Re: Kysymyksiä yli aikakausien
Posted: Wed Dec 26, 2018 10:05 pm
Sorjat kädet tarttuivat Llianjinin hartioista pehmeästi, mutta kosketuksessa tuntui myös vastaansanomatonta voimaa jota ei vain sallittu päästä näkyviin. Llianjin antoi Taenyatharin kohottaa itsensä ylös, ja ilman lohikäärmeen kevyttä tukea vanha haltia olisi voinut horjua jaloillaan. Odottava jännitys sai hänen korvansa humisevaan ja sitten Llianjin tunsi Taenyatharin aloittavan. Tämän mahti ei ollut kosketus eikä ääni, vaan enemmän kuin kuiskaus juuri hänen korviensa tavoittamattomissa. Tai kevyt kihelmöinti hermojen kärjissä, lämpö joka hiipi pitkin ihoa jostain niskan paikkeilta päänahka pitkin ja sai hänen korviensa kärjet nytkähtelemään.
Lohikäärmeen sanojen mukana oli kuin jokin olisi liikahtanut Llianjinin kallossa, aivan silmien takana, ja totellen vanha haltia räpäytti silmiään hitaasti. Muutos oli niin yllättävä ja nopea, niin luonnollisen tuntuinen, että hän havahtui siihen vasta kun se olikin jo tapahtunut.
Kaikki oli...kirkkaampaa. Terävämpää. Llianjinista tuntui että hän näki jokaisen laudan pinnassa luikertelevat uurteet kuin ne olisi kaiverrettu lasiin, ja samalla paljon enemmän huonetta kuin aiemmin. Llianjin liikutti hitaasti päätään ja ähkäisi nähdessä seinää vasten nojanneen sauvansa. Sen, jonka olisi pitänyt olla hänen takanaan tuolin vierellä. Ja se kaikki liike, kaikkialla kytevä mahti jonka hän kykeni vain vaivoin ymmärtämään magiaksi. Kuinka mikään paikka tässä maailmassa voisi olla hiljainen, tai pimeä, kun sen alla piilivät tällaiset magian virtaukset? Kaikki tuntui liikkuvan jatkuvasti, mutta rauhassa. Ilman kiirettä tai kaaosta, kuin jokaisella laineella olisi ollut selkä suunta ja tarkoitus.
Llianjin ei edes tuntenut kyyneltä ennen kuin se norui hänen poskeaan pitkin, eikä hän yrittänyt hillitä niitä. Hän itki edessään aukeavan näyn kauneutta, ja hän itki sitä että oli ollut niin sokea niin kauan. Vuosia, vuosiokymmeniä, kokonaisia vuosisatoja, eikä hän ollut koskaan edes kyennyt kuvittelemaan tällaisesta.
"Näinkö...lohikäärmeet näkevät?" hän kuiskasi käheästi ja ohikiitävästi Llianjin tunsi niin voimakkaan kateuden piston sydämessään että se miltei sattui, ennen kuin hän keskittyi uudelleen näyn kauneuteen. Taenyatharin sanat kuuluivat jostain takaa, ja tämän neuvoa seuraten Llianjin kohotti oman kätensä kasvojensa eteen. Ja nyt hän ei nähnyt vain pehmeän ihon verhoamia luita ja lihaksia, vaan magian joka siinä piili. Magia, hänen magiansa. Hänen mahtinsa. Katsoessaan sen hidasta liikahtelua Llianjinista tuntui yhtäkkiä kuin hän olisi katsonut vanhan ystävän kasvoja. Ystävän, jota hän ei ollut koskaan edes tiedostanut tai kiittänyt, mutta joka ei siitä huolimatta ollut häntä pettänyt. Llianjinin huulilta pääsi kevyt naurahdus ja ojentaen kättään hän keskittyi seinää vasten lepäävään sauvansa. Hänen mahtinsa sytytti sormuksen kutsuriimut loistamaan, ja niiden ympärille näytti syntyvän pehmeä aallokko. Kuinka kaunis se oli, niin pieni mutta silti niin täynnä elämää. Ja sauva vastasi, sanattoman vastauksen lausuttuun käskyyn. Helmipähkinäpuinen sauva riensi hänen luokseen, kuin uiden läpi auringon valaiseman aallokon, ja tuntiessaan sileän puun kämmentään vasten oli kuin Llianjinin mahti olisi kurottanut siihen ja tehnyt siitä yhtä hänen kätensä kanssa.
Kääntäen päätään varovaisesti toiseen suuntaan Llianjin katsoi lattiaa, mutta näki samalla sen ohi. Hän erotti jossain alapuolellaan liikahtelevan kaksi pyörrettä, ja hän tiesi keitä ne olivat. Se ei ollut arvio tai ajatus, vain katsomalla niitä Llianjin tiesi varmuudella toisen olevan Ingvildin kipinäinen ja paikoin teräväsärmäinen mahti. Ja toinen taas Aleo, joka vaikutti jotenkin etäästi vieraalta, kuin se olisi kieppunut eri suuntaan kuin Llianjinin oma mahti.
Lohikäärmeen sanojen mukana oli kuin jokin olisi liikahtanut Llianjinin kallossa, aivan silmien takana, ja totellen vanha haltia räpäytti silmiään hitaasti. Muutos oli niin yllättävä ja nopea, niin luonnollisen tuntuinen, että hän havahtui siihen vasta kun se olikin jo tapahtunut.
Kaikki oli...kirkkaampaa. Terävämpää. Llianjinista tuntui että hän näki jokaisen laudan pinnassa luikertelevat uurteet kuin ne olisi kaiverrettu lasiin, ja samalla paljon enemmän huonetta kuin aiemmin. Llianjin liikutti hitaasti päätään ja ähkäisi nähdessä seinää vasten nojanneen sauvansa. Sen, jonka olisi pitänyt olla hänen takanaan tuolin vierellä. Ja se kaikki liike, kaikkialla kytevä mahti jonka hän kykeni vain vaivoin ymmärtämään magiaksi. Kuinka mikään paikka tässä maailmassa voisi olla hiljainen, tai pimeä, kun sen alla piilivät tällaiset magian virtaukset? Kaikki tuntui liikkuvan jatkuvasti, mutta rauhassa. Ilman kiirettä tai kaaosta, kuin jokaisella laineella olisi ollut selkä suunta ja tarkoitus.
Llianjin ei edes tuntenut kyyneltä ennen kuin se norui hänen poskeaan pitkin, eikä hän yrittänyt hillitä niitä. Hän itki edessään aukeavan näyn kauneutta, ja hän itki sitä että oli ollut niin sokea niin kauan. Vuosia, vuosiokymmeniä, kokonaisia vuosisatoja, eikä hän ollut koskaan edes kyennyt kuvittelemaan tällaisesta.
"Näinkö...lohikäärmeet näkevät?" hän kuiskasi käheästi ja ohikiitävästi Llianjin tunsi niin voimakkaan kateuden piston sydämessään että se miltei sattui, ennen kuin hän keskittyi uudelleen näyn kauneuteen. Taenyatharin sanat kuuluivat jostain takaa, ja tämän neuvoa seuraten Llianjin kohotti oman kätensä kasvojensa eteen. Ja nyt hän ei nähnyt vain pehmeän ihon verhoamia luita ja lihaksia, vaan magian joka siinä piili. Magia, hänen magiansa. Hänen mahtinsa. Katsoessaan sen hidasta liikahtelua Llianjinista tuntui yhtäkkiä kuin hän olisi katsonut vanhan ystävän kasvoja. Ystävän, jota hän ei ollut koskaan edes tiedostanut tai kiittänyt, mutta joka ei siitä huolimatta ollut häntä pettänyt. Llianjinin huulilta pääsi kevyt naurahdus ja ojentaen kättään hän keskittyi seinää vasten lepäävään sauvansa. Hänen mahtinsa sytytti sormuksen kutsuriimut loistamaan, ja niiden ympärille näytti syntyvän pehmeä aallokko. Kuinka kaunis se oli, niin pieni mutta silti niin täynnä elämää. Ja sauva vastasi, sanattoman vastauksen lausuttuun käskyyn. Helmipähkinäpuinen sauva riensi hänen luokseen, kuin uiden läpi auringon valaiseman aallokon, ja tuntiessaan sileän puun kämmentään vasten oli kuin Llianjinin mahti olisi kurottanut siihen ja tehnyt siitä yhtä hänen kätensä kanssa.
Kääntäen päätään varovaisesti toiseen suuntaan Llianjin katsoi lattiaa, mutta näki samalla sen ohi. Hän erotti jossain alapuolellaan liikahtelevan kaksi pyörrettä, ja hän tiesi keitä ne olivat. Se ei ollut arvio tai ajatus, vain katsomalla niitä Llianjin tiesi varmuudella toisen olevan Ingvildin kipinäinen ja paikoin teräväsärmäinen mahti. Ja toinen taas Aleo, joka vaikutti jotenkin etäästi vieraalta, kuin se olisi kieppunut eri suuntaan kuin Llianjinin oma mahti.