//Kide ja Nana, olkaa hyvät. Sijoittuu kuluneeseen talveen//
Kellarikerroksen matalia ikkunoita vasten tuiskunnut lumi nieli osan siitä vähästä valosta, joka talvipäivänä pääsi harmaiden pilvien takaa läpi. Lisähaittana olivat koivunlehden kokoiset lumihiutaleet, jotka olivat saapuneet taivaalta sakeana pyrynä jo aamusta alkaen. Mutta Crasburin työhuone oli valaistu ja lämmin, katosta roikkuvien kynttilälyhtyjen ja pienessä tulisijassa roihuavan tulen ansiosta. Tänään tosin Metiksen parantajamestarin tislausvälineistö ei porissut liemenosien kiehuessa sen sisällä, eikä työpöytä ollut erilaisen jauhettujen kasvien peitossa. Tällaisena hiljaisena päivänä, jolloin maailman ylle oli vedetty pehmeä peitto lumen mukana, oli paikallaan syventyä pieniin askareisiin.
Ikkunoiden ääressä istuessaan Crasbur Cofft oli uppoutuneena suureen, hänen rintakehänsä levyiseen kirjaan joka oli asetettu hellävaroen puiselle lukutelineelle. Hän oli selannut ja kirjannut siitä ylös muistiinpanoja pienempään kirjaseen edessään. Ne olivat pohjatyötä muutamalle kokeelle, joita hän aikoi työstää myöhemmin, mutta samaan aikaan hänen ajatuksensa olivat puuhastelleen sivulla toisenkin ajatuksen kanssa.
Sinä aikana, jona Naenija oli ollut hänen apunaan, Crasbur oli todistanut pelkkää ammattitaitoa ja ahkeruutta tämän puolelta. Naenija ei kysellyt tai valittanut, päinvastoin tuo tuntui aidosti nauttivan ylimääräisistä töistä joita pääsi tekemään Crasburin vierellä. Oli toki selkeää, että haltiaparantaja oli kaukana kotoaan, ja täällä hän saattoi puurtaa tuttujen askareiden parissa, mikä varmasti lievitti koti-ikävää.
Mutta kaikki ei ollut aivan näin yksiselitteistä. Crasbur oli toki opettanut tiettyjä asioita Naenijalle, ja tämä otti myös uuden tiedon innokkaasti vastaan. Mutta samaan aikaan parantajamestari ei nähnyt mitään olennaista puutetta naisen tiedoissa. Mitä vielä, hänkin oli oppinut tiettyjä uusia tapoja käsitellä haavoja ja työstää rohdoksia, joita Metiksen kirjastokaan ei osannut selitää kuten Naenija teki. Crasburin näkökulmasta mikään ei ollut estämässä Naneijaa toimimasta parantajana kuten tämä oli ilmeisesti tähänkin asti Phoebessa tehnytkin. Samoin haltianaisen olisi pitänyt tiedoillaan läpäistä helposti edessä odottava loppukoe, jonka jälkeen tämän osaaminen olisi varmistettu. Mutta esiin nousi kysymys, miksi Naenija oli edes tehnyt koko pitkän ja vaivalloisen matkan Metikseen? Mitä oli odottanut saavansa täältä, mitä nainen ei jo hallinnut tai kyennyt oppimaan omalla uteliaisuudellaan?
Kuten parantajan kuului, oli Crasbur pistänyt merkille pienimmät oireet ja kehitellyt diagnoosiaan jatkuvan tarkkailun kautta. Ja hiljalleen hän oli pannut merkille, mitä Naenijaa tuntui hidastavan. Hän muisti edelleen sen pienen haavan, jonka Nafi-lisko oli näykkäissyt hänen sormeensa, ja jota Naenija ei anteeksipyynnöistään huolimatta ollut parantanut. Ja sama käytös oli toistunut myöhemminkin. Ensilumen paikkeilla yksi koulun oppilaista oli kaatunut pahasti koulun portaissa, ja hänet oli tuotu parantajamestarin luo murtuneen ranteen ja kipeiden ruhjeiden kanssa. Naenija oli ilman käskyjäkin osannut rauhoitella oppilasta rohkaisevin sanoin, varmistanut että käsi pysyi turvallisessa asennossa, ja tunnistanut suurten luiden olevan ehjiä pelkästään rannetta tunnustelemalla. Mutta kun Crasbur oli tuonut harsositeen ja kovetenesteen rannetuen valmistamista varten, ei Naenija kuitenkaan ollut parantanut ranteen sisäistä verenvuotoa hitustakaan, vaan selvästi odotti Crasburin ehtivän paikalle, auttaen sitten ruhjeiden puhdistamisessa ja ranteen lastoituksessa. Jokin oli selvästi vialla, ja hiljalleen Crasbur oli kehitellyt arvausta mikä se voisi olla.
Laskien sulkakynänsä takaisin pulloon Crasbur nojautui tuolillaan, ja antoi katseensa vaeltaa lumenpeittämään taivaanrantaan. Taaempaa hän kuuli tuolin narahtelua, sekä silloin tällöin pienten siipien läpsähtelyä. Mikäli parantajamestari kykeni auttamaan Naenijaa, oli hänen oltava varma epäilyksistään. Mutta se ei ollut helppoa, tämä kun ei ollut kehon haava eikä sairaus. Henkiset arvet olivat paljon vaikeampia lääkitä, ja usein myös paljon kipeämpiä. Vaan Crasburin velvollisuus oli auttaa, parhaan kykynsä mukaan, kuten parantajan kuului.
Työntäen tuoliaan hieman taaksepäin mies nousi seisomaan, venytellen rannettaan ja hartiaansa hetken aikaa ennen kuin vilkaisi Naenijaa kohti.
"Naenija, en muista kysyneeni aiemmin toiminnastasi Phoebessa. Rehtori Tanetin mukaan olet toiminut parantajan kaupungissa, ja olen huomannut esimerkillistä ammattitaitoa toiminnassasi tähän asti. Koitko tarvitsevasi lisätietoa asiakkaidesi suhteen? Näkemäni perusteella uskoisin sinun pärjäävän kyllä suuremmankin kaupungin potilastarpeiden kohdalla."
Parantumisen ensimmäinen askel
-
- Rakuza
- Posts: 652
- Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm
Re: Parantumisen ensimmäinen askel
Talvi oli tuonut mukanaan niin pimeyden kuin loisteliaan valonkin. Täällä, syrjäisessä Metiksessä, valo oli vielä paremmin nähtävissä kuin kaupunkien sotkuisilla kaduilla, tummien rakennusten keskellä. Vaikka aurinko tervehti heitä vain muutaman tunnin, sen ajan koko Metistä ympäröivä seutu kylpi valossa; neitsyet hanget hohtivat timanttiverhon lailla voimistaen auringon valon moninkertaiseksi. Kovat, kirkkaat pakkaspäivät olivat sekä armottomia että kesäpäiviäkin kirkkaampia. Sokaisevaa kauneutta tasapainotti aamun ja illan pimeät tunnit, joina kynttilöitä kului monin verroin kesään verraten.
Tänään oli harmaata ja sateista. Pakkasta ei ollut paljoa, mutta se tarkoitti sitäkin sakeampaa lumipyryä ja koko päivän jatkuvaa harmautta. Tänään oli siis oivallinen päivä keskittyä yrtteihin ja rohdiksiin. Kynttilän valossa, lämpimissä villavaatteissa ja takkatulen loimussa oli niin mukavaa, että hetkittäin Nana unohti istuvansa vanhan kotinsa sijasta herra Crasburin työhuoneessa.
Myös Nafi oli kotiutunut näiden kuukausien aikana hyvin, etenkin Craburin kammioon, jossa Nana oli viettänyt lukemattomia tunteja, kun ei ollut muiden oppilaiden kanssa opiskelemassa. Nykyään lisko saattoi hyppelehtiä yhtä lailla Crasburin tekemisiä tutkien kuin Nanankin pöydän ääressä, mutta vaikka lisko tarkasteli opettajan toimia läheltäkin, ei se ollut vielä koskaan kiivennyt nypläämään Crasburin vaatteita kynsillään tai antanut miehen koskea itseensä. Lisko ja mies näyttivät elävän hyvässä yhteisymmärryksessä molempien rajoista. Ja se helpotti Nanaa, joka sai keskittyä täysin omaan työhönsä huolehtimatta sivusilmällä miten hänen neli- ja kaksijalkaisilla ystävillään meni.
Nana oli toista päivää uppoutuneena ikivanhaan kirjaan, joka oli jo niin hauras, että sivujen kääntäminen kävi työstä. Hänen onnekseen, Crasburin suosittelemana, hän oli saanut lainata kirjan kirjastosta suljetulta osastolta, johon harvoin oppilailla oli mitään asiaa. Saadakseen kirjan käyttöönsä Nana oli luvannut aloittaa samalla sen kopioimisen, sillä jokusen vuoden päästä teos ei enää kestäisi käsittelyä, mutta sen sanoma olisi saatava talteen ennen sitä.
Muuntummien waicutus eli wärihien merkitys. Osiensa erisdyxen hawainot ia walamistuxen waihtoehtot. Wain corkeimmillen parandhajille. Kirjan nimi jo kertoi sen lukemisen hitaudesta; kaikki oli vanhalla Ceresin kielellä. Siltikään Nana ei ollut saada katsettaan irti kirjasta, niin mielenkiintoinen se oli. Crasburin mukaan se oli yksi harvoista kirjoista, jotka olivat tutkineet niin pitkälle värierojen vaikutusta. Tulokset olivat edelleen kiistelyn aihe, mutta sitä suuremmalla syyllä Nana halusi itse lukea tätä kirjaa ja kenties vielä tehdä omia kokeita. Jos hän vielä joskus pääsisi takaisin omaan puutarhaansa.
Crasburin ajatukset olivat yllättäen myös Phoebessa. Nanan suoristautuessa ja nykiessä shaaliaan tiukemmin harteilleen kuin yllättävää kylmyyttä vastaan, Nafi oli jo pyrähtänyt takan edestä hänen olkapäälleen. Liskon itseensä tulesta imemä lämpö tunkeutui nopeasti jopa villakankaiden läpi Nanan iholle neljänä lohdullisena pisteenä.
"Mmm, se on totta", Nana totesi, mitä Tanetin kertomaan tuli. Hän kääntyi katsomaan Crasburia lähes surullisena. "Te olette viisas mies ja tiedän, että näette enemmän kuin pelkän pinnan asioista. Silti olette olleet mitä ystävällisin ja ymmärtäväisin minua kohtaan. Toivottavasti olen saanut osoitettua kiitollisuuteni syvyyden, mikäli sille ei enää tulisi lisää tilaisuuksia." Haltia hymyili vanhalle opettajalle edelleen surua katseessaan. Sitten hänen tummat silmänsä vakavoituivat.
"Uskotteko te kirouksiin, herra Crasbur?" He olivat tottuneet sinuttelemaan jo pitkän aikaa, mutta vakava aihe tuntui vaativan vakavampaa titteliä.
Tänään oli harmaata ja sateista. Pakkasta ei ollut paljoa, mutta se tarkoitti sitäkin sakeampaa lumipyryä ja koko päivän jatkuvaa harmautta. Tänään oli siis oivallinen päivä keskittyä yrtteihin ja rohdiksiin. Kynttilän valossa, lämpimissä villavaatteissa ja takkatulen loimussa oli niin mukavaa, että hetkittäin Nana unohti istuvansa vanhan kotinsa sijasta herra Crasburin työhuoneessa.
Myös Nafi oli kotiutunut näiden kuukausien aikana hyvin, etenkin Craburin kammioon, jossa Nana oli viettänyt lukemattomia tunteja, kun ei ollut muiden oppilaiden kanssa opiskelemassa. Nykyään lisko saattoi hyppelehtiä yhtä lailla Crasburin tekemisiä tutkien kuin Nanankin pöydän ääressä, mutta vaikka lisko tarkasteli opettajan toimia läheltäkin, ei se ollut vielä koskaan kiivennyt nypläämään Crasburin vaatteita kynsillään tai antanut miehen koskea itseensä. Lisko ja mies näyttivät elävän hyvässä yhteisymmärryksessä molempien rajoista. Ja se helpotti Nanaa, joka sai keskittyä täysin omaan työhönsä huolehtimatta sivusilmällä miten hänen neli- ja kaksijalkaisilla ystävillään meni.
Nana oli toista päivää uppoutuneena ikivanhaan kirjaan, joka oli jo niin hauras, että sivujen kääntäminen kävi työstä. Hänen onnekseen, Crasburin suosittelemana, hän oli saanut lainata kirjan kirjastosta suljetulta osastolta, johon harvoin oppilailla oli mitään asiaa. Saadakseen kirjan käyttöönsä Nana oli luvannut aloittaa samalla sen kopioimisen, sillä jokusen vuoden päästä teos ei enää kestäisi käsittelyä, mutta sen sanoma olisi saatava talteen ennen sitä.
Muuntummien waicutus eli wärihien merkitys. Osiensa erisdyxen hawainot ia walamistuxen waihtoehtot. Wain corkeimmillen parandhajille. Kirjan nimi jo kertoi sen lukemisen hitaudesta; kaikki oli vanhalla Ceresin kielellä. Siltikään Nana ei ollut saada katsettaan irti kirjasta, niin mielenkiintoinen se oli. Crasburin mukaan se oli yksi harvoista kirjoista, jotka olivat tutkineet niin pitkälle värierojen vaikutusta. Tulokset olivat edelleen kiistelyn aihe, mutta sitä suuremmalla syyllä Nana halusi itse lukea tätä kirjaa ja kenties vielä tehdä omia kokeita. Jos hän vielä joskus pääsisi takaisin omaan puutarhaansa.
Crasburin ajatukset olivat yllättäen myös Phoebessa. Nanan suoristautuessa ja nykiessä shaaliaan tiukemmin harteilleen kuin yllättävää kylmyyttä vastaan, Nafi oli jo pyrähtänyt takan edestä hänen olkapäälleen. Liskon itseensä tulesta imemä lämpö tunkeutui nopeasti jopa villakankaiden läpi Nanan iholle neljänä lohdullisena pisteenä.
"Mmm, se on totta", Nana totesi, mitä Tanetin kertomaan tuli. Hän kääntyi katsomaan Crasburia lähes surullisena. "Te olette viisas mies ja tiedän, että näette enemmän kuin pelkän pinnan asioista. Silti olette olleet mitä ystävällisin ja ymmärtäväisin minua kohtaan. Toivottavasti olen saanut osoitettua kiitollisuuteni syvyyden, mikäli sille ei enää tulisi lisää tilaisuuksia." Haltia hymyili vanhalle opettajalle edelleen surua katseessaan. Sitten hänen tummat silmänsä vakavoituivat.
"Uskotteko te kirouksiin, herra Crasbur?" He olivat tottuneet sinuttelemaan jo pitkän aikaa, mutta vakava aihe tuntui vaativan vakavampaa titteliä.
-
- Rakuza
- Posts: 652
- Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm
Re: Parantumisen ensimmäinen askel
Kysymys ei olisi vaatinut kehuja osakseen, joten Crasbur otti ne vastaan tyynesti nyökäten. Enemmänkin haltia tuntui vakuuttelevan itselleen, miten ystävällisesti häntä oltiin kohdeltu parantajamestarin puolelta. Valaakseen uskoa itseensä, jolloin sanoja oli helpompi lausua ääneen.
Crasbur ei vastannut heti Naenijan kysymykseen, vaan seisoi mietteliäässä hiljaisuudessa. Pienet kultaiset pisteet hyppelivät kun tuli heijastui miehen silmissä, kunnes hän siirsi katseensa sivummalle.
"Olen useasti törmännyt sellaisiin, tai ainakin siihen mistä monet ovat syyttäneet kirouksia. Kuinka monet ovatkaan matkanneet tänne, rukoillen apua, ja kuvanneet sitten kärsivänsä haavojen tai sairauksien sijaan jostain paljon vakavammasta."
Crasbur tarttui tummaan, rautaiseen metallipiikkiin ja upottaen sen hehkuvien hiilien joukkoon möyhensi lisää tilaa. Hänen liikkeensä saivat aavemaiset siniset liekit tanssimaan edestakaisin.
"Jotkut ovat vannoneet että heidän onnensa on yllättäen kääntynyt, ja ainoa syy heidän kokemiinsa kohtalon kolhuihin on jonkun pahantahtoisen henkilön langettama synkkä loitsu. Toiset taas ovat täysissä hengen ja ruumiin voimissa vannoneet saaneensa jonkun läheisen kirouksen osakseen, ja tuntevansa kuinka se pian pakottaa heidät sairaana hautaan asti. Ja jotkut, aidosti sairaat, ovat pelänneet että pian parannuttuaan heidän yllään oleva paha toisi taudin vain uudestaan takaisin. Jos kaunaiset voisivat aiheuttaa vaivoja ja vitsauksia pelkästään toivomalla pahaa toiselle, ei tässä maailmassa olisi terveyttä kenelläkään."
Siirtäen metallisauvan sivuun Crasbur lisäsi muutaman uuden puuhalon tuleen, ja yhdessä henkäyksessä ne roihahtivat kirkkaisiin keltaisiin liekkeihin. Suoristautuen parantajamestari pyöritteli toisen kätensä sormilla parantajan amulettiaan, jatkaen:
"Vastauksena kysymykseen, olen monta kertaa kuullut kirouksista, ja myös lukenut niistä. Useaan otteeseen syy on ollut paljon ymmärrettävämpi, vaikka toki yhtä vakava."
Crasbur kääntyi katsomaan Naenijaa, ja jälleen parantajamestarin katseessa ei ollut epäluuloa tai alenkatsetta. Ainoastaan tyyntä harkintaa kun hän lisäsi:
"Mutta se ei tarkoita, että hylkäisin mahdollisuuden niiden olemassaoloon."
Tuoli narahti kun Crasbur siirsi sen pöytänsä äärestä tulisijan vierelle, hieman kulmittain Naenijaa kohti. Asettuen suoraselkäisesti istumaan Crasbur lämmitteli käsiään tulisijaa kohti, mutta hänen huomionsa oli kokonaan haltianaisessa.
"Olen vakaassa uskossa, että vaiva kuin vaiva on mahdollista tutkia sekä ymmärtää. Ja ymmärrys opastaa etsijänsä tuon vaivan lähteelle, jonka vierellä usein kasvavat myös sen parannuskeinot. Siksi, Naenija hyvä, kysynkin vuorostani; onko jotain, mistä koet kärsiväsi, ja kykenenkö auttamaan sinua?
Crasbur pyrki pitämään kasvonsa ja ilmapiirin mahdollisimman vastaanottavisena. Toki parantaja ei voinut tehdä mitään, ennen kuin potilas kykeni pukemaan sanoiksi mitä sisimmässään koki. Mutta tässä tapauksessa ensimmäinen osa lääkkeestä, varmasti vaikeasti nieltävä osa, olisi että Naneija kykenisi selittämään mieltään varjostavat huolet tai pelot.
Crasbur ei vastannut heti Naenijan kysymykseen, vaan seisoi mietteliäässä hiljaisuudessa. Pienet kultaiset pisteet hyppelivät kun tuli heijastui miehen silmissä, kunnes hän siirsi katseensa sivummalle.
"Olen useasti törmännyt sellaisiin, tai ainakin siihen mistä monet ovat syyttäneet kirouksia. Kuinka monet ovatkaan matkanneet tänne, rukoillen apua, ja kuvanneet sitten kärsivänsä haavojen tai sairauksien sijaan jostain paljon vakavammasta."
Crasbur tarttui tummaan, rautaiseen metallipiikkiin ja upottaen sen hehkuvien hiilien joukkoon möyhensi lisää tilaa. Hänen liikkeensä saivat aavemaiset siniset liekit tanssimaan edestakaisin.
"Jotkut ovat vannoneet että heidän onnensa on yllättäen kääntynyt, ja ainoa syy heidän kokemiinsa kohtalon kolhuihin on jonkun pahantahtoisen henkilön langettama synkkä loitsu. Toiset taas ovat täysissä hengen ja ruumiin voimissa vannoneet saaneensa jonkun läheisen kirouksen osakseen, ja tuntevansa kuinka se pian pakottaa heidät sairaana hautaan asti. Ja jotkut, aidosti sairaat, ovat pelänneet että pian parannuttuaan heidän yllään oleva paha toisi taudin vain uudestaan takaisin. Jos kaunaiset voisivat aiheuttaa vaivoja ja vitsauksia pelkästään toivomalla pahaa toiselle, ei tässä maailmassa olisi terveyttä kenelläkään."
Siirtäen metallisauvan sivuun Crasbur lisäsi muutaman uuden puuhalon tuleen, ja yhdessä henkäyksessä ne roihahtivat kirkkaisiin keltaisiin liekkeihin. Suoristautuen parantajamestari pyöritteli toisen kätensä sormilla parantajan amulettiaan, jatkaen:
"Vastauksena kysymykseen, olen monta kertaa kuullut kirouksista, ja myös lukenut niistä. Useaan otteeseen syy on ollut paljon ymmärrettävämpi, vaikka toki yhtä vakava."
Crasbur kääntyi katsomaan Naenijaa, ja jälleen parantajamestarin katseessa ei ollut epäluuloa tai alenkatsetta. Ainoastaan tyyntä harkintaa kun hän lisäsi:
"Mutta se ei tarkoita, että hylkäisin mahdollisuuden niiden olemassaoloon."
Tuoli narahti kun Crasbur siirsi sen pöytänsä äärestä tulisijan vierelle, hieman kulmittain Naenijaa kohti. Asettuen suoraselkäisesti istumaan Crasbur lämmitteli käsiään tulisijaa kohti, mutta hänen huomionsa oli kokonaan haltianaisessa.
"Olen vakaassa uskossa, että vaiva kuin vaiva on mahdollista tutkia sekä ymmärtää. Ja ymmärrys opastaa etsijänsä tuon vaivan lähteelle, jonka vierellä usein kasvavat myös sen parannuskeinot. Siksi, Naenija hyvä, kysynkin vuorostani; onko jotain, mistä koet kärsiväsi, ja kykenenkö auttamaan sinua?
Crasbur pyrki pitämään kasvonsa ja ilmapiirin mahdollisimman vastaanottavisena. Toki parantaja ei voinut tehdä mitään, ennen kuin potilas kykeni pukemaan sanoiksi mitä sisimmässään koki. Mutta tässä tapauksessa ensimmäinen osa lääkkeestä, varmasti vaikeasti nieltävä osa, olisi että Naneija kykenisi selittämään mieltään varjostavat huolet tai pelot.
Re: Parantumisen ensimmäinen askel
Naenija seurasi parantajamestarin rauhallisia liikkeitä ja punnitsi miehen pohdintoja. Kuten haltia oli ajatellutkin, Crasbur ei ollut mies, joka antaisi epäluulojen, muiden puheiden tai tunteiden tulla ajatustensa tielle. Hän oli opettaja, joka tutki uutta objektiivisesti ja vailla ennakkoluuloja. Hän antoi kaikkien vaihtoehtojen olla avoimia, kunnes toisin todistettiin. Crasburista olisi itse asiassa tullut hyvä tuomari, Nana huomasi ajattelevansa, kun hänen opettajansa istuutui ryhdikkäästi jopa takan edessä, suunnitelmanaan vain lämmitellä.
Nafi kallisteli päätään kuin itsekin kaksijalkaisten keskustelua seuraten. Se oli huomannut ilmapiirin vakavoituvan ja pysytteli valppaana. Kuin olisi ollut isäntä talossa, lisko halusi olla valmiina kaikkeen.
Nana antoi katseensa eksyä hetkeksi tuleen, mutta nyökkäili hiljaa Crasburin sanoille. Parantajamestari oli jälleen oikeassa, ja Nana tunsi hetkellisesti itsensä hupsuksi. Hänhän itse oli aina ajatellut aivan samoin kuin Crasbur, toki kohteena olivat olleet hänen potilaansa. Jokaiselle vaivalle oli löydettävissä syy, jos vain tiesi mistä etsiä. Mutta kun kyse oli haltiasta itsestään, oli Nanan vaikea pystyä tarkastelemaan asioita ilman tunteita. Surkeaa, hän ajatteli itsekseen. Heikkoa ja säälittävää, ettei hän itse osannut tutkia kohdetta, jonka tunsi parhaiten - itseään. Mutta vielä säälittävämpää oli se, jos ei itse kykenemättömänä osannut hakea apua paremmiltaan. Nana siirsi katseensa takaisin Crasburiin, jonka kasvoista puolet loistivat elävän oranssihtavina roihuavan tulen kajossa ja toinen puoli peittyi heittelehteviin varjoihin. Elämän tekemät uurteet näkyivät opettajan kasvoilla terävinä. Ne kertoivat siitä tiedon määrästä, mitä miehellä oli ollut aikaa kerätä, eikä Crasbur vaikuttanut hukanneen siitä hetkeäkään. Nanan edessä istui Metiksen kirjaston parantajien osaston veroinen tiedonlähde, jota ei edes tarvinnut kahlata läpi sivu, kappale ja kirja kirjallaan. Kaikki tieto oli saatavissa pyytämällä, paljon jopa aivan muiden osastojen tietoa. Kunhan vain sitä uskalsi esittää toiveensa.
Nana nosti varovasti kätensä pois tutkimansa kirjan viereltä, jossa oli sitä pitänyt suojelevasti. Hän veti tiukemmin shaalia ympärilleen ja asettui istumaan paremmin herra Crasburia päin. Nafin hän houkutteli syliinsä paijattavaksi sekä ennen kaikkea turvaksi. Hän huokaisi syvään.
"Luulen menettäneeni oikeuden parantavaan voimaani." Puhuessaan haltia yritti löytää mitä tahansa tunteina Crasburin aina niin tyyniltä kasvoilta. Mikä olisi se hetki, kun hänet leimattaisiin järkensä menettäneeksi? Nana ajatteli Crasburista paljon korkeammin kuin niin kapeakatseisena, mutta se ei vienyt hänen pelkojaan pois. Mitä hän tekisi ilman Metistä?
"Minun sukuni voimia on aina pidetty lahjana. Se ei ole vain opeteltua vaan synnynnäistä voimakasta taipumusta. Niin voimakasta, ettei sitä ole voinut olla usealla yhtä aikaa. Minä menetin äitini syntyessäni, samoin kuin isoäitini menetti omansa ja sitä on jatkunut vuosisatoja. Jo se on saanut jotkut uskomaan kiroukseen."
Nana katseli välillä Crasburia, välillä tulta ja toisinaan haki voimaa Nafista puhuessaan. Kun hän nyt kerran oli päättänyt aloittaa, hän päätti aloittaa alusta, jotta Crasbur voisi tehdä päätelmänsä paremmin. Oikeastaan hänestä tuntui hyvältä päästä jakamaan näitä ajatuksia jonkun kanssa, johon hän uskoi voivansa ainakin jollain tapaa luottaa. Ainakin hän halusi luottaa Crasburin neutraaliuteen.
"Nyt luulen, että minun tekoni ovat rikkoneet tuon lahjan. En ole enää sen arvoinen." Nanan sanat meinasivat takertua hänen kurkkuunsa, mutta hän puski pelkojensa yli ja jatkoi Crasburia avoimesti silmiin katsoen: "Enkä tiedä voiko kukaan auttaa minua sellaisessa. Ei tehtyä saa tekemättömäksi." Haltian sanat hiipuivat lähes olemattomiin viimeisten sanojen kohdalla. Ja niin minä valitsisin uudestaan, hän ajatteli tuomiten itsensä yhä uudestaan.
Nafi kallisteli päätään kuin itsekin kaksijalkaisten keskustelua seuraten. Se oli huomannut ilmapiirin vakavoituvan ja pysytteli valppaana. Kuin olisi ollut isäntä talossa, lisko halusi olla valmiina kaikkeen.
Nana antoi katseensa eksyä hetkeksi tuleen, mutta nyökkäili hiljaa Crasburin sanoille. Parantajamestari oli jälleen oikeassa, ja Nana tunsi hetkellisesti itsensä hupsuksi. Hänhän itse oli aina ajatellut aivan samoin kuin Crasbur, toki kohteena olivat olleet hänen potilaansa. Jokaiselle vaivalle oli löydettävissä syy, jos vain tiesi mistä etsiä. Mutta kun kyse oli haltiasta itsestään, oli Nanan vaikea pystyä tarkastelemaan asioita ilman tunteita. Surkeaa, hän ajatteli itsekseen. Heikkoa ja säälittävää, ettei hän itse osannut tutkia kohdetta, jonka tunsi parhaiten - itseään. Mutta vielä säälittävämpää oli se, jos ei itse kykenemättömänä osannut hakea apua paremmiltaan. Nana siirsi katseensa takaisin Crasburiin, jonka kasvoista puolet loistivat elävän oranssihtavina roihuavan tulen kajossa ja toinen puoli peittyi heittelehteviin varjoihin. Elämän tekemät uurteet näkyivät opettajan kasvoilla terävinä. Ne kertoivat siitä tiedon määrästä, mitä miehellä oli ollut aikaa kerätä, eikä Crasbur vaikuttanut hukanneen siitä hetkeäkään. Nanan edessä istui Metiksen kirjaston parantajien osaston veroinen tiedonlähde, jota ei edes tarvinnut kahlata läpi sivu, kappale ja kirja kirjallaan. Kaikki tieto oli saatavissa pyytämällä, paljon jopa aivan muiden osastojen tietoa. Kunhan vain sitä uskalsi esittää toiveensa.
Nana nosti varovasti kätensä pois tutkimansa kirjan viereltä, jossa oli sitä pitänyt suojelevasti. Hän veti tiukemmin shaalia ympärilleen ja asettui istumaan paremmin herra Crasburia päin. Nafin hän houkutteli syliinsä paijattavaksi sekä ennen kaikkea turvaksi. Hän huokaisi syvään.
"Luulen menettäneeni oikeuden parantavaan voimaani." Puhuessaan haltia yritti löytää mitä tahansa tunteina Crasburin aina niin tyyniltä kasvoilta. Mikä olisi se hetki, kun hänet leimattaisiin järkensä menettäneeksi? Nana ajatteli Crasburista paljon korkeammin kuin niin kapeakatseisena, mutta se ei vienyt hänen pelkojaan pois. Mitä hän tekisi ilman Metistä?
"Minun sukuni voimia on aina pidetty lahjana. Se ei ole vain opeteltua vaan synnynnäistä voimakasta taipumusta. Niin voimakasta, ettei sitä ole voinut olla usealla yhtä aikaa. Minä menetin äitini syntyessäni, samoin kuin isoäitini menetti omansa ja sitä on jatkunut vuosisatoja. Jo se on saanut jotkut uskomaan kiroukseen."
Nana katseli välillä Crasburia, välillä tulta ja toisinaan haki voimaa Nafista puhuessaan. Kun hän nyt kerran oli päättänyt aloittaa, hän päätti aloittaa alusta, jotta Crasbur voisi tehdä päätelmänsä paremmin. Oikeastaan hänestä tuntui hyvältä päästä jakamaan näitä ajatuksia jonkun kanssa, johon hän uskoi voivansa ainakin jollain tapaa luottaa. Ainakin hän halusi luottaa Crasburin neutraaliuteen.
"Nyt luulen, että minun tekoni ovat rikkoneet tuon lahjan. En ole enää sen arvoinen." Nanan sanat meinasivat takertua hänen kurkkuunsa, mutta hän puski pelkojensa yli ja jatkoi Crasburia avoimesti silmiin katsoen: "Enkä tiedä voiko kukaan auttaa minua sellaisessa. Ei tehtyä saa tekemättömäksi." Haltian sanat hiipuivat lähes olemattomiin viimeisten sanojen kohdalla. Ja niin minä valitsisin uudestaan, hän ajatteli tuomiten itsensä yhä uudestaan.
-
- Rakuza
- Posts: 652
- Joined: Mon Sep 04, 2017 8:30 pm
Re: Parantumisen ensimmäinen askel
Ilme parantajamestarin kasvoilla ei muuttuneet, mutta hänen suora ryhtinsä kumartui eteenpäin. Uteliaisuudesta tai mielenkiinnosta, kenties molemmista, samalla kun Crasbur rohkaisi toisella kädellään Naenijaa jatkamaan. Hän kuitenkin pani merkille haltianaisen sanavalinnan. "Arvoinen..." Se antoi ymmärtää, että Naenijan näkökulmasta joku, tai jokin, hänen sijastaan päätti sellaisen mahdin omaamisesta. Crasburin silmissä parantajan mahti oli sama kuin mikä tahansa muu synnynnäinen ominaisuus; sattumanvaraisesti yksilölle siunaantunut, mutta vain työlla ja ahkeruudella se saavutti täyden potentiaalinsa.
Naenija jatkoi, ja hiljalleen kuva alkoi selkeytymään. Oman taustansa takia Crasbur unohti välillä, että maagisiin kykyihin liittyi edelleen runsaasti epämääräisiä ja mystisiä uskomuksia eri kansojen keskuudessa. Mikäli haltianaisen suvussa oltiin havaittu tämän kuvaamia menetyksiä useampia, oli ymmärrettävää että myös Naenija olisi omaksunut ajatuksen että parantajan kyvyt olisivat peritty oikeus. Oikeus, jonka taustalla painoivat muiden suvun jäsenten perintö. Crasburin kulmat rypistyivät osaanottavasti. Taustalla saattoi vaikuttaa jokin suvussa kulkeva piirre, joka voisi olla huolenaiheena mikäli Naenijalle siunaantuisi joskus jälkikasvua.
"...Otan osaa puolestanne. Joku voisi sanoa sukusi antaneen vaadittavan vastalahjan kyvyistään, mutta minusta kukaan ei ole oikeutettu vaatimaan moista hintaa, edes hyvän asian takia."
Napauttaen sormensa mietteliäästi yhteen Crasbur arvioi tätä sielun haavaa, jonka Naenija nyt oli kyennyt paljastamaan, ja kuinka hän voisi tutkia sitä tarkemmin mahdollisimman hellävaroen. Kuten kömpelö sormi, niin myös varomaton kysymys voisi ajaa potilaan kauemmas.
"Näetkö että elämäsi olisi poikennut siitä, mitä sukusi haluaisi sinun tekevän ja saavuttavan? Joskus virheemme valkenevat vasta, kun huomaamme olevamme niiden keskellä, ja kykenemme vain ihmettelemään miten emme ole huomanneet niitä aiemmin," Crasbur lausui tasaisesti, pitäen silmällä Naenijan kehonkieltä. Silmät saattoivat peitellä sielun säpsähdystä, mutta jokin aina paljasti sen. "En tietenkään voi puhua kuin tietäisin tai ymmärtäisin sukusi kaikkia tapoja, mutta kaiken kuulemani, ja näkemäni, perusteella en usko että kukaan voi ainakaan syyttää sinua lahjojesi väärinkäytöstä."
Tulisijassa puut napsahtivat äänekkäästi romahtaessaan tulen ahnaaseen nieluun. Crasbur punnitsi sanojaan hetken, ja jatkoi sitten:
"Vai katsotko itse epäonnistuneesi toimessasi? Että jonkin tekemäsi, tai tekemättä jätetyn, takia voimasi olisivat tuominneet sinut olevan muuta kuin niiden arvoinen?"
Crasbur alkoi epäillä, että Naenijan pelon kohteena oleva este oli hänen omaa tekoaan. Joko jonkun lähipiirissä olevan aiheuttama, tai haltianaisen omien tunteiden tulos, mutta selvästi naisen luottamus omaan kykyynsä oli horjunut. Naenija saattoi pelätä, että hänen mahtinsa oli alkanut heikkenemään, ilman että hän kykenisi estelemään sitä. Tai vielä pahempaa, haltianainen saattoi jo epäillä että kutsuessaan mahtiaan hän joutuisi toteamaan todella menettäneensä sen, ja silloin vahinko saattaisi olla pysyvä. Vaikka se kuulostikin oudolta, magia totteli käyttäjäänsä myös tässä asiassa; mikäli maagikko ei itse uskonut voivansa onnistua loitsussaan, hän kykeni ainoastaan osoittamaan olevansa oikeassa.
Parantajamestari tiesi olevansa nyt vaikealla maaperällä. Toivo olisi paras lääke Naenijalle, mutta hänen olisi annosteltava sitä sopivasti ja oikeassa kohdassa.
Naenija jatkoi, ja hiljalleen kuva alkoi selkeytymään. Oman taustansa takia Crasbur unohti välillä, että maagisiin kykyihin liittyi edelleen runsaasti epämääräisiä ja mystisiä uskomuksia eri kansojen keskuudessa. Mikäli haltianaisen suvussa oltiin havaittu tämän kuvaamia menetyksiä useampia, oli ymmärrettävää että myös Naenija olisi omaksunut ajatuksen että parantajan kyvyt olisivat peritty oikeus. Oikeus, jonka taustalla painoivat muiden suvun jäsenten perintö. Crasburin kulmat rypistyivät osaanottavasti. Taustalla saattoi vaikuttaa jokin suvussa kulkeva piirre, joka voisi olla huolenaiheena mikäli Naenijalle siunaantuisi joskus jälkikasvua.
"...Otan osaa puolestanne. Joku voisi sanoa sukusi antaneen vaadittavan vastalahjan kyvyistään, mutta minusta kukaan ei ole oikeutettu vaatimaan moista hintaa, edes hyvän asian takia."
Napauttaen sormensa mietteliäästi yhteen Crasbur arvioi tätä sielun haavaa, jonka Naenija nyt oli kyennyt paljastamaan, ja kuinka hän voisi tutkia sitä tarkemmin mahdollisimman hellävaroen. Kuten kömpelö sormi, niin myös varomaton kysymys voisi ajaa potilaan kauemmas.
"Näetkö että elämäsi olisi poikennut siitä, mitä sukusi haluaisi sinun tekevän ja saavuttavan? Joskus virheemme valkenevat vasta, kun huomaamme olevamme niiden keskellä, ja kykenemme vain ihmettelemään miten emme ole huomanneet niitä aiemmin," Crasbur lausui tasaisesti, pitäen silmällä Naenijan kehonkieltä. Silmät saattoivat peitellä sielun säpsähdystä, mutta jokin aina paljasti sen. "En tietenkään voi puhua kuin tietäisin tai ymmärtäisin sukusi kaikkia tapoja, mutta kaiken kuulemani, ja näkemäni, perusteella en usko että kukaan voi ainakaan syyttää sinua lahjojesi väärinkäytöstä."
Tulisijassa puut napsahtivat äänekkäästi romahtaessaan tulen ahnaaseen nieluun. Crasbur punnitsi sanojaan hetken, ja jatkoi sitten:
"Vai katsotko itse epäonnistuneesi toimessasi? Että jonkin tekemäsi, tai tekemättä jätetyn, takia voimasi olisivat tuominneet sinut olevan muuta kuin niiden arvoinen?"
Crasbur alkoi epäillä, että Naenijan pelon kohteena oleva este oli hänen omaa tekoaan. Joko jonkun lähipiirissä olevan aiheuttama, tai haltianaisen omien tunteiden tulos, mutta selvästi naisen luottamus omaan kykyynsä oli horjunut. Naenija saattoi pelätä, että hänen mahtinsa oli alkanut heikkenemään, ilman että hän kykenisi estelemään sitä. Tai vielä pahempaa, haltianainen saattoi jo epäillä että kutsuessaan mahtiaan hän joutuisi toteamaan todella menettäneensä sen, ja silloin vahinko saattaisi olla pysyvä. Vaikka se kuulostikin oudolta, magia totteli käyttäjäänsä myös tässä asiassa; mikäli maagikko ei itse uskonut voivansa onnistua loitsussaan, hän kykeni ainoastaan osoittamaan olevansa oikeassa.
Parantajamestari tiesi olevansa nyt vaikealla maaperällä. Toivo olisi paras lääke Naenijalle, mutta hänen olisi annosteltava sitä sopivasti ja oikeassa kohdassa.