Aavikon laidalla

Suuri manner on täynnä kaupunkeja, kyliä ja tutkimattomia kolkkia, joihin matkalainen saattaa eksyä.
Locked
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Aavikon laidalla

Post by Tinanja »

//Sivujuoni jatkuu!

Heidän matkansa oli kulkenut aavikon lävitse kaiken hiekan, pölyn ja auringonpaahteen lomassa askelten upotessa toisinaan aivan liian syvälle pehmeään, loppumattomaan hiekkaan. Loppumattomalta tuntuvat hiekkadyynit seurasivat toinen toistaan askelten upotessa epämiellyttävästi hiekkaan, tehden matkasta raskaamman ja pidemmän tuntuisen, mitä se edes oli. Viimein, usean yön ja kuuman päivän jälkeen kuitenkin hiekka tuntui kovettuvan seurueen jalkojen alla puolittain kiveksi, ja kaukana horisontissa siinsi alkavan metsän korkeimmat puut. Näky oli liian tasainen ja liian kauan paikallaan pysyvä ollakseen lämmön ja valon luoma harha, ja ei mennyt enää puolta päivääkään ennen kuin sekalainen seurue oli saapunut aavikon pohjoislaidalle. Ennen koskemattoman aarnimetsän reunaa oli muutamia satunnaisia, kitukasvuisempia puita, ja hiekka narskui edelleen jonkin verran askelten alla seurueen kulkiessa eteenpäin. Pieni lepotauko varjossa ennen matkan jatkumista oli vain ja ainoastaan tervetullutta vaihtelua, ja leveä, mutta matalalla kiemurteleva puro tarjosi pienen virkistyksen raikkaan vetensä avulla.

Hetken aikaa Taenyatharkin näytti miettivän reitille jatkoa aikansa, seisoskellen lähistöllä ja tarkkaillen kieltämättä mietteliäänä ympäristöään. Lopulta lohikäärmeen tarkat aistit kuulivat kauempaa ääniä, jotka päättivät pian seurueelle matkan jatkumisen suunnan Taenyatharin lähtiessä kulkemaan metsän reunaa ja aavikon laitaa myötäillen kohti mantereen keskiosia. Hän oli ollut riittävän oikeassa suunnasta aavikolla, eivätkä he olleet pitkällä pienestä kylästä. Maa oli merkittävästi jo kovempaa, ja matkanteko etenikin huomattavasti nopeammin. Muutamat pilvetkin harhailivat toisinaan auringon ja maankamaran välillä viilentäen muutoin niin lämmintä aavikonlaidan keliä. Viimein heidän näkyviinsä ilmaantui pieni kyläpahanen, joka näytti enemmän muutaman savesta, hiekasta ja muutamista puutolpista koostuvista matalista taloista muodostuneelta keskittymältä vanhan kaivon ympärille. Muutamat muut, jotka täällä näkyivät käyskentelevän, olivat lähinnä Sha’lassahaltioita, jotka olivat pysähtyneet aavikkomatkallaan tähän aavikonlaidalla sijaitsevien talojen keskittymän luokse. Paikka oli niin pieni, että siellä tuskin olisi edes varsinaista majataloa, saati mitään kuppilaa, johon istua. Muutamia kauppiaita kuitenkin näytti olevan levittäytyneenä kaivon ympärillä olevalle tasaiselle aukealle myymään hyvin pitkälti vain käyttötarvikkeita sekä ruokaa.

Sekalaisen seurueen saapuminen sai muutaman uteliaan katseen, kun he kävelivät talojen lävitse kulkevaa tietä pitkin kohti kaivoa täyttääkseen vesileilinsä. Taenyatharin katseen kuitenkin kiinnittivät toripaikan reunalla seisoskelevat ja keskenään kuulumisia vaihtavat kentaurit. Jo nopealla vilkaisulla oli selvää, että kyseessä olivat muutamat yhteisön jo aikuisiän saavuttaneet henkilöt, joista suurin osa näytti olevan miehiä. Kasvonpiirteet seurueella olivat melko yhteneväiset: niissä oli havaittavissa samaa veistoksellisuutta, ja oli hyvin mahdollista että seurueen jäsenet olivat joko sukua toisilleen tai pitkään keskenään asuneen yhteisön jälkeläisten lopputulos, vaikkeivat lähisukua olisikaan. Pienehkö seurue oli varustautunut matkustamista ja metsästämistä varten. Mukana kulkivat niin leirin pystyttämiseen tarvittavia tarvikkeita kuin myös ruuanlaittoon, pienten vammojen hoitamiseen ja tavaroiden korjaamiseen liittyviä hyödykkeitä. Aseinaan näillä oli lähinnä jousia, nuolia ja keihäitä, parilla roikkui tavaroiden lomassa veitsi tai puukko, mutta ei varsinaisia tikareita tai miekkoja. Näytti siltä, että seurue ei ollut varautunut kovin väkivaltaisiin yhteydenottoihin kenenkään kanssa, mutta ei myöskään muiden näkemiseen: varusteet kertoivat pitkälti omavaraisesta, matkustamiselle ja omien keskuudessa kulkemiselle perustetusta elämäntyylistä. Tavaran määrästä oli pääteltävissä myös se, ettei tämä pieni otanta ollut varmasti koko seurue, joka taittoi matkaa pohjoisessa.

Kylässä tuskin näki koskaan muita kuin vaeltelevia Sha’lassahaltioita ja yhtä vaeltavaa elämää eläviä kentaureja. Se näkyi: useampi ohikulkija loi hyvin, hyvin pitkän katseen seurueen jokaiseen jäseneen matkan kulkiessa askelten kovettamalla hiekalla keskemmälle tätä pientä asuntorypästä, jota hyvällä mielikuvituksella saattoi kyläksi sanoa. Kauempana horisontissa aavikkoa vastapäätä alkoi näkyä vehreä, koskematon aarnimetsä, jonka korkeimmat puut tavoittelivat taivasta useissa kymmenissä metreissä. Silti, erityisesti Taenyathar tuntui herättävän yhden kentaurimiehen huomion.
“Taenyathar”, yksi rakennuksen varjossa päivänpaahdetta paossa olleista kentaureista astui vähän eteenpäin seurueen saapuessa lähemmäs torinlaitaa myöden. Tämän lämpimänruskea, ja siitäkin vielä tummemmaksi päivittynyt iho oli vain hieman vaaleampi kuin syvän punertavanruskea karvapeite, jouhet ja tämän pitkät, vapaana hartioilla selkää tavoitellen roikkuvat hiukset. Tuolla oli hyvin karkean, määritellyn näköiset piirteet, joista puuttui usein ihmisiltä löytyvä pehmeys.
“Sinä olet yksi viimeisistä, jonka uskon näkeväni täällä aavikonlaidalla… ja toit mukanasi seuraakin. Mikä sinut on ajanut tänne asti?”
“Siinä ehkä osaisitkin auttaa meitä”, Taenyathar vastasi hetken tuota heitä vastaan astellutta henkilöä katsoessaan. Näytti jopa hetken aikaa siltä, että tämä jäi miettimään, kuka häntä oli puhutellut nimeltä.
“Ehkä meidän olisi parempi vetäytyä sivummalle puhumaan tästä, kun olemme saaneet vähän virkistävää vettä ja ruokaa pitkän matkan jäljiltä?” lohikäärme jatkoi.
“Olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla, mikä… tämänkaltaisen seurueen ajaa maan tuntemattomalle laidalle.”

*

Seurue ehti kukin tekemään oman pienen tai suuremman kierroksensa keskipäivän taittuessa hitaasti iltapäiväksi. Viimein he kerääntyivät parin talon ja kuivassa maassa yllättävän korkeaksi kasvaneen puun suomaan varjoon
“Mikä sinut tuo tänne?” kysymys oli suunnattu pitkälti vain Taenyatharille, vaikka katse vaelteli muissakin seurueen jäsenissä, erityisesti Aleossa.
“Etsi..mme Ajatonsa Salia”, totesi Taenyathar sitten. Päänpudistus ja tuhahdus olivat ainoat reaktiot, joita tuosta kentaurista tuntui ensin edes irtoavan sanojen jälkeen. Epäuskoinen ilme kuitenkin muuttui hitaasti hieman yllättyneeksi, kun Taenyathar ei perunutkaan sanojaan.
“No, siinäpä vasta tehtävä”, tämä vastasi. “En usko, että kukaan, edes me… tiedämme missä se on.” Oli oletettavaa, että lohikäärmeen jutut olivat lohikäärmemäisiä, mutta tämä oli silti… paljon, paljon enemmän, mitä tuo kentauri oli koskaan uskonut kuulevansa tuon erikoisen henkilön suusta.
“Mutta tiedän, missä on haltiakylä, jossa asuu tasan sinun näköisiäsi haltioita”, totesi mies vielä Aleota kohden nyökäten, tätä pitkään katsoen.
“Mutta, olen epäkohtelias keskustellessani vain tuon kanssa”, ohimenevä viittaus suunnattiin nyt Taenyathariin ennen kuin katse vaelsi jälleen kerran jokaisen seurueen jäsenen läpi.
“Ja epäkohtelias, kun en ole edes esittäytynyt. Voitte kutsua minua nimellä Chadus.”

*

Llianjinin uni, kun seurue leiriytyi ennen aavikon laidalle saapumista
Syvä, levollinen uni valtaa kehosi pitkän vaeltamisen jälkeen. Matkan rasitukset tuntuvat hyvin kaukaisilta unen kietoessa sinut sisälleen, rentouttaen ja parantaen matkan aiheuttamia rasituksia. Vaikka rentouttava tunne kehossa jatkuikin, mielen ja ajatusten harhailu tuntuu kuljettavan takaisin tyhjään, pimeään tilaan, jossa seistä suorassa, näkymättömän kovalla pinnalla. Kun pimeys ympärilläsi vaihtuu hitaasti auringonvaloon, kova pinta jalkojesi alla kuivaan, jalkojesi alla kasaan painuvaan ruohoon, tuulenvire hyväilee tuskin huomattavasti kasvojasi. Näet puiden reunustaman suuren aukion, jonka keskellä seisoo haarniskoitu soturi. Henkilö, jonka selän näet siitä, on tunnistamaton, etkä saa tarkennettua katsettasi tuon piirteisiin. Sen sijaan katseesi kohdistuu kuin itsestään tuttuun miekkaan tämän kädessä, tämän sormien ollessa puristuneina Ajan Miekan kahvan ympärille.

Tämä seisoo kuolleen, edelleen verta valuvan lohikäärmeen edessä.

Näky katoaa vain vaihtuakseen. Jalkojesi alle ilmestyy jälleen tyhjän, kovan pinnan sijaan maata, tällä kertaa paljasta kalliota, ja näet vain pelkkää vuoristoa silmänkantamattomiin. Katseesi kuitenkin kiinnittyy takaisin lähistölle, kun aiemmassa näyssä vieraillut tunnistamaton henkilö. Tämän kädessä oleva miekka on tunnistettavissa Ajan miekaksi. Miekan suora, pitkä terä valuu verta, ja siitä on tuskin havaittavissa metallin kylmää väriä tummanpunaisen, sitä kuorruttavan kerroksen alta.

Jälleen tämä seisoo suuren, kuolleen lohikäärmeen edessä.

Pimeys valtaa jälleen näkökenttäsi, ja jalkojesi alla olevan tasaisen kiven sijaan tunnet jälleen seisovasi pimeän, kovan kerroksen päällä. Et juuri näe mitään, vain tyhjyyttä, pimeyttä, mutta hitaasti eteesi hahmottuu jälleen näky Ajan Miekasta. Tälläkin kertaa aseen terä näyttää hämärässäkin olevan punertavan veren peitossa sen kahvaa myöten. Veripisarat tippuvat aseen terästä tyhjyyteen, kadoten näkyvistä jo kauan ennen kuin ne osuvat yhtään mihinkään. Viimein kaikesta tyhjyydestä kaikui jälleen sama ääni, joka oli jo aiemmin kertonut yhtä sun toista tarinaan liittyvää.

“Kuten näet, Ajan Miekalla on oma, kylmä historiansa”, ääni sanoo varsinaisesti kuulumatta mistään ja kuitenkin kuuluen kaikkialta. “Sitä on käytetty lohikäärmeiden murhaamiseen, ja suurimman osan magiastaan ase on saanut murhattujen lohikäärmeiden voimista sekä näiden sieluista, jotka ase on ottanut osaksi itseään.”
“Tämä takaa sen, että ase palaa aina takaisin Ajattomaan Saliin kantajastaan riippumatta, ja aseella on oma agendansa.”

“Sinun olisi syytä kysyä miekasta vielä seurueessanne liikkuvalta lohikäärmeeltä…”, ääni viimeistelee hitaasti sanomisensa ennen kuin uni katoaa hitasti näkyvistäsi ja vaivut takaisin syvään, rentouttavaan uneen.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Aavikon laidalla

Post by Kide »

Näkyä oli vaikea uskoa todeksi, mutta kun se varmistui, oli tunne sanoinkuvaamaton. Heidän edessään loputtomien hiekkadyynien sijaan häämötti jotain vihreää. Se tarkoittaisi varjoa ja vettä. Se tarkoittaisi, että he olivat selvinneet.
Aavikon jatkuttua päivästä toiseen samanlaisena, joka askeleen ollessa hieman edellistä raskaampi ja joka ilta samojen kolotusten tuntuessa entistä pahemmin Ezram oli alkanut pitää hyvin todennäköisenä, että tämä hiekkamaa oli viimeinen paikka, johon hänen jalkansa jälkiä jättäisivät. Pieniä satunnaisia keitaita lukuunottamatta aavikko jatkui kaikkialle samanlaisena. Silmänkantamattomiin pelkkää hiekkaa ja auringonpaahdetta. He olisivat yhtä hyvin voineet kiertää valtavaa ympyrää eikä Ezram olisi tiennyt siitä mitään. Siksi kuumuudessa väriseviltä näyttävien puunlatvojen huomaaminen jo uskonsa menettäneelle vanhukselle oli kuin salamanisku takapuoleen. Yhtäkkiä jalkojen nostaminen ei ollutkaan niin raskasta, kenkiin joutunut hiertävä hiekka unohtui ja kolotukset hävisivät. Yhtäkkiä tälle loputtomalle kävelemiselle näkyi todellinen syy ja päämäärä. Viimein Ezram näytti, että hänenkin suupielensä taipuivat kunnon hymyyn.

Ensimmäisten kitukasvuisten puiden saavuttaminen palautti vanhan sotilaan maan pinnalle. He löysivät vettä eikä hiekka upottanut yhtä paljon kuin ennen, mutta mikään muu ei sitten muuttunutkaan. Lisäksi aluksi näytti pelottavasti siltä, ettei heidän kaikkitietävä oppaansa tiennytkään minne seuraavaksi tallustettaisiin. Lopulta Taenyathar valitsi suuntansa ja kaikki mitä tämä letka saattoi tehdä oli vain seurata. Askel askeleelta, jotka alkoivat taas olla toinen toistaan raskaampia. Ezram ei enää tiennyt mitä oli aiemmin aavikolla kuvitellut metsää nähdessään. Olisihan hänen pitänyt tietää paremmin kuin toivoa liikoja. Oli parempi vain epäillä, silloin ei tullut yllätyksiä eikä pettymyksiä.

Lyhyen kävelyn jälkeen suunta osoittautui oikeaksi. Heitä vastaan tuli pikkuruinen kyläpahanen, joka kaikesta eriskummallisuudestaan huolimatta oli iloksi jopa Ezramin silmille. Vastaanotto täällä oli hyvin samankaltainen kuin heidän aavikon toiselle laidalle jättämässään kylässä: haltioita, haltioita ja lisää haltioita. Mutta sitten Ezram näki jotain, mikä sai hänet tuijottamaan suu puoliavoinna yhtä typeränä kuin moni muu tuijotti heitä. Kentaureja! Kyllähän mies heistä tiesi, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän sellaisia kohtasi. Lohikäärmeitä, jättejä, kääpiöitä ja kentaureja. Eipä olisi kenelläkään enää sanottavaa siitä, etteikö hän olisi nyt kaiken kansan mies. Se toki jätettäisiin niistä puheista pois, minkä verran hänellä todellisuudessa oli ollut kiinnostusta tutustua yhteenkään näistä omituisista kansoista.
Ihmetykset eivät suinkaan loppuneet siihen, vaan kaiken kruunasi hetki, jolloin yksi kentaureista tunnisti Taenyatharin. Ilmeisesti tuo lisko ei ollutkaan elänyt niin syrjäisesti kuin millaisen kuvan ainakin Ezram oli saanut. Ehkäpä varustautumisen jälkeen selviäisi, miten tämä kaksikko toisensa tunsi. Ezramkaan ei voinut väittää, etteikö odottanut tätä keskustelua jonkinlaisella mielenkiinnolla.
Vielä myöhemminkin Ezram havahtui tuijottamasta noita hevosmiehiä miettien, kuinka paljon helpompaa aavikon läpi olisikaan ollut vaeltaa neljän valtavan kavion varassa.

Taenyathar ei kierrellyt sanoissaan, kun he viimein päätyivät lepäämään varjoon yksi kentaureista seuranaan. Mikä ikinä noiden kahden tausta olikaan, selvästi heidän vähäsanainen oppaansa luotti tähän mieheen. Ezramin luotto sen sijaan rapisi pienemmiksi siruiksi kuin hiekanjyvät heidän allaan. Jostain syystä hän oli alkanut ajatella, että aavikon ylittäminen olisi ainoa este heidän ja tuon etsityn salin välillä. Hän oli kuvitellut, että he vain löytäisivät paikalle Taenyatharin johdolla, mutta selvästi heidän oppaansa kartat loppuivat tähän surkeaan kylään. Eikä kentauristakaan olisi heille apua. Joutuisivatko hänen polvensa kestämään päiväkausia lisää päämäärätöntä etsintää? Sentään heillä olisi metsä suojanaan, mutta juuri nyt sekin tuntui kovin laihalta lohdulta.
Ezram ei ollut varma, mitä mieltä olisi ollut näistä kaviollisista miehistä ja vastasi Chaduksen esittelyyn ryhmän viimeisenä, murahtaen pelkän etunimensä. Hän oli pistänyt merkille kentaurien kantamat, vahvan näköiset jouset ja antanut niille arvostuksensa, mutta muuten vanhalla sotilaalla oli vielä päättämättä, pitikö hän heitä enemmän miehinä vai hevosina.
User avatar
Arlin
Rakega
Posts: 105
Joined: Sat Sep 02, 2017 8:10 pm
Location: Karan

Re: Aavikon laidalla

Post by Arlin »

Lalfar kulki matkaa aavikon halki toisten kanssa hiljaisin merkin. Hän pystyi aistimaan muiden varovaisuuden häntä kohtaan, eikä puolhaltia voinut vaikuttamaan asiaan muuten kuin käyttäytymällä neutraalisti. Liioitellut kohteliaisuudet ja muut näytelmät kuitenkin jäivät samalla pois. Hän ei ollut yhtä suorasanainen kuin rikollistovereidensa seurassa, mutta muuten Lalfar oli melko lailla oma itsensä hyvin pitkästä aikaa. Muiden epäilevistä katseista huolimatta se itsessään sai puolhaltian olon hiukan rennommaksi. Ketään seurasta ei ymmärtäisi sitä, pikemminkin se tieto varmasti vihastuttaisi kaikkia. Lalfarin olo ei kuitenkaan ollut täysin huoleton. Ne epäilyttävät katseet voisivat nopeasti muuttua vihamielisiksi monesta muustakin syystä. Lisäksi hänen mielessään vielä leijui Lin ja mitä ikinä he kohtaisivatkaan salin luona.

Ennen pitkään maa koveni jalkojen alla ja horisontissa näkyi vihreää. Loputtomalta tuntuva matka aavikolla näytti tulleen vihdoinkin päätökseen. Vaikka Lalfar oli pyrkinyt kiinnittämään ajatuksensa matkan aikana kaikkeen muuhun, se ei riittänyt peittämään tämän väsymystä ja jalkapohjissaan tuntemaansa kipua. Lisäksi hänen kasvonsa olivat jokseenkin palaneet hupun antamasta varjosta huolimatta. Lalfarissa oli onneksi hiukan ihmisten verta, jonka avulla hän ainakin oletti ihonsa pystyvän paremmin tottumaan auringon valoon. Toisaalta puolhaltia ei uskonut Ezramin tai Ioachimin selviytyneen paljoakaan paremmin palamiselta. Lalfar ei nähnyt heidän lohikäärmeoppaansa kasvoja, mutta puolhaltia pystyi vain olettamaan, että Taenyathar ei ollut mitenkään rasittunut matkasta. Ryhmän saapuessa pienen puron luokse varjoon, Lalfar tarkkaili sivusilmin Taenyatharia. Lohikäärme vaikutti olevan yhtä hyvässä kunnossa kuin matkan alussa. Tämä näytti tarkkailevan ympäristöään vaaroilta tai etsivän jotakin. Lalfar koki olevansa hyvä arvioimaan toisten mietteitä, mutta Taenyathar oli hankala tapaus. Puolhaltia pystyi kuitenkin matkan aikana monesta tilanteesta päättelemään Taenyatharilla olleen heitä muita paljon tarkemmat vaistot.

Virkistystauon jälkeen Taenyathar oli ilmeisesti päättänyt heille suunnan tai ainakin tämä lähti varman oloisesti kulkemaan johonkin suuntaan. Lyhyt kävely päätyi lopulta pieneen kylän tapaiseen asutukseen. Kylä oli varmaan pienin, mitä Lalfar oli tähän mennessä nähnyt, mutta siellä oli sentään asukkaita ja pari kauppiasta. Kenties he saisivat täydennettyä matkatarvikkeitaan. Lalfar huomasi asukkaiden kummastuneet ja uteliaat katseet heidän saapuessa lähemmäksi. Oli todennäköistä, että paikalle ei juurikaan käynyt Sha'lassahaltioita lukuun ottamatta ketään. Puolhaltia sai kuitenkin totea nopeasti olleensa ainakin jokseenkin väärässä, sillä heidän ryhmäänsä lähestyi varsin erikoinen ilmestys. Vaikka hän oli matkan aikana nähnyt jo lohikäärmeitä ja kääpiöitä, hän ei uskonut nähneensä vielä kentaureja kaiken lisäksi. Heitä lähestynyt yksilö oli melko kookas läheltä ja sai Aleonkin näyttämään pieneltä. Tämä näytti tuntevan Taenyatharin, mikä oli yllätys. Se kuitenkin todisti, että lohikäärme oli käynyt näillä alueilla ennenkin. Taenyathar ja kentauri vaihtoivat pari sanaa ennen kuin he sopivat keskustelevansa lisää myöhemmin. Se vaikutti järkevältä idealta. Vesi ja ruoka houkutteli nyt enemmän kuin koskaan.

Ennen iltaa Lalfar oli kiinnittänyt huomiota kylän lähistöllä nousevaa tiheää metsää. Metsällä näytti olevan joitakin pieniä polkuja, joita arvatenkin kyläläiset ja kentaurit käyttivät. Muuten metsä näytti jatkuvan tiheänä pitkälle ja peittävän korkeilla latvoillaan horisontin pimeyteen. Se oli iso kontrasti aavikon avaraan maisemaan. Iltapäivällä Lalfar saapui muiden mukana Taenyatharin ja kentaurin seuraan. Lohikäärme meni heti asiaan kysyessään Ajattomasta Salista. Ilmeisesti tämä todellakin luotti tähän nelijalkaiseen olentoon. Lalfar oli toiveikas, että kentauri osaisi viedä heidät suoraan salin luokse, mutta tämä ei tiennytkään sen sijaintia. Sen sijaan tämä väitti tuntevan lähistöllä haltiakylän, jossa asui Aleon näköisiä haltioita. Puolhaltia oli käsittänyt, että Atlashaltioita ei asunut muualla kuin Atlaksessa. Kenties nämä olivat Rheanhaltioita tai Thalassanhaltioita ja tämä kentauri ei vain pystynyt erottamaan rotuja toisistaan? Lalfar yritti tarkkailla Aleon reaktiota asiaan. Aleo varmasti kertoi, jos koki asian olevan toisin, mutta haltia on toisaalta ollut pitkään melko hiljaa. Kentauri esitteli lopulta itsensä Chaduseksi ja odotti ryhmän esittelevän myös hänelle. Puolhaltia vilkuili lyhyesti muita ennen kuin kertoi nimekseen Lalfar.
Lakimies Firdorn | Katuvaras Lalfar
User avatar
Anlie
Posts: 194
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Aavikon laidalla

Post by Anlie »

Luvattu mikä luvattu, kahden matkalaisen verran tavaraa heilahti Ioachimin selkään varsin kevyen oloisesti, mutta yhteen vyötetyt kantamukset painoivat häntä ainakin sentin tai pari syvemmälle hiekkaan. Äkillisessä hyökkäyksessä yhden kapsäkin tiputtaminen kävisi helpommin kuin ristikkäin kulkevien remmien välistä vapautuminen, joten Io hylkäsi ajatuksen siirtää osa tavaroista rinnan puolelle. Valittamatta, mutta hiki kasvoilla noroina valuen hän ponnisteli pysyäkseen muiden tahdissa. Joukon pysähtyessä hän tiputti ensimmäisenä reput selästään. Muutamana yönä hyökkäyksen jälkeen Io tarjoutui ensimmäiseen vahtivuoroon ja saattoi tuijottaa leirinuotion liekkeihin pidempäänkin kuin määrätyn vuoron, mutta hiljalleen fyysinen rasitus alkoi viedä voiton mielestä ja nuorukaisen herättely unesta vahtiin vaati useamman riuskan nykäisyn. Osittain varjellen unenlahjojaan, osittain huoli Llianjinin uupuneesta olemuksesta, sai Ion kantamaan heidän molempien tavaroita pidempään kuin hän oli ajatellut. Määränpää Ioachimin mielestä hiljalleen katosi ja päivät tuntuivat keskittyvän askeleisiin ja hengittämiseen, yöt mahdollisimman mukavan asennon löytämiseen ja vesivarantojen laskemiseen.

Siinä vaiheessa kun horisontista alkoivat väreillen hahmottua tummemmat sävyt ja tuulen mukana silloin tällöin havujen ja sammalleen vieno tuoksu, Io oli jo luovuttanut osan varusteista hevosparan kannettavaksi, kun repun remmit olivat tehneet itselleen punertavan uran hänen olkapäilleen. Matkalaisten päästyä varjoon metsän reunaan, Ioachim veti syvään henkeä ja tunsi olevansa hereillä ensimmäistä kertaa moneen päivään. Taenyathar tuntui epäröivän suuntaa, mutta asiasta suuremmin huolestumatta Io toivotti pienen tauon tervetulleeksi. Aavikon laitahan jatkui samanlaisena silmänkantamattomiin, varmasti metsän reunamaa seuraamalla tulisi ajallaan jokin maamerkki mikä osoittaisi heidän paikkansa kartalla. Kun matka lopulta jatkui ja he törmäsivät haltiakylään, Io tunsi hienoista riemua että he olivat taas paikassa missä oli muutakin elämää kuin aavikkoa uhmaavia matkalaisia, olkoonkin että kylä vaikutti kovin vaatimattomalta. Ainakin torilta saattaisi löytyä jotakin tuorettakin syötävää.

Kentaurit huomatessaan Io hieraisi ylikasvanutta partaansa muutamaan otteeseen, hieman nykäisten kuin varmistaakseen että oli todella hereillä, eikä nähnyt näkyjä. Tokihan hän oli kentaureista kuullut, puoliksi ihmisiä ja puoliksi hevosia - olipahan hän aiheuttanut jopa kapakassa naurunremahduksen kun oli kysynyt kumpi pää oli kumpaa - mutta nyt tarinat muuttuivat todeksi hänen edessään. Hetken päästä Io tajusi että tuijottaminen olisi varmasti näiden mielestä epäkohteliasta, oli jo kääntämässä katsettaan muualle kun yksi kentaureista kutsui Taenyatharia nimeltä. Kummallinen paikka tämä pohjoinen, Io mietti seuratessaan noiden kahden sananvaihtoa. Kentaureja jotka viettävät aikaa lohikäärmeiden kanssa.

Pieneltä torilta Ioachim täydensi uhkaavasti huvenneita ruokavarastojaan, kahmipa hän mukaansa sylillisen hedelmiä, joita ainakin niitä kaupitellut haltia oli kehunut mehukkaiksi. Muiden esimerkkiä seuraten Io etsi mukavan paikan varjosta ja alkoi pistellä viimeisintä ostostaan suihinsa, hedelmämehu suupielistä tirskahdellen.
Yllättäen Taenyathar kertoi suoraan minkä vuoksi he olivat aavikon ylittäneet ja vielä yllättävämpi oli kentaurin reaktio ilmoitukseen. Io oli ajatellut ettei jonkun Taenyatharin kaltaisen tarvitsisi kysyä suuntaneuvoja. Sitäpaitsi heidän määränpäänsä ulkopuolisen korviin kuulosti varmasti typerältä tarinoiden perässä juoksentelulta, mutta kentauri tuntui suhtautuvan asiaan vakavasti. Mutta tarkoittiko tämän vastaus, ettei heillä ollut seuraavaa suuntaa tiedossa? Ioachim vilkaisi kauempana kohoavan aarnimetsän suuntaan. Jos edessä olisi kuukausitolkulla metsän haravointia, sentään ympäristö olisi aavikkoa miellyttävämpi.
"Ioachim", nuorukainen hymyili ja nyökkäsi kentaurille, "mukava tavata, Chadus."
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Aavikon laidalla

Post by Kuparirapu »

Uni, ja sen mukanaan tuoma levollinen pehmeä lämpö olivat kuin salvaa Llianinin keholle. Seistessään kevyenä kuin höyheb pimeyden keskellä hän kykeni miltei tuntemaan jokaisen hiertymän, naarmun, haavan ja rääkätyn lihaksen jota hänen hoikka kehonsa kantoi. Ja vaikka tämäkään ihme ei niitä kyennyt parantamaan, auttoi unen vaikutus häntä lieventämään kasaantunutta rasitusta.
Vanhan haltian olisi ollut helppo antautua unen vietäväksi, jollei verenpunainen väri kylmällä metallilla olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan. Lyhyt näky soturista, jonka jaloissa makaavan lohikäärmeen elämän tämä oli lunastanut omakseen, oli niin kouriintuntuva ja pysäyttävä että Llianjin luuli haistavansa verenhajun nenässään. Ja paljastus, jonka uni ja sen takana olevat mahdit hänelle tarjosivat, tuntui sekin hänen vatsassaan kylmänä pudotuksena.
Tämä oli se mitä he tarvitsivat, Ajan Miekka oli ollut lohikäärmeiden surmana jo aiemminkin, ja sen olisi aika hukuttaa teränsä Valtiaslohikäärmeen sydämeen. Mutta yhtä aikaa nousi kysymys, johon unen ääni jopa viittasi suoraan.
Miksei Taenyathar ollut maininnut tästä heille aiemmin? Vai oliko lohikäärmeen aikomus salata asian loppuuna asti, vaikka sitten heidän henkensä kustannuksella?

Matka jatkui yli hehkuvan hiekka-aavan, ja Llianjin pääsi näkemään että vain unen tarjoaman levon ansiosta hänen jalkansa kantoivat edes osan matkasta. Mutta omia tavaroitaan hän ei olisi kyennyt kannattelemaan selässään, iman niitäkin hän joutui ponnistelemaan jokaisen päivän loppupuolella. Mutta noiden päivien aikana Llianjin huomasi alkavansa katsoa nuorta Ioa uudella tavalla. Tuo ihmisnuorukainen oli kuten muutkin nuoret, hyvässä sekä pahassa, mutta samalla tämä omasi sellaista luonteenlujuutta jota iäkkäämmiltäkin joskus puuttui. Katsoessaan kuinka Io tarpoi hiekassa raskaat kantamukset hartioillaan, ilman valituksen sanaakaan, Llianjin alkoi pohtia josko tuo ihailtava suoraselkäisyys oli hioutunut esille heidän matkansa haasteiden kautta.
Tai kenties se oli ainoa ollut näkyvissä, ja vanhan haltian silmät olivat vasta nyt auenneet sille. Mutta enää Llianjin ei valitellut mielessään että joku kantoi hänen tavaroitaan, koska hän oli nyt löytänyt luottamusta Ioachimin kykyyn arvioida omat voimansa ja pitää päätöksistään kiinni.
Kun he viimein saivat taivaanrannassa odottavan metsän näkyviinsä, saattoi koko ryhmän välillä tuntea nousevan odotuksen ilmapiirin. Viimein heillä oli jokin silmin nähtävä määränpää, jota kohti kulkea ja jonka lähestymistä saattoi seurata. Ja löytäessään sen reunamilta solisevan puron, tuntui kuin he olisivat törmänneet samankokoiseen kultasuoneen..

Kylässä Llianjin ajautui tuon tuostakin vain katselemaan ympärilleen kuin ensi kertaa Dioneen eksynyt kiertolainen. Kuinka oudolta tavallisen elämän äänet kuulostivatkaan niin pitkän ajan jälkeen. Varsinkin kun niiden joukossa kuului raskaiden kavioiden askellusta, vaikka hevosia ei ollutkaan näkyvissä.
Llianjin katsoi heidän ohitseen kulkevaa kentauria, muistellen niitä kuvituksia jotka koristivat Metiksen kirjastosta löytyviä teoksia, ja pudisti päätään epäuskoisena. Niihin kentaurit oli kuvattu karkeasti kuin ratsumiehinä, joiden hevosille oli unohdettu piirtää pää. Mutta kaikki kentaureissa ja heidän liikkeissään, kävelystä ryhtiin asti, näytti että nuo eivät olleet ihmisiä joilla oli hevosen jalat. He olivat jotain enemmän kuin kumpikaan, älykkäitä olentoja joiden keho oli jykevä ja voimakas kuin ratsun. Ja jostain väsymyksestä kummuten Llianjin huomasi pohtivansa, miten nuo suhtautuisivat ryhmän mukanaan taluttamiin hevosiin.
He pysähtyivät kun yksi kentaureista lähestyi puhutellen Taenyatharia. Llianjin ei oikeastaan yllättynyt siitä, mutta hän pohti josko tämä kentauri tiesi puhuvansa todellisuudessa lohikäärmeelle. Mutta heille tarjottiin tilaisuus levätä hetki ennen kuin matkan seuraavaa etappia olisi suunniteltava, ja Llianjin suuntasi suoraan kaivolle. Vaikka hän oli juonut tasaiseen tahtiin purolta alkaen, janosi hänen kehonsa silti nestettä.
Upotettuaan kätensä viileään veteen ja nostettua sen kuiville huulilleen Llianjin antoi katseensa harhailla vesiämpärin pinnassa näkyvään peilikuvaansa, ja hämmätyi aidosti ulkonäköään. Vaikka hänen otsansa ja erityisesti nenänvartensa punoittivat kipeästi, oli hänen kalpea ihonsa onnistunut aavistuksen päivettymään päiväkausien jälkeen. Kasvojaan käännellen Llianjin huomasi poskiensa painuneen ja terävien poskipäiden tulleen esille, tavalla joka tuntui tekevän hänestä enemmän haltiamaisen kuin aiemmin. Ja samalla vanha haltia näki ne uurteet ja rypyt, jotka hänen ahavoituva ihonsa oli kerännyt silmien ympärille. Kenties tämän näköisenä oli helppo uskoa, että hän oli kävellyt kokonaisen aavikon halki jalkapatikassa.

*

Kun he uudelleen kerääntyivät varjoisaan paikkaan keskustelun jatkamiseksi, Llianjin oli ehtinyt pistää merkille paikallisten puheessa kuuluvan aksentin. Puhetapa oli selkeästi ymmärrettävää, mutta eron etelämpänä puhuviin huomasi silti. Ja vaikka kolikot kelpasivat täällä, nuori Io oli ehtinyt hankkia itselleen välipalaa, niiden ohella käytettiin kaikenlaisia valmisteltuja esineitä vaihtokauppaa tukemaan. Yksi haltia oli jo tarjoutunut ostamaan Llianjinin koristeellisen kävelykepin, kauppa josta Llianjin oli kohteliaasti mutta tiukasti kieltäytynyt.
Taenyatharin ja kentaurin keskustelu tarjosi tärkeän huomion; kentauri ei yllättynyt Ajattoman Salin mainitsemisesta, ainakaan enempää kuin jos he olisivat kertoneet etsivänsä jotain ikaikaista rauniota. Etelässä se oli satua, myytti joka löytyi samasta paikkaa kuin sateenkaaren pää tai tähdenlennon leposija, mutta kentauri puhui kuin se olisi todella olemassa. Ja kun tämä viittasi Aleoon ja "tuon näköisiin haltioihn", heräsi Llianjinin mielessä muisto Tanamorissa näkemästään muistosta. Sitä muinoin asuttaneet haltiat olivat olleet hyvin samannäköisiä nykypäivän Atlashaltioiden kanssa...
"Llianjin Shalheira, Metiksen opettaja ja maagikko," hän lausui ja koetti parhaansa mukaan painaa päätään. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten kentaurit tervehtivät kunnioittavasti, joten kumarrus oli kaikki mitä hän saattoi tarjota.
Tinanja
Rakega
Posts: 979
Joined: Sat Sep 02, 2017 4:16 pm
Location: Phoebe
Contact:

Re: Aavikon laidalla

Post by Tinanja »

Aleon nenännyrpistys varmasti näkyi Chadukselle asti haltiamiehen kuullessa kommentin “hänen näköisistään haltioista”. Atlaksen ulkopuolella ei ollu Atlashaltioiden asutusta ollut Tanamorin tapahtumien jälkeen - tai ainakaan Aleo ei ollut sellaisesta kuullut. Suurlähettiläänä hän oli varma, että tälläinen tärkeä tieto olisi kerrottu hänelle jo ennen lähtöä, jotta tälläisiltä väitteiltä ja yllätyksiltä säästyttäisiin. Eikä sitä oltu mainittu missään kirjoissakaan, joita Aleo oli elämänsä aikana nähnyt ja joihin oli perehtynyt. Haltia oli melko varma, että tuo kentauri - nimenomaan kentauri, ei edes joku muu haltia kuin Atlashaltia - ei edes tiennyt, mikä hän oli. Ja tuo olisi varmasti väärässä.
“Olen lähes varma, ettei Atlashaltioita ole Atlaksen ulkopuolella - varsinkaan vakinaisissa asuinpaikoissa”, Aleo totesi lopulta esittelyjen jälkeen selkäänsä suoristaen ja katsoen kieltämättä tietyllä uhmakkuudella kentauria, jonka pää oli korkeammalla kuin Aleon päälaki. Chadus vain hymyili vähän, mutta ei sanonut mitään, kääntyi vain katsomaan Taenyatharia lohikäärmeen haltiahahmon näyttäessä jopa hetken aikaa kieltämättä mietteliäältä.
“No mutta mukava tavata teidät kaikki. Tällä puolen maailmaa käy hyvin harvoin vieraita”, Chadus näytti hetken aikaa kieltämättä kiinnostuneelta koko seurueesta, ja erityisesti Llianjinin esittäytyminen ja Metiksen maininta saivat tuon kiinnostuksen heräämään. Voisi olla mielenkiintoista vaihtaa muutamia sanoja tämän haltiamiehen kanssa.

“Tiedän itse, että Sali sijaitsee pohjoisissa metsissä, mutta en tiedä tarkalleen sen sijaintia”, etsimiseenkin voisi mennä vaikka miten pitkään, sillä Taenyathar ei ollut varma, näkyisi Sali ilmasta käsin. Ja se oli kuitenkin matkan kohde, mutta he tuntuivat osuneen liiankin lähelle umpikujaa. Sitä paitsi, Salin etsiminen juuri nyt, lennellen, matkustaen jo nyt pitkän matkustamisen jälkeen kuulostanut kovin houkuttelevalta varsinkaan seurueen muiden jäsenten näkökulmasta. He tarvitsisivat tauon.
“En usko, että kukaan elossaoleva tietää tarkalleen, missä Sali on”, Chadus huomautti.
“Se kylä on varmaan teidän matkavauhdillanne neljän-viiden päivämatkan päässä tästä suoraan pohjoiseen”, kentauri jatkoi sitten ristien kätensä hitaasti rintakehälleen. Tuo nojautui vähän taaksepäin ja näytti vähän siltä, kuin olisi nojannut näkymättömään seinään vaikka nojaa ei ollut lähelläkään. “Minulla ei ole kiire, joten voin lähteä näyttämään reitin, jos se on jotain, mitä päätätte tehdä”, kentauri jatkoi vielä, jääden miettimään, ihmettelisivätkö nuo miten hän vain voisi lähteä tälläiselle reissulle. Totta puhuen Chadusiakin kiinnosti, johtaisiko se satunnainen, sulkeutunut kylä tuota sekalaista seuruetta eteenpäin. Koko tämä tilanne oli mielenkiintoinen alkaen Taenyatharista ja tuosta Atlashaltiasta aina seurueen “tavallisemman” näköisiin jäseniin.
“Mutta, olen varma, että te kaikki tarvitsette päivän tai pari lepoa aavikon ylittämisen jälkeen”, Taenyathar kääntyi katsomaan seurueen jäseniä, arvioiden ruskettuneita, paikoin palaneita ihokaistaleita, ja näiden väsyneitä olemuksia. Sitä paitsi, hän oli itsekin melko varma että tauko tekisi hyvää, ja hän kaipasi aikaa ajatella ja arvioida tilannetta uudelleen.
User avatar
Kide
Posts: 771
Joined: Sun Sep 03, 2017 10:57 pm

Re: Aavikon laidalla

Post by Kide »

Muiden tervehtiessä Chadusia kunnioittavasti ja hymyillen pälyili Ezram kentauria kulmiensa alta. Tällaisella hyväuskoisuudella he olivat jo saaneet joukkoonsa maanpakolaisen ja varkaan, mutta selvästikään se ei ollut opettanut muulle ryhmälle minkäänlaista varautuneisuutta. Ezram antoi katseensa kiertää muissa Chadusin ja Taenyatharin puhuessa. Eikö ketään muuta häirinnyt kaksikon sanattomuus heidän yhteisestä taustastaan? Miksi lohikäärme ja kentauri olivat tutustuneet? Vai tiesikö heidän uusi kaviollinen ystävänsä edes mikä Taenyatharin haltiamaisen hahmon alla oikeasti piilotteli? Miksi he luottivat toisiinsa puhuakseen tuosta Ajattomasta Salista, kun muutoin he varjelivat määränpäänsä paljastamista?
Eikö olisi ollut myös reilua kertoa ennen aavikolle astumista, että vaikka Taenyathar tiesi salin sijaitsevan täällä pohjoisen metsissä, se tieto ei heitä pitkälle tässä puidenlatvojen loputtomassa meressä veisi? Eikö lohikäärme voisi vain lennellä ja etsiä kyseisen paikan paljon helpommin kuin he jalkapatikassa. Se kivijättikin olisi nopeampi haravoimaan metsää lävitse kuin he. Missähän Keldruth edes mahtoi kulkea nyt?
Halusivat tai eivät, he näyttivät olevan Chaduksen armoilla, mikäli mielivät johonkin määrättyyn suuntaan tästä jatkaa. Ajatus kylällisestä Aleoita ei kuulostanut erityisen houkuttelevalta, mutta Ezramkin ymmärsi, että mikäli kaikki Atlashaltiat olivat yhtä rakastuneita muistiinpanoihinsa kuin Aleo, heillä saattaisi olla jopa mahdollisuus löytää sieltä jotain hyödyllistä. Mikäli nuo haltiat suostuisivat heidän käsiinsä hippustakaan tietojaan luovuttamaan. Ehkä Taenyathar voisi käräyttää muutamien takapuolta tarvittaessa. Siinäpä olisikin näky, jota varten kannatti vaeltaa aavikon halki. Ezramin hymynalku piiloutui tuuhentuneen parran suojiin.
Kunhan vain tuo hevosmies puhui totta ja todella johdattaisi heidät kertomaansa kylään. Entä jos Chadus näkikin vain tilaisuuden tuoda tuliaisia omaan kotikyläänsä. Mahtoivatko kentaurit käyttää orjatyövoimaa? Miekka oli joka tapauksessa parempi pitää valmiina. Varsinkin tuon kentaurin silmäillessä heitä aivan liian uteliaasti, vaikka he olivat täällä tavallisin näky – ainakin Ezramin näkökulmasta.

"Pari päivää... krhmm", Ezram kakisteli kuivaa kurkkuaan, joka ei täältä saadusta runsaasta vedestä huolimatta ollut vielä palautunut viime päivien jättämästä kuivuudesta, "lepoa kuulostaa hyvältä." Hän katseli muita odottavasti, toivoen Llianjinin olevan yhtä väsynyt kuin hän itse, jotta he todella pitäisivät kunnon tauon täällä. Hän pelkäsi Ioachimin ponkaisevan pystyyn valmiina matkaan vaikka heti siitä huolimatta, että oli kantanut viime päivät kaksinkertaista kuormaa. Se saattaisi saada muutkin innostumaan, ja kunnon lepo jäisi vain haaveeksi. Sentään metsässä he ehkä pystyisivät ratsastamaankin osan matkaa. Rakot takapuolessa kuulostivat tällä hetkellä paljon houkuttelevimmilta kuin lisää rakkoja vanhojen päälle jalkoihin.
"Mihinhän täällä olisi turvallista pistää leiri pystyyn?" Ezram osoitti kysymyksensä kaikille, mutta sanojen päätteeksi hänen katseensa liukui kuin väkisin Chadukseen. Sopivan kauas kaikesta oli Ezramin mielipide, mutta hän pahoin pelkäsi, että he päätyisivät kentaurien joukkoon.
User avatar
Anlie
Posts: 194
Joined: Sat Feb 17, 2018 5:15 pm

Re: Aavikon laidalla

Post by Anlie »

Heidän vaihtoehtonsa jatkoon olivat vähäiset ja kaikki tarjolla olevat tuntuivat Iosta epävarmoilta ja potenttiaaliselta ajanhukalta. Tähän asti heillä oli ollut jokin määränpää, vihje jota seurata, ja nyt vain hehtaareittain metsää? Linjen kasvot pomppasivat Ioachimin mieleen kutsumatta, jälleen epäilyksenä siitä olisiko tästä ollut hyötyä juurikin nyt. Ihmismies tunki liian ison palan jotakin ylikypsältä omenalta maistuvaa suuhunsa ja pureskeli raivolla, yrittäen keskittyä. Metsässä samoilu veisi tuhottomasti aikaa, eikä Sali vaikuttanut paikalta johon sattumalta törmättäisiin, kun ei kerran edes paikallinen ollut sitä koskaan nähnyt. Taenyatharistakaan ei olisi apua jos paikka olisikin maan alla ja sisäänkäynti puiden suojissa piilossa. Ja miksi he lähtisivät kylään? Aleo vaikutti vakuuttuneelta että kyseessä ei voisi olla Atlashaltiakylä, eikä Io keksinyt syytä miksi asia pitäisi lähteä tarkistamaan.
Kaiken kukkuraksi heitä kaikkia varmasti väsytti ja voimien kerääminen olisi tarpeen, jos he löytäisivät Salin ja miekan kantajan. Tilanteen mennessä tappeluksi Io ei halunnut tarttua miekkaansa olkapäät repun painosta turtana, mutta sillä taas ei ollut mitään merkitystä, jos he saapuivat liian myöhään. Liian myöhään mihin?, hiljainen ääni Ion mielen perukoilla sylkäisi jälleen ja Io nielaisi, tietämättä mitä muuta olisi voinut tehdä.

“Totta turiset”, Io totesi Ezramin sanojen jälkeen, mutta käänsi katseensa neuvoa hakien joukon haltioihin ja lohikäärmeeseen, “Mutta eikö meillä ole kiire? Kuinka paljon etumatkaa...” Io napsautti äkisti suunsa kiinni. Kukaan ei ollut vielä maininnut Chaduksen kuullen kultahaarniskaisesta ihmishahmosta. Ezramin pälyily ja Aleon kohta taivaisiin osoittava leuka sai hänet epäilemään etteivät kaikki heidän joukostaan halunneet luottaa kentauriin. Taenyathar kuitenkin selvästi tunsi Chadusin, ja luottivathan he lohikäärmeeseenkin että tämä oli kuljettamassa heitä oikeaan suuntaan.

Ioachim rykäisi ja osoitti kysymyksensä kentaurille: ”Tästä ei siis ole kulkenut muita muukalaisia hiljattain ohitse?”, odottaen kuitenkin tältä kieltävää vastausta. Varmasti joku niinkin huomiota herättävä olisi noussut jo keskustelussa esille.
Kuparirapu
Rakuza
Posts: 652
Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm

Re: Aavikon laidalla

Post by Kuparirapu »

Llianjin sulki hetkeksi silmänsä, keräten ajatuksiaan. Myönnettäkööt, hän oli kuvitellut tai ainakin toivonut jonkun täällä tietävän Salista tai sen sijannista. Näinkin pohjoisessa heidän ja valtameren välissä oli aivan liikaa metsää kokonaan tutkittavaksi. Tietenkin Llianjinilla oli tapoja yrittää aistia voimakasta magiaa ympäriltään, ja tuntematon tekijä oli vielä tämä mainittu haltiakylä...
Mutta tällä hetkellä mistään ei tulisi mitään, kun aavikon rasitutukset yhä painoivat heidän hartioitaan.

"Kyllä, me kaikki tarvitsemme lepoa," Llianjin sanoi ja puhuessaan vanhan haltian hartiat näyttivät laskeutuvan tuuman verran enemmän kumaraan.
"Samalla ehdimme hieman rakentaa suunnitelmaa siitä, miten jatkamme. Ja mihin suuntaan. Sokeasti etsimällä kukaan ei löytäisi salia, ei vaikka heillä olisi kuinka paljon aikaa," hän lisäsi ja vilkaisi Ioachimia lyhyesti. Viestiäkseen tälle että hänkin tiedosti että heidän jahtaamansa henkilö oli jätetty keskustelusta pois. Mutta jos heidän täytyisi kohdata Ajan Miekan kantaja väkivaltaisesti, tässä kunnossa heistä ei olisi kuin kevyeksi esteeksi.
Sen lisäksi, ja nyt Llianjinin katse siirtyi Taenyatharia kohti, myös lohikäärme oli jättänyt mainitsematta siitä. Ei mikään yllätys, ottaen huomioon kuinka vähäisesti tuo yleensäkin jakoi tietoa. Olisi kenties paikallaan painostaa lohikäärmeestä hieman vastauksia. Ja kenties...kenties muu ryhmäkin ansaitsisi kuulla hieman totuuden sanoja.
Llianjin hymähti näille ajatuksilleen. Elie...Larfarin aiempi ele oli tainnut olla paljon arvokkaampi kuin miltä se oli silloin vaikuttanut. Haltianaisen myönnettyä rohkeasti niin pitkään mukanaan kantamansa salaisuus tämä oli avannut mahdollisuuden myös muille osoittaa samanlaista luottamusta ryhmän välillä.
"Olemme tehneet melkoisen urotyön selvittyämme tänne, ja juuri siksi meidän ei kannata rynnätä suinpäin vaarantamaan itsemme. Jos vain sallitte," Llianjin sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti Chaduksen suuntaan, "Niin voisimme viipyä kylä siihen asti. Levätä, valmistautua, ja hyödyntää täällä olevia apuja ennen kuin olemme jälleen vain omien neuvojemme varassa erämaassa."
Puhuessaan Llianjin nojautui paremmin istuallaan, hieroen toisella kädellään kokeilevasti hoikkia sormia.

//Jatkoa seuraavassa topicissa. Sitä odotellessa, kiitokset pelistä.//
Locked