Phoeben verinen yö
Posted: Sun Jan 20, 2019 1:39 pm
//Pohjustus Phoeben kaupungin tapahtumiin. Jokainen hahmo kaupungissa voi halutessaa kuvata oman kokemuksensa, ja kaduilla riehuvia saa käyttää vapaasti mihin tarkoitukseen vain haluaa//
Sen yön tapahtumista kertovat merkit olivat hyvin pieniä ja huomaamattomia. Useat kapakat olivat vain puoliksi täynnä ja tunnelma sen takia ehkä tavallista rauhallisempi. Hämärän tullessa kadutkin tuntuivat tavallista väljemmiltä, tosin monet olivat siitä vain iloisia matkatessaan kotiaan kohti. Mutta jotkut harvat saattoivat aistia jotain ilmassa. Ehkä kokemuksesta, tai ehkä vain hyvällä vaistolla, mutta ilmassa roikkui lähestyvän vaaran uhka. Kuin hiljaisuus joka edeltää hyökyaaltoa. Ja sataman sydämessä, suurten varastorakennusten ääreltä lähtivät liikkeelle sen ensimmäiset laineet.
Ensimmäiset hahmot astuivat satamakadulle, joka johti eteenpäin kohti keskustoria. Hämärässä liikahteleva, muodoton joukkio oli lähti etenemään katua pitkin hiljaisuudessa, muutamien soihtujen antaessa valoa. Ja sen kärjessä kulki kaksi hahmoa, joiden ohitse kukaan ei yrittänyt kiiruhtaa tai työntyä. Kaksi hahmoa jotka kulkivat rinta rinnan, ainoina koko ryhmästä jotka näyttivät tietävän minne he olivat matkalla. Toinen piteli kädessään roihuavaa soihtua, kävellen pää ylpeästi pystyssä ja paljaat jalat astuen äänettömästi katukiviin. Ja toinen joka näytti lyhyemmältä koska kulki nojaten raskaasti puiseen kainalosauvaan, kantoi kädessään kaarevateräistä kirvestä.
Mitä pidemmälle joukkio eteni, sitä suuremmaksi se kasvoi. Aina kun sen loppupää näytti tulevan esiin, siihen liittyikin vain lisää hahmoja milloin mistäkin. Kujilta ja sivukaduilta, rakennusten varjoista ja pimeistä nurkista. Soihtuja sytytettiin lisää, ja yhä vain joukkio kasvoi. Aiemman hiljaisuuden lomasta alkoi kuulua vakavia sanoja, hampaiden välistä lausuttuja sadatteluja tai uhkauksia. Mutta ne kaikki oli suunnattu heidän ympärilleen, koko kaupunkia kohti. Tämän pelottavan kulkueen lomasta saattoi aistia sykkivän pidätellyn raivon, kuumeisen hengen joka syntyi vain kun tarpeeksi moni lyöttäytyy yhteen saadakseen itseluottamusta vain toisten läsnäolosta.
Viimein tämän epätahdissa marssivan pataljoonan kärki saavutti keskustorin. Kärjessä Shyal harppasi kuilun renualla kulkevalle muurille ja kipuaan vastaan taisteleva Cayla onnistui tekemään saman. Joukkio levittäytyi heidän eteensä, kaikkien katsoessa näitä kahta naista jotka he tunnistivat johtajiksi. Meteli tuntui lisääntyvän hetki hetkeltä, ja molemmat johtajat tiesivät pitelevänsä nyt valtavaa nuolta kiristetyllä jänteellä. Se olisi pian vapautettava, tai se katkeaisi.
“Nyt on aika näyttää, ketkä tässä maailmassa saavat osakseen kaikki kiroukset ja kaikki vitsaukset! Nyt on aika repiä ylhäiset valtaistuimiltaan ja antaa heidän maistaa sama kuin me olemme kokeneet!”
“Heidän ahneutensa, heidän sydämensä mätä on poistettava osoittamalla mitä teidän kipunne on! Opettaa heille, mitä he ovat aiheuttaneet!”
“Tämä kaupunki kuuluu meille! Ne jotka ovat tehneet meille väärin tulevat nyt maksamaan!”
“Te tulette tuomaan muutoksen tähän maailmaan! Te tulette puhdistamaan sen vanhasta!”
Cayla kohotti aseensa korkealle ilmaan, ja Shyal roihuavan soihtunsa.
“Kosto ja tuli!” kuului heidän huutonsa, ja heidän edessään aaltoileva joukkio vastasi huutoon kuurouttavalla voimalla kuin ukkosenjyrähdys. Nyt viimeinenkin kahle oli poissa, ja kaaos oli vapautettu. Joukkio levisi eri suuntiin kaupungin katuja pitkin, karjuen kuin hyökkäävä sotajoukko.
Aukiolla viivyttelivät vielä parikymmentä miestä, ja soihdun valo paljasti muutamien iholle painetut, tulenliekin muotoiset palovammat. Cayla osoitti heitä kirveensä kärjellä ja sanoi:
“Te tiedätte tehtävänne. Etsikää se maagikko. Etsikää hänet, ja tuokaa hänet minulle. Elävänä, mutta vain juuri ja juuri. Menkää.”
Sen yön tapahtumista kertovat merkit olivat hyvin pieniä ja huomaamattomia. Useat kapakat olivat vain puoliksi täynnä ja tunnelma sen takia ehkä tavallista rauhallisempi. Hämärän tullessa kadutkin tuntuivat tavallista väljemmiltä, tosin monet olivat siitä vain iloisia matkatessaan kotiaan kohti. Mutta jotkut harvat saattoivat aistia jotain ilmassa. Ehkä kokemuksesta, tai ehkä vain hyvällä vaistolla, mutta ilmassa roikkui lähestyvän vaaran uhka. Kuin hiljaisuus joka edeltää hyökyaaltoa. Ja sataman sydämessä, suurten varastorakennusten ääreltä lähtivät liikkeelle sen ensimmäiset laineet.
Ensimmäiset hahmot astuivat satamakadulle, joka johti eteenpäin kohti keskustoria. Hämärässä liikahteleva, muodoton joukkio oli lähti etenemään katua pitkin hiljaisuudessa, muutamien soihtujen antaessa valoa. Ja sen kärjessä kulki kaksi hahmoa, joiden ohitse kukaan ei yrittänyt kiiruhtaa tai työntyä. Kaksi hahmoa jotka kulkivat rinta rinnan, ainoina koko ryhmästä jotka näyttivät tietävän minne he olivat matkalla. Toinen piteli kädessään roihuavaa soihtua, kävellen pää ylpeästi pystyssä ja paljaat jalat astuen äänettömästi katukiviin. Ja toinen joka näytti lyhyemmältä koska kulki nojaten raskaasti puiseen kainalosauvaan, kantoi kädessään kaarevateräistä kirvestä.
Mitä pidemmälle joukkio eteni, sitä suuremmaksi se kasvoi. Aina kun sen loppupää näytti tulevan esiin, siihen liittyikin vain lisää hahmoja milloin mistäkin. Kujilta ja sivukaduilta, rakennusten varjoista ja pimeistä nurkista. Soihtuja sytytettiin lisää, ja yhä vain joukkio kasvoi. Aiemman hiljaisuuden lomasta alkoi kuulua vakavia sanoja, hampaiden välistä lausuttuja sadatteluja tai uhkauksia. Mutta ne kaikki oli suunnattu heidän ympärilleen, koko kaupunkia kohti. Tämän pelottavan kulkueen lomasta saattoi aistia sykkivän pidätellyn raivon, kuumeisen hengen joka syntyi vain kun tarpeeksi moni lyöttäytyy yhteen saadakseen itseluottamusta vain toisten läsnäolosta.
Viimein tämän epätahdissa marssivan pataljoonan kärki saavutti keskustorin. Kärjessä Shyal harppasi kuilun renualla kulkevalle muurille ja kipuaan vastaan taisteleva Cayla onnistui tekemään saman. Joukkio levittäytyi heidän eteensä, kaikkien katsoessa näitä kahta naista jotka he tunnistivat johtajiksi. Meteli tuntui lisääntyvän hetki hetkeltä, ja molemmat johtajat tiesivät pitelevänsä nyt valtavaa nuolta kiristetyllä jänteellä. Se olisi pian vapautettava, tai se katkeaisi.
“Nyt on aika näyttää, ketkä tässä maailmassa saavat osakseen kaikki kiroukset ja kaikki vitsaukset! Nyt on aika repiä ylhäiset valtaistuimiltaan ja antaa heidän maistaa sama kuin me olemme kokeneet!”
“Heidän ahneutensa, heidän sydämensä mätä on poistettava osoittamalla mitä teidän kipunne on! Opettaa heille, mitä he ovat aiheuttaneet!”
“Tämä kaupunki kuuluu meille! Ne jotka ovat tehneet meille väärin tulevat nyt maksamaan!”
“Te tulette tuomaan muutoksen tähän maailmaan! Te tulette puhdistamaan sen vanhasta!”
Cayla kohotti aseensa korkealle ilmaan, ja Shyal roihuavan soihtunsa.
“Kosto ja tuli!” kuului heidän huutonsa, ja heidän edessään aaltoileva joukkio vastasi huutoon kuurouttavalla voimalla kuin ukkosenjyrähdys. Nyt viimeinenkin kahle oli poissa, ja kaaos oli vapautettu. Joukkio levisi eri suuntiin kaupungin katuja pitkin, karjuen kuin hyökkäävä sotajoukko.
Aukiolla viivyttelivät vielä parikymmentä miestä, ja soihdun valo paljasti muutamien iholle painetut, tulenliekin muotoiset palovammat. Cayla osoitti heitä kirveensä kärjellä ja sanoi:
“Te tiedätte tehtävänne. Etsikää se maagikko. Etsikää hänet, ja tuokaa hänet minulle. Elävänä, mutta vain juuri ja juuri. Menkää.”