Lalfar seurasi hiljaisena, hartiat hieman lysyssä isänsä ja tämän Servethoriksi nimetyn keskustelua. Jotain hyvin karmivaa tilanteessa oli, kun Lalfar näki isänsä sulkevan silmänsä - ja vielä enemmän naisen sydän tipahti alaspäin tuon rintakehästä vatsaa ja maata kohden silmien avauduttua. Kuin viimeinenkin ihmisyyden ja isyyden rippeet olisivat valuneet tuosta nyt hänen edessään seisovasta miehestä.
Naisen ajatukset keskeytyivät kuitenkin ääneen, joka kuulosti pitkälti suurelta nuolelta, tai katapultin vasamalta, joka halkoi ilmaa yliluonnollisella vauhdilla. Hän ehti juuri ja juuri kääntyä nähdäkseen lähestyvän salaman, joka lensi muiden ohitse suoraan kohti Vildarin näköistä olentoa. Kuin leikitellen tämä hypähti luonnottomalla vauhdilla kauas sivulle väistäen lähes sokaisevat kipinät ja valonloisteet. Mies laskeutui vauhdissa kostean liukkaaseen aluskasvillisuuteen ja hallitusti, kättään apunaan käyttäen hidasti luisuaan, toisen käden kohottaessa Ajan Miekan korkealle pään päälle. Nyt, kun tuo pysähtyi ja kääntyi katsomaan koko seuruetta. Pieni, ilkikurinen, mutta samalla hyvin tunteeton olento nosti ilkikuriset kasvonsa ja sitten nousi pystyyn.
“Vain sekunteja sitten teillä oli vielä toivoa elää uudessa maailmassa. Nyt kaikki toivo on teiltä mennyttä ja maailma tulee vajoamaan täydelliseen kaaokseen”, Servethor julisti uhkaavana.
“Pysykää valppaina”, Taenyathar varoitti lyhyesti muille ennen kuin muutaman tiukan kävelyaskeleen saattelemana teki epäinhimillisen pitkän, kevyen näköisen loikan juurien ja lohkareiden yli kohti kauas lentänyttä Servethoria. Lentäen kiihtyvää vauhtia puiden ja suurimpien oksien välistä lohikäärme haltiahahmossaan tunsi samanlaista vihaa ja taistelutahtoa kuin tuhansia vuosia sitten edellisen kerran taistellessaan tätä vastaan. Silloin he kuitenkin taistelivat päiviä suuresta näkökulmasta katsottuna mitättömistä syistä, mutta nyt.. Nyt oli aikaa ehkä minuutteja tai koko, kaikki tunnettu tulevaisuus oli vaarassa. Heillä olisi kuitenkin pieni mahdollisuus onnistua tässä: Valtiaslohikäärme ei ehkä löytäisi tänne, mikäli hän pysyttelisi haltiahahmossaan ja pysäyttäisi Servethorin pikaisesti näiden vähemmän maagisten olentojen avustuksella. Taenyathar saattoi vain toivoa, että näistä olisi siihen. Servethor otti tukevamman hyökkäysasennon ja valmistautui lyömään Ajan miekallaan, ilkikurinen virne edelleen kasvoillaan välkkyen. Taenyatharin ollessa lähellä, Servethor huitaisi kertaalleen, kuin kokeillen. Taenyather kierähti ilmassa väistäen miekan ja kääntyi ilmalentonsa aikana potkaisemaan Servethorin hahmoa suoraan rintakehään. Läheinen puu halkesi iskun voimasta, ja alkoi kuin korostetun hitaasti kaatua taaksepäin puun narskuessa, haljetessa ja hajotessa.
Samaan aikaan pitkäikäinen, tilanteeseen liiankin siistin näköinen suurlähettiläs oli tyytymätön nykyiseen tilanteeseen: nyt heitä vastassa oli vielä järkensä menettänyt lohikäärme, joka muistutti tuota… olentoa. Siitä ei ollut pitkään, kun hän oli oppinut ja nähnyt jopa omin silminsä Atlashaltioiden keskuudessa olleen kokonainen kylä mätiä omenoita. Kaikessa hulluudessaan se toi kenties pientä lohtua tietää, että kaikki lohikäärmeetkään eivät olleet täysin pyhiä. Jumalat eivät ole olleet kovin helliä Aleon mielelle tämän suuressa tehtävässään, mutta hän piti tästä maailmasta. Se riitti syyksi pitää myös tämä maailma - ja sen perusteella tuo typertyneenä tilannetta seuraava seuruekin turvassa - kuten jumalat ovat yhdessä Atlahaltioiden kanssa sen halunneet.
“Väistäkää! Jäätte alle kahden lohikäärmeen taistelussa!”, Aleo kääntyi katsomaan muita käskevästi, kaikella sillä suurlähettilään auktoriteetillään lähtiessään ripeästi kauemmaksi lohikäärmeistä suorassa linjassa metsänrajaa kohden. Lalfar seurasi vielä hetken, kuinka isänsä näköinen olento nousi uudelleen jaloilleen kaatuvan puun rungosta, ennen kuin kääntyi nopeasti seuraamaan muita. Hän… ei ollut uskoa aistejaan, näkemäänsä tai kuulemaansa, mutta itsesuojeluvaisto vei lopulta voiton.
Taenyathar löi paljaalla nyrkillään Servethorin kalpeita puolhaltiakasvoja tämän ollessa puoliksi nousemassa puunrungosta. Isku kaiken lohikäärmeen voiman saattelemana olisi helposti irrottanut kenen tahansa kuolevaisen, tavallisen pään irti, mutta Servethor vain horjahti tömäyksestä kivuliaasti sivummalle. Iskusta jokseenkin turhautuneen oloisena Servethor heilautti miekkaa alaviistosta ylöspäin vastustajaansa kohden. Kuin narulla taaksepäin vedettynä Taenyathar väisti tämän viime tipassa, päätään vähän pudistaen ja valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Kädenkohotus kieli loitsusta, mutta hänen kohteensa katosi yllättäen, ja pakotti pian hänet väistämään uudelleen takaansa tulevaa iskua. Tuo ilmeisesti hyödynsi Ajan miekan mahtia, Taenyathar huomasi ja tuhahti tyytymättömänä. Ne pienetkin naarmut, jotka Taenyathar oli hetki sitten aiheuttanut, olivat nyt poissa. Kääntymättä haltiahahmoinen lohikäärme potkaisi taakseen puolhaltiahahmon kyljelle, päästäen samalla käsistään nopeasti valtaisan tulipyörteen tätä kohti. Taenyatharin ärtymykseksi Servethor katosi jälleen ja ilmestyi kauemmas, kaatuneen puun rungolle virne kasvoillaan. Siinä hetkessä Taenyathar tajusi taistelun tulevan olemaan erityisen haasteellinen myös hänelle - eikä hän ollut taistellut vuosisatoihin tällä tavalla.
Servethor oli tyytyväinen oppiessaan säilyttämään mielensä ja uuden kehonsa aikahyppäyksistä huolimatta. Jokaisen kerran käyttäessään Ajan miekan ajallisen manipulaation voimia, hän kuuli lajitovereidensa raivokkaat huudot osittain rikkinäisessä mielessään ja hän tunsi sekunniksi menettävän vähäisen itsensäkin kaiken sekaan. Vaikkakin vain hetkellistä, oli harvinaista, että lohikäärme tunsi pelkoa - edes tällä tavoin. Siinä pelossa oli kuitenkin jotain jännittävää, uutta ja kiehtovaa: hän tunsi olonsa voittamattomaksi hyväksyessään tämän pelon. Hän voisi käyttää sitä vielä hyödykseen ja Taenyathar saisi pian tuntea tämän saman pelon miekan läpäistäessä tämän nyt näkymättömät suomunsa. Hänen vanha toverinsa oli kuitenkin liian valpas hänen temppuihinsa, ja taistelu voisi tätä menoa kestää jälleen päiviä. Sadistisen ilkikurisen ilmeen saattelemana Servethor kääntyikin katsomaan Taenyatharin uusia liittolaisia. He toimisivat hyvänä harhautuksena taistelussa - tuo heikkomielinen entinen toveri kuitenkin yrittäisi suojella vähäisempiään, kuten tämä oli aina tehnyt. Servethor teki uuden aikahypyn Taenyatharia hämmentääkseen ja lähti nopein loikkivin askelein toisia kohti.
Lin oli elämänsä aikana nähnyt monia ihmeellisiä taisteluita, joita vanhat toverinsa eivät olisi ikinä uskoneet todeksi kuullessaan. Mikäli hän kuulisi nyt näkemänsä kerrottuna joltakin toiselta, hän ei yksinkertaisesti voisi usko sitä. Kenties satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhoja puita syttyi hänen edessään tuleen ja kaatui ympäriinsä eri suuntiin lohikäärmeen ja vanhan ystävänsä kovassa taistelussa. Jokin olento kristallipallossa oli nyt ottanut Vildarin täysin hallintaansa. “Tämä on minun syytäni. Mikäli vain olisin ollut rohkeampi, mitään tästä ei olisi koskaan tapahtunut”, Lin katui paukkeiden ja rätinöiden keskellä itsekseen. Muutaman iskun ja katoamistempun jälkeen tämä Vildarilta näyttävä päätti tulla heitä kovaa vauhtia kohti. “Varokaa!” Lin huusi ja yritti etsiä parasta suuntaa heille kaikille siirtyä suojaan. Haltia ohjasi muita suuren maanpinnan yli kaareutuvan puun juuren ali lähemmäksi kohti aukeamaa, jossa he kaikki aikaisemmin olivat. Lin repi kompastuneita kainalosta takaisin pystyyn ja liikkeelle. Puun juuren kohdalla Lin vilkaisi taakseen ja pysähtyi nähdessään Vildarinnäköisen ottavan heitä nopeasti kiinni.
Aleo ei juossut kuten muut, mutta otti rivakampia askelia puun juuren alle. Hän näki muiden ilmeisesti pyrkivän taistelemaan takaisin tätä lähestyvää uhkaa. Ilman toisen lohikäärmeen tai hänen… mahtavan Atlashaltian apua se olisi täysin turhaa. Se johtaisi vain noiden ennenaikaiseen kuolemaan. Suurlähettiläs käveli muiden taakse, ja kääntyi kohti Servethoria kuin olisi luottanut itseensä ja siihen, ettei tuo voisi tehdä mitään hänelle. Atlashaltia kohotti kättään, ja paria lähes luonnottoman pitkää sormeaan Servethoria kohden lausuen samalla pari lähes äänetöntä loitsuriimua. Kulmat kurtistuen mies vapautti käsistään voimaansa, ja pyöräytti kämmenensä ylöspäin, kohottaen kättään. Kuin pitkänä mattona aluskasvillisuuden alta nousi valtava määrä pieniä kiviä ilmaan. Servethor, joka oli hypännyt pitkän matkan ilman halki heitä kohti, törmäili näihin pikkukiviin hidastaen matkankulkua, vaikka ne eivät häntä pysäyttäneetkään. Se olisi kuitenkin riittävä antamaan muille pienen etulyöntiaseman. Lohikäärmeen ollessa lähellä, Llianjinin avustamana ihmiset valmistautuivat iskemään molemmin puolin miekoillaan Servethoria. Ezramin ja Ioachimin iskun ansiosta lohikäärme iskeytyi maahan ja liukui kauas heidän ohi.
Servethor ei voinut uskoa ihmisten ja haltioiden pystyvän vahingoittamaan tai edes yllättämään häntä. Sen täytyi vain ja ainoastaan johtua tästä puolhaltian typerästä kehosta, jota hän ei ollut tottunut käyttämään. Lohikäärmeen magiansa ansiosta hänellä oli kaikki ruumiinosat vielä paikoillaan, mutta hän oli vähällä menettää Ajan miekan käsistään. Mutta sillä ei olisi mitään merkitystä nyt - ase oli edelleen hänen käsissään ja tuo puristi Ajan miekan kahvaa yhä tiukemmin. Servethor katosi kuten oli jo monesti tehnyt aiemminkin. Ilmestyessään takaisin yläilmoihin hänen valtaansa ottama keho oli palautunut taas entiselleen. Servethor oli aikeissa hyökätä lyhytkasvuisia olentoja vastaan uudelleen, mutta huomasi takaansa ilmestyvän jotain vauhdilla. Tajutessaan tämän uuden yllätysaikeen, Servethor kääntyi ja kohotti miekkansa vastaan tulevaa kohti. Ajan miekka lävisti Taenyatharin, mutta samaan aikaan Servethor tunsi mieletöntä kipua omassa vatsassaan. Taenyatharin käsi oli myös lävistänyt hänet. Viimeksi hän tunsi samankaltaista kipua repiessään oman silmänsä. Hän halusi melkein eroon tästä yliherkästä kehosta, mutta hän ei voinut antaa kivulle valtaa. Samaan aikaan hän ei pystynyt ajattelemaan mitä muutakaan tehdä.
Taenyathar tunsi myös haltiahahmossaan enemmän kipua kuin mitä olisi normaalina lohikäärmeenä. Miekan terän fyysisesti aiheuttamat vammat eivät kuitenkaan olleet hänen pahin pelkonsa. Kuten hän oli miekan luonnista asti arvellut, Ajan miekka oli erityisesti lohikäärmeille vaarallinen. Hän kuuli useiden miekkaan kuolleiden lohikäärmeiden huudot syvällä sisimmässään ja tunsi kuinka oma mielensä oli katoamassa samaan ansaan. Vain vaivoin Taenyathar sai ajatuksiaan kerättyä sen verran, että näki edessään Servethorin kärsivän katseen. Servethor näytti myös saavan ajatuksiaan hiukan kasaan palauttaessaan katseen. Ilman sanoja tai edes mielen kautta puhumista molemmat yksimielisesti tarttuivat tiukasti Ajan miekan kahvasta ja aikahyppäsivät sekunteja taaksepäin ennen kohtaamista. Servethor oli maassa jalkeillaan ihmis- ja haltiaryhmittymän edessä. Taenyathar oli jälleen kaukana Servethorin takana. Toisin kuin Servethor, joka häilyi lohikäärmeen, elottoman kristallin ja puolhaltian välisenä olentona, Taenyathar oli nykyisestä ulkomuodostaan huolimatta täysiverinen elävä lohikäärme. Jopa aikahypyn jälkeen Taenyathar tunsi kuin päätänsä oltaisiin puristettu kasaan ja kaikki hänen ympäriltään oli kadonnut. Lohikäärme joutui keskittymään, palauttamaan itsensä ja kaikki aistinsa takaisin.
Servethorilla meni tavallista kauemmin palata tajuihinsa, mutta teki niin ennen Taenyatharia. Servethor hoiperteli hetken askeleissaan koittaessaan hitaasti lähestyä toista lohikäärmettä uudelleen. Jokin pyrki iskemään häntä takaa miekalla, mutta Servethor torjui sen omalla miekallaan lähes huolettomasti, huomaamattaan. Isku ei ollut yhtä eleganttinen kuin Vildarin tavalliset miekan heilautukset, mutta se oli yhtä tarkka ja paljon voimakkaampi. Servethor väisteli ja torjui pari muutakin iskua melkein eläimellisin liikkein lähestyen hitaasti, mutta vakaasti Taenyatharia. Aavikon hiekanvärisiin varusteisiin pukeutunut haltia pyrki myös lyömään häntä teräväkärkisellä pistomiekallaan, mutta Servethor esti miehen kaikki liikkeet takertumalla tiukasti tämän hartiasta. Servethor sinkaisi yhdellä kädellä haltiamiehen voimallisesti toisten syliin ja kääntyi ojentamaan vapaan kätensä Taenyatharia kohti samanaikaisesti. Käden puristuessa nyrkkiin kuului valtavaa rätinää, kun ikivanhat juuret repeytyivät poikki läheisten puiden kallistuessa kiihtyvää vauhtia alaspäin. Neljä valtavaa puunrunkoa iskeytyi yksitellen toistensa perään maata tömisten haltiahahmoisen Taenyatharin päälle. Maa jatkoi pientä tasaista tärinää viimeisen puun laskeutuessa kasaan. Servethorin ilme oli voitokas ja tämä kääntyi nyt katsomaan muiden varmasti kauhistuneita ilmeitä.
“Kuten näette, täysin toivotonta. Pian koko maailma tulee näkemään, kuinka merkityksettömiä kaikki tavoitteet ja yritykset ovat tuhon edessä. Maailma tulee vajoamaan yksinkertaiseen, kauniiseen kaaokseen.”
Servethor pohti mielessään, kenet näistä heikommista olennoista hän hoitaisi ensin. Hän pystyi nyt vapaasti leikkimään ennen kuin jatkaisi Salille. Taenyathar sen sijaan tapansa mukaan oli kovasti huolissaan Valtiaslohikäärmeen saapumisesta näille maagisille alueille maagisten olentojen keskelle. Nyt Taenyathar oli kuitenkin poissa ja hän itse nykyisessä hahmossaan oli lähes näkymätön muille lohikäärmeille. Se pieni jäljellä oleva riski vain toi jännitystä kaikkeen. Servethorin katse kiinnittyi ensin vanhimpaan Rheanhaltiaan. Vanhimmasta nuorimpaan. Hän halusi nähdä nuorimman mielen hajoavan silmiensä edessä. Servethor otti uhkaavan askeleen eteenpäin. Toisen askeleen kohdalla hän pysähtyi takana kuulemiinsa ääniin. Puut raksahtivat ja nousivat ylöspäin. Salamoita purkautui puukasan keskeltä hajoittaen ne pieniksi palasiksi ja esiin nousi raivokkaalla huudolla tummahkon sininen lohikäärme. Tuon suomut kiiltelivät auringonvalossa, ja valtavat kulmat kurtistuivat vihasta tämän avatessa suunsa. Valkea hammasrivistö erottui hyvin tummaa vasten tuon päästäessä lähes eläimellisen vihaisen karjahduksen. Levittäen valtavat siipensä ja astuessaan kevyesti kaatuneiden puunrunkojen päälle, häntäänsä rivakaasti heilauttaen Taenyathar katsoi ensin hänen tänne asti huolehtimiaan ihmisiä, puolhaltioita ja haltioita. Sitten tuon olemus koveni entisestään, ja lähes murhanhimoinen katse osui Servethoriin.
“Et anna minulle muita vaihtoehtoja. Kuolen mieluummin Valtiaslohikäärmeen hampaissa kuin sinun temppujesi seurauksesta. Uskon ystävieni kokevan jotakuinkin samoin. Tämä päättyy tähän, tässä ja nyt”, Taenyatharin telepaattinen puhe kuului selkeästi kaikkien pään sisällä kaikuna. Siinä oli jotain yliluonnolisen voimakasta verrattuna aiempaan haltiahahmon puheeseen, jotain voimaa, joka oli kuin ollut piilossa. Servethor katsoi suurempaa lohikäärmettä takaisin hiukan ärtyneenä - kuin tämä olisi hyttynen hänen ihollaan. Tuo ottikin pari ripeää askelta ja ponnahti ilmaan Ajan miekka sivussa tähdäten suoraan sinisuomuisen lohikäärmeen kaulaan. Samaan aikaan se kevyt jyrinä, joka oli aiemminkin kuulunut puiden kaatumisista asti, yltyi. Servethor käänsi katseensa sivulle tuntiessaan järinän ilmasta asti - tämä ei ollut hänen, eikä Taenyatharin aiheuttamaa… Se oli jotain muuta. Ennen kuin Servethor ehti edes reagoida, oli hänen sivustaltaan osunut koko kehoon valtava, kivenlohkaretta muistuttava nyrkki. Servethor lennähti täysin eri suuntaan kohti suurta lohkaretta, joka murkui voimakkaan iskun seurauksesta kahtia.
“Vain hetki niin olisin voittanut hänet itse”, Taenyathar totesi pistävästi paikalle ilmestyneelle Keldruthille. Todellisuudessa hän kuitenkin oli iloinen jätin viimein saapuessa paikalle, vaikka se olikin oletettua paljon myöhemmin. Keldruth ei kommentoinut asiaan mitään, vaan kääntyi katsomaan muuta seuruetta. “Tulkaa. Ette ole turvassa täällä”, jätti polvistui heidän eteensä aikaa säästelemättä ja ojensi kätensä maahan asti ja odotti muiden nousevan kyytiin. Pienten olentojen ollessa kämmenellä, Keldruth sulki nyrkkinsä puolittain ja nosti kaikki ilmaan. “Vie heidät aukealle. Ohjaan vastustajamme sinne”, Taenyathar käskytti Keldruthia, joka seurasi ohjeita viiveettä, kyseenalaistamatta. Toisella kädellään jätti töni pienimpiä puita pois tieltä juostessaan suurempien välistä kohti aukean reunaa. Tutun aukean reunamilla Keldruth kääntyi katsomaan taakseen ja avasi kämmentään hiukan, jotta kyydissäolijat näkivät tilannetta myös. Haljenneen kivenlohkareen välissä välähti ja Vildarin näköinen olento oli jälleen siirtynyt Taenyatharin eteen kuin mitään ei olisi välissä tapahtunut. Servethor oli kuitenkin pitkän aikaa paikallaan ja reagoimatta mihinkään. Vasta Taenyatharin yrittäessä puraista tätä Servethor hypähti sivuun turvaan. Luonnottomasta väistöstään huolimatta kaukaakin näkyi Servethorin liikkeissä olevan epänormaaleja taukoja.
Taistelu tulevasta ja menneestä
-
- Rakuza
- Posts: 652
- Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm
Re: Taistelu tulevasta ja menneestä
Yhdessä sulavassa liikkeessä Vildar sujahti sivummalle, väistäen kirkaan salaman ja laskeutuen hallitun turvallisesti jaloilleen kun tuhoisa jyrähdys pirstoi puuta hänen takanaan. Llianjinin vatsaa kylmäsi, ja hän joutui epäröimään hetken. Salamat olivat yksi nopeimmista loitsuista joita hän tiesi, ja tuon kokoisen salaman kohdalla ainoana vaihtoehtona oli torjua eikä väistää. Mutta ukonvasama ei ollut edes hipaissut Vildaria, ja nyt miehen kehoa asuttava lohikäärme hymyili heille ilkikurisen haasteen. Sillon Taenyathar syöksyi Vildaria päin, ja huutaen varoituksensa heille lohikäärme kävi heidänv vastustajansa kimppuun kaikella raivollaan.
Llianjin kompasteli kauemmas Aleon äänen suuntaan, vilkuillen vähän väliä taistelijoita kohti. Vaikka heidän edessään näyttivät taistelevan vain ihminen ja haltia, todistivat he todellisuudessa kahden lohikäärmeen yhteenottoa. Pienempi koko ei hillinnyt olentojen hillitöntä voimaa vähääkään, jokaisen iskun tömähtäessä kuin katapultin ammus osuessaan ja niiden edessä ympäristö lakosi kuin pelkkä rikkaruoho tuulessa. Ja kaiken liikkeen nopeus oli huumaavaa. Tuskin Llianjin ehti huomata kuinka yhtäaikaa vaihdetut iskut lävistivät Vildarin ja Taenyatharin kehot, kun molemmat katosivat jo Ajan Miekan mahdilla ja ilmestyivät aivan toiseen paikkaan.
Llianjin ehti juuri vilkaista ympärilleen, nähdäkseen että kaikki ryhmän jäsenet olivat liikkeellä ja suuntaamassa Aleota kohti, kun hän kuuli Lin-haltian varoittavan huudon. Olkansa yli vanha haltia näki Vildarin, tai paremminkin Servethorin juoksevan heitä kohti. Tämä suorastaan liisi maan ylitse, jokaisen askeleen ponnistaessa paljon pidemmälle kuin pelkkä kuolevainen olisi kyennyt, ja Llianjin tunsi lähestyvän pelon kuristavan kurkkuaan. Hieman kauempana Aleo kohotti käsiään loitsuun, ja Llianjin päätti luottaa vaistoonsa alkaen lausua omaansa. Nyt ei ollut aikaa varoa, vaan heidän täytyi yrittää edes hidastaa Servethoria jollain tavalla. Maan möyrytessä ja pienten kivien myrskyn noustessa esille Aleon sormien ohjaamana Llianjin osoitti sormellaan Servethoria ja lausui riimut:
"Lu'ein - Na'ir - Olm - A'm!
Hänen kämmenelleen mahtuva valopallo puhkesi loistamaan Servethorin kasvojen eteen, kadoten lyhyenä mutta sitäkin kirkkaampana välähdyksenä jolla vanha haltia toivoi sokaisevansa tuon edes hetkeksi. Kuin lukien hänen ajatuksensa Io ja Ezram lähestyivät Servethoria kummaltakin puolelta, miekat valmiina iskuun. Antaen nopeuttavan loitsun riimujen valua suustaan yhtenä sulavana virtana Llianjin kohotti molemmat kätensä. Oli kuin näkymätön, tukeva ote olisi tarttunut kahden taistelijan käsiin, ja kaksi terää välähtivät kaaressa Servethorin kehoa päin.
Jälleen Ajan Miekka veti Servethorin mukanaan, ja nämä päätyivät vaihtamaan lisää iskuja. Llianjin hengitti raskaasti, tahmean hien tahratessa hänen otsaansa ja ajatukset laukaten. Servethor ja Vildar olivat raivostuttavan liukasliikkeisiä, ja vahvoja. Llianjin olisi voinut yrittää vain tarttua heihin magiallaan, mutta sellainen suora voimankoetus olisi todennäköisesti vain päätynyt hänen häviöönsä ja hukattuihin voimiin. Hän ei ollut kohdannut tällaista vihollista muutamaan vuosisataan, tai kenties koskaan. Tavallisesti Llianjin olisi seurannut parhaansa mukaan, arvioinut vastustajansa taistelua ja etsinyt siitä heikkouksia joita hyödyntää. Mutta tässä taistelussa heillä ei ollut sellaista aikaa käytettäväksi. Tilanne saattoi kääntyä millä hetkellä hyvänsä, ja häviö voisi iskeä hampaansa heihin aivan yhtä nopeasti.
Kuin seuraten Llianjinin epätoivoisia ajatuksia Servethor paiskasi Linin kauemmas kuin tyhjän säkin, ja hallitulla liikkeellä hautasi Taenyatharin paksujen puunrunkojen alle. Ihmishahmoinen lohikäärme kääntyi jälleen heitä kohti, ja Llianjin puri huultaan tämän sanojen edessä. Hän ei hyväksynyt niitä, mutta jollei joku heistä keksisi pian jotain, tuo uhkaus tulisi toteutumaan heidän tahdostaan välittämättä.
Murskautuvan puun keskeltä heidän etensä nousi Taenyathar, haltiahahmonsa hylänneenä ja selvästi valmiina mihin tahansa pysäyttääkseen Servethorin ja Vildarin. Llianjin käytti hetken hyväkseen ja siirtyi Aleon vierelle, vilkaisten josko Atlashaltialla olisi ollut jotain ajatusta, loitsua, suunnitelmaa, mitä tahansa! Taenyathar vakuutti että tämä päättyisi nyt, mutta Llianjin pelkäsi sen lopun tulevan pian heidän häviöstään.
Vanha haltia säpsähti ja kohotti kätensä suojakseen, kun hän kuuli lähestyvän jyrinän ja näki silmäkulmassaan nopeasti lähestyvän tumman kappaleen. Mutta sen kohteena olikin Servethor, ja Llianjin sai ohikiitävää tyydytystä nähdessään kuinka heidän vastustajansa paiskautui ilman halki kauemmas kivenlohkareen läpi. Jätti Keldruth polvistui samassa heidän vierelleen, ja yhä häkeltyneenä tämän saapumisesta Llianjin harppasi kyselemättä suurelle kämmenelle. Hän kääntyi ojentamaan kätensä auttaakseen muut nopeasti vierelleen, vilkaisten haljennutta kivilohkaretta päin.
"Kukaan meistä ei ole pian turvassa," hän parahti vaimeasti, ennen kuin kääntyi tovereitaan kohti.
"Meidän on keksittävä jotain, en usko että Taenyathar itse on riittävä vastus voittoon. Io, Ezram, Lalfar, onko aseillanne edelleen vaikutusta häneen? Pystyttekö vahingoittamaan häntä?"
Maa katosi heidän altaa kun Keldruth suoristautui, ja lähti kuljettamaan heitä varovaisesti kauemmas. Llianjin piteli toisella kädellään kiinni leveän sormen tyvestä, jotta pysyi pystyssä, ja katsahti Aleota kohti:
"Hän on liian nopea, jotta luottaisin osuvani häneen muuten kuin tuurilla. Yritän iskeä hänen mieleensä, mutta se on riskialtis yritys. En osaa sanoa, tekevätkö kaksi mieltä hänestä helpomman vai vaarallisemman kohteen moiselle yritykselle. Meidän kahden on tuettava tovereitamme, lähitaistelussa minusta ei ole vastusta Vildaria tai Ajan Miekkaa vastaan, mutta Ezram, Io sekä Lalfar kykenevät antamaan hänelle vastusta. Älkääkä herpaantuko hetkeksikään, se voi maksaa meidän kaikkien henkemme!"
Taaempaa näkyvä välähdys paljasti Vildarin ja Servethorin päässeen liikkeelle. Llianjin puristi sauvaansa tiukasti kädessää, valmistautuen liikkumaan kauemmas kun Keldruth laskisi heidät maahan.
Llianjin kompasteli kauemmas Aleon äänen suuntaan, vilkuillen vähän väliä taistelijoita kohti. Vaikka heidän edessään näyttivät taistelevan vain ihminen ja haltia, todistivat he todellisuudessa kahden lohikäärmeen yhteenottoa. Pienempi koko ei hillinnyt olentojen hillitöntä voimaa vähääkään, jokaisen iskun tömähtäessä kuin katapultin ammus osuessaan ja niiden edessä ympäristö lakosi kuin pelkkä rikkaruoho tuulessa. Ja kaiken liikkeen nopeus oli huumaavaa. Tuskin Llianjin ehti huomata kuinka yhtäaikaa vaihdetut iskut lävistivät Vildarin ja Taenyatharin kehot, kun molemmat katosivat jo Ajan Miekan mahdilla ja ilmestyivät aivan toiseen paikkaan.
Llianjin ehti juuri vilkaista ympärilleen, nähdäkseen että kaikki ryhmän jäsenet olivat liikkeellä ja suuntaamassa Aleota kohti, kun hän kuuli Lin-haltian varoittavan huudon. Olkansa yli vanha haltia näki Vildarin, tai paremminkin Servethorin juoksevan heitä kohti. Tämä suorastaan liisi maan ylitse, jokaisen askeleen ponnistaessa paljon pidemmälle kuin pelkkä kuolevainen olisi kyennyt, ja Llianjin tunsi lähestyvän pelon kuristavan kurkkuaan. Hieman kauempana Aleo kohotti käsiään loitsuun, ja Llianjin päätti luottaa vaistoonsa alkaen lausua omaansa. Nyt ei ollut aikaa varoa, vaan heidän täytyi yrittää edes hidastaa Servethoria jollain tavalla. Maan möyrytessä ja pienten kivien myrskyn noustessa esille Aleon sormien ohjaamana Llianjin osoitti sormellaan Servethoria ja lausui riimut:
"Lu'ein - Na'ir - Olm - A'm!
Hänen kämmenelleen mahtuva valopallo puhkesi loistamaan Servethorin kasvojen eteen, kadoten lyhyenä mutta sitäkin kirkkaampana välähdyksenä jolla vanha haltia toivoi sokaisevansa tuon edes hetkeksi. Kuin lukien hänen ajatuksensa Io ja Ezram lähestyivät Servethoria kummaltakin puolelta, miekat valmiina iskuun. Antaen nopeuttavan loitsun riimujen valua suustaan yhtenä sulavana virtana Llianjin kohotti molemmat kätensä. Oli kuin näkymätön, tukeva ote olisi tarttunut kahden taistelijan käsiin, ja kaksi terää välähtivät kaaressa Servethorin kehoa päin.
Jälleen Ajan Miekka veti Servethorin mukanaan, ja nämä päätyivät vaihtamaan lisää iskuja. Llianjin hengitti raskaasti, tahmean hien tahratessa hänen otsaansa ja ajatukset laukaten. Servethor ja Vildar olivat raivostuttavan liukasliikkeisiä, ja vahvoja. Llianjin olisi voinut yrittää vain tarttua heihin magiallaan, mutta sellainen suora voimankoetus olisi todennäköisesti vain päätynyt hänen häviöönsä ja hukattuihin voimiin. Hän ei ollut kohdannut tällaista vihollista muutamaan vuosisataan, tai kenties koskaan. Tavallisesti Llianjin olisi seurannut parhaansa mukaan, arvioinut vastustajansa taistelua ja etsinyt siitä heikkouksia joita hyödyntää. Mutta tässä taistelussa heillä ei ollut sellaista aikaa käytettäväksi. Tilanne saattoi kääntyä millä hetkellä hyvänsä, ja häviö voisi iskeä hampaansa heihin aivan yhtä nopeasti.
Kuin seuraten Llianjinin epätoivoisia ajatuksia Servethor paiskasi Linin kauemmas kuin tyhjän säkin, ja hallitulla liikkeellä hautasi Taenyatharin paksujen puunrunkojen alle. Ihmishahmoinen lohikäärme kääntyi jälleen heitä kohti, ja Llianjin puri huultaan tämän sanojen edessä. Hän ei hyväksynyt niitä, mutta jollei joku heistä keksisi pian jotain, tuo uhkaus tulisi toteutumaan heidän tahdostaan välittämättä.
Murskautuvan puun keskeltä heidän etensä nousi Taenyathar, haltiahahmonsa hylänneenä ja selvästi valmiina mihin tahansa pysäyttääkseen Servethorin ja Vildarin. Llianjin käytti hetken hyväkseen ja siirtyi Aleon vierelle, vilkaisten josko Atlashaltialla olisi ollut jotain ajatusta, loitsua, suunnitelmaa, mitä tahansa! Taenyathar vakuutti että tämä päättyisi nyt, mutta Llianjin pelkäsi sen lopun tulevan pian heidän häviöstään.
Vanha haltia säpsähti ja kohotti kätensä suojakseen, kun hän kuuli lähestyvän jyrinän ja näki silmäkulmassaan nopeasti lähestyvän tumman kappaleen. Mutta sen kohteena olikin Servethor, ja Llianjin sai ohikiitävää tyydytystä nähdessään kuinka heidän vastustajansa paiskautui ilman halki kauemmas kivenlohkareen läpi. Jätti Keldruth polvistui samassa heidän vierelleen, ja yhä häkeltyneenä tämän saapumisesta Llianjin harppasi kyselemättä suurelle kämmenelle. Hän kääntyi ojentamaan kätensä auttaakseen muut nopeasti vierelleen, vilkaisten haljennutta kivilohkaretta päin.
"Kukaan meistä ei ole pian turvassa," hän parahti vaimeasti, ennen kuin kääntyi tovereitaan kohti.
"Meidän on keksittävä jotain, en usko että Taenyathar itse on riittävä vastus voittoon. Io, Ezram, Lalfar, onko aseillanne edelleen vaikutusta häneen? Pystyttekö vahingoittamaan häntä?"
Maa katosi heidän altaa kun Keldruth suoristautui, ja lähti kuljettamaan heitä varovaisesti kauemmas. Llianjin piteli toisella kädellään kiinni leveän sormen tyvestä, jotta pysyi pystyssä, ja katsahti Aleota kohti:
"Hän on liian nopea, jotta luottaisin osuvani häneen muuten kuin tuurilla. Yritän iskeä hänen mieleensä, mutta se on riskialtis yritys. En osaa sanoa, tekevätkö kaksi mieltä hänestä helpomman vai vaarallisemman kohteen moiselle yritykselle. Meidän kahden on tuettava tovereitamme, lähitaistelussa minusta ei ole vastusta Vildaria tai Ajan Miekkaa vastaan, mutta Ezram, Io sekä Lalfar kykenevät antamaan hänelle vastusta. Älkääkä herpaantuko hetkeksikään, se voi maksaa meidän kaikkien henkemme!"
Taaempaa näkyvä välähdys paljasti Vildarin ja Servethorin päässeen liikkeelle. Llianjin puristi sauvaansa tiukasti kädessää, valmistautuen liikkumaan kauemmas kun Keldruth laskisi heidät maahan.
Re: Taistelu tulevasta ja menneestä
Vildarin kääntyessä takaisin kohti seuruetta väistettyään Llianjinin iskun, Ioachim yritti mielessään valmistautua ottamaan vastaan mitä ikinä tuo kummajainen aikoi seuraavaksi. Servethorin uhkailu kuulosti paljon painavammalta kuin Vildarin paatos, minkä vielä olisi voinut laittaa hullun hourailuksi. Nuorukaisen pää löi tyhjää ja hän huomasi hokevansa että vaistot varmasti ottaisivat taistelussa ohjat, mutta Taenyathar loikkasikin heidän ohitseen lajitoverinsa kimppuun.
Valppaana pysyminen kuulosti kovin alimitoitetulta siihen verrattuna mitä Io joutui pinnistelemään pysyäkseen perässä Taenyatharin ja Servethorin yhteenotossa, ja pian hän tajusikin että sopivaa väliä syöksyä auttamaan tulisi tuskin koskaan. Tällaisessa taistelussa he olivat vain tiellä, minkä Aleokin ilmaisi tavanomaiseen sävyynsä. Iolla ei ollut tapana jossitella, joten hän oli vain iloinen että Taenyathar oli heidän puolellaan ja puuttunut taisteluun myöhään mieluummin kuin ei milloinkaan. Hänen selkänsä tosin oli toista mieltä, muistuttaen itsestään äkillisen liikkeen ja käännähdyksen seurauksena, Ion vilkaistessa taakseen Linin varoitushuudon valpastuttamana. Hän ei millään ehtisi suojaan, mutta ehkä pysähtymällä voisi edes vähän hidastaa eteenpäin kiitävän Servethorin etenemistä. Aleo ja Llianjin ajattelivat ilmeisesti samaa ja käyttivät voimiaan hidastaakseen lohikäärmettä, mutta Io ei uskonut että pelkkä loitsinta saisi olentoa pysähtymään. Hän kohotti miekkansa ja huomasi Ezramin hieman kauempana vastapäätään – varmasti edes toinen heistä voisi osua jos Servethor päättäisikin väistää toista. Lähestyessään olennon kulkulinjaa Io tajusi äkisti miten kaikki hänen ympärillään tuntui liikkuvan hitaammin ja Servethorkin tuntui hahmottuvan paremmin hänen edessään. ”Mitä hittoa”, Io ehti mielessään hämmästellä, ennen kuin survaisi aseensa kohti ohi pyrkivän Servethorin rintakehää.
Vielä suuremmaksi ihmetykseksi sekä Ezram että Io saivat iskunsa perille ja pysäytti tämän hyökkäyksen, joskin ei liikettä, ja pian Servethor katosi jälleen, ilmestyäkseen vain uudelleen heidän yläpuolelleen. Lohikäärmeet ottivat jälleen yhteen, Ion seuratessa tarkasti näiden liikkeitä. Jos Taenyathar saisi vahingoitettua Servethoria tarpeeksi, ehkä heillä voisi olla mahdollisuus viedä taistelu päätökseen. Äkisti tämä oli jälleen heidän keskellään ja Ion vaistomainen reaktio oli heilauttaa miekkansa kohti tämän selkää. Ion kädet vavahtivat Ajan Miekan vastaiskusta, eivätkä seuraavat torjunnat olleet sen helpompia, Io miltein kuuli miten hänen luunsa natisivat iskujen painosta. Yhteenotto päättyi kuitenkin kun Ioachim kaatui selälleen syliinsä työnnetyn Linin painosta. Kaatuminen ja riipivä kipu saivat ilman pakenemaan hänen keuhkoistaan. Io näki tähtiä ja kuulosti siltä että hänen ympärillään riehui puita kaatava myrsky.
Paino rintakehältä katosi ja Io kompuroi pystyyn, Taenyatharin haltiahahmon tilalla oli lohikäärme ja tämän sanat kaikuivat hänen päässään. Myrsky kuulosti yltyvän edelleen, kunnes se osoittautuikin Keldruthiksi. Io hihkui, uskoen vakaasti tämän kääntävän taistelun kulun täysin, ja ryntäsi muiden perässä jätin avoimelle kämmenelle. Llianjin näytti hätääntyneeltä, mikä sai Ioachiminkin hieman epävarmaksi.
Io vilkaisi miekkansa terää, mutta ei ollut varma oliko veri aiemmasta osumasta Vildariin vai oliko hän onnistunut nirhaisemaan Servethoria tämän rynnätessä heidän kimppuunsa. Taenyathar ainakin oli pystynyt vahingoittamaan tätä. ”Ainakin hän vuotaa verta”, Io yritti pysytellä positiviisena. ”Lihaa ja verta, ei sen monimutkaisempaa”, nuorukainen totesi enemmän itselleen kuin tovereilleen ja kääntyi katsomaan miten Servethor väisti lohikäärmeen pureman.
Valppaana pysyminen kuulosti kovin alimitoitetulta siihen verrattuna mitä Io joutui pinnistelemään pysyäkseen perässä Taenyatharin ja Servethorin yhteenotossa, ja pian hän tajusikin että sopivaa väliä syöksyä auttamaan tulisi tuskin koskaan. Tällaisessa taistelussa he olivat vain tiellä, minkä Aleokin ilmaisi tavanomaiseen sävyynsä. Iolla ei ollut tapana jossitella, joten hän oli vain iloinen että Taenyathar oli heidän puolellaan ja puuttunut taisteluun myöhään mieluummin kuin ei milloinkaan. Hänen selkänsä tosin oli toista mieltä, muistuttaen itsestään äkillisen liikkeen ja käännähdyksen seurauksena, Ion vilkaistessa taakseen Linin varoitushuudon valpastuttamana. Hän ei millään ehtisi suojaan, mutta ehkä pysähtymällä voisi edes vähän hidastaa eteenpäin kiitävän Servethorin etenemistä. Aleo ja Llianjin ajattelivat ilmeisesti samaa ja käyttivät voimiaan hidastaakseen lohikäärmettä, mutta Io ei uskonut että pelkkä loitsinta saisi olentoa pysähtymään. Hän kohotti miekkansa ja huomasi Ezramin hieman kauempana vastapäätään – varmasti edes toinen heistä voisi osua jos Servethor päättäisikin väistää toista. Lähestyessään olennon kulkulinjaa Io tajusi äkisti miten kaikki hänen ympärillään tuntui liikkuvan hitaammin ja Servethorkin tuntui hahmottuvan paremmin hänen edessään. ”Mitä hittoa”, Io ehti mielessään hämmästellä, ennen kuin survaisi aseensa kohti ohi pyrkivän Servethorin rintakehää.
Vielä suuremmaksi ihmetykseksi sekä Ezram että Io saivat iskunsa perille ja pysäytti tämän hyökkäyksen, joskin ei liikettä, ja pian Servethor katosi jälleen, ilmestyäkseen vain uudelleen heidän yläpuolelleen. Lohikäärmeet ottivat jälleen yhteen, Ion seuratessa tarkasti näiden liikkeitä. Jos Taenyathar saisi vahingoitettua Servethoria tarpeeksi, ehkä heillä voisi olla mahdollisuus viedä taistelu päätökseen. Äkisti tämä oli jälleen heidän keskellään ja Ion vaistomainen reaktio oli heilauttaa miekkansa kohti tämän selkää. Ion kädet vavahtivat Ajan Miekan vastaiskusta, eivätkä seuraavat torjunnat olleet sen helpompia, Io miltein kuuli miten hänen luunsa natisivat iskujen painosta. Yhteenotto päättyi kuitenkin kun Ioachim kaatui selälleen syliinsä työnnetyn Linin painosta. Kaatuminen ja riipivä kipu saivat ilman pakenemaan hänen keuhkoistaan. Io näki tähtiä ja kuulosti siltä että hänen ympärillään riehui puita kaatava myrsky.
Paino rintakehältä katosi ja Io kompuroi pystyyn, Taenyatharin haltiahahmon tilalla oli lohikäärme ja tämän sanat kaikuivat hänen päässään. Myrsky kuulosti yltyvän edelleen, kunnes se osoittautuikin Keldruthiksi. Io hihkui, uskoen vakaasti tämän kääntävän taistelun kulun täysin, ja ryntäsi muiden perässä jätin avoimelle kämmenelle. Llianjin näytti hätääntyneeltä, mikä sai Ioachiminkin hieman epävarmaksi.
Io vilkaisi miekkansa terää, mutta ei ollut varma oliko veri aiemmasta osumasta Vildariin vai oliko hän onnistunut nirhaisemaan Servethoria tämän rynnätessä heidän kimppuunsa. Taenyathar ainakin oli pystynyt vahingoittamaan tätä. ”Ainakin hän vuotaa verta”, Io yritti pysytellä positiviisena. ”Lihaa ja verta, ei sen monimutkaisempaa”, nuorukainen totesi enemmän itselleen kuin tovereilleen ja kääntyi katsomaan miten Servethor väisti lohikäärmeen pureman.
Re: Taistelu tulevasta ja menneestä
"Tikarini osuivat vain miekkaan. Hän ei anna mahdollisuutta osua", Lalfar kommentoi Llianjinin arveluihin heidän aseidensa tehokkuudesta Servethoriin. Ezramin ja Ion aikaisemmasta taidonnäytteestä päätellen Servethor kuitenkin näytti kärsineen miekanlyönneistä. Tämä ei vain noussut pystyyn, vaan katosi ja ilmestyi muualle. Lalfar näki kuinka isänsä kuollettavat haavat parani kokonaan samasta tempusta, joten luultavasti Servethor teki niin samasta syystä. "Uskon, että meidän on yritettävä", Lalfar yritti kannustaa muita ja yritti itsekin pysyä positiivisena, vaikka näki Servethorin hyppelevän täysikokoisen lohikäärmeen puremien ja raapaisujen ohi. Puolhaltia piteli tiukasti Keldruthin suuresta sormesta kiinni, kun jätti kumartui laskemaan heidät kaikki alas. Maahan päästyään Lalfar tunsi olonsa taas erityisen pieneksi jätin vieressä suurella aukealla. Näytti, että taistelu oli melko nopeasti siirtymässä takaisin tälle samalle aukealle Taenyatharin ohjatessa Servethoria lähemmäksi. Mitä ikinä kävikään, heidän oli yritettävä pysäyttää tämä.
Servethor väisti nopeilla liikkeillä hampaat ja kynnet, mutta toisinaan tunsi tehneensä niin vaistomaisesti ja havahtuen jälkikäteen tilanteeseen. Hän ei ollut täysin oma itsensä, mutta oli sentään elossa. Oksan päältä hypättyään kauemmaksi Taenyatharin hampaista, hänen huomionkykynsä ja vaistonsa lopulta petti päätyessään jätin avoimelle kämmenelle. Kämmen sulkeutui hänen ympäriltään ja pyrki puristaa häntä kasaan. Uusi aikahyppy ja hän oli takaisin hyppäämältään oksalla. Taenyathar oli edelleen oksan vieressä ja pyrki raapaisemaan. Servethor hypähti uudelleen jätin suuntaan, mutta väisti kämmeneltä pyörähtäen uuden yrityksen napata häntä. Servethor tipahti maahan ja huomasi olleensa jälleen aukealla. Yllättävästi nuoli läpäisi osittain päänsä sivustaa. Vielä kuitenkin tajuissaan, Servethor aikahyppäsi jälleen. Hän luuli aikahypänneensä ilmaan jätin vierelle, mutta tajusi olevansa jo maassa. Joku muu yritti jo iskeä miekalla häneen, mutta Servethor torjui sen. Servethorin yrittäessä iskeä takaisin kuitenkin epäonnistui ja hänen miekkailukäteensä tuli luihin asti yltävä viilto. "Miten?" Servethor tuhahti hämmentyneenä ja katosi jälleen ajassa taaksepäin. Hän havahtui jälleen olevansa jossain muualla kuin ajatteli ja joutui hyppäämään kivisen nyrkin iskun tieltä. Ajan miekan lohikäärmeiden äänet raivosivat hänen päässään tavallista pidempään. Hän ei ollut täysin varma, mutta koki myös jonkun muun samaan aikaan pyrkivät hänen mieleensä.
Servethor väisti nopeilla liikkeillä hampaat ja kynnet, mutta toisinaan tunsi tehneensä niin vaistomaisesti ja havahtuen jälkikäteen tilanteeseen. Hän ei ollut täysin oma itsensä, mutta oli sentään elossa. Oksan päältä hypättyään kauemmaksi Taenyatharin hampaista, hänen huomionkykynsä ja vaistonsa lopulta petti päätyessään jätin avoimelle kämmenelle. Kämmen sulkeutui hänen ympäriltään ja pyrki puristaa häntä kasaan. Uusi aikahyppy ja hän oli takaisin hyppäämältään oksalla. Taenyathar oli edelleen oksan vieressä ja pyrki raapaisemaan. Servethor hypähti uudelleen jätin suuntaan, mutta väisti kämmeneltä pyörähtäen uuden yrityksen napata häntä. Servethor tipahti maahan ja huomasi olleensa jälleen aukealla. Yllättävästi nuoli läpäisi osittain päänsä sivustaa. Vielä kuitenkin tajuissaan, Servethor aikahyppäsi jälleen. Hän luuli aikahypänneensä ilmaan jätin vierelle, mutta tajusi olevansa jo maassa. Joku muu yritti jo iskeä miekalla häneen, mutta Servethor torjui sen. Servethorin yrittäessä iskeä takaisin kuitenkin epäonnistui ja hänen miekkailukäteensä tuli luihin asti yltävä viilto. "Miten?" Servethor tuhahti hämmentyneenä ja katosi jälleen ajassa taaksepäin. Hän havahtui jälleen olevansa jossain muualla kuin ajatteli ja joutui hyppäämään kivisen nyrkin iskun tieltä. Ajan miekan lohikäärmeiden äänet raivosivat hänen päässään tavallista pidempään. Hän ei ollut täysin varma, mutta koki myös jonkun muun samaan aikaan pyrkivät hänen mieleensä.
Re: Taistelu tulevasta ja menneestä
Yhden ihmiseksi ja yhden ihmiseen naamioituneen lohikäärmeen taistelu oli käsittämätön näky. Eikä siihen lisää järjellä ymmärrettävää tuonut tuo kieroutunut miekka, joka pelasti kantajansa tekemät virheet uudelleen ja uudelleen. Tuollaista asetta kantavan ei edes tarvinnut osata taistella ja se sai Ezramin veren kiehumaan. Ajan miekan kantaja saattoi vain odottaa tuurin käyvän hänen hyväkseen ja pyyhkiä ajalla pois omat haavansa. Kuinka sairasta pelkuruutta! Mutta mitä muuta täydellistä kaaosta tavoittelevalta saattoi odottaa? Sinne oli mieleltään heikkojen raukkojen hyvä piiloutua, sekasortoon, jossa kenelläkään ei tarvinnut olla selkärankaa.
Ezramille oli ennennäkemättömän turhauttavaa kuinka verta maistanut miekka ei jättänyt koskaan mitään pysyvää vastustajaan. Ei edes magian avustuksella, jota Ezram edelleen oudoksui, mutta alkoi osata olla myös siitä kiitollinen. Siitäkin huolimatta, että hän joutui pitelemään olkaansa viimeisimmän iskun jälkeen, joka näytti saavan yllättävää vauhtia Llianjinin sanoista. Sellaista vauhtia, johon Ezram ei ollut tottunut saatika varautunut. Vauhtia joka sai hänen kätensä heilahtamaan aivan liian pitkälle iskun jälkeen ja Ezramin pelkäämään kätensä reväyttämistä. Ezram siirsi miekan hetkeksi vasempaan käteensä ja puristeli oikean käden sormia nyrkkiin palatessaan takaisin muiden luo. Onneksi tunto alkoi palata niihin nopeasti.
Juuri nyt Servethorin huomion vei Taenyathar, joka viimein otti suomuisen haarniskan ylleen koko komeudessaan. Johan tuota oli saanut odottaakin, vaan riittäisikö sekään?
"Loistavaa yhteistyötä", Ezram murahti ja oli synkästä ilmeestään huolimatta ylpeä heistä jokaisen tilannetajusta. Harvoin tällaista rytmitystä näki ilman harjoittelua. "Mutta sekään ei riitä niin kauan kuin tuo miekka on hänellä", hän jatkoi entistä synkempänä.
Ezram oli jo ehtinyt unohtaa Keldruthin, kunnes jätti syöksyi jyrinän saattelemana metsän läpi aukiolle saaden vanhoista jaloista edelleen irti yllättävän vikkelää liikettä. Ezramin helpotukseksi hänen perääntyvät askeleet olivat turhia ja kalliomainen käsi syöksyikin Servethoria kohti. harmi vain, että myös tuo tälli oli turha niin kauan kuin miekka pysyi tuon kieroutuneen ihmisen ja lohikäärmeen yhdistelmän hyppysissä.
Tällä kertaa Ezram ei epäröinyt kiivetessään Keldruthin kämmenelle. He pääsivät sivummalle, mutta ei mennyt aikaakaan, kun taistelu oli jälleen heidän vieressään. Servethorin ajassa poukkoilua seuratessaan Ezram pisti merkille, että se alkoi näyttämään koko ajan enemmän hätiköidyltä ja sekasortoiselta. Toisin kuin aiemmin, Servethor ei hallitsemassaan Vildarin ihmiskehossa päätynytkään enää täydellisen hetken taakse turvaan, vaan usein uuden vaaran tielle.
"Katsokaa!" Ezram osoitti miekallaan Servethorin holtitonta siirtyilyä. "Jos asettaudumme pitkin hänen kulkemaansa rataa, voimme ehkä yllättää hänet, kun hän palaa ajassa takaisin. Tähdätkää miekkaa pitelevään käteen. Se on saatava pois tai muuten meillä ei ole mahdollisuuksia!" Ezram osoitti sanansa lähinnä Iolle, Lalfarille ja Linille ja lähti sitten juoksemaan taaksepäin sitä rataa, mitä saattoi muistaa Servethorin kulkeneen. "Jos vielä voimat riittää, suojaus tai muu ei olisi pahitteeksi", hän vielä kääntyi huutamaan virnistäen Llianjinille, Aleo tehköön mitä teki, niin kuin tähänkin asti.. Adrenaliinia alkoi virrata uudelleen vanhoihin jäseniin, kun Ezram ajatteli kaiken loppuvan tähän ja nyt, tavalla tai toisella. Nuoruudesta tuttu viimeisten hetkien hurmos valtasi Ezramin; nyt oli aika antaa kaikkensa.
Ezramille oli ennennäkemättömän turhauttavaa kuinka verta maistanut miekka ei jättänyt koskaan mitään pysyvää vastustajaan. Ei edes magian avustuksella, jota Ezram edelleen oudoksui, mutta alkoi osata olla myös siitä kiitollinen. Siitäkin huolimatta, että hän joutui pitelemään olkaansa viimeisimmän iskun jälkeen, joka näytti saavan yllättävää vauhtia Llianjinin sanoista. Sellaista vauhtia, johon Ezram ei ollut tottunut saatika varautunut. Vauhtia joka sai hänen kätensä heilahtamaan aivan liian pitkälle iskun jälkeen ja Ezramin pelkäämään kätensä reväyttämistä. Ezram siirsi miekan hetkeksi vasempaan käteensä ja puristeli oikean käden sormia nyrkkiin palatessaan takaisin muiden luo. Onneksi tunto alkoi palata niihin nopeasti.
Juuri nyt Servethorin huomion vei Taenyathar, joka viimein otti suomuisen haarniskan ylleen koko komeudessaan. Johan tuota oli saanut odottaakin, vaan riittäisikö sekään?
"Loistavaa yhteistyötä", Ezram murahti ja oli synkästä ilmeestään huolimatta ylpeä heistä jokaisen tilannetajusta. Harvoin tällaista rytmitystä näki ilman harjoittelua. "Mutta sekään ei riitä niin kauan kuin tuo miekka on hänellä", hän jatkoi entistä synkempänä.
Ezram oli jo ehtinyt unohtaa Keldruthin, kunnes jätti syöksyi jyrinän saattelemana metsän läpi aukiolle saaden vanhoista jaloista edelleen irti yllättävän vikkelää liikettä. Ezramin helpotukseksi hänen perääntyvät askeleet olivat turhia ja kalliomainen käsi syöksyikin Servethoria kohti. harmi vain, että myös tuo tälli oli turha niin kauan kuin miekka pysyi tuon kieroutuneen ihmisen ja lohikäärmeen yhdistelmän hyppysissä.
Tällä kertaa Ezram ei epäröinyt kiivetessään Keldruthin kämmenelle. He pääsivät sivummalle, mutta ei mennyt aikaakaan, kun taistelu oli jälleen heidän vieressään. Servethorin ajassa poukkoilua seuratessaan Ezram pisti merkille, että se alkoi näyttämään koko ajan enemmän hätiköidyltä ja sekasortoiselta. Toisin kuin aiemmin, Servethor ei hallitsemassaan Vildarin ihmiskehossa päätynytkään enää täydellisen hetken taakse turvaan, vaan usein uuden vaaran tielle.
"Katsokaa!" Ezram osoitti miekallaan Servethorin holtitonta siirtyilyä. "Jos asettaudumme pitkin hänen kulkemaansa rataa, voimme ehkä yllättää hänet, kun hän palaa ajassa takaisin. Tähdätkää miekkaa pitelevään käteen. Se on saatava pois tai muuten meillä ei ole mahdollisuuksia!" Ezram osoitti sanansa lähinnä Iolle, Lalfarille ja Linille ja lähti sitten juoksemaan taaksepäin sitä rataa, mitä saattoi muistaa Servethorin kulkeneen. "Jos vielä voimat riittää, suojaus tai muu ei olisi pahitteeksi", hän vielä kääntyi huutamaan virnistäen Llianjinille, Aleo tehköön mitä teki, niin kuin tähänkin asti.. Adrenaliinia alkoi virrata uudelleen vanhoihin jäseniin, kun Ezram ajatteli kaiken loppuvan tähän ja nyt, tavalla tai toisella. Nuoruudesta tuttu viimeisten hetkien hurmos valtasi Ezramin; nyt oli aika antaa kaikkensa.
-
- Rakuza
- Posts: 652
- Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm
Re: Taistelu tulevasta ja menneestä
Uutta puunrunkoa raadeltiin Taenyatharin kynsien iskulla niin että säpäleet sinkoilivat, ja Servethor näytti pienestä epäröinnistä huolimatta lähestyvän yhä. Llianjin nyökkäsi terävästi ja vilkaisi Ezramia kohti:
"Se voi ainakin antaa mahdollisuuden yllättää hänet. Ottakaa paikkanne, mutta pysykää varovaisina. Äsken ehdin tukemaan iskujanne, mutta älkää tuudittautuko siihen. Magiakaan ei pysty ihmeisiin."
Llianjin kiiruhti poispäin Kedruthista, pitäen koko ajan Servethorin näköetäisyydellään, ja haki sopivaa hetkeä iskeä kiinni. Servethor näytti syöksähtävän pois Taenyatharin ulottuvilta, mutta tekikin virheen joutuessaan Kedruthin ulottuville. Jätin sormet kiertyivät kiinni, ja inhottavasta ajatuksesta huolimatta Llianjin odotti jo näkevänsä kuinka Servethor ja Vildar murskautuisivat kuin kypsä hedelmä. Mutta jälleen tuo livahti ajan halki karkuun, ja väistäen laskeutuikin ruohikolle. Vaan nyt Serverhor oli päätynyt ryhmän jäsenten keskelle, ja he tarttuivat heti tilaisuuteen.
Lin kohotti joustaan ja vapautti jo kireällä pidellyn nuolen, repäisten leveän haavan Servethorin päänsivuun. Samalla vanha haltia terästäytyi, ja antoi magian tulvia sisimmästään valmiiksi loitsua varten. Mieleen hyökkääminen ei ollut koskaan yksinkertaista; jokainen yksilö oli erilainen, ja mieli oli alati liikkeessä oleva ja siksi arvaamaton. Llianjin ei myöskään henkilökohtaisesti pitänyt mielen kiduttamisesta. Se oli kuin terän upottamista pehmeään ja suojattomaan paikkaan, joka normaalisti olisi ollut täysin suojassa tunkeilulta, ja jätti pahan maun Llianjinin suuhun. Mutta nyt pelissä oli muukin kuin hänen mukavuutensa, ja kaiken lisäksi kohteena oli kaksi yhteen sulautunutta mieltä. Tämä oli riskialtis yritys, jonka lopputulosta oli mahdoton ennustaa.
"Toivottavasti pahin ei tapahdu, jolloin vajoaisimme kaikki kolme mielipuoliksi," Llianjin ajatteli synkästi, kun Servethro ilmestyi uudelleen näkyviin viimeisen hätäisen siirtymänsä jälkeen. Kohottaen kätensä hän lausui loitsuriimut:
"Fo'rn - Na'in - Z'n - A'm!"
Toisin kuin aavikon jättikäärmeen kohdalla, Llianjin ei yrittänyt suoraan vahingoittaa Servethoria ja Vildaria. Sen sijaan hän yritti hämmentää heitä, sekoittaa heidän aistinsa ja solmia ajatukset ristiin toistensa kanssa. Ajan miekka oli vaarallinen, vielä vaarallisempi heidän vastustajansa käsissä. Mutta jos tuo ei kyennyt ymmärtämään mitä oli iskemässä, he olisivat paremmassa turvassa.
Ulospäin näkyi, kuinka Llianjin ponnisteli hampaat yhteen purtuina ja kohotetun käden sormet nykien kuin ne olisivat pidelleet jostain näkymättömästä kiinni. Servethorin, tai Vildarin, mieli tuntui liikahtelevan oudosti, ilmeisesti välittämättä Llianjinista mutta muljahdellen silti hänen loitsunsa otteessa. Kuin olisi yrittänyt käsitellä saippualla kyllästettyä villaa. Ja samaan aikaan Llianjin havahtui ääniin, jotka soivat tuon yhteensulautuneen mielen taustalla. Lukuisia ääniä, ilman sanoja nousten ja laskien vuoronperään, kuin kuoro jonka valitus hukkui toistensa lomaan. Llianjinin ohimolla tuntui epämukava jomotus. Jos Vildar oli sietänyt tuollaista kaaosta päässään koko tämän ajan, oli ihme ettei mies ollut jo mennyt järjiltään.
Kun Llianjin tunsi Servethorin mielen liikahtavan ajatuksen muuttuessa teoksi, hän sysäsi loitsullaan sen parhaansa mukaan päinvastaiseen suuntaan. Ja näki että Servethor hämmentyi. Lyhyt epäröinti kertoi, että lohikäärme odotti päätyvänsä jonnekin aivan muualle, ja se riitti että joku heistä pääsi iskemään tuota kohti. Veri leimahti jälleen kirkkaasta punertavasta haavasta, ja Llianjin salli pienen hymyn keskittymisensä lomassa. Vaikutti että Llianjinin aistimat äänet hakivat nekin enenevässä määrin huomiota itselleen, ja Llianjinin loitsu tuntui antavan nille lyhyitä tilaisuuksia upottaa huutonsa syvemmälle Servethorin mieleen.
Mutta Llianjin tunsi kuinka hänen loitsunsa alkoi lipsumaan, kuin sormet öljytyn marmoripallon pinnalta. Toivoen ettei Servethor ehtisi kuunnella heitä vanha haltia huusi:
"Loitsuni murtuu kohta, hän voi pian olla taas omien ajatustensa herra!"
"Se voi ainakin antaa mahdollisuuden yllättää hänet. Ottakaa paikkanne, mutta pysykää varovaisina. Äsken ehdin tukemaan iskujanne, mutta älkää tuudittautuko siihen. Magiakaan ei pysty ihmeisiin."
Llianjin kiiruhti poispäin Kedruthista, pitäen koko ajan Servethorin näköetäisyydellään, ja haki sopivaa hetkeä iskeä kiinni. Servethor näytti syöksähtävän pois Taenyatharin ulottuvilta, mutta tekikin virheen joutuessaan Kedruthin ulottuville. Jätin sormet kiertyivät kiinni, ja inhottavasta ajatuksesta huolimatta Llianjin odotti jo näkevänsä kuinka Servethor ja Vildar murskautuisivat kuin kypsä hedelmä. Mutta jälleen tuo livahti ajan halki karkuun, ja väistäen laskeutuikin ruohikolle. Vaan nyt Serverhor oli päätynyt ryhmän jäsenten keskelle, ja he tarttuivat heti tilaisuuteen.
Lin kohotti joustaan ja vapautti jo kireällä pidellyn nuolen, repäisten leveän haavan Servethorin päänsivuun. Samalla vanha haltia terästäytyi, ja antoi magian tulvia sisimmästään valmiiksi loitsua varten. Mieleen hyökkääminen ei ollut koskaan yksinkertaista; jokainen yksilö oli erilainen, ja mieli oli alati liikkeessä oleva ja siksi arvaamaton. Llianjin ei myöskään henkilökohtaisesti pitänyt mielen kiduttamisesta. Se oli kuin terän upottamista pehmeään ja suojattomaan paikkaan, joka normaalisti olisi ollut täysin suojassa tunkeilulta, ja jätti pahan maun Llianjinin suuhun. Mutta nyt pelissä oli muukin kuin hänen mukavuutensa, ja kaiken lisäksi kohteena oli kaksi yhteen sulautunutta mieltä. Tämä oli riskialtis yritys, jonka lopputulosta oli mahdoton ennustaa.
"Toivottavasti pahin ei tapahdu, jolloin vajoaisimme kaikki kolme mielipuoliksi," Llianjin ajatteli synkästi, kun Servethro ilmestyi uudelleen näkyviin viimeisen hätäisen siirtymänsä jälkeen. Kohottaen kätensä hän lausui loitsuriimut:
"Fo'rn - Na'in - Z'n - A'm!"
Toisin kuin aavikon jättikäärmeen kohdalla, Llianjin ei yrittänyt suoraan vahingoittaa Servethoria ja Vildaria. Sen sijaan hän yritti hämmentää heitä, sekoittaa heidän aistinsa ja solmia ajatukset ristiin toistensa kanssa. Ajan miekka oli vaarallinen, vielä vaarallisempi heidän vastustajansa käsissä. Mutta jos tuo ei kyennyt ymmärtämään mitä oli iskemässä, he olisivat paremmassa turvassa.
Ulospäin näkyi, kuinka Llianjin ponnisteli hampaat yhteen purtuina ja kohotetun käden sormet nykien kuin ne olisivat pidelleet jostain näkymättömästä kiinni. Servethorin, tai Vildarin, mieli tuntui liikahtelevan oudosti, ilmeisesti välittämättä Llianjinista mutta muljahdellen silti hänen loitsunsa otteessa. Kuin olisi yrittänyt käsitellä saippualla kyllästettyä villaa. Ja samaan aikaan Llianjin havahtui ääniin, jotka soivat tuon yhteensulautuneen mielen taustalla. Lukuisia ääniä, ilman sanoja nousten ja laskien vuoronperään, kuin kuoro jonka valitus hukkui toistensa lomaan. Llianjinin ohimolla tuntui epämukava jomotus. Jos Vildar oli sietänyt tuollaista kaaosta päässään koko tämän ajan, oli ihme ettei mies ollut jo mennyt järjiltään.
Kun Llianjin tunsi Servethorin mielen liikahtavan ajatuksen muuttuessa teoksi, hän sysäsi loitsullaan sen parhaansa mukaan päinvastaiseen suuntaan. Ja näki että Servethor hämmentyi. Lyhyt epäröinti kertoi, että lohikäärme odotti päätyvänsä jonnekin aivan muualle, ja se riitti että joku heistä pääsi iskemään tuota kohti. Veri leimahti jälleen kirkkaasta punertavasta haavasta, ja Llianjin salli pienen hymyn keskittymisensä lomassa. Vaikutti että Llianjinin aistimat äänet hakivat nekin enenevässä määrin huomiota itselleen, ja Llianjinin loitsu tuntui antavan nille lyhyitä tilaisuuksia upottaa huutonsa syvemmälle Servethorin mieleen.
Mutta Llianjin tunsi kuinka hänen loitsunsa alkoi lipsumaan, kuin sormet öljytyn marmoripallon pinnalta. Toivoen ettei Servethor ehtisi kuunnella heitä vanha haltia huusi:
"Loitsuni murtuu kohta, hän voi pian olla taas omien ajatustensa herra!"