Päivän saamat käänteet alkoivat olla hitaasti takanapäin, kun aurinko laskeutui hitaasti horisontin taa. Keskellä aavikkoa loistava leirinuotio oli pystytetty keskelle dyynien luomaa uomaa, hieman edes suojaan aavikon sään vaihteluilta. Keidasta he eivät kuitenkaan tavoittaneet täksi yöksi matkanteon hidastumisen vuoksi.
Taenyathar oli matkan aikana kuullut vain muutamia sanoja sieltä sun täältä. Matka oli edennyt hitaammin kuin mitä lohikäärme olisi halunnut, mutta hänen matkaseuralaisensa eivät olleet kestävyydeltään lohikäärmeen luokkaa. Erityisesti Llianjin ja Ezram näyttivät siltä, ettei taistelu ainakaan ollut piristänyt näitä. Haltiamies kuitenkin oli ehjä, ja todennäköisesti tämä saisi kiittää siitä maagista helyä, jonka Taenyathar tälle aiemmin oli antanut. Ezram näytti myös olevan yhtenä kappaleena, kuten ainakin päällisin puolin kaikki muutkin sekalaisen seurueen jäsenet. Nyt lohikäärme oli kääriytynyt leirinuotion lähettyville haltiahahmossaan sen yllä olevaan viittaan, ja etsinyt kohtalaisen mukavan asennon. Hän jäi mietteliäänä tuijottamaan taivaalle hitaasti näkyviin tulevia tähtiä tummaa taivaankanatta vasten. Lohikäärme ei ollut kovin tyytyväinen tilanteeseen - päivä oli hidastanut jo nyt erittäin hidasta matkantekoa, ja Taenyathar oli varma, että tämä olisi kilpajuoksu Ajattoman salin luokse - eikä hän halunnut koskea pitkällä tikullakaan draamaan näiden ihmisten, ja haltioiden välillä. Silti hän kuunteli, mitä leirissä tapahtui, vaikka nyt ei kokenutkaan tarpeelliseksi puuttua siihen.
Aleo oli vetäytynyt tapansa mukaan omiin oloihinsa ja matkustanut lähes äänettä. Kuin tätä ei olisikaan. Nyt tämä istui lähellä nuotiota nauttien sen valosta kirjoittaessaan uskolliseen muistikirjaansa ylös päivän tapahtumia. Kääriytyneenä viittaansa ja mutustellen kuivia herkkuja eväittensä kätköistä tuon sulkakynä liiti riviltä toiselle miehen kirjoittaessa. Jos tarpeeksi läheltä katsoi, oli mahdollista nähdä tarkka luonnostelma yhdestä niistä valtavista käärmeistä, jotka olivat aiemmin päivällä heidän kimppuunsa hyökänneet. Eikä tämä ollut päässyt vielä siihenkään draamaan, jota oli taistelun jälkeen seurannut Eliezen - vaiko Lalfarin - ja Linin välille. Se ei ollut varsinaisesti kiinnostavaa, mutta mies uskoi voivansa hyötyä siitä oikeassa paikassa oikealla kommentilla - oli se sitten tällä matkalla, tai myöhemmin. Lisäksi, olisi hänen tehtävänsä kirjata kaikki matkan tapahtumat ylös jälkipolvia varten - ja analysointia varten. Sitä hän tekikin, ja nyt käänsi viimein sivua jatkaakseen tarinointiaan. Muiden tekemisistä tuo muutenkin itsekseen viihtyvä Atlashaltia ei ollut kiinnostunut sillä hetkellä.
// Pelijärjestyksen vaihto: Tinanja, Kide, Arlin, Anlie, Kuparirapu
Hengähdystauko
Re: Hengähdystauko
Iltanuotion viimein loimottaessa varjoja sen ympärille istuvien matkalaisten kasvoille syttyivät ensimmäiset tähdet tummenevan taivaankannen valoiksi. Laukkujen ja erinäisten nyssäköiden kahina ja nuotiosta kuuluva ritinä ja paukahdukset olivat pitkään suurimmat äänet. Leiripaikka valmisteltiin hiljaisuudessa aivan kuin kaikki olisivat keränneet voimiaan tulevaa keskustelua varten. Sillä he kaikki tiesivät, että tänä iltana keskustelua tarvittaisiin.
"Noniin", Ezram rykäisi ilman kuivattamaa karheaa ääntään paremmin kuuluville, kun oli ensin saanut hieman ruokaa kurnivaan vatsaansa ja huuhdeltua vedellä hiekantunteen suustaan. "Elieze, en väitä, etteikö muistojen avaaminen olisi joskus vaikeaa, mutta meillä kaikille lienee oikeus kuulla tarkempi selitys päivän tapahtumille." Ezram tarkasteli muita nuotiota ympäröiviä kasvoja vahvistusta hakien. Hän oikaisi jalkansa nuotiota kohti ja hieroi toisella kädellä kipuilevaa polveaan syvään huokaisten. Vanhan sotilaan olisi tehnyt mieli yksinkertaisesti vain murista vastausta, mutta mies oli semmoiseen ponnistukseen liian väsynyt. Ja jopa Ezramkin ymmärsi, että ehkä tässä tilanteessa rauhallinen kysymys toisi paremman tuloksen kuin niskasta ravistaminen, joka taasen epäilemättä herättäisi pelkkää paheksuntaa muussa ryhmässä.
"Ja muista en tiedä, mutta minä en ainakaan ole koskaan kuullut miten sinä päädyit tälle matkalle", Ezram vielä lisäsi perään. Eliezen ja Linjen välikohtaus oli saanut miehen epäilemään kaikkea. Häneen oli iskeytynyt entistä selvempänä oivalluksena se, ettei hän tiennyt seurueen hiljaisesta naisesta mitään. Onnistuttuaan keskustelujen kautta luomaan ryhmän muista jäsenistä ja heidän motiiveistaan jonkinlaisen kuvan, Ezram oli melkeinpä unohtanut vähäsanaisen ja eleisen naisen ja hänestä murehtimisen. Nyt olisi korkea aika korjata asia.
Ezram jatkoi polven hidasta hieromista miettien pääsisiköhän hän ylös enää ollenkaan, kun nyt kerran oli takamuksensa hiekalle laskenut. Onneksi hän oli ruuan lisäksi ottanut jo valmiiksi viereensä rullalle käärityn makuualustan peitteineen ja hoitanut hevosensa. Ehkä hän voisi vain kierehtää tähän paikkaan nukkumaan kenenkään huomaamatta sitä, etteivät hänen jalkansa kestäisi askeltakaan.
"Noniin", Ezram rykäisi ilman kuivattamaa karheaa ääntään paremmin kuuluville, kun oli ensin saanut hieman ruokaa kurnivaan vatsaansa ja huuhdeltua vedellä hiekantunteen suustaan. "Elieze, en väitä, etteikö muistojen avaaminen olisi joskus vaikeaa, mutta meillä kaikille lienee oikeus kuulla tarkempi selitys päivän tapahtumille." Ezram tarkasteli muita nuotiota ympäröiviä kasvoja vahvistusta hakien. Hän oikaisi jalkansa nuotiota kohti ja hieroi toisella kädellä kipuilevaa polveaan syvään huokaisten. Vanhan sotilaan olisi tehnyt mieli yksinkertaisesti vain murista vastausta, mutta mies oli semmoiseen ponnistukseen liian väsynyt. Ja jopa Ezramkin ymmärsi, että ehkä tässä tilanteessa rauhallinen kysymys toisi paremman tuloksen kuin niskasta ravistaminen, joka taasen epäilemättä herättäisi pelkkää paheksuntaa muussa ryhmässä.
"Ja muista en tiedä, mutta minä en ainakaan ole koskaan kuullut miten sinä päädyit tälle matkalle", Ezram vielä lisäsi perään. Eliezen ja Linjen välikohtaus oli saanut miehen epäilemään kaikkea. Häneen oli iskeytynyt entistä selvempänä oivalluksena se, ettei hän tiennyt seurueen hiljaisesta naisesta mitään. Onnistuttuaan keskustelujen kautta luomaan ryhmän muista jäsenistä ja heidän motiiveistaan jonkinlaisen kuvan, Ezram oli melkeinpä unohtanut vähäsanaisen ja eleisen naisen ja hänestä murehtimisen. Nyt olisi korkea aika korjata asia.
Ezram jatkoi polven hidasta hieromista miettien pääsisiköhän hän ylös enää ollenkaan, kun nyt kerran oli takamuksensa hiekalle laskenut. Onneksi hän oli ruuan lisäksi ottanut jo valmiiksi viereensä rullalle käärityn makuualustan peitteineen ja hoitanut hevosensa. Ehkä hän voisi vain kierehtää tähän paikkaan nukkumaan kenenkään huomaamatta sitä, etteivät hänen jalkansa kestäisi askeltakaan.
Re: Hengähdystauko
Matka jatkui hiljaa kohti seuraavaa leiripaikkaa. Lalfar ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun he jättivät Linjen yksin aavikon keskelle käärmekohtaamisen jälkeen. Puolhaltian olo oli edelleen vihainen ja tyytymätön koko tilanteesta. Häntä jäi myös mietityttämään Linjen syyt tekoihinsa. Menneet teot ja tämän tavoitteensa hetki sitten. Lalfar ei saanut näitä selville, eihän hän edes antanut tälle tilaisuutta selittää itseään. Kaikki olisi kuitenkin ollut vain yritystä johdattaa uuteen harhaan. Vai olisiko? Oliko kaikki haltian muut kertomukset valheita? Puolhaltia ei ollut enää varma siitä, mikä oli totta ja mikä ei. Missään ei ollut enää mitään järkeä.
Ennen pitkään ryhmä pääsi leiriytymään illan pimetessä. Leiripaikka ei ollut kovin suojaisa, eivätkä he päässeet täyttämään vesivarantojaan. Se sai kuitenkin kelvata illan lepopaikaksi ja tuleville keskusteluille. Lalfar tiesi tämän tulevan. Hän ei ollut täysin valmis siihen, mutta osasi odottaa sitä. Yllättävästi Ezram oli se, joka aloitti keskustelun. Lalfar antoi tämän puhua loppuun ja vain kuunteli hiljaa, kunnes kysymykset loppuivat.
"Erkens. Lalfar Erkens on oikea nimeni", Lalfar korjasi ja katsoi kaikkia pikaisesti vuoron perään. "Olen pitkäaikainen katuvaras Phoebessa. Varastan rahapussukoita toisten vöiltä, arvoesineitä talojen sisältä, hevosia talleilta", Lalfar lisäsi. Ei ollut enää syytä piilotella mitään. Oli parasta kertoa kaikki tässä ja nyt. Puolhaltia huokaisi melkein äänettömästi nuotion suuntaan ja valmistautui kertomaan asioita alusta asti.
"Synnyin melko hyväluokkaiseen perheeseen. Isäni oli palkkasoturi Tritonissa, äitini ja veljeni työskentelivät lain parissa. Isäni nimi oli Vildar ja hän kuului armeijassa erikoisjoukkoihin... kuten myös Linje", Lalfar selitti ilmaisten viimeiset sanat melko kireästi. "Isäni ei koskaan kertonut työstään tarkemmin tai hänen armeijatovereistaan mitään. Tiesin vain hänen työnsä luonteen olevan salaista. Erittäin salaista. Minut tuomittaisiin Tritonissa kuolemaan, jos he saisivat kuulla minun selittäneen jo näin paljon. Jopa isäni kuollessa tehtävänsä aikana, meille ei kerrottu asiasta enempää kuin sen, että hän oli kuollut", Lalfar oli vakavana. Hän ei tuntenut isäänsä erityisen hyvin eikä kovin pitkään, joten hänellä ei normaalisti ollut aihetta surea asiaa kovinkaan paljoa. Puolhaltian mieleen kuitenkin tuli Linjen tarinoinnit Lalfarin isästä Ajan miekan varkaana, petturina ja hirviönä. Sitä hän ei voinut hyväksyä. Vain sairas julmuri käyttäisi kuollutta ystäväänsä omien motiivien ajamiseen ties mihin.
"Sain kuitenkin julmalla tavalla tietää yhdestä hänen tovereistaan... Kenties osa teistä on kuullut 23 vuotta sitten tapahtuneista murhista Phoebessa?" Lalfar katseli erityisesti Llianjinia ja Ezramia kysyvästi. Ioachim olisi liian nuori tietääkseen, Aleo oli Atlaksesta ja Lalfar ei uskonut Taenyatharin välittävän tarpeeksi tietääkseen tälle pienistä asioista. "Äitini oli yksi murhatuista... Näin hänet kuolleena kotonamme. Häneen oli ammuttu nuoli. Sama nuoli, jonka esitin tänään", Lalfar alkoi jälleen tuntea samaa vihaa ja surua, jonka tunsi aikaisemmin päivällä. Hän puristi käsiään tiukasti yhteen ja yritti hillitä itseään, jotta pystyi vielä kertomaan tarinansa loppuun tämän illan aikana.
Ennen pitkään ryhmä pääsi leiriytymään illan pimetessä. Leiripaikka ei ollut kovin suojaisa, eivätkä he päässeet täyttämään vesivarantojaan. Se sai kuitenkin kelvata illan lepopaikaksi ja tuleville keskusteluille. Lalfar tiesi tämän tulevan. Hän ei ollut täysin valmis siihen, mutta osasi odottaa sitä. Yllättävästi Ezram oli se, joka aloitti keskustelun. Lalfar antoi tämän puhua loppuun ja vain kuunteli hiljaa, kunnes kysymykset loppuivat.
"Erkens. Lalfar Erkens on oikea nimeni", Lalfar korjasi ja katsoi kaikkia pikaisesti vuoron perään. "Olen pitkäaikainen katuvaras Phoebessa. Varastan rahapussukoita toisten vöiltä, arvoesineitä talojen sisältä, hevosia talleilta", Lalfar lisäsi. Ei ollut enää syytä piilotella mitään. Oli parasta kertoa kaikki tässä ja nyt. Puolhaltia huokaisi melkein äänettömästi nuotion suuntaan ja valmistautui kertomaan asioita alusta asti.
"Synnyin melko hyväluokkaiseen perheeseen. Isäni oli palkkasoturi Tritonissa, äitini ja veljeni työskentelivät lain parissa. Isäni nimi oli Vildar ja hän kuului armeijassa erikoisjoukkoihin... kuten myös Linje", Lalfar selitti ilmaisten viimeiset sanat melko kireästi. "Isäni ei koskaan kertonut työstään tarkemmin tai hänen armeijatovereistaan mitään. Tiesin vain hänen työnsä luonteen olevan salaista. Erittäin salaista. Minut tuomittaisiin Tritonissa kuolemaan, jos he saisivat kuulla minun selittäneen jo näin paljon. Jopa isäni kuollessa tehtävänsä aikana, meille ei kerrottu asiasta enempää kuin sen, että hän oli kuollut", Lalfar oli vakavana. Hän ei tuntenut isäänsä erityisen hyvin eikä kovin pitkään, joten hänellä ei normaalisti ollut aihetta surea asiaa kovinkaan paljoa. Puolhaltian mieleen kuitenkin tuli Linjen tarinoinnit Lalfarin isästä Ajan miekan varkaana, petturina ja hirviönä. Sitä hän ei voinut hyväksyä. Vain sairas julmuri käyttäisi kuollutta ystäväänsä omien motiivien ajamiseen ties mihin.
"Sain kuitenkin julmalla tavalla tietää yhdestä hänen tovereistaan... Kenties osa teistä on kuullut 23 vuotta sitten tapahtuneista murhista Phoebessa?" Lalfar katseli erityisesti Llianjinia ja Ezramia kysyvästi. Ioachim olisi liian nuori tietääkseen, Aleo oli Atlaksesta ja Lalfar ei uskonut Taenyatharin välittävän tarpeeksi tietääkseen tälle pienistä asioista. "Äitini oli yksi murhatuista... Näin hänet kuolleena kotonamme. Häneen oli ammuttu nuoli. Sama nuoli, jonka esitin tänään", Lalfar alkoi jälleen tuntea samaa vihaa ja surua, jonka tunsi aikaisemmin päivällä. Hän puristi käsiään tiukasti yhteen ja yritti hillitä itseään, jotta pystyi vielä kertomaan tarinansa loppuun tämän illan aikana.
Re: Hengähdystauko
Nähden muiden katseista ettei hänen vastalauseensa herättänyt minkäänlaista lievennystä Linin kohtaloon, Ioachim puri hampaitaan yhteen ja puristi nyrkkinsä tiiviiksi kuunnellessaan Ezramin sanoja. Kiukultaan Io ei saanut enää sanaa suustaan, mutta hänen ilmeensä puhui paljon. Jos Ezram olisi ohittanut hänet yhtään lähempää, käärmeet eivät olisi olleet ainoa syy miksi vanhempi soturi sinä päivänä olisi kierinyt hiekassa. Ruokatarpeiden jättäminen lievensi nuorukaisen kasvojen kireyttä aavistuksen ja sai tämän käymään läpi oman satulalaukkunsa sisällön läpi, kuivalihapussukan viereen ilmestyen pian annos kuivahedelmiä. Kenellekään Io ei matkan aikana sanonut sanaakaan, ainoastaan katse silloin tällöin Eliezeen mietteliäänä eksyen.
Kun leiri oli vihdoin pystyssä ja kaikki alkoivat kerääntyä nuotion ääreen, Io viipyi vielä jonkin aikaa hevostaan taputellen ja arpoen uskaltaisiko syödä mitään. Hänen vatsassaan velloi. Kompromissinä hän nappasi vain vesileilinsä mukaan ja asettui paikalleen valopiirin sisälle, hörppien vettä varoen ja oikoen jalkojaan vuorotellen. Io joutui muistuttamaan itseään ettei enää ollut Pheobessa, kun Elieze – Lalfar, vastasi Ezramin kysymykseen ja paljasti oikean nimensä ja ammattinsa, mutta oli silti vetäistä vettä henkeensä ja joutui hetken kakistelemaan kurkkuaan tyhjäksi. Eli- Lalfar jatkoi kertomustaan ja Io yritti olla tuijottamatta naista tuimasti. Ainoastaan tämän kertomuksen sisältö sai Ion malttamaan mielensä ensimmäisten ajatustensa ääneenlausumiselta. Jos – kun he olisivat Phoebessa, Io ei olisi niin hienotunteinen. Tarina vanhempiensa menettämisestä ei kuitenkaan ollut hetki jolloin ryhdyttäisiin muistuttamaan kymmenien peninkulmien päässä odottavasta rangaistuksesta. Vaikka Linille vastaavaa tilaisuutta selittää tai armoa olla edes jollakin tavalla hyödyksi heidän matkallaan ei oltu suotu. Ion vatsaa kiersi taas ja hänen oli pakko nielaista hapan maku suustaan, miltein irvistäen. Vähitellen Io uskaltautui seuraamaan Lalfarin vakavuutta ja pyrkimyksiä pidätellä tunteitaan. Ellei puolhaltia olisi näyttänyt niin tuskaiselta jo aiemmin, Ioachimilla olisi ollut vaikeuksia uskoa tätä.
”Olen pahoillani perheestäsi”, Io katsoi Lalfaria vakaasti silmiin kun tämä oli lopettanut, mutta epäröi hieman ennen jatkoa: ”Sinä et siis tiennyt kuka Lin oli ennen taistelua? Ennen kuin näit nuolen?”
Hapan maku kuitenkin pyrki jälleen Ioachimin huulille, eikä myötätunto enää auttanut pitämään hänen kieltään kurissa. ”Hän olisi voinut olla hyödyksi”, Io vilkaisi taas puolhaltianaista ja pudisti päätään. ”Olen pahoillani, todella olen, mutta Lin olisi voinut auttaa meitä löytämään sen varkaan.”
”Olisimme voineet sitoa hänet kulkemaan hevosen perässä ja tietäisimme enemmän siitä ketä etsimme. Ja viedä hänet tuomittavaksi kun olisimme löytäneet miekan.” Turhautuneena Io pyöritteli leiliä käsissään, eikä enää tiennyt kehen katsoa. ”Nyt emme tietäisi vaikka hän tulisi meitä vastaan.”
Kun leiri oli vihdoin pystyssä ja kaikki alkoivat kerääntyä nuotion ääreen, Io viipyi vielä jonkin aikaa hevostaan taputellen ja arpoen uskaltaisiko syödä mitään. Hänen vatsassaan velloi. Kompromissinä hän nappasi vain vesileilinsä mukaan ja asettui paikalleen valopiirin sisälle, hörppien vettä varoen ja oikoen jalkojaan vuorotellen. Io joutui muistuttamaan itseään ettei enää ollut Pheobessa, kun Elieze – Lalfar, vastasi Ezramin kysymykseen ja paljasti oikean nimensä ja ammattinsa, mutta oli silti vetäistä vettä henkeensä ja joutui hetken kakistelemaan kurkkuaan tyhjäksi. Eli- Lalfar jatkoi kertomustaan ja Io yritti olla tuijottamatta naista tuimasti. Ainoastaan tämän kertomuksen sisältö sai Ion malttamaan mielensä ensimmäisten ajatustensa ääneenlausumiselta. Jos – kun he olisivat Phoebessa, Io ei olisi niin hienotunteinen. Tarina vanhempiensa menettämisestä ei kuitenkaan ollut hetki jolloin ryhdyttäisiin muistuttamaan kymmenien peninkulmien päässä odottavasta rangaistuksesta. Vaikka Linille vastaavaa tilaisuutta selittää tai armoa olla edes jollakin tavalla hyödyksi heidän matkallaan ei oltu suotu. Ion vatsaa kiersi taas ja hänen oli pakko nielaista hapan maku suustaan, miltein irvistäen. Vähitellen Io uskaltautui seuraamaan Lalfarin vakavuutta ja pyrkimyksiä pidätellä tunteitaan. Ellei puolhaltia olisi näyttänyt niin tuskaiselta jo aiemmin, Ioachimilla olisi ollut vaikeuksia uskoa tätä.
”Olen pahoillani perheestäsi”, Io katsoi Lalfaria vakaasti silmiin kun tämä oli lopettanut, mutta epäröi hieman ennen jatkoa: ”Sinä et siis tiennyt kuka Lin oli ennen taistelua? Ennen kuin näit nuolen?”
Hapan maku kuitenkin pyrki jälleen Ioachimin huulille, eikä myötätunto enää auttanut pitämään hänen kieltään kurissa. ”Hän olisi voinut olla hyödyksi”, Io vilkaisi taas puolhaltianaista ja pudisti päätään. ”Olen pahoillani, todella olen, mutta Lin olisi voinut auttaa meitä löytämään sen varkaan.”
”Olisimme voineet sitoa hänet kulkemaan hevosen perässä ja tietäisimme enemmän siitä ketä etsimme. Ja viedä hänet tuomittavaksi kun olisimme löytäneet miekan.” Turhautuneena Io pyöritteli leiliä käsissään, eikä enää tiennyt kehen katsoa. ”Nyt emme tietäisi vaikka hän tulisi meitä vastaan.”
-
Kuparirapu
- Rakuza
- Posts: 652
- Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm
Re: Hengähdystauko
Kaikki ryhmän jäsenet olivat olleet illan hämärän laskeutumiseen asti vaitonaisia, mutta Llianjin näytti sulkeutuneen muita enemmän omiin ajatuksiinsa. Kenties heidän mukanana olevaa Atlashaltiaa lukuunottamatta. Llianjin oli joutunut istumaan ratsailla loppupäivän, ja leirin valmistelussa hänen jokainen liikkeensä oli näyttänyt kuin hän olisi siirtänyt vesileilien ja polttopuiden sijaan siirtolohkareita. Ja tuon tuostakin vanha haltia näytti vilkuilevan omia käsiään, kuin epäillen että hänen sormensa olisivat voineet yhtäkkiä kadota.
Heidän jakaessa kuivamuonavarojaan, joiden makuun kieli tuntui turtuneen jo päiviä sitten, Llianjinin joutui silloinkin kamppailemaan oman kehonsa kanssa. Hänen kätensä näyttivät vapisevan kuin viimeistä ehtootaan elävällä ihmisvanhuksella, ja välillä vanha maagikko suorastaan irvisteli jotta ei olisi läikyttänyt vesileilinsä sisältöä hiekalle.
Kun Ezram päätti kuoria hiljaisuuden odottavien kysymysten päältä, Llianjin istui kämmenet sylissään ja näytti tarkastelevan hoikkia sormiaan tunnustelemalla niitä yksi kerrallaan. Hän kohotti katseensa vasta kun...Larfar...alkoi puhumaan. Katse vanhan haltian silmissä oli raskas, sillä se sisälsi sekoituksen useita samanaikaisia tunteita. Pinnalla ui epäilys, joka oli Ezramin kysymyksen kanssa samaa mieltä. Llianjin oli ollut paikalla kun Larfar oli saapunut heidän ryhmäänsä, mutta ei ollut missään vaiheessa kysellyt enempää asiasta. Silloin hän oli ollut vain tyytyväinen lisäavusta. Ja Larfarilla oli myös poikkeuksellinen kyky pysytellä huomaamattomana ja yhdentekevänä, niin ettei kukaan heistä ollut kiinnittänyt naiseen suurempaa huomiota.
Olikohan Ingvild pistänut jotain merkille...?
Samalla, kun tuon naisen elämäntarina eteni, ei Llianjin voinut myöskään painaa sivuun kuinka Larfar tyynesti puhui heille ryöstelystään. Kuinka hyvämaineisen perheen lapsi, jonka perheessä oli vieläpä lainoppineita, oli voinut vajota pahaiseksi murtovarkaaksi ja katurosvoksi?
Llianjin käänsi katseensa Ioachimia kohti, ja lausui ääni väsymyksestä karheana:
"Hänestä olisi vain ollut meille enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedämme varkaan määränpään, ja meillä on jo joukossamme yksi joka tuntee reitin sinne. Meillä ei ole sen paremmin muonaa, vettä eikä voimiakaan että olisimme voineet huolehtia hänestä loppumatkan ajan. Hän saapui tänne paetakseen ja piiloutuakseen, ja uskon hänen tekevän nytkin niin. Tuskin hän edes epätoivoisena uhmaisi yksinään kuutta vastustajaa, varsinkaan sen jälkeen mitä hän näki aiemmin. Ja lisäksi..."
Llianjinin katse kääntyi takaisin Larfaria kohti ennen kuin hän jatkoi:
"...Lisäksi ei ole varmaa, ettei tilanne olisi kääntynyt tulevien päivien aikana veriseksi. Joku meistä voisi menettää kärsivällisyytensä ja tehdä jotain harkitsematonta. Tai yrittää toteuttaa omaa näkemystään oikeudesta."
Viimeiset sanat Llianjin näytti sysäävän hieman myös Ioa kohti, vaikka keskittyikin pääasiassa Larfariin.
Heidän jakaessa kuivamuonavarojaan, joiden makuun kieli tuntui turtuneen jo päiviä sitten, Llianjinin joutui silloinkin kamppailemaan oman kehonsa kanssa. Hänen kätensä näyttivät vapisevan kuin viimeistä ehtootaan elävällä ihmisvanhuksella, ja välillä vanha maagikko suorastaan irvisteli jotta ei olisi läikyttänyt vesileilinsä sisältöä hiekalle.
Kun Ezram päätti kuoria hiljaisuuden odottavien kysymysten päältä, Llianjin istui kämmenet sylissään ja näytti tarkastelevan hoikkia sormiaan tunnustelemalla niitä yksi kerrallaan. Hän kohotti katseensa vasta kun...Larfar...alkoi puhumaan. Katse vanhan haltian silmissä oli raskas, sillä se sisälsi sekoituksen useita samanaikaisia tunteita. Pinnalla ui epäilys, joka oli Ezramin kysymyksen kanssa samaa mieltä. Llianjin oli ollut paikalla kun Larfar oli saapunut heidän ryhmäänsä, mutta ei ollut missään vaiheessa kysellyt enempää asiasta. Silloin hän oli ollut vain tyytyväinen lisäavusta. Ja Larfarilla oli myös poikkeuksellinen kyky pysytellä huomaamattomana ja yhdentekevänä, niin ettei kukaan heistä ollut kiinnittänyt naiseen suurempaa huomiota.
Olikohan Ingvild pistänut jotain merkille...?
Samalla, kun tuon naisen elämäntarina eteni, ei Llianjin voinut myöskään painaa sivuun kuinka Larfar tyynesti puhui heille ryöstelystään. Kuinka hyvämaineisen perheen lapsi, jonka perheessä oli vieläpä lainoppineita, oli voinut vajota pahaiseksi murtovarkaaksi ja katurosvoksi?
Llianjin käänsi katseensa Ioachimia kohti, ja lausui ääni väsymyksestä karheana:
"Hänestä olisi vain ollut meille enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedämme varkaan määränpään, ja meillä on jo joukossamme yksi joka tuntee reitin sinne. Meillä ei ole sen paremmin muonaa, vettä eikä voimiakaan että olisimme voineet huolehtia hänestä loppumatkan ajan. Hän saapui tänne paetakseen ja piiloutuakseen, ja uskon hänen tekevän nytkin niin. Tuskin hän edes epätoivoisena uhmaisi yksinään kuutta vastustajaa, varsinkaan sen jälkeen mitä hän näki aiemmin. Ja lisäksi..."
Llianjinin katse kääntyi takaisin Larfaria kohti ennen kuin hän jatkoi:
"...Lisäksi ei ole varmaa, ettei tilanne olisi kääntynyt tulevien päivien aikana veriseksi. Joku meistä voisi menettää kärsivällisyytensä ja tehdä jotain harkitsematonta. Tai yrittää toteuttaa omaa näkemystään oikeudesta."
Viimeiset sanat Llianjin näytti sysäävän hieman myös Ioa kohti, vaikka keskittyikin pääasiassa Larfariin.
Re: Hengähdystauko
Draama noiden ihmisenkaltaisten olentojen välillä tuntui kiteytyvän siihen, miten lyhyt näiden elinkaari oli, ja miten paljon näitä mahtui maahan. Kauna tuntui kantava koko eliniän ylitse seuraavillekin sukupolville, sen sijaan että se olisi jäänyt yhden henkilön jurottamiseksi. Vaikka Taenyathar tiesi, että jokaisella rodulla oli omat konfliktinsa, ei hän silti aina ymmärtänyt tilannetta. Hän ei osannut asettaa itseään tuon nuotiota tuijottavan puolhaltian tilalle, sillä lohikäärmeiden konfliktit harvoin, ainakaan sotien jälkeen, olivat ottaneet tuollaisia mittoja joissa joku menetti henkensä. Lisäksi nykyään tuntui vallitsevan konsesus siitä, että toisen lohikäärmeen tappaminen varsinkin keskinäisten suhteiden vuoksi oli hyvinkin tuomittavaa - ehkäpä juuri lohikäärmeiden vähäisyyden vuoksi. Vaikka Taenyathar ei sitä ymmärtänytkään, tämä tiesi ihmisten ja ihmistenkaltaisten olentojen välillä olevan paljon erilaisia, suurempia ja pienempiä konflikteja. Niinpä hän kuunteli, ja painoi mieleensä tuon puolhaltian sanat, muistaakseen ne toivottavasti oikeassa välissä. Hänen paikkansa ei olisi osallistua tähän keskusteluun, tämä oli noiden välistä. Lohikäärme silti sivusilmällä katseli, miltä seurueen väliset suhteet kuulostivat keskustelun lomassa.
Tämänpäiväisen jälkeen täytyisi pitää vielä paremmin silmällä Llianjinia, tuota vanhaa haltiaa, joka tässäkin keskustelussa tuntui olevan osapuolia toisiaan lähemmäs vetävä osapuoli - yllättäen tuo ihmismies, Ezramkin kyseenalaisti päivän tapahtumia - varmaan jo ihan siksi, ettei pitänyt magiasta, saati ymmärtänyt siitä mitään, muista syistä puhumattakaan. Lohikäärmeen haltiahahmo käpertyi paremmin
Aleo keskittyi jatkamaan tapahtumien tarkkaa ylös kirjaamista, mutta kuunteli puolella korvalla keskustelua. Se ei koskenut häntä, hän oli kaiken tälläisen typerän draaman ja kaunan kannon yläpuolella - ainakin niin kauan, kunnes se ei koskettanut häntä. Sitä paitsi, Aleo epäili ettei se jousen kanssa heilunut tapaus, Lin, tuskin olisi heille uhka, vaikka miten aavikolla osasi käyttäytyäkin. Vaikka Atlashaltia sitä ei myöntänytkään, oli hän tyytyväinen heidän omasta oppaastaan, tuosta lohikäärmeestä. Olivathan lohikäärmeet maagisuudessaan hyvin lähellä Atlashaltioita ja jumalia, joista Atlashaltiat polveutuivat suoraan. Ilmeisesti kuitenkin nämä muut seurueen jäsenet halusivat keskustella aiheesta, ja Aleo jatkoi kirjaamistaan myös keskustelun osalta. Hän halusi päästä muistiinpanojensa kautta analysoimaan entistä enemmän tämän sekalaisen seurueen jäseniä, ja katsomaan, kenet näistä olisi tarvittaessa järkevin… laittaa niin sanotusti kulkemaan edellä suden suuhun, jos tarve vaatisi.
Tämänpäiväisen jälkeen täytyisi pitää vielä paremmin silmällä Llianjinia, tuota vanhaa haltiaa, joka tässäkin keskustelussa tuntui olevan osapuolia toisiaan lähemmäs vetävä osapuoli - yllättäen tuo ihmismies, Ezramkin kyseenalaisti päivän tapahtumia - varmaan jo ihan siksi, ettei pitänyt magiasta, saati ymmärtänyt siitä mitään, muista syistä puhumattakaan. Lohikäärmeen haltiahahmo käpertyi paremmin
Aleo keskittyi jatkamaan tapahtumien tarkkaa ylös kirjaamista, mutta kuunteli puolella korvalla keskustelua. Se ei koskenut häntä, hän oli kaiken tälläisen typerän draaman ja kaunan kannon yläpuolella - ainakin niin kauan, kunnes se ei koskettanut häntä. Sitä paitsi, Aleo epäili ettei se jousen kanssa heilunut tapaus, Lin, tuskin olisi heille uhka, vaikka miten aavikolla osasi käyttäytyäkin. Vaikka Atlashaltia sitä ei myöntänytkään, oli hän tyytyväinen heidän omasta oppaastaan, tuosta lohikäärmeestä. Olivathan lohikäärmeet maagisuudessaan hyvin lähellä Atlashaltioita ja jumalia, joista Atlashaltiat polveutuivat suoraan. Ilmeisesti kuitenkin nämä muut seurueen jäsenet halusivat keskustella aiheesta, ja Aleo jatkoi kirjaamistaan myös keskustelun osalta. Hän halusi päästä muistiinpanojensa kautta analysoimaan entistä enemmän tämän sekalaisen seurueen jäseniä, ja katsomaan, kenet näistä olisi tarvittaessa järkevin… laittaa niin sanotusti kulkemaan edellä suden suuhun, jos tarve vaatisi.
Re: Hengähdystauko
Eliezen paljastaessa todellisen minänsä tuijotti Ezram naista inhon sekaisen tuntein. Mies puristi kätensä nyrkkiin polvien päällä ja vilkaisi myös muita pettyneesti: tämä ryhmä oli matkannut varkaan kanssa viikkoja ja taas viikkoja tietämättä siitä mitään. Ezram hieraisi tuskastuneesti kasvojaan jatkaessaan Larfarin kuuntelua. Vaikka muilla seuruelaisilla olikin ollut enemmän aikaa ja syytäkin selvittää kenen kanssa matkasivat, tunsi Ezram itsensä ihan yhtä syylliseksi heidän tiedottomuuteensa. Hänen olisi itse pitänyt kysellä asioista jo aikaa sitten eikä turtua niin nopeasti tähän uuteen joukkioon puutteinensa ja omituisuuksinensa. Sentään Larfar oli viimein rehellinen tai ainakin vahvasti siltä vaikutti. Se oli luettava naisen eduksi.
Aluksi Ezram ihmetteli miksi hyvän perheen tyttärestä oli kuoriutunut katuvaras. Oliko se heikkoluontoisuutta vai nuoren kapinointia, joka johti niin syrjäisille poluille, ettei kotiin enää löytänyt takaisin? Larfarin jatkaessa kertomustaan ensin isänsä ja sitten äitinsä menettämiseen, jälkimmäisen oletetusti olleen Linjen kädestä, vanha sotilas alkoi ymmärtää. Vaan edelleenkään heille ei paljastunut, miksi Larfar oli tällä matkalla.
Larfarin kysymykselle Ezram oli joutunut puistamaan päätään, vaikka ei ollutkaan aivan varma oliko tämä huijari minkäänlaista vastausta ansainnut. Dioneen kantautui kyllä suurimmat uutiset myös mantereen toiselta laidalta, mutta mitkään parinkymmenen vuoden takaiset murhavyyhdit eivät olleet jääneet erityisesti silloin sotilasuraansa vasta aloittelevan miehen mieleen.
Ioachim ei ollut päässyt yli Linjen jättämisestä dyynien taakse, sen oli nähnyt nuorukaisen kasvoista eikä poika enää sitä peitellytkään. Ajatukset olivat samoja, jotka myös Ezramin mieltä olivat viistäneet. Olivatko he heittäneet pois valttikortin? Vai sittenkin lopulta joukkion sisältä mädännyttävän rasitteen, kuten Llianjin epäili? Olivatko he päästäneet murhaajan menemään ja katuisivat sitä myöhemmin heidän teidensä kohdatessa uudestaan? Päätyisikö Linje koskaan vastaamaan teoistaan? Entä mistä mies lopulta oli ollut vastuussa?
Kummin vain he olisivat valinneet, oli lopputulos epävarma. Nyt he saisivat edetä ongelmitta, todennäköisesti, ja ainakin nopeammin kuin vangin kanssa. Mutta olivatko he vain vaihtaneet yhden pakoilijan toiseen? Ja mitä he tekisivät uuden varkaansa kanssa? Kuinka monta tuomiota Larfaria odotti?
Ezram avasi viimein toisenkin nyrkkiin puristuneista käsistään ja jatkoi sillä polven kevyttä hieromista. Hän tunsi ikävän tykytyksen takaraivossaan, joka ei tänään johtunut pelkästä auringosta. Jos hän olisi ollut edelleen armeijassa, olisi hän tässä tilanteessa määrännyt silmääkään räpäyttämättä sitomaan kaikkien epäilyksiä herättäneiden kädet ja syyllisyys tai syyttömyys olisi selvitetty myöhemmin. Tässä joukossa olisi ollut sama, kun he kaikki olisivat sitoneet toistensa kädet, mutta kukas sitten jatkaisi tehtävää? Ezramista alkoi tuntua entistä enemmän, ettei tällä matkalla mahtanut olla kovinkaan onnellista loppua. Kuinka monta paljastusta ja vastoinkäymistä he kestäisivät ennen kuin kaikki romahtaisi ja he päätyisivät toistensa kurkkuun kiinni?
Ilkeän päässään jatkuvan tykytyksenkin takaa Ezram oivalsi lopulta jotain. Larfarin mainitsema isänsä nimi Vildar kuulosti tutulta. Hän oli kuullut sen aivan vasta. Ezram kurtisti kulmiaan ja polvea hieronut käsi pysähtyi hänen miettiessään. Vildar. Vildar! Linje oli huutanut nimen taistelun tuoksinnassa. Vildar oli heidän etsimänsä kolmannen varkaan nimi. Sattumaako, vai oliko Larfarin isä luultua vähemmän kuollut ja enemmän kantamassa tätä ihmeellistä miekkaa jonnekin? Lisäksi Linje oli väittänyt Vildaria, jahtaamaansa miekkavarasta vanhaksi ystäväkseen. Kuinka usein ystävän puoliso ansaitsee nuolen selkäänsä? Vai mahtoiko se tapahtua vasta, kun ystävyydestä oli jo tullut vanha.
Kuinka Ezram olisikaan halunnut kuulla erikseen Linjen kertomuksen tapahtumista, mutta nyt ei enää auttanut kuin tyytyä siihen, mitä heillä oli. Jumalat yksin tiesivät, mikä olisi totta ja mikä ei.
"Linje puhui Vildarista. Sinä puhut Vildarista", Ezram osoitti kylmän neutraalit sanansa Larfarille ja tuijotti naista tummilla silmillään tiukasti kuin saalistava käärme. Mikään reaktio ei saisi jäädä näkemättä, jotta he pääsisivät askeleen lähemmäs totuutta. "Sanoit ettei isäsi kuolemasta kerrottu mitään. Saitte uutisen, mutta ette ilmeisesti ruumista? Luuletko nimen olleen Linjen pila? Vai sattumaa?" Ezramin oli vaikea uskoa kiireessä huudettua nimeä harkituksi teoksi. Sattuma taas oli turhan harvinainen tapahtuma vanhan sotilaan kokemuksen mukaan.
"Nyt tiedämme kuka olet, mutta miksi lähdit tälle matkalle... Larfar Erkens?"
Heidän olisi hyvä tietää, jos perillä heitä odottaisikin isän ja tyttären lämmin kohtaaminen, johon tuo nainen oli tähdännyt alusta asti.
Aluksi Ezram ihmetteli miksi hyvän perheen tyttärestä oli kuoriutunut katuvaras. Oliko se heikkoluontoisuutta vai nuoren kapinointia, joka johti niin syrjäisille poluille, ettei kotiin enää löytänyt takaisin? Larfarin jatkaessa kertomustaan ensin isänsä ja sitten äitinsä menettämiseen, jälkimmäisen oletetusti olleen Linjen kädestä, vanha sotilas alkoi ymmärtää. Vaan edelleenkään heille ei paljastunut, miksi Larfar oli tällä matkalla.
Larfarin kysymykselle Ezram oli joutunut puistamaan päätään, vaikka ei ollutkaan aivan varma oliko tämä huijari minkäänlaista vastausta ansainnut. Dioneen kantautui kyllä suurimmat uutiset myös mantereen toiselta laidalta, mutta mitkään parinkymmenen vuoden takaiset murhavyyhdit eivät olleet jääneet erityisesti silloin sotilasuraansa vasta aloittelevan miehen mieleen.
Ioachim ei ollut päässyt yli Linjen jättämisestä dyynien taakse, sen oli nähnyt nuorukaisen kasvoista eikä poika enää sitä peitellytkään. Ajatukset olivat samoja, jotka myös Ezramin mieltä olivat viistäneet. Olivatko he heittäneet pois valttikortin? Vai sittenkin lopulta joukkion sisältä mädännyttävän rasitteen, kuten Llianjin epäili? Olivatko he päästäneet murhaajan menemään ja katuisivat sitä myöhemmin heidän teidensä kohdatessa uudestaan? Päätyisikö Linje koskaan vastaamaan teoistaan? Entä mistä mies lopulta oli ollut vastuussa?
Kummin vain he olisivat valinneet, oli lopputulos epävarma. Nyt he saisivat edetä ongelmitta, todennäköisesti, ja ainakin nopeammin kuin vangin kanssa. Mutta olivatko he vain vaihtaneet yhden pakoilijan toiseen? Ja mitä he tekisivät uuden varkaansa kanssa? Kuinka monta tuomiota Larfaria odotti?
Ezram avasi viimein toisenkin nyrkkiin puristuneista käsistään ja jatkoi sillä polven kevyttä hieromista. Hän tunsi ikävän tykytyksen takaraivossaan, joka ei tänään johtunut pelkästä auringosta. Jos hän olisi ollut edelleen armeijassa, olisi hän tässä tilanteessa määrännyt silmääkään räpäyttämättä sitomaan kaikkien epäilyksiä herättäneiden kädet ja syyllisyys tai syyttömyys olisi selvitetty myöhemmin. Tässä joukossa olisi ollut sama, kun he kaikki olisivat sitoneet toistensa kädet, mutta kukas sitten jatkaisi tehtävää? Ezramista alkoi tuntua entistä enemmän, ettei tällä matkalla mahtanut olla kovinkaan onnellista loppua. Kuinka monta paljastusta ja vastoinkäymistä he kestäisivät ennen kuin kaikki romahtaisi ja he päätyisivät toistensa kurkkuun kiinni?
Ilkeän päässään jatkuvan tykytyksenkin takaa Ezram oivalsi lopulta jotain. Larfarin mainitsema isänsä nimi Vildar kuulosti tutulta. Hän oli kuullut sen aivan vasta. Ezram kurtisti kulmiaan ja polvea hieronut käsi pysähtyi hänen miettiessään. Vildar. Vildar! Linje oli huutanut nimen taistelun tuoksinnassa. Vildar oli heidän etsimänsä kolmannen varkaan nimi. Sattumaako, vai oliko Larfarin isä luultua vähemmän kuollut ja enemmän kantamassa tätä ihmeellistä miekkaa jonnekin? Lisäksi Linje oli väittänyt Vildaria, jahtaamaansa miekkavarasta vanhaksi ystäväkseen. Kuinka usein ystävän puoliso ansaitsee nuolen selkäänsä? Vai mahtoiko se tapahtua vasta, kun ystävyydestä oli jo tullut vanha.
Kuinka Ezram olisikaan halunnut kuulla erikseen Linjen kertomuksen tapahtumista, mutta nyt ei enää auttanut kuin tyytyä siihen, mitä heillä oli. Jumalat yksin tiesivät, mikä olisi totta ja mikä ei.
"Linje puhui Vildarista. Sinä puhut Vildarista", Ezram osoitti kylmän neutraalit sanansa Larfarille ja tuijotti naista tummilla silmillään tiukasti kuin saalistava käärme. Mikään reaktio ei saisi jäädä näkemättä, jotta he pääsisivät askeleen lähemmäs totuutta. "Sanoit ettei isäsi kuolemasta kerrottu mitään. Saitte uutisen, mutta ette ilmeisesti ruumista? Luuletko nimen olleen Linjen pila? Vai sattumaa?" Ezramin oli vaikea uskoa kiireessä huudettua nimeä harkituksi teoksi. Sattuma taas oli turhan harvinainen tapahtuma vanhan sotilaan kokemuksen mukaan.
"Nyt tiedämme kuka olet, mutta miksi lähdit tälle matkalle... Larfar Erkens?"
Heidän olisi hyvä tietää, jos perillä heitä odottaisikin isän ja tyttären lämmin kohtaaminen, johon tuo nainen oli tähdännyt alusta asti.
Re: Hengähdystauko
Ioachimin lyhyt pahoittelu Lalfarille perheensä menettämisestä saattoi olla vain yleistä ja pakonomaista kohteliaisuutta, mutta se oli hänen muistiinsa ensimmäinen kerta kenenkään sanovan hänelle niinkään paljoa. Pienetkin sympatiantunteet muilta hänelle olivat harvinaisia. Eipä hän toisaalta jaellut menneisyyttään kenellekään ennen tätä päivää. Lalfar otti kulauksen vesileilistään ja yritti koota itseään. Hän ei halunnut näyttää täysin säälittävältä. Puolhaltia olisi halunnut ottaa maskinsa kasvojensa eteen, mutta se ei ollut kaikkeen nähden soveliasta.
Ioachim avautui jälleen turhautuneena päivän päätökseen ja yritti esittää syitä pitää haltiaa heidän mukanaan. Ennen kuin Lalfar ehti mitään sanoa, Llianjin oli jo esittänyt omat vastanäkemyksensä. Lalfar vastasi hiljaisuudellaan Llianjinin viimeisiin sanoihin. Puolhaltia ei tosiaan olisi voinut luvata pysyvänsä yhtä armollisena yhtään pidempään heidän lähtönsä jälkeen. Lalfar olisi halunnut lisätä omat vastalauseensa sekaan, mutta ne olisivat nuorelle miehellä pelkkää ääntä ilman tarkempaa kontekstia. Oli järkevämpää jatkaa vain kertomusta.
"Äitini murhan jälkeen Phoebeen alkoi pikaisesti ilmestyä etsintäkuulutuksia. Linje Vinilin syytteinä oli Tritonin armeijan petturuus, armeijatovereidensa kuolemaan johdattaminen sekä kymmenittäin murhia ympäri Phoebea. Murhaluku vain kasvoi myöhemmin ja levittäytyi idemmäs mannerta. Omien tiedonhankintojeni jälkeen sain selville haltian kuuluvan aikoinaan samaan ryhmään isäni kanssa." Lalfar puristi jälleen käsiänsä nyrkkiin. Mikäli Linje oli murhannut äitinsä, oli todennäköistä myös muiden syytösten perusteella, että tämä oli ollut osallisena myös isänsä kuolemaan.
"Ennen pitkään etsintäkuulutukset katosivat", Lalfar lisäsi.
"Minulla oli epäilykseni jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. En halunnut kuitenkaan uskoa niitä. Toivoin haltian olleen jo kuollut etsintäkuulutusten kadotessa. Hänen täytyi olla eri mies. En ollut valmis kohtaamaan äitini murhaajaa. Minun täytyi olla täysin varma asiasta", Lalfar selitti ja yritti olla näyttämättä hermostuneisuuttaan. Hän ei vieläkään pystynyt uskomaan tämän olleen kaikki nämä vuodet elossa ja vapaana. Lalfar tiesi sen aina olevan mahdollisuus, mutta ei halunnut uskoa sitä.
"Kenties hänen ystävällisyytensä ja halunsa auttaa saivat minut epäröimään tekemästä mitään. Se oli kuitenkin vain valetta ja näytelmää. Hän on murhannut niin monia ja yrittänyt teoillaan saattaa maita sotaan. En epäile, etteikö hänellä olisi ollut jotain takaa-ajatusta meidänkin varallemme." Puolhaltia muisteli löytämäänsä nuolenkärkeä ja melkein tunsi sen käsissään. Sen muodon, painon, terävyyden. Ei ollut epäilystäkään, etteikö heidän mukanaan seurannut haltia ollut se sama mielipuoli. Lisäksi tämä myönsi syyllisyytensä.
Ezram oli kiinnittynyt Lalfarin mainitseman isänsä nimeen. Oli odotettavaa, että joku mainitsisi siitä ennen pitkään. "Saimme vain uutisen isäni, Vildarin, kuolemasta. Siitä on jo reilu 30 vuotta. Hän olisi ilmoittanut perheellensä olevansa elossa", Lalfar totesi Ezramille vakavana. "Paskiainen tunsi isäni ja tiesi tämän olleen kuollut. Tarinat olemassa olleesta henkilöstä ovat uskottavampia käyttää omien valetarinoidensa pohjana. Hän tuskin oletti kuolleen työtoverinsa tyttären olevan joukossamme", Lalfar sanoi vihaisena, kääntyen tuijottamaan nuotiota. "Hän ei olisi auttanut varkaan löytämisessä. En ole vakuuttunut minkään hänen tarinoidensa olleen totta. En tiedä, mikä hänen tavoitteensa oli meidän varaltamme, mutta en voi kuvitella sen olleen mitenkään meille hyödyksi", Lalfar totesi lähinnä Ioachimille. Oli kenties mahdotonta vakuuttaa tätä, mutta puolhaltia oli sanonut kaiken haluamansa asiasta.
Ezramin viimeiseen kysymykseen Lalfarin täytyi pohtia vastausta hiukan pidempään. Tosiasiassa hän ei ollut täysin varma itsekään, miksi lähti tälle matkalle.
"Kun näet tarpeeksi kuolemaa, surua ja epätoivoa ympärilläsi, et voi muuta kuin tehdä jotain asialle", Lalfar kertoi lopulta. Se kuulosti suurin piirtein oikealta. Valtiaslohikäärmeen esiintulo Phoeben alta vei ja muutti monien elämää jopa alamaailmassa. Tulentakojan viesti loi mahdollisuuden estää sitä tapahtumasta uudestaan. Ainakin näin hän halusi ajatella asiaa. Mutta sisimmässään Lalfar tiesi päätöksellään olleen muutakin tarkoitusta.
Ioachim avautui jälleen turhautuneena päivän päätökseen ja yritti esittää syitä pitää haltiaa heidän mukanaan. Ennen kuin Lalfar ehti mitään sanoa, Llianjin oli jo esittänyt omat vastanäkemyksensä. Lalfar vastasi hiljaisuudellaan Llianjinin viimeisiin sanoihin. Puolhaltia ei tosiaan olisi voinut luvata pysyvänsä yhtä armollisena yhtään pidempään heidän lähtönsä jälkeen. Lalfar olisi halunnut lisätä omat vastalauseensa sekaan, mutta ne olisivat nuorelle miehellä pelkkää ääntä ilman tarkempaa kontekstia. Oli järkevämpää jatkaa vain kertomusta.
"Äitini murhan jälkeen Phoebeen alkoi pikaisesti ilmestyä etsintäkuulutuksia. Linje Vinilin syytteinä oli Tritonin armeijan petturuus, armeijatovereidensa kuolemaan johdattaminen sekä kymmenittäin murhia ympäri Phoebea. Murhaluku vain kasvoi myöhemmin ja levittäytyi idemmäs mannerta. Omien tiedonhankintojeni jälkeen sain selville haltian kuuluvan aikoinaan samaan ryhmään isäni kanssa." Lalfar puristi jälleen käsiänsä nyrkkiin. Mikäli Linje oli murhannut äitinsä, oli todennäköistä myös muiden syytösten perusteella, että tämä oli ollut osallisena myös isänsä kuolemaan.
"Ennen pitkään etsintäkuulutukset katosivat", Lalfar lisäsi.
"Minulla oli epäilykseni jo ensimmäisellä tapaamiskerralla. En halunnut kuitenkaan uskoa niitä. Toivoin haltian olleen jo kuollut etsintäkuulutusten kadotessa. Hänen täytyi olla eri mies. En ollut valmis kohtaamaan äitini murhaajaa. Minun täytyi olla täysin varma asiasta", Lalfar selitti ja yritti olla näyttämättä hermostuneisuuttaan. Hän ei vieläkään pystynyt uskomaan tämän olleen kaikki nämä vuodet elossa ja vapaana. Lalfar tiesi sen aina olevan mahdollisuus, mutta ei halunnut uskoa sitä.
"Kenties hänen ystävällisyytensä ja halunsa auttaa saivat minut epäröimään tekemästä mitään. Se oli kuitenkin vain valetta ja näytelmää. Hän on murhannut niin monia ja yrittänyt teoillaan saattaa maita sotaan. En epäile, etteikö hänellä olisi ollut jotain takaa-ajatusta meidänkin varallemme." Puolhaltia muisteli löytämäänsä nuolenkärkeä ja melkein tunsi sen käsissään. Sen muodon, painon, terävyyden. Ei ollut epäilystäkään, etteikö heidän mukanaan seurannut haltia ollut se sama mielipuoli. Lisäksi tämä myönsi syyllisyytensä.
Ezram oli kiinnittynyt Lalfarin mainitseman isänsä nimeen. Oli odotettavaa, että joku mainitsisi siitä ennen pitkään. "Saimme vain uutisen isäni, Vildarin, kuolemasta. Siitä on jo reilu 30 vuotta. Hän olisi ilmoittanut perheellensä olevansa elossa", Lalfar totesi Ezramille vakavana. "Paskiainen tunsi isäni ja tiesi tämän olleen kuollut. Tarinat olemassa olleesta henkilöstä ovat uskottavampia käyttää omien valetarinoidensa pohjana. Hän tuskin oletti kuolleen työtoverinsa tyttären olevan joukossamme", Lalfar sanoi vihaisena, kääntyen tuijottamaan nuotiota. "Hän ei olisi auttanut varkaan löytämisessä. En ole vakuuttunut minkään hänen tarinoidensa olleen totta. En tiedä, mikä hänen tavoitteensa oli meidän varaltamme, mutta en voi kuvitella sen olleen mitenkään meille hyödyksi", Lalfar totesi lähinnä Ioachimille. Oli kenties mahdotonta vakuuttaa tätä, mutta puolhaltia oli sanonut kaiken haluamansa asiasta.
Ezramin viimeiseen kysymykseen Lalfarin täytyi pohtia vastausta hiukan pidempään. Tosiasiassa hän ei ollut täysin varma itsekään, miksi lähti tälle matkalle.
"Kun näet tarpeeksi kuolemaa, surua ja epätoivoa ympärilläsi, et voi muuta kuin tehdä jotain asialle", Lalfar kertoi lopulta. Se kuulosti suurin piirtein oikealta. Valtiaslohikäärmeen esiintulo Phoeben alta vei ja muutti monien elämää jopa alamaailmassa. Tulentakojan viesti loi mahdollisuuden estää sitä tapahtumasta uudestaan. Ainakin näin hän halusi ajatella asiaa. Mutta sisimmässään Lalfar tiesi päätöksellään olleen muutakin tarkoitusta.
Re: Hengähdystauko
Ezramin nyrkkiin puristuvat kädet kertoivat Iolle tällä olevan samansuuntaisia ajatuksia Eliezen ammatista kuin hänellä itsellään, mutta kuten muukin seurue, Ezramkaan ei kommentoinut asiaa ääneen. Lalfar vaikutti vaivaantuneelta hänen myötätunnonosoituksestaan, eikä Ion seuratessa tämän välttelevää olemusta hänen mielessään edes käynyt se mahdollisuus että nainen olisi voinut tarttua Llianjinin esittelemään versioon oikeudesta. Mutta mitä nuorukainen kuuli vanhan haltian suusta oli väsynyttä, selkärangatonta valitusta siitä miten vaivalloista oikeudenmukaisen tien seuraaminen oli. Iosta tuntui käsittämättömältä miten joku Llianjinin kaltainen, arvovaltainen ja kokenut maagikko, saattoikin suhtautua asiaan niin välinpitämättömästi.
”Haittaa tai hyötyä, meidän olisi pitänyt toimia toisin”, Io töksäytti itsepäisesti ja veti kätensä puuskaan, mutta ei enää jatkanut pidemmälle. Hänestä tuntui että olisi yhtä hyvin voinut yrittää ripittää hevostaan Linjen kohtalosta ja saada yhtä paljon katumusta vastaan kuin nytkin.
Se miten Lalfar jatkoi kertomustaan Linjestä sai Ioachimin vain pudistelemaan päätään. Puolhaltia vain kasasi syitä miksi Linje olisi pitänyt viedä tuomittavaksi hallinnon eteen. Vaarallisen murhaajan jättäminen erämaahan tuntui aina vain entistä järjettömämmältä, mutta edelleenkään kukaan muu ryhmästä ei tuntunut ottavan asiasta taakkaa harteilleen. Ioachim alkoi epäillä olisiko viisain vaihtoehto sittenkin ollut iskeä Linje hengettömäksi siihen paikaan, kuin ottaa riskiä että tämä jatkaisi valitsemallaan tiellä ja saisi aikaan lisää kauheuksia. Vaihtoehtoisia lopputuloksia olisi voinut olla loputtomiin, sellaisiakin joissa Linjellä olisi ollut mahdollisuus toimia toisin. Mutta katumisen ja sovitustyön tekeminen näytti tässä seurassa olevan mahdotonta, Io nielaisi jälleen kurkussaan polttelevaa kiukkua alas. Jos hän ei olisi solminut sopimustaan Aleon kanssa... mutta maailman turvallisuus ajoi kuolevaisten kohtaloiden edelle, eikö? Hänen täytyisi pitää asiat tärkeysjärjestyksessä, tai muutoin hän löytäisi itsensä haravoimasta Linjen ruumista – elävää tai kuollutta - erämaasta, ja mitä merkitystä sillä loppujen lopuksi olisi? Mitä merkitystä olisi yhdellä oikeudenkäynnillä, jos maailma palaisi poroksi jo ennen sen toteutumista?
Ezramin vihdoin puhuessa jälleen, Ioachimin ilme pehmeni hämmennykseen, silmien laajetessa äkillisestä asioiden yhdistämisestä ja suun avautuen aavistuksen raolleen. Nuorukaisen katse siirtyi soturin ja varkaan välillä. Lalfar tuntui kuitenkin olevan vakuuttunut ettei kyse voinut olla hänen isästään, mutta Io muisteli heidän oppaansa puhuneen aivan yhtä vakaasti. Ystävästään joka oli muuttunut. ”Linje olisi voinut voinut valita minkä tahansa muun nimen, jonkun sellaisen mitä kukaan ei voisi tunnistaa”, Io sanoi mietteliäänä, varovasti vilkaisten Lalfariin, hän jatkoi kuitenkin: ”Entä jos hän puhuikin totta, ainakin osittain? Voisiko...voisiko hirviö tunnistaa tytärtään vaikka hän seisoisi tämän edessä?”
Ezramin katse näytti siltä kuin tämä yrittäisi porata reijän puolhaltian silmien välistä tämän kallonpohjaan asti, mutta Lalfarin vastaus ei vakuuttanut Ioa siitä että vanhempi mies olisi painostuksessaan onnistunut kaivamaan esille kaikenkattavaa totuutta. Ion ei kuitenkaan voinut kuin nyökätä myötäilevästi naisen sanoille, olihan hänenkin motiivinsa pysyä joukon mukana muuttunut vastaavasta syystä
”Haittaa tai hyötyä, meidän olisi pitänyt toimia toisin”, Io töksäytti itsepäisesti ja veti kätensä puuskaan, mutta ei enää jatkanut pidemmälle. Hänestä tuntui että olisi yhtä hyvin voinut yrittää ripittää hevostaan Linjen kohtalosta ja saada yhtä paljon katumusta vastaan kuin nytkin.
Se miten Lalfar jatkoi kertomustaan Linjestä sai Ioachimin vain pudistelemaan päätään. Puolhaltia vain kasasi syitä miksi Linje olisi pitänyt viedä tuomittavaksi hallinnon eteen. Vaarallisen murhaajan jättäminen erämaahan tuntui aina vain entistä järjettömämmältä, mutta edelleenkään kukaan muu ryhmästä ei tuntunut ottavan asiasta taakkaa harteilleen. Ioachim alkoi epäillä olisiko viisain vaihtoehto sittenkin ollut iskeä Linje hengettömäksi siihen paikaan, kuin ottaa riskiä että tämä jatkaisi valitsemallaan tiellä ja saisi aikaan lisää kauheuksia. Vaihtoehtoisia lopputuloksia olisi voinut olla loputtomiin, sellaisiakin joissa Linjellä olisi ollut mahdollisuus toimia toisin. Mutta katumisen ja sovitustyön tekeminen näytti tässä seurassa olevan mahdotonta, Io nielaisi jälleen kurkussaan polttelevaa kiukkua alas. Jos hän ei olisi solminut sopimustaan Aleon kanssa... mutta maailman turvallisuus ajoi kuolevaisten kohtaloiden edelle, eikö? Hänen täytyisi pitää asiat tärkeysjärjestyksessä, tai muutoin hän löytäisi itsensä haravoimasta Linjen ruumista – elävää tai kuollutta - erämaasta, ja mitä merkitystä sillä loppujen lopuksi olisi? Mitä merkitystä olisi yhdellä oikeudenkäynnillä, jos maailma palaisi poroksi jo ennen sen toteutumista?
Ezramin vihdoin puhuessa jälleen, Ioachimin ilme pehmeni hämmennykseen, silmien laajetessa äkillisestä asioiden yhdistämisestä ja suun avautuen aavistuksen raolleen. Nuorukaisen katse siirtyi soturin ja varkaan välillä. Lalfar tuntui kuitenkin olevan vakuuttunut ettei kyse voinut olla hänen isästään, mutta Io muisteli heidän oppaansa puhuneen aivan yhtä vakaasti. Ystävästään joka oli muuttunut. ”Linje olisi voinut voinut valita minkä tahansa muun nimen, jonkun sellaisen mitä kukaan ei voisi tunnistaa”, Io sanoi mietteliäänä, varovasti vilkaisten Lalfariin, hän jatkoi kuitenkin: ”Entä jos hän puhuikin totta, ainakin osittain? Voisiko...voisiko hirviö tunnistaa tytärtään vaikka hän seisoisi tämän edessä?”
Ezramin katse näytti siltä kuin tämä yrittäisi porata reijän puolhaltian silmien välistä tämän kallonpohjaan asti, mutta Lalfarin vastaus ei vakuuttanut Ioa siitä että vanhempi mies olisi painostuksessaan onnistunut kaivamaan esille kaikenkattavaa totuutta. Ion ei kuitenkaan voinut kuin nyökätä myötäilevästi naisen sanoille, olihan hänenkin motiivinsa pysyä joukon mukana muuttunut vastaavasta syystä
-
Kuparirapu
- Rakuza
- Posts: 652
- Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm
Re: Hengähdystauko
Ristiriitaiset tunteet olivat selkeinä ilmassa, ja Llianjinkin hautoi niistä osaa mielessään. Nuori Io yritti vielä loppuun asti saada heidät myöntämään, että Linjen poispäästäminen oli ollut virhe. Mutta ei tuo vuosilleen mitään voinut, elämä ei ollut vielä opettanut ettei täydellisiä vaihtoehtoja aina ollut tarjolla. Vanha haltia toivoi että ainakin Ezram tietäisi tämän, ja että he olivat siksi tehneet ainoan järkevän vaihtoehdon.
Keskustelun lomassa esille nousi myös yllättävä yhteensattuma, jota osa alkoi ilmeisesti pitää jo tosiasiana. Llianjin sen sijaan ei halunnut tehdä mitään hätiköityjä johtopäätöksiä heidän jahtaamansa varkaan henkilöllisyydestä.
"Meillä ei ole mitään varmaa tietoa, ainoastaan se että Linje lausui saman nimen kuin isälläsi oli," hän sanoi ääneen ja katsoi Lalfaria tiukasti. "Kaikenlaiset suunnitelman sen varalta ei siis ole muuta kuin pilvilinnojen rakentelua, ennen kuin lopulta kohtaamme varkaan silmästä silmään. Tosin..."
Llianjin laski katseensa hetkeksi aikaa, ja näytti mietteliäältä. Lopulta hän jatkoi, hivenen vähemmän tiukalla äänellä:
"...Minun kokemusteni pohjalta tuo on jo liian osuvaa yhteensattumaksi."
Puristaen kättään kokeilevasti nyrkkiin Llianjin irvisti, kun inhottava kivuntunne syöksähti hänen sormistaan kämmenten läpi kyynärpäihin asti. Se oli kihisevää, kylmää pistelyä joka tuntui kumpuavan hänen lihaksistaa ja jänteistään. Vanhan haltian sormet tuntuivat menettävän voimaa puristaa hetki hetkeltä enemmän, ja sormet vavahtaen Llianjin antoi niiden autea rennoksi. Hänen vatsassaan tuntui tuttu epämiellyttävä solmu, sellainen kun hän tajusi tehneensä jonkin virheen ja nyt saattoi olla jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Hieroen huomaamattaan laihoja ranteitaan Llianjin rykäisi ääntään kuuluviin ja hakien Taenyatharin huomiota kysyi:
"Onko meidän pohjoiseen siirryttäessä vielä mahdollista joutua samanlaiseen taisteluun kuin tänään?"
Llianjin nuolaisi kuivian huuliaan, ja laski katseensa vaikka tunsikin kysyvät katseet jotka nyt olivat kääntyneet häntä kohti.
"En kysy tätä siksi, että epäilisin meidän mahdollisuuksiamme. Jokainen meistä on osoittanut kykenevänsä pitämään itsestään huolen, ja kaiken lisäksi pitämään suojelemaan myös toistemme selustaa."
"Ja toivottavasti siinä ei tapahdu muutosta tämän illan jälkeen," hän ajatteli ohikiitävästi, ennen kuin kohotti päänsä ja jatkoi:
"Haluan kuitenkin varoittaa teitä, että jos niin tapahtuu seuraavan parin päivän aikana, minä en kykene auttamaan kuten tänään tein."
Pelkästään asian ääneen sanominen tuntui sattuvan Llianjinin ylpeyteen, katsoihan hän olevansa yksi ryhmän tukijalkoja joihin muut saattoivat luottaa. Ja keskellä muutenkin vaikeaa taivallusta ei tuntunut hyvältä ilmoittaa muille että yksi ryhmästä ei voinut tehdä omaa osaansa.
"Valitettavasti tämänpäiväisessä taistelussa minä...menin hieman liian pitkälle," Llianjin sanoi, selvästi sanoissaan kiertäen ja hieraisten uudelleen rannettaan.
Keskustelun lomassa esille nousi myös yllättävä yhteensattuma, jota osa alkoi ilmeisesti pitää jo tosiasiana. Llianjin sen sijaan ei halunnut tehdä mitään hätiköityjä johtopäätöksiä heidän jahtaamansa varkaan henkilöllisyydestä.
"Meillä ei ole mitään varmaa tietoa, ainoastaan se että Linje lausui saman nimen kuin isälläsi oli," hän sanoi ääneen ja katsoi Lalfaria tiukasti. "Kaikenlaiset suunnitelman sen varalta ei siis ole muuta kuin pilvilinnojen rakentelua, ennen kuin lopulta kohtaamme varkaan silmästä silmään. Tosin..."
Llianjin laski katseensa hetkeksi aikaa, ja näytti mietteliäältä. Lopulta hän jatkoi, hivenen vähemmän tiukalla äänellä:
"...Minun kokemusteni pohjalta tuo on jo liian osuvaa yhteensattumaksi."
Puristaen kättään kokeilevasti nyrkkiin Llianjin irvisti, kun inhottava kivuntunne syöksähti hänen sormistaan kämmenten läpi kyynärpäihin asti. Se oli kihisevää, kylmää pistelyä joka tuntui kumpuavan hänen lihaksistaa ja jänteistään. Vanhan haltian sormet tuntuivat menettävän voimaa puristaa hetki hetkeltä enemmän, ja sormet vavahtaen Llianjin antoi niiden autea rennoksi. Hänen vatsassaan tuntui tuttu epämiellyttävä solmu, sellainen kun hän tajusi tehneensä jonkin virheen ja nyt saattoi olla jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Hieroen huomaamattaan laihoja ranteitaan Llianjin rykäisi ääntään kuuluviin ja hakien Taenyatharin huomiota kysyi:
"Onko meidän pohjoiseen siirryttäessä vielä mahdollista joutua samanlaiseen taisteluun kuin tänään?"
Llianjin nuolaisi kuivian huuliaan, ja laski katseensa vaikka tunsikin kysyvät katseet jotka nyt olivat kääntyneet häntä kohti.
"En kysy tätä siksi, että epäilisin meidän mahdollisuuksiamme. Jokainen meistä on osoittanut kykenevänsä pitämään itsestään huolen, ja kaiken lisäksi pitämään suojelemaan myös toistemme selustaa."
"Ja toivottavasti siinä ei tapahdu muutosta tämän illan jälkeen," hän ajatteli ohikiitävästi, ennen kuin kohotti päänsä ja jatkoi:
"Haluan kuitenkin varoittaa teitä, että jos niin tapahtuu seuraavan parin päivän aikana, minä en kykene auttamaan kuten tänään tein."
Pelkästään asian ääneen sanominen tuntui sattuvan Llianjinin ylpeyteen, katsoihan hän olevansa yksi ryhmän tukijalkoja joihin muut saattoivat luottaa. Ja keskellä muutenkin vaikeaa taivallusta ei tuntunut hyvältä ilmoittaa muille että yksi ryhmästä ei voinut tehdä omaa osaansa.
"Valitettavasti tämänpäiväisessä taistelussa minä...menin hieman liian pitkälle," Llianjin sanoi, selvästi sanoissaan kiertäen ja hieraisten uudelleen rannettaan.