Vainoavat muistot (Ezram Barragan)
Posted: Sun Oct 18, 2020 4:17 pm
//Ezram Barragan, ja muistot joita mies kantaa mukanaan//
Ezram kampesi itseään takaisin seisomaan, toinen käsi hamuten miekan kahvaa pölystä. Hänen haarniskana tuntui kietoutuneen jalan ympärille kaatuessa, ja ähisten mies vilkaisi ympärilleen. Epäselviä hahmoja ottamassa yhteen, hakkaamassa toisiaan paloiksi tai nuijimassa muodottomaksi. Kaikki äänet tuntuivat sekoittuvan yhdeksi tasaiseksi jylinäksi joka täytti ilman, peittäen kaikki äänet paitsi Ezramin omat syvät henkäykset.
Hänen kyljessään jomotti inhottava tylppä kipu, kuumottava tunne joka sykähti aina hieman täyttyvien keuhkojen jäljessä. Tuntien aseen turvallisen painon kädessään Ezram nousi horjuen seisomaan, purren hampaansa irveen. Häntä kohti juoksi yksi kasvoton vihollinen, ase tanassa ja suu yhtyneenä korviahuumaavaan huutoon. Ezram ei erottanut tuon ääntä, ei edes omaansa vaikka hän ärjäisi oman sanattoman haasteensa ilmoille. Vihollisen jalat tamppasivat maata yksi kerrallaan, hitaasti, tuskallisen verkkaisesti kuin ne jokainen olisi ollut valtava ponnistus. Kumartuen parempaan asentoon Ezram liikkui kohtaamaan vihollisen, vain huomatakseen että hänenkin liikkeensä matelivat kuin he olisivat molemmat seisoneet hunajassa. Heidän aseena liikkuivat yhdessä ylös ja sivulle, vetäytyen ottaakseen vauhtia tappavaan iskuun. Ezramin koko keho tuntui jähmettyneen keskelle tahmeaa ilmaa, mutta ponnistellen hän pakotti aseena liikkeelle. Se leikkasi yhdessä kirkkaassa kaaressa alas ilman halki, suoraan vihollisen hartian ja kaulan juureen. Mutta Ezram ei tuntenut tuttua vastusta, joilla lihas ja luu pistivät teräkselle hanttiin. Hänen aseensa liukui yhä vain alaspäin, halki rintalastan ja sujahtaen ulos lantion paikkeilta puhtaana ja verettömänä. Ezram kohotti katseensa viholliseensa, joka ei näyttänyt ymmärtävän olevansa kuollut. Tuo vain seisoi paikoillaan, vaitonaisena, tylsä ilme kasvoillaan ja asekäsi rennosti roikkuen. Tämä oli lopettanut huutonsa. Itse asiassa hiljaisuus oli korvannut aiemman jylinän kokonaan.
Ezram räpytteli silmiään, ja hitaasti sumu hälveni niistä. Hitaasti hän tajusi seisovansa pienessä leirissään keskellä aamuyön hämärää, pienen mäen juurella tien vierellä. Miekka kädessään, taistelemassa vihollista vastaan joka ei ollut unta todellisempi.
Värähtäen tuntiessaan viileän yöilman kasvoillaan Ezram perääntyi muutaman askeleen, ja antoi aseen liukua sormistaan ruoholle. Hänen ohut peittonsa oli yhä kietoutuneena myttyyn reiden ympärille, ja sysättyään sen takaisin makuualustalleen Ezram painoi käden silmilleen.
Siitä oli aikaa, kun tämä oli viimeksi mennyt näin pahaksi. Sentään kukaan ei ollut ollut paikalla, varsinkaan nyt kun hän oli ehtinyt jo ottaa miekankin käsiinsä...
Kavion tömähdys takaa kertoi että miehen ratsu oli huomannut isäntänsä oudon käytöksen. Ezram vilkaisi hämärässä seisovaa hevosta, joka vain vastasi hiljaisena omalla katseellaan, ja käveli eläimen luokse. Hän asetti kätensä hevosen kaulalle, ja hakien ääntään sanoi:
"Ei mitään hätää. Se oli vain unta."
Jatkaen silittelyään Ezram sai hevosen rentoutumaan uudelleen, toistellen useaan kertaan samoja sanoja:
"Se oli vain unta. Pelkkää unta..."
Niitä sanoja Ezram lausui itselleen pitkän ajan, ennen kuin uskaltautui uudelleen tavoittelemaan unta tähtien hiipuessa hämärällä taivaalla.
Ezram kampesi itseään takaisin seisomaan, toinen käsi hamuten miekan kahvaa pölystä. Hänen haarniskana tuntui kietoutuneen jalan ympärille kaatuessa, ja ähisten mies vilkaisi ympärilleen. Epäselviä hahmoja ottamassa yhteen, hakkaamassa toisiaan paloiksi tai nuijimassa muodottomaksi. Kaikki äänet tuntuivat sekoittuvan yhdeksi tasaiseksi jylinäksi joka täytti ilman, peittäen kaikki äänet paitsi Ezramin omat syvät henkäykset.
Hänen kyljessään jomotti inhottava tylppä kipu, kuumottava tunne joka sykähti aina hieman täyttyvien keuhkojen jäljessä. Tuntien aseen turvallisen painon kädessään Ezram nousi horjuen seisomaan, purren hampaansa irveen. Häntä kohti juoksi yksi kasvoton vihollinen, ase tanassa ja suu yhtyneenä korviahuumaavaan huutoon. Ezram ei erottanut tuon ääntä, ei edes omaansa vaikka hän ärjäisi oman sanattoman haasteensa ilmoille. Vihollisen jalat tamppasivat maata yksi kerrallaan, hitaasti, tuskallisen verkkaisesti kuin ne jokainen olisi ollut valtava ponnistus. Kumartuen parempaan asentoon Ezram liikkui kohtaamaan vihollisen, vain huomatakseen että hänenkin liikkeensä matelivat kuin he olisivat molemmat seisoneet hunajassa. Heidän aseena liikkuivat yhdessä ylös ja sivulle, vetäytyen ottaakseen vauhtia tappavaan iskuun. Ezramin koko keho tuntui jähmettyneen keskelle tahmeaa ilmaa, mutta ponnistellen hän pakotti aseena liikkeelle. Se leikkasi yhdessä kirkkaassa kaaressa alas ilman halki, suoraan vihollisen hartian ja kaulan juureen. Mutta Ezram ei tuntenut tuttua vastusta, joilla lihas ja luu pistivät teräkselle hanttiin. Hänen aseensa liukui yhä vain alaspäin, halki rintalastan ja sujahtaen ulos lantion paikkeilta puhtaana ja verettömänä. Ezram kohotti katseensa viholliseensa, joka ei näyttänyt ymmärtävän olevansa kuollut. Tuo vain seisoi paikoillaan, vaitonaisena, tylsä ilme kasvoillaan ja asekäsi rennosti roikkuen. Tämä oli lopettanut huutonsa. Itse asiassa hiljaisuus oli korvannut aiemman jylinän kokonaan.
Ezram räpytteli silmiään, ja hitaasti sumu hälveni niistä. Hitaasti hän tajusi seisovansa pienessä leirissään keskellä aamuyön hämärää, pienen mäen juurella tien vierellä. Miekka kädessään, taistelemassa vihollista vastaan joka ei ollut unta todellisempi.
Värähtäen tuntiessaan viileän yöilman kasvoillaan Ezram perääntyi muutaman askeleen, ja antoi aseen liukua sormistaan ruoholle. Hänen ohut peittonsa oli yhä kietoutuneena myttyyn reiden ympärille, ja sysättyään sen takaisin makuualustalleen Ezram painoi käden silmilleen.
Siitä oli aikaa, kun tämä oli viimeksi mennyt näin pahaksi. Sentään kukaan ei ollut ollut paikalla, varsinkaan nyt kun hän oli ehtinyt jo ottaa miekankin käsiinsä...
Kavion tömähdys takaa kertoi että miehen ratsu oli huomannut isäntänsä oudon käytöksen. Ezram vilkaisi hämärässä seisovaa hevosta, joka vain vastasi hiljaisena omalla katseellaan, ja käveli eläimen luokse. Hän asetti kätensä hevosen kaulalle, ja hakien ääntään sanoi:
"Ei mitään hätää. Se oli vain unta."
Jatkaen silittelyään Ezram sai hevosen rentoutumaan uudelleen, toistellen useaan kertaan samoja sanoja:
"Se oli vain unta. Pelkkää unta..."
Niitä sanoja Ezram lausui itselleen pitkän ajan, ennen kuin uskaltautui uudelleen tavoittelemaan unta tähtien hiipuessa hämärällä taivaalla.