// Tinanja & herra kapteeni tänne! //
Miraya istahti pöydän reunalle, potkaisi saapikkaat jalastaan hitaasti sääriään vilautellen ja pyöräytti sitten sivusta jalkansa pöydälle kohottautuen samassa polvilleen. Ruokatilassa kaikui muutaman käden rummutus pöytiä vasten ja niitä säestivät yksittäiset vihellykset. Ruokapata kupli ja porisi, mutta laivan kokilla ei ollut juuri nyt kiire sitä hämmentämään. Eikä hän tämän jälkeen uskonut yhdenkään miehistön jäsenen valittavan, vaikka ylikypsän ruuan sivumakuna olisikin palanut katku.
Miraya ei ollut ehtinyt tanssimaan viikkokausiin. Laivan työt olivat pitäneet hänet kiireisenä, eikä hän ollut hetkeen haikaillutkaan takaisin kantakapakkojensa pöytiä narisuttamaan. Ei ennen kuin nyt, kun hän tarvitsi tätä vapauden tunnetta ja itseensä liimautuneita katseita. Ja ennen kaikkea hän kierosti nautti ajatuksesta, että tiesi tekevänsä jotain mitä ei olisi pitänyt. Ei ainakaan täällä, Valkoisen Lohikäärmeen sydämessä sen miehistön ympäröimänä.
Miraya nousi seisomaan pöydälle. Hän oli jo liian tottunut laivan keinahduksiin, että ne olisivat häirinneet hänen liikkeitään. Sitä paitsi laivan pohjaan pultattu pöytä tuntui jopa tukevammalta kuin jalkapuoli kapakan tuoppien ja kyynärpäiden pidike, vaikka se tukevalla alustalla seisoikin. Miraya pyöri hitaasti ympyrää pöydän keskellä samalla kun venytti korsettinsa nauhoja edestä hieman löysemmälle. Hyvin, hyvin hiitasti, jotta sai kirvoitettua pari muita kimeämpää vihellystä yleisöstään.
Viime päivät laivalla olivat kuluneet syvässä hiljaisuudessa, jota olivat värittäneet ärtyisät kyräilyt suuntaan jos toiseenkin. Tämä oli ollut kahden paksupäisen mykkäkoulu, jota kohti kukaan ei ollut halunnut vilkaistakaan, saatika puuttua siihen. Syy oli monelle tuntematon, mutta kaikesta päätellen raskas. Toki juoruja riitti ja osa osui niiden levittäjän tietämättä jopa lähelle oikeaa.
Miraya nosti toisen kätensä tuekseen kattopalkkiin, joka oli vain noin kyynärän päässä hänen avoimena roikkuvan valkoisen kiharapilvensä ylimmistä haituvista. Toista kättään hä liu'utti vartaloaan myöten ja kurotti lanteensa ylitettyään yllättäen pörröttämään jonkun yleisön ja kenties koko laivan nuorimpiin kuuluvan merimiehen hiuspehkoa. Pojan poskille levisi tomaatinpunaiset ja melkein sen muotoiset läikät. Joku vanhemmista miehistön jäsenistä hörähti kumeaan nauruun, vähän turhankin äänekkääseen. Miraya pyörähti nauravaa partaveikkoa kohti kepeällä puolikkaalla piruetilla, tukien liikettä katosta vain etusormellaan. Nauru rauhoittui sinisen katseen edessä, mutta leveä virne rypytti miehen kasvoja otsaa myöten hänen odottaessaan mitä tapahtuisi. Miraya hymyili viekkaasti takaisin ja kurottautui sujauttamaan kämmenensä miehen parran sekaan, nostaen raolleen jääneen suun kiinni. Parta oli suolaisesta tuulesta karhea ja hieman tahmeakin. Jostain kuului pari vihellystä lisää.
Miraya ei ollut pitänyt tilanteesta. Oli ollut väsyttävää kulkea laivan käytävillä aikansa ja reittinsä tarkkaan valiten, jottei hän olisi törmännyt isäänsä tai Saryaan. Hän oli pysytellyt lähinnä hytissään ja upottanut nenänsä pergamenttien sekaan saadakseen muuta ajateltavaa. Hän oli tähyillyt pikkuruisesta ikkunastaan kannelle kaivaten tuulenvirettä kasvoillaan. Kaivaten aaltojen loputtoman liikkeen seuraamista. Kaivaten huulenheittoa miehistön kanssa. Hän oli kaivannut korkealla ruorin vieressä seisomista, kun Rayash oli sitä ohjaamassa tyytyväinen hymy huulillaan. Hän oli kaivannut juttutuokioita isänsä kanssa. Mutta hän ei ollut halunnut edes nähdä isänsä kasvoja. Miraya oli vihainen, mutta myös peloissaan. Hän ei tiennyt mitä Rayashin kasvoissa näkisi.
Pyörähdyksiä, kyykistyksiä, kumarteluja ja hameenhelman heilutusta, ja yleisö oli myyty. Rummutus pöytiä vasten alkoi muotoutua tasaisen rytmikkääksi ja niin miehistö kuin Mirayakin alkoivat unohtaa missä olivat. Meteli koveni ja tärisytti Valkoisen Lohikäärmeen puista runkoa. Kokki läpsytti puisella kauhalla tahtia kämmeneensä. Miraya pyöri yhä villimmin. Hän tanssahteli pöydän reunalta toiselle sipaisten milloin kenenkin pöydän ääreen liimautuneen merimiehen hiuksia, poskia tai parransänkeä. Rummutuksen tahti toi jonkun mieleen laulun. Se alkoi hyräilynä, sitten muutamina sekaan heitettyinä sanoina ja lopulta yhä useampi sävelmän tunnistanut yhtyi siihen.
Hiuksensa kuin aallot, tummat kuin yötaivas.
Pyörteisesti ryöpsyy, ne nyt paljailta olkapäiltä alas.
Mustana ne laskee, selkää myöten juoksee.
Mut eivät peittää voi, mik' on paidan miehustalla jo paljas.
Oi Dalmarena! Oi Dalmarena!
Saanhan vielä katsella sinua...
Rallatus jatkui säe säkeeltä härskimmin ja sellaista tuskin olisi muussa tilanteessa naisväen läsnäollessa laulettu, mutta nyt kaikki olivat lopulta unohtaneet missä oikein olivat.
Kun hiiret tanssivat pöydillä
Re: Kun hiiret tanssivat pöydillä
Valkoisen Lohikäärmeen kapteenin viime päivät olivat menneet hyvin vähäsanaisesti ja hyvin itsekseen. Se sopi paremmin kuin hyvin, ja miehistössäkin muutaman satunnaisen viileän kommentin jälkeen oli opittu väistämään ärtynyttä valkohiuksista miestä. Erityisesti uudemmat miehistönjäsenet vaihtoivat mieluusti reittiä kokonaan välttääkseen kapteenin näköpiirin, mutta suurin osa jo kauemmin Lohikäärmeellä palvelleista ei näyttänyt kohauttavan olkiaankaan Rayashin ärtymykselle, vaan jatkoi töitään samalla lailla kuin aiemminkin. Sarya oli hieman turhan kärkäs huomauttamaan pienistäkin virheistä, mutta sen sijaan esimerkiksi Eldriniä ei näkynyt juuri lainkaan kannella. Vaikka tarkkaa tietoa miehistössä ei ollutkaan tapahtumista, olivat ne alkaneet sen jälkeen, kun kirjanpitäjä-Miraya oli kävellyt Rayashin hyttiin aamuvarhain muutama päivä sitten.
Siitä huolimatta arki laivalla eteni totuttujen rutiinien mukaan. Tietyt toimet ja työt tehtiin aina lähes samaan aikaan vuorokaudesta, ja vuorot eri töiden osalta pyörivät tasaista omaa tahtiaan. Tai ainakin Rayash oli niin luullut näin pitkään, kunnes miehen katse alkoi huomata hieman ennen ruoka-aikaa puutteita kannella pyörivässä miehistön määrässä. Näytti siltä, kuin heillä olisi laivalla ollut vatsatautiepidemia, kun vajaamiehityksellä oli selvittävä. Kapteeni kuitenkin tiesi, että näin ei ollut, eikä mikään muukaan sairaus ollut kaatanut ketään sängynpohjalle viimeisimpien tietojen mukaan. Tuuli kuitenkin alkoi yltyä sen verran, että olisi järkevää laskea purjeet ja ottaa vauhtia matkalle Drieneä kohden, mutta tuolla miehistömäärällä siitä tulisi vain sanomista. Hetken kuulosteltuaan mies kuuli ruokailutilan suunnalta epämääräisiä, kieltämättä innostuneita ääniä. Sitten se muuttui rytmikkäämmäksi, tasaisemmaksi, kuin tahdin lyöminen.
Parin kulmankurtistuksen saattelemana muutoinkin jo ärtynyt kapteeni lähti kannen alle. Hetken aikaa oven takana laulua ja rummutusta kuunneltuaan tämä astui lähes äänettä sisälle. Joskus oli jotakin etua siitäkin, että tunsi laivan paremmin kuin omat taskunsa: saranat, ovi tai lattia eivät päästäneet ääntäkään. Näky, joka hänen eteensä avautui oli…. yllättävä. Hän ei ollut odottanut, että Mirayalla olisi otsaa tehdä mitään tälläistä, saati miehistönjäsenillä otsaa jäädä seuraamaan tätä. Kukaan ei näyttänyt reagoivan, kun ovi kävi - jokainen oli liian uppoutunut tuijottamaan Mirayaa ja tämän jokaista pienintäkin liikettä. Vain pienen hetken tilannetta seurattuaan Rayash suoristi selkänsä kieltämättä ärtyneen näköisenä ja yskäisi saadakseen huomion. Hetken aikaa tämä oli jo ajatellut kylmänviileää lähestymistä, mutta viimeinen Mirayan pyörähdys tuntui vievän viimeisetkin maltinrippeet jo valmiiksi ärtyneen kapteenin mielestä.
“Mitä jumalten nimessä täällä tehdään?! Oletan, että teillä jokaisella on töitä, eikä perseilylle ole aikaa!” Rayashin ääni kantautui viimeisten sävelten ja rummutusten yli auktoriteettisen kylmänä, kun tämä seisoi suoraselkäisenä siinä oven edessä. Hänen katseensa vaelsi hetken jokaisessa, ja Mirayaan osuessaan vilkaisuu muuttui lähinnä hyvin tiukaksi mulkaisuksi. Kai hän oli odottanut liikaa harkintaa tuolta naiselta, kun hän ei ollut erikseen kieltänyt tälläistä toimintaa laivalla. Selkäänsä entisestään suoristaen kapteeni katsoi kuinka yksi kerrallaan miehistönjäsenet nousivat ja alkoivat kadota vähin äänin takaisin kannelle - harva heistä oli nähnyt kapteenia noin kylmänviileän vihaisena.
“Jos purje ei ole seuraavien kolmen minuutin aikana alhaalla, vedän teistä jokaisen kölin alta”, Rayash uhkasi sitten kylmänviileästi, jokaista ohitseen kulkevaa miehistönjäsentä ikävästi mulkaisten.
Viimeisenä ruokailutilasta lähti Rayash itse, jättäen Mirayan vielä yhden mulkaisun jälkeen omiin oloihinsa kokkauksiensa pariin palanneen kokin kanssa. Kapteeni itse harppoi takaisin kannelle, eikä tiennyt, miten päin olisi ollut, mitä ajatellut, tai sanonut. Kaiken aiemman keskellä tämä tuntui niin typerältä, niin lapselliselta, ja turhalta, mutta samalla se hankasi häntä niin vastakarvaan kuin olla ja voi.
“Se purje, nyt!” tuo ärähti tyytymättömänä, kun näytti siltä, että hämmennys oli vallannut koko laivan hetkellisesti. Rystyset valkeina mies puristi pian ruoria korjaten laivan kurssin oikeaksi.
Viimein ne purjeetkin laskeutuivat, mutta hitaammin, mitä Rayash olisi sillä hetkellä halunnut.
Siitä huolimatta arki laivalla eteni totuttujen rutiinien mukaan. Tietyt toimet ja työt tehtiin aina lähes samaan aikaan vuorokaudesta, ja vuorot eri töiden osalta pyörivät tasaista omaa tahtiaan. Tai ainakin Rayash oli niin luullut näin pitkään, kunnes miehen katse alkoi huomata hieman ennen ruoka-aikaa puutteita kannella pyörivässä miehistön määrässä. Näytti siltä, kuin heillä olisi laivalla ollut vatsatautiepidemia, kun vajaamiehityksellä oli selvittävä. Kapteeni kuitenkin tiesi, että näin ei ollut, eikä mikään muukaan sairaus ollut kaatanut ketään sängynpohjalle viimeisimpien tietojen mukaan. Tuuli kuitenkin alkoi yltyä sen verran, että olisi järkevää laskea purjeet ja ottaa vauhtia matkalle Drieneä kohden, mutta tuolla miehistömäärällä siitä tulisi vain sanomista. Hetken kuulosteltuaan mies kuuli ruokailutilan suunnalta epämääräisiä, kieltämättä innostuneita ääniä. Sitten se muuttui rytmikkäämmäksi, tasaisemmaksi, kuin tahdin lyöminen.
Parin kulmankurtistuksen saattelemana muutoinkin jo ärtynyt kapteeni lähti kannen alle. Hetken aikaa oven takana laulua ja rummutusta kuunneltuaan tämä astui lähes äänettä sisälle. Joskus oli jotakin etua siitäkin, että tunsi laivan paremmin kuin omat taskunsa: saranat, ovi tai lattia eivät päästäneet ääntäkään. Näky, joka hänen eteensä avautui oli…. yllättävä. Hän ei ollut odottanut, että Mirayalla olisi otsaa tehdä mitään tälläistä, saati miehistönjäsenillä otsaa jäädä seuraamaan tätä. Kukaan ei näyttänyt reagoivan, kun ovi kävi - jokainen oli liian uppoutunut tuijottamaan Mirayaa ja tämän jokaista pienintäkin liikettä. Vain pienen hetken tilannetta seurattuaan Rayash suoristi selkänsä kieltämättä ärtyneen näköisenä ja yskäisi saadakseen huomion. Hetken aikaa tämä oli jo ajatellut kylmänviileää lähestymistä, mutta viimeinen Mirayan pyörähdys tuntui vievän viimeisetkin maltinrippeet jo valmiiksi ärtyneen kapteenin mielestä.
“Mitä jumalten nimessä täällä tehdään?! Oletan, että teillä jokaisella on töitä, eikä perseilylle ole aikaa!” Rayashin ääni kantautui viimeisten sävelten ja rummutusten yli auktoriteettisen kylmänä, kun tämä seisoi suoraselkäisenä siinä oven edessä. Hänen katseensa vaelsi hetken jokaisessa, ja Mirayaan osuessaan vilkaisuu muuttui lähinnä hyvin tiukaksi mulkaisuksi. Kai hän oli odottanut liikaa harkintaa tuolta naiselta, kun hän ei ollut erikseen kieltänyt tälläistä toimintaa laivalla. Selkäänsä entisestään suoristaen kapteeni katsoi kuinka yksi kerrallaan miehistönjäsenet nousivat ja alkoivat kadota vähin äänin takaisin kannelle - harva heistä oli nähnyt kapteenia noin kylmänviileän vihaisena.
“Jos purje ei ole seuraavien kolmen minuutin aikana alhaalla, vedän teistä jokaisen kölin alta”, Rayash uhkasi sitten kylmänviileästi, jokaista ohitseen kulkevaa miehistönjäsentä ikävästi mulkaisten.
Viimeisenä ruokailutilasta lähti Rayash itse, jättäen Mirayan vielä yhden mulkaisun jälkeen omiin oloihinsa kokkauksiensa pariin palanneen kokin kanssa. Kapteeni itse harppoi takaisin kannelle, eikä tiennyt, miten päin olisi ollut, mitä ajatellut, tai sanonut. Kaiken aiemman keskellä tämä tuntui niin typerältä, niin lapselliselta, ja turhalta, mutta samalla se hankasi häntä niin vastakarvaan kuin olla ja voi.
“Se purje, nyt!” tuo ärähti tyytymättömänä, kun näytti siltä, että hämmennys oli vallannut koko laivan hetkellisesti. Rystyset valkeina mies puristi pian ruoria korjaten laivan kurssin oikeaksi.
Viimein ne purjeetkin laskeutuivat, mutta hitaammin, mitä Rayash olisi sillä hetkellä halunnut.
Re: Kun hiiret tanssivat pöydillä
Miraya oli unohtunut tanssinsa pyörteisiin. Hän antoi ajatustensa hukkua nauruun, lauluun ja taputukseen. Hetken aikaa hän oli mielessään jossain muualla ja joku muu. Hetken aikaa hänellä ei ollut murheita. Kunnes Rayashin ääni romahdutti koko illuusion alas. Naurahdukset vaihtuivat yskähdyksiin ja taputus hätäiseen kolinaan. Isänsä äänen kuullessaan Mirayan käännähti rajusti, heilahti ja sai pöydän pinnan vinkaisemaan sitä pitkin venyvän kengänkannan alla. Hän oli ollut vihainen ja tuntenut olonsa petetyksi eikä olisi pistänyt pahakseen siitä, että Rayash olisi tästä kaikesta kuullut myöhemmin, mutta tätä hän ei ollut suunnitellut. Tätä hän ei ollut halunnut.
Merimiehet näyttivät unohtavan siinä samassa nälkänsä eikä kenelläkään ollut halua jäädä ruokaa odottamaan. Eikä Rayash siihen mahdollisuutta antanutkaan. Kaikkein möreimmät naurut räväyttänyt partasuukin näytti haudanvakavalta kävellessään kapteenin ohi ja ulos. Miehet tuuppivat toisiaan pyrkiessään ulos niin nopeasti kuin mahdollista, mutta samalla varoivat pitämästä yhtään tarpeetonta meteliä, aivan kuin peläten hengityksenkin herättävän itse Dezijarin. Laivakokki oli hävinnyt heti oven käydessä keitoksensa ääreen eikä nostanut katsettaan kattilasta. Tahtia lyönyt puulusikka löi nyt liikkeelle pohjaan vajonneita perunanpaloja.
Miraya nykäisi korsettinsa nauhat tiukemmalle astuessaan alas pöydältä. Hän ei pitänyt tästä ohjelmanumeron saamasta käännöksestä ja tiesi menneensä liian pitkälle. Silti hän kohtasi isänsä synkän katseen ilmekään värähtämättä, tyynen välinpitämättömästi. Mirayalla oli yhtä vähän sanottavaa kuin Rayashilla.
Kapteenin kadottua oviaukosta Miraya nojasi hetkeksi selkänsä lähintä tukipalkkia vasten ja hieraisi kasvojaan. Hetken järkyttyneisyyttään tasattuaan hän haki kenkänsä eikä edes vaivautunut vetämään niitä jalkaansa vaan hipsi nopeasti pois ja suoraan omaan hyttiinsä. Yhtäkkiä hänelläkään ei enää ollut nälkä. Myöhemmin illalla hänen tuli nälkä, mutta Miraya ei aikonut poistua hytistään ennen kuin aamulla heidän oletetusti saapuessaan Drienelle.
*
Aamulla Mirayalla oli kahta kauheampi nälkä, mutta hän ei ollut aikeissa lähteä hytistään ennen kuin laiva olisi satamassa ja hän pääsisi suoraan maihin. Lisäksi hän oli väsynyt vähäunisen yön jäljiltä ja riuhtoi kiukkuisesti pieneen kassiinsa tärkeimpiä mukaan otettavia tavaroita. Mirayaa inhotti koko tilanne. Hän tunsi olonsa edelleen petetyksi, mutta alkoi olla myös pahoillaan isänsä puolesta. Miraya oli yhtä aikaa vihainen, pelokas ja huolestunut, mutta kiukku jolla hän valmisteli lähtöään maihin meni kaiken ohelle. Kiukulleen Mirayalla ei edes enää ollut suoranaista kohdetta ja siksi häntä ärsytti kaikki. Hän vain halusi pois ja päästä tuulettamaan ajatuksiaan. Hän ei halunnut nähdä hetkeen yhdenkään merimiehen eikä varsinkaan Rayashin tai Saryan kasvoja, mutta samalla toivoi kaiken olevan jo ohi. Mutta kuka oli tehnyt väärin ja mitä? Sitä Mirayakaan ei enää tiennyt, mutta ei myöskään aikonut olla ensimmäisenä pahoittelemassa mistään. Rayashilla oli ollut useampi päivä aikaa tulla puhumaan hänelle. Viimeistään eilen kesken kaiken ruokatilaan rynnätessään mies olisi voinut jäädä puhumaan Mirayalle, mutta kylmä mulkaisu oli ollut kai ainoa asia, jonka arvoinen Miraya oli. Niinpä Mirayakin päätti hyytävän hiljaisuuden riittävän.
Laiva oli hetki sitten kiinnitetty satamaan. Sen tunsi laivan liikkeistä, mutta ennen kaikkea sen varmistivat kannelta kuuluvat äänet. Saapumisen valmisteluista kuuluva meteli yltyi koko ajan sopivasti ja Miraya tiesi tämän olevan otollisin hetki livahtaa maihin mahdollisimman huomaamattomasti. Niinpä hän viimein hivuttautui ulos hytistään ja suuntasi askeleensa nopeasti kantta kohti.
Merimiehet näyttivät unohtavan siinä samassa nälkänsä eikä kenelläkään ollut halua jäädä ruokaa odottamaan. Eikä Rayash siihen mahdollisuutta antanutkaan. Kaikkein möreimmät naurut räväyttänyt partasuukin näytti haudanvakavalta kävellessään kapteenin ohi ja ulos. Miehet tuuppivat toisiaan pyrkiessään ulos niin nopeasti kuin mahdollista, mutta samalla varoivat pitämästä yhtään tarpeetonta meteliä, aivan kuin peläten hengityksenkin herättävän itse Dezijarin. Laivakokki oli hävinnyt heti oven käydessä keitoksensa ääreen eikä nostanut katsettaan kattilasta. Tahtia lyönyt puulusikka löi nyt liikkeelle pohjaan vajonneita perunanpaloja.
Miraya nykäisi korsettinsa nauhat tiukemmalle astuessaan alas pöydältä. Hän ei pitänyt tästä ohjelmanumeron saamasta käännöksestä ja tiesi menneensä liian pitkälle. Silti hän kohtasi isänsä synkän katseen ilmekään värähtämättä, tyynen välinpitämättömästi. Mirayalla oli yhtä vähän sanottavaa kuin Rayashilla.
Kapteenin kadottua oviaukosta Miraya nojasi hetkeksi selkänsä lähintä tukipalkkia vasten ja hieraisi kasvojaan. Hetken järkyttyneisyyttään tasattuaan hän haki kenkänsä eikä edes vaivautunut vetämään niitä jalkaansa vaan hipsi nopeasti pois ja suoraan omaan hyttiinsä. Yhtäkkiä hänelläkään ei enää ollut nälkä. Myöhemmin illalla hänen tuli nälkä, mutta Miraya ei aikonut poistua hytistään ennen kuin aamulla heidän oletetusti saapuessaan Drienelle.
*
Aamulla Mirayalla oli kahta kauheampi nälkä, mutta hän ei ollut aikeissa lähteä hytistään ennen kuin laiva olisi satamassa ja hän pääsisi suoraan maihin. Lisäksi hän oli väsynyt vähäunisen yön jäljiltä ja riuhtoi kiukkuisesti pieneen kassiinsa tärkeimpiä mukaan otettavia tavaroita. Mirayaa inhotti koko tilanne. Hän tunsi olonsa edelleen petetyksi, mutta alkoi olla myös pahoillaan isänsä puolesta. Miraya oli yhtä aikaa vihainen, pelokas ja huolestunut, mutta kiukku jolla hän valmisteli lähtöään maihin meni kaiken ohelle. Kiukulleen Mirayalla ei edes enää ollut suoranaista kohdetta ja siksi häntä ärsytti kaikki. Hän vain halusi pois ja päästä tuulettamaan ajatuksiaan. Hän ei halunnut nähdä hetkeen yhdenkään merimiehen eikä varsinkaan Rayashin tai Saryan kasvoja, mutta samalla toivoi kaiken olevan jo ohi. Mutta kuka oli tehnyt väärin ja mitä? Sitä Mirayakaan ei enää tiennyt, mutta ei myöskään aikonut olla ensimmäisenä pahoittelemassa mistään. Rayashilla oli ollut useampi päivä aikaa tulla puhumaan hänelle. Viimeistään eilen kesken kaiken ruokatilaan rynnätessään mies olisi voinut jäädä puhumaan Mirayalle, mutta kylmä mulkaisu oli ollut kai ainoa asia, jonka arvoinen Miraya oli. Niinpä Mirayakin päätti hyytävän hiljaisuuden riittävän.
Laiva oli hetki sitten kiinnitetty satamaan. Sen tunsi laivan liikkeistä, mutta ennen kaikkea sen varmistivat kannelta kuuluvat äänet. Saapumisen valmisteluista kuuluva meteli yltyi koko ajan sopivasti ja Miraya tiesi tämän olevan otollisin hetki livahtaa maihin mahdollisimman huomaamattomasti. Niinpä hän viimein hivuttautui ulos hytistään ja suuntasi askeleensa nopeasti kantta kohti.
Re: Kun hiiret tanssivat pöydillä
Drienen satama oli Lohikäärmeen kokoiselle laivalle ahdas, ja sen näki pitkälle tottumatonkin silmä. Kapteeni oli ohjannut laivan satamaan täälläkin niin monta kertaa, että tuskin olisi osannut niitä laskeakaan, ja hän joutui silti joka kerta keskittymään, etteivät laivan rakenteet ja sataman tolpat, tai matala pohja olisivat vieneet palan hänen laivastaan. Vaati tarkkuutta saada tämän kokoinen laiva onnistuneesti satamaan. Rayash oli myös erittäin tietoinen siitä, että vaadittiin lähes koko miehistön panos, että satamaan saapuminen onnistuisi ongelmitta. Mutta, kuten monena aiempanakin kertana, viimein Lohikäärmeen hidas vauhti pysähtyi, ja viimeisiäkin köysiä ja purjeita kerättiin ja sidottiin sivuun, kun muutamat hyppäsivät sataman puolelle sitomaan laivaa kiinni suuriin paaluihin. Ankkurin ketju kiristyi tasaisesti kunnes oli oikeassa asemassaan, ja näytti siltä, että laiva oli jälleen rauhallisesti ohjattu Drienen satamaan. Ruorin takana seisovan kapteenin kasvoille nousi pieneksi hetkeksi hymy miehistön viimeistellessä satamaan saapumista Drienen satamaan, aikataulussa jopa. Hetkeksi se antoi kapteenille myös tunteen siitä, että kaikki oli palannut oikeille urilleen.
“Kapteeni!” Rayashin huomio kääntyi maston reunalta hänelle huutavan Torfarin suuntaan vain parahiksi nähdäkseen miten yksi purjeita kääntävistä poikkipuista kulki vauhdilla irronneiden köysien vapauttamana kohti hänen päätään. Rayash ei ollut varma, oliko se vuosien merillä työskentelyn tuoma tuntemus laivasta ja sen mekaniikoista, vai pelkkä refleksi, mutta juuri ennen kuin paksu, purjetta kääntämään tehty tukipalkki heilahti Rayashin päätä kohden, mies kumartui väistämään sen. Roikkuvista köysistä muodostunut lenkki kuitenkin takertui mieheen juuri sopivasti heittääkseen liikevoimallaan kapteenin selälleen kannelle. Ote ruorista irtosi ja tömähdyksen seuraama syvä hiljaisuus miehistön keskuudessa oli käsin kosketeltava.
Pari kertaa syvään henkeä vedettyään Rayash työnsi köydet sivuun, nousi hitaasti seisomaan manaten mielessään koko tilannetta, ja erityisesti sitä, että tuo oli riittänyt lyömään ilmat kertaalleen pihalle.
“Kuka jumalten nimessä avasi jokaisen köyden tuosta?!” kukaan ei tuntunut liikahtavankaan kapteenin katseen osuessa hetkeksi jokaiseen miehistönjäseneeseen. Sarya vain pudisti päätään kiristäessään paria reelinkiin sidottua köyttä. Sanaakaan sanomatta Torfar vastaanotti Rayashin takaisinpäin heilauttaneen tukipuun, jonka sitoi tottuneesti, turhankin nopeasti kiinni paikoilleen.
“Minä”, viimein eräs nuorenpuoleinen ihmismies, tuskin kahtakymmentäkään kesää nähnyt pellavapää käveli kannella lähemmäs ruoria ja lähemmäs nyt selkänsä suoristanutta kapteenia. Jos kapteenin valkeat hiukset saattoivat näyttää myrskypilveltä, nyt oli sen aika.
“Jonah”, Rayash katsoi miestä hetken viileän auktoriteettisellä katseellaan, kun tämä nuorukainen avasi jo suutaan vastatakseen jotakin. Rayashin katse kuitenkin riitti vaientamaan tämän ennen kuin tuo ehti sanoa sanaakaan. Torfar viittasi omalla puolellaan muita viimeistelemään loputkin valmisteluista ennen kuin Rayash saisi syyn huutaa heillekin. Tuo tatuoitu mies epäili, että koko miehistö tulisi vielä kuulemaan tästä, ennen kuin kapteeni saisi asiansa ja mielensä selvitettyä.
“Kauanko sinä olet palvellut lohikäärmeellä? Jollen väärin muista, tämä on kolmas kesäsi”, Rayashin äänenpaino kohosi merkittävästi sanojen jälkeen miehen vetäessä henkeä ja jatkaessa:
“Olen melko varma että tyhmempikin osaisi pitää oikeat solmut oikeassa paikassa kymmenien toistojen ja monen vuoden jälkeen, mutta ilmeisesti sinulle ei sitä lahjaa ole suotu!”
“Jos näen sinut tekemässä tuollaisia typeryyksiä enää koskaan laivallani, jäät seuraavaan satamaan”, viimeisimpien sanojen kohdalla äänenpaino oli jo kohonnut lähemmäs huutamiseksi ja nuori merimies näytti siltä, että mieluummin olisi kadonnut maan alle kuin olisi seissyt siinä kapteenin edessä suustaan sanaakaan ulos saamatta. Rayash sen sijaan näytti siltä, että viimeinenkin hermoriekale oli jo revitty kappaleiksi, ja niin viileästä ulkokuoresta ei ollut jälkeäkään.
“Pidän huolta, että tämä on viimeinen laiva, jolle koskaan tulet astumaan”, vaikka äänen voimakkuus hetkeksi laski, kun Rayash veti kertaalleen henkeä.
“Ala painua silmistäni ennen kuin erotan sinut samantien!”
Alakantta kohden osoitettu sormi sai nuoren miehen Rayashin edessä pienenemään vieläkin, kun tämä luikahti pois vihaisen kapteenin näköpiiristä.
“Kapteeni!” Rayashin huomio kääntyi maston reunalta hänelle huutavan Torfarin suuntaan vain parahiksi nähdäkseen miten yksi purjeita kääntävistä poikkipuista kulki vauhdilla irronneiden köysien vapauttamana kohti hänen päätään. Rayash ei ollut varma, oliko se vuosien merillä työskentelyn tuoma tuntemus laivasta ja sen mekaniikoista, vai pelkkä refleksi, mutta juuri ennen kuin paksu, purjetta kääntämään tehty tukipalkki heilahti Rayashin päätä kohden, mies kumartui väistämään sen. Roikkuvista köysistä muodostunut lenkki kuitenkin takertui mieheen juuri sopivasti heittääkseen liikevoimallaan kapteenin selälleen kannelle. Ote ruorista irtosi ja tömähdyksen seuraama syvä hiljaisuus miehistön keskuudessa oli käsin kosketeltava.
Pari kertaa syvään henkeä vedettyään Rayash työnsi köydet sivuun, nousi hitaasti seisomaan manaten mielessään koko tilannetta, ja erityisesti sitä, että tuo oli riittänyt lyömään ilmat kertaalleen pihalle.
“Kuka jumalten nimessä avasi jokaisen köyden tuosta?!” kukaan ei tuntunut liikahtavankaan kapteenin katseen osuessa hetkeksi jokaiseen miehistönjäseneeseen. Sarya vain pudisti päätään kiristäessään paria reelinkiin sidottua köyttä. Sanaakaan sanomatta Torfar vastaanotti Rayashin takaisinpäin heilauttaneen tukipuun, jonka sitoi tottuneesti, turhankin nopeasti kiinni paikoilleen.
“Minä”, viimein eräs nuorenpuoleinen ihmismies, tuskin kahtakymmentäkään kesää nähnyt pellavapää käveli kannella lähemmäs ruoria ja lähemmäs nyt selkänsä suoristanutta kapteenia. Jos kapteenin valkeat hiukset saattoivat näyttää myrskypilveltä, nyt oli sen aika.
“Jonah”, Rayash katsoi miestä hetken viileän auktoriteettisellä katseellaan, kun tämä nuorukainen avasi jo suutaan vastatakseen jotakin. Rayashin katse kuitenkin riitti vaientamaan tämän ennen kuin tuo ehti sanoa sanaakaan. Torfar viittasi omalla puolellaan muita viimeistelemään loputkin valmisteluista ennen kuin Rayash saisi syyn huutaa heillekin. Tuo tatuoitu mies epäili, että koko miehistö tulisi vielä kuulemaan tästä, ennen kuin kapteeni saisi asiansa ja mielensä selvitettyä.
“Kauanko sinä olet palvellut lohikäärmeellä? Jollen väärin muista, tämä on kolmas kesäsi”, Rayashin äänenpaino kohosi merkittävästi sanojen jälkeen miehen vetäessä henkeä ja jatkaessa:
“Olen melko varma että tyhmempikin osaisi pitää oikeat solmut oikeassa paikassa kymmenien toistojen ja monen vuoden jälkeen, mutta ilmeisesti sinulle ei sitä lahjaa ole suotu!”
“Jos näen sinut tekemässä tuollaisia typeryyksiä enää koskaan laivallani, jäät seuraavaan satamaan”, viimeisimpien sanojen kohdalla äänenpaino oli jo kohonnut lähemmäs huutamiseksi ja nuori merimies näytti siltä, että mieluummin olisi kadonnut maan alle kuin olisi seissyt siinä kapteenin edessä suustaan sanaakaan ulos saamatta. Rayash sen sijaan näytti siltä, että viimeinenkin hermoriekale oli jo revitty kappaleiksi, ja niin viileästä ulkokuoresta ei ollut jälkeäkään.
“Pidän huolta, että tämä on viimeinen laiva, jolle koskaan tulet astumaan”, vaikka äänen voimakkuus hetkeksi laski, kun Rayash veti kertaalleen henkeä.
“Ala painua silmistäni ennen kuin erotan sinut samantien!”
Alakantta kohden osoitettu sormi sai nuoren miehen Rayashin edessä pienenemään vieläkin, kun tämä luikahti pois vihaisen kapteenin näköpiiristä.
Re: Kun hiiret tanssivat pöydillä
Tavanomaisten äänien ohella kannelta kantautui tällä kertaa jotain muutakin. Töminän, kolinan ja yksittäisten merimiesten lyhyiden käskyjen sijaan kaiken yli kantautui vain Rayashin ääni. Oikeastaan se oli ainut ääni, Miraya sai huomata lähestyessään kannelle johtavaa ovea. Rayash kohotti harvoin ääntään, ei ainakaan suuremmin, sillä siihen ei ollut tarvetta. Ei varsinkaan laivalla eikä kyllä juuri muuallakaan. Hänen isänsä oli kerännyt ympärilleen niin vahvan auktoriteettia uhkuvan auran, että yleensä pelkät äänenpainot riittivät, usein myös katse.
Paitsi tänään.
Miraya pysähtyi oven taakse ja jäi kuuntelemaan karvat pystyssä kapteenin huutoa solmuista ja solvauksia. Hän saattoi kuvitella kuinka tämän kaiken kohde kutistui kokoon Rayashin vihan edessä, ja hiljenneestä kannesta päätellen kukaan muukaan ei juuri nyt uskaltanut tehdä muuta kuin hengittää. Mukaanlukien Miraya, joka jäi odottamaan oven taakse ja värähti nielaisten kuullessaan Rayashin uhkaukset satamaan jättämisestä. Hän ei muistanut kuulleensa Rayashin äänessä noin paljoa vihaa koskaan. Yleensä Rayash piilotti tunteensa eikä tarvinnut hienoista ärtynyttä terää enempää äänessään saadakseen asiansa perille. Miraya jännitti huomaamattaan hartioitaan korviaan kohti - jostain syystä hänestä tuntui kuin hänkin olisi ollut tuon vihan kohde. Jostain syystä Mirayan ajatukset ryntäsivät pohtimaan, milloin hän itse saisi kuulla vastaavat sanat. Eikä vain uhkauksena vaan käskynä. Milloin Rayash kyllästyisi katselemaan hänestä paistavia Celianin piirteitä ja päättäisi jättää Mirayan lähimpään satamaan? Mirayan hartiat laskeutuivat mutta samalla kädet puristuivat nyrkkiin. Äkillisen pelon alas nielaisemisessa auttoivat pettymys ja kiukku naisen nostaessa kätensä uudestaan ovea kohti. Siihen ei tultaisi, Miraya päätti. Jos hän huomaisi merkkejä sellaisesta, hän kävelisi itse ulos laivalta ilman käskyjä. Aivan kuten hän lähtisi nyt, sama mitä kannella tapahtui. Jos Miraya olisi tiennyt mitä oli juuri tapahtanut, kuinka lähellä hänen isänsä oli ollut loukkaantumista, olisi hän tämän sijaan niellyt ylpeytensä ja päättänyt toisin. Mutta tällä hetkellä hän kuvitteli isänsä räyhäävän turhasta.
Miraya oli horjahtaa, kun ovi avautui hänen edessään. Nuori merimies, joka oli eilen punastellut Mirayan esitykselle, oli jopa vieläkin punaisempi rynnistäessään Mirayan ohi käytävään. Tuo kulki pää kumarassa ja niskat kyyryssä kuin iskua selkäänsä odottaen, eikä Mirayan tarvinnut enää arvuutella kenelle Rayash oli hermostunut. Hänen kävi jopa sääliksi nuorukaista, mutta vain hetken, sitten Miraya suuntasi jo itse kantta kohti kova ilme kasvoillaan.
Pikainen silmäys kannelle näytti, että satamaan ankkuroitumista seuraavat valmistelut jatkuivat taas normaaliin tapaan. Tai jopa normaalia ripeämmin, mikä sopi Mirayalle paremmin kuin hyvin. Samoin kuin se, että Rayashin valkoinen pää löytyi ruorin läheltä eli Miraya voisi helposti livahtaa kannen puoliväliin viritettyä kävelysiltaa pitkin satamaan kenties jopa kokonaan kapteenin huomaamatta. Hän vetäisi pienen kassinsa kylkeen kiinni ja lähti puikkelehtimaan merimiesten välistä kannen poikki sivuilleen vilkuilematta. Korkokengät kopisuttivat puista kävelysiltaa vain hieman kovemmin kuin merimiesten suuret saappaat, ja sitten Miraya jo hävisi osaksi sataman hälinää. Hän tiesi minne suuntaisi viettämään seuraavaa paria päivää saadakseen olla rauhassa. Hän ei halunnut kohdata Rayashia, ei ainakaan vielä, sillä ei hän tiennyt mitä sanoisi ja ennen kaikkea hän ei tiennyt mitä Rayash sanoisi. Askeleet johdattivat Mirayan kylän laidalla sijaitsevaan pieneen ja vähemmän tunnettuun majataloon, josta hän uskoi saavansa pienellä lirkuttelulla alennusta, mikäli emännän sijasta tänään paikalla olisi tuon Mirayan kanssa saman ikäinen poika. He tunsivat lapsuudesta ja ehkä nuorukainen muistaisi vielä Mirayan.
Miraya empi hetken ennen majatalon oven avaamista. Alennuksen hankkiminen tulisi todennäköisesti vaatimaan paljon menneisyyden muistelua ja pitkää juttutuokiota eikä Miraya ollut nyt juttutuulella. Toisaalta hänen rahapussinsa oli turhankin kevyt, sillä hän ei ollut ehtinyt saada palkkaansa tältä matkalta.
Majatalon ovi ei massiivisuudesta huolimatta päästänyt ääntäkään, mutta tiskillä seisovan mustatukkaisen nuoren miehen katse kääntyi heti tulijaan. Miraya pakotti kasvonsa samanlaiseen hymyyn kuin millä häntä tiskin takaa tervehdittiin. Iljan taisi muistaa hänet.
Paitsi tänään.
Miraya pysähtyi oven taakse ja jäi kuuntelemaan karvat pystyssä kapteenin huutoa solmuista ja solvauksia. Hän saattoi kuvitella kuinka tämän kaiken kohde kutistui kokoon Rayashin vihan edessä, ja hiljenneestä kannesta päätellen kukaan muukaan ei juuri nyt uskaltanut tehdä muuta kuin hengittää. Mukaanlukien Miraya, joka jäi odottamaan oven taakse ja värähti nielaisten kuullessaan Rayashin uhkaukset satamaan jättämisestä. Hän ei muistanut kuulleensa Rayashin äänessä noin paljoa vihaa koskaan. Yleensä Rayash piilotti tunteensa eikä tarvinnut hienoista ärtynyttä terää enempää äänessään saadakseen asiansa perille. Miraya jännitti huomaamattaan hartioitaan korviaan kohti - jostain syystä hänestä tuntui kuin hänkin olisi ollut tuon vihan kohde. Jostain syystä Mirayan ajatukset ryntäsivät pohtimaan, milloin hän itse saisi kuulla vastaavat sanat. Eikä vain uhkauksena vaan käskynä. Milloin Rayash kyllästyisi katselemaan hänestä paistavia Celianin piirteitä ja päättäisi jättää Mirayan lähimpään satamaan? Mirayan hartiat laskeutuivat mutta samalla kädet puristuivat nyrkkiin. Äkillisen pelon alas nielaisemisessa auttoivat pettymys ja kiukku naisen nostaessa kätensä uudestaan ovea kohti. Siihen ei tultaisi, Miraya päätti. Jos hän huomaisi merkkejä sellaisesta, hän kävelisi itse ulos laivalta ilman käskyjä. Aivan kuten hän lähtisi nyt, sama mitä kannella tapahtui. Jos Miraya olisi tiennyt mitä oli juuri tapahtanut, kuinka lähellä hänen isänsä oli ollut loukkaantumista, olisi hän tämän sijaan niellyt ylpeytensä ja päättänyt toisin. Mutta tällä hetkellä hän kuvitteli isänsä räyhäävän turhasta.
Miraya oli horjahtaa, kun ovi avautui hänen edessään. Nuori merimies, joka oli eilen punastellut Mirayan esitykselle, oli jopa vieläkin punaisempi rynnistäessään Mirayan ohi käytävään. Tuo kulki pää kumarassa ja niskat kyyryssä kuin iskua selkäänsä odottaen, eikä Mirayan tarvinnut enää arvuutella kenelle Rayash oli hermostunut. Hänen kävi jopa sääliksi nuorukaista, mutta vain hetken, sitten Miraya suuntasi jo itse kantta kohti kova ilme kasvoillaan.
Pikainen silmäys kannelle näytti, että satamaan ankkuroitumista seuraavat valmistelut jatkuivat taas normaaliin tapaan. Tai jopa normaalia ripeämmin, mikä sopi Mirayalle paremmin kuin hyvin. Samoin kuin se, että Rayashin valkoinen pää löytyi ruorin läheltä eli Miraya voisi helposti livahtaa kannen puoliväliin viritettyä kävelysiltaa pitkin satamaan kenties jopa kokonaan kapteenin huomaamatta. Hän vetäisi pienen kassinsa kylkeen kiinni ja lähti puikkelehtimaan merimiesten välistä kannen poikki sivuilleen vilkuilematta. Korkokengät kopisuttivat puista kävelysiltaa vain hieman kovemmin kuin merimiesten suuret saappaat, ja sitten Miraya jo hävisi osaksi sataman hälinää. Hän tiesi minne suuntaisi viettämään seuraavaa paria päivää saadakseen olla rauhassa. Hän ei halunnut kohdata Rayashia, ei ainakaan vielä, sillä ei hän tiennyt mitä sanoisi ja ennen kaikkea hän ei tiennyt mitä Rayash sanoisi. Askeleet johdattivat Mirayan kylän laidalla sijaitsevaan pieneen ja vähemmän tunnettuun majataloon, josta hän uskoi saavansa pienellä lirkuttelulla alennusta, mikäli emännän sijasta tänään paikalla olisi tuon Mirayan kanssa saman ikäinen poika. He tunsivat lapsuudesta ja ehkä nuorukainen muistaisi vielä Mirayan.
Miraya empi hetken ennen majatalon oven avaamista. Alennuksen hankkiminen tulisi todennäköisesti vaatimaan paljon menneisyyden muistelua ja pitkää juttutuokiota eikä Miraya ollut nyt juttutuulella. Toisaalta hänen rahapussinsa oli turhankin kevyt, sillä hän ei ollut ehtinyt saada palkkaansa tältä matkalta.
Majatalon ovi ei massiivisuudesta huolimatta päästänyt ääntäkään, mutta tiskillä seisovan mustatukkaisen nuoren miehen katse kääntyi heti tulijaan. Miraya pakotti kasvonsa samanlaiseen hymyyn kuin millä häntä tiskin takaa tervehdittiin. Iljan taisi muistaa hänet.