Ajan miekka

Suuri manner on täynnä kaupunkeja, kyliä ja tutkimattomia kolkkia, joihin matkalainen saattaa eksyä.
User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 99
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Ajan miekka

Post by Arlin »

Yhä tihentyvä metsä muuttui hitaasti entistä vaikeakulkuisemmaksi. Polku alkoi kadota kasvuston sekaan, ja aluskasvusto, kaatuneet puut, sekä niiden seassa olevat kivet hidastivat jokaista askelta. Näkyvyyttä ei ollut juuri lainkaan tiheän sumun vuoksi, ja kostea, lähes sateinen ilma sai vaatteet liimautumaan ihoon paikkoihin, joita ei osannut kuvitellakaan olevan. Vaikka olikin myöhäinen aamu, auringonvalo ei yltänyt maahan asti sumun, paksujen pilvien ja oksien lävitse- Terrilen viisari oli osoittanut Ajattoman salin suunnan juuri tänne, oli hankala kuvitella alueella olevan minkäänlaista rakennelmaa - maassa saati taivaissa. Valtava magiamäärä, minkä voisi kuvitella tuntevan valtavan maagisen rakennelman luota, oli täysin poissa. Metsä tuntui yhtä tavalliselta kuin mikä tahansa muukin metsä kaikkine aarnipuineen, oksineen ja aluskasvillisuuksineen.

Tihentynyt kasvillisuus tuntui muuttavan lähes labyrintiksi jokaisen seurueen jäsenen yrittäessä löytää jatkuvia reittejä puunrunkojen ja lohkareiden välistä. Lopulta viimeinen kumarrus valtavan, kaatuneen ja sienien peittämän puunrungon alta johti pienelle, aluskasvillisuuden valtaamalle aukiolle. Aukiota reunustavat, korkealle yltävät puut loivat lähes muurin aukion ympärille ja puiden korkeimmat oksat lähes tekivät katon aukiota peittämään. Puiden muodostamaa seinämää myöten näytti kulkevan luonnon muodostamat portaat: oksat, puoliksi kaatuneet puunrungot aluskasvillisuuden seasta nousten muodostivat portaat lehväskaton ylle saakka. Jokainen oksista näytti kestävän useamman henkilön painon, mutta niiden välit olivat melko pitkiä askelmiksi. Niiden kapuaminen veisi varmasti hetken aikaa ketterältäkin henkilöltä.

Keskellä tätä kaikkea ja aukeaa seisoi ihmismäinen hahmo kaiken vehreän aluskasvillisuuden seassa. Tämän kullan sävyissä kimalteleva viitta heilui kevyen tuulen mukana dramaattisesti, ja katse oli kääntynyt suoraan ylöspäin taivasta kohti. Hitaasti, seurueen kuullessaan henkilön katse laskeutui hitaasti katsomaan suuntaan, josta oli kuullut ääniä. Taenyathar oli jo ilman kysymyksiä tai sanomista päättänyt astua lähemmäksi. Ei liian uhkaavasti, mutta ei myöskään liian varovaisesti. Viimein, muidenkin seuratessa henkilön piirteet näkyivät hieman paremmin. Leveät harteet kannattelivat haarniskan rintapanssaria, ja paljaat käsivarret paljastivat niillä kulkevat lukuiset arvet, ja kalpean ihoan. Kullan sävyillä värjätty nahkahaarniska oli koristeltu punaisilla, yksityiskohtaisilla, mutta kaukaa vaikeasti tulkittavilla koristuksilla. Miehen suuta ja tämän kasvonpiirteitä peitti kullan värinen kangasmaski. Tuon piirteistä oli lähes mahdoton päätellä suoraan rotua: Korvista puuttuivat haltioille tyypillinen terävyys, mutta kasvoista puuttui ihmisten kasvoille hyvin tyypillinen pyöreys. Valkean harmaat hiukset ja hopeanharmaat silmät eivät muistuttaneet mitään tunnettua rotua. Tämä henkilö seisoi sanaakaan sanomatta, tiukasti tuijottaen jokaista ryhmän jäsentä.

Lalfar liikkui lähemmäksi, mennen Taenyatharin ohitse. Mies näytti selvästi erilaiselta, mutta tämä oli hänen isänsä, vaikka puolhaltia oli mielessään kieltänyt sen moneen kertaan jo. Lalfar pysähtyi muutaman metrin päähän tuosta. Lähempää näkyi, kuinka poissaolevalta tämä näytti. Silmät olivat puoliksi auki ja tämä ei aluksi edes katsonut suoraan edessään seisovaa henkilöä. Lalfar huomasi tämän molemmat kädet olivat täysin tummia ranteesta alaspäin ja väri erottui kalpeista käsivarsista paremmin kuin hyvin. Tiukasti tämän vasemmassa kädessä oli oletettavasti kuuluisa Ajan miekka: kiiltävä, suora terä ja koristeellinen kahva upotuksineen näytti maagiselta jo ennen kuin sitä pystyi edes arvioimaan tarkemmin. Tällä näkyi selässäkin olevan toinen miekka, oletettavasti tämän henkilökohtainen ase: paljon yksinkertaisempi ja käytännöllisemmän näköinen kuin mikä tämän kämmenen puristuksissa oleva ase. Tämän vyössä roikkui myös joku pään kokoinen pallo, eikä puolhaltia oikein osannut uskoa sitä, miltä se näytti: kauniilta, yksinkertaiselta kristallipallolta. Mitkä kaikki asiat olivatkaan totta Linjen puheista? Lalfar ei voinut kuitenkaan vielä hyväksyä kaikkea todisteiden läsnäollessakaan. Oli vielä mahdollista, että tässä oli jokin väärinkäsitys. Hänen täytyi varmistaa asia.

“I… isä?” Lalfar kysyi varovaisesti tietämättä saiko tältä mitään vastausta tässä tilassa. Mies viimein laski katseensa puolhaltiaan. Tämä katsoi Lalfaria päästä varpaisiin ja hitaasti tarkasti muut paikallaolijat kunnes silmät pysähtyivät katsomaan Lalfaria.
“Keitä… Olette?” hidas ja väsynyt ääni lähti maskin takaa. Lalfarin ilmeessä oli huoli ja epävarmuus.
“Olen tyttäresi. Lalfar. Muistathan minut?” Lalfar yritti epätoivoisesti muistuttaa.
“Lal… far”, mies näytti mietteliäältä. Tämä laski päätään ja nosti vapaan tumman kätensä otsalleen. Maskinkin kanssa tämän ilme näytti kivuliaalta. Mies otti askeleen taakse tueksi ja sitten toisen. Tämä alkoi hengittämään rajusti, murisi kivuliaasti, mutta se loppui niin nopeasti kuin se alkoikin. Mies laski kätensä, suoristi asentoaan ja avasi silmänsä täysin. Tämän katse oli nyt terävä ja tuima. Mies katseli uudelleen jokaista paikallaolijaa silmästä silmään.
“Keitä olette?” mies kysyi vakavana.


//Sivujuoni jatkuu! Edetään tämä kierros Kuparirapu, Anlie, Kide. Seuraava kierros sitten perinteisesti Tinanja, Kuparirapu, Anlie, Arlin, Kide
Lakimies Firdorn | Katuvaras Lalfar
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 590
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kuparirapu »

Matkatesaan suurten, sammalten peittämien siirtolohkareiden ja taivasta kohti kurottelevien ikipuiden halki, nousi Llianjinin sielussa esiin tunne omasta pienuudesta. He olivat nyt aivan toisenlaisessa maailmassa, kaukaisen pohjoisen vihreässä valtakunnassa jota kuolevaisten askeleet eivät olleet pitkiin aikoihin häirinneet. Ja se näkyi reitissä. Paksut, esille tulevat juurakot olivat kuin käärmelaumoja jotka tuntuivat kiemurtelevan joka askeleen pois tasapainosta. Korkealle nouseva lehtikatos oli kuin vihreä taivas heidän yläpuolellaan, pilvien sijaan sumun taakse piiloutuneena, ja kostea ilma tuntui kantavan luonnon tuoksuja joka henkäyksellä. Llianjin tunsi kuinka kaulalle valuva hiki sekoittui heidän päälleen ryöpsähdyksissä putoilevaan sadeveteen, ja yritti kääntää kaulustaan paremmin niskansa suojaksi. Mutta siitä ei ollut apua, hän oli läpimärkä poskista varpaisiin asti.
Tihrustaen että Taenyatharin hahmo näkyi edelleen johdossa sumun keskellä, Llianjin vilkaisi sen jälkeen olkansa yli että muut pysyivät myös hänen kannoillaan. Heidän oli pysyttävä lähellä toisiaan, yksin eksyminen täällä toisi kokonaisen vuoren huolta mukanaan. Vanha haltia pääsi samalla hetkellä kokeilemaan huolista pienempiä, kun hänen askeleensa luiskahti kosteaa juurta pitkin ja ähkäisten hän lysähti sammaleen peittämää törmää vasten.
Huokaisten itselleen hieman voimia Llianjin kampeutui seisomaan, ja napauttaen juuria sauvasa kärjellä sanoi taakanaan tuleville:
"Varokaa tässäkin, lisää juuria esillä."

Heillä oli suunta, mutta valitettavana puutteena Terrilen maagisessa neulassa oli etäisyyden arviointi. Ja ajantaju tuntui hävinneen kuin itsestään, Llianjin ei tiennyt olivatko he kävelleet yhtäkään täyttä tuntia, vai kenties kolme. Vaan sitten edessä näkyi kuinka Taenyathar kiiruhti askeleitaan suuren puunrungon alta, ja upottaen sauvaansa pehmeään maahan Llianjin harppoi perään nähdäkseen mitä lohikäärme oli löytänyt.
Eikä hän joutunut pettymään.
Saapuessaan aukiolla Llianjinista tuntui kuin hän olisi astunut holvikaaren ali suureen saliin, jonka seininä olivat kuitenkin rinnakkain seisovien puiden rungot ja mattona sammaleet sekä varpukasvit. Vaikka he seisoivat keskellä luontoa, oli kaikki aukiolla aivan liian seesteistä sattumanvaraisesti kasvaneeksi. Viimeisenä todisteena olivat tämän "huoneen" seinää pitkin nousevat oksat, jotka kohosivat kuin portaat ylös kohti taivasta. Mutta Llianjin ei ehtinyt tarkastella minne ne johtaisivat, tai huolehtia miten pystyisi kiipeämään ne. Koska aukion keskellä seisoi muukalainen.
Metsän hillittyjen värien keskellä kultainen metalli pisti silmään tavallistakin enemmän. Heidän edessään seisovan miehen varustus oli kuin kuninkaallisen, mutta se tuntui vain lisäävän tilanteen outoa epämukavuutta. Naamion taakse piilotetut kasvot eivät paljastaneet mitään vihjettä muukalaisen ajatuksista, kuten eivät silmätkään. Llianjin huomasi puristavansa sauvaansa niin tiukasti että puuhun kaiverretut riimut painoi kipeästi ihoa vasten. Hän oli epätietoisuudessa siitä, miten heidän olisi pitänyt suhtautua tuohon varkaaseen. Liittolaisena? Vihollisena? Outona sivustakatsojana, jonka rooli ei ollut näin helposti määriteltävissä?
Vanhan haltian katse liukui miehen kalpeaa käsivartta pitkin tämän pitelemään aseeseen, ja tunsi niskansa kihelmöivän sitä katsoessaan. Hän oli nähnyt maagisen aseen öisten uniensa aikana, mutta silloin edessä olivat olleet uinuvan mielen sumuisuus. Nyt, nähdessään tuon legendaarisen esineen päivänvalossa, se tuntui tulevan käsinkosketeltavan todelliseksi. Ja paljastettuna tuo terä, jonka metalli näytti heijastavan jotain ehtymätöntä sisäistä mahtia ympärilleen, tuntui levittävän olemustaan koko aukiolla. Heidän välillään oli useita askeleita, mutta silti Llianjinin vatsanpohjaa kylmäsi kuin hyistä tulta hehkuva terä olisi jo asetettu hänen ihoaan vasten.

Yksi heistä uskaltautui lähestyä muukalaista ilman pelkoa. Llianjin ei uskaltanut kääntää katsettaan sivuun, mutta silmäkulmastaan näki kuinka haltianainen astui lähemmäs.
"Lalfar," hän varoitti matalasti, mutta ei uskaltanut astua estämään haltianaista. Sen sijaan hän painoi katseensa tuon muukalaisen hahmoon, etsien vastauksia tämän naamioiduilta kasvoilta. Kun Lalfar puhutteli miestä, tämän äänessä oleva varovainen toiveikkuus puristi vanhan haltian sydäntä. Tunnistamisen sijaan Ajan Miekkaa kantava mies näytti uppoutuvan ajatuksiinsa, kuin muistaminen olisi ollut suuri ponnistus. Ja nostaessaan uudelleen kasvonsa tämän sanat tai katse eivät olleet muuttuneet.
"Me olemme matkaajia, jotka haluavat auttaa tätä maailmaa," vanha haltia sanoi korottaen ääntään Lalfarin takaa. "Me olemme matkanneet kauas löytääksemme tämän paikan, ja erään tietyn esineen. Esineen jota juuri nyt kannatte kädessänne. Voisitteko kertoa, miten olette saaneet sen käsiinne?"
User avatar
Anlie
Posts: 181
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Ajan miekka

Post by Anlie »

Napattuaan jo kymmenennen kerran lähimmästä rungosta tukea ettei kaatuisi naamalleen, Io mutisi ääneen muutaman valitun sanan juurakoista, kivenlohkareista ja loputtomasta kosteudesta. Vaikka hän kuinka pyyhki otsaansa valmiiksi litimärkään aluspaitaansa, hetken päästä kosteus tipahti kulmilta silmille eikä hän enää nähnyt edessään muuta kuin sumeaa vihreyttä ja jossakin vierellään tai edessään epämääräisen hahmon seurueesta. Hidas eteneminen tuntui tuskalliselta kun he tuntuivat olevan jo niin lähellä määränpäätään ja mahdottomuus edes mitata kuljettua matkaa alkoi järsiä Ioachimin sitkeyttä. Juuri kun hän harkitsi avaavansa suunsa ja kysyvänsä kaikkien arvausta siitä paljonko matkaa olisi vielä jäljellä, kuin portiksi asetettu puunrunko katkaisi heidän matkansa.

Io silmäili epäillen valtavaa puunrunkoa jonka ali Llianjin ja Taenyathar olivat jo pujottautuneet. Toiselle puolelle ei tiheikön läpi nähnyt millään, mutta kajastavan valon määrästä päätellen tilaa oli enemmän kuin sokkeloisessa juurihelvetissä. Ioachimin syke kohisi korvissa pelkästä ajatuksesta että he olisivat vihdoin perillä, puoli mannerta taivaltaneena, pian edessään taivaalla leijuva Sali (miltä se nyt sitten ikinä näyttikään). Enis varmaan väittäisi hänen syöneen joitakin maagikoiden sieniä ja kuvitelleen koko jutun. Linkkuun taipuminen tuntui vain pahentavan jyskettä, ennen kuin hän rungon toisella puolella suoristautui ja sydän jättikin äkisti muutaman lyönnin väliin. Ioachim ei tiennyt mitä olisi hämmästellyt ensin: lehvästön korkeutta, metsän rakentamaa portaikkoa vai keskellä seisovaa kultaista hahmoa. Ympäristö kylläkin pysyisi hetken rauhassa paikallaan, vaikka se ehkä maaginen olikin, mutta samaan ei voinut luottaa muukalaisen kohdalla. Tämän iho, arvet, vaikeaselkoiset kasvonpiirteet saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin Ion selkäpiitä.

”Älä –” Io aloitti Llianjinin varoituksen päälle, mutta puuskahti lopun lauseensa ilmana ulos, Lalfarin määrätietoisista askelista päätellen ettei tämä tulisi pysähtymään kuin pakotettuna. Io ei halunnut jäädä paikoilleen, vaan lähti hitaasti askeltamaan kohti Aleota. Hän vilkaisi taakseen etsien katseellaan Ezramia, tukea hakien, koska asetelma oli Ioachimista oli kaikkea muuta kuin iloinen kohtaaminen matkalaisten kesken.

Io availi hitaasti miekkaansa kiinni pitäviä solkia rinnaltaan, pitäen nyt katseensa kultahaarniskaisessa miehessä. Mies siis oli kuin olikin Lalfarin isä, niin vakuuttunut kuin nainen oli ollutkin siitä ettei se voinut olla mahdollista. Tuhat ajatusta olisi voinut sekoittaa jonkun toisen pään, mutta Io keskittyi siihen miten mies vastaili ja miten tämän silmät eivät tuijotuksesta huolimatta tarkentuvan mihinkään. Tuollaisen katseen takaa harvemmin löytyi ennalta-arvattavia ajatuksia tai liikkeitä. Ioachim puri hampaitaan yhteen ja kirosi mielessään ettei kukaan ollut pitänyt Lalfaria aloillaan – kaikkein vähiten hän itse. Puolhaltia oli liian lähellä miestä, joka oli vienyt Ajan Miekan ja jonka entinen toveri oli uskonut tämän tekevän jotakin niin karmeaa että hänet piti pysäyttää.

Llianjinin puhuessa Io antoi miekkansa terän liukua lapaansa pitkin vapaaksi remmeistään, nappasi vaivihkaa kiinni sen kahvasta, mutta jätti terän lepäämään maata vasten. Parhaassa tapauksessa maagikon rauhallisuus ja ystävälliset sanat purkaisivat jännityksen, ja miekka olisi heidän ilman aggressiivisia neuvotteluja. Heretäkseen tuijottamasta Lalfarin isää, Io antoi katseensa vaeltaa tämän taakse, pitkin reunuspuiden luomaa portaikkoa. Se veisi varmasti Ajan saliin, jos kylän haltioiden puheissa oli mitään perää, mutta oliko kultahaarniskainen mies tulossa vai menossa? Miksi hän oli jäänyt aukiolle seisoskelemaan?
User avatar
Kide
Posts: 740
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kide »

Ezram oli aavikon jälkeen toivonutkin tavallista maastoa ja sitä he nyt saivat silmänkantamattomiin. Mutta tämä suunta, jota seuraten he tunkeutuivat yhä syvemmälle tähän koskemattomalta näyttävään ikimetsään, sai hänet harkitsemaan toiveitaan uudestaan. Täällä ei tunkeutunut hiekkaa kenkiin eikä aurinko porottanut niskaan. Täällä ei myöskään ollut kuivaa, mutta vastavuoroisesti turhankin kosteaa. Alla ei ollut upottavaa hiekkaa vaan esterata, joka salakavalasti oli piilotettu aluskasvillisuuden sekaan. Kuumuus ei ollut samanlaista, mutta hiki virtasi Ezramin selkää pitkin aivan kuten aavikkollakin. Silti mies oikeastaan kaipasi latvuston takana piilottelevaa aurinkoa, jotta olisi nähnyt tässä Dezijarin sokkelossa edes hieman paremmin.
Sentään Ezram ei ollut ainoa kompuroiva, jos sitä lohduksi saattoi sanoa. Myös muiden kädet hakeutuivat viereisille puunrungoille tukea ottamaan ja kaikki etenivät yhtä hitaan nytkähtelevästi mättäiden ja juurakoiden yli. He kai näyttivät ylhäältä katsottuna pahasta tärinätaudista kärsivältä tuhatjalkaiselta. Sellainen olo Ezramilla olikin, tosin hän ei uskonut, että tuhatkaan jalkaa olisivat riittäneet lopettamaan tätä kompurointia.

Ezram pakotti itsensä selkää hieroen valtavan puunrungon ali muiden perässä, kohti valoisampaa paikkaa puiden välissä. Aukea, jolle he saapuivat sai vanhan miehen silmät pyöristymään, vaikka yllättävä auringonpaiste häikäisikin ilkeästi. Puut aukea ympärillä vaikuttivat oudoilta, kuin järjestetyiltä, mutta Ezramilla ei ollut aikaa edes ymmärtää niiden muodostamaa portaikkoa ennen kuin kaiken hänen huomionsa vei ihmishahmo aukea keskellä. Eikä mikä tahansa hahmo, vaan raskaasti haarniskoitu soturi, jonka varustuksessa kiilteli kultaiset koristukset. Kultapanssaroitu hahmo, kädessään miekka – he olivat löytäneet etsimänsä, ja tuon täytyi kai olla Ajan Miekka.
Yllättäen Lalfar oli ensimmäinen, joka lähestyi hahmoa Llianjinin ja Ioachimin varoituksista piittaamatta. Vaikka tuon ulkomuodostaan päätellen miespuolisen hahmon katse näytti pysähtyneen paikalleen kuin hän olisi uneksinut seisaallaan, Ezram veti hiljaa miekan tupestaan ja otti varovaisia askeleita Lalfarin perään. Matkalla hän nyökkäsi hyväksyvästi Ioachimille, joka valmisteli omaa asettaan ja etsi katseellaan toisen palkkamiekan tukea. Nyt oli oltava valmiina kaikkeen.
Ezram ei kuitenkaan päässyt pitkälle ennen kuin Lalfarin sanat pysäyttivät hänen hengityksensä ja samalla jalkansa. Isä? Oliko se siis sittenkin totta, mitä Linje oli sanonut? Vaikka Ezram itse oli tästä heidän seurueensa naista varoitellut, ei hän siltikään ollut uskoa korviaan. Miten tämä saattoi olla mahdollista?
Lopulta tuo hahmo heräsi katsomaan Lalfaria ja myös muita paikalle saapuneita. Mutta tuon katseessa oli edelleen jotain outoa. Se tuntui tyhjältä. Samoin kuin vaivoin vastaukseksi annettu kysymys. Ezram lähti harppomaan eteenpäin Lalfarin yrittäessä saada yhteyttä isäänsä. Hän kurtisti kulmiaan surullisena Lalfarin puolesta. Jos tämä tosiaan oli totta ja tuossa seisoi Lalfarin isä, tai se mitä hänestä oli jäljellä, tämä tuskin oli toivotunlainen jälleenkohtaaminen. Entä mitä sitten tapahtuisi, jos tuo mies ei luovuttaisikaan miekkaa heille suosilla? Ajatus sai tuuheat, osittain harmaantuneet kulmat puristumaan entistä alemmas. Mitä tästä miekasta olikaan sanottu, mistä puoliakaan Ezram ei ollut uskonut? Se ohjaa kantajaansa? Nyt oli Ezraminkin aika alkaa uskomaan, kun hän katsoi tuota oudosti käyttäytyvää miestä ja kiirehti askeliaan tuon alkaessa liikkua ja urista kuin Lalfarin sanat olisivat fyysisesti satuttaneet.
Ezram pysähtyi muutaman askeleen päähän Lalfarin taakse, kun haarniskoitu mies yllättäen suoristautui ja katsoi heitä kaikkia aivan uudenlaisella tarkkuudella. Hetken aikaa oli jo näyttänyt siltä, että mies saattaisi tunnistaa tyttärensä, mutta se hetki oli jo mennyttä. Ezram puristi miekkaansa rystyset pingottuen, mutta piti sen visusti vierellään, mahdollisimman huomaamattomana. Hän ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, mitä täällä oikein tapahtui, ja vastasi kaikkeen sillä ainoalla osaamallaan tavalla: valmiudella taisteluun. Hän jäi vain odottamaan kuinka tuo mies vastaisi Llianjinin sanoihin, seuraten katseellaan tarkasti miehen jokaista liikettä, joka voisi vihjata vaarasta. Mitä tahansa elettä, joka varottaisi heitä siitä, ettei mies ollut aikeissa luopua aarteestaan. Tai siitä, että tuo olisi vaaraksi omalle tyttärelleen.
Kunpa vain heidän ei tarvitsisi mennä niin pitkälle. Lalfarin tähden.
Tinanja
Rakega
Posts: 924
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Ajan miekka

Post by Tinanja »

Aleo Om’arda
Aleo astui metsän siimeksestä aukiolle pitkin askelin, syvällä omissa ajatuksissaan. Vaikka mies miten yrittikin pitää itsensä suorassa, ja häiriintymättä metsän tiheistä oksista, upottavasta sammalpeitteestä ei ollut vaikea nähdä ettei Atlashaltia pitänyt erityisemmin siitä. Pienet tuhahdukset ja välillä turhan nopeat liikkeet oksien ja lehtien posityöntämisessä miehen takana kulkevaa tietenkin huomioimatta. Muutaman kerran Aleon huulilta karkasi hiljaa lausuttu kirosana jos toinenkin. Vaikka osa keskittymisestä menikin kaatuneiden puunrunkojen, juurakoiden ja oksien ylittämiseen ja kasvojen suojeluun, ehti tuo kerrata mielessään hetken aikaa sitä, mitä oli kuullut ja nähnyt tutkimuskylässä. Ikävä kyllä hänellä ei ollut vielä ollut edes aikaa perehtyä paremmin tutkimuksiin ja raportteihin, jotka hän oli saanut mukaansa kylästä - mutta jo ajatus ajan hallitsemisesta loitsulla oli kieltämättä mielenkiintoinen. Se tarkoittaisi silti pieniä vaikutuksia, mutta vaikutuksia silti. Lisäksi kylän koskemattomuus, ja tämän puuttuminen Atlaksen kaikenkattavista historiankirjoista aiheutti ristiriitoja Aleon arvioon siitä, mitä tästä olisi pitänyt edes ajatella.

Ristiriidasta huolimatta Atlashaltia-suurlähettilään alkuperäinen tehtävä oli edelleen toteutumatta, eikä hänellä olisi näillä tiedoilla vielä mitään asiaa takaisin Atlakseen. Siksi tuo laittoikin jalkaa toisen eteen hyvin keskittyneenä, ja viimein aukiolle saapuessaan pysähtyi siihen etualalle luoden arvioivan katseen ympärilleen. Tämä ei näyttänyt millään lailla luonnollisesti muodostuneelta alueelta aluskasvillisuudesta, ja paikkaa ympäröivistä puista huolimatta. Mies tunsi myös, miten maaginen tämä alue oli: magiaa oli kaikkialla ja kaikissa, mutta täällä se tuntui keskittyneen tiiviimmäksi, kuin sumuksi satunnaisten kosteuspisaroiden sijaan. Mutta se ei ollut luonnollista, ja sen tulkintaan vaikutti myös magialla kyllästetty ase, joka tuolla maskin takana piilottelevalla henkilöllä oli mukanaan.

Ajan Miekka, Aleo ajatteli pienen, tuskin huomattavan tuhahduksen saattelemana. Varas, joka oli sen vienyt sen ansaitsevalta kantajalta ja ennen kaikkea Atlashaltioilta. Jättikään, vaikka miten sankari olikin, ei ollut suojellut sitä, ja näin ei olisi käynyt, mikäli ase olisi ollut Atlashaltioiden hallussa, kuten aina oli ollut tarkoituskin.

Taenyathar
Lohikäärmeen haltiahahmo näytti lähes liukuvan metsän tiheimmissäkin paikoissa, eikä tuolla näyttänyt erityisemmin olevan ongelmia kulkea oksien, juurakoiden ja lähes läpitunkemattoman metsän keskellä. Tämä vilkaisi välillä taakseen nähdäkseen, että koko sekalainen seurue seuraisi häntä. Tuo oli varma, ettei tämä ratkeaisi hänen tai Keldruthin voimin, mutta se, miten tilanne kääntyisi, ja mihin suuntaan se kääntyisi, olivat tuonkin tiedoille täysin arvoituksia. Ennen kaikkea heiltä puuttui yksi tärkeä elementti tässä: Ajan Miekka, jolla Ajatonta Salia ohjattaisiin. Puiden välistä vilkahteleva taivas sai Taenyatharin pudistamaan tuskin huomattavasti päätään itsekseen, sillä tuo ei ollut lainkaan varma, seuraisiko tästä mitään hyvää. Valtiaslohikäärme olisi voitettava tavalla tai toisella, eikä vaihtoehtoa tämän ongelman hoitamiseksi saanut olla.

Molemmat
Aukion keskellä seisovan henkilön kullanvärinen viitta, ja muutoinkin kultaa, rahaa ja arvoa huokuva olemus kiinnitti välittömästi sekä Taenyatharin että Aleon huomion. Lohikäärme pysähtyi siihen aukion laidan lähettyville, ja vilkaisi nopeasti Lalfariin, joka kiirehti kaikkien, mutta erityisesti hänen ohitseen kohti tuota Ajan miekkaa käsissään pitävää henkilöä.

“Olen Taenyathar”, lohikäärme totesi lopulta ääneen, tuota Ajan Miekkaa käsissään pitelevää henkilöä katseellaan mittaillen.
“Aleo Om’arda, mahtavan Atlaksen suurlähettiläs”, Atlashaltia totesi ja sai selkänsä suoristamalla ja vaatteitaan nopeasti silottamalla itsensä näyttämään juuri siltä arvovaltaiselta mieheltä, joka oli ensimmäisen kerran kävellyt Harjavan Kievariin ennen matkalle lähtöä siitä huolimatta että hän oli juuri astunut umpimetsästä aukiolle. Tuon suorat, pitkät hiukset olivat selvät, kuin aseteltu oikeisiin asentoihin vaikuttavimman ilmestyksen luomiseksi.
“Ja sinulla on jotakin, mikä ei sinulle kuulu”, Taenyathar lisäsi sillä samalla, oikein mitäänsanomattomalla äänensävyllään välittämättä Aleon itsensä mahtipontisesta esittäytymisestä lainkaan. Lohikäärme ei näyttänyt ajatuksiaan, mutta ei pitänyt näkemästään. Kuin Ajan Miekka olisi muuttanut tuota jollain lailla, sillä Taenyatharkaan ei tunnistanut tarkalleen, mitä rotua tuo heidän edessään seisova henkilö edusti.

Keldruthin olisi parempi löytää tänne, sillä Taenyathar epäili tilanteen eskaloituvan nopeasti.

//Ja pelijärjestys "normaali" tällä kierroksella: Tinanja, Kuparirapu, Anlie, Arlin, Kide
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 590
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kuparirapu »

Kun Llianjin kuuli Taenyatharin ja Aleon esittelevän itsensä, hänestä se tuntui oudon turhalta. Nimet ja niihin liittyvä valta tai asema kuuluivat jonnekin kauas, jossa sellaisilla asioilla oli merkitystä. Täällä, kaukana pohjoisen metsissä, vihreässä valtakunnassa jossa magia ja luonto tuntuivat olevan vapaita, he olivat vain sitä mitä kantoivat käsissään ja hartioillaan. Ystävä, vihollinen, liittolainen, ne olivat ainoat tittelit jotka merkitsivät.
Llianjinin syvälle hairahtuneet ajatukset nykäistiin nopeasti pintaan, ja hän keskittyi käsillä olevaan hetkeen. Hän näki silmäkulmasta että Io ja Ezram olivat ottaneet varautuneemman asennon, selvästi valmiina toimimaan mikäli jotain tapahtuisi. Vanha haltia puolestaan punnitsi vielä vaihtoehtojaan. Koska liiankin usein pieni ele, pieni jännittynyt liike saattoi sysätä kaikki läsnäolijat kaltevalle tasolle kohti väkivaltaa. Vain siksi mitä he OLETTIVAT toisen puolen tekevän, ja mitä he siksi katsoivat olevansa itse pakotettuja tekemään.
Llianjinin ilme oli selkeän jännittynyt, mutta hän ei yrittänyt kutsua magiaa sisältään. Oli kulunut päiviä...oliko se tarpeeksi? Oliko hänen kehonsa ehtinyt palautua viime kerrasta tarpeeksi, jotta hänen suurin vahvuutensa ei päätyisi kaksiteräiseksi miekaksi hänen omalle kaulallensa.

Vanha haltia laski hitaasti, painotetun hitaasti, kätensä sivuille, antaen sauvansa kärjen levätä rennosti maata vasten. Hänen täytyi antaa rauhanomaiselle neuvottelulle mahdollisuus, kerran menetettynä sitä he eivät kenties saisi sitä enää koskaan takaisin. Ja jos yhteenotto tulisi väistämättömäksi, luotti Llianjin kokemukseensa ja siihen, että ehtisi reagoida uhkaan tarpeeksi nopeasti.
"Tänne eivät saavu ketkään vahingossa. Emme me, ettekä selvästi tekään," hän jatkoi, ja uskaltautui yhden askeleen lähemmäs. Jälleen Ajan Miekka tuntui kurkottelevan hänen lihaansa, vaikkei ase ollut edes liikkunut muukalaisen kädessä. Yrittäen karistaa epämiellyttävää mielikuvaa kauemmas Lianjin jatkoi:
"Olemme saapuneet tänne jonkun johdattamana. Tai jonkin. Oli se kenties kohtalo, omat valintamme, tai kenties meitä korkeammat voimat, on lopputulos sama. Olemme nyt täällä, ja joudumme tekemään valintamme mitä nyt teemme."
Llianjin nielaisi, äänekkäämmin kuin ehkä olisi halunnut, ja hakien tuon muukalaisen tyhjää katsetta itseensä kysyi:
"Voitteko paljastaa, miksi te olette täällä? Mikä teidät on tänne johdattanut, ja mistä syystä?"
User avatar
Anlie
Posts: 181
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Ajan miekka

Post by Anlie »

Taenyathariin sanat esittelynsä jälkeen saivat Ion vilkaisemaan lohikäärmeen suuntaan, yllättyneenä siitä miten suoraan tämä oli esittänyt asiansa. Ilmeisesti kärsivällisyys ei ollut tämän hyve, mutta Ioachimia pelotti miten haarniskoitu mies suhtautuisi tällaisiin itseään koskeviin ikäviin toteamuksiin. Llianjinin yritykset ystävällisestä ja uteliaasta lähestymistavasta valuisivat hukkaan, jos lohikäärme ja hänen vierellään seisova hyvin suittu herra vetäisivät keskustelua. Ioachimia rauhoitti kuitenkin hieman se, että Ezram hivuttautui Lalfarin taakse, epäilemättä valmiina nykäisemään naisen pois alta. Tai toivottavasti käskisi tätä jo kuiskaten perääntymään, Io kun ei uskaltanut avata suutaan. Kolme puhujaa oli jo aivan tarpeeksi, jos hän jotain oli Phoebessa oppinut, oli se että yksi hoiti puhumisen ja loput piirittivät. Mutta heidän piirinsäkin oli aika onneton. Eihän Lalfar ollut jäänyt jalkoihin edellisissäkään taisteluissa, mutta pystyisikö tämä reagoimaan tällaisessa tilanteessa normaalisti? Ezram jäisi suojatta jos hän joutuisi raahaamaan jähmettynyttä naista sivummalle. Io siirtyi hitaasti Aleon edelle.

Llianjin jatkoi yritystään rauhoittaa tilannetta puhumalla. Io ei tiennyt perustiko haarniskoitu mies juurikaan johdatuksesta, mutta ainakin hän itse oli vanhan haltian kanssa samaa mieltä: valinta olisi tehtävä. Mahtoiko Lalfarin isästä olla mitään jäljellä tuossa hahmossa, joka ei edes reagoinut millään tavalla tyttärensä tapaamiseen? Jos tämä ei luovuttaisi Miekkaa suosiolla...
Keskity, Io kiersi sormensa tiukemmin aseensa kahvalle.
User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 99
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Arlin

Post by Arlin »

Muukalaisen hengitys oli raskasta ja oli selvää, että tämä oli vieläkin hiukan kivuissaan jostakin. Muiden yrittäessä puhua tälle, tämän vakavan tuima katse ja varautunut olemus ei muuttunut miksikään. Mies oli järjissään, sillä tämä seurasi jokaista puhujaa kuuntelevasti. Tämä kävi katseellaan vielä läpi jokaista paikalla olijaa yksitellen pitkään arvioiden, kunnes miehen olemuksessa näkyi selvä rentoutuminen. Muukalainen suoristi selkänsä ja tämän hengitys tasaantui.

“Ette pettäneet odotuksiani. Osasin jo odottaa kohtaavani Ajan miekan etsijöitä viedessäni tämän legendaarisen aseen. Kai sen voisi sanoa kohtaloksi. Olette, yllättävää kyllä, yhtä... sankarillisen oloisia kuin kuvittelin”, mies kertoi itsevarman oloisena, sanojaan toisinaan venyttäen vähän turhankin pitkään. Tämä kohotti vapaan kätensä laskemaan maskinsa kasvoillaan alemmas, paljastaen omahyväisen, ilkikurisen hymyn ja hieman vinojen hampaiden virneen. Tämän hiukan parrakkaat kasvot olivat yhtä kalpeat kuin muukin iho, ja niistä ei myöskään pystynyt helposti arvaamaan tämän rotua. Tällä oli puolhaltian piirteitä, mutta niiden keskeltä huokui jotain luonnotonta. Mies on varmasti joskus näyttänyt erilaiselta.
“Olen Vildar. Vildar Erkens. En oleta, että moni teistä tuntisi minut. Voitte uskoa, että olen pitänyt maailmaa turvassa vuosikymmeniä varjojen takaa”, mies esitteli viimein itsensä. Vildar laski katseensa suoraan edessään seisovaan Lalfariin ja katsoi naista nenänvarttaan myöten. Oli vaikea sanoa, oliko katseessa ylpeyttä, halveksuntaa vai sitä tuosta huokuvaa itsevarmuutta.
“Oli myös oletettavaa, että ainakin yksi lapsistani löytäisi tiensä tänne. Luotin siihen. Lalfar… muistutat äitiäsi varmasti enemmän kuin arvaatkaan.” Lalfar oli samaan aikaan hyvin hämmentynyt ja järkyttynyt, vaikka sisimmässään tiesi jo tämän olleen isänsä. Totuus iski kuitenkin voimakkaammin sen tullessa suoraan mieheltä itseltään tämän itsevarman välinpitämättömällä sävyllä. Lalfar oli ottanut muutaman varovaisen askeleen taaksepäin, kunnes oli valppaana olleen Ezramin vierustalla.

"On totta, että tänne ei ketään saavu vahingossa. Voisi kai sanoa, että olen täällä samasta syystä kuin tekin. Mutta koko tapahtumaketju, miten ketään meistä päätyi tänne, ylittää jopa teidän elinkautenne haltia", Vildar vastasi Llianjinille pitäen pientä vinoa hymyään yllään.

“Tulitte siis etsimään tätä”, Vildar kohotti Ajan miekan eteensä vaakatasoon. Ilma terän liikeradan välillä värähteli hiukan liikkeestä ja auringonsäde heijastui sen kiiltävästä terästä. “Legendaarinen Ajan miekka. Voimakkain ase koko Ceresissä. Oikeissa käsissä se surmaa jopa lohikäärmeen. Sen pääkäyttötarkoitus on kuitenkin avata ja operoida Ajatonta Salia. Itse vein miekan juuri sen takia, muuttaakseni maailmaa”, Vildar selitti ja laski sitten aseensa. Tämä omahyväinen hymy oli laskenut ja ilme vakavoitunut. Kulmiensa alta tämä katsoi vuorotellen jokaista seurueen jäsentä läpitunkevasti.
“Halusin pitää maailmaa turvassa kuten tekin, kuten mestarini ennen minua. Maailma ei kuitenkaan arvostanut sitä. Mestarini varmisti Dionen armeijan voiton toisessa sisällissodassa, jotta mantereella säilyisi järjestys. Minä tovereideni kanssa estimme kahden armeijan välisen sodan vuosikymmeniä sitten. Armeijat pitivät meitä kuitenkin uhkina ja lopulta hylkäsivät meidät. Mantereen armeija pyyhki mestarini historiasta ja Tritonin armeija jätti minut mätänemään Phoeben syvimpään koloon…”, Vildarin ääni katosi hetkeksi miehen upotessa ajatuksiinsa ennen kuin tämä näytti saavan itsevarmuutensa ja sen omahyväisen ilmeensä takaisin. “Meidät nähtiin liian vaarallisina. Armeija pelkää sankareita. Te olette kulkemassa samaa polkua. Kun pahin uhka on ohi… te olette seuraava uhka.”
Lakimies Firdorn | Katuvaras Lalfar
User avatar
Kide
Posts: 740
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kide »

Taenyathar ja Aleo esittäytyivät. Turhaan, oli Ezramin mielipide ja hän itse pysyi hiljaa. Ezram Dionesta tai Ioachim Phoebesta, ei sellaisella ollut väliä. Se, mitä tuo ihmisen – tai minkä lie olennon – irvikuva halusi tietää, tuskin olivat nimet. Se oli sitä mitä he kaikki halusivat tietää: miksi. Ja ehkä myös miten.
Taenyathar jatkoi puhumistaan esittelyn jälkeen hyvin suoraan, ja Ezram jäykistyi vastaavasti seuraamaan entistä tarkemmin tätä muukalaista. Lohikäärmeen tiukat sanat eivät kuitenkaan, kaikeksi onneksi, näyttäneet ainakaan vielä herättävän voimakkaita reaktioita tuossa kiiltävähaarniskaisessa miehessä. Llianjin sen sijaan oli käsittämättömän rauhallisuutensa ja ystävällisyytensä mukaan pehmittämässä tilannetta heti omilla sanoillaan, kurottelemassa varovasti kohti vastauksia ja selityksiä, kun niille vielä annettiin mahdollisuus. Ezram tiesi, että hänen oli parempi olla hiljaa. Ja valppaana. Helpotuksekseen vanhan sotilaan pikainen vilkaisu sivummalle vahvisti myös Ioachimin olevan yhtä tarkkana.

Vastauksen sijaan haarniskoitu muukalainen tuntui irvailevan heille, paljastaen viimein ilmeensäkin. Noissa kasvoissa oli jotain luonnotonta, sen Ezramkin saattoi huomata. Oli vaikea kuvailla mitä se oli, mutta jokin tuossa koko miehessä oli pahasti pielessä. Etenkin noiden kasvojen ja ilmeen näkemisen jälkeen miehen julistus itsestään tuntui entistä karmivammalta. Kylmiä väreitä vain lisäsi se, miten mies puhutteli omaa tytärtään. Niin, se oli siis totta. Tässä oli Lalfarin isä.
Lalfar parka, Ezram ajatteli kulmat kurtussa naisen haparoidessa muutaman askeleen taaksepäin. Ezram ei nähnyt Lalfarin ilmettä, mutta ei hänen tarvitsenutkaan arvatakseen naisen järkytyksen. Valehteleva varas tai ei, ei tällaista toiselle toivonut. Ezram nosti hyvin hiljaa ja varovasti vapaan kätensä ja laski sen viereensä peruuttaneen Lalfarin olalle. Tällä kertaa Ezramin karhunkämmenen kosketus oli yllättävän lempeä ja kevyt. Kaikesta tapahtuneesta ja selvinneestä huolimatta tässä oli yksi hänen matkaseurueestaan, uusista tovereistaan, joiden kanssa Ezram oli viettänyt jo pitkän tovin yhtä tiiviisti kuin armeijassa omiensa kanssa ja hän halusi osoittaa tukensa tässä vaikeassa tilanteessa.

Vildarin sanat muuttuivat entistä oudommiksi. Hän puhui kuin olisi elänyt sukupolvien yli tai ainakin kuin tuntien historiaa muita pidemmälle. Kuin tietäen iättömiä salaisuuksia, tuntien kohtalon kulun. Ja muuta hömpötystä, johon Ezram ei alkuunkaan uskonut. Olisikohan kunnon tälli voinut herättää Vildarin tuosta omituisesta huumastaan? Se ajatus oli kiehtova, mutta toistaiseksi Ezram pitäytyi kiltisti paikallaan. Tämä oli siihen asti, kunnes Vildar yllättäen heilautti Ajan Miekkaa. Refleksinomaisesti Ezramin ote Lalfarin olkapäästä tiukentui ja hän valmistautui työntämään naisen taemmas samalla kun nosti omaakin asettaan. Hyvin nopeasti kävi kuitenkin ilmi, ettei Vildar heilutellut hankkimaansa lelua kuin esittelytarkoituksessa. Siltikään Ezram ei laskenut omaa miekkaansa takaisin lepoon vierelleen tai irrottanut otettaan Lalfarista ennen kuin Vildar laski täysin Ajan Miekan.
Vildarin kertoman sävy muuttui ja samalla hänen tarinansakin entistä oudommaksi. Ilmeisesti Lalfarin isä kuvitteli olevansa jonkinlaisella marttyyrimatkalla uskomaansa sankaruuteen. Vaan mitä hän toivoi muuttavansa? Tätä hetkeä vai kauempaa historiaa? Ja saattoiko tosiaan olla niin, että tuolla miekalla olisi sellainen mahti? Ainakin Vildar näytti olevan siitä vakuuttunut. Hänen puheensa armeijoiden toimista Ezramin oli sen sijaan liiankin helppo uskoa. Ei hän siltikään tiennyt, puhuiko Vildar totta, mutta ainakin hän tiesi, että kaikki tuo oli mahdollista. Jollei jopa todennäköistä.
Ezram oli ajatellut pysyttelevänsä hiljaa, kaikkien edun vuoksi, mutta Vildarin sanojen jälkeen yksi kysymys vain pulpahti ulos: "Mitä sinä aiot muuttaa?"
Mikä oli se motiivi, joka ajoi tuollaisen, kai jonkinlaiseksi huulludeksikin kutsuttavan, partaalle?
Tinanja
Rakega
Posts: 924
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Ajan miekka

Post by Tinanja »

Taenyathar ei ollut erityisen yllättynyt siitä, ettei tuo Ajan miekan varastanut, itseään täynnä oleva henkilö ei näyttänyt huomioivan esittelyjä tai kysymyksiä, vaan jatkoi omaa selitystään. Lohikäärmettä ei kiinnostanut se, miten tämä selitti historiasta, itsestään tai Lalfarin sukulaisuussuhteesta. Niillä oli varmasti jokin merkitys, mutta se ei auttanut seuruetta lähemmäs Ajan Miekkaa tai Ajatonta Salia. Sen sijaan Taenyatharin huomio kuitenkin kiinnityi siihen, miten paljon tämä Vildariksi esittäytynyt henkilö tiesi Ajan Miekasta. Tuo tiesi, että Miekkaa käytettiin Salin hallitsemiseen, ja avaamiseen. Sanat sen jälkeen, armeijoista ja ihmisten keskinäisistä sotkuista eivät olleet enää erityisen kiinnostavia. Mistä tuo oli saanut tietonsa? Ihmisten tiedossa tuskin oli mainintaakaan tuosta. Se ei ollut mahdollista näin monen vuosisadan jälkeen, joten mistä, tai keneltä tämä oli saanut tietonsa?
Lohikäärme oli juuri avaamassa suunsa sanoakseen jotain, mutta Ezram ehti ensin kysymään, että mitä tuo oikein aikoi muuttaa. Se oli hyvä kysymys, mutta Taenyathar epäili ettei tuo voisi saavuttaa sitä, vaikka Ajattomaan Saliin pääsisikin. Mutta, jos se hänestä riippuisi, tuolla ei olisi mitään asiaa Ajattomaan Saliin.

Taenyathar vilkaisi vielä ohimennen Aleoon, joka ei näyttänyt saaneen haluamaansa kunnioitusta tai edes pientä huomiota tuolta Vildariksi esittäyneeltä mieheltä. Atlashaltian kasvoilta oli kuitenkin vaikea lukea mitään, eikä se lohikäärmettä erityisemmin kiinostanutkaan. Mutta mikäli - ja kun tämä kääntyisi taisteluksi, Taenyathar epäili Atlashaltian olevan yksi koko seurueen valttikorteista, mikäli tekisi jotain muutakin kuin puolustaisi itseään. Mutta missä Keldruth oli? Ei tuo niin kauaa voinut ottaa matkantekoon - vai eikö tämä ollut vain löytänyt oikeaa paikkaa? Lohikäärmeen vilkaisi ympärilleen, taivaalle ja metsänreunoihin ei näyttänyt mitään erikoista hänen harmikseen. Ajan Miekka itsessään olisi jo pelottava vastustaja, saati mitä voimia ikinä tuo ihminen tai ihmisenkaltainen (?) olikaan saanut jostain.
Post Reply