Talven kynnyksellä

Ceresin suurin asuttu saari Triton on useamman kaupungin, sataman ja teiden verkko, ja lähes kokonaan omavarainen hallintoaan myöten. Lisäksi saaristoihin lasketaan pohjoisessa sijaitseva syrjäinen Calibanin saaristo ja sen kaksi asuttua saarta, sekä kokonaan asuttu Itärannikon saaristo, joka on Dionen tärkeä kauppakumppani.
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Talven kynnyksellä

Post by Tinanja »

“Siinä tilanteessa varmasti kuolema olisi ollut parempi vaihtoehto”, meille molemmille, mutta Daikhan nielaisi viimeisimmän ajatuksensa - hän ei astuisi sille tielle, ei, vaikka tuo peikko itsekin tuntui rypevän ties missä itsesäälissä ja pelossa siitä, että Daikhan ilmeisesti voisi vain päättää tuon elämän päättymisestä. Totta puhuen - niin voisi Noviankin iskeä tikarin häneen vaikka hänen nukkuessaan. Hänen oma keskustelunavauksensa ei ollut mennyt selkeästi perille ihan sillä sävyllä, mitä hän oli ajatellut, mutta samalla tämä paljasti paljon myös peikon ajatuksista. Ei hän voinut kieltää, etteikö molemmilla olisi ollut matkallaan haasteita - toiset suurempia kuin toiset, mutta tämä, miten Novian vain käänsi kaiken hänen sanomansa takaisin häntä vastaan sai Daikhanin ryhdin suoristumaan, ja katseeseen ilmaantui kovuutta, jota tällä harvemmin oli olemuksessaan. Ilmeisesti Novian ei halunnut edes kuunnella hänen näkökulmaansa tähän, mutta samalla Daikhan ei itsekään osannut nähdä asiaa täysin peikon kannalta. Hänestä tuon sanomisissa oli paljon sellaista, johon tuo olisi voinut itse vaikuttaa - lukutaito oli opittavissa, ja oliko tämä edes ajatellut pysähtymistä luuttunsa soiton ja majatalosta toiseen matkaamisen tuoman jännityksen ja tulojen myötä? Eikä Daikhankaan nähnyt itse, että hänellä olisi enää perhettä ollut sen jälkeen, kun hän kotikylästään oli ottanut ensimmäiset askeleet mannerta kohden.

“Ehkä sinun pitäisi sitten tehdä asialle jotain ihan itse”, Daikhan huomautti sitten viileästi. “Eikä rämpiä siellä itsesäälissä”, tuo jatkoi vielä viimein katseensa Novianiin kohottaen.
“Tiesit aiemminkin jo, että osaan lukea ja kirjoittaa, mutta et ole kysynyt tai vihjannutkaan siihen suuntaan, että itse haluaisit nähdä vaivan oppiaksesi. Vai olisiko se pitänyt tarjota nenäsi eteen samalla lailla kuin ne kalanraadot, joiden perkaamisesta nyt niin kovasti valitat? Varmaan matkallasi on yksi jos toinenkin lukutaitoinen tullut vastaan minun lisäkseni”, Daikhan huomautti. Hän oli aiemmin ajatellut ehdottavansa Novianille, että hän voisi opettaa tuon lukemaan - ehkä kirjoittamaankin, mutta ilmeisesti oli ollut ihan oikea päätös pitää suu kiinni ja nielaista tuollaiset ystävälliset ehdotukset. “Ja ihan hyvä näköjään, etten edes itse ole tajunnut ehdottaa sellaista sinulle”, Daikhan lisäsi vielä.
“Sillä ilmeisesti tuo sinun viisastelusi voisi tuoda tätä turhaa lukutaitoa ja magiaani paremmin ratkaisuja yhtään mihinkään”, Daikhan vastasi Novianille kylmä sävy äänessään. Magiankäyttö tuli aina hinnan kanssa takaisin, eikä sitä voinut käyttää huvin vuoksi. Hyötyäkin rajatuista loitsuista ja lumouksista oli vain tiettyyn pisteeseen asti ja soveltamisen tai säätämisen varaa ei ollut. Vuosien tai vuosikymmenten opiskelun jälkeenkin magiankäyttö voisi viedä aikaiseen hautaan virheistä varsinkin suuremmissa tai vaarallisemmissa loitsuissa. Eikä Daikhan ollut päässyt yli siitä, että oli käyttänyt voimaansa tarkoituksella tappavasti.

“Olet varmaan itsekin aika varma siitä, että mikäli valitsisin seurani hyödyllisyyden mukaan, niin emme olisi yhdessä tällä jumaltenhylkäämällä saarella”, Daikhan totesi tuhahduksen saattelemana - ja oli melko varma sanojen asettelusta huolimatta että tämä oli yksi totuudenmukaisimpia toteamuksia, joita hänen suustaan oli tämän keskustelun aikana laskettu. Ehkä hänen pitäisi alkaa katsoa maailmaa paljon mustavalkoisemmin, ja itsekkäämmin hyötyään tavoitellen? Ei sen mukaan, mikä tuntui oikealta ratkaisulta, vaikka se ei ollutkaan ehkä se kaikkein järkevin ratkaisu, mikäli sitä pohti loogisesti. Oli vaikea nähdä sitä, miksi Novian karttoi häntä, ja miksi tämä ei halunnut ottaa vastaan niitä kolikoita, jotka Daikhan näki Novianin osuutena rahoista. Ja samalla hän tiesi, että jälleen kerran suurin osa tästäkin kiteytyi hänen magiaansa, ja siihen, mitä kaikkea se oli tuonut hänelle, mutta samalla vienyt häneltä.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Talven kynnyksellä

Post by Kuparirapu »

"Elämässäni ei ole tullut koskaan aiemmin tarvetta lukutaidolle. Koskaan aiemmin eivät asiani ole riippuneet siitä, osaanko tavata aakkosia vai en, joten voit ehkä ymmärtää etten ole pelkästä periaatteesta vältellyt läksyjen lukemista," Novian vastasi. Daikhanin sanat tuntuivat roihauttavan turhautumista vain entisestään, koska maagikon näkökulmasta hänen ongelmansa oli yksinomaan asioiden välttely velttouttaan. Kenties se oli ymmärrettävää, eihän Daikhan ollut raatanut hänen vierellään. Ei "Mustalla Lokilla", eikä sen paremmin täälläkään.

"...Mikäli valitsisin seurani hyödyllisyyden mukaan, niin emme olisi yhdessä tällä jumaltenhylkäämällä saarella.”
Noita sanoja seurasi raskas hiljaisuus, Novianin ponkaistua vimmaisen näköisenä seisomaan ne kuultuaan. Hän ei sanonut aluksi mitään, koska peikon suu tuntui halvaantuneen tukehduttavasta tunteesta. Koska hänen korviinsa Daikhan olisi yhtä hyvin voinut sanoa ''sinun mukaasi ottaminen oli virhe, minun olisi pitänyt valita joku muu'.
"Mitä hemmettiä minä sitten täällä teen?" Novian kysyi, ja hänen äänensä kuullosti yllättäen hätkähdyttävän heikolta ja käheältä. "Mistä syystä sinä sitten raahaat minua mukanasi, jos minusta ei kerran ole mitään hyötyä? Jos kerran pystyt saaman kostosi, ja hankkimaan rahaa enemmän kuin tarvitset paluumatkaa varten, niin roikunko minä sitten vain syöttiläänä kyljelläsi? Tyhmänä otuksena jota kaikki sietävät lähinnä säälistä, koska siitä ei ole mihinkään muuhun?"
Siinä missä Novianin katse oli aiemmin ollut kylmä, näkyi peikon vihreissä silmissä sielun haava josta sanat nousivat pinnalle. Epäilys jota Novian oli kantanut sisimmässään siitä asti kun hänen luuttunsa oli hajonnut, eli se oliko hänestä enää mihinkään? Soittaminen ja esiintyminen olivat olleet ainoat asiat jossa hän oli tuntenut olevansa hyvä, ja ilman sitä hän tunsi olevansa vain rasite kaikille muille. Ja hän oli yrittänyt tällä matkalla hakea itseluottamustaan takaisin, ahkeroida ensimmäistä kertaa elämässään ja osoittaa voivansa olla hyödyksi. Todistaa sen muille, mutta ennen kaikkea itselleen.

Vaan sekään ei näyttänyt riittävän Daikhanille, ja Novianista tuntui ettei mikään mitä hän tekisi ikinä riittäisi. Oli kuin Novian olisi joutunut ryömimään maantiellä vatsallaan, samalla kun Daikhan harppoi kevyin askelin ohitse ja hoputti häntä pysymään tahdissa. Peikko osoitti sormellaan Daikhania, ja tämän ääni vavahteli syytöksistä heitä molempia kohtaan jotka Novian vuodatti kiihkeällä äänellä ilmoille:
"Sinä toistelet kuinka magiasi takia sinua on katsottu kuin muukalaista, mutta silloinkin sinulla on ollut enemmän kuin muilla! Magia, koulutus, paikka josta tietää olevansa kotoisin, mikset sinä kykene näkemään että monilla ei ole koskaan ollut mahdollisuuttakaan niihin? Minulla on halki elämäni ollut aina vähemmän kuin muilla, vain soittaessani olen tuntenut että joku voisi kadehtia jotai mitä yksin minulla on! Olen yrittänyt osoittaa että minusta on muuhunkin, että pystyn muuhunkin. Mutta sitä en kykene sietämään sitä, että ainoa asia missä onnistun tällä saarella on sinun helmoissasi roikkuminen ja sinun armoillasi eläminen!"
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Talven kynnyksellä

Post by Tinanja »

“Sitäkö minä olen sinulle? Se, joka kyselemättä mahdollistaa kaiken?” Daikhan kysyi kulmiaan vähän kohottaen Novianin ponnahtaessa sängyltä seisomaan keskelle heidän jakamaansa pientä huonetta. Ajatteliko tuo, että Daikhan valitsi tosiaan seuransa pelkästä säälistä ja hyödystä? Ei, sitä tämän aiemmat sanat eivät olleet tarkoittaneet. Novian vain ilmeisesti halusi ymmärtää väärin kaiken hänen sanomansa. No, ehkä hän voisi käyttää sitä hyödykseen.
“Minä kun luulin löytäneeni viimein jonkun, jota voisin kutsua ystäväksi. Ilmeisesti erehdyin pahemman kerran siitä”, maagikko jatkoi sitten, äänensävyn ollessa edelleen viileä, lähes kylmä. Aivan kuin hän ei olisi halunnut laittaa sanojen taakse tunnetta samalla lailla kuin mitä Novian oli juuri tehnyt, ja samalla peittääkseen sen, miten vähän piti noiden sanojen lausumisesta. Tuo suoristautui sanojensa myötä, mutta ei noussut seisomaan. Sen sijaan hän puristi sormensa hetkellisesti nyrkkiin, ja näytti nielaisevan seuraavat sanansa ennen kuin olisi sanonut vielä jotain muutakin ajattelematonta. Parin syvän henkäyksen myötä hän sai myös pinnalle pyrkivän magian palaamaan takaisin mielensä perukoille.

“Ehkä sinun pitäisi sitten nousta siitä itsesäälistäsi ja tehdä asialle jotain. Muistaakseni viimein, kun nostin puheenaiheeksi soittimesi ja soittamisesi, sinä vaihdoit puheenaihetta”, Daikhan totesi lopulta rikkoen nopeasti heidän ylleen laskeutuvan hiljaisuuden, kun kohotti katseensa takaisin Novianiin tuon purettua viimeisetkin ärtymyksensä rippeet monologiinsa. Maagikko oli itse hieman hämmentynyt omasta itsehillinnästään, mutta samalla se kertoi miten paljon hän oli kasvanut siitä nuorukaisesta, joka oli lähes tappanut kapakassa viime kerran Calibanilla ollessaan. Mutta, vaikka hän olikin saavuttanut monien mielestä paljon, ei hän kokenut että se oli tuonut hänelle juuri mitään.
“Sillä luuletko, että magiani, lukutaitoni ja kaikki, mitä väität minulla olevan on tuonut minulle mitään muuta kuin tavan selvitä, kuten sinä ja soittamisesi näyttävät tuoneen sinulle..?” ainakin joksikin aikaa.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Talven kynnyksellä

Post by Kuparirapu »

Ystävä. Sen sanan edessä Novianin syyttävä sormi laskeutui kyljelle ja ilme muuttui hämmentyneeksi. Daikhanin viileä ja etäinen äänensävy antoi syytä epäillä, kuinka vakavissaan tuo oikein sanaa käytti, mutta Novian osasi päätellä paljonkin aiemmin näkemänsä perusteella. Olihan hän nähnyt jo aikoja sitten, että Daikhan tarvitsisi ystävää rinnalleen. Jonkun johon tuo voisi tarvittaessa tukeutua, ilman pelkoa ja epäilystä. Nyt kun Daikhan oli mennyt vetämään sen aiheen pöydälle, olisi Novianilla parikin sanaa sanottavana.

Maagikon nuhdellessa häntä jälleen yrittämisen puutteesta Novian päästi ivallisen, haukahtavan naurahduksen:
"Hah. Missä vaiheessa tätä matkaa sinä olet tehnyt tai sanonut mitään ystävyyteen liittyvää? Miten minun pitäisi rakentaa luottamusta, kun sinä olet istunut kaivautuneena tuohon turvalliseen umpimielisyyteesi? Vai ajattelitko että minä vetäisin sinut jollain loputtomalla tarmolla ulos murjotuksestasi, kun jokainen katse ja sana vihjaa että et halua kenenkään tulevan lähellesi?"
Novian pudisti päätään ja nyt oli hänen vuoronsa katsoa Daikhania hivenen pettyneesti. Kuinka sokea tuo hölmö nuori mies osasikaan olla omalla kohdallaan.
"Sinä sanot että minun pitäisi itse tehdä jotain elämäni eteen, mutta nyt näyttää että sinä tässä olet kieltäytynyt yrittämästä. Toivot itsellesi ystävää, tai ketä tahansa johon voisit luottaa vaikeina hetkinä, mutta vain jos elämä kantaa hänet valmiina eteesi. Luuletko että kukaan haluaisi edes yrittää, kun istut siinä vihaamassa itseäsi ja koko maailmaa? Se on valmasti helpompaa, kun syitä sinulla on niin monta. Kaikki syrjivät magiaasi, kukaan ei koskaan pysy luonasi, ja se ainoa johon ehdit kiintyä vietiin sinulta väkivalloin. Jos sinä katsot ja kohtelet kaikkea ja kaikkia ympärilläsi tuosta näkökulmasta, niin ehkä sinun ei pitäisi yllättyä kun kaikki sitten kohtelevat sinua samoin."
Novian oli jo aiemmin arvellut, että jonkun olisi korkea aika sanoa nämä sanat suoraan Daikhanille, ja että tekisi siten maagikolle vain palveluksen. Mutta tunsi peikko myös pikkumaista tyydytystä kun pääsi vuorostaan nuhtelemaan tuota takaisin. Hänen aiempi pelkonsa tuntui kadonneen sydänalasta, tuolla hetkellä Noviania ei edes kiinnostanut jos Daikhan leiskauttelisi pikku taikojaan häntä kohti. Koska se vain vahvistaisi että hänen sanomansa osuisi oikeaan paikkaan.
Ja tällä yllättäen nouseella rohkeudella Novian tarttui härkää sarvista ja pamautti:
"Annahan kun sanon asian suoraan; Taranis on kuollut, ja nyt hänen kuolemansa on kostettu. Asian pitäisi olla loppuun käsitelty, vaan silti näyttää että sinä et halua päästää siitä irti. Kaipaatko häntä yhä? Olisiko tämä jotain, mitä Taranis olisi halunnut sinun tekevän? Vai etkö vain halua päästää irti kostosta, koska se oli ainoa asia johon saatoit keskittyä ja ilman sitä sinua pelottaa kohdata huominen jossa joutuisit todella avaamaan itseäsi uudelleen maailmalle?"
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Talven kynnyksellä

Post by Tinanja »

“Kaikki, jota olen viime vuosikymmenen aikana kutsunut ystävikseni ovat tavalla tai toisella kadonneet elämästäni”, Daikhan vakavoitui Novian vastatessa syytöksillä siitä, ettei hän ainakaan edesauttanut ystävystymistä tai tehnyt mitään sen eteen. Siinä peikko tuntui olevan ikävän oikeassa eikä maagikko voinut kieltää sitä - ja samaan aikaan hän tiesi tarkalleen, mistä se johtui. Kaikki, joihin hän oli luottanut, henkilöt, joiden kanssa ystävystynyt tai edes tutustunut pintapuolista hyvänpäiväntuttua paremmin, olivat kadonneet maagikon elämästä tavalla tai toisella - ja mitä läheisempi henkilö oli ollut, sitä dramaattisemmin ja ikävämmin tämä oli lähtenyt Daikhanin elämästä. Jos ketään ei päästäisi lähelle, niin niinhän ei kävisi jatkossakaan? Hänen sanojensa sävy oli hetken aikaa kieltämättä lyöty, jopa alistuneen oloinen - kuin märkä rätti olisi isketty vasten tuon maagikon kasvoja.

Ilme kuitenkin koveni pian takaisin sen luotansatyöntävän kuoren alle kuullessaan Novianin syytökset siitä, ettei maagikko osannut itse astua yhtään eteenpäin - ja miten olisikaan, hän oli rakastanut Taranista sydämensä pohjasta, ja rakasti edelleen: tuon ilkikurinen hymy, aamuisin sekaisin olevat hiukset ja kokkaukset, joissa oli toisinaan parantamisen varaa eivät olleet kadonneet mihinkään maagikon mielestä. Ne muutamat kuukaudet olivat olleet todennäköisesti Daikhanin elämän parasta aikaa - ja mikään, edes näennäinen kosto miehen kuolemasta ei toisi sitä takaisin. Hän mulkaisi peikkoa haastavasti, kun tuo väitti, ettei hän osannut itse katsoa asiaa omien ajatustensa ulkopuolelta - osasiko muka tuokaan? Tämä tuntui olettavan, että kaikki ottivat puheliaan peikon avosylin vastaan, ja ilmeisesti syvimmät salaisuudetkin piti kertoa mahdollisimman pian.
“Ehkä olet itse niin syvällä siinä ulospäinsuuntautuneessa, kaikkien kanssa toimeentulevassa, puheillasi ja sanoillasi kaiken saavuttavassa itsetietoisuudessasi, ettet osaa itse nähdä asioita muilla tavoin”, Daikhan sanoi kylmästi. Kun asiaa mietti, niin Novian tuntui saavuttavan kaiken muutamalla puheenvuorolla, eikä se näyttänyt tuottavan tälle edes vaikeuksia - ja sitten tämä kehtasi ilmaista, miten Daikhan ei halunnut edes yrittää. Oliko se tässä seurassa hänen ja hänen taustansa vika? Varsinkin, kun tämä tuntui työllistyvän sillä, että käveli tapaamaan lähellä olevaa/seisoskelevaa henkilöä ja kysyvän tältä työtä - ja homma kunnossa. Sitä paitsi, oliko tuo koskaan muka menettänyt edes ketään läheistä?
“Sinä taas saavutat kaiken haluamasi vain niillä muutamilla sanoilla - ja ilmeisesti näyttää ettet tarvitse edes kenenkään apua, kun solmit suhteita ja kontakteja jo pelkästään kadulla kävellessäsi. Olen yllättynyt, ettei koko maa tiedä jo, kuka tuo suuri Novian on”, Daikhan tuhahti viimeisten sanojen kohdalla. “Ja oletat ilmeisesti, että kaikki muutkin ottavat uudet tutut avosylin vastaan, niin kuin sinä tunnut tekevän.”
“Sitä paitsi, mitä jos vedän sinutkin tähän samaan suohon, joka näytti vievän Taraniksen hengenkin?” oliko tuo esine ollut Taraniksella, eikä hän ollut tietänyt siitä mitään? Mutta eihän haltia ollut koskaan edes vihjannut - tai vaikuttanut tietävänsä mitään magiasta, sen käytöstä tai maagisista esineistäkään. Maagikko ei uskonut, että sellaista tietämättömyyttä voisi esittää… tai sitten tuo ei ollut tiennyt, mihin oli sormensa upottanut olettaen, että esine oli ollut Taraniksella aiemmin. Mutta hän ei halunnut, että Novianillekin tapahtuisi jotain, ja siksi hänen äänensä oli kieltämättä kireä, mutta vihaiseksi sitä ei välttämättä voinut laskea.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Talven kynnyksellä

Post by Kuparirapu »

Hetken aikaa Novian näki edessään aivan toisenlaisen Daikhanin, elämän kolhiman ja haavoittuvaisen. Mutta ennen kuin hän ehti tarjota lohduttavaa sanaa tai elettä, veti Daikhan uudelleen sen peitoksi aina saman töykeän ulkokuoren kuin turvallisen vaatteen. Maagikko oli ilmeisesti pitänyt niin pitkään esillä samaa ulkokuorta, kenties saarelta lähtemisestään asti, että tukeutui siihen jo pakonomaisesti ja tahtomattaan.
Tämä huomio herätti Novianissa läikähdyksen aitoa sääliä.
Daikhan, yrittäen sysätä omat kipeät kysymyksensä sivuun, kääntyi syyttelemään Noviania uudelleen kapeakatseisuudesta. Jälleen Daikhan yritti työntää itsensä huonompaan asemaan kuin peikko, kaiken sen jälkeen mikä heidän riitansa aikana oli näkyviin vedetty. Novian risti kätensä rinnalleen, mutta aiemman vihaisen uhman sijaan hän katsoi maagikkoa surullisella vakaudella, kuin sellainen joka kärsivällisesti katsoi ajattelemattomasti sanottujen sanojen ohitse:
"He katsovat ja kuuntelevat minua, koska näytän oudolta ja jännittävältä. Luuletko että tuskin kukaan olisi kysynyt tai edes kiinnostunut siitä, mitä oikeasti ajattelen? Tai että he tietäisivät edes nimeäni? Minusta muistetaan parhaiten vain luuttu, korvat ja häntä. Heti kun soitto lakkaa ja katoan näkyvistä, unohdun samoin tein. Minä en sulje muita pois läheltäni, mutta se ei tarkoita että koko maailma olisi lämmin ja avoin minulle."
Rehellisesti, ne henkilöt joita Novian voisi aidosti kutsua ystävikseen tuskin täyttäisivät yhden käden sormia.

Daikhanin viimeisissä sanoissa, niissä Novian kuuli viimein ääneen lausuttuna sen syvimmän pelon joka maagikkoa painoi. Tuo pelkäsi jonkun toisen joutuvan vaaraan, tai kärsivän, ja että syy olisi yksin Daikhan tai hänen magiansa. Tuo yritti suojella itseään uusilta menetyksiltä, mutta samaan aikaan Daikhan pelkäsi kuollakseen muiden puolesta. Ja tarraten tähän ymmärrykseen Novian astui lähemmäs ja ärähti:
"Sitten tiedät, että olen seurannut sinua siihen koska itse haluan, ja luotat minuun! Koska siten ystävät luottavat toisiinsa!"
Peikko joutui hetken aikaa harkitsemaan sanojaan, koska äskeinen julistus oli liikauttanut hänenkin sisintään enemmän kuin Novian oli odottanut. Koska kaiken takana hänkin halusi löytää jonkun johon luottaa, ja olla myös itse samanlaisen luottamuksen arvoinen. Nielaisten tahmeasti Novian jatkoi:
"Daikhan, minä en voi väittää tietäväni miltä sinusta tuntuu, koska en ole elänyt sinun elämääsi. Voin vain kuvitella kaikkea kertomaasi niiden kokemusten kautta, jotka itse olen joutunut käymään läpi. Mutta anna minun sanoa tämä; sinun on pakko antaa itsellesi lupa luottaa toisiin, niihin jotka ovat lähelläsi. Luottaa että he ovat valmiita auttamaan sinua, mutta samalla luottaa heihin jotta voit antaa heille mahdollisuus tehdä omat päätöksensä ja virheensä. Koska juuri noina hetkinä, vaikka pelko menetyksestä onkin hirvittävä, he tarvitsevat sinulta ainoastaan osoitusta siitä luottamuksesta."
Novian joutui pyyhkäisemään silmäkulmaansa. Vaikka hänen äänensä oli lämmin ja rauhallinen, peikon omat silmät kostuivat hänen puhuessaan näitä sanoja. Ne olivat muodottomia ajatuksia joille Novian ei ollut koskaan aiemmin antanut muotoa sanoina, mutta juuri siksi ne olivat niin rehellisiä. Sellaiseksi Novian kuvitteli ystävyyden, aidon ystävyyden, ja sellaista kokemusta hän huomasi kaivanneensa koko elämänsä.
"Ja minä uskon, että Taranis teki juuri niin," Novian lisäsi ääni nyt karhena. Hän pyyhkäisi kosteaa poskeaan uudelleen. "Hän ei kertonut sinulle kaikkea tästä jutusta, koska halusi suojella sinua siltä. Mutta siitä huolimatta olen varma että hän luotti sinuun. Koko sydämestään. Luotti että osaat tehdä oikeita päätöksiä, myös silloin kun olet tehnyt virheen. Ja jos sinä kykenit antamaan samanlaisen luottamuksen hänelle, olet minun mielestäni jo antanut kaiken mitä Taranis voisi ikinä tarvita."
Novian niiskaisi ja pyyhki jälleen kevyitä kyyneleitään hihansuuhunsa. Kaiken ääneen lausuminen oli tuntunut hyvältä, tarpeelliselta, mutta jostain syystä pienet suolaiset pisarat eivät ottaneet loppuakseen. Oli kuin hän olisi viimein saanut luvan päästää ne valumaan poskilleen.
Peikko ei katsonut Daikhania, vaan seisoi tämän edessä niiskuttaen ja kasvot hihaa vasteen painettuna. Ja silti tilanteessa ei tuntunut olevan enää mitään väärää.
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Talven kynnyksellä

Post by Tinanja »

Maagikko ei tiennyt enää, mitä sanoa, ja miten ilmaista itseään tai sitä, mitä keskustelulta halusi. Niin, mitä hän edes halusi tältä keskustelulta? Hänen mielessään tämä alkoi yhä enemmän ja enemmän tuntua keskustelulta, jota hän ei halunnut käydä - hän ei halunnut kohdata sitä, mitä Novian oli yrittänyt hänelle sanoa useamman kerran. Mutta Daikhanilla ei ollut enää vain ollut vastausta siihen, kun peikko sanoi saavansa katseita ja uteliaisuutta osakseen pelkästään ulkonäöllään - samankaltainen asia kuin pitkät katseet ja välttely magian vuoksi, ilmeisesti vain eri syy. Maagikko itse oli jo lopettanut heidän erojensa huomaamisen aikoja sitten, mutta se ei tarkoittanut, että muut olisivat, ja tämä saikin Daikhanin vilkaisemaan nopeasti Novianiin, mutta tämä laski pian katseensa piiloutuen takaisin hiljaisuuden ja sen syrjään vetäytymisensä sekaan. Daikhan ei osannut sanoa mitään muuta siihenkään, kun Novian piti pienen tauon ennen jatkamistaan ja totesi seuranneensa Daikhania vain siksi, että luotti tähän. Koska ystävät luottivat toisiinsa. Mutta niiden sanojen myötä Daikhan kohotti viimein katseensa Novianiin. Aiempien sanojen aikana mies oli tuijottanut tiukasti käsiinsä, joiden sormet olivat puristuneet toisten sormien ympärille kieltämättä hermostuneesti. Eikä mies ollut itse keskustelusta hermostunut, eikä tunteenpurkauksestaan, vaan siitä, mitä Novian sanoi hänelle, ja miten lähelle se osui asioita, joita mies ei ollut harkinnut avaavansa edes itselleen.

“Olet oikeassa”, Daikhan myönsi lopulta, kun Novian hiljeni, eikä hän ollut ehtinyt enää saada sanaakaan suustaan. Nyt hän ei ollut enää lainkaan varma siitä, olisiko edes halunnut saada sanaakaan tuon peikon sanojen väliin. Hän ei voinut kieltää sitä, etteikö Novianin sanoissa ollut perää - ne olivat osuneet johonkin aiemmin hänen täysin piilottamaansa kohtaan maagikon sisimmässä, eikä Daikhan pitänyt siitä tunteesta - tai siitä, miten tunteelliseksi nuo sanat saivat hänet. Novian oli sanoissaan liian oikeassa, ja sanat olivat osuneet liian syvälle, liian pitkälle maagikon ylläpitämän luotansatyöntävän kuoren alle. Eikä hän ollut välttämättä varma, mitä olisi edes ajatellut niistä, ja sanat, jotka hän äsken oli saanut suustaan, olivat vaimeita, hiljaisia, väkisin sanottuja. Ja olo oli vaivaantunut, ja hyvin konfiliktoitunut samalla. Samalla maagikko halus työntää ajatukset - ja Novianin sanat Taraniksesta kauemmas, vaikka ne lämmittivät kaikessa kivuliaisuudessaan. Tietämättä oikein mitä olisi tehnyt tai sanonut, hän nousi itsekin sängyltä, nielaisten raskaasti, kyynelten valuessa hitaasit myös hänen poskilleen. Tämä kietoi kätensä Novianin ympärille ja veti tuon halaukseen sanaakaan sanomatta.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Talven kynnyksellä

Post by Kuparirapu »

Vihdoinkin sinä onnistuit myöntämään asian. Enkö minä sanonutkin?
Jotain sellaista Novian olisi kai halunnut sanoa, Daikhanin viimein taipuessa ja myöntäessä että hän oli ollut oikeassa. Mutta peikko ei kyennyt vetämään itseään kuiville siitä tunteiden virrasta johon hän oli uponnut. Hän vain jatkoi tukahtunutta nyyhkimistään, hihansuu jo niin kosteana ettei se enää kuivannut mitään. Lattialaudan narahdus varoitti Daikhanin noususta seisomaan, ja itse aiheuttamassaan pimeydessä Novian tunsi kuinka kädet kiertyivät hänen hartioidensa ympärille. Halaus oli epäröivä, jäykkä ja epämukava, kuin Daikhan ei olisi vähääkään tiennyt mitä oli tekemässä. Mutta Novian heitti siitä välittämättä omat kätensä maagikon ympärille ja oli tönäistä tämän jaloiltaan vastatessaan halaukseen kiihkeämmin kuin hoikalta peikolta olisi koskaan voinut odottaa. Novian nieleskeli itkuisesti, ja rutisti tiukasti toveriaan. Tuosta sanattomasta eleestä tuntui löytyvän sellaista lämmintä tukea ja turvaa jota Novian ei ollut koskaan kokenut. Ei ainakaan tällaisella tavalla.

Koska tuossa hetkessä tuntuivat kaikki heidän yhteisten kokemustensa muistot syttyvän aiempaa kirkkaammaksi, ja samaan aikaan saarella tapahtuneet vastoinkäymiset puhallettiin puhtaiksi katkeruudesta tai pelosta. Laulut ja runot puhuvat kivestä sydämellä, mutta Novianin sisimmästä tuntui haihtuvan pikimustan raudan palanen joka tähän asti oli häntä painanut. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Novianista tuntui, että huomisessa voisi olla jotain mitä odottaa. Jos ei mitään muuta, niin hän voisi luottaa että siellä olisi toinen jonka kanssa kohdata mitä tuleva toisikaan tullessaan.

//Kiitokset erinomaisesta pelistä, melkoista tunnemyrskyä tuossa saatiin aikaiseksi//
Locked