Keitä oikein olemme?

Toisiksi suurinta merenrantakaupunkia kutsutaan myös Ceresin sivistyksen kehdoksi ja ainut julkinen kirjasto koko mantereella sijaitseekin Phoebessa. Kaupunki on vanha, mutta nyt sen turvallisuutta ja vakautta on koetellut katastrofi: kaupungin alta nousi ikiaikainen lohikäärme, joka matkallaan tuhosi osan kaupungista.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Keitä oikein olemme?

Post by Kide »

Ensin Tessa oli helpottunut. Vareo siis osasi lukea, joten heidän ei tarvitsisi vaarantaa kumpaakaan tutkimalla karttaa yhdessä. Sitten iski hämmästys. Tessa ei uskonut kovin monen Zahirin katurotan tietävän edes miten päin kynää pidellään. Isän antamaa kirjoitusoppia? Kuinka kirjanoppineen poika päätyy tähän tilanteeseen? Luku- ja kirjoitustaito antoivat mahdottoman etumatkan parempaan, niin ainakin Tessan isä oli sanonut häntä opettaessaan. Tämä avaa ovet kaikkialle, isä oli luvannut ja kutittanut hänen nenäänsä sulkakynällä pöydän yli. Kuinka onnellinen nainen saikaan olla, ettei hänen isänsä tapoihin kuulunut vitsan käyttö.
Vaan mihin Tessa oli päättänyt ovet avata? Alamaailmaan. Niin, miksi kukaan tähän päätyi? Minkä muunkaan kuin rahan takia. Tessa katsoi Vareota erilaisella uteliaisuudella - kuinka mielellään hän olisikaan kuullut lisää, vaikka tiesi tämän tarinan olevan hänelle saavuttamattomissa.
Miehen viimeiset sanat saivat hänen kulmansa kohoamaan ja nostivat tummemman sävyn harmaiden silmien katseeseen, vaikka Tessa pitikin hymyn edelleen huulillaan.
"Eipä taida hällä olla enää isää, joka vois oppia tarjota", Tessa mutisi ennen kuin ehti estämään itseään. Vareo ei ollut ainoa, jonka sydäntä kylmäsi: myös Tessa tunsi hetkellisesti sen osan sydämestään, joka oli kuollut hänen isänsä mukana. Sen vieressä oli paikka hänen äidillään, joka myös teki hidasta ja tuskaista kuolemaa. Tessa hukutti kasvonsa tuoppiin ja kokosi muurit takaisin asian ympärille. Isän muistelulle oli oma aikansa eikä se ollut nyt. Tuopin laskeutuessa pöytään viimeiset olutpisarat lipaistiin huulilta, jotka olivat taas kääntyneet leppoisaan hymyyn.

Tessa oli yllättynyt Vareon vastauksesta kasvoistaan. Sanat eivät ehkä olleet suorat, mutta mies antoi katseensa puhua puolestaan. Aivan kuin Vareo olisi halunnut muistuttaa vaaroista, joita tässä työssä piili. Aivan kuin Tessa ei niitä muistaisi muutenkin. Tessankin hymy rapisi pois, mutta miehen seuraaviin sanoihin hän ei voinut olla hymähtämättä. Vitsi tai ei, Vareota asia ei näyttänyt naurattavan, minkä Tessa ymmärsi varsin hyvin ja päätti pitää tällä kertaa oman suunsa kiinni.
Tessa ajatteli jo lähtevänsä, jottei herättäisi epäilyksiä liian pitkällä juttutuokiolla, mutta ei ehtinyt liikahtaakaan Vareon jatkaessa. Tessa oli kuvitellut asian olevan käsitelty: hän oli ehdotuksensa parantajasta antanut kuullakseen jotain ja saanutkin varoituksensa. Muuta Tessa ei ollut olettanutkaan saavansa tuosta miehestä irti. Mutta Vareon puhuessa, enemmän kuin Tessa olisi koskaan uskonut ainakaan tämän katurotan suusta kerralla kuulevansa, Tessa tunsi tutun kihelmöinnin vatsanpohjassaan. Noiden sanojen ja katseen takana saattoi piilotella ihan uusi tarina, josta Tessa ei edes ollut osannut haaveilla. Tämän parempaa jälkiruokaa ei ollutkaan.
Jos käyt hyvällä parantajalla muutaman kerran, sää muistat sen nimen jatkossa, Tessa mietti seuraten Vareon katsetta tiukasti. Miksi väittää muuta? Hänkin nojasi taaksepäin tuolillaan kuin miettien, vaikka tiesi jo tarkalleen kenestä puhuttiin. Siitä parantajasta, Naenijasta, oli puhunut yksi jos toinenkin viime päivinä ihmettelevään sävyyn. Tessan ei tarvinutkaan muistella mitä oli puhuttu, vaan miettiä miten asian esittäisi pehmeentääkseen noita kivikasvoja paljastamaan hieman lisää.
Miksi olettaa pahinta ilman syytä? Ajatus kylmäsi Tessaa ja hän alkoi pohtia halusikohan sittenkään tietää enempää. Tiesikö Vareo jotain ja halusi nyt selvittää mitä muut tiesivät? Oliko tarkoitus varmistaa jonkun, tai ehkä jopa oma, selusta? Se huoli, jota mies kasvojensa takana piilotteli, ei kuitenkaan sopinut tuohon yhtälöön. Tuo ei ollut huolta itsestä.
"Yhden parantajan oli nähty suuntaavan muutama päivä takaperin itäportilta sisämaahan melkosten kantamusten kera, eikä sitä oo sen koommin näkyny. Vaikutti jättäneensä yhden jos toisenkin asiakkaan katteleen peräänsä, mutta kukaan ei tiedä miks se lähti", Tessa selitti neutraalisti kuin asialla ei olisi sen suurempaa merkitystä. Tilanne vaati kuitenkin vielä lisätunnusteluja. "Ja se parantaja oli justiinsakin se naikkonen liskonsa kanssa, Naenija, jollen väärin muista." Ei Tessa väärin muistanut ja tiesi sen, samoin kuin tuon parantajan taidot, joiden takia haltianainen olisi ansainnut kohteliaamman kuvauksen itsestään. Nämä sanat valittiinkin tarkoituksella ja niitä seurasi tarkkaavainen katse.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Keitä oikein olemme?

Post by Kuparirapu »

Kun Tessa näytti muistavan jotain, Vareo nojautui tahtomattaan lähemmäs jotta ei olisi hukannut pienintäkään vihjettä Naenijan kohtalosta. Hän kohotti jo tuoppiaan ottaakseen siemauksen, ja pitääkseen siten yllä rempseän keskustelun kuvaa.
Juoma ei ehtinyt edes koskettaa hänen huuliaan, kun Vareon käsi jähmettyi paikoilleen. Unohdettuna tuoppi laskeutui takaisin pöydälle ja kalju mies tuijotti Tessaa. Hänen silmissään näkyi tyhjyys, sellainen joka yritti ymmärtää juuri kuulemansa sanat. Ei siksi että ne olisivat olleet vieraita, vaan koska hän ei kyennyt uskomaan niitä tosiksi.
"Hänkö on...oliko se varmasti Naenija? Siis, se parantaja, oliko se varmasti hän?" Vareo kysyi sanoissaan kompastellen, kykenemättä enää esittämään että kyseinen parantaja olisi hänelle vieras. Mutta jo puhuessaan hän ymmärsi kysymyksensä olevan tarpeeton. Mitään parempaa tunnusmerkkiä ei Naenijalle ollut kuin 'se lisko'. Kenelläkään muulla tässä kaupungissa ei ollut sellaista olentoa kuin pikkuinen Nafi.
"Ja hänellä oli kantamuksia? Mitä kaikkea, miten hän niitä kuljetti? Oliko hänellä apua? Sanoivatko asiakkaat että hän olisi...," Vareo tivasi tavalla, joka ei edes antanut Tessalle suunvuoroa vastaukseen. Miehen katse laskeutui hitaasti pöydälle, kuin sen oivalluksen painosta joka samaan aikaan selveni hänen mielessään:
"Hän...lähti?"
Vareon ääni oli heikko ja hiljainen, miltei kuin sanat olisivat särkyneet hänen sisimmässään kun hän puhui ne. Hän ei voinut ymmärtää että Naenija olisi vain...lähtenyt. Mennyt matkoihinsa yrittämättä edes tavata häntä. Eikö haltianainen halunnut puhua, korjata heidän välilleen jääneen väärinymmärryksen? Eikö...eikö Naenija välittänyt?
Vareon olemus näytti sekin kuin jokin häntä kannatteleva, näkymätön voima olisi yhtäkkiä repäisty pois. Miehen yhteen painuneiden kulmien alla ruskeat silmät eivät enää kuvastaneet tyyntä määrätietoisuutta, vaan nyt näytti kuin niihin katsomalla saatoi nähdä suoraan Vareon sydämeen asti. Ja siellä hiljalleen valtaa ottava oivallus tuntui raastavan kaiken vereslihalle. Naenija, ainoa henkilö johon Vareo oli kyennyt luottamaan, jonka edessä hän oli uskaltanut riisua henkiset muurinsa ja seistä sielu alastomana. Sallia Naenijan nähdä mitä hän todella oli; murtunut ja eksynyt mies, joka koki olevansa aivan yksin tässä maailmassa.
Naenija oli lähtenyt. Siitä huolimatta tämä oli lähtenyt.
Vai sen takia?

Vare puristi silmänsä hetkeksi umpeen, ja nojautui tuolinsa selkänojaa vasten. Hän ei pohtinut mitä Tessa nyt mahtoi ajatella, juuri nyt hän ei löytänyt itsestään voimaa välittää. Puristaen huulensa tiukasti yhteen Vareo nyökkäsi muutaman kerran, ennen kuin löysi äänensä ja sanoi:
"Vai niin. Eipä sille sitten mitään voi. Jos hän on jo...lähtenyt, niin siinäpä se sitten on."
Hän joutui nieleskelemään kesken lauseen, jottei sisimmässä vellova tunne päässyt purkautumaan esille. Vareo ei itsekään tiennyt, mitä hän olisi tehnyt jo se olisi. Hän potkaisi tuoliaan taaksepäin ja katsomatta Tessaa jatkoi:
"Annoit mitä sovimmekin, enää tässä ei taida olla muuta. Päästän sinut jatkamaan iltaasi."
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Keitä oikein olemme?

Post by Kide »

Reaktio toisensa perään vahvisti sitä kuvaa, johon Tessa ei olisi uskonut tuosta miehestä löytyvän edes värejä. Tämä oli henkilökohtainen asia. Niin tärkeä asia, että se sai Vareon tippumaan rakentamansa suojamuurin päältä. Ei, ei tippumaan, vaan se koko muuri näytti sortuvan, ja hetken ajan Tessa pääsi vilkaisemaan sen taakse piilotettuja tunteita, joihin ei ollut varautunut.
Nyt oli päivän selvää, että Vareo todella kysyi vain koska välitti. Hän välitti paljon enemmän kuin satunaisesta parantajasta kuului. Hän välitti niin paljon, että nuo kiivaat sanat vetivät naapuripöytienkin huomion puoleensa, eikä sekään saanut kaljupäistä miestä hillitsemään itseään.
Tessa janosi tietoa. Hän hamusi sitä kyltymättömästi lisää mistä vain ja mitä vain irti sai. Silti Vareon epätoivon katsominen sai hänet värähtämään ahdistuneesti. Jopa Tessasta tuntui, että hän oli nähnyt liian syvälle. Hän oli nähnyt jotain, minkä myönsi itsekin olevan hänelle kuulumatonta. Ja silti jossain naisen mielen perukoilla kutkutteli jo uusi kysymys: miten sellaisesta parantajaneidistä on voinut tulla läheinen tuollaisen korston kanssa?
Ehkä tämä olikin toispuoleista. Ehkä haltia parhaillaan pakeni juuri sen takia.
Se olisi ollut uskottavinta, ja todennäköisintä, mutta Vareota katsoessaan Tesa ei ollut valmis sitä uskomaan. Tällainen rajoittamaton tunteenpurkaus ei syntynyt tyhjästä.
Vareo puhua pulputti kiireellä ja hädässä kuin hukkuva mies eikä Tessa voinut peittää hämmästystään. Hän avasi ja sulki suutaan toistamiseen, mutta ei saanut sanaa miehen puheen väliin. Sitten Tessa ymmärsi, ettei häneltä edes odotettu vastausta - Vareo ei vain voinut uskoa asiaa. Mutta pian ymmärrys näytti iskevän mieheen painaen voimakkaat hartiat kumaraan ja selän lannistuneesti takaisin tuolia vasten. Liiankin raskas totuus oli jossain vaiheessa hyväksyttävä.
Tämä oli yksi niistä harvoista kerroista, kun Tessa jäi täysin sanattomaksi puheenvuoron viimein saadessaan.

Lopulta Vareo kokosi itsensä. Muuri näytti nousevan takaisin pala kerrallaan, mutta raoista pilkisti vielä kivuissaan rypevä mies. Kaikki oli ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta Tessasta tuntui kuin hän olisi istunut siinä tuijottamassa tuota miestä ikuisuuden ja vähän lisää.
Tessa nousi Vareon vanavedessä. Oikoessaan häveliäästi sivuun katsoen hameenhelmansa hän mietti, milloin - jos koskaan - oli viimeksi kokenut kuullensa liikaa.
"Mää oon tyytyväinen, että sait mitä tarviitkin." Tessa nosti katseensa takaisin Vareoon, mutta hymyn nostattaman pilkkeen sijasta harmaita silmiä vain varjostivat kurttuun painetut kulmat. Vareon kävellessä hänen ohitseen nainen vielä lisäsi hiljaa: "Ja pahoillani." Tessa ei ollut aivan varma mistä oli pahoillaan eikä hän edes tiennyt oliko Vareo pahoitteluja ansainnut, mutta hän näki miehen sitä tarvitsevan. Siitäkin huolimatta kuinka hyödytöntä se oli.
Tessa hengähti syvään, nostatti hymyn kasvoilleen ja palasi töihinsä. Mielestään hän ei kuitenkaan saanut koko iltana tuota hetkeä. Ja lopulta hän huomasi haluavansa tietää lisää, kaikesta huolimatta, sillä se miltä asiat näyttivät ja miten niiden olisi uskonut olevan, olivat liian pahassa ristiriidassa siedettäväksi.
Hyvin harvalla oli enää tarjota hänelle tällaisia yllätyksiä. Tämä oli hyvä muistutus vaalealle tarjoilijalle, ettei hänen tarkaksi hiottu katse ja kaiken kuulevat korvat aina löytäneet koko totuutta.

// Kiitos ja niiaus pelistä! //
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Keitä oikein olemme?

Post by Kuparirapu »

Tessan sanat tuntuivat ontoilta ja tyhjiltä Vareon korvissa, hänen suunnatessa "Wanhan Lohikäärmeen" ovea kohti. Hänen rinnassaan tuntui epämiellyttävä puristava tunne joka paheni hetki hetkeltä, ja Vareo tunsi pakottavaa tarvetta saada raitista ilmaa keuhkoihinsa. Tuntiessaan silmiensä polttelevan Vareo kompasteli ulos hämärään iltaan kuin juovuksissa, ja irrotti hyväluontoiset naurahdukset juuri sisään pyrkiviltä asiakkailta. Valitsematta suuntaa Vareo lähti kävelemään, kuristavan tunteen vain pahentuessa hänen kurkunpohjassaan.
Mutta vaikka hän käveli kuinka nopeasti, ei tunne mennyt ohi. Vareo nieleskeli ja pyyhki samentuneita silmiään, ja harppoi yhä vain ripeämpää tahtia päästäkseen siltä karkuun. Eteensä katsomatta hänen jalkansa lopulta lipesivät epätasaisilla katukivillä. Vareo rojahti läheistä seinää vasten, ja liukui hitaasti sitä pitkin istumaan.
Ja viimein, hänen painaessa kasvonsa piiloon käsiinsä, kipeä kyynel valahti sormien välistä. Vareosta tuntui kuin kaikki hänen sydämensä kätkemä kipu olisi noussut yhdellä kertaa pinnalle ja hän olisi joutunut puristamaan ne ulos itsestään. Oli kuin hän olisi unohtanut kuinka itkeä, ja joutui taistelemaan jokaisen kyyneleen kanssa.

Vareo ei kyennyt sanomaan sitä ääneen, ei kaiken tämän jälkeenkään, mutta sydämessään hän oli rakastanut Naenijaa. Haltianaisesta hän oli löytänyt toivoa itselleen ja elämälleen, jonkun joka oli uskonut että Vareo voisi vielä muuttaa elämänsä suuntaa. Ja siksi hänen sydämeensä oli myös syttynyt ensirakkauden varovainen, haavoittuvainen ja samalla pohjaton kiintymyt Naenijaa kohtaan. Hän oli tarrautunut niihin sanoihin ja eleisiin, joita haltianainen oli tarjonnut, ja joiden takia Vareo oli elätellyt lapsellista toivoa että tämä olisi tuntenut samoin häntä kohtaan. Alkanut haaveilla elämästä jonka hän olisi jakanut Naenijan kanssa.
Vareo puri hampaansa yhteen niin että hänen leukaansa sattui. Kaikki muistot Naenijasta, jotka hän oli mieleensä painanut ja vaalinut yksinäisinä hetkinään, tuntuivat tuovan nyt mukanaan vain voimatonta katumusta ja tuskaa. Hän pystyi yhä tuntemaan Naenijan kämmenen kosketuksen ihollaan, tämän kehon lämmön, ja kuin polttavana kipinänä ihon alla hän muisti suudelman jonka he olivat jakaneet. Vareo painoi kämmenensä kasvoilleen kuin se olisi jotenkin helpottanut kirvelevää muistoa, mutta mikään ei auttanut.
Oliko hän koskaan merkinnyt mitään Naenijalle? Olisiko tämä muuten voinut vain lähteä tällä tavoin, hylätä hänet sanaakaan sanomatta? Kaiken sen jälkeen mitä hän oli Naenijalle paljastanut itsestään ja menneisyydestään?
Viimeinen ajatus tuntui yllättäen tarjoavan jonkin oivalluksen, johon Vareo saattoi tarttua kuristavan surun keskellä. Naenija oli jättänyt hänet, huolehtinyt yksin omasta itsestään. Kenties taustalla oli ollut hetkellisesti aitoa sääliä häntä kohtaan. Mutta loppujen lopuksi Naenija oli valinnut itsensä. Kuten kaikki aina tekivät, välittämättä miten muille kävi kunhan he saivat mitä halusivat. Sen takiahan Vareo oli joutunut tänne, sen takia hänet oli pakotettu elämänsä pohjamutiin. Tuntui kuin hän olisi vasta nyt ymmärtänyt miten maailma makasi, ja mies tunsi olleensa hyväuskoinen typerys kuvitelleensa toisin.
Hitaasti Vareo nousi seisomaan, ja pyyhki punoittavia silmiään kuin poskille laskeutuvat kosteat juovat olisivat loukanneet häntä. Hän oli yrittänyt tehdä paremmin, uskaltautunut avamaan sydämensä, ja tämä oli tulos. Hän päätti olla tekemättä samaa virhettä toiste.

Mutta vaikka tämä päätös antoivat Vareolle voimia pakottaa kipeät muistot ja surun piiloon, ei hänen sisimmässään jäytävä tunne suostunut poistumaan. Hän lähti kävelemään, vaihdelleen suuntaansa kaduilta kujille kuin levoton eläin, kykenemättä pysymään aloillaan. Vareo tiesi että hänen asuntonsa oli aivan toisessa suunnassa, mutta juuri nyt ajatus yksinolosta tuntui sietämättömältä. Nostaen katseensa hän huomasi tunnistavansa missä oli. Kivisen kadun sijaan hän käveli kovaksi tallautuneella maalla, joka pujotteli ahtaasti rakennettujen rakennusten välissä. Edessä näkyi mitäänsanomattoman rakennuksen ovelle ripustettu pieni lyhty, ja oven vierellä makaava hahmo. Humalaansa sammunut tai vain sisällä vietetystä ajasta loppuun kulutettu.
Vareo katsoi rakennuksen ovea hetken aikaa, tuntien hetki hetkeltä enemmän vetoa astua sisään. Mitä syitä hänellä enää olisi kieltää sitä itseltään?
"Se ei ole aitoa," hänen omatuntonsa muistutti. Vareosta oli jopa parempi ettei se ollut. Johan hän oli nähnyt kuinka pysyvää sekin lopulta oli.
"Mitä isä ja äiti ajattelisivat jos näkisivät sinut nyt?" hänen sisäinen äänensä soimasi, yrittäen vielä tehdä vastarintaa. Mutta Vareon sydän ei enää sävähtänyt tuosta ajatuksesta. He eivät olleet enää täällä. He olivat enää menneisyyttä, jota Vareo oli raahannut mukanaan päivästä toiseen vuosien ajan.
"En enää jaksa välittää," mies vastasi itselleen ja harppoi sisään.
Tiskin takana istuva ruma äijänkäppänä näytti tunnistavan Vareo, mutta eteen asetettu tukeva kultapino paljasti millä asialla Vareo oli ja se rauhoitti miestä selvästi. Vareo ohjattiin toiveensa mukaisesti yhden huoneen ovelle, ja tarttuessaan kahvaan hän pohti ohikiitävästi oliko se sama kuin viime kerralla.
Nianna seisoi huoneen keskellä ja kääntyi heti ovea kohti kun Vareo astui sisään. Nainen katsoi häntä hetken aikaan sanattomana, nähden selvästi paljon enemmän kuin kuin Vareo olisi kyennyt, tai edes osannut selittää. Pehmeä hymy nousi Niannan täyteläisille huulille hänen lähestyessä, eikä Vareo vältellyt naisen kosketusta. Nianna kietoi kätensä Vareon kaulalle ja kuiskasi jotan hänen korvaansa, mitä Vareo ei tulisi koskaan muistamaan. Hän painoi päänsä Niannan paljaalle kaulalle ja antoi tämän johdattaa häntä eteenpäin. Yllättävän hellästi, kärsivällisesti, mutta samalla määrätietoisesti. Jostain pois liukuvan kankaan ja paljaan ihon, kuumien henkäysten ja ihon alla polttavan kyltymättömän tunteen alta Vareo löysi helpotusta tuskaansa. Hän takertui siihen kiihkeästi, epätoivoisesti, hukuttaakseen pois kaikki häntä piinanneet tunteet ja muistot.
Vareo tulisi vaipumaan hitaasti uneen Niannan vierellä, tämän pidellessä häntä rintaansa vasten ja silittäessä pehmeästi hänen paljasta niskaansa. Niin myös Vareon kädet lepäisivät naisen ympärillä, pehmeästi mutta tiukasti, aina kunnes aamun valo lopulta koittaisi.

//Kiitokset myös minun puoleltani hyvästä pelistä//
Locked