//Hitusen ehkä epäreilua, kirjoittaa omasta hahmostaan, mutta en keksinyt minne muualle tämän luovuuden purkauksen laittaisi. Nauttikaa siis, lyhyestä katsauksesta Llianjinin nuoruuteen//
Nuotiot loistivat leveän mäen päällä kuin pienet majakat, niiden valon tuikkiessa vieressä alkavan metsän yli aina sen takana odottavan Amalthen - järven laajalle ulapalle. Sotilaat olivat asettuneet jo paikoilleen, muutamien seistessä vartiossa pienen leirin reunamilla, ja muiden keskittyessä kevyisiin töihin. Jotkut hioivat aseitaan tai korjailivat parhaalla osaamisellaan nahkahaarniskojensa saumoja. Muutaman tulen yllä porisi laihaa illallista, kuivakorpuista ja riistasta tehtyä muhennosta, jota kuitenkin odotettiin kieli pitkällä. Ryhmänjohtajana toiminu aliupseeri oli pitänyt marssia yllä jo kaksi päivää, mutta viimein he olivat perillä. Miehille oli kerrottu, että he odottaisivat täällä, kunnes heidän osastonsa doyja ehtisi paikalle vahvistusten kanssa. Hän ei ollut antanut paljoakaan huomiota Sylorille, tai kirjaan jota mies piteli aina kädenmitan päässä. Ei, aliupseerin näkemys oli käytännöllinen; he olivat suorittaneet tämän eriskummallisen tehtävän vuorilla, ja nyt he voisivat viimein palata osaksi suurempaa joukko-osastoa. Tämänhetkisessä sotatilanteessa heidän pieni joukkonsa vältti kyllä huomiota, mutta olisi tyystin suojaton jos joku toinen osapuoli saisi vihiä heistä.
Viileä syysilma tuntui raukealta leirin yllä, jopa kaikki keskustelu oli hillittyä ja väsyneen kuuloista. Korjaten silmilleen vetämäänsä kypärää paremmin Llianjin irvisti jalansyrjän hiertäessä kengän sisäpintaa vasten. Sama kipu oli tuntunut koko päivän, kun nuori haltia oli yrittänyt parhaansa mukaan pysyä marssissa mukana. Onneksi hänen valepukunsa oli pitänyt, eikä kukaan ollut yllättynyt uudesta naamasta joukossaan. Mutta nyt Llianjinin mitta oli täysi, ja hän katsoi olevansa tarpeeksi lähellä Metiksen kokouspaikkaa. Mitä nopeammin hän hoitaisi tehtävänsä ja poistuisi paikalta, sitä turvallisempi. Muuten Sylor voisi kadota suuremman armeijan sekaan, ja silloin Llianjin olisi jumissa kenties kuukausia muiden sotilaiden keskellä.
Heti kun Llianjin oli saanut telttansa pystyyn hän oli kävellyt verkkaisesti leirin poikki. Hän ei vaivautunut ottamaan tavaroita teltasta, ne olisivat vain turhaa painolastia. Kukaan ei ollut tällä kertaa kärttämässä häntä noppapeliin tai jakamaan viinapulloa nuotiolla, vaan kaikki olivat tyytyväisiä omissa oloissaan. Harppoen leirin syrjälle Llianjin suuntasi sille teltalle, jossa tiesi Sylorin tällä hetkellä olevan. Jos mies oli unessa, tämä olisi helppoa. Jos taas ei…
Kuten aiemmin, Llianjin seuraisi vaistoaan ja päättäisi sitten mitä teki. Teltan oviläppä paljasti että sisällä oli pieni kynttilänvalo, ja terästäytyen Llianjin astui sisään.
Köyhä sisusta käsitti vain tukipuusta roikkuvan lyhdyn, pienen jakkaran ja kokoon käärityn makuualustan. Llianjinin katse kiinnittyi niin ahnaasti alustan päälle asetettuun kirjaan, ettei hän ollut huomata Syloria polvillaan takanurkassa. Tämä puristi juuri pölyn tahraamaa vettä kankaasta, jolla näemmä oli peseytymässä. Miehen ylävartalo oli paljas, punertavan kaavun hihojen roikkuessa vyötäisille sidottuna. Hänen päänsä kohosi, ja kiharat mustat hiukset olivat yhä märät kun hän vilkaisi Llianjinia kohti:
“Eikö täällä ole hetkeäkään rauhaa suvaittu? Jos aliupseerilla on asiaa, niin sano että joutuu odottamaan hetken. En kestä enää tätä maantiepölyä ihollani…”
“Minä olen täällä samasta syystä kuin sinä, Sylor, ja sillä ei ole mitään tekemistä noiden hölmöjen sotilaiden kanssa.”
Sylor jäykistyi, ja rätti putosi maahan unohdettuna. Hitaasti, miltei vaanivan varovasti, mies kohottautui jaloilleen ja pyyhkäisi hiukset silmiltään. Llianjin näki että tämä tarkasteli häntä tiukasti, etsien syytä noin tuttavallisille sanoille. Ja kun oivallus viimein näkyi Sylori silmissä, ei nuori haltia voinut olla hymyilemättä pienesti.
“...Miten pitkään….?” Sylor kysyi matalasti, vetäen riuskasti kätensä kaavun hihoista läpi. Kalpea kaistale vaaleaa rintakehää näkyi edelleen, mutta mies ei välittänyt.
“Siitä alkaen, kun onnistuit tapattamaan ne kolme lumivyöryyn,” Llianjin totesi, hakien reaktiota syytökselleen. Sylor ei tarjonnut sellaista, joten hän vain lisäsi: “Olin tosin jo valmistautunut että huomaisit minut siellä solassa, mutta näemmä löytösi pisti pääsi pyörälle. Olen käytännössä kävellyt varjosi päällä, etkä ole huomannut mitään”
Nyt Syloran ilme tiukkeni, ja hänen silmänsä välähtivät ärtyneesti.
“Mitä sinä haluat?” hän kysyi hampaidensa välistä. Llianjin vain osoitti kirjaa kohden, ja kuin käskystä Sylor astahti lähemmäs sitä.
“Tämän ei tarvitse olla vaikeaa, Sylor. Vien kirjan sinne, minne se kuuluu, ja asia on sillä selvä,” Llianjin sanoi. Sylor päästi kuivan naurahduksen:
“Ai että tuota sinun asennettasi, ihan kuin antaisin sinun viedä sen minulta tuosta vain.”
“Väitätkö että olet viemässä sitä armeijalle? Että he antavat sinulle kunniaa ja kultaa, ja paikan vierellään, kun lupailet paljastaa sen salaisuuksia heidän pikku maagikoilleen…”
“Ameija? Armeija tehköön mitä haluaa, vähät minä heistä,” Sylor sanoi tiukalla äänellä. “Heidän avullaan saatoin löytää tuon, ja nyt heidän hyötynsä on ohi.”
“Mitä sinä luulet saavasi tuolla aikaan? Pystytkö edes lukemaan sitä?” Llianjin tiukkasi. Sylorin kasvoille nousi pieni, mutta iloton hymy.
“Aika opettaa, kuten meille niin usein sanottiin. Minä opin kyllä, ja sen jälkeen maagikot tulevat kiipeämään toistensa yli päästäkseen minun oppiini.”
Llianjin tuhahti halveksuvasti, hän ei kyennyt kuvittelemaan Syloria ikinä tilanteessa, jossa tämä jakaisi mitään vapaaehtoisesti muille. Mutta samalla mies jatkoi, katseessaan ilke polte:
“Luuletko että haluan edes harkita muita vaihtoehtoja? Metis on jo näyttänyt, mihin siitä on, ja minun kunnianhimoni on enemmän kuin sen pehmeä pikku sisäpiiri sallisi.”
“Oliko sinun kunnianhimosi Telvanin hengen arvoinen?” Llianjin ärähti, ja hetkellisesti viha pääsi pinnalle. Purren kieleensä hän hillitsi itseään, mutta Sylorin vain kohauttaessa olkapäitään Llianjinin sisu kuohahti uudelleen.
“Kuka tässä tilanteessa lausuu säännöt? Hän oli tielläni, eikä minua kiinnosta mitä Metiksessä ajatellaan. Olen kasvanut heistä omilleni, toisin kuin sinä.”
Llianjin kiristi hampaitaan, mutta pakotetun tasaisesti lausui:
“Olit vielä Metiksen jäsen, kun veit hänen henkensä. Tämä on Metiksen asia, joten he saavat päättää mitä sinulle tapahtuu…”
“Sinua lellivät typerykset eivät ole nyt täällä, eikä kenenkään tarvitse siis kuunnella sinun käskytystäsi!” Sylor sähähti.
Llianjinin silmät kapenivat, ja Sylor tuijotti häntä katse tihkuen halveksuntaa. Sitten, mustatukkainen miekkonen käännähti kirjaa kohti, ja Llianjin astui välittömästi lähemmäs
Molemmat nostivat kätensä vaistomaisesti valmiuteen, ja heidän välilleen kohosi samanlainen jännite kuin teräs olisi juuri vedetty näkyviin.
Sylorin silmät liikkuivat merkitsevästi teltan oviläppää kohti, ja hänen ilmeensä oli jännittynyt tiukan vakavaksi.
“Sinä et halua tehdä tätä, Llianjin.”
Nuoren haltian huulet olivat puristuneet yhteen, ja silmissään horjumaton katse hän vastasi:
“Kokeile sitä, Sylor, niin näet ajattelenko samoin.”
He seisoivat vastakkain muutaman sydämenlyönnin mittaisen hetken, jonka aikana molemmat päätyivät samaan lopputulokseen.
Neuvottelu oli nyt ohitse.
Epäonnistuminen (Llianjin Shalheira)
-
- Rakuza
- Posts: 652
- Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm
-
- Rakuza
- Posts: 652
- Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm
Re: Epäonnistuminen (Llianjin Shalheira)
Sylor käännähti ja tavoitteli kirjaa käsiinsä. Mutta hänen jalkansa eivät ehtineet ensimmäiseen askeleeseen ennen kuin Llianjin syöksyi koko painollaan häntä päin ja molemmat kaatuivat yhtensä sekamelskana pölyiseen maahan. Llianjin yritti kaapia otetta Sylorin kostean liukkaasta kaulasta, samalla kun Sylora yritti ähisten työntää hänen kasvojaan kauemmas ja päästä pois selältään. Kamppailu oli kiihkeä, kummankin osapuolen taitamattomuuden takia he eivät tuntuneet pääsevän toisistaan irti.
Sylor sähisi sylkien puolittaisia kirouksia, mutta sitten Llianjin kuuli niiden lomasta jotain mikä sai hänen vatsansa putoamaan kuin lyijypaino. Paiskaten kätensä viileille huulille Llianjin yritti estää vastustajaansa saamasta loitsunsa loppua kuuluviin, mutta äkkiä hänen päänsä nykäistiin taaksepäin tavalla, joka sai Llianjinin kiljaisemaan kivusta. Sylora repäisi voimakkaammin kiinni ottamistaan hiuksista, ja Llianjinin selän taipuessa kipeästi hän rojahti kauemmas hamuten irti otetta, joka tuntui repivän päänahankin irti mukanaan. Vaan tuskallinen veto irtosi itsestään, ja tumma hahmo syöksyi Llianjinin ohitse. Räpytellen kivun kyyneleitä silmistään Llianjin haki katseensa puoliavonaiseen oviläppään, jonka takana leiritulen hehkua kehysti saapuneen yön pimeys. Llianjin vääntäytyi polvelleen ja kohottaen kätensä sinkosi loitsuriimut suustaan kuin ne olisivat olleet nuolia Sylorin selkään:
“Olm - Na’ir - A’m!”
Kuin valtavan siiven heilautuksesta koko teltta tempautui irti maasta, ja lennähti Syloraa kohti. Tämä ehti kääntyä puoliksi näkemään kuinka karkea kangas laskeutui hänen ympärilleen ja paiskasi maahan kuin raskaan kämmenen isku.
Llianjin kohottautui seisomaan, viileän yöilman hivellessä hänen poskiaan ja sotilaiden hälyttyneiden huutojen kaikuessa mäellä. Mutta hän ei välittänyt kenestäkään muusta, ainoastaan maahan levinneestä kangasmytystä ja sen alla kiemurtelevasta hahmosta. Käsi koholla Llianjin käveli lähemmäs, harkiten jo miten rankaisisi Syloraa seuraavaksi, tämän hartioiden tullessa näkyviin toiselta puolelta.
“Mitä Jumalten nimessä täällä tapahtuu?” kuului sivulta, aliupseerin saapuessa paikalle viikset järkytyksestä väpättäen. Llianjin avasi suunsa käskeäkseen tätä pysymään poissa, vaan Sylora ehti ensin saadessaan toisen kätensä vapaaksi. Loitsuriimujen kannoilla ilman halki purkautui kirkas liekkivana. Llianjin horjahti askeleen huudahtaessaan kilpiloitsun suojakseen, kuuman ilman pyyhkiessä kilven reunojen yli hänen ohitseen. Ympäriltä kuului kuinka sotilaat huusivat varoituksia toisilleen, yrittäen ottaa etäisyyttä kaksintaisteluun joka näytti leviävän pian koko mäenharjan ylle. Llianjin irvisti ponnistuksesta, uskaltamatta liikkua jotta hänen keskittymisensä ei herpaantuisi. Yhtäkkiä liekit kuolivat korahtaen, ja paljastivat pystyyn päässeen Syloran. Llianjin ei edes ehtinyt huomata toimintaansa, vaan yksin vaistoillaan hän sysäsi heikon maagisen sysäyksen vastustajaansa päin. Se oli hätäinen loitsu, mutta Syloraan törmätessä se riitti tönäisemään maagikon pois tasapainosta ja keskeytti tämän riimunlausunnan. Sylora sähähti harmista, ja Llianjin vastasi uhmakkaasti ärjäisten. Maagikoiden kädet nousivat uudelleen toisiaan kohti.
Yön keskellä tuo pieni mäki näytti kuin kaaoksen myrskynsilmältä. Kekäleet ja tuoreet liekit tanssivat sen laen halki, hätääntyneet huudot puhkoivat nousevaa savua sieltä täältä. Ja kaiken keskellä seisoi kaksi maagikkoa, syösten mahtinsa toisiaan kohden niin että ilma tuntui jyrisevän heidän välillään. Llianjin kohotti vasemman kätensä sormusta, ja sanattomalla käskyllä siitä jyrähti ulos sen viimeinen, valkohehkuinen salama. Sylor kohotti kätensä, ja korviahuumaavalla räsähdyksellä hyökkäys hajosi hänen nostamaansa kilpeen. Llianjinin huulet kääntyivät häijyyn hymyyn ja levittäen käsiään hän tarttui mahdillaan kahteen lähmpiään telttakankaaseen. Huutaen liikuttavan loitsun riimut voitonriemuisella äänellä hän veti ne toisiaan kohti, tarkoituksenaan kietoa Sylor ansaan kuin verkkoon jäävän kalan. Hikikalvo Sylorin otsalla välähti liekkien hohteessa, ja hätäisesti tämä kiiruhti lausumaan omaa loitsuaan, mutta se olisi turhaa. Raskaat kankaat läiskähtivät yhteen, ja ranteen pyöräytyksellä Llianjin sotki mukana vedetyt narut toistensa lomaan viimeistelläkseen improvisoidun vankilan. Raskas mytty nuokahti ja läimähti pitkälleen maahan, eikä Llianjin nähnyt sen sisältä liikettäkään. Harppoen lähemmäs hän kuitenkin näki nopean liikkeen silmäkulmastaan, ja käännähti sitä kohti. Tulenliekkien valopiirin rajoilla viiletti tumma hahmo, toinen käsi kiertyneenä jonkin ympärille, ja loitsun nopeuttamien jalkojen liikkuessa toistensa ohi laukkaavan hevosen nopeudella. Llianjin henkäisi tajutessaan että Sylor oli onnistunut huijaamaam häntä, ja syöksyen perään hän lausui itse samaiset loitsuriimut joita tämä oli epäilemättä käyttänyt:
“Olm - Na’ir - Z’n - A’m!”
Mäki hänen allaan tuntui muuttuvan yhdeksi epäselväksi matoksi kun loitsu työnsi Llianjinin huimaan vauhtiin, mutta Syloran etumatkaa hän ei kyennyt kuromaan kiinni. Pinkoen pakoon tuo petollinen maagikko sukelsi epäröimättä metsän mustaan syvyyteen, ja vain muutaman sekunnin jäljessä Llianjin seurasi perässä.
Llianjin kuuli oman hengityksensä sysätessään lehtiä tieltään, ja terävän kivun leimahtaessa hänen kyynärpäässään nuori haltia ehti kompuroida kauemmas ettei törmännyt puunrunkoa päin. Pakottaen itsensä pysähtymään Llianjin päästi loitsun raukeamaan, ja heti hänen jalkansa tuntuivat ohikiitävästi muuttuvan painavammiksi kun magia ei niitä enää tukenut. Mutta Sylor ei myöskään voisi juosta metsän keskellä, sellaisessa vauhdissa yksi matala oksa voisi riittää murtamaan niskan.
Rämpien vyötärölle nousevien pensaiden ja käppyräisten juurten halki Llianjin yritti kuunnella suuntaa, jossa hänen vastustajansa liikkuisi, mutta totesi oman mekastuksensa tekevän sellaisen mahdottomaksi.
Kuinka Llianjin manasikaan Sylorin luonnonomaista kykyä liikkua luonnon keskellä! Juuri nyt hän olisi vaihtanut heidän yhteiset metsäretkensä tilaisuuteen törmätä tuohon petturiin tässä pimeydessä!
Oivallus tuli yllättäen ja pyytämättä, niin yksinkertaisena että Llianjin seisahtui paikoilleen sen vuoksi. Kohottaen päätään hän kuunteli vielä kerran, ja havaiten vain yön ääniä ympärillään kohotti kätensä.
Sylor sähisi sylkien puolittaisia kirouksia, mutta sitten Llianjin kuuli niiden lomasta jotain mikä sai hänen vatsansa putoamaan kuin lyijypaino. Paiskaten kätensä viileille huulille Llianjin yritti estää vastustajaansa saamasta loitsunsa loppua kuuluviin, mutta äkkiä hänen päänsä nykäistiin taaksepäin tavalla, joka sai Llianjinin kiljaisemaan kivusta. Sylora repäisi voimakkaammin kiinni ottamistaan hiuksista, ja Llianjinin selän taipuessa kipeästi hän rojahti kauemmas hamuten irti otetta, joka tuntui repivän päänahankin irti mukanaan. Vaan tuskallinen veto irtosi itsestään, ja tumma hahmo syöksyi Llianjinin ohitse. Räpytellen kivun kyyneleitä silmistään Llianjin haki katseensa puoliavonaiseen oviläppään, jonka takana leiritulen hehkua kehysti saapuneen yön pimeys. Llianjin vääntäytyi polvelleen ja kohottaen kätensä sinkosi loitsuriimut suustaan kuin ne olisivat olleet nuolia Sylorin selkään:
“Olm - Na’ir - A’m!”
Kuin valtavan siiven heilautuksesta koko teltta tempautui irti maasta, ja lennähti Syloraa kohti. Tämä ehti kääntyä puoliksi näkemään kuinka karkea kangas laskeutui hänen ympärilleen ja paiskasi maahan kuin raskaan kämmenen isku.
Llianjin kohottautui seisomaan, viileän yöilman hivellessä hänen poskiaan ja sotilaiden hälyttyneiden huutojen kaikuessa mäellä. Mutta hän ei välittänyt kenestäkään muusta, ainoastaan maahan levinneestä kangasmytystä ja sen alla kiemurtelevasta hahmosta. Käsi koholla Llianjin käveli lähemmäs, harkiten jo miten rankaisisi Syloraa seuraavaksi, tämän hartioiden tullessa näkyviin toiselta puolelta.
“Mitä Jumalten nimessä täällä tapahtuu?” kuului sivulta, aliupseerin saapuessa paikalle viikset järkytyksestä väpättäen. Llianjin avasi suunsa käskeäkseen tätä pysymään poissa, vaan Sylora ehti ensin saadessaan toisen kätensä vapaaksi. Loitsuriimujen kannoilla ilman halki purkautui kirkas liekkivana. Llianjin horjahti askeleen huudahtaessaan kilpiloitsun suojakseen, kuuman ilman pyyhkiessä kilven reunojen yli hänen ohitseen. Ympäriltä kuului kuinka sotilaat huusivat varoituksia toisilleen, yrittäen ottaa etäisyyttä kaksintaisteluun joka näytti leviävän pian koko mäenharjan ylle. Llianjin irvisti ponnistuksesta, uskaltamatta liikkua jotta hänen keskittymisensä ei herpaantuisi. Yhtäkkiä liekit kuolivat korahtaen, ja paljastivat pystyyn päässeen Syloran. Llianjin ei edes ehtinyt huomata toimintaansa, vaan yksin vaistoillaan hän sysäsi heikon maagisen sysäyksen vastustajaansa päin. Se oli hätäinen loitsu, mutta Syloraan törmätessä se riitti tönäisemään maagikon pois tasapainosta ja keskeytti tämän riimunlausunnan. Sylora sähähti harmista, ja Llianjin vastasi uhmakkaasti ärjäisten. Maagikoiden kädet nousivat uudelleen toisiaan kohti.
Yön keskellä tuo pieni mäki näytti kuin kaaoksen myrskynsilmältä. Kekäleet ja tuoreet liekit tanssivat sen laen halki, hätääntyneet huudot puhkoivat nousevaa savua sieltä täältä. Ja kaiken keskellä seisoi kaksi maagikkoa, syösten mahtinsa toisiaan kohden niin että ilma tuntui jyrisevän heidän välillään. Llianjin kohotti vasemman kätensä sormusta, ja sanattomalla käskyllä siitä jyrähti ulos sen viimeinen, valkohehkuinen salama. Sylor kohotti kätensä, ja korviahuumaavalla räsähdyksellä hyökkäys hajosi hänen nostamaansa kilpeen. Llianjinin huulet kääntyivät häijyyn hymyyn ja levittäen käsiään hän tarttui mahdillaan kahteen lähmpiään telttakankaaseen. Huutaen liikuttavan loitsun riimut voitonriemuisella äänellä hän veti ne toisiaan kohti, tarkoituksenaan kietoa Sylor ansaan kuin verkkoon jäävän kalan. Hikikalvo Sylorin otsalla välähti liekkien hohteessa, ja hätäisesti tämä kiiruhti lausumaan omaa loitsuaan, mutta se olisi turhaa. Raskaat kankaat läiskähtivät yhteen, ja ranteen pyöräytyksellä Llianjin sotki mukana vedetyt narut toistensa lomaan viimeistelläkseen improvisoidun vankilan. Raskas mytty nuokahti ja läimähti pitkälleen maahan, eikä Llianjin nähnyt sen sisältä liikettäkään. Harppoen lähemmäs hän kuitenkin näki nopean liikkeen silmäkulmastaan, ja käännähti sitä kohti. Tulenliekkien valopiirin rajoilla viiletti tumma hahmo, toinen käsi kiertyneenä jonkin ympärille, ja loitsun nopeuttamien jalkojen liikkuessa toistensa ohi laukkaavan hevosen nopeudella. Llianjin henkäisi tajutessaan että Sylor oli onnistunut huijaamaam häntä, ja syöksyen perään hän lausui itse samaiset loitsuriimut joita tämä oli epäilemättä käyttänyt:
“Olm - Na’ir - Z’n - A’m!”
Mäki hänen allaan tuntui muuttuvan yhdeksi epäselväksi matoksi kun loitsu työnsi Llianjinin huimaan vauhtiin, mutta Syloran etumatkaa hän ei kyennyt kuromaan kiinni. Pinkoen pakoon tuo petollinen maagikko sukelsi epäröimättä metsän mustaan syvyyteen, ja vain muutaman sekunnin jäljessä Llianjin seurasi perässä.
Llianjin kuuli oman hengityksensä sysätessään lehtiä tieltään, ja terävän kivun leimahtaessa hänen kyynärpäässään nuori haltia ehti kompuroida kauemmas ettei törmännyt puunrunkoa päin. Pakottaen itsensä pysähtymään Llianjin päästi loitsun raukeamaan, ja heti hänen jalkansa tuntuivat ohikiitävästi muuttuvan painavammiksi kun magia ei niitä enää tukenut. Mutta Sylor ei myöskään voisi juosta metsän keskellä, sellaisessa vauhdissa yksi matala oksa voisi riittää murtamaan niskan.
Rämpien vyötärölle nousevien pensaiden ja käppyräisten juurten halki Llianjin yritti kuunnella suuntaa, jossa hänen vastustajansa liikkuisi, mutta totesi oman mekastuksensa tekevän sellaisen mahdottomaksi.
Kuinka Llianjin manasikaan Sylorin luonnonomaista kykyä liikkua luonnon keskellä! Juuri nyt hän olisi vaihtanut heidän yhteiset metsäretkensä tilaisuuteen törmätä tuohon petturiin tässä pimeydessä!
Oivallus tuli yllättäen ja pyytämättä, niin yksinkertaisena että Llianjin seisahtui paikoilleen sen vuoksi. Kohottaen päätään hän kuunteli vielä kerran, ja havaiten vain yön ääniä ympärillään kohotti kätensä.
-
- Rakuza
- Posts: 652
- Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm
Re: Epäonnistuminen (Llianjin Shalheira)
Sylor nojasi puuta vasten, puolittaisessa kyyryssä ja kirja tiukasti rintakehää vasten painettuna. Se haltia oli rämpinyt äsken yhtä äänekkäästi kuin hirvi, mutta nyt äänet olivat vaienneet. Sylor kurkisti varovaisesti puun takaa, näkemättä kuitenkaan mitään pimeyden keskellä. Mutta sama koski Llianjinia, eli miten tämä kuvitteli jatkavansa…
Puiden lomasta leimahti valkea valokehrä niin yllättäen, että Sylor horjahti kauemmas kasvojaan suojaten koska luuli olevansa hyökkäyksen kohteena. Mutta salaman sijaan hänen siristelevät silmänsä erottivat kuinka kirkas valopallo kohosi puurajaan, valaisten metsää ympärillään kuin päivällä. Valon alapuolella seisoi tuo raivostuttava haltia käsi koholla, ja tämän katseen pysähtyessä häntä kohti Sylor joutui toteamaan paljastuneensa. Ärähtäen hän syöksyi poispäin, kuullen kuitenkin Llianjinin seuraavan hänen perässään. Valokehrä seurasi loitsijaansa, jolloin Sylor joutui rämpimään aivan pimeän rajalla eteenpäin. Puut haittasivat näkyvyyttä, eikä Llianjin uskaltanut päästää keskittymistään herpaantumaan omista jaloistaan. Sitten, yllättäen, Sylor kompasteli pois puiden välistä, pysähtyen kengät ruoholla liukastellen loivalle törmälle, jonka päästä aukesi useamman metrin pudotus. Edessä aukeni Amalthen - järvi, ja sen rantaviiva kurkotteli oikealle ja vasemmalle. Sylor tapaili muutaman henkäyksen, kun Llianjin harppasi puiden välistä ja näki hänet ansassa. Nuoren haltian käsi kohosi jo uuteen iskuun, viimeisten loitsuriimujen kutsuman valkohehkuisen salaman tempoessa jo pääsyä hänen sormistaan.
Mutta sitten Sylora kääntyi, ja kohotti oman kätensä. Hän kohotti kirjan heidän välilleen kuin kilven, ja Llianjin seisahtui irvistäen ponnistuksesta. Jos vapauttaisi loitsunsa, hän tuhoaisi kirjan. Ja Sylora tiesi sen. Tämä perääntyi hitaasti taaksepäin ja katsoi haltiaa virnistys huulillaan, häikäilemätön haaste silmissään koska hän tiesi ettei Llianjin iskisi kirjan menetyksen uhalla.
Salaman kihisevä mahti sai tunnon katoamaan Llianjinin sormista, ja hänen kätensä vapisi pidätellessään mahtia. Hän päästi suustaan turhautuneen ärähdyksen ja heilautuksella vapautti salaman korkealle ilmaan, pilviä kohti. Valonvälähdys ja jyrähdys repivät rikki aukealle jo laskeutumassa olleen hiljaisuuden, ja tuossa valossa Llianjin näki Syloran astuvan vielä yhden askeleen kauemmas.
Ja horjahtavan sitten taaksepäin näkymättömiin.
Llianjin henkäisi, ja juoksi oikealle missä mäenharja laskeutui hieman loivemmin alas rantaan. Hän joutui liukumaan hyvän matkaa alas, irtonaisten kivien ja pehmeän mullan hädin tuskin hidastaessa hänen vauhtiaan. Llianjin vakuutteli itselleen, että hän pelkäsi kirjan päätyvän veteen. Mutta pieni osa hänestä tunsi kuristavaa pelkoa, että Sylora oli tällä kertaa haukannut liian suuren palan.
Jalat kipeästi tömähtäen maata vasten Llianjin pyyhki enimmät mullat housuistaan ja hölkkäsi rannalle. Savinen, tahmea hiekka reunusti järven kylmää vettä, ja Llianjinin hengitys huurusi hänen kiertäessä mäen etupuolelle. Pimeässä hän hädin tuskin näki omaa kättään, mutta hän ei uskaltanut sytyttää uutta valoa. Jos Sylor oli jollain tempulla selviytynyt, hän olisi helppo maali.
Kun kirkas punertava roihahdus syöksyi häntä päin, Llianjin oivalsi ettei sillä olisi ollut merkitystä. Sylor oli odottanut häntä, ja iskenyt kimppuun heti kun hän pääsi tarpeeksi lähelle.
Henkäisten lyhyen loitsun Llianjin tarttui mahdillaan järven veteen, ja yhtä aikaa veti sitä suojakseen ja samalla syöksyi sitä kohti. Sylorin loihtiman tulenlieksan paksuin kohta nuoli hänen kengänpohjiaan, ja nuori haltia tunsi kuumuuden korventavan selkäänsä, mutta vesiseinämä onnistui peittämään hänet juuri ja juuri. Terävä, väkivaltainen sihahdus kuului veden höyrystyessä kuumuudessa, ja pudoten kipeästi kyljelleen Llianjin kykeni ainoastaan kuromaan lisää vettä hänen ja Sylorin väliin. Tulen kirkkaus nieli hänen koko näkökenttänsä, ja aina välillä kuumuus uhkasi kurkotella häntä kohti veden kiehuessa hänen edessään. Jostain äänten takaa Llianjin kuuli Sylorin nauravan, yhä vain syösten tulta häntä kohti.
Hiki tipahteli Llianjinin kaulalla, sekä kuumuudesta kuin myös keskittymisestä kun hän vääntäytyi seisomaan. Liekit eivät vähentyneet, ne päinvastoin näyttivät kasvavan koko ajan leveämmäksi. Sylor selvästi oli pannut kaiken tämän hyökkäyksen varaan, tarkoituksenaan surmata Llianjin. Ajatukset laukaten Llianjin pohti miten voisi parantaa kilpeään, päästäkseen pois paineen alta. Mutta hän ei kyennyt hyökkäämään näkemättä Syloria, ja vesi kuumeni niin että hänen silmiään kirvelsi. Ironista, kun otti huomioon miten kylmä ilta nyt oli…
Llianjin tajusi samassa mahdollisuuden, ja myös olevansa tuomittu jos hän epäonnistuisi siinä. Antamatta aikaa epäilyksille Llianjin terästäytyi, ja nostaen molemmat kätensä huusi loitsunsa:
“S’av - Fa’er – Ti’m – Chig – A’m!”
Terävästi paukahtaen vesi alkoi jäätymään, kylmien valkeiden säikeiden punoessa itsensä vesimassa halki aina maahan asti. Llianjin tärisi rasituksesta, joka veden jäädyttäminen vaati, mutta nyt hänen suojanaan seisoi yli kaksimetrinen jääkimpale jonka läpi tulen oranssi hehku yhä välkähteli. Vaan jää ei pysyisi ikuisesti, eikä Llianjin voinut lisätä vettä siihen. Niinpä hän ärjäisi, ja liikuttavalla loitsulla paiskasi jäälohkareen poispäin tulen halki. Suoraan sinne, missä hän arveli Sylorin olevan.
Tuli ei edes kyennyt hidastamaan ammusta, joka oli suuri kuin katapultin ammus. Yön halkaisi yksi ainokainen, kimeä kiljaisu, joka katkesi jäälohkareen törmätessä Syloriin ja kaatuen tämän päälle. Kumeasti jysähtäen jää halkesi, ja pienimmät sirpaleet ropisivat veteen. Llianjin horjahti pois tasapainosta, kohottaen voimattomia käsiään suojakseen. Mutta tuli oli kuolemassa. Enää muutama pieni liekki vapisi jääpalan vierellä, ennen kuin nekin sammuivat sihahtaen ja yö oli jälleen pimeä.
Huohottaen Llianjin jäi odottamaan hetkeksi, peläten että jollain konstilla Sylor kykenisi vielä syöksemään jotain tuhoa häntä kohti. Mutta hiljaisuuden venyessä nuori haltia lähti nilkuttaen lähemmäs.
Jopa jään läpi Llianjin erotti veren punertavan värin, joka näytti peittävän lohkareen alapuolta. Nuori haltia käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin, mutta pakottautui katsomaan uudelleen löytääkseen kirjan.
Llianjinin sydän putosi, ja yrittäessään kumartua hän putosi voimattomasti polvilleen.Lohjenneen jään alla hän näki kirjan, jonka kannet olivat repeytyneet auki. Ja sisemmät sivut kytivät edelleen mustina, Sylorin tulen korventamina jotka jäämuuri oli lentomatkallaan kääntänyt takaisin.
Llianjin horjahti taaksepäin, ja vajosi istumaan pää hervottomasti rintaa vasten roikkuen. Hitaasti hän saattoi kuulla kaukaa kajahtelevat huudot leirin suunnalta. Llianjin tunsi toivottoman turhautumisen vavisuttavan sisimpäänsä, ja kahta kauheammaksi sen teki hänen voimaton kehonsa, joka ei kyennyt teoilla helpottamaan tunnetta. Istuessaan kylmässä yössä, loppuun kulutettuna ja kaikkensa antaneena, Llianjin joutui myöntämään mitä oli tapahtunut.
Hän oli epäonnistunut.
Puiden lomasta leimahti valkea valokehrä niin yllättäen, että Sylor horjahti kauemmas kasvojaan suojaten koska luuli olevansa hyökkäyksen kohteena. Mutta salaman sijaan hänen siristelevät silmänsä erottivat kuinka kirkas valopallo kohosi puurajaan, valaisten metsää ympärillään kuin päivällä. Valon alapuolella seisoi tuo raivostuttava haltia käsi koholla, ja tämän katseen pysähtyessä häntä kohti Sylor joutui toteamaan paljastuneensa. Ärähtäen hän syöksyi poispäin, kuullen kuitenkin Llianjinin seuraavan hänen perässään. Valokehrä seurasi loitsijaansa, jolloin Sylor joutui rämpimään aivan pimeän rajalla eteenpäin. Puut haittasivat näkyvyyttä, eikä Llianjin uskaltanut päästää keskittymistään herpaantumaan omista jaloistaan. Sitten, yllättäen, Sylor kompasteli pois puiden välistä, pysähtyen kengät ruoholla liukastellen loivalle törmälle, jonka päästä aukesi useamman metrin pudotus. Edessä aukeni Amalthen - järvi, ja sen rantaviiva kurkotteli oikealle ja vasemmalle. Sylor tapaili muutaman henkäyksen, kun Llianjin harppasi puiden välistä ja näki hänet ansassa. Nuoren haltian käsi kohosi jo uuteen iskuun, viimeisten loitsuriimujen kutsuman valkohehkuisen salaman tempoessa jo pääsyä hänen sormistaan.
Mutta sitten Sylora kääntyi, ja kohotti oman kätensä. Hän kohotti kirjan heidän välilleen kuin kilven, ja Llianjin seisahtui irvistäen ponnistuksesta. Jos vapauttaisi loitsunsa, hän tuhoaisi kirjan. Ja Sylora tiesi sen. Tämä perääntyi hitaasti taaksepäin ja katsoi haltiaa virnistys huulillaan, häikäilemätön haaste silmissään koska hän tiesi ettei Llianjin iskisi kirjan menetyksen uhalla.
Salaman kihisevä mahti sai tunnon katoamaan Llianjinin sormista, ja hänen kätensä vapisi pidätellessään mahtia. Hän päästi suustaan turhautuneen ärähdyksen ja heilautuksella vapautti salaman korkealle ilmaan, pilviä kohti. Valonvälähdys ja jyrähdys repivät rikki aukealle jo laskeutumassa olleen hiljaisuuden, ja tuossa valossa Llianjin näki Syloran astuvan vielä yhden askeleen kauemmas.
Ja horjahtavan sitten taaksepäin näkymättömiin.
Llianjin henkäisi, ja juoksi oikealle missä mäenharja laskeutui hieman loivemmin alas rantaan. Hän joutui liukumaan hyvän matkaa alas, irtonaisten kivien ja pehmeän mullan hädin tuskin hidastaessa hänen vauhtiaan. Llianjin vakuutteli itselleen, että hän pelkäsi kirjan päätyvän veteen. Mutta pieni osa hänestä tunsi kuristavaa pelkoa, että Sylora oli tällä kertaa haukannut liian suuren palan.
Jalat kipeästi tömähtäen maata vasten Llianjin pyyhki enimmät mullat housuistaan ja hölkkäsi rannalle. Savinen, tahmea hiekka reunusti järven kylmää vettä, ja Llianjinin hengitys huurusi hänen kiertäessä mäen etupuolelle. Pimeässä hän hädin tuskin näki omaa kättään, mutta hän ei uskaltanut sytyttää uutta valoa. Jos Sylor oli jollain tempulla selviytynyt, hän olisi helppo maali.
Kun kirkas punertava roihahdus syöksyi häntä päin, Llianjin oivalsi ettei sillä olisi ollut merkitystä. Sylor oli odottanut häntä, ja iskenyt kimppuun heti kun hän pääsi tarpeeksi lähelle.
Henkäisten lyhyen loitsun Llianjin tarttui mahdillaan järven veteen, ja yhtä aikaa veti sitä suojakseen ja samalla syöksyi sitä kohti. Sylorin loihtiman tulenlieksan paksuin kohta nuoli hänen kengänpohjiaan, ja nuori haltia tunsi kuumuuden korventavan selkäänsä, mutta vesiseinämä onnistui peittämään hänet juuri ja juuri. Terävä, väkivaltainen sihahdus kuului veden höyrystyessä kuumuudessa, ja pudoten kipeästi kyljelleen Llianjin kykeni ainoastaan kuromaan lisää vettä hänen ja Sylorin väliin. Tulen kirkkaus nieli hänen koko näkökenttänsä, ja aina välillä kuumuus uhkasi kurkotella häntä kohti veden kiehuessa hänen edessään. Jostain äänten takaa Llianjin kuuli Sylorin nauravan, yhä vain syösten tulta häntä kohti.
Hiki tipahteli Llianjinin kaulalla, sekä kuumuudesta kuin myös keskittymisestä kun hän vääntäytyi seisomaan. Liekit eivät vähentyneet, ne päinvastoin näyttivät kasvavan koko ajan leveämmäksi. Sylor selvästi oli pannut kaiken tämän hyökkäyksen varaan, tarkoituksenaan surmata Llianjin. Ajatukset laukaten Llianjin pohti miten voisi parantaa kilpeään, päästäkseen pois paineen alta. Mutta hän ei kyennyt hyökkäämään näkemättä Syloria, ja vesi kuumeni niin että hänen silmiään kirvelsi. Ironista, kun otti huomioon miten kylmä ilta nyt oli…
Llianjin tajusi samassa mahdollisuuden, ja myös olevansa tuomittu jos hän epäonnistuisi siinä. Antamatta aikaa epäilyksille Llianjin terästäytyi, ja nostaen molemmat kätensä huusi loitsunsa:
“S’av - Fa’er – Ti’m – Chig – A’m!”
Terävästi paukahtaen vesi alkoi jäätymään, kylmien valkeiden säikeiden punoessa itsensä vesimassa halki aina maahan asti. Llianjin tärisi rasituksesta, joka veden jäädyttäminen vaati, mutta nyt hänen suojanaan seisoi yli kaksimetrinen jääkimpale jonka läpi tulen oranssi hehku yhä välkähteli. Vaan jää ei pysyisi ikuisesti, eikä Llianjin voinut lisätä vettä siihen. Niinpä hän ärjäisi, ja liikuttavalla loitsulla paiskasi jäälohkareen poispäin tulen halki. Suoraan sinne, missä hän arveli Sylorin olevan.
Tuli ei edes kyennyt hidastamaan ammusta, joka oli suuri kuin katapultin ammus. Yön halkaisi yksi ainokainen, kimeä kiljaisu, joka katkesi jäälohkareen törmätessä Syloriin ja kaatuen tämän päälle. Kumeasti jysähtäen jää halkesi, ja pienimmät sirpaleet ropisivat veteen. Llianjin horjahti pois tasapainosta, kohottaen voimattomia käsiään suojakseen. Mutta tuli oli kuolemassa. Enää muutama pieni liekki vapisi jääpalan vierellä, ennen kuin nekin sammuivat sihahtaen ja yö oli jälleen pimeä.
Huohottaen Llianjin jäi odottamaan hetkeksi, peläten että jollain konstilla Sylor kykenisi vielä syöksemään jotain tuhoa häntä kohti. Mutta hiljaisuuden venyessä nuori haltia lähti nilkuttaen lähemmäs.
Jopa jään läpi Llianjin erotti veren punertavan värin, joka näytti peittävän lohkareen alapuolta. Nuori haltia käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin, mutta pakottautui katsomaan uudelleen löytääkseen kirjan.
Llianjinin sydän putosi, ja yrittäessään kumartua hän putosi voimattomasti polvilleen.Lohjenneen jään alla hän näki kirjan, jonka kannet olivat repeytyneet auki. Ja sisemmät sivut kytivät edelleen mustina, Sylorin tulen korventamina jotka jäämuuri oli lentomatkallaan kääntänyt takaisin.
Llianjin horjahti taaksepäin, ja vajosi istumaan pää hervottomasti rintaa vasten roikkuen. Hitaasti hän saattoi kuulla kaukaa kajahtelevat huudot leirin suunnalta. Llianjin tunsi toivottoman turhautumisen vavisuttavan sisimpäänsä, ja kahta kauheammaksi sen teki hänen voimaton kehonsa, joka ei kyennyt teoilla helpottamaan tunnetta. Istuessaan kylmässä yössä, loppuun kulutettuna ja kaikkensa antaneena, Llianjin joutui myöntämään mitä oli tapahtunut.
Hän oli epäonnistunut.