Re: Ajan miekka
Posted: Sat Apr 16, 2022 5:55 pm
Vildar oli kohottanut kätensä pidelläkseen yllään kilpiloitsua, joka suojasi häntä kipinöiltä, tulelta ja putoavilta oksilta. Mies katsoi ylös maagisen suojansa läpi arvioiden tuhon jälkiä, mahdollisia vaaratilanteita ja mahdollisuuksia. Hän otti muutamia viistoaskelia väistääkseen, sillä varsinkaan hänen magiallaan kilpi ei suojaisi kaikelta näin pitkään ylläpidettynä. Vildar oli vuosia sitten oppinut olemaan luottamatta magiaansa liian vankasti. Tuntiessaan olonsa hieman turvallisemmaksi putoavista oksista huolimatta, mies laski kilpiloitsunsa ja seurasi käristyneen nuorukaisen jaloilleen kömpimistä. Vildar katsoi, miten tuo kohotti miekkansa ja astui pari askelta typeränrohkeana etäänpäin valmistautuen hyökkäykseen.
“Olen kohdannut huijareita, rikollisia, maan pettureita ja kauhua herättäviä hirviöitä. Niin monia, joita vihaan sydämeni pohjalta asti. Siitä huolimatta, kun he ovat oikeassa, he ovat oikeassa. Maailman tosiasioihin on helppo luottaa, vaikka ne tulisivatkin pahimmilta vihollisiltasi”, Vildar sanoi hitaasti sanojaan venytellen, hyvin itsevarmana edessään seisovalle nuorukaiselle. “Vai olenko väärässä? Kenties sinunkin on aika avartaa katsettasi”, hän lisäsi ja astui rauhallisesti, mutta uhkaavasti eteenpäin. Suuri puunrunko rojahti paikkaan, jossa Vildar seisoi vain sekunteja sitten rajaten taistelukenttää heidän välisekseen. Miehet olivat kaksistaan kolmionmuotoisessa areenassa, eikä kukaan pääsisi häiritsemään heidän välistä kaksintaisteluaan.
Vildar nosti miekkansa ja seurasi, kun nuori mies lähti juoksemaan häntä kohti miekka tasaisesti molemmissa käsissään. Hymyillen tyytyväisenä Vildar otti myös muutaman nopeasti etenevän askeleen ja torjui pian ensimmäisen Ion häntä kohden tekemän yrityksen. Jo alusta asti Vildar huomasi tämän nuorukaisen olevan äskeistä taistelua päättäväisempi ja itsevarmempi. Vildarin omat iskut olivat keveitä, mutta eivät ilman strategiaa. Ilman häiriötekijöitä he saivat keskittyä vapaasti toisiinsa ja nopeatempoiseen miekkatappeluun syntyi mielekäs rytmi, jota Vildar ei ollut harmikseen kokenut vuosiin. Ihmisen vielä osittain palava paita rengaspanssarin sisällä sai Vildarin kuitenkin muistamaan taistelun lomassa myös monia vanhoja vihollisiaan. Vihollisia, jotka aiheuttivat elämänsä aikana lukuisia kärsimyksiä hänelle.
Oliko hän sitten tullut varomattomaksi viimeisen lähes kuolemansa jälkeen, kun nuorukainen sai lopulta ovelalla iskulla sivallettua syvän viillon olkansa ja hartiansa väliin. Tuo vielä työnsi miekkaa syvemmälle jänteiden väliin, pahentaen haavaa ja pakottaen Vildarin ottamaan askeleita taaksepäin. Äänettömänä, mutta kivuissaan Vildar sai Ajan miekalla hankalalla huitaisulla isketyksi miekan pois ihostaan ja pideltyä miesten välillä pientä etäisyyttä. Viilto oli paha, mutta hän on pelastunut pahemmastakin. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa hoitaa sitä, kun hänellä olisi vielä neljä muuta vastustajaa hoidettavanaan ennen kuin he löytäisivät takaisin yhteen. Mies päätti jälleen kerran ottaa Ajan miekan voimaa avukseen, ja magiaa kutsuessaan tuttu tunne voimasta virtasi Vildarin lävitse. Valkoisen välähdyksen saattelemana Vildar katosi ja niin katosivat myös hänen ympärillään leijailleet lehdet. Jälleen kerran hän kuuli miekan sisällä olevien lohikäärmeiden sielujen raivoisat huudot mielensä sisällä. Seuraavan välähdyksen saattelemana Vildar ilmestyi takaisin paikkaan, jossa oli ollut vain joitain sekunteja aiemmin. Hänen haavansa oli poissa ja vastustajansa seisoi takanaan. Pieni, viekas virne kohosi Vildarin huulille tuon kääntyessä nuorukaista kohden. “Za’in – Na’in – Ti’m – Z’n – A’m”, Vildar hoitaisi tämän sankarinalun myöhemmin - pelkkä sokeuttaminen, tuon ympäröiminen pimeydellä pitäisi tämän poissa jaloista vähän. Vildar perääntyi ja ponnisti ylös puolittain kaatuneen puunrungon päälle, lähtien juoksemaan runkoa ylös ja tiputtautui pian viereiselle, tyhjän näköiselle aukeanosalle.
Aleo tuhahti kuullessaan Llianjinin huudon - tai käskyltä se enemmänkin kuulosti. Sen sijaan, että hän olisi suoranaisesti suojellut Iochimia, mies heilautti kättään muutaman loitsuriimun saattelemana, ja työnsi loitsullaan nuorukaisen kauemmas kaatuvista puunrungoista. Hän astui muutaman askeleen taaemmas, lähemmäs metsänreunaa ja puiden luomaa suojaa, kohottaen kilven ympärilleen väistääkseen viimeisetkin sirpaleet. Atlashaltia ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta siitä, miten luonnottoman tasaisesti kaatuvat puunrungot jakoivat aukion. Mutta miksi, sitä haltia ei osannut päätellä. Hänen katseensa osui kuitenkin nopeasti laskeutuvan pölyn keskellä Llianjiniin, joka näytti ottaneen suurimman osan puunkappaleista, kivistä ja räjähdyksestä päälleen. Päätään pudistaen Aleo vilkaisi vielä ympärilleen arvioiden vähäisiä vaihtoehtojaan.
“Typerys!” Aleo murahti lopulta ääneen, eikä välittänyt kuuliko Llianjin häntä vai ei. Atlashaltia kiirehti vetämään Llianjinia jaloilleen ja kauemmas metsänreunaan. “Ketään ei hyödytä, jos lisäkseni ainut edes etäisesti magiasta jotain tietävä on kuollut”, tuo jatkoi ja veti tuskin jaloilleen kavunneen haltiamiehen perässään metsänreunaan ja valtavan puunrungon taakse. Se tarjosi hieman turhankin hyvän näköalan Lalfariin ja aukiolle laskeutuvaan Vildariin.
Vildar kohottautui jaloilleen, kohotti Ajan miekan vierelleen ja antoi katseensa vaeltaa aukion laidalta laidalle. Hän oli melkein varma nähneensä aukeanosalle jääneen muitakin puunrunkojen jakaessa tilan neljään aukeaan. Epäilys osuikin oikeaan miehen nähdessä tyttärensä varovaisesti kävelevän vastaan. Vildar tarkkaili Lalfarin asua, tämän koko olemusta ja käsissä olevia tikareita. Hän tunnisti kyseiset tikarit ja kenelle ne alunperin kuului. Vildarille ei myöskään ollut kovin vaikea päätellä Lalfarin vajonneen kauas helposta elämästään. “Menetit etulyöntiasemasi… yllätyksen”, Vildar totesi kylmästi, lähes arvioivana Lalfaria päästä varpaisiin mittaillen.
“Miksi? Miksi teet tämän? Mitä sinulle on käynyt? Miksi et palannut kotiin, vaikka olit kaiken aikaa elossa?” Lalfar kyseli epätoivoisena, ääni täynnä vihaa ja pettymystä. Vildar laski aseensa ja katseli tytärtään vakavana.
“Se koti, se elämä, ei koskaan kuulunut meille. Se oli annettu ja sopivan tilaisuuden tullen poisotettu. Olet varmasti jo huomannut yhteiskunnan epäreiluuden. Voit pelastaa henkilön, kaupungin tai koko maailman, mutta et saa siitä mitään arvostusta. Se ‘kiitos’, mikä minulle annettiin muutti minut tällaiseksi. Niin kauan kuin on valtaa pitäviä, on myöskin epäreiluutta”, Vildar selitti kohottaen samalla kalpeaa käsivarttaan, joka oli kuitenkin pikimusta ranteista sormenpäihin. “Ymmärrätkö nyt, miksi teen tämän?” Vildar jatkoi ja laski kätensä.
“Ja olet valmis uhraamaan kaiken tämänhetkisen elämän maailmasta ideasi eteen? Minut ja Firdornin myös? Sekö muka on reilua?” Lalfar korotti ääntään ja kiristi otettaan tikareistaan.
“Se… on uhraus, joka minun on tarvittaessa tehtävä. Firdorn valitsi elämänsä kirjojen parissa jo kauan sitten. Mutta sinä… sinä vaaransit elämäsi tullaksesi tänne asti pelastaaksesi maailman. Sinulla on vielä mahdollisuus muuttaa maailmaa kanssani”, Vildar totesi, kuin ehdottaen, jopa hieman varoen. Sanoista kaikui pientä epävarmuutta, mutta oli selvää, että hän ei aikonut pysähtyä ennen kuin olisi saavuttanut haluamansa.
“Olet väärässä!” Lalfar ryntäsi eteenpäin ja heitti yhden tikareistaan Vildaria kohden. Pian lensi myös toinen, jonka jälkeen Lalfar pysähtyi vähän matkan päähän isästään. Vildar kohotti Ajan miekan eteensä ja käveli myös nopeasti tytärtään kohti. Vildar väisti helposti ensimmäisen ilmassa pyörivän tikarin, joka lensi tämän posken vierestä ja toisen tämä löi ilmasta sivulle nopealla huitaisuliikkeellä Ajan miekallaan. Vildar jatkoi eteenpäin, mutta ihmetteli, miksi Lalfar oli vain pysähtynyt ja kohotti käsiään eteensä. Lalfar ei näyttänyt lausuvan maagisia riimuja. Vildarin kasvot kalpenivat hänen huomatessaan jotain pientä lentävän häntä kohti takanaan, vaikka hän oli varma, että siellä ei ollut ketään. Samainen tikari, jonka hän oli äskettäin helposti väistänyt, tulikin takaisin ja raapaisi Vildarin vasenta poskea. Tikari jatkoi vielä matkaansa, kunnes Lalfar nappasi aseen ilmasta. Vildar tiesi, että tikarit eivät olleet maagisia ja tyttärensä ei näyttänyt käyttävän magiaa. Vaikka se olikin vain nopea, ohi menevä vilahdus, Vildar ehti huomaamaan tikarin kahvaan sidotun pienen nauhan, joka hohti tullessaan takaisin Lalfarin käsiin. Vildar pysähtyi, kääntyi nopeasti taakseen ja näytti keskittyneeltä. Tarkalla, harkitulla lyönnillä tämä ei vain torjunut toista takaisin lentävää tikaria, mutta myös silppoi sen kahvaan kiinnitetyn nauhan kahtia. Tikari, jonka piti lentää takaisin Lalfarin luokse, lennähtikin syrjään ja kiinnittyi terä edellä maahan pystyyn. Vildar kääntyi takaisin nopeasti lähestyvää Lalfaria kohti. Vildar torjui tulevan tikariniskun Ajan miekan terän juuren ja väistimen väliin. Toisella kädellä hän otti Lalfarin ranteesta kiinni ja väänsi sitä niin, että tikari tippui naisen kädestä ja tämä menetti tasapainonsa.
Yksi kaatuneista suurista puunrungoista oli haljennut osittain alla olevaan lohkareeseen ja halkeamat antoivat pienen ikkunan toiselle puolelle aukeamaa. Siitä välistä Vildar näki kahden haltiamaagikon oleskelevan aukean reunalla.
“Kenties vaihdat mieltäsi nähdessäsi kuinka herkästi hajoavia henkilökohtaiset, läheiset suhteet voivat olla”, Vildar uhkasi pienellä ilkeällä virneellä. Mies nosti Lalfaria ranteesta hiukan ylöspäin ja tönäisi tämän kokonaan kauemmaksi maahan. Vildar laittoi vapaan kätensä taskuun ja otti sen pian esille paljastaen sormissaan viisi erinäköistä sormusta, jotka hän oli eri hetkinä elämänsä aikana kerännyt itselleen. Yksi sormus voimisti loitsuja, toinen lähetti niitä nopeammin, kolmas lisäsi salamoita, neljäs ohjasi loitsut elollisiin kohteisiin ja viimeinen tasapainotti loitsuja. Vildar kohotti kätensä haltioiden suuntaan: “Ci’e – Na’ir – Ti’m – Olm – A’m!”. Kipinöiden saattelemana Vildarin käsiin muodostui valtava sähkön peittämä tulipallo. Miehen hopeanharmaat silmät tummuivat hetkellisesti, kunnes tulipallo lennähti matkaansa. Tasapainottava sormus varmisti valtaisan liekkipyörteen pysyvän kasassa ja loitsua nopeuttava sormus sai sen kulkemaan samaa vauhtia kuin pienempi tulipallo kulkisi. Pyörivä liekkimeri osui valtaisaan, aukeamaa jakavaan puunrunkoon hajottaen sen pirskaleiksi. Vain hiukan pienempänä kuin sähköllä kasaan kiedottu pyörivä tulikasa jatkoi vielä matkaansa suoraan kohti maagikoita.
Aleo oli vetänyt Llianjinin paremmin puunrungon taa, mutta piti tiukasti silmällä Lalfaria ja Vildaria. Tämä näytti viimein taistelun lomassa Lalfarin aseista riisuttuaan huomaavan Llianjinin ja Aleon. Ja seuraavassa hetkessä heitä kohden lensikin valtava tulipyörre. Ensimmäistä kertaa taistelun aikana Aleolta pari sydämenlyöntiä jäi väliin, kun tämä tajusi heitä kohden tulevan tuhon - tästä, edes puolittaisesta iskusta he - ja mikä tärkeintä, hän itse ei selviäisi ilman suojaa. Atlashaltia puristi sormensa nyrkkiin ja ojensi kättään, ja yhtä kiiltävistä sormuksistaan kohti heitä pyörivää tulipalloa.
“S’av – Z’n – Go’n – Olm – A’m”, ja kun viimeinenkin riimu tippui Aleon huulilta, vaihtoi tulipyörre suuntaa kulkien kohti Vildaria lähes yhtä tasaista vauhtia kuin mitä se oli hetki sitten kulkenut maagikoita kohden. “Tule, täytyy siirtyä kauemmas!” Aleo huikkasi Llianjinille uudemman kerran ja kiirehti kiskomaan tätä jälleen jaloilleen. Heidän pitäisi löytää Iochim ja Ezram, sillä erikseen tällä seurueella ei olisi mitään mahdollisuutta voittaa tätä taistelua - jos edes yhdessäkään. Eikä Atlashaltioiden suurlähettiläällä vieläkään ollut aikomustakaan kuolla tänne.
Vildar ei voinut uskoa silmiään. Maagikot eivät vain torjuneet sitä, vaan kykenivät lähettämään loitsun takaisin. Sähköinen tulipallo oli ehtinyt menettämään jo hiukan nopeuttaan, kenties tuhovoimaakin, mutta Vildar ei uskonut pystyvänsä torjumaan sitä suojaloitsulla. Vildar vilkaisi nopeasti vieressään maassa polvillaan olevaa Lalfaria, joka vain tuijotti vastaantulevaa tulipalloa ja välillä jonnekin muualle. Miksi tämä ei vain juossut karkuun jo? Vildar käänsi katseensa takaisin tulipalloon ja kohotti sormusten täytteisen kätensä sitä kohti. Hänellä oli vain pintapuoleinen käsitys sormusten vaikutuksista, mutta Vildar luotti niiden auttavan tässä hetkessä. Sen totuuden näkisi nyt. Pieni huolestunut katse muuttui takaisin itsevarmaan virneeseen, kun Vildar lausui uuden kilpiloitsun: “S’av – Go’n – A’m.” Seinämäinen, leveä kilpi muodostui Vildarin eteen. Kilpi ulottui suojaamaan myös vierellä olevaa Lalfaria. Vastaan tullut tulipallo tömähti voimalla juuri ilmestyneeseen kilpeen. Törmäyksestä syntynyt paine työnsi maata Vildarin ja Lalfarin jalkojen alta ja ilma ympärillä kuumeni. Vildar näki käsivartensa tumman rajan hiipivän lähemmäs olkavartta tämän yrittäessä pitää kilpeä yllä. Hän oli jokseenkin yllättynyt sormusten, tai ainakin jonkun niistä, auttavan näinkin hyvin puolustavia loitsuja varten. Maapohjan liikkumisen takia tämä kuitenkin menetti tasapainonsa ja samalla suojaloitsu lakkasi. Tulisen kuuma ilma lennätti molemmat muutaman metrin ilmassa taaksepäin. Vildar onnistui laskeutuessaan kierähtämään selältä polvilleen, mutta hän ei päässyt nousemaan pystyyn loitsusta tulleen sähkön virratessa vielä kehossaan. Kun varaus lakkasi vaikuttamasta, Vildar nousi nopeasti takaisin seisomaan. Yhdellä nopealla kädenhuitaisulla ja murahduksella mies viskasi kaikki sormissaan kipinöivät sormukset kauas syrjään ja katsoi tuhon jälkiä. Maa oli erityisen tumma siinä kohtaa, missä hän hetki sitten seisoi ja hän näki nyt selvästi aukean vastakkaisella puolella seisovat maagikot. Vildarin täytyi löytää turvaisempi paikka itselleen.
Ennen kuin hän ehti minnekään, hän tunsi syvän lävistyksen jalkaterässään. Osan tulipallon vahingosta päälleen saanut Lalfar oli kaikella voimallaan iskenyt tikarin Vildarin jalan läpi maahan ja piteli siitä kovasti kiinni. “Nyt!” Lalfar huusi jollekin Vildarin takana. Vildar kääntyi, yritti väistää tulevaa iskua, mutta ei kiinnittyneen jalkansa takia pystynyt. Vanha ihmismies juoksi kohti ja lävisti miekallaan Vildarin vyötärön nahkapanssarin ohuen kohdan läpi. Vanhan miehen ote aseestaan oli vankka, tasainen. Hän ei päässyt liikkumaan taaksepäin - ei eteenpäin, eikä voinut nousta. Olisi vaihtoehto käyttää vielä kertaalleen Ajan miekkaa aikamanipulaatioon, mutta näin kiinni muissa se voisi aiheuttaa arvaamattomia seurauksia. Sille riskille ei ollut vielä tarvetta. Hampaat irvessä Vildar veti miekkaa syvemmälle vyötäröään päästäkseen lähemmäs Ezramia. Vildar huitaisi Ajan miekallaan, jonka ihmismies väisti päästämällä irti miekastaan. Vildar potkaisi toisella jalallaan Lalfaria ranteeseen ja riuhtaisi jalkansa lävistäneen tikarin maasta irti. Ezramin miekan Vildar irroitti kahdella pitkällä vetäisyllä kehostaan irvistäen, mutta muutoin näyttämättä merkkejä vahingosta tai kivusta. Muutama kompuroiva askel siirsi häntä kauemmas tästä kaikesta. Nyt mies puristi nyt hiukan voimattomalla kädellään jälleen Ajan miekan kahvaa, pienen, jopa maaniseen virneen leviten hänen huulilleen. Mielessään tuo kuuli yhä voimakkaammin lohikäärmeiden huudot, jotka halusivat vaikuttaa Vildarin mieleen. Pienen välähdyksen saattelemana tuo katosi ja ilmestyi samantien paikkaan, jossa oli vain hetkeä aiemmin puolustautunut Aleon takaisinlähettämää loitsua vastaan. Puolustusloitsun seurauksena Vildarin oikean käden tumma väri oli hetkiä sitten levinnyt lähes olkapäihin asti, mutta nyt raja näkyi palautuneen takaisin samaan paikkaan lähelle rannetta.
Hän oli nyt yksin kaikkien keskellä. Nämä sankarit onnistuivat pitämään pintansa Vildarin taidoista ja oveluuksista huolimatta. Ennen taistelua hän ajatteli pystyvänsä päihittämään koko sakin jopa ilman Ajan miekkaa, mutta nyt hän oli senkin kanssa alakynnessä. Se kunnioittava ajatusmaailma näistä oli muuttunut jokseenkin turhauttavaksi. Mutta hän ei luovuttaisi, ei nyt - ei näin lähellä viimeistä tavoitettaan. Vildar juoksi nopeasti Ezramia kohti tuntien jälleen miekan voiman virtaavan kehossaan, ohittaen kaiken sen kivun ja säryn, jota Lalfar ja Ezram olivat ehtineet hänelle äsken aiheuttaa. Päästessään tarpeeksi lähelle hän hyppäsi ilmaan. “No’r – Ny’a – Z’n – A’m”, lausuttuaan nämä ilmassa Vildar tunsi jalkapohjassaan pientä nostavaa voimaa. Vildar ponnisti uudestaan, tällä kertaa ilmasta, ja kumosi loitsun samantien. Soturi lennähti yhä korkeammalle menettämättä ollenkaan vauhtiaan. Vildar käytti Ezramin olkapäätä hyödyksi ponnistaen siitä ylös korkeille oksille. Menettämättä tasapainoaan, hän jatkoi matkaansa sulavasti oksalta oksalle, kunnes hävisi korkealle aukion reunamiin. Räjähdyksistä huolimatta puitten jäkäläinen lehdistö oli vielä hyvin tiivis ja peitti näkymän sen sisustaan. Vildar pysähtyi ja jäi tarkkailemaan vastustajiensa liikkeitä. Oli ikävää, että hän joutuisi hoitamaan nämä likaisesti varjoista käsin. Se oli Vildarin omien periaatteiden vastaista, mutta näytti olevan tarpeellista hänen selviytymisensä ja tavoitteittensa saavuttamisen vuoksi: Riskeille ei ollut paljon enää varaa. Ajan miekka ottaisi varmasti pian hallinnan hänestä ja koko tilanteesta, mikäli Vildar hyväksikäyttäisi aseen voimia liiallisuuksiin. Ajan miekan hallitsemana hän voittaisi, mutta millä hinnalla? Hänen täytyi hoitaa nämä omilla voimillaan. Vildar odotti hetken jonkun varomattoman saapuvan sopivalle etäisyydelle. Löytäessään kohteensä, Vildar sijoitti itsensä oksan reunalle ja valmistautui ottamaan tämän hengiltä yhdellä kuolettavalla miekaniskulla.
Aika ja metsä tuntui pysähtyvän hiljaisuuteen. Vastustajansa ei näyttänyt ollenkaan tietävän tulevasta kohtalostaan. Vildar oli valmis hyppäämään. Jotain tuli kuitenkin häntä kohti. Ehtimättä väistämään, hänen vasemman käsivarteensa osui läpimenevä nuoli. Vildar ärähti hiljaa iskusta ja melkein menetti tasapainonsa oksalta. Ajan miekkakin oli vähällä tippua hänen käsistään, mutta hän onnistui yllätyksestä huolimatta pitämään siitä kiinni ainakin hetken vaihtaakseen sen toiseen käteensä. Vildar otti tukea puun rungosta ja kiersi nopeasti oksia hyväksi käyttäen rungon toisella puolelle suojaan. Vildar vilkaisi käsivarttaan ja siinä soijottavaa nuolta. Ei epäilystäkään. Hän tunnistaisi tämän nuolenkärjen pimeässäkin.
“Yhtä pelkurimainen kuin ennenkin, Lin”, Vildar tokaisi kuuluvaan ääneen tietäen piilonsa paljastuneen. Samaan aikaan aukean kulmalta, toiselta oksalta hypähti esiin haalean harmaisiin asusteihin sonnustautunut haltiamies. Tämän pitkät, poninhännälle sidotut hiekanruskeat hiukset heiluivat miehen sulavien liikkeiden mukana. Lin oli huolestuttavan vakavalla ilmeellä laskeutunut aukeata jaottavan suuren kaatuneen puunrungon päälle ja juoksi sitä pitkin kohti keskustaa. Juostessaan haltia ampui uudestaan puunrunkoon, jonka takana Vildar seisoi.
“Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt olla rehellinen… kaikessa”, Lin keskeytti ajatuksensa hetkeksi ampuessaan uuden nuolen Vildaria lähellä olevaan puunrunkoon. “Joudun selittämään asioita myöhemmin. Pitäkää noita oksia silmällä ja olkaa valmiina”, Lin sanoi komentavasti ja laskeutui muuta ryhmää lähelle päästyään alas maan tasalle. Lalfar, joka oli liittynyt muiden joukkoon etsimään isänsä piiloa, katsoi haltiaa kuin esiin paljastunutta haamua. Puolhaltian tunteet uutta tilannetta kohtaan olivat sekalaiset, mutta hän tyytyi tällä kertaa luottamaan haltian taistelevan tämän hetken heidän kanssaan.
Vildar kurkki puunrungon takaa varovaisesti sankariryhmittymää ja joukkoon mukaan tullutta haltiaa, joka vaikutti tuntevan muut ennestään. Puheista päätellen Lin oli nämäkin kerran jo pettänyt.
“Pyydät häpeilemättä heiltä anteeksi, vaikka tiedät pelkurimaisesti pettäneesi toisia jälleen? Säälittävää”, Vildar totesi kylmänä. Mies käänsi katseensa takaisin käsivarressaan olevaan nuoleen. Vildar oli tottunut saamaan nuoltenosumia itseensä eri puolille kehoa aika ajoin, joten hän ei erityisesti tuntenut kipua käsivarressaan. Soijottava nuoli oli vain tiellä. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin jälleen nuolenkärkeen, joka oli hänen oman verensä lisäksi päällystetty jollakin aineella. Myrkkyä? Vildar naurahti hiljaa itsekseen.
“Rohkea veto turvautua myrkkyihin. Sinun kuitenkin tulisi tietää, että voimakkainkin käärmejuuri saa ihoni nykyisin vain kutiamaan. Kiitos sinun, joka hylkäsit minut kymmeneksi vuodeksi koe-eläimeksi myrkyille”, Vildar tuhahti katsoen Liniä alaspäin halveksivasti. Tottuneeseen, melkein rutiininomaisen huolettomasti Vildar aikoi katkaista nuolen varren kahtia sulan puolelta ja irroittaa sitten koko nuolen käsivarrestaan. Nuolta vääntäessä kuului naksahdus… ja sitten räjähdys. Vildar työnsi kättään kauemmaksi naamastaan ja sulki silmänsä yllätyksestä. Koko varsi hajosi rikin hajun saattelemana kappaleiksi. Räjähdyksen koko oli melko pieni, mutta nuolen ollessa vielä käden sisällä, se rikkoi luita ja jänteitä. Vildar avasi silmänsä ja katsoi omaa kättään ja jäljellä olevia nuolen kappaleita. Hän pystyi hajusta päättelemään räjähdysaineena olleen tuliliuskekivi. Myrkkykerros nuolen kärjessä olikin vain hämäystä. Miten ihmeessä haltia oli onnistunut saamaan sitä ohuen varren sisälle? Joka tapauksessa Vildarin käsi oli nyt varmasti käyttökelvoton taistelussa. Vildar ei ehtisi parantamaan sitä nyt ja hän tarvitsisi molempia käsiään näin monen vastustajan kanssa. Vildar kohotti Ajan miekkaa aikeissa aika hypätä eri paikkaan ja parempaan terveydentilaan. Kuullessaan uudelleen nuolen osuvan viereiseen puuhun, hän tajusi lopulta Linin suunnitelman. Vildar laski aseensa ja kurkki viereisiä puunrunkoja ja niiden oksia joita pitkin hän oli saapunut nykyiselle oksalle. Jokaisessa niissä soijotti nuoli tai pari pään korkeudella oksalta. Hän ei pääsisi siis palaamaan ajassa taaksepäin kuolematta välittömästi.
Näkemättä muuta keinoa, Vildar hyppäsi rikkinäisen kätensä kanssa alas alemmalle oksalle ja siitä maanpinnalle. Hän pystyi onneksi oikeallakin kädellä miekkailemaan, mutta ilman toisen käden tukea, se oli rajoittavaa ja haasteellista. Vildar kohotti Ajan miekan iskuun lähimmäistä miekkailijaa vastaan, joka torjui sen. Vildar käytti puita osaksi suojanaan tämän perääntyessä hitaasti miekaniskujen saattelemana syvemmälle metsään. Miekkailun aikana hän oli lausunut parannusloitsun ja epätoivoisesti yritti iskujen välissä parantamaan velttoa kättään edes jokseenkin käyttökelpoiseksi. Myrkkyjen tapaan, mitkään salvat eikä rohdokset myöskään erityisesti toimineet Vildarin haavojen parantamiseen. Tilanne näytti hetken melko toivottomalta. Ennen pitkään vastustajansa löytäisi aukkoja Vildarin puolustuksessa ja käsi ei tällä tavalla paranisi viikossakaan. Vastustajan miekan melkein sivaltavan hänen kurkkuaan, hän huomasi kuitenkin rikkinäisen kätensä sormenpäihin tulleen tunnon takaisin. Se oli kuin ihme - ja hän tunsi jälleen, miten Ajan Miekan voima - magia, tuntui valuvan hänen kehonsa lävitse. Toinen lähelle tullut isku sai Vildarin väistämään, ja melkein kaatumaan, mutta hän sai rikkinäisellä kädellään läheisestä puusta tukea riittävästi pysyäkseen pystyssä. Mies pystyi tuntemaan kaarnan karhean pinnan ja tiukalla sormenpuristuksella sai työnnettyä itseään eteenpäin parempaan taisteluasentoon. Parantuminen ei ollut mikään ihme. Oliko Ajan miekka vaikuttanut hänen paranemiseen? Se voisi olla mahdollista, jos hän olisi antanut miekalle enemmän valtaa. Ei. Hän tunsi magian virtaavan jostain muualta. Vildar käänsi katseensa epäileväisenä kätensä alle vyöhön ja siihen ketjuvirityksellä kiinnitettyyn kristallipalloon. Se hohti ja muutkin näyttivät lopulta huomaavan sen.
“Tämän piti olla reilu taistelu!” Vildar ärähti pettyneenä Servethorille. Kristallipallon hohde vaihtui hiukan erilaiseksi ja Vildar nyt tähän keskittyneenä tunsi parantavan vaikutuksen käteensä lakanneen. Hetken aikaa oli hiljaista, kunnes silmä vastasi:
“Taistelu ei koskaan ollut reilu. Taenyathar… hän on huijari.” Vildar katsoi epäuskoisena Servethoria kunnes käänsi katseensa toiseen lohikäärmeeseen, joka seisoi tästä kaikesta kaukana. Tämäkin oli hetken hiljaa.
“Väkevä ilmaisu valheesta. Siirsin yksinkertaisesti putoavia oksia pois näkökentästäni. Toisin kuin sinä, joka vaikutit suoraan taistelijaasi”, Taenyathar totesi yhtä viileästi kuin mitä Servethor yritti häntä juuri syyttää.
“Vain merkityksettömän määrän”, Servethor yritti itsekin vakuuttaa - saaden Taenyatharin haltiahahmolta päänpudistuksen - tämä ei ollut reilu taistelu kenellekään alun väitteistä huolimatta. Vildar alkoi tajuta, että kumpaankaan lohikäärmeeseen ei voinut luottaa vaikuttamasta taisteluun, vaikka molemmat väittivät kovasti arvostavan puolueettomuutta ja luonnollisia käänteitä.
“Kenties meidän on sittenkin osallistuttava heidän taisteluun ja päättää, mitä aloitimme vuosituhansia sitten. Minun on vain tapettava sinut ennen kuin Valtiaslohikäärme löytää tänne”, Taenyathar totesi olkiaan vähän kohauttaen. Lohikäärmeen äänessä oli jotain kylmyyttä ja jotain etäistä, sellaista mitä muu seurue ei varmasti ollut kuullut aiemmin niin diplomaattisen ja omista asioistaan hiljaa pysyvän lohikäärmeen suusta.
“Sopii meille, eikö vain?” Servethor oli kysymyksellään viitannut Vildaria, joka näytti erittäin epäuskoiselta ja tyytymättömältä tapahtumien kulkuun - tämä veisi pohjan hänen suunnitelmiltaan voittaa itse nuo - hänen kunniastaan varisisi liikaakin tämän myötä. Mies kuitenkin tiesi hävinneensä tämän taistelun: Mikäli hän halusi parantaa maailmaa, hänen oli hyväksyttävä se tosiasia.
“Hyvä on. Tiedät lohikäärmeenä riskit. Hävitetään nämä esteet pois tieltämme”, Vildarin erimielinen irvistys muuttui hiukan tyytymättömäksi katseeksi. Oli vaarallista antaa Servethorin ottaa ohjat. Mikäli lohikäärme pettäisi hänet, Vildarin mieli ei palaisi takaisin. Toisaalta tämä oli Servethorillekin riski. Lohikäärme ei suoranaisesti pitelisi Ajan miekkaa käsissään, mutta hallitsisi sitä muuten. Lohikäärmeet eivät koskaan käsitelleen Ajan miekkaa syystä. Ehkä tämä kauhun tasapaino pitäisi myös hänet vielä hengissä.
Vildar sulki silmänsä ja rentoutui - pienen hetken ajan näytti siltä, että aika oli pysähtynyt aukealla. Kristallipallo hohti hetken kirkkaana, kunnes valo hävisi värisevän iiriksen mukana. Kun Vildar avasi uudelleen luomensa, hopeanharmaat silmät olivat tummuneet ja kaventuneet viirumaisiksi. Tyytymätön ilme vääntyi jälleen itsevarmaan, mutta hiukan sadistiseen hymyyn.
“Te tulette katumaan tänne tulemistanne”, Vildarin suusta kuului hänen oman äänensä lisäksi Servethorin karhean puheen.
//Kupariravun, Anlien ja Kiden vastausten jälkeen aloitetaan uusi topic
“Olen kohdannut huijareita, rikollisia, maan pettureita ja kauhua herättäviä hirviöitä. Niin monia, joita vihaan sydämeni pohjalta asti. Siitä huolimatta, kun he ovat oikeassa, he ovat oikeassa. Maailman tosiasioihin on helppo luottaa, vaikka ne tulisivatkin pahimmilta vihollisiltasi”, Vildar sanoi hitaasti sanojaan venytellen, hyvin itsevarmana edessään seisovalle nuorukaiselle. “Vai olenko väärässä? Kenties sinunkin on aika avartaa katsettasi”, hän lisäsi ja astui rauhallisesti, mutta uhkaavasti eteenpäin. Suuri puunrunko rojahti paikkaan, jossa Vildar seisoi vain sekunteja sitten rajaten taistelukenttää heidän välisekseen. Miehet olivat kaksistaan kolmionmuotoisessa areenassa, eikä kukaan pääsisi häiritsemään heidän välistä kaksintaisteluaan.
Vildar nosti miekkansa ja seurasi, kun nuori mies lähti juoksemaan häntä kohti miekka tasaisesti molemmissa käsissään. Hymyillen tyytyväisenä Vildar otti myös muutaman nopeasti etenevän askeleen ja torjui pian ensimmäisen Ion häntä kohden tekemän yrityksen. Jo alusta asti Vildar huomasi tämän nuorukaisen olevan äskeistä taistelua päättäväisempi ja itsevarmempi. Vildarin omat iskut olivat keveitä, mutta eivät ilman strategiaa. Ilman häiriötekijöitä he saivat keskittyä vapaasti toisiinsa ja nopeatempoiseen miekkatappeluun syntyi mielekäs rytmi, jota Vildar ei ollut harmikseen kokenut vuosiin. Ihmisen vielä osittain palava paita rengaspanssarin sisällä sai Vildarin kuitenkin muistamaan taistelun lomassa myös monia vanhoja vihollisiaan. Vihollisia, jotka aiheuttivat elämänsä aikana lukuisia kärsimyksiä hänelle.
Oliko hän sitten tullut varomattomaksi viimeisen lähes kuolemansa jälkeen, kun nuorukainen sai lopulta ovelalla iskulla sivallettua syvän viillon olkansa ja hartiansa väliin. Tuo vielä työnsi miekkaa syvemmälle jänteiden väliin, pahentaen haavaa ja pakottaen Vildarin ottamaan askeleita taaksepäin. Äänettömänä, mutta kivuissaan Vildar sai Ajan miekalla hankalalla huitaisulla isketyksi miekan pois ihostaan ja pideltyä miesten välillä pientä etäisyyttä. Viilto oli paha, mutta hän on pelastunut pahemmastakin. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa hoitaa sitä, kun hänellä olisi vielä neljä muuta vastustajaa hoidettavanaan ennen kuin he löytäisivät takaisin yhteen. Mies päätti jälleen kerran ottaa Ajan miekan voimaa avukseen, ja magiaa kutsuessaan tuttu tunne voimasta virtasi Vildarin lävitse. Valkoisen välähdyksen saattelemana Vildar katosi ja niin katosivat myös hänen ympärillään leijailleet lehdet. Jälleen kerran hän kuuli miekan sisällä olevien lohikäärmeiden sielujen raivoisat huudot mielensä sisällä. Seuraavan välähdyksen saattelemana Vildar ilmestyi takaisin paikkaan, jossa oli ollut vain joitain sekunteja aiemmin. Hänen haavansa oli poissa ja vastustajansa seisoi takanaan. Pieni, viekas virne kohosi Vildarin huulille tuon kääntyessä nuorukaista kohden. “Za’in – Na’in – Ti’m – Z’n – A’m”, Vildar hoitaisi tämän sankarinalun myöhemmin - pelkkä sokeuttaminen, tuon ympäröiminen pimeydellä pitäisi tämän poissa jaloista vähän. Vildar perääntyi ja ponnisti ylös puolittain kaatuneen puunrungon päälle, lähtien juoksemaan runkoa ylös ja tiputtautui pian viereiselle, tyhjän näköiselle aukeanosalle.
Aleo tuhahti kuullessaan Llianjinin huudon - tai käskyltä se enemmänkin kuulosti. Sen sijaan, että hän olisi suoranaisesti suojellut Iochimia, mies heilautti kättään muutaman loitsuriimun saattelemana, ja työnsi loitsullaan nuorukaisen kauemmas kaatuvista puunrungoista. Hän astui muutaman askeleen taaemmas, lähemmäs metsänreunaa ja puiden luomaa suojaa, kohottaen kilven ympärilleen väistääkseen viimeisetkin sirpaleet. Atlashaltia ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta siitä, miten luonnottoman tasaisesti kaatuvat puunrungot jakoivat aukion. Mutta miksi, sitä haltia ei osannut päätellä. Hänen katseensa osui kuitenkin nopeasti laskeutuvan pölyn keskellä Llianjiniin, joka näytti ottaneen suurimman osan puunkappaleista, kivistä ja räjähdyksestä päälleen. Päätään pudistaen Aleo vilkaisi vielä ympärilleen arvioiden vähäisiä vaihtoehtojaan.
“Typerys!” Aleo murahti lopulta ääneen, eikä välittänyt kuuliko Llianjin häntä vai ei. Atlashaltia kiirehti vetämään Llianjinia jaloilleen ja kauemmas metsänreunaan. “Ketään ei hyödytä, jos lisäkseni ainut edes etäisesti magiasta jotain tietävä on kuollut”, tuo jatkoi ja veti tuskin jaloilleen kavunneen haltiamiehen perässään metsänreunaan ja valtavan puunrungon taakse. Se tarjosi hieman turhankin hyvän näköalan Lalfariin ja aukiolle laskeutuvaan Vildariin.
Vildar kohottautui jaloilleen, kohotti Ajan miekan vierelleen ja antoi katseensa vaeltaa aukion laidalta laidalle. Hän oli melkein varma nähneensä aukeanosalle jääneen muitakin puunrunkojen jakaessa tilan neljään aukeaan. Epäilys osuikin oikeaan miehen nähdessä tyttärensä varovaisesti kävelevän vastaan. Vildar tarkkaili Lalfarin asua, tämän koko olemusta ja käsissä olevia tikareita. Hän tunnisti kyseiset tikarit ja kenelle ne alunperin kuului. Vildarille ei myöskään ollut kovin vaikea päätellä Lalfarin vajonneen kauas helposta elämästään. “Menetit etulyöntiasemasi… yllätyksen”, Vildar totesi kylmästi, lähes arvioivana Lalfaria päästä varpaisiin mittaillen.
“Miksi? Miksi teet tämän? Mitä sinulle on käynyt? Miksi et palannut kotiin, vaikka olit kaiken aikaa elossa?” Lalfar kyseli epätoivoisena, ääni täynnä vihaa ja pettymystä. Vildar laski aseensa ja katseli tytärtään vakavana.
“Se koti, se elämä, ei koskaan kuulunut meille. Se oli annettu ja sopivan tilaisuuden tullen poisotettu. Olet varmasti jo huomannut yhteiskunnan epäreiluuden. Voit pelastaa henkilön, kaupungin tai koko maailman, mutta et saa siitä mitään arvostusta. Se ‘kiitos’, mikä minulle annettiin muutti minut tällaiseksi. Niin kauan kuin on valtaa pitäviä, on myöskin epäreiluutta”, Vildar selitti kohottaen samalla kalpeaa käsivarttaan, joka oli kuitenkin pikimusta ranteista sormenpäihin. “Ymmärrätkö nyt, miksi teen tämän?” Vildar jatkoi ja laski kätensä.
“Ja olet valmis uhraamaan kaiken tämänhetkisen elämän maailmasta ideasi eteen? Minut ja Firdornin myös? Sekö muka on reilua?” Lalfar korotti ääntään ja kiristi otettaan tikareistaan.
“Se… on uhraus, joka minun on tarvittaessa tehtävä. Firdorn valitsi elämänsä kirjojen parissa jo kauan sitten. Mutta sinä… sinä vaaransit elämäsi tullaksesi tänne asti pelastaaksesi maailman. Sinulla on vielä mahdollisuus muuttaa maailmaa kanssani”, Vildar totesi, kuin ehdottaen, jopa hieman varoen. Sanoista kaikui pientä epävarmuutta, mutta oli selvää, että hän ei aikonut pysähtyä ennen kuin olisi saavuttanut haluamansa.
“Olet väärässä!” Lalfar ryntäsi eteenpäin ja heitti yhden tikareistaan Vildaria kohden. Pian lensi myös toinen, jonka jälkeen Lalfar pysähtyi vähän matkan päähän isästään. Vildar kohotti Ajan miekan eteensä ja käveli myös nopeasti tytärtään kohti. Vildar väisti helposti ensimmäisen ilmassa pyörivän tikarin, joka lensi tämän posken vierestä ja toisen tämä löi ilmasta sivulle nopealla huitaisuliikkeellä Ajan miekallaan. Vildar jatkoi eteenpäin, mutta ihmetteli, miksi Lalfar oli vain pysähtynyt ja kohotti käsiään eteensä. Lalfar ei näyttänyt lausuvan maagisia riimuja. Vildarin kasvot kalpenivat hänen huomatessaan jotain pientä lentävän häntä kohti takanaan, vaikka hän oli varma, että siellä ei ollut ketään. Samainen tikari, jonka hän oli äskettäin helposti väistänyt, tulikin takaisin ja raapaisi Vildarin vasenta poskea. Tikari jatkoi vielä matkaansa, kunnes Lalfar nappasi aseen ilmasta. Vildar tiesi, että tikarit eivät olleet maagisia ja tyttärensä ei näyttänyt käyttävän magiaa. Vaikka se olikin vain nopea, ohi menevä vilahdus, Vildar ehti huomaamaan tikarin kahvaan sidotun pienen nauhan, joka hohti tullessaan takaisin Lalfarin käsiin. Vildar pysähtyi, kääntyi nopeasti taakseen ja näytti keskittyneeltä. Tarkalla, harkitulla lyönnillä tämä ei vain torjunut toista takaisin lentävää tikaria, mutta myös silppoi sen kahvaan kiinnitetyn nauhan kahtia. Tikari, jonka piti lentää takaisin Lalfarin luokse, lennähtikin syrjään ja kiinnittyi terä edellä maahan pystyyn. Vildar kääntyi takaisin nopeasti lähestyvää Lalfaria kohti. Vildar torjui tulevan tikariniskun Ajan miekan terän juuren ja väistimen väliin. Toisella kädellä hän otti Lalfarin ranteesta kiinni ja väänsi sitä niin, että tikari tippui naisen kädestä ja tämä menetti tasapainonsa.
Yksi kaatuneista suurista puunrungoista oli haljennut osittain alla olevaan lohkareeseen ja halkeamat antoivat pienen ikkunan toiselle puolelle aukeamaa. Siitä välistä Vildar näki kahden haltiamaagikon oleskelevan aukean reunalla.
“Kenties vaihdat mieltäsi nähdessäsi kuinka herkästi hajoavia henkilökohtaiset, läheiset suhteet voivat olla”, Vildar uhkasi pienellä ilkeällä virneellä. Mies nosti Lalfaria ranteesta hiukan ylöspäin ja tönäisi tämän kokonaan kauemmaksi maahan. Vildar laittoi vapaan kätensä taskuun ja otti sen pian esille paljastaen sormissaan viisi erinäköistä sormusta, jotka hän oli eri hetkinä elämänsä aikana kerännyt itselleen. Yksi sormus voimisti loitsuja, toinen lähetti niitä nopeammin, kolmas lisäsi salamoita, neljäs ohjasi loitsut elollisiin kohteisiin ja viimeinen tasapainotti loitsuja. Vildar kohotti kätensä haltioiden suuntaan: “Ci’e – Na’ir – Ti’m – Olm – A’m!”. Kipinöiden saattelemana Vildarin käsiin muodostui valtava sähkön peittämä tulipallo. Miehen hopeanharmaat silmät tummuivat hetkellisesti, kunnes tulipallo lennähti matkaansa. Tasapainottava sormus varmisti valtaisan liekkipyörteen pysyvän kasassa ja loitsua nopeuttava sormus sai sen kulkemaan samaa vauhtia kuin pienempi tulipallo kulkisi. Pyörivä liekkimeri osui valtaisaan, aukeamaa jakavaan puunrunkoon hajottaen sen pirskaleiksi. Vain hiukan pienempänä kuin sähköllä kasaan kiedottu pyörivä tulikasa jatkoi vielä matkaansa suoraan kohti maagikoita.
Aleo oli vetänyt Llianjinin paremmin puunrungon taa, mutta piti tiukasti silmällä Lalfaria ja Vildaria. Tämä näytti viimein taistelun lomassa Lalfarin aseista riisuttuaan huomaavan Llianjinin ja Aleon. Ja seuraavassa hetkessä heitä kohden lensikin valtava tulipyörre. Ensimmäistä kertaa taistelun aikana Aleolta pari sydämenlyöntiä jäi väliin, kun tämä tajusi heitä kohden tulevan tuhon - tästä, edes puolittaisesta iskusta he - ja mikä tärkeintä, hän itse ei selviäisi ilman suojaa. Atlashaltia puristi sormensa nyrkkiin ja ojensi kättään, ja yhtä kiiltävistä sormuksistaan kohti heitä pyörivää tulipalloa.
“S’av – Z’n – Go’n – Olm – A’m”, ja kun viimeinenkin riimu tippui Aleon huulilta, vaihtoi tulipyörre suuntaa kulkien kohti Vildaria lähes yhtä tasaista vauhtia kuin mitä se oli hetki sitten kulkenut maagikoita kohden. “Tule, täytyy siirtyä kauemmas!” Aleo huikkasi Llianjinille uudemman kerran ja kiirehti kiskomaan tätä jälleen jaloilleen. Heidän pitäisi löytää Iochim ja Ezram, sillä erikseen tällä seurueella ei olisi mitään mahdollisuutta voittaa tätä taistelua - jos edes yhdessäkään. Eikä Atlashaltioiden suurlähettiläällä vieläkään ollut aikomustakaan kuolla tänne.
Vildar ei voinut uskoa silmiään. Maagikot eivät vain torjuneet sitä, vaan kykenivät lähettämään loitsun takaisin. Sähköinen tulipallo oli ehtinyt menettämään jo hiukan nopeuttaan, kenties tuhovoimaakin, mutta Vildar ei uskonut pystyvänsä torjumaan sitä suojaloitsulla. Vildar vilkaisi nopeasti vieressään maassa polvillaan olevaa Lalfaria, joka vain tuijotti vastaantulevaa tulipalloa ja välillä jonnekin muualle. Miksi tämä ei vain juossut karkuun jo? Vildar käänsi katseensa takaisin tulipalloon ja kohotti sormusten täytteisen kätensä sitä kohti. Hänellä oli vain pintapuoleinen käsitys sormusten vaikutuksista, mutta Vildar luotti niiden auttavan tässä hetkessä. Sen totuuden näkisi nyt. Pieni huolestunut katse muuttui takaisin itsevarmaan virneeseen, kun Vildar lausui uuden kilpiloitsun: “S’av – Go’n – A’m.” Seinämäinen, leveä kilpi muodostui Vildarin eteen. Kilpi ulottui suojaamaan myös vierellä olevaa Lalfaria. Vastaan tullut tulipallo tömähti voimalla juuri ilmestyneeseen kilpeen. Törmäyksestä syntynyt paine työnsi maata Vildarin ja Lalfarin jalkojen alta ja ilma ympärillä kuumeni. Vildar näki käsivartensa tumman rajan hiipivän lähemmäs olkavartta tämän yrittäessä pitää kilpeä yllä. Hän oli jokseenkin yllättynyt sormusten, tai ainakin jonkun niistä, auttavan näinkin hyvin puolustavia loitsuja varten. Maapohjan liikkumisen takia tämä kuitenkin menetti tasapainonsa ja samalla suojaloitsu lakkasi. Tulisen kuuma ilma lennätti molemmat muutaman metrin ilmassa taaksepäin. Vildar onnistui laskeutuessaan kierähtämään selältä polvilleen, mutta hän ei päässyt nousemaan pystyyn loitsusta tulleen sähkön virratessa vielä kehossaan. Kun varaus lakkasi vaikuttamasta, Vildar nousi nopeasti takaisin seisomaan. Yhdellä nopealla kädenhuitaisulla ja murahduksella mies viskasi kaikki sormissaan kipinöivät sormukset kauas syrjään ja katsoi tuhon jälkiä. Maa oli erityisen tumma siinä kohtaa, missä hän hetki sitten seisoi ja hän näki nyt selvästi aukean vastakkaisella puolella seisovat maagikot. Vildarin täytyi löytää turvaisempi paikka itselleen.
Ennen kuin hän ehti minnekään, hän tunsi syvän lävistyksen jalkaterässään. Osan tulipallon vahingosta päälleen saanut Lalfar oli kaikella voimallaan iskenyt tikarin Vildarin jalan läpi maahan ja piteli siitä kovasti kiinni. “Nyt!” Lalfar huusi jollekin Vildarin takana. Vildar kääntyi, yritti väistää tulevaa iskua, mutta ei kiinnittyneen jalkansa takia pystynyt. Vanha ihmismies juoksi kohti ja lävisti miekallaan Vildarin vyötärön nahkapanssarin ohuen kohdan läpi. Vanhan miehen ote aseestaan oli vankka, tasainen. Hän ei päässyt liikkumaan taaksepäin - ei eteenpäin, eikä voinut nousta. Olisi vaihtoehto käyttää vielä kertaalleen Ajan miekkaa aikamanipulaatioon, mutta näin kiinni muissa se voisi aiheuttaa arvaamattomia seurauksia. Sille riskille ei ollut vielä tarvetta. Hampaat irvessä Vildar veti miekkaa syvemmälle vyötäröään päästäkseen lähemmäs Ezramia. Vildar huitaisi Ajan miekallaan, jonka ihmismies väisti päästämällä irti miekastaan. Vildar potkaisi toisella jalallaan Lalfaria ranteeseen ja riuhtaisi jalkansa lävistäneen tikarin maasta irti. Ezramin miekan Vildar irroitti kahdella pitkällä vetäisyllä kehostaan irvistäen, mutta muutoin näyttämättä merkkejä vahingosta tai kivusta. Muutama kompuroiva askel siirsi häntä kauemmas tästä kaikesta. Nyt mies puristi nyt hiukan voimattomalla kädellään jälleen Ajan miekan kahvaa, pienen, jopa maaniseen virneen leviten hänen huulilleen. Mielessään tuo kuuli yhä voimakkaammin lohikäärmeiden huudot, jotka halusivat vaikuttaa Vildarin mieleen. Pienen välähdyksen saattelemana tuo katosi ja ilmestyi samantien paikkaan, jossa oli vain hetkeä aiemmin puolustautunut Aleon takaisinlähettämää loitsua vastaan. Puolustusloitsun seurauksena Vildarin oikean käden tumma väri oli hetkiä sitten levinnyt lähes olkapäihin asti, mutta nyt raja näkyi palautuneen takaisin samaan paikkaan lähelle rannetta.
Hän oli nyt yksin kaikkien keskellä. Nämä sankarit onnistuivat pitämään pintansa Vildarin taidoista ja oveluuksista huolimatta. Ennen taistelua hän ajatteli pystyvänsä päihittämään koko sakin jopa ilman Ajan miekkaa, mutta nyt hän oli senkin kanssa alakynnessä. Se kunnioittava ajatusmaailma näistä oli muuttunut jokseenkin turhauttavaksi. Mutta hän ei luovuttaisi, ei nyt - ei näin lähellä viimeistä tavoitettaan. Vildar juoksi nopeasti Ezramia kohti tuntien jälleen miekan voiman virtaavan kehossaan, ohittaen kaiken sen kivun ja säryn, jota Lalfar ja Ezram olivat ehtineet hänelle äsken aiheuttaa. Päästessään tarpeeksi lähelle hän hyppäsi ilmaan. “No’r – Ny’a – Z’n – A’m”, lausuttuaan nämä ilmassa Vildar tunsi jalkapohjassaan pientä nostavaa voimaa. Vildar ponnisti uudestaan, tällä kertaa ilmasta, ja kumosi loitsun samantien. Soturi lennähti yhä korkeammalle menettämättä ollenkaan vauhtiaan. Vildar käytti Ezramin olkapäätä hyödyksi ponnistaen siitä ylös korkeille oksille. Menettämättä tasapainoaan, hän jatkoi matkaansa sulavasti oksalta oksalle, kunnes hävisi korkealle aukion reunamiin. Räjähdyksistä huolimatta puitten jäkäläinen lehdistö oli vielä hyvin tiivis ja peitti näkymän sen sisustaan. Vildar pysähtyi ja jäi tarkkailemaan vastustajiensa liikkeitä. Oli ikävää, että hän joutuisi hoitamaan nämä likaisesti varjoista käsin. Se oli Vildarin omien periaatteiden vastaista, mutta näytti olevan tarpeellista hänen selviytymisensä ja tavoitteittensa saavuttamisen vuoksi: Riskeille ei ollut paljon enää varaa. Ajan miekka ottaisi varmasti pian hallinnan hänestä ja koko tilanteesta, mikäli Vildar hyväksikäyttäisi aseen voimia liiallisuuksiin. Ajan miekan hallitsemana hän voittaisi, mutta millä hinnalla? Hänen täytyi hoitaa nämä omilla voimillaan. Vildar odotti hetken jonkun varomattoman saapuvan sopivalle etäisyydelle. Löytäessään kohteensä, Vildar sijoitti itsensä oksan reunalle ja valmistautui ottamaan tämän hengiltä yhdellä kuolettavalla miekaniskulla.
Aika ja metsä tuntui pysähtyvän hiljaisuuteen. Vastustajansa ei näyttänyt ollenkaan tietävän tulevasta kohtalostaan. Vildar oli valmis hyppäämään. Jotain tuli kuitenkin häntä kohti. Ehtimättä väistämään, hänen vasemman käsivarteensa osui läpimenevä nuoli. Vildar ärähti hiljaa iskusta ja melkein menetti tasapainonsa oksalta. Ajan miekkakin oli vähällä tippua hänen käsistään, mutta hän onnistui yllätyksestä huolimatta pitämään siitä kiinni ainakin hetken vaihtaakseen sen toiseen käteensä. Vildar otti tukea puun rungosta ja kiersi nopeasti oksia hyväksi käyttäen rungon toisella puolelle suojaan. Vildar vilkaisi käsivarttaan ja siinä soijottavaa nuolta. Ei epäilystäkään. Hän tunnistaisi tämän nuolenkärjen pimeässäkin.
“Yhtä pelkurimainen kuin ennenkin, Lin”, Vildar tokaisi kuuluvaan ääneen tietäen piilonsa paljastuneen. Samaan aikaan aukean kulmalta, toiselta oksalta hypähti esiin haalean harmaisiin asusteihin sonnustautunut haltiamies. Tämän pitkät, poninhännälle sidotut hiekanruskeat hiukset heiluivat miehen sulavien liikkeiden mukana. Lin oli huolestuttavan vakavalla ilmeellä laskeutunut aukeata jaottavan suuren kaatuneen puunrungon päälle ja juoksi sitä pitkin kohti keskustaa. Juostessaan haltia ampui uudestaan puunrunkoon, jonka takana Vildar seisoi.
“Olen pahoillani. Minun olisi pitänyt olla rehellinen… kaikessa”, Lin keskeytti ajatuksensa hetkeksi ampuessaan uuden nuolen Vildaria lähellä olevaan puunrunkoon. “Joudun selittämään asioita myöhemmin. Pitäkää noita oksia silmällä ja olkaa valmiina”, Lin sanoi komentavasti ja laskeutui muuta ryhmää lähelle päästyään alas maan tasalle. Lalfar, joka oli liittynyt muiden joukkoon etsimään isänsä piiloa, katsoi haltiaa kuin esiin paljastunutta haamua. Puolhaltian tunteet uutta tilannetta kohtaan olivat sekalaiset, mutta hän tyytyi tällä kertaa luottamaan haltian taistelevan tämän hetken heidän kanssaan.
Vildar kurkki puunrungon takaa varovaisesti sankariryhmittymää ja joukkoon mukaan tullutta haltiaa, joka vaikutti tuntevan muut ennestään. Puheista päätellen Lin oli nämäkin kerran jo pettänyt.
“Pyydät häpeilemättä heiltä anteeksi, vaikka tiedät pelkurimaisesti pettäneesi toisia jälleen? Säälittävää”, Vildar totesi kylmänä. Mies käänsi katseensa takaisin käsivarressaan olevaan nuoleen. Vildar oli tottunut saamaan nuoltenosumia itseensä eri puolille kehoa aika ajoin, joten hän ei erityisesti tuntenut kipua käsivarressaan. Soijottava nuoli oli vain tiellä. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin jälleen nuolenkärkeen, joka oli hänen oman verensä lisäksi päällystetty jollakin aineella. Myrkkyä? Vildar naurahti hiljaa itsekseen.
“Rohkea veto turvautua myrkkyihin. Sinun kuitenkin tulisi tietää, että voimakkainkin käärmejuuri saa ihoni nykyisin vain kutiamaan. Kiitos sinun, joka hylkäsit minut kymmeneksi vuodeksi koe-eläimeksi myrkyille”, Vildar tuhahti katsoen Liniä alaspäin halveksivasti. Tottuneeseen, melkein rutiininomaisen huolettomasti Vildar aikoi katkaista nuolen varren kahtia sulan puolelta ja irroittaa sitten koko nuolen käsivarrestaan. Nuolta vääntäessä kuului naksahdus… ja sitten räjähdys. Vildar työnsi kättään kauemmaksi naamastaan ja sulki silmänsä yllätyksestä. Koko varsi hajosi rikin hajun saattelemana kappaleiksi. Räjähdyksen koko oli melko pieni, mutta nuolen ollessa vielä käden sisällä, se rikkoi luita ja jänteitä. Vildar avasi silmänsä ja katsoi omaa kättään ja jäljellä olevia nuolen kappaleita. Hän pystyi hajusta päättelemään räjähdysaineena olleen tuliliuskekivi. Myrkkykerros nuolen kärjessä olikin vain hämäystä. Miten ihmeessä haltia oli onnistunut saamaan sitä ohuen varren sisälle? Joka tapauksessa Vildarin käsi oli nyt varmasti käyttökelvoton taistelussa. Vildar ei ehtisi parantamaan sitä nyt ja hän tarvitsisi molempia käsiään näin monen vastustajan kanssa. Vildar kohotti Ajan miekkaa aikeissa aika hypätä eri paikkaan ja parempaan terveydentilaan. Kuullessaan uudelleen nuolen osuvan viereiseen puuhun, hän tajusi lopulta Linin suunnitelman. Vildar laski aseensa ja kurkki viereisiä puunrunkoja ja niiden oksia joita pitkin hän oli saapunut nykyiselle oksalle. Jokaisessa niissä soijotti nuoli tai pari pään korkeudella oksalta. Hän ei pääsisi siis palaamaan ajassa taaksepäin kuolematta välittömästi.
Näkemättä muuta keinoa, Vildar hyppäsi rikkinäisen kätensä kanssa alas alemmalle oksalle ja siitä maanpinnalle. Hän pystyi onneksi oikeallakin kädellä miekkailemaan, mutta ilman toisen käden tukea, se oli rajoittavaa ja haasteellista. Vildar kohotti Ajan miekan iskuun lähimmäistä miekkailijaa vastaan, joka torjui sen. Vildar käytti puita osaksi suojanaan tämän perääntyessä hitaasti miekaniskujen saattelemana syvemmälle metsään. Miekkailun aikana hän oli lausunut parannusloitsun ja epätoivoisesti yritti iskujen välissä parantamaan velttoa kättään edes jokseenkin käyttökelpoiseksi. Myrkkyjen tapaan, mitkään salvat eikä rohdokset myöskään erityisesti toimineet Vildarin haavojen parantamiseen. Tilanne näytti hetken melko toivottomalta. Ennen pitkään vastustajansa löytäisi aukkoja Vildarin puolustuksessa ja käsi ei tällä tavalla paranisi viikossakaan. Vastustajan miekan melkein sivaltavan hänen kurkkuaan, hän huomasi kuitenkin rikkinäisen kätensä sormenpäihin tulleen tunnon takaisin. Se oli kuin ihme - ja hän tunsi jälleen, miten Ajan Miekan voima - magia, tuntui valuvan hänen kehonsa lävitse. Toinen lähelle tullut isku sai Vildarin väistämään, ja melkein kaatumaan, mutta hän sai rikkinäisellä kädellään läheisestä puusta tukea riittävästi pysyäkseen pystyssä. Mies pystyi tuntemaan kaarnan karhean pinnan ja tiukalla sormenpuristuksella sai työnnettyä itseään eteenpäin parempaan taisteluasentoon. Parantuminen ei ollut mikään ihme. Oliko Ajan miekka vaikuttanut hänen paranemiseen? Se voisi olla mahdollista, jos hän olisi antanut miekalle enemmän valtaa. Ei. Hän tunsi magian virtaavan jostain muualta. Vildar käänsi katseensa epäileväisenä kätensä alle vyöhön ja siihen ketjuvirityksellä kiinnitettyyn kristallipalloon. Se hohti ja muutkin näyttivät lopulta huomaavan sen.
“Tämän piti olla reilu taistelu!” Vildar ärähti pettyneenä Servethorille. Kristallipallon hohde vaihtui hiukan erilaiseksi ja Vildar nyt tähän keskittyneenä tunsi parantavan vaikutuksen käteensä lakanneen. Hetken aikaa oli hiljaista, kunnes silmä vastasi:
“Taistelu ei koskaan ollut reilu. Taenyathar… hän on huijari.” Vildar katsoi epäuskoisena Servethoria kunnes käänsi katseensa toiseen lohikäärmeeseen, joka seisoi tästä kaikesta kaukana. Tämäkin oli hetken hiljaa.
“Väkevä ilmaisu valheesta. Siirsin yksinkertaisesti putoavia oksia pois näkökentästäni. Toisin kuin sinä, joka vaikutit suoraan taistelijaasi”, Taenyathar totesi yhtä viileästi kuin mitä Servethor yritti häntä juuri syyttää.
“Vain merkityksettömän määrän”, Servethor yritti itsekin vakuuttaa - saaden Taenyatharin haltiahahmolta päänpudistuksen - tämä ei ollut reilu taistelu kenellekään alun väitteistä huolimatta. Vildar alkoi tajuta, että kumpaankaan lohikäärmeeseen ei voinut luottaa vaikuttamasta taisteluun, vaikka molemmat väittivät kovasti arvostavan puolueettomuutta ja luonnollisia käänteitä.
“Kenties meidän on sittenkin osallistuttava heidän taisteluun ja päättää, mitä aloitimme vuosituhansia sitten. Minun on vain tapettava sinut ennen kuin Valtiaslohikäärme löytää tänne”, Taenyathar totesi olkiaan vähän kohauttaen. Lohikäärmeen äänessä oli jotain kylmyyttä ja jotain etäistä, sellaista mitä muu seurue ei varmasti ollut kuullut aiemmin niin diplomaattisen ja omista asioistaan hiljaa pysyvän lohikäärmeen suusta.
“Sopii meille, eikö vain?” Servethor oli kysymyksellään viitannut Vildaria, joka näytti erittäin epäuskoiselta ja tyytymättömältä tapahtumien kulkuun - tämä veisi pohjan hänen suunnitelmiltaan voittaa itse nuo - hänen kunniastaan varisisi liikaakin tämän myötä. Mies kuitenkin tiesi hävinneensä tämän taistelun: Mikäli hän halusi parantaa maailmaa, hänen oli hyväksyttävä se tosiasia.
“Hyvä on. Tiedät lohikäärmeenä riskit. Hävitetään nämä esteet pois tieltämme”, Vildarin erimielinen irvistys muuttui hiukan tyytymättömäksi katseeksi. Oli vaarallista antaa Servethorin ottaa ohjat. Mikäli lohikäärme pettäisi hänet, Vildarin mieli ei palaisi takaisin. Toisaalta tämä oli Servethorillekin riski. Lohikäärme ei suoranaisesti pitelisi Ajan miekkaa käsissään, mutta hallitsisi sitä muuten. Lohikäärmeet eivät koskaan käsitelleen Ajan miekkaa syystä. Ehkä tämä kauhun tasapaino pitäisi myös hänet vielä hengissä.
Vildar sulki silmänsä ja rentoutui - pienen hetken ajan näytti siltä, että aika oli pysähtynyt aukealla. Kristallipallo hohti hetken kirkkaana, kunnes valo hävisi värisevän iiriksen mukana. Kun Vildar avasi uudelleen luomensa, hopeanharmaat silmät olivat tummuneet ja kaventuneet viirumaisiksi. Tyytymätön ilme vääntyi jälleen itsevarmaan, mutta hiukan sadistiseen hymyyn.
“Te tulette katumaan tänne tulemistanne”, Vildarin suusta kuului hänen oman äänensä lisäksi Servethorin karhean puheen.
//Kupariravun, Anlien ja Kiden vastausten jälkeen aloitetaan uusi topic