Epäonnistuminen (Llianjin Shalheira)
Posted: Wed Oct 26, 2022 7:07 pm
//Hitusen ehkä epäreilua, kirjoittaa omasta hahmostaan, mutta en keksinyt minne muualle tämän luovuuden purkauksen laittaisi. Nauttikaa siis, lyhyestä katsauksesta Llianjinin nuoruuteen//
Nuotiot loistivat leveän mäen päällä kuin pienet majakat, niiden valon tuikkiessa vieressä alkavan metsän yli aina sen takana odottavan Amalthen - järven laajalle ulapalle. Sotilaat olivat asettuneet jo paikoilleen, muutamien seistessä vartiossa pienen leirin reunamilla, ja muiden keskittyessä kevyisiin töihin. Jotkut hioivat aseitaan tai korjailivat parhaalla osaamisellaan nahkahaarniskojensa saumoja. Muutaman tulen yllä porisi laihaa illallista, kuivakorpuista ja riistasta tehtyä muhennosta, jota kuitenkin odotettiin kieli pitkällä. Ryhmänjohtajana toiminu aliupseeri oli pitänyt marssia yllä jo kaksi päivää, mutta viimein he olivat perillä. Miehille oli kerrottu, että he odottaisivat täällä, kunnes heidän osastonsa doyja ehtisi paikalle vahvistusten kanssa. Hän ei ollut antanut paljoakaan huomiota Sylorille, tai kirjaan jota mies piteli aina kädenmitan päässä. Ei, aliupseerin näkemys oli käytännöllinen; he olivat suorittaneet tämän eriskummallisen tehtävän vuorilla, ja nyt he voisivat viimein palata osaksi suurempaa joukko-osastoa. Tämänhetkisessä sotatilanteessa heidän pieni joukkonsa vältti kyllä huomiota, mutta olisi tyystin suojaton jos joku toinen osapuoli saisi vihiä heistä.
Viileä syysilma tuntui raukealta leirin yllä, jopa kaikki keskustelu oli hillittyä ja väsyneen kuuloista. Korjaten silmilleen vetämäänsä kypärää paremmin Llianjin irvisti jalansyrjän hiertäessä kengän sisäpintaa vasten. Sama kipu oli tuntunut koko päivän, kun nuori haltia oli yrittänyt parhaansa mukaan pysyä marssissa mukana. Onneksi hänen valepukunsa oli pitänyt, eikä kukaan ollut yllättynyt uudesta naamasta joukossaan. Mutta nyt Llianjinin mitta oli täysi, ja hän katsoi olevansa tarpeeksi lähellä Metiksen kokouspaikkaa. Mitä nopeammin hän hoitaisi tehtävänsä ja poistuisi paikalta, sitä turvallisempi. Muuten Sylor voisi kadota suuremman armeijan sekaan, ja silloin Llianjin olisi jumissa kenties kuukausia muiden sotilaiden keskellä.
Heti kun Llianjin oli saanut telttansa pystyyn hän oli kävellyt verkkaisesti leirin poikki. Hän ei vaivautunut ottamaan tavaroita teltasta, ne olisivat vain turhaa painolastia. Kukaan ei ollut tällä kertaa kärttämässä häntä noppapeliin tai jakamaan viinapulloa nuotiolla, vaan kaikki olivat tyytyväisiä omissa oloissaan. Harppoen leirin syrjälle Llianjin suuntasi sille teltalle, jossa tiesi Sylorin tällä hetkellä olevan. Jos mies oli unessa, tämä olisi helppoa. Jos taas ei…
Kuten aiemmin, Llianjin seuraisi vaistoaan ja päättäisi sitten mitä teki. Teltan oviläppä paljasti että sisällä oli pieni kynttilänvalo, ja terästäytyen Llianjin astui sisään.
Köyhä sisusta käsitti vain tukipuusta roikkuvan lyhdyn, pienen jakkaran ja kokoon käärityn makuualustan. Llianjinin katse kiinnittyi niin ahnaasti alustan päälle asetettuun kirjaan, ettei hän ollut huomata Syloria polvillaan takanurkassa. Tämä puristi juuri pölyn tahraamaa vettä kankaasta, jolla näemmä oli peseytymässä. Miehen ylävartalo oli paljas, punertavan kaavun hihojen roikkuessa vyötäisille sidottuna. Hänen päänsä kohosi, ja kiharat mustat hiukset olivat yhä märät kun hän vilkaisi Llianjinia kohti:
“Eikö täällä ole hetkeäkään rauhaa suvaittu? Jos aliupseerilla on asiaa, niin sano että joutuu odottamaan hetken. En kestä enää tätä maantiepölyä ihollani…”
“Minä olen täällä samasta syystä kuin sinä, Sylor, ja sillä ei ole mitään tekemistä noiden hölmöjen sotilaiden kanssa.”
Sylor jäykistyi, ja rätti putosi maahan unohdettuna. Hitaasti, miltei vaanivan varovasti, mies kohottautui jaloilleen ja pyyhkäisi hiukset silmiltään. Llianjin näki että tämä tarkasteli häntä tiukasti, etsien syytä noin tuttavallisille sanoille. Ja kun oivallus viimein näkyi Sylori silmissä, ei nuori haltia voinut olla hymyilemättä pienesti.
“...Miten pitkään….?” Sylor kysyi matalasti, vetäen riuskasti kätensä kaavun hihoista läpi. Kalpea kaistale vaaleaa rintakehää näkyi edelleen, mutta mies ei välittänyt.
“Siitä alkaen, kun onnistuit tapattamaan ne kolme lumivyöryyn,” Llianjin totesi, hakien reaktiota syytökselleen. Sylor ei tarjonnut sellaista, joten hän vain lisäsi: “Olin tosin jo valmistautunut että huomaisit minut siellä solassa, mutta näemmä löytösi pisti pääsi pyörälle. Olen käytännössä kävellyt varjosi päällä, etkä ole huomannut mitään”
Nyt Syloran ilme tiukkeni, ja hänen silmänsä välähtivät ärtyneesti.
“Mitä sinä haluat?” hän kysyi hampaidensa välistä. Llianjin vain osoitti kirjaa kohden, ja kuin käskystä Sylor astahti lähemmäs sitä.
“Tämän ei tarvitse olla vaikeaa, Sylor. Vien kirjan sinne, minne se kuuluu, ja asia on sillä selvä,” Llianjin sanoi. Sylor päästi kuivan naurahduksen:
“Ai että tuota sinun asennettasi, ihan kuin antaisin sinun viedä sen minulta tuosta vain.”
“Väitätkö että olet viemässä sitä armeijalle? Että he antavat sinulle kunniaa ja kultaa, ja paikan vierellään, kun lupailet paljastaa sen salaisuuksia heidän pikku maagikoilleen…”
“Ameija? Armeija tehköön mitä haluaa, vähät minä heistä,” Sylor sanoi tiukalla äänellä. “Heidän avullaan saatoin löytää tuon, ja nyt heidän hyötynsä on ohi.”
“Mitä sinä luulet saavasi tuolla aikaan? Pystytkö edes lukemaan sitä?” Llianjin tiukkasi. Sylorin kasvoille nousi pieni, mutta iloton hymy.
“Aika opettaa, kuten meille niin usein sanottiin. Minä opin kyllä, ja sen jälkeen maagikot tulevat kiipeämään toistensa yli päästäkseen minun oppiini.”
Llianjin tuhahti halveksuvasti, hän ei kyennyt kuvittelemaan Syloria ikinä tilanteessa, jossa tämä jakaisi mitään vapaaehtoisesti muille. Mutta samalla mies jatkoi, katseessaan ilke polte:
“Luuletko että haluan edes harkita muita vaihtoehtoja? Metis on jo näyttänyt, mihin siitä on, ja minun kunnianhimoni on enemmän kuin sen pehmeä pikku sisäpiiri sallisi.”
“Oliko sinun kunnianhimosi Telvanin hengen arvoinen?” Llianjin ärähti, ja hetkellisesti viha pääsi pinnalle. Purren kieleensä hän hillitsi itseään, mutta Sylorin vain kohauttaessa olkapäitään Llianjinin sisu kuohahti uudelleen.
“Kuka tässä tilanteessa lausuu säännöt? Hän oli tielläni, eikä minua kiinnosta mitä Metiksessä ajatellaan. Olen kasvanut heistä omilleni, toisin kuin sinä.”
Llianjin kiristi hampaitaan, mutta pakotetun tasaisesti lausui:
“Olit vielä Metiksen jäsen, kun veit hänen henkensä. Tämä on Metiksen asia, joten he saavat päättää mitä sinulle tapahtuu…”
“Sinua lellivät typerykset eivät ole nyt täällä, eikä kenenkään tarvitse siis kuunnella sinun käskytystäsi!” Sylor sähähti.
Llianjinin silmät kapenivat, ja Sylor tuijotti häntä katse tihkuen halveksuntaa. Sitten, mustatukkainen miekkonen käännähti kirjaa kohti, ja Llianjin astui välittömästi lähemmäs
Molemmat nostivat kätensä vaistomaisesti valmiuteen, ja heidän välilleen kohosi samanlainen jännite kuin teräs olisi juuri vedetty näkyviin.
Sylorin silmät liikkuivat merkitsevästi teltan oviläppää kohti, ja hänen ilmeensä oli jännittynyt tiukan vakavaksi.
“Sinä et halua tehdä tätä, Llianjin.”
Nuoren haltian huulet olivat puristuneet yhteen, ja silmissään horjumaton katse hän vastasi:
“Kokeile sitä, Sylor, niin näet ajattelenko samoin.”
He seisoivat vastakkain muutaman sydämenlyönnin mittaisen hetken, jonka aikana molemmat päätyivät samaan lopputulokseen.
Neuvottelu oli nyt ohitse.
Nuotiot loistivat leveän mäen päällä kuin pienet majakat, niiden valon tuikkiessa vieressä alkavan metsän yli aina sen takana odottavan Amalthen - järven laajalle ulapalle. Sotilaat olivat asettuneet jo paikoilleen, muutamien seistessä vartiossa pienen leirin reunamilla, ja muiden keskittyessä kevyisiin töihin. Jotkut hioivat aseitaan tai korjailivat parhaalla osaamisellaan nahkahaarniskojensa saumoja. Muutaman tulen yllä porisi laihaa illallista, kuivakorpuista ja riistasta tehtyä muhennosta, jota kuitenkin odotettiin kieli pitkällä. Ryhmänjohtajana toiminu aliupseeri oli pitänyt marssia yllä jo kaksi päivää, mutta viimein he olivat perillä. Miehille oli kerrottu, että he odottaisivat täällä, kunnes heidän osastonsa doyja ehtisi paikalle vahvistusten kanssa. Hän ei ollut antanut paljoakaan huomiota Sylorille, tai kirjaan jota mies piteli aina kädenmitan päässä. Ei, aliupseerin näkemys oli käytännöllinen; he olivat suorittaneet tämän eriskummallisen tehtävän vuorilla, ja nyt he voisivat viimein palata osaksi suurempaa joukko-osastoa. Tämänhetkisessä sotatilanteessa heidän pieni joukkonsa vältti kyllä huomiota, mutta olisi tyystin suojaton jos joku toinen osapuoli saisi vihiä heistä.
Viileä syysilma tuntui raukealta leirin yllä, jopa kaikki keskustelu oli hillittyä ja väsyneen kuuloista. Korjaten silmilleen vetämäänsä kypärää paremmin Llianjin irvisti jalansyrjän hiertäessä kengän sisäpintaa vasten. Sama kipu oli tuntunut koko päivän, kun nuori haltia oli yrittänyt parhaansa mukaan pysyä marssissa mukana. Onneksi hänen valepukunsa oli pitänyt, eikä kukaan ollut yllättynyt uudesta naamasta joukossaan. Mutta nyt Llianjinin mitta oli täysi, ja hän katsoi olevansa tarpeeksi lähellä Metiksen kokouspaikkaa. Mitä nopeammin hän hoitaisi tehtävänsä ja poistuisi paikalta, sitä turvallisempi. Muuten Sylor voisi kadota suuremman armeijan sekaan, ja silloin Llianjin olisi jumissa kenties kuukausia muiden sotilaiden keskellä.
Heti kun Llianjin oli saanut telttansa pystyyn hän oli kävellyt verkkaisesti leirin poikki. Hän ei vaivautunut ottamaan tavaroita teltasta, ne olisivat vain turhaa painolastia. Kukaan ei ollut tällä kertaa kärttämässä häntä noppapeliin tai jakamaan viinapulloa nuotiolla, vaan kaikki olivat tyytyväisiä omissa oloissaan. Harppoen leirin syrjälle Llianjin suuntasi sille teltalle, jossa tiesi Sylorin tällä hetkellä olevan. Jos mies oli unessa, tämä olisi helppoa. Jos taas ei…
Kuten aiemmin, Llianjin seuraisi vaistoaan ja päättäisi sitten mitä teki. Teltan oviläppä paljasti että sisällä oli pieni kynttilänvalo, ja terästäytyen Llianjin astui sisään.
Köyhä sisusta käsitti vain tukipuusta roikkuvan lyhdyn, pienen jakkaran ja kokoon käärityn makuualustan. Llianjinin katse kiinnittyi niin ahnaasti alustan päälle asetettuun kirjaan, ettei hän ollut huomata Syloria polvillaan takanurkassa. Tämä puristi juuri pölyn tahraamaa vettä kankaasta, jolla näemmä oli peseytymässä. Miehen ylävartalo oli paljas, punertavan kaavun hihojen roikkuessa vyötäisille sidottuna. Hänen päänsä kohosi, ja kiharat mustat hiukset olivat yhä märät kun hän vilkaisi Llianjinia kohti:
“Eikö täällä ole hetkeäkään rauhaa suvaittu? Jos aliupseerilla on asiaa, niin sano että joutuu odottamaan hetken. En kestä enää tätä maantiepölyä ihollani…”
“Minä olen täällä samasta syystä kuin sinä, Sylor, ja sillä ei ole mitään tekemistä noiden hölmöjen sotilaiden kanssa.”
Sylor jäykistyi, ja rätti putosi maahan unohdettuna. Hitaasti, miltei vaanivan varovasti, mies kohottautui jaloilleen ja pyyhkäisi hiukset silmiltään. Llianjin näki että tämä tarkasteli häntä tiukasti, etsien syytä noin tuttavallisille sanoille. Ja kun oivallus viimein näkyi Sylori silmissä, ei nuori haltia voinut olla hymyilemättä pienesti.
“...Miten pitkään….?” Sylor kysyi matalasti, vetäen riuskasti kätensä kaavun hihoista läpi. Kalpea kaistale vaaleaa rintakehää näkyi edelleen, mutta mies ei välittänyt.
“Siitä alkaen, kun onnistuit tapattamaan ne kolme lumivyöryyn,” Llianjin totesi, hakien reaktiota syytökselleen. Sylor ei tarjonnut sellaista, joten hän vain lisäsi: “Olin tosin jo valmistautunut että huomaisit minut siellä solassa, mutta näemmä löytösi pisti pääsi pyörälle. Olen käytännössä kävellyt varjosi päällä, etkä ole huomannut mitään”
Nyt Syloran ilme tiukkeni, ja hänen silmänsä välähtivät ärtyneesti.
“Mitä sinä haluat?” hän kysyi hampaidensa välistä. Llianjin vain osoitti kirjaa kohden, ja kuin käskystä Sylor astahti lähemmäs sitä.
“Tämän ei tarvitse olla vaikeaa, Sylor. Vien kirjan sinne, minne se kuuluu, ja asia on sillä selvä,” Llianjin sanoi. Sylor päästi kuivan naurahduksen:
“Ai että tuota sinun asennettasi, ihan kuin antaisin sinun viedä sen minulta tuosta vain.”
“Väitätkö että olet viemässä sitä armeijalle? Että he antavat sinulle kunniaa ja kultaa, ja paikan vierellään, kun lupailet paljastaa sen salaisuuksia heidän pikku maagikoilleen…”
“Ameija? Armeija tehköön mitä haluaa, vähät minä heistä,” Sylor sanoi tiukalla äänellä. “Heidän avullaan saatoin löytää tuon, ja nyt heidän hyötynsä on ohi.”
“Mitä sinä luulet saavasi tuolla aikaan? Pystytkö edes lukemaan sitä?” Llianjin tiukkasi. Sylorin kasvoille nousi pieni, mutta iloton hymy.
“Aika opettaa, kuten meille niin usein sanottiin. Minä opin kyllä, ja sen jälkeen maagikot tulevat kiipeämään toistensa yli päästäkseen minun oppiini.”
Llianjin tuhahti halveksuvasti, hän ei kyennyt kuvittelemaan Syloria ikinä tilanteessa, jossa tämä jakaisi mitään vapaaehtoisesti muille. Mutta samalla mies jatkoi, katseessaan ilke polte:
“Luuletko että haluan edes harkita muita vaihtoehtoja? Metis on jo näyttänyt, mihin siitä on, ja minun kunnianhimoni on enemmän kuin sen pehmeä pikku sisäpiiri sallisi.”
“Oliko sinun kunnianhimosi Telvanin hengen arvoinen?” Llianjin ärähti, ja hetkellisesti viha pääsi pinnalle. Purren kieleensä hän hillitsi itseään, mutta Sylorin vain kohauttaessa olkapäitään Llianjinin sisu kuohahti uudelleen.
“Kuka tässä tilanteessa lausuu säännöt? Hän oli tielläni, eikä minua kiinnosta mitä Metiksessä ajatellaan. Olen kasvanut heistä omilleni, toisin kuin sinä.”
Llianjin kiristi hampaitaan, mutta pakotetun tasaisesti lausui:
“Olit vielä Metiksen jäsen, kun veit hänen henkensä. Tämä on Metiksen asia, joten he saavat päättää mitä sinulle tapahtuu…”
“Sinua lellivät typerykset eivät ole nyt täällä, eikä kenenkään tarvitse siis kuunnella sinun käskytystäsi!” Sylor sähähti.
Llianjinin silmät kapenivat, ja Sylor tuijotti häntä katse tihkuen halveksuntaa. Sitten, mustatukkainen miekkonen käännähti kirjaa kohti, ja Llianjin astui välittömästi lähemmäs
Molemmat nostivat kätensä vaistomaisesti valmiuteen, ja heidän välilleen kohosi samanlainen jännite kuin teräs olisi juuri vedetty näkyviin.
Sylorin silmät liikkuivat merkitsevästi teltan oviläppää kohti, ja hänen ilmeensä oli jännittynyt tiukan vakavaksi.
“Sinä et halua tehdä tätä, Llianjin.”
Nuoren haltian huulet olivat puristuneet yhteen, ja silmissään horjumaton katse hän vastasi:
“Kokeile sitä, Sylor, niin näet ajattelenko samoin.”
He seisoivat vastakkain muutaman sydämenlyönnin mittaisen hetken, jonka aikana molemmat päätyivät samaan lopputulokseen.
Neuvottelu oli nyt ohitse.