Re: Katkera sovinto
Posted: Thu Oct 24, 2019 3:59 pm
Kapteeni kohotti kulmiaan Mirayan kysymykselle siitä, olisiko hän koskaan halunnut vaihtaa paikkoja Aldarin kanssa. Se oli ajatus, jota hän ei ollut vuosiin pyöritellyt päässään, mutta jolle oli uhrannut elämänsä aikana enemmän kuin vain muutaman pienen hetken. Tunteet näissä ajatuksissa olivat olleet kaikkea katkeruudesta kateuteen, eikä Rayash osannut päättää vieläkään, mikä olisi yksi sopiva sana kuvaamaan ajatuksen asettelua ja sen herättämiä ajatuksia. Kosketus olalla kysymyksen ohessa sai Rayashin kohottamaan katseensa Mirayaan - tätähän hän oli itse pyytänyt: kysymystä, kysymyksiä. Eri asia oli se, olivatko kysymykset niitä, joihin Rayash halusi vastata. Aihealue oli hyvin laaja, eikä se ollut sellainen, josta kapteeni puhui usein edes Saryan kanssa, jos koskaan. Mutta mitä jos hänellä olisi Aldarin asema? Ajattelisiko hän samalla lailla kuin veljensä? Mahdollisuutta saariston itsenäistymiseen? Hallitsisiko hän yhtä lailla rahan- ja vallankiilto silmissään saaristoa, joka nimellisesti kuului kuitenkin Drienen pormestarin alaisuuteen? Miten paljon hän vetäisi naruista taustalla, ja millainen elämä hänellä olisi? Olisiko hän veljensä tapaan naimisissa, ja hänellä olisi useampi lapsi? Entä olisiko perhe vain kulissi vain jotain aidompaa? Ja mikä… tärkeintä, olisiko Mirayaa koskaan syntynytkään tämänkaltaisen lähtöasettelun myötä?
Kysymys tuntui jonkun toisen kysymänä niin utopistiselta, että Rayash ei osannut heti vastata siihen. Kulmien kurtistus ja hiljainen tuhahdus kertoivat siitä, miten paljon miehen mielessä pyöri erilaisia ajatuksia. Hänen hiuksiaan pyörittelevät sormet tuntuivat unohtuvan hetkeksi johonkin, kun tämä tasapainotteli erilaisia vaihtoehtoja mielessään.
“On vaikea kuvitella jotain, mitä on katsonut ja inhonnut sivusta”, kapteeni totesi viimein hiljaa, mietteliäänä. Pieni kulmien kurtistus oli edelleen paikallaan, eikä näyttänyt siltä, että kapteeni oli päässyt mihinkään lopputulokseen tilanteensa osalta.
“Ja jos perheestä puhutaan… Todennäköisesti sinä, Sarya, Eldrin ja Airdan muun miehistön ohessa olette minulle enemmän perhe kuin mitä Aldar ja muut Doulbturit… Mylaelaa lukuunottamatta ovat koskaan olleet”, Rayash huokaisi syvään, lattiaa nyt tiukasti tuijottaen. Hän ei pitänyt tästä keskustelun osasta, ja tiedosti, että hänen katkeruutensa perhettään ja sukuaan kohtaan toi siihen hyvin tummia sävyjä hyvin nopeasti. Nämä olivat asioita, joista mies tuskin koskaan puhui - ja syystäkin: oli paljon helpompi jättää tämänkaltaiset pohdinnat omaan arvoonsa.
“En usko, että olisin onnellinen kulissien ylläpitäjä… Ja en näe vallan viehätystä samalla lailla kuin mitä Aldar tuntuu näkevän”, kapteeni kurtisti mietteliäänä, tyytymättömän näköisenä kulmiaan. Olisi tuntunut liian… karulta sanoa Aldaria tässä yhteydessä veljeksi - se oli liian henkilökohtainen termi tälläiseen.
“On paljon asioita, joita haluaisin muuttaa elämässäni ja menneisyydessäni, mutta…”, Rayash kohotti katseensa viimein Mirayaan. “Kaikesta huolimatta sanoisin… että olen tähän nykytilanteeseen tyytyväinen… Varsinkin nyt”, lämmin, hellä hymy levisi hetkeksi miehen huulille tämän katsoessaan arvioiden Mirayaa ja tämän piirteitä.
“Riippuu ihan siitä, mikä lasketaan normaaliksi”, Rayash naurahti keskustelun jatkuessa siitä, palaisiko tilanne normaaliksi, mutta vakavoitui sitten. Hän tiesi kyllä, mitä Miraya tarkoitti. Sitä huolettoman oloista risteilyä Dionesta Drieneen vailla politikoinnin, selkäänpuukotuksen ja erityisesti näiden tämänvuotisten sopimusten tuomaa taakkaa. Ilman pelkoa siitä, mitä Aldar suunnitteli Itärannikon saaristossa. Ilman Rakuzaa ja tämän tiukkoja sopimuksia. Vain Valkoinen Lohikäärme miehistöineen keskellä horisonttiin rajautuvaa merta matkalla seuraavaan satamaan. “Mutta tiedän mitä tarkoitat”, mies vastasi vielä melkein samaan hengenvetoon, laskien hitaasti katseensa takaisin lattiaan. Mutta se kommentti ei vastannut kysymykseen vielä millään lailla - eikä varsinkaan siihen seuraavaan kysymykseen pelosta, erityisesti tulevaa kohtaan.
“Se riippuu niin monesta asiasta”, kapteeni sanoi mietteliäänä, sanojaan vähän venyttäen. Ei ollut epäselvää, että tämän ajatukset arvioivat tilannetta ja sen mahdollisia kehittymisvaihtoehtoja aina Aldarin suunnitelmien onnistumisesta epäonnistumiseen, sieltä kauppakillan kokouksen päätöksistä Rakuzan sopimuksen luomiin uhkiin ja mahdollisuuksiin ja siihen, mitä loppuvuosi voisi vielä tuoda Valkoiselle Lohikäärmeelle. Palapelissä oli liian monta irtonaista palaa, ja osa paloista puuttui, jotta arvoituksesta olisi saanut koottua jotakin konkreettista. Jotakin, johon tarttua ja jota ohjata. “Tässä sopassa on niin monta lusikkaa, ja niitä ohjailevaa tahoa, ja niihin vaikuttavia voimia, että on mahdoton arvioida tilannetta esimerkiksi ensi keväänä”, kapteeni sanoi sitten mietteliäänä. Vaikka sanat olivatkin kapteenin, oli ne lausuttu sillä samalla sävyllä, jolla tämä oli koko keskustelun Mirayan kanssa käynyt - virallisuudesta ja auktoriteetin luomasta mahdollisuudesta olla niin sanotusti tilanteen yläpuolella ei ollut jälkeäkään.
“On turha pelätä jotakin, mihin omat vaikutusmahdollisuudet ovat niin vähäiset. Vähän samalla lailla kuin pelkäisi merta…”, Rayash sanoi viimein, rikkoen hetkeksi kaksikon välille laskeutuneen hiljaisuuden. “Sitä tulee kunnioittaa, mutta pelko on turhaa”, tämä jatkoi sitten kulmiaan vähän kurtistaen. Ei tilanteita voinut suoraan vertailla keskenään, mutta pelko oli Rayashin mielestä väärä termi kuvaamaan sitä, mitä hän tunsi tästä. Tuntui myös väärältä sanoa, että kohtalo ei ollut heidän omissa käsissään, tai että jumalat vastaisivat siitä… Rayash ei tuntenut olevansa niin uskonnollinen, että haluaisi sen tuoda keskusteluun, vaikka mies toisinaan korkeampaa voimaa kiitti tai kirosi.
“Mutta se ei tarkoita, ettenkö tekisi asialle mitään”, mies naurahti vähän, edelleen hyvin mietteliään näköisenä, ja tämän hymynkareesta näkyi hetken aikaa se kapteenin vuosien varrella keräämä kokemus ja ne lukuisat narut, joista hän tarvittaessa voisi vetää saadakseen tilanteesta ainakin hieman suotuisamman laivalleen ja sen miehistölle.
“Entä sinä?” Rayash kääntyi viimein katsomaan Mirayaa lattian ja vastapäisen seinän arvioinnista. “Pelkäätkö, mitä tämä tulevaisuus tuo tullessaan?”
Kysymys tuntui jonkun toisen kysymänä niin utopistiselta, että Rayash ei osannut heti vastata siihen. Kulmien kurtistus ja hiljainen tuhahdus kertoivat siitä, miten paljon miehen mielessä pyöri erilaisia ajatuksia. Hänen hiuksiaan pyörittelevät sormet tuntuivat unohtuvan hetkeksi johonkin, kun tämä tasapainotteli erilaisia vaihtoehtoja mielessään.
“On vaikea kuvitella jotain, mitä on katsonut ja inhonnut sivusta”, kapteeni totesi viimein hiljaa, mietteliäänä. Pieni kulmien kurtistus oli edelleen paikallaan, eikä näyttänyt siltä, että kapteeni oli päässyt mihinkään lopputulokseen tilanteensa osalta.
“Ja jos perheestä puhutaan… Todennäköisesti sinä, Sarya, Eldrin ja Airdan muun miehistön ohessa olette minulle enemmän perhe kuin mitä Aldar ja muut Doulbturit… Mylaelaa lukuunottamatta ovat koskaan olleet”, Rayash huokaisi syvään, lattiaa nyt tiukasti tuijottaen. Hän ei pitänyt tästä keskustelun osasta, ja tiedosti, että hänen katkeruutensa perhettään ja sukuaan kohtaan toi siihen hyvin tummia sävyjä hyvin nopeasti. Nämä olivat asioita, joista mies tuskin koskaan puhui - ja syystäkin: oli paljon helpompi jättää tämänkaltaiset pohdinnat omaan arvoonsa.
“En usko, että olisin onnellinen kulissien ylläpitäjä… Ja en näe vallan viehätystä samalla lailla kuin mitä Aldar tuntuu näkevän”, kapteeni kurtisti mietteliäänä, tyytymättömän näköisenä kulmiaan. Olisi tuntunut liian… karulta sanoa Aldaria tässä yhteydessä veljeksi - se oli liian henkilökohtainen termi tälläiseen.
“On paljon asioita, joita haluaisin muuttaa elämässäni ja menneisyydessäni, mutta…”, Rayash kohotti katseensa viimein Mirayaan. “Kaikesta huolimatta sanoisin… että olen tähän nykytilanteeseen tyytyväinen… Varsinkin nyt”, lämmin, hellä hymy levisi hetkeksi miehen huulille tämän katsoessaan arvioiden Mirayaa ja tämän piirteitä.
“Riippuu ihan siitä, mikä lasketaan normaaliksi”, Rayash naurahti keskustelun jatkuessa siitä, palaisiko tilanne normaaliksi, mutta vakavoitui sitten. Hän tiesi kyllä, mitä Miraya tarkoitti. Sitä huolettoman oloista risteilyä Dionesta Drieneen vailla politikoinnin, selkäänpuukotuksen ja erityisesti näiden tämänvuotisten sopimusten tuomaa taakkaa. Ilman pelkoa siitä, mitä Aldar suunnitteli Itärannikon saaristossa. Ilman Rakuzaa ja tämän tiukkoja sopimuksia. Vain Valkoinen Lohikäärme miehistöineen keskellä horisonttiin rajautuvaa merta matkalla seuraavaan satamaan. “Mutta tiedän mitä tarkoitat”, mies vastasi vielä melkein samaan hengenvetoon, laskien hitaasti katseensa takaisin lattiaan. Mutta se kommentti ei vastannut kysymykseen vielä millään lailla - eikä varsinkaan siihen seuraavaan kysymykseen pelosta, erityisesti tulevaa kohtaan.
“Se riippuu niin monesta asiasta”, kapteeni sanoi mietteliäänä, sanojaan vähän venyttäen. Ei ollut epäselvää, että tämän ajatukset arvioivat tilannetta ja sen mahdollisia kehittymisvaihtoehtoja aina Aldarin suunnitelmien onnistumisesta epäonnistumiseen, sieltä kauppakillan kokouksen päätöksistä Rakuzan sopimuksen luomiin uhkiin ja mahdollisuuksiin ja siihen, mitä loppuvuosi voisi vielä tuoda Valkoiselle Lohikäärmeelle. Palapelissä oli liian monta irtonaista palaa, ja osa paloista puuttui, jotta arvoituksesta olisi saanut koottua jotakin konkreettista. Jotakin, johon tarttua ja jota ohjata. “Tässä sopassa on niin monta lusikkaa, ja niitä ohjailevaa tahoa, ja niihin vaikuttavia voimia, että on mahdoton arvioida tilannetta esimerkiksi ensi keväänä”, kapteeni sanoi sitten mietteliäänä. Vaikka sanat olivatkin kapteenin, oli ne lausuttu sillä samalla sävyllä, jolla tämä oli koko keskustelun Mirayan kanssa käynyt - virallisuudesta ja auktoriteetin luomasta mahdollisuudesta olla niin sanotusti tilanteen yläpuolella ei ollut jälkeäkään.
“On turha pelätä jotakin, mihin omat vaikutusmahdollisuudet ovat niin vähäiset. Vähän samalla lailla kuin pelkäisi merta…”, Rayash sanoi viimein, rikkoen hetkeksi kaksikon välille laskeutuneen hiljaisuuden. “Sitä tulee kunnioittaa, mutta pelko on turhaa”, tämä jatkoi sitten kulmiaan vähän kurtistaen. Ei tilanteita voinut suoraan vertailla keskenään, mutta pelko oli Rayashin mielestä väärä termi kuvaamaan sitä, mitä hän tunsi tästä. Tuntui myös väärältä sanoa, että kohtalo ei ollut heidän omissa käsissään, tai että jumalat vastaisivat siitä… Rayash ei tuntenut olevansa niin uskonnollinen, että haluaisi sen tuoda keskusteluun, vaikka mies toisinaan korkeampaa voimaa kiitti tai kirosi.
“Mutta se ei tarkoita, ettenkö tekisi asialle mitään”, mies naurahti vähän, edelleen hyvin mietteliään näköisenä, ja tämän hymynkareesta näkyi hetken aikaa se kapteenin vuosien varrella keräämä kokemus ja ne lukuisat narut, joista hän tarvittaessa voisi vetää saadakseen tilanteesta ainakin hieman suotuisamman laivalleen ja sen miehistölle.
“Entä sinä?” Rayash kääntyi viimein katsomaan Mirayaa lattian ja vastapäisen seinän arvioinnista. “Pelkäätkö, mitä tämä tulevaisuus tuo tullessaan?”