Ajan miekka

Suuri manner on täynnä kaupunkeja, kyliä ja tutkimattomia kolkkia, joihin matkalainen saattaa eksyä.
User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 105
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Re: Ajan miekka

Post by Arlin »

Vildar oli kohottanut kätensä pidelläkseen yllään kilpiloitsua, joka suojasi häntä kipinöiltä, tulelta ja putoavilta oksilta. Mies katsoi ylös maagisen suojansa läpi arvioiden tuhon jälkiä, mahdollisia vaaratilanteita ja mahdollisuuksia. Hän otti muutamia viistoaskelia väistääkseen, sillä varsinkaan hänen magiallaan kilpi ei suojaisi kaikelta näin pitkään ylläpidettynä. Vildar oli vuosia sitten oppinut olemaan luottamatta magiaansa liian vankasti. Tuntiessaan olonsa hieman turvallisemmaksi putoavista oksista huolimatta, mies laski kilpiloitsunsa ja seurasi käristyneen nuorukaisen jaloilleen kömpimistä. Vildar katsoi, miten tuo kohotti miekkansa ja astui pari askelta typeränrohkeana etäänpäin valmistautuen hyökkäykseen.
“Olen kohdannut huijareita, rikollisia, maan pettureita ja kauhua herättäviä hirviöitä. Niin monia, joita vihaan sydämeni pohjalta asti. Siitä huolimatta, kun he ovat oikeassa, he ovat oikeassa. Maailman tosiasioihin on helppo luottaa, vaikka ne tulisivatkin pahimmilta vihollisiltasi”, Vildar sanoi hitaasti sanojaan venytellen, hyvin itsevarmana edessään seisovalle nuorukaiselle. “Vai olenko väärässä? Kenties sinunkin on aika avartaa katsettasi”, hän lisäsi ja astui rauhallisesti, mutta uhkaavasti eteenpäin. Suuri puunrunko rojahti paikkaan, jossa Vildar seisoi vain sekunteja sitten rajaten taistelukenttää heidän välisekseen. Miehet olivat kaksistaan kolmionmuotoisessa areenassa, eikä kukaan pääsisi häiritsemään heidän välistä kaksintaisteluaan.

Vildar nosti miekkansa ja seurasi, kun nuori mies lähti juoksemaan häntä kohti miekka tasaisesti molemmissa käsissään. Hymyillen tyytyväisenä Vildar otti myös muutaman nopeasti etenevän askeleen ja torjui pian ensimmäisen Ion häntä kohden tekemän yrityksen. Jo alusta asti Vildar huomasi tämän nuorukaisen olevan äskeistä taistelua päättäväisempi ja itsevarmempi. Vildarin omat iskut olivat keveitä, mutta eivät ilman strategiaa. Ilman häiriötekijöitä he saivat keskittyä vapaasti toisiinsa ja nopeatempoiseen miekkatappeluun syntyi mielekäs rytmi, jota Vildar ei ollut harmikseen kokenut vuosiin. Ihmisen vielä osittain palava paita rengaspanssarin sisällä sai Vildarin kuitenkin muistamaan taistelun lomassa myös monia vanhoja vihollisiaan. Vihollisia, jotka aiheuttivat elämänsä aikana lukuisia kärsimyksiä hänelle.

Oliko hän sitten tullut varomattomaksi viimeisen lähes kuolemansa jälkeen, kun nuorukainen sai lopulta ovelalla iskulla sivallettua syvän viillon olkansa ja hartiansa väliin. Tuo vielä työnsi miekkaa syvemmälle jänteiden väliin, pahentaen haavaa ja pakottaen Vildarin ottamaan askeleita taaksepäin. Äänettömänä, mutta kivuissaan Vildar sai Ajan miekalla hankalalla huitaisulla isketyksi miekan pois ihostaan ja pideltyä miesten välillä pientä etäisyyttä. Viilto oli paha, mutta hän on pelastunut pahemmastakin. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa hoitaa sitä, kun hänellä olisi vielä neljä muuta vastustajaa hoidettavanaan ennen kuin he löytäisivät takaisin yhteen. Mies päätti jälleen kerran ottaa Ajan miekan voimaa avukseen, ja magiaa kutsuessaan tuttu tunne voimasta virtasi Vildarin lävitse. Valkoisen välähdyksen saattelemana Vildar katosi ja niin katosivat myös hänen ympärillään leijailleet lehdet. Jälleen kerran hän kuuli miekan sisällä olevien lohikäärmeiden sielujen raivoisat huudot mielensä sisällä. Seuraavan välähdyksen saattelemana Vildar ilmestyi takaisin paikkaan, jossa oli ollut vain joitain sekunteja aiemmin. Hänen haavansa oli poissa ja vastustajansa seisoi takanaan. Pieni, viekas virne kohosi Vildarin huulille tuon kääntyessä nuorukaista kohden. “Za’in – Na’in – Ti’m – Z’n – A’m”, Vildar hoitaisi tämän sankarinalun myöhemmin - pelkkä sokeuttaminen, tuon ympäröiminen pimeydellä pitäisi tämän poissa jaloista vähän. Vildar perääntyi ja ponnisti ylös puolittain kaatuneen puunrungon päälle, lähtien juoksemaan runkoa ylös ja tiputtautui pian viereiselle, tyhjän näköiselle aukeanosalle.

Aleo tuhahti kuullessaan Llianjinin huudon - tai käskyltä se enemmänkin kuulosti. Sen sijaan, että hän olisi suoranaisesti suojellut Iochimia, mies heilautti kättään muutaman loitsuriimun saattelemana, ja työnsi loitsullaan nuorukaisen kauemmas kaatuvista puunrungoista. Hän astui muutaman askeleen taaemmas, lähemmäs metsänreunaa ja puiden luomaa suojaa, kohottaen kilven ympärilleen väistääkseen viimeisetkin sirpaleet. Atlashaltia ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta siitä, miten luonnottoman tasaisesti kaatuvat puunrungot jakoivat aukion. Mutta miksi, sitä haltia ei osannut päätellä. Hänen katseensa osui kuitenkin nopeasti laskeutuvan pölyn keskellä Llianjiniin, joka näytti ottaneen suurimman osan puunkappaleista, kivistä ja räjähdyksestä päälleen. Päätään pudistaen Aleo vilkaisi vielä ympärilleen arvioiden vähäisiä vaihtoehtojaan.
“Typerys!” Aleo murahti lopulta ääneen, eikä välittänyt kuuliko Llianjin häntä vai ei. Atlashaltia kiirehti vetämään Llianjinia jaloilleen ja kauemmas metsänreunaan. “Ketään ei hyödytä, jos lisäkseni ainut edes etäisesti magiasta jotain tietävä on kuollut”, tuo jatkoi ja veti tuskin jaloilleen kavunneen haltiamiehen perässään metsänreunaan ja valtavan puunrungon taakse. Se tarjosi hieman turhankin hyvän näköalan Lalfariin ja aukiolle laskeutuvaan Vildariin.

Vildar kohottautui jaloilleen, kohotti Ajan miekan vierelleen ja antoi katseensa vaeltaa aukion laidalta laidalle. Hän oli melkein varma nähneensä aukeanosalle jääneen muitakin puunrunkojen jakaessa tilan neljään aukeaan. Epäilys osuikin oikeaan miehen nähdessä tyttärensä varovaisesti kävelevän vastaan. Vildar tarkkaili Lalfarin asua, tämän koko olemusta ja käsissä olevia tikareita. Hän tunnisti kyseiset tikarit ja kenelle ne alunperin kuului. Vildarille ei myöskään ollut kovin vaikea päätellä Lalfarin vajonneen kauas helposta elämästään. “Menetit etulyöntiasemasi… yllätyksen”, Vildar totesi kylmästi, lähes arvioivana Lalfaria päästä varpaisiin mittaillen.
“Miksi? Miksi teet tämän? Mitä sinulle on käynyt? Miksi et palannut kotiin, vaikka olit kaiken aikaa elossa?” Lalfar kyseli epätoivoisena, ääni täynnä vihaa ja pettymystä. Vildar laski aseensa ja katseli tytärtään vakavana.
“Se koti, se elämä, ei koskaan kuulunut meille. Se oli annettu ja sopivan tilaisuuden tullen poisotettu. Olet varmasti jo huomannut yhteiskunnan epäreiluuden. Voit pelastaa henkilön, kaupungin tai koko maailman, mutta et saa siitä mitään arvostusta. Se ‘kiitos’, mikä minulle annettiin muutti minut tällaiseksi. Niin kauan kuin on valtaa pitäviä, on myöskin epäreiluutta”, Vildar selitti kohottaen samalla kalpeaa käsivarttaan, joka oli kuitenkin pikimusta ranteista sormenpäihin. “Ymmärrätkö nyt, miksi teen tämän?” Vildar jatkoi ja laski kätensä.
“Ja olet valmis uhraamaan kaiken tämänhetkisen elämän maailmasta ideasi eteen? Minut ja Firdornin myös? Sekö muka on reilua?” Lalfar korotti ääntään ja kiristi otettaan tikareistaan.
“Se… on uhraus, joka minun on tarvittaessa tehtävä. Firdorn valitsi elämänsä kirjojen parissa jo kauan sitten. Mutta sinä… sinä vaaransit elämäsi tullaksesi tänne asti pelastaaksesi maailman. Sinulla on vielä mahdollisuus muuttaa maailmaa kanssani”, Vildar totesi, kuin ehdottaen, jopa hieman varoen. Sanoista kaikui pientä epävarmuutta, mutta oli selvää, että hän ei aikonut pysähtyä ennen kuin olisi saavuttanut haluamansa.

“Olet väärässä!” Lalfar ryntäsi eteenpäin ja heitti yhden tikareistaan Vildaria kohden. Pian lensi myös toinen, jonka jälkeen Lalfar pysähtyi vähän matkan päähän isästään. Vildar kohotti Ajan miekan eteensä ja käveli myös nopeasti tytärtään kohti. Vildar väisti helposti ensimmäisen ilmassa pyörivän tikarin, joka lensi tämän posken vierestä ja toisen tämä löi ilmasta sivulle nopealla huitaisuliikkeellä Ajan miekallaan. Vildar jatkoi eteenpäin, mutta ihmetteli, miksi Lalfar oli vain pysähtynyt ja kohotti käsiään eteensä. Lalfar ei näyttänyt lausuvan maagisia riimuja. Vildarin kasvot kalpenivat hänen huomatessaan jotain pientä lentävän häntä kohti takanaan, vaikka hän oli varma, että siellä ei ollut ketään. Samainen tikari, jonka hän oli äskettäin helposti väistänyt, tulikin takaisin ja raapaisi Vildarin vasenta poskea. Tikari jatkoi vielä matkaansa, kunnes Lalfar nappasi aseen ilmasta. Vildar tiesi, että tikarit eivät olleet maagisia ja tyttärensä ei näyttänyt käyttävän magiaa. Vaikka se olikin vain nopea, ohi menevä vilahdus, Vildar ehti huomaamaan tikarin kahvaan sidotun pienen nauhan, joka hohti tullessaan takaisin Lalfarin käsiin. Vildar pysähtyi, kääntyi nopeasti taakseen ja näytti keskittyneeltä. Tarkalla, harkitulla lyönnillä tämä ei vain torjunut toista takaisin lentävää tikaria, mutta myös silppoi sen kahvaan kiinnitetyn nauhan kahtia. Tikari, jonka piti lentää takaisin Lalfarin luokse, lennähtikin syrjään ja kiinnittyi terä edellä maahan pystyyn. Vildar kääntyi takaisin nopeasti lähestyvää Lalfaria kohti. Vildar torjui tulevan tikariniskun Ajan miekan terän juuren ja väistimen väliin. Toisella kädellä hän otti Lalfarin ranteesta kiinni ja väänsi sitä niin, että tikari tippui naisen kädestä ja tämä menetti tasapainonsa.

Yksi kaatuneista suurista puunrungoista oli haljennut osittain alla olevaan lohkareeseen ja halkeamat antoivat pienen ikkunan toiselle puolelle aukeamaa. Siitä välistä Vildar näki kahden haltiamaagikon oleskelevan aukean reunalla.
“Kenties vaihdat mieltäsi nähdessäsi kuinka herkästi hajoavia henkilökohtaiset, läheiset suhteet voivat olla”, Vildar uhkasi pienellä ilkeällä virneellä. Mies nosti Lalfaria ranteesta hiukan ylöspäin ja tönäisi tämän kokonaan kauemmaksi maahan. Vildar laittoi vapaan kätensä taskuun ja otti sen pian esille paljastaen sormissaan viisi erinäköistä sormusta, jotka hän oli eri hetkinä elämänsä aikana kerännyt itselleen. Yksi sormus voimisti loitsuja, toinen lähetti niitä nopeammin, kolmas lisäsi salamoita, neljäs ohjasi loitsut elollisiin kohteisiin ja viimeinen tasapainotti loitsuja. Vildar kohotti kätensä haltioiden suuntaan: “Ci’e – Na’ir – Ti’m – Olm – A’m!”. Kipinöiden saattelemana Vildarin käsiin muodostui valtava sähkön peittämä tulipallo. Miehen hopeanharmaat silmät tummuivat hetkellisesti, kunnes tulipallo lennähti matkaansa. Tasapainottava sormus varmisti valtaisan liekkipyörteen pysyvän kasassa ja loitsua nopeuttava sormus sai sen kulkemaan samaa vauhtia kuin pienempi tulipallo kulkisi. Pyörivä liekkimeri osui valtaisaan, aukeamaa jakavaan puunrunkoon hajottaen sen pirskaleiksi. Vain hiukan pienempänä kuin sähköllä kasaan kiedottu pyörivä tulikasa jatkoi vielä matkaansa suoraan kohti maagikoita.

Aleo oli vetänyt Llianjinin paremmin puunrungon taa, mutta piti tiukasti silmällä Lalfaria ja Vildaria. Tämä näytti viimein taistelun lomassa Lalfarin aseista riisuttuaan huomaavan Llianjinin ja Aleon. Ja seuraavassa hetkessä heitä kohden lensikin valtava tulipyörre. Ensimmäistä kertaa taistelun aikana Aleolta pari sydämenlyöntiä jäi väliin, kun tämä tajusi heitä kohden tulevan tuhon - tästä, edes puolittaisesta iskusta he - ja mikä tärkeintä, hän itse ei selviäisi ilman suojaa. Atlashaltia puristi sormensa nyrkkiin ja ojensi kättään, ja yhtä kiiltävistä sormuksistaan kohti heitä pyörivää tulipalloa.
“S’av – Z’n – Go’n – Olm – A’m”, ja kun viimeinenkin riimu tippui Aleon huulilta, vaihtoi tulipyörre suuntaa kulkien kohti Vildaria lähes yhtä tasaista vauhtia kuin mitä se oli hetki sitten kulkenut maagikoita kohden. “Tule, täytyy siirtyä kauemmas!” Aleo huikkasi Llianjinille uudemman kerran ja kiirehti kiskomaan tätä jälleen jaloilleen. Heidän pitäisi löytää Iochim ja Ezram, sillä erikseen tällä seurueella ei olisi mitään mahdollisuutta voittaa tätä taistelua - jos edes yhdessäkään. Eikä Atlashaltioiden suurlähettiläällä vieläkään ollut aikomustakaan kuolla tänne.

Vildar ei voinut uskoa silmiään. Maagikot eivät vain torjuneet sitä, vaan kykenivät lähettämään loitsun takaisin. Sähköinen tulipallo oli ehtinyt menettämään jo hiukan nopeuttaan, kenties tuhovoimaakin, mutta Vildar ei uskonut pystyvänsä torjumaan sitä suojaloitsulla. Vildar vilkaisi nopeasti vieressään maassa polvillaan olevaa Lalfaria, joka vain tuijotti vastaantulevaa tulipalloa ja välillä jonnekin muualle. Miksi tämä ei vain juossut karkuun jo? Vildar käänsi katseensa takaisin tulipalloon ja kohotti sormusten täytteisen kätensä sitä kohti. Hänellä oli vain pintapuoleinen käsitys sormusten vaikutuksista, mutta Vildar luotti niiden auttavan tässä hetkessä. Sen totuuden näkisi nyt. Pieni huolestunut katse muuttui takaisin itsevarmaan virneeseen, kun Vildar lausui uuden kilpiloitsun: “S’av – Go’n – A’m.” Seinämäinen, leveä kilpi muodostui Vildarin eteen. Kilpi ulottui suojaamaan myös vierellä olevaa Lalfaria. Vastaan tullut tulipallo tömähti voimalla juuri ilmestyneeseen kilpeen. Törmäyksestä syntynyt paine työnsi maata Vildarin ja Lalfarin jalkojen alta ja ilma ympärillä kuumeni. Vildar näki käsivartensa tumman rajan hiipivän lähemmäs olkavartta tämän yrittäessä pitää kilpeä yllä. Hän oli jokseenkin yllättynyt sormusten, tai ainakin jonkun niistä, auttavan näinkin hyvin puolustavia loitsuja varten. Maapohjan liikkumisen takia tämä kuitenkin menetti tasapainonsa ja samalla suojaloitsu lakkasi. Tulisen kuuma ilma lennätti molemmat muutaman metrin ilmassa taaksepäin. Vildar onnistui laskeutuessaan kierähtämään selältä polvilleen, mutta hän ei päässyt nousemaan pystyyn loitsusta tulleen sähkön virratessa vielä kehossaan. Kun varaus lakkasi vaikuttamasta, Vildar nousi nopeasti takaisin seisomaan. Yhdellä nopealla kädenhuitaisulla ja murahduksella mies viskasi kaikki sormissaan kipinöivät sormukset kauas syrjään ja katsoi tuhon jälkiä. Maa oli erityisen tumma siinä kohtaa, missä hän hetki sitten seisoi ja hän näki nyt selvästi aukean vastakkaisella puolella seisovat maagikot. Vildarin täytyi löytää turvaisempi paikka itselleen.

Ennen kuin hän ehti minnekään, hän tunsi syvän lävistyksen jalkaterässään. Osan tulipallon vahingosta päälleen saanut Lalfar oli kaikella voimallaan iskenyt tikarin Vildarin jalan läpi maahan ja piteli siitä kovasti kiinni. “Nyt!” Lalfar huusi jollekin Vildarin takana. Vildar kääntyi, yritti väistää tulevaa iskua, mutta ei kiinnittyneen jalkansa takia pystynyt. Vanha ihmismies juoksi kohti ja lävisti miekallaan Vildarin vyötärön nahkapanssarin ohuen kohdan läpi. Vanhan miehen ote aseestaan oli vankka, tasainen. Hän ei päässyt liikkumaan taaksepäin - ei eteenpäin, eikä voinut nousta. Olisi vaihtoehto käyttää vielä kertaalleen Ajan miekkaa aikamanipulaatioon, mutta näin kiinni muissa se voisi aiheuttaa arvaamattomia seurauksia. Sille riskille ei ollut vielä tarvetta. Hampaat irvessä Vildar veti miekkaa syvemmälle vyötäröään päästäkseen lähemmäs Ezramia. Vildar huitaisi Ajan miekallaan, jonka ihmismies väisti päästämällä irti miekastaan. Vildar potkaisi toisella jalallaan Lalfaria ranteeseen ja riuhtaisi jalkansa lävistäneen tikarin maasta irti. Ezramin miekan Vildar irroitti kahdella pitkällä vetäisyllä kehostaan irvistäen, mutta muutoin näyttämättä merkkejä vahingosta tai kivusta. Muutama kompuroiva askel siirsi häntä kauemmas tästä kaikesta. Nyt mies puristi nyt hiukan voimattomalla kädellään jälleen Ajan miekan kahvaa, pienen, jopa maaniseen virneen leviten hänen huulilleen. Mielessään tuo kuuli yhä voimakkaammin lohikäärmeiden huudot, jotka halusivat vaikuttaa Vildarin mieleen. Pienen välähdyksen saattelemana tuo katosi ja ilmestyi samantien paikkaan, jossa oli vain hetkeä aiemmin puolustautunut Aleon takaisinlähettämää loitsua vastaan. Puolustusloitsun seurauksena Vildarin oikean käden tumma väri oli hetkiä sitten levinnyt lähes olkapäihin asti, mutta nyt raja näkyi palautuneen takaisin samaan paikkaan lähelle rannetta.

Hän oli nyt yksin kaikkien keskellä. Nämä sankarit onnistuivat pitämään pintansa Vildarin taidoista ja oveluuksista huolimatta. Ennen taistelua hän ajatteli pystyvänsä päihittämään koko sakin jopa ilman Ajan miekkaa, mutta nyt hän oli senkin kanssa alakynnessä. Se kunnioittava ajatusmaailma näistä oli muuttunut jokseenkin turhauttavaksi. Mutta hän ei luovuttaisi, ei nyt - ei näin lähellä viimeistä tavoitettaan. Vildar juoksi nopeasti Ezramia kohti tuntien jälleen miekan voiman virtaavan kehossaan, ohittaen kaiken sen kivun ja säryn, jota Lalfar ja Ezram olivat ehtineet hänelle äsken aiheuttaa. Päästessään tarpeeksi lähelle hän hyppäsi ilmaan. “No’r – Ny’a – Z’n – A’m”, lausuttuaan nämä ilmassa Vildar tunsi jalkapohjassaan pientä nostavaa voimaa. Vildar ponnisti uudestaan, tällä kertaa ilmasta, ja kumosi loitsun samantien. Soturi lennähti yhä korkeammalle menettämättä ollenkaan vauhtiaan. Vildar käytti Ezramin olkapäätä hyödyksi ponnistaen siitä ylös korkeille oksille. Menettämättä tasapainoaan, hän jatkoi matkaansa sulavasti oksalta oksalle, kunnes hävisi korkealle aukion reunamiin. Räjähdyksistä huolimatta puitten jäkäläinen lehdistö oli vielä hyvin tiivis ja peitti näkymän sen sisustaan. Vildar pysähtyi ja jäi tarkkailemaan vastustajiensa liikkeitä. Oli ikävää, että hän joutuisi hoitamaan nämä likaisesti varjoista käsin. Se oli Vildarin omien periaatteiden vastaista, mutta näytti olevan tarpeellista hänen selviytymisensä ja tavoitteittensa saavuttamisen vuoksi: Riskeille ei ollut paljon enää varaa. Ajan miekka ottaisi varmasti pian hallinnan hänestä ja koko tilanteesta, mikäli Vildar hyväksikäyttäisi aseen voimia liiallisuuksiin. Ajan miekan hallitsemana hän voittaisi, mutta millä hinnalla? Hänen täytyi hoitaa nämä omilla voimillaan. Vildar odotti hetken jonkun varomattoman saapuvan sopivalle etäisyydelle. Löytäessään kohteensä, Vildar sijoitti itsensä oksan reunalle ja valmistautui ottamaan tämän hengiltä yhdellä kuolettavalla miekaniskulla.

Aika ja metsä tuntui pysähtyvän hiljaisuuteen. Vastustajansa ei näyttänyt ollenkaan tietävän tulevasta kohtalostaan. Vildar oli valmis hyppäämään. Jotain tuli kuitenkin häntä kohti. Ehtimättä väistämään, hänen vasemman käsivarteensa osui läpimenevä nuoli. Vildar ärähti hiljaa iskusta ja melkein menetti tasapainonsa oksalta. Ajan miekkakin oli vähällä tippua hänen käsistään, mutta hän onnistui yllätyksestä huolimatta pitämään siitä kiinni ainakin hetken vaihtaakseen sen toiseen käteensä. Vildar otti tukea puun rungosta ja kiersi nopeasti oksia hyväksi käyttäen rungon toisella puolelle suojaan. Vildar vilkaisi käsivarttaan ja siinä soijottavaa nuolta. Ei epäilystäkään. Hän tunnistaisi tämän nuolenkärjen pimeässäkin.
“Yhtä pelkurimainen kuin ennenkin, Lin”, Vildar tokaisi kuuluvaan ääneen tietäen piilonsa paljastuneen. Samaan aikaan aukean kulmalta, toiselta oksalta hypähti esiin haalean harmaisiin asusteihin sonnustautunut haltiamies. Tämän pitkät, poninhännälle sidotut hiekanruskeat hiukset heiluivat miehen sulavien liikkeiden mukana. Lin oli huolestuttavan vakavalla ilmeellä laskeutunut aukeata jaottavan suuren kaatuneen puunrungon päälle ja juoksi sitä pitkin kohti keskustaa. Juostessaan haltia ampui uudestaan puunrunkoon, jonka takana Vildar seisoi.
“Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt olla rehellinen… kaikessa”, Lin keskeytti ajatuksensa hetkeksi ampuessaan uuden nuolen Vildaria lähellä olevaan puunrunkoon. “Joudun selittämään asioita myöhemmin. Pitäkää noita oksia silmällä ja olkaa valmiina”, Lin sanoi komentavasti ja laskeutui muuta ryhmää lähelle päästyään alas maan tasalle. Lalfar, joka oli liittynyt muiden joukkoon etsimään isänsä piiloa, katsoi haltiaa kuin esiin paljastunutta haamua. Puolhaltian tunteet uutta tilannetta kohtaan olivat sekalaiset, mutta hän tyytyi tällä kertaa luottamaan haltian taistelevan tämän hetken heidän kanssaan.

Vildar kurkki puunrungon takaa varovaisesti sankariryhmittymää ja joukkoon mukaan tullutta haltiaa, joka vaikutti tuntevan muut ennestään. Puheista päätellen Lin oli nämäkin kerran jo pettänyt.
“Pyydät häpeilemättä heiltä anteeksi, vaikka tiedät pelkurimaisesti pettäneesi toisia jälleen? Säälittävää”, Vildar totesi kylmänä. Mies käänsi katseensa takaisin käsivarressaan olevaan nuoleen. Vildar oli tottunut saamaan nuoltenosumia itseensä eri puolille kehoa aika ajoin, joten hän ei erityisesti tuntenut kipua käsivarressaan. Soijottava nuoli oli vain tiellä. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin jälleen nuolenkärkeen, joka oli hänen oman verensä lisäksi päällystetty jollakin aineella. Myrkkyä? Vildar naurahti hiljaa itsekseen.
“Rohkea veto turvautua myrkkyihin. Sinun kuitenkin tulisi tietää, että voimakkainkin käärmejuuri saa ihoni nykyisin vain kutiamaan. Kiitos sinun, joka hylkäsit minut kymmeneksi vuodeksi koe-eläimeksi myrkyille”, Vildar tuhahti katsoen Liniä alaspäin halveksivasti. Tottuneeseen, melkein rutiininomaisen huolettomasti Vildar aikoi katkaista nuolen varren kahtia sulan puolelta ja irroittaa sitten koko nuolen käsivarrestaan. Nuolta vääntäessä kuului naksahdus… ja sitten räjähdys. Vildar työnsi kättään kauemmaksi naamastaan ja sulki silmänsä yllätyksestä. Koko varsi hajosi rikin hajun saattelemana kappaleiksi. Räjähdyksen koko oli melko pieni, mutta nuolen ollessa vielä käden sisällä, se rikkoi luita ja jänteitä. Vildar avasi silmänsä ja katsoi omaa kättään ja jäljellä olevia nuolen kappaleita. Hän pystyi hajusta päättelemään räjähdysaineena olleen tuliliuskekivi. Myrkkykerros nuolen kärjessä olikin vain hämäystä. Miten ihmeessä haltia oli onnistunut saamaan sitä ohuen varren sisälle? Joka tapauksessa Vildarin käsi oli nyt varmasti käyttökelvoton taistelussa. Vildar ei ehtisi parantamaan sitä nyt ja hän tarvitsisi molempia käsiään näin monen vastustajan kanssa. Vildar kohotti Ajan miekkaa aikeissa aika hypätä eri paikkaan ja parempaan terveydentilaan. Kuullessaan uudelleen nuolen osuvan viereiseen puuhun, hän tajusi lopulta Linin suunnitelman. Vildar laski aseensa ja kurkki viereisiä puunrunkoja ja niiden oksia joita pitkin hän oli saapunut nykyiselle oksalle. Jokaisessa niissä soijotti nuoli tai pari pään korkeudella oksalta. Hän ei pääsisi siis palaamaan ajassa taaksepäin kuolematta välittömästi.

Näkemättä muuta keinoa, Vildar hyppäsi rikkinäisen kätensä kanssa alas alemmalle oksalle ja siitä maanpinnalle. Hän pystyi onneksi oikeallakin kädellä miekkailemaan, mutta ilman toisen käden tukea, se oli rajoittavaa ja haasteellista. Vildar kohotti Ajan miekan iskuun lähimmäistä miekkailijaa vastaan, joka torjui sen. Vildar käytti puita osaksi suojanaan tämän perääntyessä hitaasti miekaniskujen saattelemana syvemmälle metsään. Miekkailun aikana hän oli lausunut parannusloitsun ja epätoivoisesti yritti iskujen välissä parantamaan velttoa kättään edes jokseenkin käyttökelpoiseksi. Myrkkyjen tapaan, mitkään salvat eikä rohdokset myöskään erityisesti toimineet Vildarin haavojen parantamiseen. Tilanne näytti hetken melko toivottomalta. Ennen pitkään vastustajansa löytäisi aukkoja Vildarin puolustuksessa ja käsi ei tällä tavalla paranisi viikossakaan. Vastustajan miekan melkein sivaltavan hänen kurkkuaan, hän huomasi kuitenkin rikkinäisen kätensä sormenpäihin tulleen tunnon takaisin. Se oli kuin ihme - ja hän tunsi jälleen, miten Ajan Miekan voima - magia, tuntui valuvan hänen kehonsa lävitse. Toinen lähelle tullut isku sai Vildarin väistämään, ja melkein kaatumaan, mutta hän sai rikkinäisellä kädellään läheisestä puusta tukea riittävästi pysyäkseen pystyssä. Mies pystyi tuntemaan kaarnan karhean pinnan ja tiukalla sormenpuristuksella sai työnnettyä itseään eteenpäin parempaan taisteluasentoon. Parantuminen ei ollut mikään ihme. Oliko Ajan miekka vaikuttanut hänen paranemiseen? Se voisi olla mahdollista, jos hän olisi antanut miekalle enemmän valtaa. Ei. Hän tunsi magian virtaavan jostain muualta. Vildar käänsi katseensa epäileväisenä kätensä alle vyöhön ja siihen ketjuvirityksellä kiinnitettyyn kristallipalloon. Se hohti ja muutkin näyttivät lopulta huomaavan sen.

“Tämän piti olla reilu taistelu!” Vildar ärähti pettyneenä Servethorille. Kristallipallon hohde vaihtui hiukan erilaiseksi ja Vildar nyt tähän keskittyneenä tunsi parantavan vaikutuksen käteensä lakanneen. Hetken aikaa oli hiljaista, kunnes silmä vastasi:
“Taistelu ei koskaan ollut reilu. Taenyathar… hän on huijari.” Vildar katsoi epäuskoisena Servethoria kunnes käänsi katseensa toiseen lohikäärmeeseen, joka seisoi tästä kaikesta kaukana. Tämäkin oli hetken hiljaa.
“Väkevä ilmaisu valheesta. Siirsin yksinkertaisesti putoavia oksia pois näkökentästäni. Toisin kuin sinä, joka vaikutit suoraan taistelijaasi”, Taenyathar totesi yhtä viileästi kuin mitä Servethor yritti häntä juuri syyttää.
“Vain merkityksettömän määrän”, Servethor yritti itsekin vakuuttaa - saaden Taenyatharin haltiahahmolta päänpudistuksen - tämä ei ollut reilu taistelu kenellekään alun väitteistä huolimatta. Vildar alkoi tajuta, että kumpaankaan lohikäärmeeseen ei voinut luottaa vaikuttamasta taisteluun, vaikka molemmat väittivät kovasti arvostavan puolueettomuutta ja luonnollisia käänteitä.
“Kenties meidän on sittenkin osallistuttava heidän taisteluun ja päättää, mitä aloitimme vuosituhansia sitten. Minun on vain tapettava sinut ennen kuin Valtiaslohikäärme löytää tänne”, Taenyathar totesi olkiaan vähän kohauttaen. Lohikäärmeen äänessä oli jotain kylmyyttä ja jotain etäistä, sellaista mitä muu seurue ei varmasti ollut kuullut aiemmin niin diplomaattisen ja omista asioistaan hiljaa pysyvän lohikäärmeen suusta.
“Sopii meille, eikö vain?” Servethor oli kysymyksellään viitannut Vildaria, joka näytti erittäin epäuskoiselta ja tyytymättömältä tapahtumien kulkuun - tämä veisi pohjan hänen suunnitelmiltaan voittaa itse nuo - hänen kunniastaan varisisi liikaakin tämän myötä. Mies kuitenkin tiesi hävinneensä tämän taistelun: Mikäli hän halusi parantaa maailmaa, hänen oli hyväksyttävä se tosiasia.
“Hyvä on. Tiedät lohikäärmeenä riskit. Hävitetään nämä esteet pois tieltämme”, Vildarin erimielinen irvistys muuttui hiukan tyytymättömäksi katseeksi. Oli vaarallista antaa Servethorin ottaa ohjat. Mikäli lohikäärme pettäisi hänet, Vildarin mieli ei palaisi takaisin. Toisaalta tämä oli Servethorillekin riski. Lohikäärme ei suoranaisesti pitelisi Ajan miekkaa käsissään, mutta hallitsisi sitä muuten. Lohikäärmeet eivät koskaan käsitelleen Ajan miekkaa syystä. Ehkä tämä kauhun tasapaino pitäisi myös hänet vielä hengissä.

Vildar sulki silmänsä ja rentoutui - pienen hetken ajan näytti siltä, että aika oli pysähtynyt aukealla. Kristallipallo hohti hetken kirkkaana, kunnes valo hävisi värisevän iiriksen mukana. Kun Vildar avasi uudelleen luomensa, hopeanharmaat silmät olivat tummuneet ja kaventuneet viirumaisiksi. Tyytymätön ilme vääntyi jälleen itsevarmaan, mutta hiukan sadistiseen hymyyn.
“Te tulette katumaan tänne tulemistanne”, Vildarin suusta kuului hänen oman äänensä lisäksi Servethorin karhean puheen.

//Kupariravun, Anlien ja Kiden vastausten jälkeen aloitetaan uusi topic
Lakimies Firdorn | Katuvaras Lalfar
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kuparirapu »

Tuore veri norui paksuina pisaroina Llianjinin päänsivua pitkin, ja haava tuntui pureutuvan hänen kallonsa läpi jomottavana kipuna. Pyyhkäisten jotta veri ei valuisi hänen silmäänsä Llianjin tarkasteli ympäri taistelukentäksi revennyttä metsäaukeaa. Polvillaan hän näki vain sen, mitä kaatuneet puunrungot eivät peittäneet taakseen. Mutta vaikka hänen korvissaan soikin räjähdyksen jäljiltä yhä, Llianjin erotti Ezramin tumman ja vahvan äänen kauempaa.
Llianjin havahtui tokkurastaan tuntiessaan Aleon käden olallaan. Pidemmän haltian ote oli luja, melkein jopa kovakourainen, mutta Llianjin antoi Aleon tukea hänen hervottomia jalkojaan. Hän tiesi että etäisyys olisi maagikon paras ase, mutta silti vanhan haltian sisikunta kieltäytyi ajatuksesta jättää muut ryhmän jäsenet vaaraan.
Nähdessään sysimustan pimeyden laskeutuvan Ion ympärille Llianjin kohotti jo kätensä, ja lausui ensimmäisiä loitsuriimuja kumotakseen sen. Mutta silloin hänen kätensä läpi kulki kuvottava, pistävä kipu. Kuin hänen luunsa sormenkärjistä kyynärpäähän olisivat olleet ohuita neuloja, ja sauvan pudotessa hervottomista sormista Llianjin horjahti vasten puuta jonka vierelle Aleo oli hänet tuonut. Vanha haltia puri hampaansa yhteen, kasvot vääntyneenä tuskaiseen irvistykseen ja kylmän hien noustessa otsalle. Kipu sykki kerta toisensa jälkeen, jokainen sykäys yhtä vatsaavääntäävän vahvana, ja hän tiesi sen olevan luonnotonta kipua. Henkäisten hän kohotti katseensa, nähden juuri kuinka Lalfar lähestyi Vildaria aukion keskellä. Ja tämä kävi isänsä kimppuun täydellä vakaumuksella. Llianjinin piti räpytellä silmiään, kun hän näki tikareiden lentävän takaisin Lalfarin käsiin, epäillen oliko tuo peitellyt jopa jotain maagisia lahjoja heiltä.
Sitten Vildar näytti kääntävän katseensa hänen ja Aleon suuntaan, ja hetkeäkään epäröimättä tuo sinkosi mahtia kihisevän ammuksen heitä kohti. Llianjin ehti vain tapailla tervettä kättään korkeammalle, torjuvien loitsujen ollessa pelkkä kaukainen haave hänen mielessään. Sitten hän kuuli Aleon äänen viereltään, ja niitä totellen kuolettava tulikehä käännähti ympäri ja ampaisi ohut savujuova perässään takaisin Vildaria kohti. Llianjin henkäisi nähdessään Lalfarin yhä Vildarin vierellä, mutta ei ehtinyt tekemään mitään. Vildarin oma loitsu räjähti tämän omalle naamalle, ja jälleen kuuma ilma pakotti Llianjinin kääntämään katseensa.

Äristen Llianjin tarttui toiseen käteensä, ja puristi silmänsä kiinni. Pelkkä sormien liikuttaminen tuntui painavan kaiken käden sisällä pois paikoiltaan, mutta nyt vanha haltia viis veisasi. Jos hänen piti antaa kätensä Ion, Lalfarin ja Ezramin hengen edestä, olkoon niin!
Ärähtäen Llianjin pakotti kätensä takaisin nyrkkiin, taivuttaen uppiniskaisen lihan ja luun tahtonsa alle, ja yllättäen kipu alkoi hälvenemään. Se oli yhä läsnä, tylppänä jomotuksena, mutta nyt hän saattoi keskittää mielensä taisteluun. Tempaisten sauvansa maasta Llianjin astui esiin puun takaa, ja etsi katseellaan Vildaria.
Kullanväristä haarniskaa ei näkynyt missään.
Nostaen sauvansa valmiiksi yllätyshyökkäysten varalle Llianjinin katse pyyhki pitkin aukiota, löytämättä kuitenkaan Vildaria. Kaikeksi onneksi Io, Lalfar kuin Ezramkin näyttivät olevan hengissä, ja noiden aseissa olevasta verestä päätellen Vildar oli kärsinyt useamman osuman äsken.
"Mihin hän meni?" Llianjin huusi tovereilleen, kun epämiellyttävä hiljaisuus alkoi laskeutua heidän ympärilleen. Vildar ei ollut paennut, siitä Llianjin oli varma. Tämä odottaisi tilaisuutta iskeä, kun he erehtyisivät varomattomiksi...
Liikahdus metsänreunassa sai Llianjinin kohottamana kätensä ja keräämän magiaansa, mutta hän ehti nähdä vain yksinäisen nuolen surahtavan ilman halki puiden oksistoon. Hän ei kuullut osumaa, mutta Vildarin äänen sitäkin selkeämmin, ja hämmentyneenä Llianjin katsahti kun puiden seasta astui esiin haltia, kädessään viritetty jousi. Lin, Rheanhaltia jonka he olivat jättäneet jälkeensä aavikolle, seisoi jälleen heidän edessään. Tämä totesi ettei selityksiin olisi nyt aikaa, ja siinä Llianjin oli samaa mieltä, tosin vain koska Vildar oli edelleen uhkana. Kääntyen kohti suuntaa, jossa Vildarin piilopaikka oli, Llianjin kuuli terävän paukahduksen lehtien seasta. Terävä, miltei napsahtava ääni, jonka jäljessä pöllähtävä valkea savupilvi vihjasi liuskekiveen. Näemmä Lin oli valmistautunut tähän taisteluun huolellisesti.
Kullankeltainen haarniska kavalsi Vildarin hahmon tämän pudottautuessa vaivalloisesti maanpinnalle, ja tätä vastaan kiiruhti jo ensimmäinen heistä. Llianjin päätti pelata varman päälle, ja loitsi:
"Olm – Na’ir – Z’n – A’m!"
Nopeuttava loitsu asettui käsiin ja jalkoihin, tukien ja ohjaten miekkaa käyttelevää kehoa nopeammaksi. Vildar oli kenties vahingoittunut, mutta nyt oli käytettävä kaikki etu joka vai osui kohdalle. Pidellen loitsua keskitettynä Llianjin kiersi keskemmälle, nähdäkseen Vildarin paremmin. Tuo taisteli vain yhdellä kädellä, ja alkoi jäädä jälkeen. Llianjin irvisti kiihkeästi, toivoen jokaisen vaihdetun iskun johtavan heidät lähemmäs voittoa. Mutta sitten jokin muuttui Vildarin liikkeissä. Tämä ei varonut kättään, ja yllättäen tarttui sillä läheiseen puuhun. Vaikka Llianjin oli äsken kamppaillut kivun läpi, ei tuollaisen olisi pitänyt olla mahdollista miehen haavojen takia. Hento hohde Vildarin vyöllä paljasti syyllisen, ja sähähtäen harmista Llianjin vilkaisi Taenyatharia kohti. Hän oli luullut, että lohikäärmeet olisivat pitäneet toisensa aisoissa, mutta näemmä nuo antoivat asian lipsua miten tahtoivat. Vildar ei näyttänyt olevan asiaan tyytyväinen, mutta sekä Servethor että Taenyathar näyttivät vähät välittävän heidän mielipiteistään. Nuo keskittyivät lähinnä toisiinsa, ja siihen aikakausia vanhaan kaunaan jota he kantoivat välillään.
Llianjin kuuli Vildarin sanoissa hermostuttavan lopullisen sävyn, ja näki kuinka tuo seisoi rentona heidän edessään. Ennen kuin vanha haltia ehti huutaa käskyn käyttää hetki hyväksi ja iskeä, avasi Vildari silmänsä uudelleen. Ja nyt niiden katse oli paitsi vieras, niin myös käsinkosketeltavan pistävä. Ääni, joka heitti heille haastavat sanat, oli yhtä aikaa Vildarin ja Servethorin, niiden sulautuessa toistensa päälle kuten lohikäärmeen mielikin näytti sulautuneen Vildarin kanssa. Llianjinin niskavillat nousivat pystyyn, ja hänen äänessään oli hiipivä paniikki kun hän huusi:
"Väistä, nopeasti!"
Uskaltaen antaa vain sydämenlyönnin verran aikaa toverilleen astua pois tieltä Llianjin päästi aiemman loitsunsa raukeamaan tyhjiin. Ja syösten mahtinsa räjähtävästi sauvansa läpi lausui uudet loitsuriimut:
"Oz’z – Ti’m – Z’n – A’m!"
Valkohehkuinen salama sinkoutui ilman halki Vildaria kohti, leimahtaen kirkasta valoa ja jyrähtäen sitten korviahuumaavasti. Llianjinin hiukset ja vaatteet kihisivät pienten sähköpurkausten jäljiltä, ja heilauttaen sauvansa kärjestä nousevan katkun pois hän valmistautui uuteen iskuun. Joko omaansa, tai sitten Vildarin vastahyökkäykseen.
User avatar
Anlie
Posts: 194
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Ajan miekka

Post by Anlie »

Vildar ei päästänyt äännähdystäkään ja Io alkoi epäillä osuiko hän lainkaan. Mistä hän tiesi mitä kultahaarniskoitu mies pystyi taikavoimillaan väistämään. Vildar perääntyi, mutta Io seurasi tiiviisti perässä. Hiljaisuudesta ja tutkimattomasta ilmeestä huolimatta Io seurasi miten tämän haarniskan välistä valui norona verta. Hänen iskunsa oli varmasti mennyt perille, Vildar vuosi verta ja hän voisi vielä saada läpi toisenkin... ja samassa Vildar oli kadonnut hänen edestään. Ioachimin isku halkaisi tyhjään suhahtaen ilmaa ja hän kuuli miten hänen vastustajansa lausui loitsuriimuja, nyt Ion takana. Ioachim ehti puoliksi kääntyä ja nähdä Vildarin virneen, kunnes kaikki peittyi pimeyteen. Vaistomaisesti Io kohotti miekkansa puolustukseen, yrittäen kuunnella askelia ja painaa taka-alalle mieleen hiipivän paniikin. Jos hän ei näkisi, miten hän voisi taistella? Jostakin hänen edestään kuuluivat nopeat askeleet puulla ja tömähdys, Io otti muutaman varovaisen askeleen eteenpäin, mutta pimeys ei kaikonnut. Oliko Vildar paennut?

”Jumalten tähden”, Io irrotti toisen kätensä miekkansa kahvalta ja kosketti silmiään. Olivat ne sentään vielä paikallaan. Hän pyörähti paikallaan ympäri yrittäen tarkentaa johonkin pimeydessä tai kuulla oliko Vildar vielä samalla aukealla hänen kanssaan. Etäämmältä kuului Lalfarin puhetta – ja Vildarin vastaus. Kädet hikoillen Io askelsi eteenpäin, miltein kompastuen omiin askeliinsa oksien ja puunsirpaleiden keskellä, taistellen oman kasvavan paniikkinsa kanssa. Kipu hänen selässään tuntui yltyvän. Jostakin hänen oikealtaan kuului muitakin ääniä – Aleo ja Llianjin? Mutta missä Ezram oli, ei kai Lalfar ollut yksin Vildaria vastassa?

Vihdoin Io törmäsi kaatuneeseen puunrunkoon alueen reunalla ja tunsi kuuman löyhähdyksen kasvoillaan ja pian sen jälkeen Lalfarin huudon. Io tarttui puunrunkoon kavutakseen sen päälle ja ponnistaessaan tajusi äkisti että näkikin edessään oksan johon tarttua. Hän naurahti ääneen – helpotuksesta ja mitätöidäkseen äskeisen kauhunsa – ja hypäsi alas rungolta seuraavalle aukealle, jolla kaikki hänen toverinsa tähyilivät ympärilleen etsien jälleen kadonnutta vastustajansa. Tömähdys sai Ion irvistämään, mutta onneksi kaikki vaikuttivat vielä ainakin päällisin puolin olevan yhtenä kappaleena. Kipukin varmasti helpottaisi kunhan hän saisi rengaspaitansa pois selästään, kamppailu ei varmasti ollut vielä ohi, eikä heillä ollut aikaa tuhraan valittamiseen.

Kaikkien katseet tuntuivat ensin kääntyvän ensin toiseen metsän reunaan puheen perässä ja sitten toiseen reunaan äkillisen liikkeen seurauksena. Lin oli elossa ja seurannut heitä – vaistomaisesti Io vilkaisi Lalfaria, jonka typertyneisyydessään ei ainakaan samoin tein syöksynyt haltiamiehen kimppuun. Ioachim nyökkäsi lyhyesti Linin sanoille ja kiinnitti katseensa tiukasti metsän toiselle laidalle. Äkillinen pamahdus sai Ion jo odottamaan jonkun syöksyvän oksien lomasta heidän kimppuunsa, mutta hetkeen ei tapahtunutkaan mitään, kunnes Vildar hyppäsi alas oksilta, miekka nyt oikeassa kädessään, vasen luonnottomasti roikkuen. Io lähti juoksuun aukion toiselta laidalta Ezramin perään ja kaarsi Vildarin kimppuun vastakkaiselta laidalta. Jotenkin tämä pystyi yhdelläkin kädellä pitämään heidät loitolla, mutta Ioachim alkoi luottaa siihen ettei tämä pitkään voisi pitää heitä molempia kurissa. Vildarin keskityessä Ezramin lyönnin torjumiseen, Io tähtäsi iskun kohti tämän kaulaa ja ärähti turhautuneena kun Vildar viime hetkellä nykäisi niskansa pois hänen miekkansa reitiltä.

Vildarin kaatuessa taaksepäin Io oli miltein varma ettei hän saisi enää asentoaan korjattua, mutta tämän aiemmin hyödyttömänä roikkunut vasen käsivarsi pitikin ja Ion alas kohdistettu lyönti söikin lihan sijasta ruohoa. Hehku Vildarin vyötäröllä ja tämän pettynyt ärähdys sai Ionkin tajuamaan että taistelu ei ollut edennyt sovitun mukaisesti. Io seurasi kun Taenyathar ja Servethor väittelivät kuin hänen pienet siskonpoikansa kuka oli tehnyt ja mitä ja kumpi ensin, eikä voinut uskoa korviaan miten nämä päätyivät mitätöimään kaiken aiemman puhumansa muutamalla lauseella. Ja miten Vildar myöntyi siihen. Elleivät Ion niskavillat olisi palaneet karrelle jo aiemmin, olisivat ne sojottaneet pystyssä. Jokin Vildarin äänessä yllytti Ioa ottamaan askeleen taaksepäin, mutta tämä pysyi itsepäisesti paikallaan. Kun Vildar avasi uudelleen silmänsä ja puhui, Io otti ne askeleet täysin vaistomaisesti. Llianjin heidän takanaan käski väistämään, eikä Io jäänyt odottelemaan mitä maagikko aikoisi paiskata Vildaria kohti, vaan pyörähti entistä kauemmas miehestä. Salama rätisi hänen ohitseen ja Ioachim otti jälleen puolustusasennon. Miten ihmismuotoista lohikäärmettä vastaan taisteltaisiin? Io etsi Ezramin katsetta ja vain toivoi ettei kauhu ollut hiipinyt myös hänen ilmeeseensä, vaikka se hänen ajatuksiaan jo varjostikin.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Ajan miekka

Post by Kide »

Ezramin könytessä puunrungon yli ja taistellessa kuumeisesti joka paikkaan takertuvia oksia vastaan, hän ehti juuri näkemään kuinka Ioachimin miekka tapaili lihaa ja verta. Voitonriemuinen älähdys pakeni hänen kurkustaan vain korvaantuakseen heti turhautuneella murinalla. Taikatemppujensa takia Vildar oli silmänräpäyksessä paennut ja näytti vieläpä olevan kunnossa. Oikeassa, rehellisessä taistelussa Ioachim olisi repinyt tuon niljakkeen kappaleiksi vaivatta ja se näytti ajavan tuon surkimuksen vilppiin. Kiukku näytti vetreyttävän vanhan miehen jäykkiä ja kipeitä lihaksia ja viimein Ezram mätkähti pehmeästi ruohikolle rungon toiselle puolen, taisteluareenalle.
Vanha sotilas joutui tosissaan hillitsemään itseään, kun hän todisti Vildarin seuraavaa raukkamaista ratkaisua, joka sai Ioachimin hoipertelemaan taaksepäin sekavana. Ezram oli jo aikeissa vaihtaa suuntaa ja lähteä nuorukaisen avuksi, mitä ikinä hänelle olikaan juuri tehty, mutta näyttäessä siltä, ettei Ioachim ollut varsinaisesti loukkaantunut ja Vildar oli juuri saanut uuden vastustajan, joka voisikin pian loukkaantua, Ezram jatkoi hidasta kulkuaan. Hän seurasi mielenkiinnolla isän ja tyttären sananvaihtoa ja sai onnekseen huomata, että ainakin tytär oli kehittänyt isäänsä vahvemman luonteen. Vaikka olikin varas, Lalfar keräsi juuri Ezramin kunnioituksen. Vaati todellisia sisäisiä voimia pystyä käymään omaa vertaan vastaan, vaikka tämä olisikin mielensä menettänyt. Varsinkin, kun Ezramin epäilysten mukaan Lalfarin oikea isä oli edelleen tuolla jossain pinnan alla ja tämäkin vain yksi hemmetin taikatemppu, jolla hänen mieltään ohjailtiin. Kuinka ikinä sellainen sitten toimikin.
Yllätyksekseen Ezram huomasi myös Lalfarin turvautuvan temppuihin, jollaisia hän ei edes ollut tiennyt nuorelta naiselta löytyvän. Vaan tässä tilanteessa Ezram oli siitä vain tyytyväinen; saipahan Vildar takaisin samaa sontaa, jota muita kohti kylvi. Näppärät tikarit jäivät lopulta voimattomiksi Vildarin käsittelyssä ja tilanne kääntyi juuri siihen mitä Ezram oli pelännyt. Hän pisti juoksuksi ennen kuin Lalfarille kävisi roikottelua pahemmin. Miehen matkan pyäsyttivät kuitenkin Vildarin pahaa enteilevät sanat ja niiden jatkeena muodostuva tulipallo, jonka lämmön Ezram tunsi jopa pitkälle Vildarin taakse. Ruskeat silmät hamuilivat siristellen metsän reunaa, jonne tuo valtava, kaiken polttava pyörre suuntasi ja kuten Ezram oli pelännytkin, siellä vastassa seisoivat heidän haltiaystävänsä. Aleon vahvat, mutta Ezramille täysin käsittämättömät sanat kaikuivat tulen huminankin läpi aina räjähtäneelle aukiolle asti ja tulipallo vaihtoi suuntaansa. Ezram heittäytyi maahan ja suojasi päätään tietäen, ettei ehtisi alta pois. Hän saattoi vain toivoa, että tästä ei Vildarkaan loitsisi itseään pois vaan käristyisi yhtä pysävästi tuhkaksi kuin hänkin tulisi palamaan. Mutta allehan jäisi myös Lalfar, Ezram oivalsi hädissään ja vastoin järkeään kääntyi katsomaan kuolemanpyörrettä ja sen alle ensin jäävää parivaljakkoa kohti. Vaan vieläkin Vildar vältti Dezijarin luisevat sormet ja siinä sivussa pelasti myös tyttärensä ja tietämättään Ezraminkin.
Ezramin noustessa ruohoa ja lehtiä varisten uhkarohkea Lalfar oli käynyt jo toimeen. Hetkellinen kuolemanpelkokaan ei ollut saanut naista lamaantumaan, vaan tyttärensä kädestä Vildar joutui ähkäisemään kivusta. Yhtä aikaa Lalfarin sanojen kanssa Ezram ampaisi jo matkaan ja antoi koko painonsa ja vauhtinsa voimalla miekkansa upota kultaisen haarniskan saumasta suoraan Vildarin lihaan.
Oliko tämä tottakaan? Oliko hän tosiaan onnistunut osumaan tuohon kieroilijaan ennen yhtäkään kaiken päälaelleen kääntävää taikaa? Siltä näytti, mutta ihmisyyden rajoja rikkoen Vildar puski tämänkin kivun ja haavoittumisen läpi liikkeelle ja pakotti Ezramin irrottamaan otteen miekastaan yllättävällä vastaiskulla. Ezram tuijotti täysin ymmällään, hengittämättä, kun Vildar veti hänen miekkansa irti omasta lihastaan ääntäkään päästämättä. Ei tuo voinut olla ihminen vaan Dezijarin suora perillinen, jonka miekkaa pitelevä käsi näytti jo olevan kuoleman hallussa. Vaan mikä ikinä Vildar olikaan, niin samassa hän taas oli poissa.

Sen täytyi tosiaan olla tuo miekka, Ezram hämmästeli, kun Vildar ilmestyi täysin kunnossa jokusen jalan päähän. Ei se ollutkaan tuo Severethi – mikä ikinä olikaan – pallossaan, joka Vildaria tuki, vaan tuo hemmetin ase. Ne kaikki tarinat... Nekö tosiaan olivat totta?
Hämmästelyyn ei jäänyt aikaa Vildarin yhtäkkiä rynnistäessä Ezramia päin. Vanha soturi veti nopeasti tikarin saappaanvarrestaan ja lennätti sen Vildarin Ajan Miekkaa pitelevää kättä kohti. Tai ainakin sitä kohtaa kohti, josta Vildarin olisi pitänyt samassa juosta. Vaan mitä vielä, samassa tuo lurjus lensi jo ilmassa eikä Ezram ehtinyt kuin ähkäistä jälkikäteen saappaan jysähtäessä ilkeästi hakemaan lisävauhtia hänen olkapäästään.
"Pahoitteluni, Ioachim", Ezram huikkasi nuorukaisen suuntaan, jonka saappaankärkien lähelle hänen tikarinsa lento oli päättynyt. Vildarin kadottua oksistoon Ezram meni poimimaan miekkansa ja matkalla tarjosi kättä Lalfarille auttaakseen tämän pystyyn.
"Hienosti toimittu. Uhkarohkeasti, vaan hienosti", Ezram totesi naiselle ja kääntyi sitten uudestaan katsomaan Ioachimin suuntaan. "Kaikki hyvin? Valmiina jatkamaan?" Ezramilla ei ollut hajuakaan miten, mutta sen hän nyt itselleen vannoi, että polttaisi vaikka koko metsän tuhkaksi saadakseen tuon pelkurin alas ja taistelemaan.
"Otetaan siltä se hemmetin miekka pois ja katsotaan onko se sitten enää niin kovaa poikaa", Ezram sanoi hiljempaa Ioachimille hetken päästä, heidän kohdatessaan aukiolla yhtä odottavaisina seuraavasta kuin kaikki muukin.

Apua he saivat täysin odottamattomalta taholta, mutta juuri nyt mikä tahansa apu oli hyväksyttävä. Onneksi muutkin näyttivät olevan samaa mieltä.
Kun Vildar oli savustettu alas oksistosta, lähtivät Ezram ja Ioachim kuin yhdestä merkistä matkaan, vaan jälleen kerran taistelu otti odottamattoman käänteen. "Sinä saamarin liskonniljake", Ezram murisi hampaidensa välistä hiljaa Servethorin puututtua peliin.
Syyttelyitä lensi edes takaisin, kunnes Vildar ja hänen suomuinen ystävänsä kuulostivat pääsevän jonkinlaiseen sopuun. Ezram ei ensin ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa, mutta nähdessään Vildarin uuden, entistä häijymmän katseen ja nuo luonnottomat silmät, hän värähti inhosta ja nyt myös terveestä pelosta. Ezramin oli ehkä myönnettävä, että nyt tarvittaisiin muutakin kuin kiiltävää terää ja Llianjinin huudon johdolla hän hyppäsi enemmän kuin mielellään vauhdilla kauemmas. Hänen ja Ioachimin katseet kohtasivat viimeisten salamansäikeiden yli yhtä epäuskoisina ja yhtä pelokkaina, sama kysymys molempien mielessä.
Mitä nyt?
Locked