Perheen palaset

Ceresin suurin asuttu saari Triton on useamman kaupungin, sataman ja teiden verkko, ja lähes kokonaan omavarainen hallintoaan myöten. Lisäksi saaristoihin lasketaan pohjoisessa sijaitseva syrjäinen Calibanin saaristo ja sen kaksi asuttua saarta, sekä kokonaan asuttu Itärannikon saaristo, joka on Dionen tärkeä kauppakumppani.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Perheen palaset

Post by Kide »

// Tinanja & Ray tänne! //

Miraya oli laittautunut pitkään. Paljon pidempään kuin normaalisti. Yönsininen mekko samansävyisellä korsetilla ja kermanvärisillä nauhoilla ja kirjailuilla helmassa ja puolipitkissä hihansuissa loisti vaaleampana siitä kohdin, mihin iltapäivän auringonvalo hytin ikkunasta kapeana raitana siivilöityi. Valkeat hiukset oli koottu suurelle nutturalle, josta oli jätetty kasvoja kehystämään ohimoille tarkoin valitut yhdet kiharat. Siniset, keskeltä paikoittain vihreään vivahtavat silmät loistivat paksun tumman rajauksen ja värjättyjen ripsien keskeltä katse tiukkana, kun Miraya sipaisi viimeisen vedon punaa huuliinsa. Täyteläistä, vaaleaa ruusunpunaista tällä kertaa, vaikka naisen mieli olisikin huutanut mieluummin räikeän punaisen perään. Kirkkaampi puna ei kuitenkaan olisi sointunut asuun, vaikka se Mirayan ajatuksia ehkä paremmin olisikin kuvannut.
He olivat saapuneet eilen satamaan. Miraya ei ollut ehtinyt juurikaan puhua Rayashin kanssa, kun tuo oli jo illan lähestyessä hävinnyt laivalta eikä palannut ennen kuin Miraya oli jo nukahtanut. Ja herännyt siihen kolinaan mitä kannelta ilmeisesti Rayashin saapuessa oli kuulunut ja silloin kuu oli jo paistanut kelmeää valoaan hytin ikkunasta. Miraya ei ollut uskaltautunut aamullakaan Rayashin hytin oven taakse, mutta nyt päivä oli jo pitkällä eikä hän pystynyt enää odottamaan. Toisaalta Miraya ei halunnut lähteä, mutta ei myöskään voinut enää istua hytissään. Hän epäili tietävänsä isänsä valvomisen syyn ja sen takia epäröi juuri punattua huultaan purren olisiko hänen sittenkään pitänyt pyytää tätä. Miraya ei edes itsekään tiennyt mitä odottaa, mutta sen hän tiesi kuinka vähän Rayash odotti Celianin näkemistä. Sen oli nähnyt turhankin selvästi kapteenin eriväristen silmien katseesta, kun Miraya oli pyyntönsä esittänyt Dionessa. Miraya tiesi kyllä kuinka paljon Rayashin lautasella jo oli ilman häntäkin, mutta silti tytär työnsi siihen lisää tavaraa luottaen isänsä kykenevän nielemään kaiken. Miraya halusi, ei vaan hän tarvitsi, jonkinlaista selitystä eikä uskonut pystyvänsä sitä kuuntelemaan ilman tukea. Aivan kuten hänen viimeksi vieraillessa äitinsä luona, hän ei uskonut yksin kestävänsä toinen toistaan turhempia selityksiä. Mutta jos Rayash olisi mukana... ehkä hänen äitinsä kertoisi oikean totuuden eikä turhia puolusteluja Mirayan parhaasta. Tai jos viimekertainen oli parasta mitä Celianilla oli tarjota, ei Rayashin tarvitsisi Mirayan takia kärvistellä kauaa Celiania kuunnellen. Vierailu saisi silloin Mirayankin puolesta jäädä hyvin lyhyeksi.
Miraya sipaisi hieman lisää punaa sille puolelle alahuultaan josta sen oli juuri jyrsinyt pois ja nousi viimein päättäväisesti hymähtäen.

"Ray?" Miraya kysyi vielä varovaisen kuuloisesti kapteenin hytin oveen koputettuaan. Hän astui sisään vasta luvan saatuaan ja sulki oven hiljaa perässään jääden nojaamaan sitä vasten.
"Onko kaikki hyvin?" Se oli typerä kysymys ja Mirayan olisi tehnyt mieli puraista kieleensä, mutta muutakaan hän ei osannut sanoa tarkkaillessaan varovasti isäänsä.
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Perheen palaset

Post by Tinanja »

Rayashilla ei ollut ollut illalla mikään kiire takaisin, ja oli vähällä, ettei tämä ollut jäänyt nukkumaan kapakanurkkaan viinapullo kourassaan, hukuttaen ajatuksensa mieluummin alkoholin turruttavaan vaikutukseen kuin kohdatakseen ne. Kuu oli jo noussut korkealle, kun kapteeni oli viimein kömpinyt takaisin hyttinsä nurkkaan nukkumaan Eldrinin avustuksella. Maagikko oli ilmeisesti parin kantakapakan tarkistuksen jälkeen osunut arvailuissaan ryyppäyksen suhteen oikeaan ja melkein raahannut kapteenin hyttiinsä nukkumaan. Viitta oli löytänyt tiensä takaisin telineelleen, mutta suurin osa muista vaatteista lojuivat kasassa miehen työpöydän edessä saappaiden kanssa. Asevyö ja mukana ollut rahapussukka oli jätetty työpöydänkulmalle ja kapteeni itse oli kaivautunut seinään pultatun sänkynsä pohjalle kevyen huovan alle. Ikkuna tämän hyttiin oli auki, mutta sen eteen oli vedetty toinen huopa pimentämään tilaa.

Rayash makasi selällään sängyllään huopien alla, kattoa tuijottaen, kun oveen viimein koputettiin. Miehellä ei ollut mitään tarvetta tai halua nousta, mutta koputuksen toistuessa tämä tuhahti hiljaa ja vääntäytyi hitaasti istuvaan asentoon edellisyön ryyppäämisen vihlaistessa ikävästi hänen päänsä lävitse.
“Sisään”, tuo totesi hiljaa, karhealla äänellä ja sulki silmänsä, kun ovesta tulviva valo osui ikävästi silmiin Mirayan astuessa sisälle hyttiin. Ei varmasti ollut vaikea arvata, millainen olo päätään käsiinsä nojaavalla miehellä oli. Tämän hiukset olivat sekaisin, ja yllään tuolla oli vain kevyet housut, kun tämä hitaasti oven sulkeuduttua vilkaisi Mirayaan kuullessaan naisen kysymyksen. Ei, mikään ei sillä hetkellä ollut erityisen hyvin. Siinä itseään kerätessä oli myös aikaa hitaasti päästä ajantasalle tilanteesta ja siitä, mikä tänään todennäköisesti odottaisi, sillä Miraya seisoi kieltämättä odottavan näköisenä hänen ovellaan, siihen nojaten. Ei riittänyt, että tilanne laivalla oli jo tarpeeksi hermostuttava, vaan henkilökohtaiset asiat yrittivät työntää päätään kovaa vauhtia hänen mieleensä ja elämäänsä tavalla, jota Rayash vielä joitain kuukausia sitten ei olisi osannut odottaa villeimmissä kuvitelmissaankaan. Katsoessaan siistiksi laittautunutta, tilanteeseen selkeästi ainakin ulkonäköään hoitamalla valmistautunutta Mirayaa, edellisillan keskustelu Celianin kanssa muistui ikävän kipeästi mieleen. Ilmeisesti alkoholimäärä ei ollut ollut riittävä sen turruttamiseen, sillä ajatuskin Celianista sai miehen vatsan pyörähtämään itsensä ympäri. Kaksikymmentä vuotta tuo nainen oli salannut Mirayan häneltä - ja mikäli sattuma, tai kohtalo ei olisi tuonut heitä yhteen, ei Rayashilla olisi vieläkään ollut aavistustakaan tuosta valkeahiuksisesta tyttärestään.

“Selviän hengissä”, Rayash naurahti hiljaa vastaukseksi viimein, laskien katseensa viimein takaisin lattiaan, nojautuen vähän taaksepäin käsiensä varaan. Päänsärky ja huono olo muistuttivat siitä, ettei hän kovin usein ryypännyt niin paljoa kuin mitä edellisiltana oli tehnyt, eikä hän ollut enää nuorukainen.
“Mutta jos haluat minut mukaan johonkin, saatat joutua hetken odottamaan”, mies lisäsi vielä hetken päästä hiljaa, vaikka arvelikin tietävänsä tasan tarkkaan, miksi Miraya seisoi siinä hytin ovella juuri nyt. Todennäköisesti nainen halusi hänet mukaansa tapaamaan Celiania, ja se oli tapaaminen, jonka Rayash voisi mielellään skipata. Sen sijaan hän oli luvannut olla paikalla - sekä tyttärelleen, että tämän äidille. Eikä sitä päätöstä voisi enää katua, hänen olisi lähdettävä sinne Mirayan… tyttärensä takia. Hitaasti kapteeni nousi seisomaan ja silmiään vähän siristellen veti hyttiä pimentävän kankaan ikkunansa edestä sivuun päästäen raikkaan ilman lisäksi myös auringonvaloa sisälle.
“Entä sinä? Kaikki hyvin?” Rayash kohotti vähän kulmiaan kääntyessään kohti Mirayaa ja katsoessaan tätä arvioiden. Hitaasti mies asteli hyttinsä sivustalla olevan arkkunsa luokse ja alkoi etsiä sieltä puhtaita vaatteita päivää varten.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Perheen palaset

Post by Kide »

Kapteenin hytissä haisi tunkkaiselta. Miraya tunnisti vaatteisiin ja hiuksiin helposti tarttuvan likaisen kapakan ominaishajun: savun, tupakan, oluen ja hien. Se oli hänelle itselleenkin kovin tuttu. Nyt tuohon hajuun sekoittui myös tavallista voimakkaampana pistävä viinan katku, jota Rayash lyödystä olemuksestaan päätellen oli nauttinut itsekin antaumuksella.
"Uskoisikohan tuota", Miraya tuhahti huvittuneesti isänsä karhealle vastaukselle. Tämä oli Rayash, josta Miraya oli ennen nähnyt vain vilauksia. Kapteenin arvovallasta oli yhtä vähän jäljellä kuin vaatteita miehen päällä ja tarkoin varjeltu virallinen maski oli heitetty yhtä huolettomasti pois kasvoilta kuin vaatteet lattialle. Mirayan kävi sääliksi hänen isänsä tuskainen olemus, mutta tässä näyssä oli myös jotain hellyyttävää. Siinä oli hänen isänsä kaikessa karkeudessa ja aitoudessaan, kaikessa paljaudessaan ilman suojaavia eleitä ja harkittuja sanoja. Ilman sitä lävitsetunkeutumatonta ulkokuorta, joka piilotti kapteenin todelliset ajatukset ja tunteet. Miraya toivoi, että pääsisi näkemään tätä puolta isästään uudestaankin ja että se onnistuisi myös ilman tuota olotilaa, johon Rayash oli itsensä epäilemättä juomisellaan ajanut. Tästä taitaisi tulla Rayashille vieläkin raskaampi päivä kuin Miraya oli pelännyt.
"Tiedät mitä haluan", Miraya totesi hiljaa laskien katseensa lattiaan. Hän hypisteli selkänsä taakse piiloon taittamiaan käsiä hetken levottomasti ennen kuin puski itsensä irti ovesta, johon edelleen nojasi.
"Toistaiseksi", Miraya vastasi ja vilkaisi vain nopeasti häntä tarkkailevaa Rayashia ennen kuin asteli hypistelemään telineellään roikkuvaa kapteenin viittaa. Antaakseen isälleen rauhan pukea, mutta ennen kaikkea karatakseen Rayashin tarkkaavaisen katseen alta ja saadakseen itselleen jotain tekemistä. Tarkat ompeleet ja yksityiskohtainen kirjonta olivat hyvin mielenkiintoista tutkittavaa lähemmin, kun sitä teki oikealla hetkellä, kuten nyt.
Paidan suhinaa Mirayan selän takana. Vieri viereen tikattua ohutta lankaa hänen sormiensa hyväiltävänä. Housujen kahinaa ja vyön kilahduksia hytin nurkasta. Lohikäärmeen punaiset lasisilmät, joihin ikkunasta sisään päässyt päivänvalo heti tarttui.
"Ei meidän ole pakko mennä", Miraya sanoi yllättäen hiljaa, katse edelleen viitassa, jonka kuviointia hän sormillaan siveli. "Sinulla taitaa olla tarpeeksi huono olo muutenkin." Miraya saattoi myös arvata tuon huonon olon syyn. Kun lautasella oli liikaakin pureksittavaa, tarvittiin myös paljon juotavaa sen alas huuhtomiseksi. Sitä Miraya ei tosin olisi osannut arvata kenen seurassa Rayash oli juomansa nauttinut. Hän luuli tämän vain olevan reaktio kaikkeen viime aikoina tapahtuneeseen. Hyvin ymmärrettävä reaktio, ja enemmänkin Miraya ihmetteli ettei ollut jo aiemmin nähnyt isäänsä tässä kunnossa.
"Ehkä tämä olikin virhe..." Miraya lisäsi epäröintiä niin äänessään kuin katseessaankin, jonka hän oli viimein uskaltautunut kääntämään Rayashiin. "Minun ei olisi pitänyt pyytää tätä sinulta."
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Perheen palaset

Post by Tinanja »

Rayash ei varsinaisesti näyttänyt reagoivan Mirayan kommenttiin, mutta pieni hymy nousi hetkeksi miehen huulille ennen kuin tämä nousi ja asteli etsimään vaatteitaan hytin kulmauksesta. Hän ei myöskään sanonut mitään, kun Miraya totesi hänen jo tietävän, mitä tuo halusi. Voi kyllä, ja ikävä kyllä hän tiesi tasan tarkkaan, miksi tuo oli niin… hermostuneen oloisena täällä. Tummansininen, lähes musta tunika löysi tiensä pään ylitse miehen ylle, housut vaihtuivat suoriin, siisteihin housuihin, ja tummaan, yksinkertaisen kapeaan nahkavyöhön.Lyhyt, vyötäisille yltävä muutamin kirjailuin koristeltu musta liivi puettiin vielä tunikan päälle, ja hitaasti sen napit menivät yksi kerrallaan kiinni. Vaatekappale vaatekappaleelta tämä alkoi näyttää enemmän ja enemmän siltä huolitellulta kapteenilta, joka hänen pitäisikin olla. Se ei silti poistanut krapulaa, päin vastoin Rayashin olisi tehnyt mieli palata takaisin sängynpohjalle eikä nousta sieltä pitkään aikaan.
Pian Rayash kuitenkin heilautti kädestään vielä siistit nahkakenkänsä valmiiksi lähemmäs ovea ennen kuin haki laatikosta kamman alkaen hitain liikkein selvittää hiuksiaan läsähtäen sängylleen istumaan huolimattomasti, mutta myös siksi, että se oli huomattavasti parempi idea kuin pään kääntely seistessä. Katse sivusi ohimennen Mirayaa hiusten selvittelyn lomassa. Takku kerallaan valkeat hiukset saivat takaisin pituuttaan ja viimein Rayash sitoi ne yksinkertaisella nahkanauhalla niskaansa löysälle poninhännälle. Hitaasti tuo nousi ja sitoi vyönsä tunikansa päälle.

“Miraya”, Rayash sanoi viimein hiljaa, vakavoituen jälleen, entisestään, huokaisten syvään naisen sanoille siitä, ettei heidän tarvitsisi mennä tapaamaan Celiania nyt. Rayash tiesi, että tapaaminen olisi ennemmin tai myöhemmin, ja tässä vaiheessa se olisi mieluummin ennemmin. “Lupasin, että tulen mukaasi”, kapteeni jatkoi hiljaa, tytärtään arvioiden katsoen.
“Minulla on tapana pitää lupaukseni”, Rayash jatkoi vielä hiljaa, astellen nyt lähemmäs ja kurottautuessaan nappaamaan viittansa. Puolessavälissä liikettä mies kuitenkin päätyi siihen, ettei tarvisisi viittaa vielä. Sen sijaan tämä veti kevyesti yhdellä kädellään Mirayan kevyeeseen halaukseen, jättäen naiselle liikkumavaraa pidemmälle astumiseen, jos tämä niin valitsisi. “Ja sinä tarvitset sen tapaamisen”, mies sanoi hiljaa tuolle, itsekin tosin syvään huokaisten. Viimein Rayash kurottautui Mirayan sijaan nappaamaan viitan käteensä ja heilautti sen harteilleen.

“Haetaan matkalla jostain kahvilankulmasta jotain... “, Rayash ei osannut päättää halusiko syödä mitään - todennäköisesti ei, mutta jotain pitäisi juoda. Mieluusti viinaa, mutta hän ei uskonut Mirayan erityisemmin arvostavan sitä valintaa.
“Tuletko?” mies kääntyi vielä katsomaan naista ovelta kysyvänä.

Tämä ei voisi mennä kuin huonosti, tai erittäin huonosti.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Perheen palaset

Post by Kide »

Puhtaat vaatteet ja siistityt hiukset, ja yhtäkkiä Mirayan edessä seisoi jälleen Valkoisen Lohikäärmeen kapteeni. Väsymys ja edellisen yön pituus näkyivät edelleen Rayashin kasvoilta, mutta nyt miehen olemuksessa ja äänessä oli tuttua varmuutta ja päättäväisyyttä. Sellaista, minkä Miraya oli juuri kadottanut omistaan. Hänen epävarma katseensa suli lähinnä surumieliseksi hymyksi, kun hänen isänsä kertoi pitävänsä lupauksensa.
"Tiedän", hän vastasi hiljaa ja nosti kätensä pois viitalta Rayashin lähestyessä. Miraya oletti Rayashin ottavan viittansa ja astui askeleen sivummalle, mutta samassa mies kahmaisikin hänet kainaloonsa. Miraya ei vastustellut. Hän painoi poskensa isänsä tummaa liiviä vasten ja huokaisi. Kapteenin virallinen maski lojui sittenkin vielä lattialla.
"Kiitos", Miraya mutisi isänsä paitaa vasten. Hänen onnistui löytää takaisin itsevarmuuttaan jostain Rayashin halauksen lämmöstä. Hetki oli lyhyt, mutta juuri sopiva. Sitten, hulmahdus punaista viittaa ja Rayash oli jo menossa ovelle. Miraya kohotti toista kulmaansa yllättyneenä miehen ehdotukselle.
"Vettä kenties? Ennen kuin minäkin päihdyn pelkästä hajusta. Ja ehkä jotain syötävää...Mmm, kuulostaa hyvältä, ainakin minun mahani mielestä." Vino hymy alkoi nykiä Mirayan suupieliä. Hänelläkin oli epäilyksensä sen suhteen pystyisikö Rayash syömään mitään ja olisiko eilisillan kaltaisen nestemäisen dieetin jatkaminen ollut miehestä houkuttelevinta. Juominen olisi ollut Mirayastakin houkuttelevampaa kuin syöminen, mutta hän luotti saavansa jotain kiinteää alas, sillä tyhjällä vatsalla olo olisi vieläkin kurjempi. Juomapuoli, ainakin alkoholia sisältävä, olisi parempi jättää myöhemmälle. Silloin se tulisi oletettavasti myös tarpeeseen.
Miraya nyökkäsi häntä jo ovelta kutsuvalle Rayashille, mutta pysähtyikin yhden askeleen jälkeen uudestaan. Lasihelmet Rayashin viitassa kimalsivat kuin kaksi timanttia.
"Tuota... Muistathan, että tuo viitta tulee erottumaan tulipalon lailla siellä, minne me olemme menossa?" Tänään he eivät tallustaisi vain leveillä ja kivetetyillä keskikaupungin kaduilla vaan niillä mutaisemmilla sivukujilla, jotka risteilivät laitakaupungilla kuin sotkuinen hämähäkin seitti.

He kävelivät hiljaa ja hiljaisuudessa. Miraya antoi Rayashin johdattaa heidät haluamalleen kahvilalle. Oli selvää, että he molemmat halusivat saada tämänpäiväisen hoidettua pois, mutta se ei estänyt heitä istumasta kaikessa rauhassa pienen mutta vankkarankenteisen pöydän ääreen, jollaisia kyseinen kahvila oli ripoteltu täyteen. Päivänvaloa riitti joka nurkkaan kiitos suurten lasitettujen ikkunoiden, jotka kertoivat paikan arvokkuudesta. Onneksi Rayash oli maksanut. Oli alkuiltapäivä, ja kahvilassa mukavan rauhallinen hetki - aamupalan syöjät olivat jo lähteneet ja illalliseen oli vielä aikaa. Miraya tökki kynnellään pientä sämpyläänsä hajamielisenä, otti pikkuruisen haukun ja jatkoi leivän tökkimistä.
"Minä haluaisin ymmärtää miksi", Miraya sanoi yllättäen hiljaa, katse edelleen leivässään. "Mutta en tiedä voinko... koskaan." Hän nosti epävarman, lähes häpeilevän katseensa varovasti Rayashiin.
"Ja silti minulla on ikävä", Miraya myönsi kuin paljastaen synkimmän salaisuutensa. Siltä se hänestä tuntuikin, kurjalta ja väärältä salaisuudelta, että hänen äitinsä ansaitsi hänen ikävänsä, mutta niin se vain oli. Ja jostain syystä Mirayalle tuli pakottava tarve olla rehellinen. Sen hän isänsä oli ansainnut, rehellisen totuuden Mirayan suusta eikä silmistä vasta sitten, kun he olisivat paikan päällä.
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Perheen palaset

Post by Tinanja »

Rayash ei ollut ollut lainkaan varma, oliko Mirayan halaukseen vetäminen hyvä idea. Mutta siinä vaiheessa, kun nuori aninen painoi hetkeksi päänsä häntä vasten, pieni hymy levisi Rayashin huulille. Päätään vihlovasta päänsärystä ja silmiään särkevästä valosta huolimatta tuo painoi pieneksi hetkeksi silmänsä kiinni ja tunsi olonsa kieltämättä hyvin, hyvin onnelliseksi. Tämä tulisi todennäköisesti olemaan hetki, johon mies palaisi muistoissaan tilanteen kontekstista huolimatta. Tilanne kuitenkin oli ohitse jo ennen kuin Rayash ehti kunnolla edes sen sisäistää. Mies heilautti viittansa tottuneesti harteilleen ja nyökkäsi Mirayan kysymykselle.
“Tiedän kivan kahvilan tuossa sataman laidalla, mennään sitä kautta”, kapteeni nyökkäsi Mirayan kysymykseen siitä vedestä. Toki tasoittavat huikat alkoholia olisivat varmasti helpottaneet oloa enemmän, mutta se ei tuntunut kovin oikealta vaihtoehdolta. Tapaamisen jälkeen sitten tilanne olisikin sitten eri. Astuessaan kannelle mies naurahti Mirayan kommentille hänen viitastaan.
“Tiedän kyllä”, Rayash sanoi vikaisten naista ohimennen olkansa ylitse. Siitä huolimatta, millainen kapteenin olo edellisillan jälkeen, käveli tämä suoraselkäisenä ja näyttäen ainakin lähes siltä, ettei ollut viettänyt koko iltaa alkoholiin hukuttautuneena.

Lasitetut ikkunat ja niiden edestä avatut koristeelliset ikkunaluukut toivottivat auringonvalon sisälle, kun Miraya ja Rayash olivat astuneet korttelin kulmassa sijaitsevaan kahvilaan. Rayash tilasi itselleen suuren mukillisen vihreää teetä, jonka tuoksu kertoi miten arvokkaita teelajikkeita siihen oli käytetty. Lisäksi kapteeni oli pyytänyt tarjoilijaa tuomaan palan herkullisen näköistä suolaista piirakkaa, joka oli edelleen lämmin paiston jäljiltä. Tarjoilija toi pian kaksikon tilaukset heidän eteensä jättäen sitten asiakkaat rauhaan nauttimaan aamiaistaan. Rayashin katse seurasi Mirayan sämpylän tökkimistä, mutta myös Rayash töni haarukallaan piirakanpalaansa pienemmiksi muruiksi pienenpieni pala kerrallaan sitä syöden. Miehen ilmeestä näki, ettei hänen kehonsa ollut ruuasta ihan samaa mieltä, mutta piirakka oli hyvää. Sen sijaan tee katosikin pöydältä paljon nopeammin.

“Tiedän”, Rayash sanoi hiljaa Mirayan hiljaisiin sanoihin tulevasta tapaamisesta. “Tiedän”, miehen ääni toisti vielä hiljaa, katseen laskeutuessa puoliksi juotuun teehen. Pitkä huokaus karkasi kapteenin huulilta miehen ajatusten aplatessa jälleen syvälle siihen tilanteeseen, joka heidän edessään nyt olisi. Samalla mies tiesi, että Mirayan äkkipikaisuuden ja itsepäisyyden vuoksi tämä olisi haastavaa - tuo oli varmasti perinyt molemmilta vanhemmiltaan kaiken näistä luonteenpiirteistään. Puhumattakaan siitä, ettei Rayashilla itsellään ollut yhtään sen vähemmän ristiriitainen kokemus tästä. Mies maistoi hitaasti teetään, kunnes kohotti viimein katseensa takaisin Mirayaan.
“Kaikesta huolimatta hän on äitisi”, tuo sanoi hiljaa, tuskin kuuluvasti. Oli mahdoton sanoa, mitä kaikkea Rayash tunsi sillä hetkellä - miehen ilmeestä näki miten tiukasti tämä yritti pitää kasvonsa peruslukemilla.

Viimein kapteeni nousi pöydän äärestä saatuaan osan piirakanpalastaan syötyä, ja suoristi hitaasti harteillaan roikkuvaa viittaansa.
“No, mennään kuuntelemaan”, tuo ehdotti Mirayalle astuessaan ovelle, ja avaten oven hitaasti naiselle. Pian tämä astui kadulle tyttärensä perässä, oven kolahtaen lopullisen kuuloisesti kiinni heidän perässään. Hetken mielijohteesta Rayash ojensi Mirayalle kätensä, jotta tuo voisi tarttua siihen halutessaan. Oli se sitten henkistä tukea kummalle tahansa. Rayash ei voinut myöntää odottavansa tätä tapaamista.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Perheen palaset

Post by Kide »

Rayash oli nostanut ilmeettömän naamion takaisin kasvoilleen, mutta Miraya oli erottavinaan siinä värähdyksiä. Myös se, että mies puhui yhtä hiljaa kuin Mirayakin, kertoi tuon olevan yhtä ristiriitaisten tunteiden vallassa. Mutta Mirayalle riittikin, että hän näki Rayashin ymmärtävän. Että mies tiesi kuinka tärkeä Celian hänen tyttärelleen edelleen oli kaikesta huolimatta. Rayashin Miraya ei olettanut tuntevan muuta kuin syvää vihaa ja katkeruutta ja pohti leivänpureskelun lomassa isäänsä tarkastellessaan, miten se kaikki voisi purkautua kaksikon tavatessa ensimmäistä kertaa kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Entä mitä Celian tekisi? Miraya epäili edelleen, että kaiken taustalla saattoi olla enemmänkin kuin vain Celianin päätös. Kenties toinen hänen vanhemmistaan oli tehnyt jotain, mikä oli johtanut salailuun, vaikkei kumpikaan sitä ollut vielä kertonut. Nyt Miraya halusi totuuden, vaikka myös pelkäsi sitä.
Pöydälle langennut kaistale auringonvaloa ehti lipua Mirayan lautaselta Rayashin puolelle ennen kuin Mirayan leivästä oli jäljellä enää murusia ja Rayashkin näytti syöneen sen mitä aikoikin. Miraya joi loput omasta teestään ja vain nyökkäsi Rayashille hyväksyvästi - oli aika mennä. He olivat vitkutelleet jo tarpeeksi.

Miraya hivuttautui hieman lähemmäs Rayashia ja puristi kevyesti miehen ojentamaa kättä, mutta päästi pian otteensa irti ja antoi kätensä valahtaa vierelleen, vaikka olisikin mielellään hakenut lohtua isänsä suuresta ja lämpöisestä kämmenestä pidempäänkin. Ei hän uskonut, että Rayash halusi pidempikestoisia hellyydenosoituksia kenen tahansa nähtävillä, sillä olihan Mirayan alkuperä edelleen salaisuus. Jos ja kun Doultburien suvun nykyinen pää joskus saisi tästä kuulla, se olisi parempi ilmetä Rayashin kertomana kuin juorujen kautta.
Tällä kertaa Miraya näytti reittiä, joka katu kadulta johdatti heidät syvemmälle sisämaahan. Kivetykset vaihtuivat sorateiksi ja lopulta vain kovaksi poljetuksi maaksi, kadut käkivät kapeammiksi ja sitä reunastavat talot pienemmiksi. Tienvarsilla pensaikot rehottivat hoitamattomina. Lapsia juoksenteli siellä täällä estoitta, vaatteet mutatahroissa ja lehdissä, punaposkiset kasvot ihmetyksestä Rayashin viittaan kiinnittyneinä. Mirayan mieli epäröi, mutta hänen jalkansa eivät kujien mutkittelevuudesta ja sekalaisesta järjestyksestä huolimatta. Hän olisi voinut piirtää näistä kaduista kartan ulkomuistista. Tämä oli ollut hänen kotinsa ja tuntui kaikesta huolimatta siltä edelleen.
"Oletko edes koskaan kulkenut täällä asti?" Yllättävää kysymystä täydensi vilakisu Rayashiin. Miraya yritti olla näyttämättä uutta epävarmuuden puuskaa etsiessään vaivihkaa Rayashin kasvoilta merkkejä hämmästyksestä, yllätyksestä tai jopa jonkinasteisesta inhosta. Hän oli kyllä kertonut tarkalleen millä seudulla asui, mutta sen kuuleminen ja näkeminen olivat kaksi eri asiaa. Toki tämäkään ei ollut asuinalueena Drienen huonoimmasta päästä, mutta hyvin kaukana siitä mihin Rayash oli tottunut. Ja myös siitä miten Miraya nykyään eli.
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Perheen palaset

Post by Tinanja »

“Olen”, Rayashin lyhyt vastaus oli lausuttu sävyllä, joka kertoi, ettei hän halunnut puhua asiasta sen enempää. Hän ei ollut asunut täällä, mutta kiertänyt paikan useamminkin etsiessään Celiania. Jokainen reissu kuitenkin oli ollut turhaa, ja se konkretia täällä kovaksitallatulla hiekkatiellä sekalaisten talojen seassa käänsi veistä haavassa enemmän kuin Rayash oli valmis Mirayalle - saati itselleen myöntämään. Sen sijaan, että Rayash olisi pakotetusti jatkanut Mirayan hitaasti aloittamaa keskustelua. mies kulki naisen vierellä kohti tämän lapsuudenkotia. Hiljaisena, vakavana ja yrittäen varautua seuraavaan tapaamiseen Celianin kanssa, vaikka mieli teki kadota ryyppäämään läheisemmän kapakan nurkkaan.

Vaikka matka tuntuikin ikuisuudelta askelten nostattaman pölyn värjätessä Rayashin mustat nahkakengät lähes harmaiksi, olivat he viimein perillä matalakattoisen, remonttia kovasti kaipaavan tuvan edessä. Lyhyen koputuksen, sanattoman tervehdyksen jälkeen Rayash joutui tuskin huomattavasti kumartumaan ovenraossa astuessaan peremmälle pieneen tupaan, jonka ainoa kiintopiste näytti olevan keittiö, sen pöytä ja pari tuolia sen ympärillä. peremmällä näkyi kaksi huonetta, joista ei tältä etäisyydeltä voinut sanoa vielä yhtään mitään. Celian kaivoi jostain kolmannen tuolin rispaantuneen maton päälle. Tuoli narisi Rayashin painon alla, kun hän istui lähinnä ovea olevalle tuolille, vieläkään sanaakaan sanomatta - joku muu saisi aloittaa keskustelun, hän mieluummin olisi sanomatta mitään. SItä paitsi, aamiainen ei ollut vienyt edellisillan juomisen muistoja pois, eikä kirkas auringonpaiste ulkona ainakaan helpottanut sitä.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Perheen palaset

Post by Kide »

Rayash siis tiesi seudun, mutta Mirayan yllätykseksi miehen lyhyt vastaus myös kertoi, ettei hän kuulisi siihen liittyvää tarinaa. Miraya käänsi katseensa takaisin eteensä ja puraisi huultaan. Mitä enemmän he puhuivat, sitä vähemmän Mirayasta tuntui, että hän tiesi mitään. Syypää siihen löytyisi muutaman kadunkulman takaa, ja Miraya oli entistä epävarmempi siitä oliko tämä hyvä idea. Siihen, että tästä olisi mitään hyötyä, hän ei enää uskonutkaan. Mutta jonkinlaisten vastauksien, vaikka turhienkin, tarve ajoi kaksikkoa eteenpäin.

Tuttu ovi avautui, mutta kenenkään huulilta kuului tuskin hengitystäkään. Miraya oli odottanut jännityksen ja pelon sekoituksella vanhempiensa kohtaamista, mutta sai yllättyä tästä hautajaismaisesta hiljaisuudesta. Ei hänellä itselläänkään sanottavaa ollut - ainakaan vielä -, mutta hän oli olettanut Celianin ja Rayashin sanovan edes jotain. Reagoivan jotenkin muutoin kuin äänettömillä eleillä.
Ehkä nämä olivatkin kuin hautajaiset, mutta ihmisten sijaan nyt haudattiin heidän viimeisimmätkin lämpimät tunteensa.
Päästettyään Rayashin sisään Celian oli aikeissa halata Mirayaa, mutta tyttären kasvot nähdessään pidättäytyi pelkässä nyökkäyksessä. Celianin kasvot olivat ainoat, joilla erottui jonkinlaista hymyä. Tosin sekin oli niin surullinen, että sitä tuskin hymyksi saattoi kutsua. Synkeä hiljaisuus jatkui kaikkien ottaessa paikkansa pöydän äärestä. Rayashista näki, ettei mies aikonut sanoa mitään. Miraya ja Celian katsoivat toisiaan kuin sanattomasti päättäen kumpi aloittaisi ja mistä. Yhteisymmärrystä ei näyttänyt löytyvän ja Celian luovutti aloittaen helpoimmasta.
"Olisitteko te halunneet..."
"Ei, emme olisi", Miraya keskeytti äitinsä oitis tietäen mitä tuo aikoi sanoa. He olivat vitkutelleet tarpeeksi teekupposet käsissään jo kahvilassa, samaa ei enää tarvinnut toistaa täällä. Eikä Miraya uskonut Rayashin ruokahalun siihen riittävänkään sen enempää kuin omansakaan. Mirayan oli hankala käsittää, että tässä, saman pöydän ääressä, istui nyt hänen koko pieni perheensä. Sen kerran, kun hän oli pienenä tyttönä kuvitellut millaista olisi, jos heidän pöydän ääressään olisi ollut mukana myös isä, tällainen ei ollut käynytkään hänen mielessään. Lämpimästä ilmasta huolimatta tuntui kuin heidät olisi kääritty kylmään vaippaan. Tämä oli kuin sairas pila Mirayan lapsenomaisiin kuvitelmiin verrattuna. Samalla tämä oli myös karu todellisuus, jollaista Miraya oli kyllä isäänsä ja hänen vanhempiensa tarinaan tutustuttuaan osannut odottaakin.
"Mitäpä jos vain kertoisit miksi kaikki päätyi tähän. Totuuden, tällä kertaa." Mirayan ääni oli yhtä kolkko kuin hänen katseensakin. Hän aisti Rayashin tuskallisen olemuksen, miehen haluttomuuden olla täällä. Hän aisti pettymyksen ja katkeruuden ilmasta, ja se teki hänestä niin vihaisen, että tällä kertaa muut ristiriitaiset tunteet peittyivät helposti sen alle. Celian ei ollut tottunut näkemään tytärtään tällaisena ja joutui kääntämään katseensa hetkeksi lattiaan. Rayashiin hän ei ollut uskaltanut kuin kerran vilkaista heidän istuuduttuaan.
"Pelosta."
"Olit siis vain pelkuri." Sentään hänen äitinsä uskalsi sen nyt myöntää, siitä Miraya oli yllättynyt.
"Mutta en turhaan", Celian jatkoi hieman vahvemmalla äänellä. Nyt hän katsahti Rayashia. Tämän kaiken mies olikin jo kuullut, mutta Miraya ei. Tyttö ei ollut antanut hänelle mahdollisuutta päästä niin pitkälle. Eikä Celian ollut sitä vaatinutkaan, ollen silloinkin pelkuri.
"Monellako lapsuuden ystävälläsi oli merimies isänä? Ja muistat varmaan millaisia puolet heidän isistään olivat?" Nyt Celian katsoi taas Mirayaan.
"Joten ajattelit vain olettaa niin?"
"Ajattelin, että on parempi olla ilman isää kuin huonon isän kanssa. Parempi meille molemmille. Ja ei, se ei oikeuttanut päätöstäni", Celian jatkoi nopeasti ennen kuin Miraya ehti keskeyttää hänet. "Ei ollut oikein olettaa sellaista. Sen ymmärsin liian myöhään. Ja sitten olin pelkuri."
Miraya nosti kädet puuskaan ja nojasi tuolin selkänojaan äitiään synkästi tuijottaen. Celian ei olisi halunnut vetää Mirayan juuri löytämää sukua mukaan tähän, mutta vielä vähemmän hän halusi nähdä seuraavat kaksikymmentä vuotta tuollaisen ilmeen tyttärensä kasvoilla aina hänet tavatessaan. Jos olisi niin onnekas, että Mirayaa voisi vielä tavata.
"Ja Rayn kohdalla kyse ei ollut vain hänestä itsestään, vaan mukana olisi tullut koko suku. Minä en olisi siihen sukuun koskaan kuulunut, mutta sinä olisit. Ja sitä minä pelkäsin kaikkein eniten, menettäväni sinut."
"Ja uskoit, että Rayash olisi antanut sen tapahtua?" Mirayan ääni kertoi ettei hän uskonut siihen, mutta hänen isäänsä luoma varovainen katse kertoi myös toisenlaisista epäilyksistä. Olisiko se ollut mahdollista? Kuinka pitkälle Doultburit olisivat vaikutusvaltaansa voineet ulottaa? Miraya ei ollut osannut ajatella asiaa siltä kannalta, mutta ymmärsi nyt, ettei hänen vanhempiensa liitto sellaisenaankaan ja varsinkaan ennen sen vahvistusta syntynyt lapsi olisi ehkä ollut toivotuin yhdistelmä. Ei hän voinut kuvitellakaan äitiään Doultburien kartanolle. Eihän hän itsekään ollut siellä käynyt kuin kirjanpitäjänä.
"En uskaltanut luottaa mihinkään", Celian totesi hiljaa laskien taas katseensa.
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Perheen palaset

Post by Tinanja »

Rayash kuunteli hiljaisena Celianin tarjoiluehdotusta, ja sitä, miten Miraya keskeytti tämän lähes yhtä nopeasti. Se toisaalta oli ihan hyvä, Rayash ei uskonut saavansa mitään juuri nyt alas - vähiten mitään kiinteää, nestemäinenkin olisi haastavaa, mikäli sitä ei olisi kyllästetty alkoholilla. Hän ei halunnut olla täällä ja syvä, tuskastunut huokaus kertoi siitä ihan riittävästi, varsinkin kun Miraya vilkaisi häneen arvioiden, nopeasti. Tämä koko tilanne olisi niin ollut vältettävissä kaksikymmentä vuotta sitten… kaikki tämä draama, huoli ja harmaat hiukset olisivat olleet vain painajainen, eivät todellista. Mirayan kysymys siitä, miten kaikki tähän päätyi sai Rayashin tuijottamaan tiukasti lattiaan Celianin vastausta, ja sitä seuraavaa Mirayan kommentointia kuunnellen. Kapteeni ei voinut olla kuin vain katkera siitä, millaisen päätöksen Celian oli tehnyt Mirayan suhteen, kysymättä keltään osapuolelta yhtään mitään. Selitykset ja siitä keskustelu oli turhaa, se ei muuttaisi tilannetta mihinkään, kääntäisi vain veistä jokaisen osallisen haavoissa.

Celianin kommentti siitä, että tämä kaikki ei ollut ollut turhaan, sai Rayashin katseen kohoamaan epätasaista lattiaa arvioimasta. Turhaan? Mikä osa tässä salailussa ei ollut ollut turhaa? Miten ison tuskan ja draaman se oli jo aiheuttanut kolmikon välille? Mies sai viime hetkellä nielaistua viimeisen sanan, ja sormet puristuivat nyrkkiin Celianin mainitessa sanat “huonon isän kanssa”. Mirayan tähden hänen olisi parempi pitää suunsa juuri nyt kiinni, tästä ei seuraisi mitään hyvää kenellekään, jos hän ei malttaisi vain kuunnella kaikkia niitä syytöksiä ja puolusteluja uudelleen. Aivan kuin eilinen ei olisi ollut riittävä sitä varten.

“Niin, sen saman suvun, joka potki minut pihalle ja kielsi olemassaoloni kun pestauduin laivalle töihin”, Rayash huomautti kylmästi kuullessaan ensimmäiset sanat Celianin päätöksen puolustelusta koskien hänen sukuaan. Kapteeni näytti nielaisevan loput sanat kommenttinsa perästä, mutta äänestä kuuli varmasti kaiken sen katkeruuden koko tilannetta, mutta myös sukuaan kohtaan - ja selkeästi se oli aihe, josta tämä koki olevansa lähes yhtä katkera ja pettynyt kuin mitä Celianin päätöksestä. Mikäli tilanne olisi ollut yhtään erilainen, olisi Rayash todennäköisesti muutaman vihaisen kommentin saattelemana vielä jatkanut avautumistaan. Sen sijaan mies risti kätensä puuskaan rintakehälleen kuin suojellakseen itseään tältä keskustelulta, johon ei halunnut olla osallinen.
Locked