Ajan miekka

Suuri manner on täynnä kaupunkeja, kyliä ja tutkimattomia kolkkia, joihin matkalainen saattaa eksyä.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kuparirapu »

Jokin...jokin tuossa miehessä hämmensi Llianjinia. Eikä hän kuollakseen osannut nimetä, mikä yksityiskohta miehessä oli pielessä. Naamion alta paljastuva hymy oli sekin kaikkea muuta kuin rauhoittava, ja Vildarin puheissa oli niissäkin epämiellyttävä sointi. Kuin sellaisen, joka tietäisi enemmän kuin muut, ja myhäili itsekseen katsoessaan maailmaa kuin jotain suurta arvoitusta johon vain hän tiesi vastauksen.
Vanha haltia vilkaisi Lalfarin selkää. Hän ei osannut edes kuvitella, miltä naisesta mahtoi tuntua juuri nyt. Aiemmat epäilyt oli nyt vahvistettu, ja niiden mukana vyöryisi hukuttava tulva lisää kysymyksiä. Erityisesti sen perusteella, mitä Vildar lisäsi puhuessaan. Llianjin yllättyi itsekin, miten Vildarin sanat pistivät hänen luontoonsa. Harvoin, jos koskaan, kukaan ihminen tai ihmisen näköinen haastoi haltioiden elämänkokemusta tuolla tavalla. Mutta kaiken perusteella ei ollut mahdotonta, että Vildar oli paljon vanhempi kuin miltä päällepäin näytti.

Ajan Miekan liike Vildarin kädessä näytti siltä, kuin se olisi kulkenut jonkin eteerisen nesteen halki tavallisen ilman sijasta. Llianjin tunsi kylmän hikipisaran nousevan kaulansa syrjälle näyn edessä. Hänellä ei ollut aavistustakaan tuon miekan mahdista, mutta hän tiesi tarpeeksi magiasta pelätäkseen sitä. Tuollainen lumottu terä voisi sivaltaa muunkin kuin vain lihan ja luun lävitse, ja sellaisen esineen käytteleminen noin varomattoman näköisesti ei auttanut Llianjinin pahoihin aavistuksiin.
"Muuttaakseen maailmaa...? Llianjin ajatteli, ja vilkaisi lyhyesti Taenyatharin suuntaan. Ei kai sentään...eihän sellainen ollut mahdollista?
Eihän?

"Armeija ei ole meitä lähettänyt tänne. Olemme täällä kukin oman polkumme kautta, mutta yhteisen asian vuoksi. Haluamme suojella maailmaa siltä onnettomuudelta, joka sen tulevaisuudessa tulee olemaan mikäli Valtiaslohikäärmettä pysäytetä," Llianjin lausui, ja pakottaen jalkansa liikkeelle astui askeleen lähemmäs. Ezramin ja Ion rinnalle, yhä pitäen etäisyytensä Vildariin mutta luoden yhtenäistä rintamaa tovereidensa kanssa. "Emme tiedä, mitä Armeija mahtaa olla tapahtuneesta mieltä, ja juuri nyt en usko että sillä on edes merkitystä. Juuri nyt tärkeintä ovat meidän päätöksemme ja tekomme. Yhtä lailla kuin sinunkin."
Ajan Miekka veti Llianjinin katsetta puoleensa kuin kurimus laivaa, ja hän pakotti kohtaamaan Vildarin hopeanharmaisiin silmiin.
"Luulen pystyväni ainakin kuvittelemaan, minkälainen epäoikeudenmukaisuus sinua...ja mestariasi...on kohdannut. Mutta jokainen meistä haluaa nähdä itsensä sankarina, silloinkin kun tekomme kääntyvät muiden silmissä pois sankarillisesta. Me teemme virheitä, kukin meistä, mutta samaan aikaan on vaarallista vakuuttaa itselleen, että voisi alkaa tekemään päätöksiä koko maailman puolesta."
Llianjin nyökkäsi Ajan Miekkaa kohti, ja valiten sanansa tarkkaan lausui:
"Sanot että Ajan Miekan avulla on mahdollista astua Ajattomaan Saliin. Nyt, kun olet sellaisen vallan äärellä, kerrohan meille tämä: miten ajattelit pitää maailman turvassa? Millä tavoin haluat tehdä siitä sellaisen kuin...kuin sinun mielestäsi olisi parempi?"
User avatar
Anlie
Posts: 194
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Ajan miekka

Post by Anlie »

Miehestä ei oikein ottanut selvää. Se teki Ioachimin levottomaksi. Välillä tämä tuntui maskinsa alla irvistelevän kivusta, välillä tuijotti tiukasti kutakin heistä ja lopulta puhkesi niin omahyväiseen keskusteluun, että Iosta tuntui kuin he seuraisivat ainakin kolmen eri henkilön taistelua yhdessä miehessä. Ainakin tämä yksi tuntui tietävän mitä oli tehnyt ja oli osannut odottaa seuraajia. Sankarillisuus särähti Ion korvaan - ainakin jos Linjen puheisiin oli uskominen, Vildar uskoi tekevänsä oikein – miksi tämä asetti itsensä vastakkaiselle puolelle?

Puheen kääntyessä Lalfariin Iokin vilkaisi naista kohti, tuntien kuitenkin pientä helpotusta siitä että Ezram oli siirtänyt kämmenensä tämän olkapäälle. Oli hän naisen tekemisistä mitä mieltä hyvänsä, ei hän toivonut että kenenkään tarvitsisi kohdata tuollaista katsetta omalta vanhemmaltaan. Ioachimin mielestä Vildar ei käyttäytynyt kuin isän olisi kuulunut.
Vildarin käden liike sai Ioachimin astumaan eteenpäin, mutta hän ei ottanut seuraavaa askelta, kun liike ei jatkanut vaakatasoa pidemmälle. Miekka totisesti oli nimensä veroinen, eikä Vildar vaikutanut olevan tietämätön senkään suhteen. Tämän suunnitelmat tuntuivat olevan selvät, mutta silti hän oli jäänyt odottamaan aukiolle? Lalfarin takia? Vildar kuitenkin hyppäsi puheissaan jo armeijaan ja sen taustalla toimiviin voimiin. Ion suusta karkasi epäuskoinen ähkäisy, mutta Vildarin painuessa omiin ajatuksiinsa oli ehkä parempi että nuorukainen ei laukonut ajatustaan ääneen. Mitä tekemistä armeijoilla oli miekan ja salin kanssa?
Ezram ja Llianjin tarttuivat molemmat haluun ymmärtää Vildarin pyrkimyksiä – oliko silläkään merkitystä, mitä tämä selvästi hulluuden syövereihin ajautunut mies halusi? Tiesikö tämä itsekkään? Iosta alkoi vaikuttaa vain selvemmältä, että puhumisella Vildaria tuskin pysäytettäisiin.
User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 105
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Re: Ajan miekka

Post by Arlin »

Lalfar kuunteli epäuskoisena isänsä puheita. Hän ei tunnistanut tätä ollenkaan. Mitä armeija oli tehnyt tälle? Saattaisiko tätä kaikkea edes laittaa armeijan piikkiin? Jotain kamalampaa oli käynyt. Puolhaltia otti muutamia haparoivia askeleita taaksepäin kunnes tunsi suuren, mutta hellän kämmenen laskeutuvan olkapäälleen. Turvallisena, vakaana. Vain joitain minuutteja sitten Lalfar ei olisi voinut uskoa tuntevansa turvaa Ezramin, tuon ihmismiehen läheisyydessä, mutta nyt hän ei halunnut miehen nostavan kättään siitä ennen kuin hän saisi jotain tolkkua juuri kuulemistaan ja näkemistään asioista. Pian kuitenkin Ezram veti nopealla liikkeellä puolhaltian taakseen tämän astuessa samaan aikaan hänen eteensä.. Lalfar tajusi juuri olevansa hyvin vaarallisella etäisyydellä, vaikka Ajan miekka ei liikkunutkaan sivallustarkoituksessa.

“Minä aion palauttaa maailmaan reiluuden, jonka menetimme kauan sitten. Ketään ei tulla hyväksikäyttämään toisen vallan takaamiseksi… vahvistamiseksi, koskaan”, Vildar käännähti hymähtämään kevyesti Ezramille. “Liikkeistäsi ja katseestasi päätellen olet varmaan ollut läheisesti tekemisissä armeijan kanssa useammankin vuoden. Yrittänyt parhaasi tehdä oikein, vain huomataksesi jonkun esimiehistäsi vetävän maton altasi juuri, ennen kuin saavutat seuraavan tavoitteesi. Kaikki tekemisesi on johtanut suurempaan vääryyteen jonkun toisen itsekkyyden vuoksi. Se on… turhauttavaa, eikö?” Vildar totesi myötätuntoisesti, sanojaan hieman venyttäen. Omahyväisestä hymystään ja itsevarmasta sävystään huolimatta tämä vaikutti puhuttelevan tai ainakin katsovan jokaista paikalla olijaa melko arvostavasti, vaikka hän erityisesti sanojensa aikana tuntuikin mittailevan Ezramia. Mutta Lalfar oli poikkeus: Mies ei näyttänyt huomioivan katseellaan lainkaan. Aivan kuin tämä ei olisi yhtä tärkeä muuhun ryhmään verrattuna - tai tätä ei olisi ollut enää edes olemassa siinä hetkessä.

Aleo tuhahti hiljaa, ja suoristi selkäänsä entisestään, jos se enää oli mahdollista. Ongelma, jota tuo Ajan miekkaa käsissään pitelevä henkilö yritti luoda heidän eteensä sanoillaan, oli turha. Vain ihmiset, ja muut kuin Atlashaltiat kykenivät tuollaiseen luottamuspulaan toistensa keskuudessa - Atlashaltioiden täydellisyyttä ja virheettömyyttä oli turha verrata tähän tilanteeseen. Tilanteeseen, joka oli varmasti muodostunut vain ja ainoastaan ihmisten ja muiden kuin Atlashaltioiden turhamaisuudesta, oman edun tavoittelusta ja ties mistä, mitä Aleo ei osannut kuvitellakaan. Atlashaltioiden suurlähettiläs tosin ei voinut olla ohittamatta päänsä perukoilta kuuluvaa ääntä tutkimuskylää, kadonnutta tutkimusta ja puutteellista historiankirjausta koskien. Hänen tutkimuksensa Atlaksessa oli antanut tilanteesta täysin eri kuvan kuin mitä hänen(kin) silmiensä edessä avautui juuri nyt. Mikä pahinta, se sankari oli edelleen mitä ilmeisimmin ollut jätti, eikä Atlashaltia, eikä Aleo ollut varma miten sen voisi ohittaa ja selittää parhain päin. Mutta toistaiseksi vihreään, virheettömään asuunsa sonnustautunut pitkäkorvainen mies vain tarkkaili tilannetta, puristaen sormensa hihojensa suojissa nyrkkiin, valmiina puolustamaan itseään - ja seuruettakin siinä sivussa, mikäli tilanne siihen kääntyisi.

Vildarin huomio kääntyi nopeasti takaisin Llianjiniin tämän väittäessä, että armeija ei ole heitä lähettänyt tälle matkalle.
“Vaikka ette olisikaan, mantereen armeija ei varmasti ole tilanteesta ja tästä kaukana”, mies viittasi jälleen Ajan miekkaan, tällä kertaa sen terää katseellaan hetken aikaa mittaillen.
“Tunnen heidät tarpeeksi hyvin tietääkseni, että he eivät jättäisi jotain mielestään vaarallista, mahdollisesti arvokasta, lentelemään vapaana omilla maillaan. Ajattoman salin magia houkuttelee Valtiaslohikäärmeen tänne ja armeijan mukanaan. He eivät viivyttele byrokratian kanssa tällä kertaa.”
“Arvioisin heidän saapuvan jo… jopa parin päivän päästä. Mikäli onnistuisittekin tavoitteessanne pysäyttämään Valtiaslohikäärmeen, armeija tietäisi siitä… Sekä siitä, kuka sen takana on ollut.. Voi mitä he tulisivatkaan ajattelemaan heistä, jotka olivat tarpeeksi vahvoja tai älykkäitä pysäyttämään sellaisen pedon?” Vildar varoitti ilme vakavoituen. Sitten tuo kuunteli hiljaisena Llianjinin mielipiteitä päätöksenteosta koko maailman puolesta. Vildarille levähti pieni viekas virne haltian kysyessä, miten tämä aikoisi pitää maailmaa turvassa ja tehdä siitä paremman. “Aion tasoittaa vallan jakauman. Hävittää kaikki armeijat ja organisaatiot lopullisesti maailmasta. Suurin yhteinen uhka tulee takaamaan tasavertaisuuden kansojen välillä”, Vildar hymyili itsevarmana. Miehen hartiat tuntuivat jopa levenevän vähän tuon suoristautuessa ylpeänä sanoistaan ja suunnitelmastaan.

Taenyathar kuunteli hiljaisena miehen mielipuolisia selityksiä armeijasta ja sen reiluudesta. Lohikäärme tiesi varsin hyvin voimakkaimpienkin armeijoiden aina lopulta kaatuvan ja uuden astuvan tilalle: Hän oli itse nähnyt jopa lohikäärmeiden vallan kaatuvan jo kahdesti pitkän elämänsä aikana - miksi siis ihmisten hallinto ei tekisi samaa? Mutta, mitä ikinä tuo mielipuolinen mies ajattelikaan maailman tilanteesta, se oli väliaikaista. Kaiken lisäksi, mitä ikinä mies ajatteli muuttavansa, senkin vaikutukset tulisivat olemaan vain väliaikaisia. Pysyvät muutokset tarvitsisivat jopa lohikäärmearmeijaa suurempia voimia. Jumalallisia voimia, joista ei Taenyatharkaan ei ollut kuullut vuosisatoihin… Lohikäärme ei siksi ollut erityisen vakuuttunut Vildarin suunnitelmista tai tavoitteista. Ihmishahmoisen lohikäärmeen ilme kuitenkin kiristyi hänen epäillessä Vildarin viittaavan suurella uhalla valtiaslohikäärmeeseen, ei itseensä. Mitä hän aikoi tehdä Valtiaslohikäärmeellä ja miten? Taenyathar ei nähnyt Ajan miekan tai Ajattoman salin auttavan asiaa mitenkään, sillä ne eivät voisi palauttaa Valtiaslohikäärmeen kykyä hallita itseään, ja ajatuksiaan.

“Tiedät jotain, mitä sinun ei pitäisi. Mistä sait tietoosi Ajan miekasta ja Ajattomasta salista? Niiden todellisista voimista ja mahdollisuuksista? Miten sait käsiisi miekan?” Taenyathar ei aikonut kierrellä sanoissaan nyt, kun suunsa viimein avasi. Taustalla seisova haltiahahmoinen lohikäärme katsoi vakavana, pitkään Vildaria. Mikäli mies tiesi näinkin paljon, oli tieto tullut suoraan joltakin, joka oli ollut tekemisissä Ajattoman Salin kanssa, ehkä jopa sen rakennusvaiheessa. Eli työskentelikö tämä jonkun kanssa? Itseään lukuun Taenyathar ei nähnyt mitään syytä, miksi lohikäärmeillä olisi syytä jakaa tietojaan Vildarille - varsinkaan, kun tiedot voisivat vaarantaa hengen.. Jokaisella lohikäärmeellä, jotka elivät Salin rakennustöiden aikaan, oli kunnioitusta asetta kohtaan riittävästi, että he pitäisivät tiedot ominaan.

Vildar iski Ajan miekan maahan yht’äkkisellä liikkeellä ja jäi kevyesti nojailemaan sen varteen sen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut.
“Toisen sisällissodan jälkeen, kun Dionen armeija alkoi laajentamaan valtaansa ympäri mannerta ja ympäröiviin saaristoihin, mestarini löysi piilotettuja kivilaattoja Calibanin saarilta. Laatat olivat kääpiön kaivertamia ja ne kertoivat Ajan miekasta, Ajattomasta salista ja kristallipallosta, joka löytäisi tien miekan luo. Kristallipallon löytämisestä tuli mestarin pakkomielle, vaikka sen sijainnista ei annettu paljonkaan vihjeitä. Oliko se sitten sattumaa, vai osa mestarini suurta suunnitelmaa, että minä tovereideni kanssa löysimme pallon aavikkolle hautautuneesta temppeliltä. Ikävä kyllä se vietiin meiltä nopeasti, mutta sain sen uudelleen omiin käsiini vuosia myöhemmin.”
Vildar irroitti viimein tottunein liikkein toisella kädellään vyöllään roikkuvan päänkokoisen kristallipallon ja nosti sen ketjun varassa roikkumaan eteensä kaikkien nähtäväksi. Kristallipallon keskellä pyöri pieni harmaa savu, mutta muuten se näytti melko tavanomaiselta kristallipallolta, vaikkakin tavattoman virheettömältä.
“Tämä... johdatti minut lopulta miekan luo”, Vildar virnisti.
“Valetta”, Taenyathar totesi lyhyesti, hyvin tiukkaan sävyyn. Oli hyvin tavatonta, että Taenyathar kohotti ääntään tuolla lailla, saati että näyttäisi vielä tyytymättömältä sen lisäksi. Vain lohikäärmeet ja kääpiöt tiesivät Ajan miekan sijainnin. Kääpiöillä oli kaikkein vähiten kiinnostusta miekkaa kohtaan ja lohikäärmeillä ei ollut syitä jättää vihjeitä miekan sijainnista edes jälkipolvilleen. Sitäpaitsi kristallipallo ei näyttänyt olevan kummankaan kansan käsialaa.

“Yhtä kapeakatseinen vuosituhansienkin jälkeen…”, metsän joka suunnalta kaikui karhea, mutta hyvin rauhallinen, jopa rento ääni kaikkien pään sisällä. Taenyatharin katse vaelsi metsänreunaa ja haltiahahmon kulmat kurtistuivat edelleen lisää tyytymättömyydestä tilannetta kohtaan. Tämä alkoi vaikuttaa huomattavasti huonommalta, kuin mitä hän oli saattanutkaan kuvitella aiemmin. Sanat viittasivat kuitenkin johonkuhun, joka tunsi Taenyatharin vuosituhansien takaa. Toinen lohikäärme? Miksi hänen aistimansa magia oli sitten niin heikkoa? Äänessä oli kuitenkin jotain tuttua. Jotain, minkä päälle lohikäärme ei osannut laittaa kuvaannollista sormeaan.“...mutta yhtälailla olen iloinen, että tapaamme jälleen. Olen odottanut sinua… vanha ystävä”, ääni oli karhea, melkein eläimellinen, mutta tämän sanoista pystyi aistimaan tiettyä vilpittömyyttä.
“Sinun pitäisi olla kuollut!” Taenyathar murahti puoliksi ääneen, puoliksi mielessään välittämättä siitä, että varmasti koko seurue oli kuullut hänen epäuskoisen ja ärtyneen tuhahduksen. Lohikäärme, jonka viereltä hän oli katsonut alas aavikolle tai metsään vuoren päällä maailman hiljaisuudesta nauttiessaan. Lohikäärme, jonka hän oli nähnyt kuolevan, jonka kylmää ruumista hän oli koskenut, ja jonka kuolemaa Taenyathar oli surrut vuosituhansia - edelleenkin. Tämä ei ollut mahdollista - ja jos olisi, tämä oli vain ja ainoastaan huono uutinen seurueen kannalta. Servethor. Kristallipallo. Taenyatharin haltiahahmon silmät kaventuivat lähes viiruiksi tämän paikallistaessa viimein äänen lähteen sijainnin ja tuo astui seurueen läpi muita huomioimatta kristallipalloa lähemmäs. Kristallipallon lasisesta pinnasta heijastui musta silmä, joka katsoi suoraan Taenyathariin. Miten tuo oli kaiken lisäksi tunnistanut hänet hänen haltiahahmossaan? Magiasta?
“Olemme molemmat lajimme häpeäksi.. Olemme antaneet mielemme muuttua liian heikoksi hoitaaksemme ongelmia täydellä mahdillamme ja siten ottaneet ulkomuodoksemme vielä heikomman version itsestämme. On ennenkuulumatonta, että lohikäärmeet epätoivossakaan esittäisi heikkoa saavuttaakseen tavoitteitaan… mutta me emme koskaan olleetkaan kovin tyypillisiä lohikäärmeitä”, Servethor puhui hiljaa, mutta kaikki varmasti kuulivat mielensä sisällä Taenyatharin ja tämän kristallipallossa olevan lohikäärmeen sananvaihdon. Kristallipallosta oli hankala päätellä mihin suuntaan silmä katsoi, vai katsoiko se sittenkin kaikkialle? Kaikista suunnista silmä näytti katsovan suoraan sitä katsovaan.
“Kenties juuri tämän takia Valtiaslohikäärme sieti läsnäoloamme lähellään.”

”Olomuotoni on kieltämättä erikoinen, mutta uskottavuuden ja käytännöllisyyden rajoissa. Sinä kuitenkin olet pelkkä silmä kristallipallossa. Et ole edes lohikäärmeen silmä. Miten tämä on mahdollista? Kuinka olet edes elossa…? Näin sinun kuolevan”, Taenyathar tuhahti, edelleen hyvin tyytymättömän kuuloisena tilanteeseen. Tyytymättömyyden tuo yritti kuitenkin peittää tiukkojen sanojensa ja epäkohteliaan äänensävynsä alle.. ‘Silmä’ vaikutti kaikin puolin kristallilta ja paljon pienemmältä kuin oikea lohikäärmeen silmä.

“Tunnetteko toisenne?” Lalfar kysyi varovaisesti väliin. Hän ei odottanut tapaavansa Taenyatharin ystäviä matkalla. Oliko tämä kristallipallo mahdollisesti kontrolloinut isäänsä? Hänen täytyi saada tietää, miten Taenyathar tunsi tämän.
“Vuosituhansia. Lohikäärmeiden ajalta asti”, Servethor vastasi.
“Ensimmäiselta ajalta. Olimme silloin pahimpia vihollisia”, Taenyathar lisäsi pitäen tiukasti katseensa silmässä.
“Mutta vain hetkellisesti”, silmä jatkoi. “Meillä oli aluksi eri aatteemme. Erimielisyytemme huippuhetket johtivat meidät rajuun ja veriseen kaksintaisteluun. Taistelimme vuorilla päiviä ja öitä yhtäjaksoisesti ilman pienintäkään lepoa, eikä kummallakaan meistä ollut aikomustakaan lopettaa. Yhden meistä oli kuoltava", Servethorin sanat saivat pienen tuhahdulsen Taenyatharista irti. Oli mahdoton snaoa, oliko siinä vihaa, kohteliiasuutta vai lähinnä tyytymättömyyttä.
"Uuvuksissamme, ja keskittyämme toisiimme, olimme varomatta vaeltaneet kauas ja korkealle kielletylle huipulle. Vajaassa minuutissa meidät molemmat iskettiin vaivattomasti maahan, eikä meillä ollut voimaa liikuttaa lihastakaan. Väsymyksestäkin huolimatta tajusimme molemmat meitä vastassa olleen olevan voimissa omaa luokkaansa. Näin Valtiaslohikäärmeen katsovan liikkumatonta kehoani. Odotin Valtiaan päästävän meidät molemmat hengiltään. Odotin, ja katsoin, kunnes silmäni painuivat kiinni tahtomattani. Herättyämme näimme Valtiaslohikäärmeen vain istuvan vuoren huipulla, piittaamatta meistä. Koimme molemmat taistelumme, taivoitteemme, mitättömäksi siinä hetkessä. Aloimme seuraamaan maailmaa ja sen tapahtumia kuten Valtias. Valtiaslohikäärme oli esimerkkimme. Välillämme ei ollut enää vihaa. Katsoimme yhdessä lohikäärmeiden valtakauden kaatuvan ja olimme molemmat sujut sen kanssa.” Taenyathar kuunteli hiljaa silmän tarinaa, jonka hän muisti hyvin.

“Kaikki muuttui Valtiaslohikäärmeen varoittamatta hyökätessä kimppuumme ja jatkavan pian toisen epäonnekkaan lohikäärmeen kimppuun. Pian huomasimme Valtiaan levittävän pedonomaisesti täysinäistä, ennennäkemätöntä tuhoa koko mantereelle. Taenyathar yritti kehittää suunnitelmaa pysäyttää tämä”, Servethor selitti.
“Luonnollisesti. Hän ei ollut oma itsensä ja maailma, joka kansan silmin, oli pulassa. Luulin sinun ajatelleen samoin. Me molemmat päätimme seurata Valtiaslohikäärmeen esimerkkiä”, Taenyathar tuhahti Servethorin sanojen väliin. Osa tästä tuntui olevan myös Taenyatharille uutta, mutta tuo hillitsi itsensä ja ilmeensä jo äskeistä huomattavasti paremmin, ja vain tuijotti tiukasti pallon keskellä heitä tarkkailevaa silmää. Tuohon kristalliin vangittunakin tämän magia tuntui Taenyatharille asti, eikä lohikäärme uskonunt tilanteen ainakaan kääntyvän seurueen kannaltaan paremmaksi.
“Ja vain minä tajusin Valtiaan kaaoksen levityksen olevan merkki meille. Tuhoaminen ilman syytä tai tarkoitusta. Puhdas kaaos. Näin yksin… sen kauneuden. Tiesin, mitä minun oli tehtävä ja valitettavasti sinä olit liian naiivi näkemään samoin”, kristallipallon silmän savu väreili melkein kuin olisi innoissaan. Taenyatharin ilme taas vakavoitui. Vihdoinkin tämä kuuli jotain, mistä hän ei ollut tietoinen - vastauksia kysymyksiin, joita hänen mielessään oli herännyt.
“Kun sinä suunnittelit Valtiaslohikäärmeen pysäyttämistä, minä esitin olevani mukana. Odotin tilaisuuttani, suunnitelmasi onnistumista. Kun Valtias oli lukittu Tanamorin alle ja Ajan miekka Anteziin, aloin toimimaan. Sain vakuuteltua tyytymättömän kääpiön toimimaan puolestani. Nuori kääpiö oli vakuuttunut, että heidän ei tulisi kyseenalaistamatta säilyttää vaarallisia esineitä lohikäärmeiden käskystä. Tämä halusi muuttaa asioita. Annoin hänelle mahdollisuuden. Jotta pystyin seuraamaan kääpiötä herättämättä muiden lohikäärmeiden huomiota, minä irroitin oman silmäni. Käytin kaikki voimani lumotakseni silmää ja siirtääkseni mieleni, sieluni siihen. Silmä oli lumoamisprosessissa pienentynyt ja kristaloitunut läpikuultavaksi. Olin itse näkymätön, mutta samalla näin kaiken. Varsinainen kehoni, kuten todistit, kuoli pian luovuttaessani silmäni kääpiölle.” Taenyathar ei voinut uskoa mitä kuuli. Ei ollut ennenkuulumatonta siirtää sielu elottomaan esineeseen. Olihan Ajan miekka ja Ajaton sali todisteena siitä. Jopa Atlashaltiat tiesivät tämän taidon luodessaan Tanamorin patsaan. Mutta sen tekeminen itselleen ja vieläpä omaan silmään? Oliko se mahdollista? Oliko tämä edes se sama Servethor, jonka aikoinaan tunsi?

“Kääpiö teki, kuten pyysin… miten tämä itse koki tarpeelliseksi. Pian huhut Ajan miekasta levisi joka kansan kuulemiin. Joku tulisi vielä etsimään miekan käsiinsä ja lohikäärmeet eivät osaisi epäillä mitään. Kääpiö kuitenkin päätti muuttaa aikanaan mieltään. Tämä kertoi tajunneensa tekojensa aiheuttaman vaaran. Aliarvioin tätä ja menetin kontrollin. Kääpiö hautasi minut keskelle aavikkoa, jonne jäin vuosituhansiksi. Suunnitelmani ei mennyt kuten toivoin, mutta kehitin lopulta uuden. Osasin arvioida, milloin Valtiaslohikäärme heräisi, joten jäin myös horrostamaan, ja odottamaan sitä hetkeä. Annoin itseni tulla löydetyksi noin 50 vuotta sitten”, silmä lopulta hiljeni ja viirumainen savu kristallin sisällä näytti laantuvan pienemmäksi. Se magia, mikä kristallista lähti, myös tuntui myös melkein katoavan.

“Ja kuten kerroin, minä tovereideni kanssa löysimme pallon. Siinä meni vielä vuosia ennen kuin sain hänet pysyvästi käsiini, mutta sekin lopulta tapahtui kaiken vaivannäön jälkeen”, Vildar kertoi pieni ylpeä kiille silmissään.
“Servethor… oli liittolainen, jota en vuosikymmeniä sitten uskonut tarvitsevani, mutta joka lopulta osoittautui korvaamattomaksi”, Vildar totesi hiljaa, katsomatta oikein kehenkään.
“Kieltämättä hänen tavoitteensa eivät kiinnosta minua lainkaan. Hän ei kuitenkaan aio olla tielläni ja suuntamme on toistaiseksi sama.”
“Kun löysin Servethorin jälleen käsiini, hän kertoi minulle kaiken Ajan miekasta, Ajattomasta salista ja Valtiaslohikäärmeestä. Valtiaslohikäärmeen ylösnousemus loi tarvittavaa hämmennystä lohikäärmeiden keskuudessa, jolloin varkauteni jäi heiltä huomaamatta välittömien ongelmien keskellä. Servethor johdatti minut ovelle, jonka taakse Ajan miekka vuosituhansia sitten piilotettiin… Ja nyt ase on tässä”, Vildar selitti pienen hymyn hiipiessä takaisin tuon miehen kasvoille tämän sivellessä edelleen maassa pystyssä olevan aseen kahvaa hitain, hellin liikkein

“Ja… kuinka saitte oven auki? Jälkiä jättämättä”, Taenyathar kysyi sitten. Tarinassa oli edelleen aukkoja, jotka hän halusi täyttää ennen kuin tilanne eskaloituisi. Ajan miekkaa takanaan piilotteleva ovea ei pitäisi saada auki muu kuin lohikäärme. Oli Servethor onnistunut avaamaan oven nykyisessä tilassaan? Tämä saattoi osoittautua vaaralliseksi, jos hänellä oli vielä voimia siihen. Mutta oven avauksesta piti silti jäädä jälki. Miksi hän ei Antezissa havainnut sitä?

Vildar heitti ketjussa roikkuvan silmän kämmenensä päälle yhdellä sulavalla liikkeellä ja piteli Servethoria hartiansa korkeudella. “Servethor kertoi minulle oven salaisuuden. Sen pystyisi avaamaan vain lohikäärme ja silloinkin avaamisesta jäisi jälki muille. Silmässä oli tarpeeksi voimaa avaamaan ovi. Servethor oli varautunut siihen. Ja Ajan miekka… aseen mahti helposti pyyhkii pienet pölyt. Servethor kertoi minulle, miten miekka pystyy palauttamaan kantajan muutamia sekunteja taaksepäin aiempaan fyysiseen paikkaan. Myös fyysinen tila kantajan muistoja lukuunottamatta muuttuisi entiseensä. Kun nostin miekan jalustastaan, tiesin mitä minun piti tehdä. Tiesin, että miekassa oli enemmän voimaa. Pakotin miekan palauttamaan koko huoneen ajassa taaksepäin aiempaan tilaansa”, Vildar hymyili kieltämättä ylpeänä sanoistaan.
“Huoneen ovi oli kuin siihen ei olisi koskaan koskettukaan. Me olimme huoneen ulkopuolella ja Ajan miekka jäi käteeni”, mies jatkoi omahyväisesti. Hymy laski kuitenkin nopeasti. “Kuitenkin aliarvioin Ajan miekan kykyä hallita mieltä”, Vildar lisäsi vakavana.
“Varoitin siitä. Ajan miekka kantaa mukanaan kymmenien lohikäärmeiden mielet. Liika voimankäyttö saattaa käydä vaaralliseksi”, Servethor puuttui puheeseen.
“Menetimme molemmat tajuntamme. En tiedä kuinka monta päivää kului, mutta heräsin lopulta löytääkseni itseni aavikon keskeltä. Vaikka asiat eivät menneet aivan suunnitelmieni mukaan, olin elossa ja alitajuntaisesti matkalla kohti Salia, kuten halusinkin”, Vildar kertoi ja nosti pienen itsevarman virneen. Mies laski silmän ja kiinnitti sen takaisin vyölleen.
“Ja siitä, hyvät kuulijamme, päädymme lopulta tähän hetkeen. Urheat ja jalot sankarit seisovat edessäni, valmiina viimeiseen koitokseensa pitkän matkan jälkeen. Kuinka mieleni haluaisin teidän onnistuvan, mutta sisimmässään tiedän, mitä minun on tehtävä. Ongelmat tulee vetää juuriltaan.: aion matkata sekasorron ajan keskelle ja herättää Valtiaslohikärmeen aikaisin horroksestaan.”

“Mutta… se riittää minusta. Sinä”, tuo katsoi Llianjinia. “Magiaa, jota uskot hallitsevasi, mutta jota olet opiskellut armeijan kaltaisen hierarkian alaisuudessa.”
“Oletko sinä valmis seuraamaan armeijaa ja hierarkiaa sen jälkeen, kun byrokratian ohittaen armeija yrittää varmasti ottaa Valtiaslohikäärmeen sotakoneekseen?” mies katsoi Ezramia pitkään kulmiensa alta, päätään tuskin huomattavasti tälle vanhemmalle miehelle kallistaen. Hitaasti katse tuntui siirtyvän Iochimiin. “Entä sinä, nuorimies? Oletko jo nähnyt saman, minkä vanhempi toverisi, ja ymmärtänyt, miten armeijassa sinulla ei ole mahdollisuuksia tehdä itseäsi koskevia päätöksiä, ja jollakulla on aina taka-ajatuksia. Johto ajaa vain omia motiivejaan, välittämättä kenestäkään muusta. Vai uskotko enemmän, että minun ratkaisuni ja päätäntävallan antaminen takaisin kansalle voisi olla se ainut oikea ratkaisu?”
“Entä sinä? Tuskin täysin tietävät Atlashaltiatkaan ovat osanneet ennustaa tätä? Entä historiankirjoitukset Tanamoria ja sankaria koskien? Pitivätkö ne paikkaansa?” Vildar vilkaisi Aleoonkin, joka näytti nostaneen viimein kätensä puuskaan rintakehälleen.
“Sivusta seuraaminen on saattanut sinutkin, Taenyathar, tähän tilanteeseen, josta ei näytä olevan rauhallista poispääsyä… Ehkä uskosi sivustatarkkailijan rooliin on alkanut viimein rakoilla? Ehkä näkisit viimein, miten suunnitelmani hallinnon poistamisesta voisi olla ainut ja oikea ratkaisu?”

“Lohikäärmeystävänne Taenyathar ei tule olemaan valmis toimintaan ennen kuin on jo liian myöhäistä. Ylivoimainen voima maailmanlaajuisen epätoivon keskellä tulee hävittämään kaikki armeijat, kaikki organisaatiot, kaikki hallinnot pysyvästi. Kenenkään sankaritekoja, hyviä eleitä, ei tulla hyväksikäyttämään toisen itsekkäisiin tavoitteisiin. Ikuinen sekasorron aikakausi takaa reiluuden maailmassa”, Vildar selitti ilmeen ja puhe sävyn muuttuessa hitaasti ylpeästä tuimaksi ja ärtyneen vakavaksi.
“Ja en aio minkään seistä tielläni,” Vildar julisti. Mies nosti Ajan miekan ilmaan terän välkehtiessä valossa, joka aukiolle oli levinnyt. Auringon säteet astuivat kirkkaana esiin taivaalta paksujen pilvien loittonetessa. Puitten latvojen muodostaman osittaisen katon takaa näkyi korkealla ilmassa suuri valkea rakennus. Rakennuksesta hohkavan magian pystyi aistimaan ketä vain ja se tuntui antavan voimaa ympäristölleen. Sali oli suuri ja lähes peitti koko auringon. Näin matalalta oli kuitenkin lähes mahdoton arvioida, minkä näköinen itse rakennus oli - mutta pohja oli kiiltävänvalkea, ja paikka siinä, mihin Terrilen Atlashaltiat olivat sen laskelmissaan saattaneet.

“Odota!” Taenyathar huudahti. Vildar keskitti hetkeksi tuiman katseensa lohikäärmeeseen laskematta asettaan. “Anna hänen puhua”, Servethor ehdotti viiveettä - ja siitä Taenyathar olisi jopa ollut yllättynyt, ellei olisi hyvin keskittynyt muodostamaan ehdotuksensa.
“Ehdotan meidän kahden jäävän pois ennen pitkään tästä seuraavasta taistelusta. Valtiaslohikäärme löytää tänne, mikäli taistelemme magialla… omina hahmoinamme. Ehdotan, että jäämme pelkiksi sivustakatsojiksi, kuten ennen vanhaan. Viimeistä kertaa”, Taenyathar suuntasi ehdotuksensa Servethorille, viimeisiä sanojaan nyt vähän venyttäen. Kahden välillä oli lyhyt hiljaisuus, kunnes silmä lopulta vastasi: “Kuten toivot. Meidän liittolaisemme taistelkoot keskenään. Kohtalo kertoo kumpi meistä on oikeassa”, samaan aikaan Vildar laski aseensa ja pilvet peittivät jälleen Ajattoman Salin ja häivyttivät sen tuoman magian.
“Sopii minulle mainiosti. Toivon teidän antavan kaikkenne. Älkää pettäkö odotuksiani”, Vildar virnisti. Mies irroitti viittansa yhdellä kädenliikkeellä ja kohotti Ajan miekan eteensä valmiina ottamaan vastaan kenet tahansa, joka uskaltautuisi hyökkäämään ensimmäisenä.

//Ja näin, pitkän tauon jälkeen sivujuoni jatkuu. Koska foorumiroolipelit etenevät hitaasti, ja niissä on vaikea tehdä vuorovaikutuksellista taistelua, tulee eeppinen taistelu hieman suunnitella etukäteen.

Pohdi siis seuraavia kysymyksiä koreografian osalta:
> Mikä on hahmosi prioriteetti/tavoite taistelussa? Toinen hahmo, itsensä, vihollisen voittaminen?
> Mitä hahmosi voisi tehdä prioriteettinsa/tavoitteensa saavuttamiseksi? Millä tavoin hahmosi taistelee ja mitä kykyjä ja taitoja hyödyntää?
Lakimies Firdorn | Katuvaras Lalfar
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kuparirapu »

Llianjinin silmät kapenivat aavistuksen hänen kuunnellessa Vildarin toteamusta armeijan toimista Ajattoman Salin, ja myös heidän suhteen. Varmasti armeija oli pannut liikkeelle jotain varotoimia sen mukaan, mitä tietoja heille oli tihkunut Ingvildin ja Metiksen läpi. Hän ei suostunut uskomaan että armeija yksinkertaisesti hävittäisi heidät jos he onnistuisivat liian hyvin. Mutta vanha haltia ei voinut karistaa kysymystä, mitä tapahtuisi jos Salin olinpaikka paljastuisi laajemmin. Se oli huolestuttava ajatus, mutta huolenaihe toiselle kertaa.

Taenyathar tivasi vastausta kysymykseen, jota Llianjin oli itsekin pohtinut hyvän aikaa. Miten Vildar oli tietoinen tästä kaikesta? Taenyatharin äänessä kuului nouseva kireys, ja jopa Llianjin tunsi olonsa ulkopuoliseksi keskustelusta jossa viitattiin liki kolmen sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. Ja Llianjin oli kuitenkin elänyt sen ajan, ja kokenut osan siitä historiasta itse.
Vildar nosti esille esineen, kristallisen pallon johon Llianjinin huomio keskittyi heti. Hän ei tunnistanut sitä ulkonäöstä. Miten tuollainen maaginen esine saattoi olla olemassa, ilman että siitä oli mainintaa Metiksen tiedoissa? Vanha haltia oli jo kysymässä suoraan kuulan alkuperästä, kun uusi ääni kajahti heidän välillään. Ei, ei välillä vaan ympärillä. Se tuntui tulevan joka puolelta, ja Llianjin joutui kääntämään päätään muutaman kerran ennen kuin tajusi äänen puhuvan suoraan hänen mieleensä. Sen läsnäolo nosti hänen niskakarvansa pystyyn, kun ymmärrettävien sanojen taustalla tuntui hiipivän piilotettu eläimellinen hurjuus. Kristallipallon sisällä näkyi liikahdus, ja nähdessään siihen ilmestyvän silmän Llianjinin vatsa tuntui kuristuvan kasaan. Hän oli nähnyt samankaltaisen silmän vain kerran aiemmin, Taenyatharin katsoessa heitä lohikäärmemuodossaan. Tämän sanat hänen takaansa menivät miltei Llianjinilta ohi, niin häkeltynyt hän oli ymmärtäessään kritallikuulan olevan toden totta toinen lohikäärme.
Tapa jolla Taenyathar ja tämä...Servethor puhuivat kuristi Llianjinin kurkkua. Osin kun he puhuivat Valtiaslohikäärmeen vierellä viettämästään ajasta, ja kaaoksesta jota sen läsnäolo ilmeisesti innoitti Servethorissa. Mutta myös siksi, koska he puhuivat täysin kaikkien muiden ohitse. Oli sama oliko Llianjin tovereineen paikalla vai ei, he vaikuttivat olevan nyt yhdentekeviä lohikäärmeiden näkökulmasta. Tapa jolla Servethorin vuosisatojen yli kurkottavat suunnitelmat nivoutuivat yhteen tämän löytäneen Vildarin tulevaisuudenkuvien kanssa...tuntui päätähuimaavalta. Ja kun näiden kahden hulluuden keskelle asettuivat vielä Ajan Miekan tahto, joka vaikutti olleen osasyynä Salin löytymiseen, ei Llianjinin olisi pitänyt enää yllättyä kun Vildar paljasti suunnitelmansa heille.
Ja silti vanha haltia henkäisi ääneen kun tuo mielipuoli lausui ääneen aikeensa. Käsittikö hän miten paljon tuhoa Valtiaslohikäärme voisi aiheuttaa keskellä historian veristä sota-aikaa? Tai sitä, millainen kaaos seuraisi ilman järjestäytynyttä vallanpitoa johon muut voisivat tukeutua rauhan ylläpitämiseksi? Vildarin suunnitelma ei toisi rauhaa eikä tasa-arvoa, vaan pahimmillaan iskisi koko maailmaa kuolettavasti, jolloin se päätyisi vain vuotamaan hitaasti kuiviin.

Llianjinin sauvaa pitelevä käsi tärisi kevyesti, ja silmissään terästä hän vastasi Vildarin kysymykseen:
"Minä olen Metiksen vannoutunut maagikko, en armeijan sokea ajokoira! Historian virheistä on mahdollista oppia, ja tarvittaessa armeija saa muistaa aikaisemmat oppituntinsa. Sinä puhut sankariteoista, vaan omassa mielipuolisuudessasi olet vain punonut menneet virheesi köydeksi omalle kaulallesi. Ja kykenemättä näkemään sitä aiot viedä koko maailman mukanasi!"
Ajan Miekan noustessa ja sen mahdin jakaessa pilvipeitteen Llianjin suoristi selkänsä mielessään uudenlainen varmuus. Hän oli antanut rauhanomaiselle neuvottelulle mahdollisuuden, mutta nyt niiden aika oli ohi. Vildarin pakkomielle oli uponnut niin syvälle, ettei sitä ehkä olisi mahdollista poistaa. Keskustelu oli siis ohi, ja oli aika antaa tekojen puhua.
Taenyatharin puuttuessa väliin Llianjin katsoi haltian muodossa olevaa lohikäärmettä olkansa yli. Osaltaan hän mietti, tekikö tuo viisaasti irrottaessaan sekä itsensä että samalla Servathorin tästä taistelusta. Vai paljastuiko lohikäärmeen aito luonne nyt, pelkkänä tarkkailijana joka saattoi nyt seurata sivusta kuinka hänen pikku pelinappulansa liikkuisivat laudalla. Llianjin käänsi katseensa takaisin Vildariin, keskittyen käsillä olevaan ongelmaan.

"Olkoon niin!" Llinjin sihahti ja kohotti kätensä: "Ci'e - Ti'm - Chi'g - Na'in - A'm!"
Magia leimahti Llianjinin sisimmässä. Hänen ojennetusta kädestään purkautui roihahtaen yhtenäinen tulisuihku Vildaria päin, ja kuuma aalto iski hänen molemmille puolilleen höyryttäen maahan kerääntynyttä kosteutta. Llianjin arveli loitsun riittävän kenties hämäämään Vildaria hetkisen verran, joten hän katsahti sivulle ja huutaen tulenroihun yli sanoi:
"Ioachim! Ezram! Pitäkää hänet kauempana, tuen teitä!"
Loitsun rauetessa Llianjin kompuroi välittömästi kauemmas, ottaakseen etäisyyttä viholliseen jonka odotti hyökkäävän kimppuunsa värisevän ilman keskeltä.
User avatar
Anlie
Posts: 194
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Ajan miekka

Post by Anlie »

Armeija oli selvästi päässyt Vildarin ihon alle. Tuon ajatukset ja vihjailut koko organisaation mädästä sisustasta eivät käyneet yksiin Ion mielikuvan kanssa, mutta miten mahtoi olla Ezramin laita? Io vilkaisi vanhempaan ihmismieheen nopeasti, mutta totesi että oli edelleen yhtä huono ilmeidentulkitsija kuin aina ennenkin. Armeija toi turvaa, järjestystä, selkeän päätösvallan jatkumon ja ilman sitä – Io ei ollut edes osannut ajatella että nykyiselle maailmanjärjestykselle olisi jokin vaihtoehtokin. Kaikissa paikoissa oli oma kusipäänsä, mutta Io ei ollut nähnyt yhdenkään kapuavan johtavaan asemaan. Tuskin armeija ei tekisi mitään muuta kuin kiittäisi heitä, jos – kun he saisivat Valtiaslohikäärmeen kukistettua. Kaikki voisivat nukkua yönsä levollisemmin.

Heidän seurassaan olevan lohikäärme alkoi ilmeisesti hermostua, kun saatuaan kysymyksilleen vastauksen tämä ykskantaan totesi niiden olevan täyttä puppua. Kieltämättä Vildarin tarina kuulosti kovin hyvältä tuurilta, mutta niinpä sitä oli ollut heilläkin. He olisivat voineet putkahtaa aavikolta mihin hyvänsä kohtaan metsikköä ja harhailla viikkokausia etsimässä edes jotakin vihjettä Salin olinpaikasta tai Vildarin jälkiä aavikon reunalla, mutta tässä he nyt seisoivat. Mitä kristallipalloon tuli, vielä puoli vuotta sitten Io olisi pistänyt liian oluen piikkiin pelkän ajatuksenkin ihmishahmoisista lohikäärmeistä tai jäteistä, joten miksi ei kuvioon olisi sopinut myös Ajan miekan sijainnin osoittava pallo. Sitten vieras ääni kaikui hänen kallonsa sisällä ja Io pyöritteli päätään nähdäkseen mistä suunnasta seuraava ihmishahmoinen lohikäärme putkahtaisi aukiolle, ymmärtäen vasta Taenyatharin sanoista mistä suunnasta ääni todella kuului. Taenyatharin ja tämän Servethorin välillä käyty keskustelu vahvisti Iolle vain sen miten erilaista elämää lohikäärmeet viettivät ja miten kiitollinen nuorukainen oli yksinkertaisesta maanpäällisestä vaelluksestaan. Viettää nyt vuosituhansia lukittuna lasipalloon. Tarkkailemassa ja vetelemässä naruista että pahaiset kuolevaiset järjestäisivät tuhonsa omatoimisesti.

Io hätkähti Vildarin osoittaessa sanansa hänelle. Haarniskamies osui hutiin, mutta ei kauas. Ioachim piti vapaudestaan päättää itse, sen vuoksi edes Phoeben vartiosto ei tuntunut hänestä omalta. Mutta niin kauan kuin kyse oli vain hänen omasta elämästään... varmasti armeijalla oli parempi kokonaiskuva tilanteesta ja viisaat johtajat, heillä valta kuuluikin olla. Jokin Vildarin sanoissa kuitenkin raapaisi kohtaa mitä Io ei ollut päästänyt tietoisuuteensa aiemmin – olethan sinäkin päättänyt miekallasi toisten elämästä, kuka sinulle antoi siihen vallan? Mistä tiedät ettei Vildar osaisi päättää armeijaa paremmin?
”Soita vain suutasi”, Io totesi rauhallisesti, mutta puristi miekkansa kahvaa niin kovaa että nahka hänen rystysiensä alla narahti. Vildarin suunnitelman olisi pitänyt kuulostaa mielipuoliselta, Ioachim oli melko varma että niin hänen kuuluisi ajatella. Ajatus oli kuitenkin jalo, sitä hän ei voinut kieltää. Maailma oli epäreilu ja pahoja asioita tapahtui hyville, mutta Io halusi luottaa siihen että häntä viisaammat tiesivät mitä tekivät, kaikkien yhteiseksi hyväksi. Vildarin kauna armeijaa kohtaan ja tämän liittolaisen kaaoksen ihannontoi puistatti nuorukaista. Vildarin tapa ei tosiaankaan ollut oikea.

Io ei ollut uskoa korviaan kuullessaan Taenyatharin ehdotuksen lajitoverilleen. ”Et ole tosissasi”, Io puuskahti, tietäen vastalauseiden olevan turhia. Mistä he tiesivät aikoiko Servethor todella vain katsella, vai oliko tämä jo lainannut jotakin kyvyistään Vildarille – kai se oli jotain mitä lohikäärmeet pystyivät tekemään. Välittikö Taenyathar edes taistelun lopputuloksesta? Mitä tapahtuisi jos he häviäisivät? Aikoiko lohikäärme antaa vain koko jutun olla vai vaihtaisiko voittajan puolelle? Io pyöräytti ärtyneesti olkapäitään ja kohotti hitaasti miekkansa, epävarmana siitä kuka tulisi iskemään ensin. Llianjin päätti kuitenkin hänen puolestaan ja kun tämän loitsun höyrystämä ilma pyyhkäisi Ion ohitse, hän ponkaisi liikkeelle jo ennen kuin kuuli maagikon huutoa. Tulen kadotessa tieltä Io suuntasi ensimmäisen iskunsa alaspäin kohtaamaan Vildarin pitelemän Ajan miekan, antaen iskun lopulta luisua kirskuen sivuun ja käänsi seuraavan lyönnin kohti Vildarin kylkeä saadakseen tämän perääntymään.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kide »

Vildar sai ensialkuun sanansa kuulostamaan kovin jaloilta. Eihän hän ollutkaan aikeissa kuin parantaa koko maailman. Poistaa vääryydet ja palauttaa ehdottoman tasa-arvon. Ezramin katse oli jo karannut tarkkailemaan ympäristöään, tekemään valmistelevia havaintoja tulevaa varten, sillä huonostihan tämä päättyisi. Vain päästään pehmoiset puhuivat lämpimikseen. Vain hulluilla oli tarve selittää suunnitelmansa ja kaikki sen yksityiskohdat hyväksyntää ja ymmärrystä janoten. Kunhan he vain odottaisivat hetken, malttaisivat kuunnella tätä turhaa leukojen louskutusta, Vildarin todellinen päämäärä kyllä selviäisi.
Tasainen maa. Ei haitoiksi korkeaa aluskasvillisuutta. Puustoon sopivasti matkaa, että tilaa riitti, mutta tarvittaessa suojaakin pystyisi hakemaan. Vaan kuka sellaista tarvitsisi, jos tuon miehen lyönnit olisivat yhtä pehmoisia kuin sanatkin? Ezramin suunnittelu keskeytyi yllättäen ja hänen katseensa kääntyi haukkana Vildariin, kun miehen puhe kävi henkilökohtaiseksi. Ezram oli juuri ollut vetämässä taakse ojennettua kättään pois, väläyttäen kämmentä merkitsevästi Lalfarin suuntaan käskeäkseen tätä pysymäänkin takana, kun Vildarin sanat saivat tuon käden puristumaan nyrkkiin. Ezram jähmettyi kuuntelemaan – tällä kertaa Vildarin sanat olivat täyttä totta ja kolahtivat vanhaan sotilaaseen pistävästi kuin puukko kylkeen. Siihen pehmeimpään, kipeimpään kohtaan juuri kylkiluiden alle. Ezramin miekkakäsi tärisi hänen puristaessaan aseensa kahvaa niin tiukasti ja taistellessaan vastaan halua syöksyä heti Vildarin kimppuun.
Ei sen takia, että sanat olisivat loukanneet vaan sen takia, että ne olivat kipeää tekevän totta.
Yhtäkkiä Ezram katseli paljon siistimpien kulmakarvojen alta pienen kyläpahasen ränsistyneintä mökkiä ja sen edustalla käytävää kamppailua, jota oikeudeksi kutsuttiin. Oikeussalina toimi puupölkky ja tuomion maksamattomista veroista ja muista veloista toimitti kirves. Vartioiden pitelemä huutava vaimo katsoi vierestä kaksi pientä lasta hameenhelmassaan itkuisina roikkuen. Myös lapset katsoivat, toinen peukaloaan imien, kun hänen isänsä peukalo singahti irti ja katosi ruohikkoon. Ezram sen sijaan oli jo kääntänyt katseensa pois. Tämä oli hänen kuudestoista kesänsä ja ensimmäinen kesänsä armeijan oikeissa töissä.
"Ensi kerralla lähtevät loput sormet, joten alahan töihin."
He lähtivät ratsastamaan pois taakseen katsomatta. Lain toimituksen tehnyt kapteeni pyyhki veriroiskeisia housujaan kiroten. Ezram oli epäillyt, ettei hän suostuisi niitä enää käyttämään, edes pestyinä, kun ne olivat tuollaisen rahvaan veressä. Hän saisi uudet housut, jotka olisivat monin verroin arvokkaammat kuin sen perheen kaikki velat.

Hänen ajatuksensa palasivat nykyhetkeen sopivasti hänen kuullaakseen Vildarin epäilyt armeijan ajatuksista heitä kohtaan, mikäli heidän ryhmänsä olisi voitokas. Se oli hyvä kysymys, mutta sitä pitäisi miettiä myöhemmin. Ezram ei suostunut uskomaan, etteikö tämän riivatun miehen suunnitelmat olleet syvemmältä jollain tapaa mädät. Ne olisi estettävä ensin, sitten olisi muiden murheiden aika.
Taenyatharin puuttuessa puheeseen, myös lohikäärmeen hillitty ääni oli saanut kovuutta taakseen. Tässä tarinassa oli ilmeisesti muutakin mätää kuin vain todellinen päämäärä. Tarina vain paisui ja Ezram vaihtoi painoa jalalta toiselle. Tämä oli, kunnes uusi ääni liittyi keskusteluun. Ezram olisi kai repinyt vaikka korvansa irti, jos se olisi hiljentänyt nämä luonnottomat päänsisäiset puheet, joita ei voinut paikantaa. Hän ei tuntenut hallitsevansa omaa mieltään enää muutenkaan, ja sitten vielä oli tämä jatkuva pommitus ulkopuoleltakin. Tämä yllättävä käänne, joka kuulosti suistavan Taenyatharinkin raiteiltaan, oli kuitenkin niin erikoinen, että Ezramkin keskittyi kuuntelemaan unohtaen pian murehtia tätä liiallista magian määrää. Mutta lohikäärmeiden muistelmia tuntui mahdottomalta ymmärtää. Niiden aika ja tavat olivat jotain käsittämätöntä eikä Ezram tiennyt mitä ajatella. Ainakaan mitään muuta kuin sen, että mikä ikinä tuolla oudossa pallossa piilotteli, ei tiennyt hyvää kenellekään.
Tarina paisui ja muuttui entistä oudommaksi ja käsittämättömämmäksi jollekin Ezramin kaltaiselle. Miehen silmiin ehti syttyä uusi palo, kun hän kuvitteli syöksyvänsä katkaisemaan Vildarin kaulan kesken lauseen. Mutta mies hillitsi itsensä, sillä kaikesta huolimatta hän halusi edelleen kuulla sen viimeisen päämäärän. Ezramkin tarvitsi vielä varmistuksen sille, että tämä asiakaakin puhuva mies todella oli hullu. Ettei Vildarin suunnitelmissa voinut sittenkin olla jotain, joka oikeasti auttaisi tätä kieroutunutta maailmaa.

Ja sieltä se lopulta tuli. Ikuisen sekasorron aikakausi. Ezram ei edes yrittänyt ymmärtää, olisiko se tulevaa vai sittenkin menneisyyttä. Eikä hänen tarvinnutkaan. Tällä hetkellä hänen piti vain tietää mitä tehdä eli tuhota tämä uhka ennen kuin se tuhoaisi koko maailman. Vaan oliko sellainen edes mahdollista? Lopulta silläkään ei ollut väliä, mies oli joka tapauksessa riski ja vaarallinen vapaana kaikkine kieroutuneine ajatuksineen. Etenkin tuo kristallipallossa elävän ystävänsä kanssa.
Llianjin ja Ioachim vaikuttivat myös olevan valmiina tekemään tälle lopun. Selkänsä taakse Lalfariin Ezram ei uskaltanut katsoa, ettei joutunut irroittamaan katsettaan Vildarista. Aleolle mies ei uhrannut ajatuksiaan, sillä hän ei uskonut herra Suurlähettiläänkään välittävän heistä. Ezram aloitti jo nostamaan miekkaansa, kun Taenyathar sai huudahduksellaan hänet pysähtymään.
"Pthyi!" Ezram sylkäisi maahan suuntaan, missä Taenyathar kauempana oli, kun lohikäärmeet olivat tehneet oman sopimuksensa. "Olisihan se pitänyt arvata!" Ezramin silmissä Taenyatharin vetäytyminen oli vain ylimielisyyttä, laiskuutta ja pelkuruutta. Vaan sitäkään ei ollut aikaa jäädä nyt vatvomaan. Oikeastaan Taenyatharin petturuus vain lisäsi kipinää Ezramin sisälle; hän tekisi mielellään viimein sitä minkä osasi ja ymmärsi.
"Mene. Juokse! Sinun ei tarvitse nähdä tätä!" Llianjinin innoittamana Ezram oli jo kääntynyt juoksemaan Vildarin selustaa kohti, väistäen vanhan maagikon suunnalta liehuvaa tulivanaa, huutaessaan viimeiset sanat Lalfarille. Kyse oli sentään tytön isästä, joten kukaan tuskin olettikaan hänen osallistuvan tähän. Oli hänen isänsä kuinka hullu tahansa.
Ezram kaartoi sivummalta Vildaria kohti ja odotti tulen häviävän päästäkseen iskemään. Hän etsi silmiinsä ensimmäisenä miehen vyöltä roikkuvan kristallipallon ja yritti iskeä sitä irti siinä kuitenkaan onnistumatta. Hän huomasi Ioachimin piirittävän Vildaria hänen kanssaan, valtava kahden käden miekka täydessä vauhdissa, ja irvistävä hymy levisi Ezramin kasvoille. Nyt hän oli elementissään.
"Eikös ole aika luopua tuosta helystäkin? Sopimus oli sopimus, sinä vastaan me." Ezram huikkasi Vildarille, jonka miekka oli juuri noussut torjumaan hänen toisen iskunsa. Ezram ei ehkä ymmärtänyt magiaa, mutta hänkin osasi tapaamisen alun perusteella epäillä, että joku saattoi hallita tuon miehen mieltä.
Ei isä unohda tytärtään noin vain, mutta saattaisipa vaikka muistaakin turhien häiriötekijöiden riisumisen jälkeen.
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Ajan miekka

Post by Tinanja »

Vildar katseli näitä edessään seisovia sankareita mietteliäästi. He eivät näyttäneet ollenkaan tajuavan, mitä oli tulossa, mikäli suunnitelmat menisivät hänen suunnittelunsa mukaisesti. Mikä sääli. Hän näki kaikissa muissa itseään nuorempana, pala sieltä ja toinen täältä. Intohimoa, uskoa tulevaan ja siihen, että nykyinen valtarakenne riittäisi huolehtimaan koko maasta. Asioita, joihin Vildar oli menettänyt uskonsa jo aikoja sitten. Tämä sekalainen seurue, maataan puolustavat sankarit eivät näkisi kiitosta asiasta ja kaikki heidän ympärillään tulisivat kärsimään siitä - eivätkä he itsekään säästyisi siltä. Mantereen armeija saapuisi hetkenä minä hyvänsä puuttumaan tilanteeseen, ja keräämään kunnian - ja hallitsemaan tarinaa. Tritonillakaan ei olisi väittämästään diplomaattisuudestansa huolimatta varaa olla kauaa toimimatta asian suhteen, eikä pelkkä diplomatia riittäisi tässä tilanteessa. Metis ei ollut niin erilainen armeijoihin verrattuna, vaikka pesäeroa vuosisatojen varrella olikin yritetty tehdä. Joten, kuinka kauan he pitäisivät maagikkoaan, turvassa, jos armeija tulisi kyselemään asiasta vaikeita kysymyksiä? Atlaksen ja armeijan välille voi myös muodostua kitkaa ja tämä Aleoksi esittäytynyt olisi pelinappulana heidän tuleville kiistoilleen. Vildar ei kuitenkaan aikonut antaa kenenkään enää päätyä toisten pelinappuloiksi. Hän oli valmis muuttamaan kaiken sen eteen - hän muuttaisi koko maailman järjestyksen!

Ajatuksensa kautta miehen kasvoille levisi pieni hymy, kun hän odotti jonkun ensimmäisenä tekevän ensimmäisen liikkeensä. Ehkä tuo vanha armeijan mies? Hän oli osunut syvälle sanoillaan, ja ehkä tämä tajuaisi parhaansa ja sen, kuka olisi paras liittolainen tilanteessa? Tai ehkä ensimmäisenä nuori armeijan kasvatti, joka tuskin kykenisi keskittymäänkään tähän nähdessään, mihin kaikkeen Vildar kykenisi. Kieltämättä hän yllättyi tuon vanhan haltian, maagikon iskiessä ensin loitsullaan - mutta niin perinteisellä, tylsällä loitsulla. Vildar pyrki ensin sivuun, mutta hän ei olisi välttynyt kaikilta tulenlieskoilta. Niinpä rauhallinen, mutta nopea liike kohotti käden vapaan kätensä eteensä: “S’av – Go’n – Q’ar!” Vildarin ympärille muodostui maaginen, lähes läpinäkyvä kilpi, joka katosi heti sihinöivien liekkien kadotessa. Hän ei olettanut tarvitsevansa magiaa näin pian, mutta hän oli jokseenkin tyytyväinen näiden pystyvän pitämään hänet varpaillaan - tämä olisi siinä tapauksessa paljon, paljon viihdyttävämpää: Vildar kaipasi sydäntä tykyttävää taistelua. Maagikosta oli kuitenkin päästävä eroon pian, sillä tämä tulisi aiheuttamaan ongelmia tempuillaan.

Mutta sitä ennen näytti siltä, että hänellä olisi muita ongelmia, joista piti huolehtia ensin: Nuorempi ihminen oli nopeasti lähestynyt Vildaria iskien ylhäältä miekallaan, koko painollaan ja lähes hypäten eteenpäin. Vildar käänsi Ajan miekan puolustukseksi puolihuolimattoman näköisenä, virnistäen vähän. Lähinnä pavunvarrelta näyttävä poika oli yllättävän voimakas ja vaikutti taidokkaalta miekan käyttäjältä. Tällä olisi potentiaalia kehittyä mestariksikin, mutta nyt tällä hetkellä se ei olisi tuolle mahdollista. Ihmisellä ei varmastikaan ollut aikaisempaa taistelukokemusta vasemman käden miekkailijoita vastaan, joten tätä voisi kieltämättä hieman hämmentää sillä. Vildar ohjasi nuoren miehen miekkaa sivulle Ajan Miekalla, otti pari sivuaskelta ja pyöräytti miekkaansa uuteen iskuun pavunvartta kohden. Ajan Miekka tuntui Vildarin käsissä erikoiselta nyt, kun hän viimein pääsi käyttämään sitä oikeassa taistelussa ensimmäistä kertaa. Hän ei tiennyt taisteliko miekka häntä vastaan vai avustiko se häntä - tai oliko miekalla jokin oma agenda tässä, mistä Vildar ei ollut edes tietoinen? Pojan ja Vildarin miekat kimposivat toisistaan kauemmas terävän metallinkalahduksen saattelemana toisistaan iskun voimasta.

Samaan aikaan pavunvarren hyökkäyksen kanssa Vildarin takaa lähestyi tuo armeijan kuluttama vanhempi ihminen valmistautuen iskuunsa. Vildar kääntyi ja torjui tämän nopealla pyörähdyksellä kolauttaen miekat yhteen, ohjaten hyökkääjän asetta kauemmas itsestään. Metallinen ketju, joka piteli kristallipalloa kilisi tullessaan osittain raapaistuksi, mutta ketju ei antanut periksi. “Et halua nähdä minun rikkovan sopimusta ihminen”, silmä katsoi väkivaltaisesti väristen vanhemman ihmisen silmiin, suoraan syvälle sieluun, mielen perukoille uhkauksensa saattelemana.
“Hänellä ei ole mitään tekemistä tässä taistelussa”, Vildar lisäsi vielä sanoihin hymyn kaartuessa uudemman kerran hänen huulilleen ja mies veti selkänsä takaa oman henkilökohtaisen miekkansa apuun puolustakseen niskaansa. Hopeinen terä kiilsi auringonsäteiden valossa Vildarin iskiessä Ajan miekalla vanhempaa ihmistä, joka ehti ikävä kyllä kohottamaan miekan eteensä itseään puolustamaan.

Hän pystyi pitämään nämä miekkailijat kurissa pienellä, virkistävällä jumpalla, mutta hänen olisi päästävä haltioiden kimppuun ennen kuin he löytäisivät sopivan tilaisuuden hyökätä loitsuillaan juuri Vildaria vastaan. Hän laittoikin hopeamiekkansa takaisin huotraansa ottaessaan samalla taka-askelia ja puolustaen itseään Ajan miekalla kevyesti, hyökkäämättä varsinaisesti itse. Taistelun tiimellyksessäkin oli mahdollista nähdä se pieni, ilkeä virne, joka Vildarin kasvoille nousi tuon vilkaistessa Ezramiin kertaalleen. Tämä osoitti vapaalla kädellään Ezramia ja pyöräytti sormiaan kertaalleen pienessä ympyrässä.
“Olm – Na’ir - Cher – A’m”, kun viimeinenkin loitsuriimu oli karannut Vildarin huulilta, tuon viitta nousi muutaman metrin päästä maasta ja suuntasi suoraan Ezramia kohden kuin se olisi nostettu nopeasti yhdestä kulmasta. Vaatekappale kaikessa raskaudessaan lennähti suoraan Ezramin kasvojen päälle. Viitan helmat heilahtivat suoraan vanhemman miehen kasvoja peittämään, kun loput raskaasta kankaasta tehdystä viitasta rohjahtivat ihmismiehen hartioille peittäen kokonaan tämän pään. Samalla loitsunsa vaikutusta ohimennen vilkaisten Vildar kääntyi viimeisen kerran puolustamaan nuoremman ihmisen iskua ennen kuin loikkasi juoksuun ja suoraan haltioita kohti. Pilvien luoma kosteus näytti tiivistyvän, mitä pidemmälle Vildar pääsi seuraavassa loitsussaan, ja aluskasvillisuutta Vildarin takana peittikin kevyt, liukas jääkerros. Katse tiukasti sekä itseään täynnä olevassa Atlashaltiassa että elämänkokemuksestaan liikaa luulevassa Metiksen haltiamiehessä Vildar oli tällä kertaa valmis ja pystyisi väistämään kohti tulevat tulipallot - ja kaiken muun, mitä nuo keksisivätkään.

Aleo tuhahti ärtyneenä nähdessään miten Llianjinin tulipallo lähti lähes suunnittelematta maagikon käsistä. Tuo haltia, joka kehtasi vielä kutsua itseään maagiksi tappaisi itsensä vielä toimiessaan näin päämäärättömästi, ja se laskisi Atlashaltian itsensä selviytymismahdollisuuksia aivan riittämiin. Vaikka tuon magiankäyttö olisikin mitä olisi, tämä olisi varmasti taistelussa kaikkein hyödyllisin liittolainen. Sitä paitsi - suurlähettiläs Om’arda aikoi palata takaisin Atlakseen raportoimaan tästä ja siitä, miten väärässä kaikki kirjoitukset olivat olleet. Ajatus tästä sai pitkät sormet puristumaan nyrkkiin ja tuhahduksen karkaamaan toistamiseen Atlashaltian huulilta. Kukaan itseään täynnä Ajan miekan heiluttaja ei saisi häntä jättämään tätä tehtävää kesken - ei edes tuon monologinsa jälkeen. Haltia tuhahti hiljaa ja ryntäsi juoksuun Llianjinin perään. Hänen olisi kai itse tehtävä tämäkin - ei noista… alempiarvoisista olisi tälläiseen.
“Idiootti!” Aleo murahti tyytymättömänä puoliääneen juuri ennen kuin pysähtyi Llianjinin vierelle ja tarttui haltiaa olkapäästä tiukalla puristuksella. “Heitä tuo kanto häntä kohden”, Aleo puhui nopeasti sävyllä, joka ei hyväksynyt vastaväitteitä. Toivottavasti tuo osaisi loitsuriimunsa.

Aleo kääntyi ja mutisi puoliääneen itsekin pari loitsuriimua työntäen lisää magiaa Llianjinin kehon lävitse tuon loitsua vahvistaakseen. Jotta hänen harhautuksensa toimisi, kannon olisi lennettävä lujaa, ja nopeasti kohti Vildaria. Ennen kuin tuo ehtisi käyttää legendaarisen miekan voimia - jos ne edes olivat totta. Aleo uskoisi sen vasta, kun näkisi. Atlashaltia antoi magiansa soljua auttamaan Llianjinia, mutta hänen katseensa oli jo Vildarissa. Kun kannonkappale oli ilmassa, Aleon sormet puristuivat hetkeksi tiukemmin Llianjinin hartian ympärille ja hän osoitti myös kädellään suoraan Vildaria kohden, jatkaen katkeamatta muinaishaltialta tai loitsuriimuilta kuulostavia sanojaan loitsuaan vahvistaakseen. Kannossa ei näkynyt edes pienenpientä säröä, ennen kuin se hajosi piikikkäiksi puunkappaleiksi juuri ennen kohteeseensa osumista - ilman varoitusta, ilman säröäkään. Jokainen pieni sirpale, puunkappale oli lentämässä eri suuntaan - ja suoraan sekä Aleota että Llianjinia kohden. Kannon hajotessa Vildarin sivustan ympäröi nopeasti aluskasvillisuudesta ja pensaista muodostunut pensasaita, joka kaarsi suoraan Vildaria kohden hyökänneiden haltioiden eteen, mutta myös työntämään Ion sirpaleiden alta sivuun. Samassa, sirpaleiden jo tiputtua maahan tai osuttua pensasaitaan, oli aluskasvillisuus ja pensaat palanneet normaaliksi.

Vildar virnisti itsevarmana nähdessään haltioiden valmistelevan heittämään puunkannon häntä kohden. He vaikuttivat jo nyt erittäin epätoivoisilta, jos luulivat tälläisen pienen tempun pysäyttävän hänet. Vildar katseli arvioiden mihin suuntaan kanto tulisi lentämään ja päätteli parhaimmaksi tavaksi väistää hyvällä hypyllä yli. Puun kannon lähtiessä vauhdikkaasti lentoon, Vildar siirtyi pienellä hyppyaskeleella edustalla olevan kivenlohkareen luo ja sulavasti vauhtia hidastamatta kiipesi sen päälle ja ponnisti korkealle ilmaan. Kanto oli lentämässä hänen altaan ja Vildarin kohteet näkyivät entistä lähempää. Voitokas katse, joka miehellä oli muuttui kuitenkin nopeasti vakavaksi. Puun runko hajosikin pirstaleiksi. Vildar pyrki nopeasti käyttämään suojaloitsua alleen. Kilpi ilmestyi kuitenkin liian myöhään, vain torjuten muutamat sirpaleet, mutta jo läpi päässeet katkaisivat Vildarin keskittymisen ja siten myös suoja katosi. Kuin keihäinä palaset lävistivät Vildarin puolustamatonta kehoa eri kohdin. Hän ei nähnyt enää eteensä, mutta tunsi olevansa tippumassa maahan. Veristen huulien alta hampaat puristuivat yhteen ja mies puristi nyrkissään tiukasti Ajan miekan kahvaa kutsuen aseen mahtia avukseen. Hän näki tutun kirkkaan valon, hänen päänsä sisusta täyttyi hetkellisillä voimakkailla äänillä ja seisoi pian metrin, melkein kahden päässä missä aikaisemmin oli. Hän näki puun sirpaleiden täyttävän taistelukentän, mutta hän itse oli täysin ehjä.
“Ette tosiaan… pettäneet odotuksiani”, Vildar virnisti tyytyväisenä.

Atlashaltia näki, miten useampi puunkappale lävisti loitsun suuruudesta yllättyneen Vildarin. Kuin hidastettuna hän näki, miten tuon kullankiiltävään haarniskaansa sonnustaunut henkilö puristi sormensa tiukemmin Ajan Miekan kahvan ympärille vain siirtyäkseen paikkaan, jossa oli ollut vain sekuntia ennen puunsirpaleiden osumista.
“Kautta kaikkien jumalten! Viekää Miekka häneltä!” Atlashaltia kirosi - kirottu miekka olisi saatava tuon käsistä irti. Mutta sitä ennen - he kaksi olisivat varmasti tuon seuraava kohde, eikä suurlähettiläs aikonut antaa tuolle mitään mahdollisuutta. Aleo vilkaisi ympärilleen, edelleen Llianjinin hartiaa puristaessaan. Onneksi sentään nuo pahaiset ihmiset - Ezram ja Io näyttivät ainakin kovasti tekevän osansa tästä, joten ehkä se harhautus riittäisi. Siitä huolimatta, heidän, hänen ja Llianjinin pitäisi saada etäisyyttä tähän, nyt eikä hetken päästä. Suuri, heidän selän takanaan oleva puu kääntyi natisten ja nitisten Aleon vilkaistessa sitä olkansa yli. Haltian huulilta lähti muutamia osaksi muinaiselta haltialta, osaksi loitsuriimuista koostuva mutina, joka sai metsänreunasta toisenkin narahduksen aikaan. Yksi suurista, nopeasti kärkeä kohden kapenevista oksista kasvoi, venyi ja ennen kuin kumpikaan haltioista oli ehtinyt räpäyttää silmiään, oli oksa kietoutunut heidän ympärilleen, ja veti heidät metsänreunaan, kauemmas kaikesta taistelusta ja antaen paremman näköalan siihen, mitä tapahtui. Ja mikä tärkeintä, se vei Aleon kauemmas Ajan miekasta ja siitä, joka sitä heilutti. Se antaisi hänelle hetken aikaa arvioida tilannetta. Sitä paitsi, jos tuo maagikko - ainut, joka voisi edes tuolta kirotulta miekalta puolustaa itseään olisi hänen lähellään, se nostaisi erittäin paljon Aleon selviytymismahdollisuuksia.

“Taistelumme ei ole vielä ohi”, Vildar julisti ja kaivoi taskuistaan kolme punertavan mustaa kiveä, jotka oltiin hiottu sileänkiiltäviksi kuuliksi. Hän oli säilyttänyt näitä joitakin vuosia sopivan tilaisuuden varalle, ja nyt nyt oli viimeinen tilaisuus ennen kuin ajalta katoaisi merkitys. Vildar nakkasi kaikki kolme Salinjenkiveään ilmaan eteensä ja ympärilleen. Kätensä vielä ollessa ilmassa, kiviä osoittamassa hän lausui: “Oz’z – Ti’m – Chig – A’m.” Salamat lähtivät hänen sormenpäistään kohti kiviä, jotka aktivoituivat yksitellen muodostaen valtavan räjähdysketjun seurueen ja Vildarin väliin. Räjähdykset pilkkoivat oksia, puunkappaleiden lentäessä Vildarin ympäriltä kauemmas ja suuri salamanisku katkoi kaksi valtavaa puuta kaatumaan keskelle aukeaa. Taisteleminen nopeasti muuttuvassa ympäristössä oli hänen vahvuutensa ja hän saisi tällä eroteltua hiukan taistelukenttää - ja suurimmat uhkat hoidettua alta ensimmäisenä. Vildar ei uskonut kenenkään olevan hänelle vastusta yksitellen. Ensimmäinen rohkea vastustaja astuikin jo paikalle.

//Vuoron kirjoittanut sekä Tinanja että Arlin, joten tämä korvaa Tinanjan/Arlinin vuoron. Tämän pelin viimeinen kierros alkaa tästä! Taistelu ja käänteet jatkuvat seuraavassa pelissä tämän kierroksen jälkeen.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kuparirapu »

Liekkien keskeltä paljastui Vildarin hahmo, ja maagisen kilven ääriviivat joiden ympäri kuumuus kiertyi vahingoittamatta tätä. Llianjin sihahti turhautuneesti ja vetäen kätensä pois antoi liekkien sammua. Hänen toverinsa syöksyivät heti tarttumaan tilaisuuteen, ja sekä Io että Ezram tähtäsivät iskujaan Vildaria kohti. Terä kilahti terää vasten, ja Llianjin ehti huomata kuinka vanhempi taistelijoista kurkotteli pussia jonka sisällä piilotteli Vildarin paljastama kristallipallo. Kompastellen taaksepäin Llianjin havahtui kun hoikat sormet pysäyttivät hänet otteella hartiasta. Vanha haltia ehti kääntää päänsä Aleota kohti, ennen kuin Atlashaltia antoi hänelle napakan käskyn.
Normaalissa tilanteessa Llianjin olisi ollut äkäinen moisesta , mutta nyt ei ollut aikaa sellaiselle. Hakien osoitetun kannon silmiinsä Llianjin heilautti kättään kyselemättä, ja lausui loitsuriimut:
"Elm - Na'ir - A'm!"
Llianjin kiristi mahtia sisällään, valmistautuen vetämään kannon irti maasta tarpeeksi voimakkaalla nykäisyllä, kun hän yllättäen tunsikin sykähdyksen energiaa suonissaan. Llianjinin huulilta pääsi yllättynyt ähkäisy kun ylimääräinen mahti sai hänen päänahkansa kihisemään ja niskansa lämpenemään, ja hänen osoittamansa kanto repeytyi irti sammaleen alta yhdellä terävällä rusahduksella. Miehenkorkuinen puunpalanen lennähti ilman halki Vildaria kohti, mutta ennen osumaa se pirstoutui lukemattomiksi teräviksi puunsäleiksi, jotka seurasivat Aleon magian ohjausta ilman halki. Llianjin hymyili lyhyesti kun puunsäleet iskeytyivät Vildaria päin ja pakottivat hänet maahan, Aleon idea oli kieltämättä kekseliäs. Kukaan ei voinut väistää noin laaja-alaista hyökkäystä.
Mutta sitten Vildarin läpi näytti kulkevan outo välähdys, ja Llianjin säpsähti kun hänen silmänsä ehtivät havaita miehen seisovan yhtäkkiä samalla paikalla kuin aiemmin. Hän ei ollut nähnyt pienintäkään liikahdusta, vaan oli kuin Vildar olisi seisonut koko ajan paikallaan ja äskeinen osuma olisi ollut vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.
Llianjinin kurkkua kuivasi, kun hän alkoi ymmärtää Ajan Miekka tuoman uhan tässä taistelussa.

Aleo aloitti loitsintansa uudelleen, mutta ennen kuin Llianjin ehti päättää mitä itse tekisi, hänen ympärilleen kiertyi jokin kova ote. Llianjin tarttui vaistomaisesti siihen toisella kädellään, ja huomatessaan norjan puunoksan ympärillään se veti häntä jo taaksepäin Aleon rinnalla.
"Ei, odota!" Llianjin älähti, mutta saadessaan maan takaisin jalkojensa alle hän tajusi odottaa että oksa päästi hänet irti. Kieltämättä etäisyys oli paras päätös maagikolle, kun vastassa oli miekkaa käyttelevä soturi. Mutta Llianjinia huoletti olla näin kaukana heidän tovereistaan. Taistelu kävi yhä kiivaana, ja vanhan haltian ajatukset laukkasivat. Hänen sormiaan syyhytti singota kunnon salama Vildarin naamalle, mutta Io ja Ezram olivat liian lähellä ja liikkuivat liikaa. Hän voisi pahimmillaan osua jompaankumpaan, ja salamalla oli taipumus hypätä kohti metallia. Pelkästään miekka voisi riittää siihen, että Llianjin surmaisikin Vildarin sijaan toverinsa.
Todeten moisen hyökkäyksen mahdottomaksi Llianjin kiinnitti huomiotaan Ezramin jalkoihin. Niin, hänhän voisi yrittää...
"Aleo, seuraa esimerkkiäni! Minä tuen Ezramia!" Llianjin huudahti Atlashaltialle, melko samalla sävyllä jolla Aleo oli aiemmin häntä käskenyt. Mutta samaan aikaan Vildar kahmaisi vyöltään jotakin käsiinsä, ja heitti ne taistelijoiden keskelle. Llianjin seisahtui arvioidakseen mitä en olivat, mutta sitten hän näki Vildarin osoittavan kiviä kädellään. Lukuisten taisteluiden harjoittamalla vaistolla vanha haltia aavisti vaaran, ja hädissään manasi loitsuriimut:
"S'av - A'm!"
Hänellä oli aikaan vain tavalliseen kilpiloitsuun, ja osoittaen sormellaan Llianjin näki edessään kauhean valinnan kahden vaihtoehdon välillä. Ohikiitävän hetken ajan aika tuntui matelevan hänen ympärillään, kuin pilkaten Llianjinia kuinka pian olisi liian myöhäistä pelastaa kumpaakaan. Niinpä hän terästäytyi, teki päätöksensä, ja samalla hetkellä kun ohuet ukonvasamat purkautuivat Vildarin sormista nousi Ezramin ympärille ohut helmimäinen kilpi.
Ja sitten aukea räjähti tulen ja korviaraastavien jysähdysten kaaokseksi.
Paineaalto törmäsi Llanjinin rintakehään kuin raivo härkä, ja hän paiskautui jaloiltaan taaksepäin. Ilma tuntui leimahtavan hänen ympärillään, korventaen hänen silmiään ja kasvojaan tuskallisesti. Laskeutuminen sammaleelle oli melko pehmeä, mutta välittömästi Llianjin tunsi kuinka jokin kova iskeytyi hänen silmäkulmaansa vasten niin että hänen kallonsa helähti. Haroen käsiään silmiensä suojaksi hän tunsi jokaisen puunsäleen ja pikkukiven, joita satoi ympäri aukeaa kuin lingon ammuksia. Korvat soiden ja kädet shokista täristen Llianjin kompuroi polvilleen, yrittäen erottaa sumein silmin mitä hänen tovereilleen oli tapahtunut. Oliko hän onnistunut suojelemaan heistä edes toista? Ja ennen kaikkea, oliko Aleo tajunnut tehdä samoin? Entä Lalfar, mitä hänelle oli käynyt?
"...Io....Lalfar...!" Llianjin yritti huutaa, mutta hänen äänensä oli pelkkä käheä kuiskaus.
User avatar
Anlie
Posts: 194
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Ajan miekka

Post by Anlie »

Vildar torjui Ioachimin yrityksen sivaltaa tuon kylkeä helposti ja nuorukaisen oli pakko ottaa muutama sivuaskel ettei asettautuisi linjaan toiselta sivulta ilmestyneen Ezramin kanssa. Io irvisti kuullessaan miten vanhempi soturi herjasi Vildaria yrittäessään tavoitella kristallipalloa – hänestä tuntui ettei heillä ollut varaa ilkkua miehelle joka olikin yllättäen loitsinut ympärilleen kilven ja pelastautunut Llianjinin liekeiltä. Mikä taas oli syy miksi Ion oli hyvin vaikea uskoa hymysuin vakuuttelua siitä, ettei Servethor tulisi millään tavalla puuttumaan taistelun kulkuun. Vai oliko Lalfar sanonut isänsä olevan maagikko? Tai ehkä miekalla oli asian kanssa enemmän tekemistä. Mutta asialla ei ollut sinänsä merkitystä, se vain tulisi tekemään tästä taistelusta huomattavasti monimutkaisemman kuin ehkä kukaan heistä oli osannut odottaa.
Kahdestaankin heillä oli vaikeuksia saada avattua Vildarin puolustusta, kun tämä tuntui pyyhkäisevän nyt kahdella miekallaan heidän iskunsa sivuun vuorotellen. ”Varo!” Io huusi hätääntyneenä tajutessaan Vildarin kädenheilautuksen kohti Ezramia merkitsevän uutta loitsua, mutta varoituksesta tuskin oli mitään hyötyä tämän hukkuessa jo rievun syövereihin. Kimpaantuneena siitä miten epäreilulta asetelma tuntui, Ioachim suuntasi uuden iskunsa koko painollaan kohti Ajan miekkaa pitelevää kättä, mutta metalli kalahti jälleen ja yhtä äkisti katosi hänen altaan kun Vildar pinkaisi juoksuun. Ion oli pyörähdettävä kylkensä kautta takaisin jaloilleen, murahtaen maahan tuiskahtamisen voimasta. Io puski raskaasti huohottaen Vildarin perään, todetakseen vain että hänen jalkansa eivät kohdanneetkaan enää samaa kitkaa kuin metsänpohjassa normaalisti, vaan lyhyen pyrähdyksen jälkeen painovoima veti hänet jälleen vaakatasoon ja mätkähdys selälleen vei kaiken ilman hänen keuhkoistaan.

Maatessaan Io kuuli repeävän äänen, mutta ei juuri nähnyt muuta kuin tuikkivia tähtiä lehvästön seassa – mahtoiko hän lyödä päänsä? Kauempaa kuului Aleon huuto ja Io pyrki hätäisesti jaloilleen. Pyörähtäen kertaalleen ympäri hän tajusi ettei nähnyt enää kumpaakaan maagikkoa aukiolla ja kohotti katseensa parahiksi seuraamaan miten Vildar heitti kiviltä näyttävät esineet eteensä ja tila heidän välillään täyttyi tulesta ja paukkeesta. Ioachim painui polvilleen ja suojasi päänsä käsillään, miekka huolimattomasti eteensä heitettynä, soran ja sammaleen ropistessa hänen päällensä. Paineaalto korvensi hänen selkäänsä ja Io oli haistavinaan palaneen käryn, mutta sitä oli mahdotonta sanoa lähtikö haju hänestä itsestään vai ympäristöstään. Io ei ehtinyt reagoida räjähdysten loppumiseen, kun puunrungot rysähtivät hänen takanaan ja pakottivat Ion vilkaisemaan ympärilleen. Näky ei ollut lainkaan sitä mitä Io oli pystynyt kuvittelemaankaan, mutta mahdollisuuksia edetä oli vain yksi.

Ioachim tarttui miekkaansa ja nousi ylös, selän kuumotuksesta päätellen hänen paitansa oli tulessa tai hänen rengaspanssarinsa oli lopullisesti sulanut osaksi hänen nahkaansa, mutta kipu loisti poissaoloaan. Muutama hiussuortuvakin näytti karanneen kiinnityksestään ja kun Io pyyhkäisi ne pois silmiensä edestä, hänen nutturansa vaikutti kadonneen. Vildar seisoi kauempana hänen edessään. ”Minä tajuan, tässä maailmassa on liian paljon pahaa”, Io pyöräytti miekkaa käsissään ja haki ensin puolustusasennon, askeltaen hitaasti kohti Vildaria. ”Luuletko todella että tuon pussiin pelaaminen auttaa tavallista kansaa mitenkään? Miten voit luottaa siihen?” Hän nyökäytti päätään kohti kristallipalloa. Io pysähtyi hyvän matkan päähän Vildarista ja yritti löytää tuon katseesta jotakin inhimillistä, katumusta, epävarmuutta? ”En voi antaa sinun tehdä sitä”, sanat kohdistuivat enemmän Iolle itselleen kuin Vildarille, ennen kuin hän kuroi etäisyyden nopeasti umpeen ja heilautti miekkansa puolustuksesta iskuun. Tällä kertaa Io piti iskut kevyempinä, tahdin kiristyessä huomattavasti jokaista iskua kohden. Io ei halunnut antaa Vildarille aikaa ryhtyä taas loitsimaan tai taistelu loppuisi hyvin lyhyeen. Muutaman kerran Ioachim uskoi päässeensä tämän puolustuksen läpi, mutta jotenkin Vildarin onnistui ohjata hänen iskunsa sivuun ja muutoin rytmikäs tanssi keskeytyi ylimääräisellä sivuaskeleella tai puolustusiskulla. Hiljalleen Io alkoi hengästyä enemmän, eikä hänen tovereistaan vieläkään kuulunut mitään. Ei kai kukaan heistä ollut jäänyt runkojen alle tai räjähdysten keskelle?
Kaksi uutta kevyttä iskua, jotka Vildar torjui helposti ja olisi varmasti torjunut kolmannenkin, ellei Io olisikin kääntänyt sitä toiseen suuntaan, kohti olka- ja rintapanssarin välistä aukkoa. Kun Vildarin miekka ei kalahtanutkaan vasten hänen hyökkäystään, vaan terä tuntui tapaavan jotakin paljon myötäävämpää, Io tarttui ponteen ja työnsi.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kide »

Vildarin sijasta vastauksen sihahtikin tuo tuijottava pallo. Sanat oli selvästi tarkoitettu uhkaukseksi, vaikka Ezram ei ymmärtänytkään mistä tuo toinen lohikäärme puhui, mutta hän oli entistä varmempi sekä palleron että miekan liittyvän Vildarin yli-inhimilliseltä tuntuvaan nopeuteen. Mies pyörähteli ja torjui kahdelta suunnalta tulevia iskuja liian tarkasti ja helposti. Vaan mitkään miekat tai helythän eivät Ezramia pelottelisi; kyllä ne paikaltaan vielä irtoaisivat, kun tarpeeksi yritti. Miekkansa kanssa toista terää vastaan Ezram olisikin voinut jatkaa lihasten toteuttaessa niihin vuosikymmenten ajan taotut muistijäljet liikkeistä ja reaktioista, mutta kun Vildar päätti käydä häntä päin tyhjällä kädellä, magian turvin, ei vanha mies osannut puolustautua mitenkään. Tummana verhona häneen kääriytyvä viitta oli kuin ilmassa leijuva rausku, joka löysi kohteensa ennen kuin Ezram edes tiesi mitä oikein tapahtui. Maailma ympärillä katosi ja korvautui pelkällä pimeydellä. Lisäksi Ezramista tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan, vaikka mikään ei kuristanutkaan hänen kaulaansa. Vanha mies heilui niin rajusti yllättäväksi viholliseksi osoittautunutta viittaa riuhtoen, että päätyi lopulta piehtaroimaan kangaskappaleen kanssa maahan. Lopulta hän löysi tiensä ulos pimeästä loukustaan ja paiskasi viitan maahan. Kompuroituaan ylös Ezram kohotti miekkansa ja iski uuteen viholliseensa useita reikiä raskaasti sekä koitoksesta että vihasta puuskuttaen, vaikka tumma kangas lepäsikin jo tavallisena, elottomana viittana maassa magiansa menettäneenä.
Autuaan tietämättömänä mitä kaikkea ympärillä oli ehtinyt tapahtua, Ezram viimein käännähti ja mylvi: "Saamarin pelkuri! Taistele kuin oike..!" Sanat peittyivät valtavan äänen alle ja huuto jäi kesken Ezramin kääntyessä vetäen kädet suojakseen yllättäen salamoivalta ja sitten kasvien kaaoksella täyttyvältä ilmalta. Hän valmistautui iskuun lihakset jännittyneinä ja hengitystään pidätellen, vaan vaikka puun ja pensaiden kappaleita ropisi joka puolella ja paineaalto kaatoi ruohoa kuin pyörremyrsky, mikään ei osunut Ezramiin. Hän siirsi käsiään varoen ja uskaltautui kurkistamaan vain todetakseen jonkinlaisen voimakentän suojelevan häntä.
"Kiitos, senkin höperö haltia", Ezram mutisi hiljaa uskoen tietävänsä kuka tämän takana oli. "Vaan toivottavasti et antanut oman nahkasi käristyä tämän ryppyisen ruhon takia."
Kovimman iskun jälkeen suoja näytti hiipuvan ja Ezram joutui nostamaan kätensä uudemman kerran suojautuakseen lopuilta, ympäriinsä laskeutuvilta oksanpalasilta.
"Llianjin! Ioachim!" Ezram nousi ja karjui kysyvästi kivien räjähdyksestä syntyneen savun ja maasta nousseen tomun sekaan välittämättä viimeisestä risuista ja kaarnan paloista, jotka vielä laskeutuivat raapimaan hänen kasvojaan. Anna pojan olla kunnossa. Ezram rukoili tähyilleessään ympärillä vallitsevaa kaaosta, vaikka ei edes tiennyt kenelle sanansa osoitti. Ja sen vanhan jäärän temppuinensa. Suojausloitsun hiipumisen näkeminen ja sen syiden arvailu oli kouraissut ilkeästi Ezramia mahasta.
Lopulta hän näki liikettä valtavan puunrungon takana ja huokaisi helpotuksesta, kun Vildarin loistavan haarniskan lisäksi Ioachimin miekka välkehti auringossa. Sitten myös nuorukaisen kirkas ääni kajahti hiljentyvällä aukealla. Mitä ilmeisimmin poika oli kunnossa. Tästä innostuneena Ezram pisti juoksuksi kiertääkseen puunrungon kohtaan, josta hän pääsisi nopeimmin kiipeämään yli. Samalla hän yritti tähyillä ruohokentän toiselle reunalle. Sinne, missä päin Llianjin, Aleo ja oletettavasti tai ainakin toivottavasti kauemmas pakoon ehtinyt Lalfar saattaisivat olla.
"Llianjin? Lalfar?" Ezram jatkoi toveriansa kutsumista huolestuneena. Sitten hän alkoi ähkimään itseään tuon valtavan puunrungon yli, joka erotti hänet ja pelottomasti uudestaan taisteluun käyneen Ioachimin.
Locked