjahduksen. Levittäen valtavat siipensä ja astuessaan kevyesti kaatuneiden puunrunkojen päälle, häntäänsä rivakaasti heilauttaen Taenyathar katsoi ensin hänen tänne asti huolehtimiaan ihmisiä, puolhaltioita ja haltioita. Sitten tuon olemus koveni entisestään, ja lähes murhanhimoinen katse osui Servethoriin.
“Et anna minulle muita vaihtoehtoja. Kuolen mieluummin Valtiaslohikäärmeen hampaissa kuin sinun temppujesi seurauksesta. Uskon ystävieni kokevan jotakuinkin samoin. Tämä päättyy tähän, tässä ja nyt”, Taenyatharin telepaattinen puhe kuului selkeästi kaikkien pään sisällä kaikuna. Siinä oli jotain yliluonnolisen voimakasta verrattuna aiempaan haltiahahmon puheeseen, jotain voimaa, joka oli kuin ollut piilossa. Servethor katsoi suurempaa lohikäärmettä takaisin hiukan ärtyneenä - kuin tämä olisi hyttynen hänen ihollaan. Tuo ottikin pari ripeää askelta ja ponnahti ilmaan Ajan miekka sivussa tähdäten suoraan sinisuomuisen lohikäärmeen kaulaan. Samaan aikaan se kevyt jyrinä, joka oli aiemminkin kuulunut puiden kaatumisista asti, yltyi. Servethor käänsi katseensa sivulle tuntiessaan järinän ilmasta asti - tämä ei ollut hänen, eikä Taenyatharin aiheuttamaa… Se oli jotain muuta. Ennen kuin Servethor ehti edes reagoida, oli hänen sivustaltaan osunut koko kehoon valtava, kivenlohkaretta muistuttava nyrkki. Servethor lennähti täysin eri suuntaan kohti suurta lohkaretta, joka murkui voimakkaan iskun seurauksesta kahtia.
“Vain hetki niin olisin voittanut hänet itse”, Taenyathar totesi pistävästi paikalle ilmestyneelle Keldruthille. Todellisuudessa hän kuitenkin oli iloinen jätin viimein saapuessa paikalle, vaikka se olikin oletettua paljon myöhemmin. Keldruth ei kommentoinut asiaan mitään, vaan kääntyi katsomaan muuta seuruetta. “Tulkaa. Ette ole turvassa täällä”, jätti polvistui heidän eteensä aikaa säästelemättä ja ojensi kätensä maahan asti ja odotti muiden nousevan kyytiin. Pienten olentojen ollessa kämmenellä, Keldruth sulki nyrkkinsä puolittain ja nosti kaikki ilmaan. “Vie heidät aukealle. Ohjaan vastustajamme sinne”, Taenyathar käskytti Keldruthia, joka seurasi ohjeita viiveettä, kyseenalaistamatta. Toisella kädellään jätti töni pienimpiä puita pois tieltä juostessaan suurempien välistä kohti aukean reunaa. Tutun aukean reunamilla Keldruth kääntyi katsomaan taakseen ja avasi kämmentään hiukan, jotta kyydissäolijat näkivät tilannetta myös. Haljenneen kivenlohkareen välissä välähti ja Vildarin näköinen olento oli jälleen siirtynyt Taenyatharin eteen kuin mitään ei olisi välissä tapahtunut. Servethor oli kuitenkin pitkän aikaa paikallaan ja reagoimatta mihinkään. Vasta Taenyatharin yrittäessä puraista tätä Servethor hypähti sivuun turvaan. Luonnottomasta väistöstään huolimatta kaukaakin näkyi Servethorin liikkeissä olevan epänormaaleja taukoja.
Naisen ajatukset keskeytyivät kuitenkin ääneen, joka kuulosti pitkälti suurelta nuolelta, tai katapultin vasamalta, joka halkoi ilmaa yliluonnollisella vauhdilla. Hän ehti juuri ja juuri kääntyä nähdäkseen lähestyvän salaman, joka lensi muiden ohitse suoraan kohti Vildarin näköistä olentoa. Kuin leikitellen tämä hypähti luonnottomalla vauhdilla kauas sivulle väistäen lähes sokaisevat kipinät ja valonloisteet. Mies laskeutui vauhdissa kostean liukkaaseen aluskasvillisuuteen ja hallitusti, kättään apunaan käyttäen hidasti luisuaan, toisen käden kohottaessa Ajan Miekan korkealle pään päälle. Nyt, kun tuo pysähtyi ja kääntyi katsomaan koko seuruetta. Pieni, ilkikurinen, mutta samalla hyvin tunteeton olento nosti ilkikuriset kasvonsa ja sitten nousi pystyyn.
“Vain sekunteja sitten teillä oli vielä toivoa elää uudessa maailmassa. Nyt kaikki toivo on teiltä mennyttä ja maailma tulee vajoamaan täydelliseen kaaokseen”, Servethor julisti uhkaavana.
“Pysykää valppaina”, Taenyathar varoitti lyhyesti muille ennen kuin muutaman tiukan kävelyaskeleen saattelemana teki epäinhimillisen pitkän, kevyen näköisen loikan juurien ja lohkareiden yli kohti kauas lentänyttä Servethoria. Lentäen kiihtyvää vauhtia puiden ja suurimpien oksien välistä lohikäärme haltiahahmossaan tunsi samanlaista vihaa ja taistelutahtoa kuin tuhansia vuosia sitten edellisen kerran taistellessaan tätä vastaan. Silloin he kuitenkin taistelivat päiviä suuresta näkökulmasta katsottuna mitättömistä syistä, mutta nyt.. Nyt oli aikaa ehkä minuutteja tai koko, kaikki tunnettu tulevaisuus oli vaarassa. Heillä olisi kuitenkin pieni mahdollisuus onnistua tässä: Valtiaslohikäärme ei ehkä löytäisi tänne, mikäli hän pysyttelisi haltiahahmossaan ja pysäyttäisi Servethorin pikaisesti näiden vähemmän maagisten olentojen avustuksella. Taenyathar saattoi vain toivoa, että näistä olisi siihen. Servethor otti tukevamman hyökkäysasennon ja valmistautui lyömään Ajan miekallaan, ilkikurinen virne edelleen kasvoillaan välkkyen. Taenyatharin ollessa lähellä, Servethor huitaisi kertaalleen, kuin kokeillen. Taenyather kierähti ilmassa väistäen miekan ja kääntyi ilmalentonsa aikana potkaisemaan Servethorin hahmoa suoraan rintakehään. Läheinen puu halkesi iskun voimasta, ja alkoi kuin korostetun hitaasti kaatua taaksepäin puun narskuessa, haljetessa ja hajotessa.
Samaan aikaan pitkäikäinen, tilanteeseen liiankin siistin näköinen suurlähettiläs oli tyytymätön nykyiseen tilanteeseen: nyt heitä vastassa oli vielä järkensä menettänyt lohikäärme, joka muistutti tuota… olentoa. Siitä ei ollut pitkään, kun hän oli oppinut ja nähnyt jopa omin silminsä Atlashaltioiden keskuudessa olleen kokonainen kylä mätiä omenoita. Kaikessa hulluudessaan se toi kenties pientä lohtua tietää, että kaikki lohikäärmeetkään eivät olleet täysin pyhiä. Jumalat eivät ole olleet kovin helliä Aleon mielelle tämän suuressa tehtävässään, mutta hän piti tästä maailmasta. Se riitti syyksi pitää myös tämä maailma - ja sen perusteella tuo typertyneenä tilannetta seuraava seuruekin turvassa - kuten jumalat ovat yhdessä Atlahaltioiden kanssa sen halunneet.
“Väistäkää! Jäätte alle kahden lohikäärmeen taistelussa!”, Aleo kääntyi katsomaan muita käskevästi, kaikella sillä suurlähettilään auktoriteetillään lähtiessään ripeästi kauemmaksi lohikäärmeistä suorassa linjassa metsänrajaa kohden. Lalfar seurasi vielä hetken, kuinka isänsä näköinen olento nousi uudelleen jaloilleen kaatuvan puun rungosta, ennen kuin kääntyi nopeasti seuraamaan muita. Hän… ei ollut uskoa aistejaan, näkemäänsä tai kuulemaansa, mutta itsesuojeluvaisto vei lopulta voiton.
Taenyathar löi paljaalla nyrkillään Servethorin kalpeita puolhaltiakasvoja tämän ollessa puoliksi nousemassa puunrungosta. Isku kaiken lohikäärmeen voiman saattelemana olisi helposti irrottanut kenen tahansa kuolevaisen, tavallisen pään irti, mutta Servethor vain horjahti tömäyksestä kivuliaasti sivummalle. Iskusta jokseenkin turhautuneen oloisena Servethor heilautti miekkaa alaviistosta ylöspäin vastustajaansa kohden. Kuin narulla taaksepäin vedettynä Taenyathar väisti tämän viime tipassa, päätään vähän pudistaen ja valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Kädenkohotus kieli loitsusta, mutta hänen kohteensa katosi yllättäen, ja pakotti pian hänet väistämään uudelleen takaansa tulevaa iskua. Tuo ilmeisesti hyödynsi Ajan miekan mahtia, Taenyathar huomasi ja tuhahti tyytymättömänä. Ne pienetkin naarmut, jotka Taenyathar oli hetki sitten aiheuttanut, olivat nyt poissa. Kääntymättä haltiahahmoinen lohikäärme potkaisi taakseen puolhaltiahahmon kyljelle, päästäen samalla käsistään nopeasti valtaisan tulipyörteen tätä kohti. Taenyatharin ärtymykseksi Servethor katosi jälleen ja ilmestyi kauemmas, kaatuneen puun rungolle virne kasvoillaan. Siinä hetkessä Taenyathar tajusi taistelun tulevan olemaan erityisen haasteellinen myös hänelle - eikä hän ollut taistellut vuosisatoihin tällä tavalla.
Servethor oli tyytyväinen oppiessaan säilyttämään mielensä ja uuden kehonsa aikahyppäyksistä huolimatta. Jokaisen kerran käyttäessään Ajan miekan ajallisen manipulaation voimia, hän kuuli lajitovereidensa raivokkaat huudot osittain rikkinäisessä mielessään ja hän tunsi sekunniksi menettävän vähäisen itsensäkin kaiken sekaan. Vaikkakin vain hetkellistä, oli harvinaista, että lohikäärme tunsi pelkoa - edes tällä tavoin. Siinä pelossa oli kuitenkin jotain jännittävää, uutta ja kiehtovaa: hän tunsi olonsa voittamattomaksi hyväksyessään tämän pelon. Hän voisi käyttää sitä vielä hyödykseen ja Taenyathar saisi pian tuntea tämän saman pelon miekan läpäistäessä tämän nyt näkymättömät suomunsa. Hänen vanha toverinsa oli kuitenkin liian valpas hänen temppuihinsa, ja taistelu voisi tätä menoa kestää jälleen päiviä. Sadistisen ilkikurisen ilmeen saattelemana Servethor kääntyikin katsomaan Taenyatharin uusia liittolaisia. He toimisivat hyvänä harhautuksena taistelussa - tuo heikkomielinen entinen toveri kuitenkin yrittäisi suojella vähäisempiään, kuten tämä oli aina tehnyt. Servethor teki uuden aikahypyn Taenyatharia hämmentääkseen ja lähti nopein loikkivin askelein toisia kohti.
Lin oli elämänsä aikana nähnyt monia ihmeellisiä taisteluita, joita vanhat toverinsa eivät olisi ikinä uskoneet todeksi kuullessaan. Mikäli hän kuulisi nyt näkemänsä kerrottuna joltakin toiselta, hän ei yksinkertaisesti voisi usko sitä. Kenties satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhoja puita syttyi hänen edessään tuleen ja kaatui ympäriinsä eri suuntiin lohikäärmeen ja vanhan ystävänsä kovassa taistelussa. Jokin olento kristallipallossa oli nyt ottanut Vildarin täysin hallintaansa. “Tämä on minun syytäni. Mikäli vain olisin ollut rohkeampi, mitään tästä ei olisi koskaan tapahtunut”, Lin katui paukkeiden ja rätinöiden keskellä itsekseen. Muutaman iskun ja katoamistempun jälkeen tämä Vildarilta näyttävä päätti tulla heitä kovaa vauhtia kohti. “Varokaa!” Lin huusi ja yritti etsiä parasta suuntaa heille kaikille siirtyä suojaan. Haltia ohjasi muita suuren maanpinnan yli kaareutuvan puun juuren ali lähemmäksi kohti aukeamaa, jossa he kaikki aikaisemmin olivat. Lin repi kompastuneita kainalosta takaisin pystyyn ja liikkeelle. Puun juuren kohdalla Lin vilkaisi taakseen ja pysähtyi nähdessään Vildarinnäköisen ottavan heitä nopeasti kiinni.
Aleo ei juossut kuten muut, mutta otti rivakampia askelia puun juuren alle. Hän näki muiden ilmeisesti pyrkivän taistelemaan takaisin tätä lähestyvää uhkaa. Ilman toisen lohikäärmeen tai hänen… mahtavan Atlashaltian apua se olisi täysin turhaa. Se johtaisi vain noiden ennenaikaiseen kuolemaan. Suurlähettiläs käveli muiden taakse, ja kääntyi kohti Servethoria kuin olisi luottanut itseensä ja siihen, ettei tuo voisi tehdä mitään hänelle. Atlashaltia kohotti kättään, ja paria lähes luonnottoman pitkää sormeaan Servethoria kohden lausuen samalla pari lähes äänetöntä loitsuriimua. Kulmat kurtistuen mies vapautti käsistään voimaansa, ja pyöräytti kämmenensä ylöspäin, kohottaen kättään. Kuin pitkänä mattona aluskasvillisuuden alta nousi valtava määrä pieniä kiviä ilmaan. Servethor, joka oli hypännyt pitkän matkan ilman halki heitä kohti, törmäili näihin pikkukiviin hidastaen matkankulkua, vaikka ne eivät häntä pysäyttäneetkään. Se olisi kuitenkin riittävä antamaan muille pienen etulyöntiaseman. Lohikäärmeen ollessa lähellä, Llianjinin avustamana ihmiset valmistautuivat iskemään molemmin puolin miekoillaan Servethoria. Ezramin ja Ioachimin iskun ansiosta lohikäärme iskeytyi maahan ja liukui kauas heidän ohi.
Servethor ei voinut uskoa ihmisten ja haltioiden pystyvän vahingoittamaan tai edes yllättämään häntä. Sen täytyi vain ja ainoastaan johtua tästä puolhaltian typerästä kehosta, jota hän ei ollut tottunut käyttämään. Lohikäärmeen magiansa ansiosta hänellä oli kaikki ruumiinosat vielä paikoillaan, mutta hän oli vähällä menettää Ajan miekan käsistään. Mutta sillä ei olisi mitään merkitystä nyt - ase oli edelleen hänen käsissään ja tuo puristi Ajan miekan kahvaa yhä tiukemmin. Servethor katosi kuten oli jo monesti tehnyt aiemminkin. Ilmestyessään takaisin yläilmoihin hänen valtaansa ottama keho oli palautunut taas entiselleen. Servethor oli aikeissa hyökätä lyhytkasvuisia olentoja vastaan uudelleen, mutta huomasi takaansa ilmestyvän jotain vauhdilla. Tajutessaan tämän uuden yllätysaikeen, Servethor kääntyi ja kohotti miekkansa vastaan tulevaa kohti. Ajan miekka lävisti Taenyatharin, mutta samaan aikaan Servethor tunsi mieletöntä kipua omassa vatsassaan. Taenyatharin käsi oli myös lävistänyt hänet. Viimeksi hän tunsi samankaltaista kipua repiessään oman silmänsä. Hän halusi melkein eroon tästä yliherkästä kehosta, mutta hän ei voinut antaa kivulle valtaa. Samaan aikaan hän ei pystynyt ajattelemaan mitä muutakaan tehdä.
Taenyathar tunsi myös haltiahahmossaan enemmän kipua kuin mitä olisi normaalina lohikäärmeenä. Miekan terän fyysisesti aiheuttamat vammat eivät kuitenkaan olleet hänen pahin pelkonsa. Kuten hän oli miekan luonnista asti arvellut, Ajan miekka oli erityisesti lohikäärmeille vaarallinen. Hän kuuli useiden miekkaan kuolleiden lohikäärmeiden huudot syvällä sisimmässään ja tunsi kuinka oma mielensä oli katoamassa samaan ansaan. Vain vaivoin Taenyathar sai ajatuksiaan kerättyä sen verran, että näki edessään Servethorin kärsivän katseen. Servethor näytti myös saavan ajatuksiaan hiukan kasaan palauttaessaan katseen. Ilman sanoja tai edes mielen kautta puhumista molemmat yksimielisesti tarttuivat tiukasti Ajan miekan kahvasta ja aikahyppäsivät sekunteja taaksepäin ennen kohtaamista. Servethor oli maassa jalkeillaan ihmis- ja haltiaryhmittymän edessä. Taenyathar oli jälleen kaukana Servethorin takana. Toisin kuin Servethor, joka häilyi lohikäärmeen, elottoman kristallin ja puolhaltian välisenä olentona, Taenyathar oli nykyisestä ulkomuodostaan huolimatta täysiverinen elävä lohikäärme. Jopa aikahypyn jälkeen Taenyathar tunsi kuin päätänsä oltaisiin puristettu kasaan ja kaikki hänen ympäriltään oli kadonnut. Lohikäärme joutui keskittymään, palauttamaan itsensä ja kaikki aistinsa takaisin.
Servethorilla meni tavallista kauemmin palata tajuihinsa, mutta teki niin ennen Taenyatharia. Servethor hoiperteli hetken askeleissaan koittaessaan hitaasti lähestyä toista lohikäärmettä uudelleen. Jokin pyrki iskemään häntä takaa miekalla, mutta Servethor torjui sen omalla miekallaan lähes huolettomasti, huomaamattaan. Isku ei ollut yhtä eleganttinen kuin Vildarin tavalliset miekan heilautukset, mutta se oli yhtä tarkka ja paljon voimakkaampi. Servethor väisteli ja torjui pari muutakin iskua melkein eläimellisin liikkein lähestyen hitaasti, mutta vakaasti Taenyatharia. Aavikon hiekanvärisiin varusteisiin pukeutunut haltia pyrki myös lyömään häntä teräväkärkisellä pistomiekallaan, mutta Servethor esti miehen kaikki liikkeet takertumalla tiukasti tämän hartiasta. Servethor sinkaisi yhdellä kädellä haltiamiehen voimallisesti toisten syliin ja kääntyi ojentamaan vapaan kätensä Taenyatharia kohti samanaikaisesti. Käden puristuessa nyrkkiin kuului valtavaa rätinää, kun ikivanhat juuret repeytyivät poikki läheisten puiden kallistuessa kiihtyvää vauhtia alaspäin. Neljä valtavaa puunrunkoa iskeytyi yksitellen toistensa perään maata tömisten haltiahahmoisen Taenyatharin päälle. Maa jatkoi pientä tasaista tärinää viimeisen puun laskeutuessa kasaan. Servethorin ilme oli voitokas ja tämä kääntyi nyt katsomaan muiden varmasti kauhistuneita ilmeitä.
“Kuten näette, täysin toivotonta. Pian koko maailma tulee näkemään, kuinka merkityksettömiä kaikki tavoitteet ja yritykset ovat tuhon edessä. Maailma tulee vajoamaan yksinkertaiseen, kauniiseen kaaokseen.”
Servethor pohti mielessään, kenet näistä heikommista olennoista hän hoitaisi ensin. Hän pystyi nyt vapaasti leikkimään ennen kuin jatkaisi Salille. Taenyathar sen sijaan tapansa mukaan oli kovasti huolissaan Valtiaslohikäärmeen saapumisesta näille maagisille alueille maagisten olentojen keskelle. Nyt Taenyathar oli kuitenkin poissa ja hän itse nykyisessä hahmossaan oli lähes näkymätön muille lohikäärmeille. Se pieni jäljellä oleva riski vain toi jännitystä kaikkeen. Servethorin katse kiinnittyi ensin vanhimpaan Rheanhaltiaan. Vanhimmasta nuorimpaan. Hän halusi nähdä nuorimman mielen hajoavan silmiensä edessä. Servethor otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Toisen askeleen kohdalla hän pysähtyi takana kuulemiinsa ääniin. Puut raksahtivat ja nousivat ylöspäin. Salamoita purkautui puukasan keskeltä hajoittaen ne pieniksi palasiksi ja esiin nousi raivokkaalla huudolla tummahkon sininen lohikäärme. Tuon suomut kiiltelivät auringonvalossa, ja valtavat kulmat kurtistuivat vihasta tämän avatessa suunsa. Valkea hammasrivistö erottui hyvin tummaa vasten tuon päästäessä lähes eläimellisen vihaisen karjahduksen. Levittäen valtavat siipensä ja astuessaan kevyesti kaatuneiden puunrunkojen päälle, häntäänsä rivakaasti heilauttaen Taenyathar katsoi ensin hänen tänne asti huolehtimiaan ihmisiä, puolhaltioita ja haltioita. Sitten tuon olemus koveni entisestään, ja lähes murhanhimoinen katse osui Servethoriin.
“Et anna minulle muita vaihtoehtoja. Kuolen mieluummin Valtiaslohikäärmeen hampaissa kuin sinun temppujesi seurauksesta. Uskon ystävieni kokevan jotakuinkin samoin. Tämä päättyy tähän, tässä ja nyt”, Taenyatharin telepaattinen puhe kuului selkeästi kaikkien pään sisällä kaikuna. Siinä oli jotain yliluonnolisen voimakasta verrattuna aiempaan haltiahahmon puheeseen, jotain voimaa, joka oli kuin ollut piilossa. Servethor katsoi suurempaa lohikäärmettä takaisin hiukan ärtyneenä - kuin tämä olisi hyttynen hänen ihollaan. Tuo ottikin pari ripeää askelta ja ponnahti ilmaan Ajan miekka sivussa tähdäten suoraan sinisuomuisen lohikäärmeen kaulaan. Samaan aikaan se kevyt jyrinä, joka oli aiemminkin kuulunut puiden kaatumisista asti, yltyi. Servethor käänsi katseensa sivulle tuntiessaan järinän ilmasta asti - tämä ei ollut hänen, eikä Taenyatharin aiheuttamaa… Se oli jotain muuta. Ennen kuin Servethor ehti edes reagoida, oli hänen sivustaltaan osunut koko kehoon valtava, kivenlohkaretta muistuttava nyrkki. Servethor lennähti täysin eri suuntaan kohti suurta lohkaretta, joka murkui voimakkaan iskun seurauksesta kahtia.
“Vain hetki niin olisin voittanut hänet itse”, Taenyathar totesi pistävästi paikalle ilmestyneelle Keldruthille. Todellisuudessa hän kuitenkin oli iloinen jätin viimein saapuessa paikalle, vaikka se olikin oletettua paljon myöhemmin. Keldruth ei kommentoinut asiaan mitään, vaan kääntyi katsomaan muuta seuruetta. “Tulkaa. Ette ole turvassa täällä”, jätti polvistui heidän eteensä aikaa säästelemättä ja ojensi kätensä maahan asti ja odotti muiden nousevan kyytiin. Pienten olentojen ollessa kämmenellä, Keldruth sulki nyrkkinsä puolittain ja nosti kaikki ilmaan. “Vie heidät aukealle. Ohjaan vastustajamme sinne”, Taenyathar käskytti Keldruthia, joka seurasi ohjeita viiveettä, kyseenalaistamatta. Toisella kädellään jätti töni pienimpiä puita pois tieltä juostessaan suurempien välistä kohti aukean reunaa. Tutun aukean reunamilla Keldruth kääntyi katsomaan taakseen ja avasi kämmentään hiukan, jotta kyydissäolijat näkivät tilannetta myös. Haljenneen kivenlohkareen välissä välähti ja Vildarin näköinen olento oli jälleen siirtynyt Taenyatharin eteen kuin mitään ei olisi välissä tapahtunut. Servethor oli kuitenkin pitkän aikaa paikallaan ja reagoimatta mihinkään. Vasta Taenyatharin yrittäessä puraista tätä Servethor hypähti sivuun turvaan. Luonnottomasta väistöstään huolimatta kaukaakin näkyi Servethorin liikkeissä olevan epänormaaleja taukoja.