Sivukujan kulkijat

[Tinanja]

Katujen ylle kääntyvät varjot tuntuivat vain syvenevän kuun livistäessä toisinaan pilvien taakse piiloon, ja sivukaduilla olevat lyhdyt olivat harvoissa ja valituissa paikoissa. Miehen katse vaelsi kadun ja kujan reunalta reunalle, ikkunasta seuraavaan ja ohimennen katonrajoihinkin lähes automaattisesti tuon etsiessä vihjeitä mahdollisesta uhkatilanteesta ennakoidakseen sitä. Siitä huolimatta tämä käveli pitkin, rauhallisin askelin eteenpäin. Palkkasoturi kohotti hieman kulmiaan kuullessaan Nalian seuraavan kysymyksen, jolla tyttö rikkoi kieltämättä pitkältä tuntuneen hiljaisuuden. Mikäli tytön sanat reitistä ja siitä, missä tämä asui, pitäisivät paikkaansa, oli tuo ollut pitkällä kotoa kirjansa kanssa - ja matkaa olisi edelleen jonkin verran jäljellä.

“Periaatteessa kyllä”, Ranyard totesi hetken hiljaisuuden jälkeen Nalialle vastaukseksi ja loi tuohon kieltämättä pitkän, arvioivan katseen. Hän ei ollut ihan varma, oliko Nalia sellainen henkilö, jolle tätä tietoa olisi pitänyt antaa, mutta samalla hän epäili noin uteliaan tytön kaivavan sen tiedon esiin mistä tahansa. Ehkä hän oli siis tässä tapauksessa niistä pahoista vaihtoehdoista vähiten paha? Mutta, sanoissa oli totuuden siemen vähintään: hän itsekin kyllä valitsi työnantajansa, mutta kuka tahansa pääsääntöisesti voisi palkata palkkasoturin - tai kenet tahansa muun iskettyään pöytään riittävästi rahaa.
“Riippuu työn tyypistä”, palkkasoturi jatkoi sitten. “Ja tekijästä, mutta hinnat liikkuvat yleensä muutamissa kymmenissä kultarahoissa”, mies tarkensi. Se oli riittävän avoin vastaus, mutta topdennäköisesti samalla myös riittävän laaja tyydyttämään ainakin osan tuon nuoren uteliaisuudesta. “Miksi kysyit? Tuo… ei ole kovin yleinen keskustelunaihe”, Ranyard kysyi sitten, kieltämättä kiinnostuneena siitä, mikä oli tämän uteliaisuuden herättänyt? Ei kai se, että hän oli maininnut itse olevansa palkkasoturi? Tuo vilkaisi uudemman kerran Naliaan arvioiden ja hetkellisesti hidasti jopa hieman askeleitaan ettei tuon olisi tarvinnut harppoa hänen perässään.

“Miksi edes olet ulkona tähän aikaan yksin?” Ranyard kysyi lopulta Nalialta, kun epäili että tämä vain jatkaisi keskustelua palkkasoturiaiheesta, eikä se ollut… ehkä sopivaa tuonikäiselle. Ehkä tämä pitäisi uteliaisuuden loitolla siitä hetken aikaa, että he pääsisivät lähemmäs tuon kotia?

[sade]

Tällä kertaa mies vastasi Nalian kysymykseen, vaikkakin varsin laveasti. Hän näki kyllä miehen katseen, mutta piti katseensa tiessä ja toivoi, että hämärtyvä ilta peittäisi poskien punoituksen. Ainakaan tämä ei sanonut ei. Ja toisaalta, miksi olisikaan sanonut? Hänen pyykkinsä pesi ihminen, jolle maksettiin. Heidän hevosiaan hoiti ihminen, jolle maksettiin. Nalia ei tietenkään itse maksanut kenellekään heistä, mutta kai heille hänenkin rahansa kelpaisi. Joten miksi Nalia ei voisi palkata jotakuta auttamaan häntä Metikseen pääsyssä? Tyttö ei kylläkään tiennyt, miten se asia käytännössä hoituisi, mutta ehkä joku keksisi sen hänen puolestaan. Eihän hän tiennyt myöskään, miten pyykkejä pestiin ja silti ne tulivat puhtaaksi.

Mitään tästä Nalia ei tietenkään sanonut ääneen. Hän ei ollut varma, aikoiko tehdä mitään ja jos hän jotain oli isänsä palkkasotilaspuheista oppinut, niin niistä asioista ei puhuttu ääneen, ainakaan etukäteen. Eikä hän oikeastaan ollut edes varma, mitä sanoisi. Jos Nalia aikoisi tehdä jotain sellaista, hänen pitäisi harjoitella ensin. Tai kirjoittaa sanansa ylös. Niinpä hän ei vastannut miehelle mitään. Ei tämäkään ollut vastannut hänen kysymyksiinsä. Sen sijaan Nalia mietti rahasummaa. Palkkasoturit myös tappoivat ihmisiä, mistä Nalia oli saanut ensikäden todistuksen, eikä Naliasta tuntunut hyvältä kuulla, että sellaista saattoi oikeasti ostaa muutamalla kymmenellä kultarahalla.
”Se kuulostaa isolta summalta, mutta samaan aikaan… kovin vähältä”, Nalia totesi varovasti ja siirtyi pienen askeleen kauemmas miehestä. Nalia kuitenkin arveli, osaksi itseään rauhoitellakseen, että suurin osa palkkasoturien työstä koostui jostain muusta. Sellaisista kirjanhankintatoimeksiannoista, joita hänen isänsä antoi tai vaikkapa vartioinnista. Tuskinpa he sentään liikkuivat ympäri kaupunkia aseitaan heilutellen, mikä kieltämättä näytti hyvin paljon siltä, mitä hänen seurassaan olevan miehen ulkonäöstä olisi voinut päätellä.

Nalia oli tyytyväinen, kun mies katkaisi hänen ajatuksensa. ”Olin ostamassa kirjaa”, Nalia sanoi. Mies oli varmasti huomannut paketin ja tunnistanut sen sisällön kirjaksi, joten tyttö ei nähnyt kertomisessa haittaa. ”Se on tuotu alun perin Drienesta asti”, Nalia lisäsi, sillä hänestä se oli mainitsemisen arvoista. Jos kaikki olisi sujunut hyvin, Nalia olisi paketin käsiinsä saamisen jälkeen avannut sen hyvin varovasti ja vilkaissut, vaikuttiko kirja kiinnostavalta. Hän olisi jopa saattanut pysähtyä lukemaan hetkeksi, mikäli kirja olisi näyttänyt sellaiselta, että isä ei antaisi hänen lukea sitä kotona. Mutta nyt Nalia antoi ostoksensa olla ja värähti muistaessaan, mitä olisi voinut tapahtua. ”Miksi jäitte auttamaan?” Nalia kysyi, sillä ei ollut miettinyt sitä aikaisemmin. Saattoiko mies odottaa maksua?

[Tinanja]

“Kuten sanoin, se riippuu työstä. Toisista töistä maksetaan enemmän, ja toisista vähemmän”, totesi Ranyard, kun Nalia ihmetteli rahasummaa. Ranyard vilkaisi tuota kuitenkin olkansa vartta alaspäin ja loi jälleen nopean, arvioivan katseen tähän. Alkoi käydä selväksi, että ikäisekseen - tai ikäisensä näköiseksi tuo tyttö poimi asioista tietoonsa aivan liian paljon yksityiskohtia. Mies epäili, että tämä oli saanut istua koulunpenkillä, tai joku oli opettanut tätä, sillä ei tuon… ikäisen näköinen varmasti ollut noin älykäs ilman opetusta. Uteliaisuus varmasti oli jotain synnynnäistä, mutta tuon olemuksesta ja kasvoista saattoi melkein nähdä, miten rattaat pyörivät Nalian päänsisällä punoen ja rakentaen uutta suunnitelmaa oman tavoitteen tavoitteluun. EIkä se välttämättä ollut huono asia, Ranyard vain ei ollut odottanut tuollaista käytöstä tytöltä, jonka oli löytänyt sivukujalta kirja kainalossaan… Vai olisiko hänen pitänyt odottaa sellaista? Mies kurtisti ajatuksilleen kulmiaan, mutta Nalia keskeytti vastauksellaan siitä, miksi oli edes ollut sivukujalla. Kirjan ostaminen kuulosti… no, realistiselta selitykseltä, mutta aika ja paikka olivat kieltämättä erikoisia. Oliko kirjoillakin jotain pimeitä markkinoita, ja kuka niitä pimeiltä markkinoilta haluaisi ostaa?

Yhtä kaikkea, se sivukuja ei ollut ollut todellakaan tytön paikka, ja tämä pohjoisen suuntaan johtava sivukatukaan ei kyllä sitä ollut yön yhä pimetessä ja heittäessä yhtä syvempiä varjoja nurkkiin ja kadun ylle. Ennen kuin Ranyard ehti pohtiakaan, että hiljaisuus pitäisi rikkoa sen aiheuttaman painostavan epämukavuuden vuoksi, kysyikin Nalia jo, miksi hän oli pysähtynyt auttamaan. Niin, miksi? Hyvä kysymys, eikä palkkasoturi ollut itsekään lainkaan varma vastauksesta. Siitä, että Nalia jatkaisi kyselyään mies oli kyllä varma - varsinkin, jos ei saisi vastaustaan.
“Koska toisten ryöstäminen ja uhkailu tuolla tavoin on väärin”, Ranyard vastasi lopulta Nalialle lyhyesti, tilannetta sen kummemmin avaamatta sanoillaan. Hän tiesi, etteivät hänen kaikki omatkaan tekemisensä kestäisi päivänvaloa, tai edes aamunsaratusta, mutta hänestä lapsiin, nuoriin ja naisiin suunnattu väkivalta oli sellaista mitä piti välttää viimeiseen asti - varsinkin lasten osalta. Naliaa uhanneet miehet olivat osuneet juuri siihen moraaliseen kohtaan Ranyardissa, jota Naenija oli keskusteluissaan herätellyt matkalla maan läpi. Ei hän ollut voinut kääntyä ja lähteä paikalta, vaikka vielä jonkin aikaa sitten olisi varmasti tehnyt sen ilman omatunnontuskia. Ja nyt hän oli saattamassa tätä tyttöä pitkin kaupunkia melkein toiseen suuntaan siitä, mihin itse oli menossa.
“Sitä paitsi, lasten paikka ei ole pimeällä sivukadulla keskellä yötä”, tuo huomautti hiljaa ajatuksilleen tuhahtaen saadakseen ajatuksensa toisaalle moraalisista valinnoistaan.

“Mihin suuntaan tästä?” mies pysähtyi T-risteyksen luokse sivukadulla ja vilkaisi Naliaan kysyvänä. Onneksi pohjoispuoli kaupungista tuntui lähenevän ihan riittävää tahtia, ja hän pääsisi toivottavasti itsekin pian majapaikkaansa tästä.

[sade]

Toisten ryöstely ja uhkailu oli väärin, mutta eikö mies tehnyt sellaista itsekin? Nalia kurtisti hieman kulmiaan. Myös tappaminen oli väärin. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkea kyseenalaistaakseen miehen väitettä. Nalia ei ollut mielissään myöskään kuullessaan miehen kutsuvan häntä lapseksi. Ehkä hän ei ollut ihan aikuinen, mutta eikö sen, että hän oli näin myöhään ulkona ostamassa kirjaa, olisi pitänyt vihjata täysin päinvastaista kuin mies näytti kuvittelevan. ”Olen minä ollut illalla ulkona aiemminkin. Vaikka mieluummin olisinkin sisällä lukemassa”, Nalia totesi ja oli hieman tyytyväisempi saatuaan mainittua lukutaidostaan. Lapset eivät osanneet lukea.

Risteyksessä tyttö nyökäytti päätään vasemmalle päin. Kodin lähestyminen huolestutti Naliaa ja sai hänet naputtamaan kirjapakettia hermostuneesti. Hän ei edes tiennyt, mistä oli eniten huolissaan. Pilalle menneestä kirjapaketista, siitä, että joku oli kuollut, magiasta vai seurassaan olevasta miehestä. Jo yksikin niistä asioista voisi riittää siihen, että isä antaisi hänen liikkua seuraavan kerran yksin vasta kesällä. Jos isä saisi tietää, että hän oli käyttänyt magiaa, jos hän todella oli todella käyttänyt, hänelle kävisi niin kuin äidille. Nalia puri huultaan. Hän ei halunnut mennä kotiin. Hän halusi, että joku Metiksestä olisi ilmestynyt sillä hetkellä, kun kirjan paketti oli syttynyt palamaan ja selittänyt, mitä pitäisi tehdä. Ohikiitävän hetken Nalia kuvitteli vaihtavansa suuntaa ja kävelevänsä Metikseen sinä yönä. Mutta hänellä ei ollut rahaa ja tyttö oli varma, että isä löytäisi hänet kyllä. Löytäisi, eikä antaisi jäädä, vaikka Nalia jollain keinolla olisikin keksinyt, kuinka maksaisi opiskelunsa.

”Haluatko sinä palkkion tästä?” Nalia töksäytti äkillisessä rohkeudenpuuskassa unohtaen teititellä tultuaan siihen tulokseen, että palkkasoturi saattoi itse asiassa olla pienin hänen ongelmistaan. Siinäkin tapauksessa, ettei Nalialla ollut hajuakaan, mikä olisi paras ratkaisu. Jos mies tulisi hänen kanssaan kotiin asti, isä kuulisi tapahtuneesta ja mies saattaisi kertoa myös magiasta. Toisaalta isä näkisi, ettei miehellä ollut mitään tekemistä Metiksen kanssa. Jos Nalia menisi kotiin yksin ja joku olisi nähnyt heidät ja mainitsisi myöhemmin isälle, tämä saattaisi ajatella, että Nalia salasi jotain ja ajattelisi tietysti heti pahinta. Ja olisi tavallaan oikeassa. ”Minä olen pulassa joka tapauksessa”, Nalia mutisi.

[Tinanja]

Ranyard vilkaisi vierellään kipittävään nuoreen ohimennen tämän kiirehtiessä sanomaan, että oli aiemminkin ollut illalla ulkona. Tuo ei voinut pidätellä pientä tuhahdustaan ja päänpudistustaan. Ennemmin tai myöhemmin tälläinen tilanne olisi tullut vastaan, ja Nalian kannalta oli ihan hyvä, että se oli tullut nyt vastaan. Toisenlaisesta kohtaamisesta tuo ei välttämättä olisi selvinnyt vain vähän palaneella kirjankannella ja järkytyksellä. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään jatkaessaan kävelyään Nalian osoittamaan suuntaan. Hän näki silmäkulmastaan, miten tyttö joutui kiihdyttämään askeleitaan ja ottamaan kaksi askelta siinä vaiheessa, kun hän itse otti yhden. Se ei näyttänyt kuitenkaan kirjaansa tiukkaan halaavaa Naliaa hidastavan, päinvastoin tuon kasvoilta näki pitkälle, miten syvällä mietteissään tämä nuori oli.

Palkkasoturi vilkaisi kulmiaan uudemman kerran kohottaen Naliaan, kun tyttö kysyi halusiko hän palkkion tästä.
“Tämä on matkalla samaan suuntaan, mihin olen menossa”, Ranyard huomautti Nalialle, vaikkei se ihan täysi totuus ollutkaan. Melkein, mutta ei tämä suurta kierrosta tehnyt. “Ei, en tarvitse maksua”, totesi Ranyard vielä sitten tuolle suoraan, kun he jatkoivat kävelyään hieman reittiään kaartaen kohti Nalian ilmeistä kotia. Ilmeisesti tällä ei ollut aikomustakaan kävellä loppumatkaakaan yksin, vaan näköjään tuo pitäisi saattaa ovelle asti. Ranyard saattoi vain kuvitella, miten epäilyttävältä näyttäisi, kun hän saattaisi aseet verestä edelleen punaisina, verta haarniskallaan taistelun jäljiltä tuota pientä, tuskin häntä rintakehän tasalle yltävää tyttöä kaupungin pimeiden katujen läpi. Eikä hän välttämättä halunnut tietää, mitä sitten tapahtuisi. Ilmeisesti he kuitenkin olisivat pian perillä.

[sade]

Katu leveni seuraavan mutkan jälkeen ja talot muuttuivat hieman suuremmiksi. He ohittaisivat kohta räätälin puodin, joka äidin mielestä olisi ollut sopivin raja sille, mihin asti (ja millaiseen seuraan) Nalia lähetettiin asioille. Nalia vilkaisi ympärilleen, mutta ympäristö näytti autiolta. Niinpä tyttö pysähtyi, hieman horjahtaen kesken askeleen, kuin ei olisi oikein itsekään tiennyt, että aikoi pysähtyä.
”Seuraavasta vasemmalle ja aivan kadun päähän. Asun siellä”, Nalia totesi. Hän ei aikonut sanoa miehelle, mitä tämän pitäisi tehdä. Tuskin olisi rohjennut sanoa siinäkään tapauksessa, että olisi uskonut tietävänsä parhaan ratkaisun.

Nalia heitti hartioillaan olleet huivin päänsä yli. Eihän se paljoa ollut, mutta mikäli joku sattuisi vilkaisemaan ikkunasta, olisi edes pieni toivo siihen, ettei katsoja tunnistaisi häntä oikopäätä. Nalia vilkaisi miestä ja huokaisi huomaamattomasti. Tämä herättäisi huomiota, joten oli parempi toivoa, ettei kukaan katsoisi. Hetken mielijohteesta Nalia repi kirjan päältä suojakääreen pois. Hän ei aikonut valehdella, Nalia vakuutti itselleen, vain olla kertomatta kaikkea. Ainakaan heti. Ainakaan ennen kuin tietäisi, mitä tekisi. Isä ihmettelisi, että kirja olisi pakkaamaton, mutta tuskin syyttäisi siitä Naliaa. Isä ei voisi keksiä syytä siihen, miksi Nalia olisi tehnyt jotain sellaista, niin hän ainakin toivoi.

Tovin mietittyään tyttö päätyi tunkemaan rypistetyn kääreen kenkäänsä. Parasta olisi luultavasti ollut vain heittää se pois, mutta Nalia ei pystynyt luopumaan siitä. Olihan se ainut todiste siitä, mitä oli tapahtunut. Tai, ainut todiste miehen lisäksi, mutta Nalia arveli, ettei näkisi miestä enää tämän illan jälkeen. Mistä hänen mieleensä tulikin vielä yksi kysymys. ”Mistä palkkasotureita löytää?” Saattoi olla hölmöä kysyä sellaista, mutta Nalia oli tullut siihen tulokseen, että tämä olisi luultavasti hänen ainut tilaisuutensa saada sellaista selville.

[Tinanja]

Ranyard kääntyi Nalian ohjeiden mukaan vasemmalle ja lähti kulkemaan kadun päähän. Kai hänen olisi hoidettava tämä nyt loppuun asti, kun hän oli kerran sen aloittanutkin? Mies tuhahti vähän astellessaan tuon tytön rinnalla eteenpäin hämärällä kadulla. Tämä kulki hiljaisena eteenpäin, kunnes Nalian kysymys palkkasoturien löytämisestä keskeytti hänen keskittyneen askelluksensa.
“Sinä osaat kyllä olla utelias”, Ranyard sanoi tuolle pienen tuhahduksen saattelemana. Hän ei voinut olla vieläkään ihmettelemättä sitä, miksi palkkasoturi -aihe tuntui kiinnostavan tuota nuorta tyttöä niin paljon.
“Mutta minä en osaa vastata Dionen osalta kysymykseesi. Jokainen varmaan asuu omilla teillään jossain majoituksessa”, se oli tosin vain osittain totta. Ranyard tiesi tasan tarkkaan, mistä löytäisi muita vertaisiaan, kollegojaan, mutta ei hän tiennyt niiden paikkojen nimityksiä tai osoitetta. Hän epäili, että joku näistä todennäköisesti olisi enemmin tai myöhemmin myös viihtynyt samassa majatalossa kuin hänkin. “En usko, että sinun on turvallista kysellä tuollaista kovin julkisesti”, Ranayrd huomautti vielä astellessaan edelleen Nalian ohjeiden mukaisesti kadun päässä olevaa taloa kohden.

Mitä hän edes sanoisi tuossa tilanteessa sille, joka oven avaisi? No, se ehkä paljastuisi piakkoin. Päätään vähän pudistaen kypäränsä ja viittansa suojissa palkkasoturi koputti lujaa Nalian kodin puuoveen ja jäi odottamaan, avaisiko joku sen. Ei tämä olisi yhtään sen vaikeampaa kuin mikään tavallinen… tehtäväkään, vai olisiko?

[sade]

”Siksi kysyinkin sitä sinulta”, Nalia totesi hieman pistävämmin kuin oli tarkoittanut. Ei hän sentään ihan hölmö ollut. Eikä sitä paitsi ollut moniakaan asioita, joita hän haluaisi kysellä kovin julkisesti. Jos joku olisi kuullut, mitä Nalia kysyi, tai mies kertoisi jollekulle, hän voisi aina sanoa pitäneensä vain keskustelua yllä. Hänen seuralaisensa ei vaikuttanut kiinnostuneelta puhumaan muusta kuin työstään, joten mitä muuta hieno neiti olisi voinut tehdä kuin jatkaa kiinnostuneena keskustelua, Nalia ajatteli ja matki mielessään äitinsä ääntä.

Mies marssi suoraan ovelle ja koputti äänekkäästi ennen kuin Nalia ehti suutaan avata. Koputtaminen oli huono idea tähän aikaan. Nalia olisi mieluummin vain livahtanut sisään ja toivonut törmäävänsä ensimmäisenä johonkin muuhun aikuiseen kuin vanhempiinsa. Hän vilkaisi miestä ja yhtäkkiä hänen mielessään kävi kauhea ajatus. Mitä jos mies haluaisi ryöstää heidät? Tämä ei ollut kertonut edes nimeään ja Nalia oli kertonut omansa ja näyttänyt asuinpaikkansa. Naliasta mies ei vaikuttanut oikeasti pahalta, mutta tämä oli tappanut ihmisen. Ja teki sitä rahasta, joten miksi tämä ei haluaisi rahaa myös heiltä? Nalia avasi suunsa sanoakseen jotain, ehkä kysyäkseen miehen nimeä tai ehkä kieltääkseen tätä tappamasta ketään, mutta ei ehtinyt päästää ääntäkään, kun ovi heilahti auki. Hetken ajaksi Nalia kohtasi isänsä yllättyneen katseen, kuten oli tiennytkin kohtaavansa, sillä isä odotti uusia kirjoja aina hereillä. Nalia käänsi katseensa jalkoihinsa samaan aikaan, kun Harro piilotti hämmästyksen kasvoiltaan.

Harron päänheilautuksesta Nalia astui sisemmälle ja ojensi matkalla kirjan isälleen. Harro vilkaisi sitä nopeasti ja kurtisti kulmiaan hieman sen suojaamattomalle kannelle, joka kuitenkin näytti kaikeksi onneksi olevan kunnossa. Nalia jäi seisomaan askeleen isänsä taakse tietämättä mitä sanoa, kun Harro mittaili vierasta miestä katseellaan. Harro pani merkille rähjäisen ulkonäön, eikä se saanut häntä suhtautumaan tilanteeseen lainkaan myötämielisemmin. Ikään kuin ei olisi ollut itsessään jo tarpeeksi paha, että Nalia oli tuonut mukanaan vieraan miehen. Hämärässä ei voinut olla varma, mitä tämän varusteissa olevat tahrat olivat, mutta olivat ne mitä tahansa, mies ei vaikuttanut henkilöltä, joita heidän kotiinsa kutsuttaisiin. Ainakaan etuovesta. Harron ensimmäinen ajatus oli, että Nalialla ei ollut ollut tarpeeksi rahaa mukanaan ja kirjan myyjä oli lähtenyt mukaan hakemaan loppuja saataviaan. Mutta se tuskin piti paikkaansa, sillä kirjan hankkinut mies oli hänen vanha yhteyshenkilönsä ja tämän käyttämissä palkollisissa oli yleensä tietty… taso. Oliko joku saanut selville, mistä kirja oli peräisin? ”Vie kirja yläkertaan ja pysy siellä”, Harro komensi. Nalia otti kuuliaisesti kirjan vastaan, mutta ei liikahtanut paikoiltaan. Hän ei lähtisi kuulematta ja näkemättä, mitä mies tekisi. Harro loi Naliaan lyhyen vihaisen katseen, mutta kiinnitti sitten katseensa takaisin vieraaseen.

”Mitä sinä teet tyttäreni kanssa?” Harro tivasi pitäen kuitenkin äänensä matalana. Mikäli ylimääräiselle huomiolle ei ollut tarvetta, sitä olisi turha herättää. Miehellä olisi parasta olla hyvä selitys. Samoin Nalialla, mutta sen Harro hoitaisi myöhemmin.

[Tinanja]

Ranyard katsoi pitkään oven avannutta miestä sanaakaan sanomatta, kun Nalia käskettiin kirjaan suunnatun arvioivan katseen saattelemana peremmälle taloon. Vasta, kun tuo oven avannut raskasrakenteinen mies kysyi häneltä kysymyksen, Ranyard vain tuhahti vähän. Hänen edessään seisova kulmikaskasvoinen mies, Nalian isä, katsoi palkkasoturia pitkään raskaiden kulmakarvojensa varjostamilla silmillä myöhäisen yön hämärässä. Oli kieltämättä ihan mielenkiintoista, miksi tämä edes oli edelleen hereillä tähän aikaan, kun muut valot kaupungista olivat sammumassa yksi kerrallaan väen painuessa hitaasti nukkumaan yön pimetessä edelleen. Kysymys oli hyvin olettava sanasta sanaan ja suoraselkäisenä seisova palkkasoturi ei näyttänyt värähtävänkään sen edessä.

“Sinun tyttäresi oli vähällä kuolla matkalla, jonne ilmeisesti hänet lähetit”, Ranyard totesi olkiaan hieman kohauttaen. Se sai miehen viitan alla olevan raskaan haarniskan kolahtamaan ja sitä kiinnipitävien nahkaremmien narahtamaan. Hitaasti tuo vaihtoi painoa jalalta toiselle.
“Dionen sivukujat kaupungin laidalla eivät ole turvallisia tähän aikaan illasta. Hänet ja hänen tavaransa yritettiin ryöstää, ja ilmeisesti tavoite oli tappaa hänet. Niiden ryöstäjien harmiksi satuin paikalle”, mies viittasi ohimenevällä liikkeellä vyöllään roikkuviin kirveisiin, jotka kiiltelivät hämärässäkin valossa niillä olevista verivanoista huolimatta. Palkkasoturin äänensävy oli vain asiansa toteava, eikä siinä ollut yhtään ylimääräistä tunnetta tai ajatusta siitä, miten tuon olisi pitänyt itse vahtia lastaan.

“Ei sillä, että minua kiinnostaisi mitä teet tyttäresi kanssa, mutta oletan sinun haluavan pitää hänet edes hengissä, joten saatoin hänet tänne asti. Joten ei muuta kuin mukavat illanjatkot, arvon herra”, Ranyard totesi olkiaan vähän kohauttaen ja vaihtoi jälleen painoa jalalta toiselle kääntyäkseen ja lähteäkseen itse majataloa kohden. Pieni, suurisilmäinen koiranpentu todennäköisesti kaipaisi häntä jo tähän aikaan illasta.

[sade]

Harro ei tiennyt, miten olisi mieheen suhtautunut. Hän oli tottunut asioimaan ihmisten kanssa, jotka vaativat, pyysivät, uhkailivat tai vaihtoehtoisesti tottelivat vastaan sanomatta. Viittausta kirveisiin olisi ehkä voinut pitää jonkinlaisena uhkauksena, jos mies olisi päästänyt ääneensä jotain tunnetta. Ja jos tämä olisi todella tehnyt, mitä sanoi tehneensä, eikö jokainen siinä tilanteessa vaatisi palkkiota? Tietenkään ei ollut paras ratkaisu lähettää Naliaa liikkeelle yksin, mutta että ryöstö ja tappo? Kaikenlaista rahvasta kyllä liikkui kaduilla yöaikaan ja todiste siitä seisoi parhaillaankin Harron edessä. Yleensä Nalia oli osannut välttää sellaiset vaikeudet, joten Harro epäili miehen lähteneen kokeilemaan onneaan tarinansa kanssa. Nalia kirjoineen ja omine tarinoineen oli vielä aivan liian altis sellaiselle ja saattaisi uskoa ties minkälaisia juttuja.

Harro vilkaisi vihaisesti Naliaa, joka seisoskeli taustalla haluten kertoa, että miehen kertomus piti paikkaansa, mutta ei uskaltanut avata suutaan. Tytölle alkoi valjeta, ettei palkkasoturi aikonut antaa illan kulusta yksityiskohtaisempaa selitystä. Magiasta ja kaikesta muusta kertominen tai kertomatta jättäminen jäisi Nalialle, mikä oli samaan aikaan helpotus ja kauhistus. Sisältä tulevassa valossa mies näytti entistäkin enemmän siltä, ettei ollut paikassa, jonne kuului ja Nalia huomasi isänsä vilkaisevan katua ja naapurustoa uudelleen. Jos miehellä ei olisi ollut aseita, ovi olisi luultavasti sulkeutunut tämän edestä saman tien. Nalia ei muistanut, oliko kiittänyt. Mies ei ollut vaatinut rahaa eikä hänen perheensä henkeä, joten tämä oli oikeasti vain halunnut auttaa.

Hitaasti, herättämättä Harron huomiota, Nalia nosti toista kättään ja osoitti ylöspäin. Ei ehkä selkein merkki, mutta muutakaan Nalialle ei tullut tilanteessa mieleen. Ehkä mies tajuaisi katsoa ylös, ennen kuin poistuisi pihalta. Joten, kun Harro veti oven kiinni tulijan kääntyessä lähteäkseen, Nalia oli jo puolivälissä yläkerran portaita. Tytöllä meni hetki penkoa kampauspöytänsä laatikoita kunnes hänen käsiinsä osui helmillä koristeltu kullattu hiussolki, jonka puuttumista äiti ei mitä luultavimmin huomaisi hetkeen. Nalia tunsi pienen syyllisyyden piston, sillä tämä oli jo toinen hiussolki, jota hän käytti vastoin vanhempiensa tahtoa. Mutta hänenhän ne olivat, eikä hän niitä kaivannut. Ja sitä paitsi asia kuului hoitaa, kun isä ei ollut sitä tehnyt, Nalia vakuutteli itselleen ja työnsi ikkunan auki. Pihalla oli hämärää, eikä Nalia nähnyt alas kovinkaan hyvin. Miehellähän oli haarniska päällä, Nalia järkeili ja tähtäsi heittonsa suoraan kohti erottamaansa hahmoa. Solki tuntui kurjalta korvaukselta hänen hengestään, mutta kyllä siitä jotakin saisi, eikä hän oikein voinut kipata koko korulaatikkonsa sisältöä ikkunasta. Varsinkaan, kun ei ollut aivan varma, huomaisiko mies solkeakaan. Siltä varalta, että tämä sattui katsomaan, Nalia nosti vielä kätensä vilkutukseen ennen kuin työnsi ikkunan takaisin kiinni.