Talvipäivänseisaus

[Tinanja]

Hevosten askeleet saivat pakkaslumen narskumaan allaan tiellä, joka oli vielä lähes vasta-aurattu. Onneksi tienpenkoilla tai sen ulkopuolellakaan ei ollut paljoa lunta mitä pidemmälle sisämaahan he pääsivät loppumattomalta näyttävää tietä pitkin. Lumen vähäisyys sai miehen varmemmaks isiitä, että hänen reittivalintansa voisi vielä toimia, kunhan he pääsisivät riittävän pitkälle. Mutta toistaiseksi he kulkisivat sitä suoraa, loppumattomalta näyttävää tietä pitkin - ja hevoset todennäköisesti osaisivat kulkea sitä ohjaamattakin. Mies työnsi omat kätensä viittansa ja turkiksen alle lämpiämään, ja vilkaisi nopeasti vierellään istuvaan Mirayaan tämän kysyessä siitä mihin he olivat matkalla.

Eldrin hymyili hieman Mirayan ilkikuriselle sävylle tämän kysellessä, mihin he olivat menossa. Se kevensi mukavasti tunnelmaa, mutta Eldrinin sydän ja mieli olivat silti raskaita. Hän epäili, että keskustelu kääntyisi vakavampiin asioihin ennemmin tai myöhemmin, ja ehkä olisi helpompi saada ainakin osa siitä vakavuudesta alta pois. Hän vakavoitui hieman, ja antoi hiljaisuuden laskeutua heidän välilleen.
“Olemme menossa syvemmälle, keskemmälle saarta paikkaan, jossa minä opiskelin paljon nuorempana”, Eldrin vastasi sitten Mirayalle. Paikka oli sopivasti myös reilun tunnin päästä sisämaan puolella sijaitsevasta Virqenien kartanosta, jolla Eldrin oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa. Mies nielaisi hieman tajutessaan, että Miraya tuskin edes tiesi, että hänen sukunimensä oli Virqen. “Se on pienen lammen ranta metsänreunassa, varmasti yksi rauhallisimmista paikoista koko Drienellä”, mies hymyili hieman. Tämän hymyssä oli tiettyä kaipuutta, tiettyä lämpimyyttä, mutta samalla se piilotti taakseen tarinan. Eldrinin tarinan, jonka tuo koki olevansa selityksen kera velkaa Mirayalle. Jonain toisena kertana paikka olisi voinut olla hyvinkin romanttinen, mutta tänään se saisi antaa puitteet kauan kaivatulle keskustelulle - ja Eldrin alkoi vakuuttua matkan edetessä siitä, että hän oli tämän velkaa Mirayalle.
“Kävin täällä viimeksi silloin, kun olin ensimmäistä kertaa lähdössä ylittämään merta Rayashin kanssa Lohikäärmeellä. Siitä on… nyt jo vuosia”, Eldrin totesi hieman ja hymyili muistolleen. Sitten hän virnisti. “Olin silloinkin selvin päin”, tämä lisäsi vielä keventääkseen hieman tunnelmaa ja erityisesti omia ajatuksiaan.