Siepattu
Posted: Mon Nov 06, 2017 8:32 pm
//Kuparirapu tänne Vareon kanssa, niin ja tietysti Dirgen.//
Naenijan raottaessa silmiään osui ikkunasta paistava aamupäivän aurinko niihin kipeästi. Hetken siristeltyään haltia sai viimein avattua silmänsä kunnolla vain huomatakseen makaavansa alakertansa lattialla. Nana tihrusti ympärilleen ymmärtämättä, mitä hän täällä teki. Hänen yrittäessä nousta lattialta sai päässä tuntuva viiltävä kipu naisen pysähtymään niille sijoilleen ja painamaan toisella kädellä takaraivoaan. Sormet painuivat tahmeiden hiusten päälle ja säikähtäen Nana vetäisi kätensä pois. Hän katseli tummanpunaiseksi värjäytynyttä kämmentä hetken ennen kuin ymmärsi: verta! Naenija kavahti polvilleen piittaamatta päässä tuntuvasta jyskytyksestä, joka asettui samaan rytmiin hänen tihentyneen sykkeensä kanssa. Ihmetellen Nana katseli ympärillään näkyvää sekasortoa; tavaroita voidepulloista kattiloihin lojui pitkin hänen vastaanottoa ja keittiötä, lisäksi ulko-ovi oli omituisesti hieman kenossa. Oven ylempi sarana näytti osittain pettäneen, mutta ovi oli tästä huolimatta onnistuttu sulkemaan. Ruskeat silmät ehtivät käydä läpi hävityksen määrää hetken ajan ennen kuin muistot edellisyöltä palasivat haltian mieleen väläyksittäin.
"Nafi!" Nana kirkaisi, mutta ääni jäi käheäksi kuiskaukseksi. Haltia yskäisi ja yritti uudelleen, nyt kuuluvammalla äänellä. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, eikä liskoa näkynyt missään. Naenija tunsi paniikin paisuvan sisällään, kun hän kivusta ja huimauksesta välittämättä kapusi pystyyn.
"Nafi? Nafi!" Nana huudahti uudelleen pystymättä hyväksymään muistikuviaan. Ei se voinut olla totta. Ei saanut olla! Haltian näkö sumeni kyynelten kihotessa tämän silmiin, kun totuus iskeytyi hänen mieleensä takaraivon tykytystäkin kovemmalla voimalla. Naenija lysähti takaisin polvilleen hallitsemattomasti nyyhkyttäen.
Ikkunaluukkujen raosta siivilöityvä valo oli kirkastunut entisestään, kun Naenija sai viimein nieltyä loput kyyneleensä ja nousi haparoiden ylös. Silmät punoittaen ja kasvot paikoittan kyynelten levittämissä veritahroissa haltia katseli ympärilleen. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt näkemäänsä enää mitään huomiota vaan antoi tyhjän katseen kiertää kotiaan samalla kun muisteli viime yötä. Nana yritti ymmärtää, miksi tämä kaikki oli tapahtunut. Miksi tuo vieras haltianainen oli tunkeutunut juuri Nanan kotiin. Tämä haltia oli puhunut Salinjesta ja uudesta aikakaudesta. Lohikäärmeistä, kaikkien kuninkaista. Uudesta ajasta, joka hänen mielestään oli lähestymässä. Mutta mitä ihmeen tekemistä tuolla kaikella oli Nanan kanssa? Ja miksi he halusivat Nafin, joka oli vain lentävä rämelisko? Kyyneleet kihosivat ruskeiden silmien peitoksi uudelleen, kun Nana päästi ajatuksensa rakkaaseen lemmikkiinsä. Ei, perheenjäseneensä. Nana pyyhkäisi silmiään ja pudisteli kivistävää päätään, koittaen saada ajatuksistaan uudestaan kiinni. Mitä muuta tuo haltia olikaan sanonut? Hän oli sanonut Nanan olevan pyhäinhäpäisijä. Nanan pitävän muutoksen tuojaa - lohikäärmettä? - piilossa. Ja muutoksen tuoja oli Nafi! He siis luulivat Nafia lohikäärmeeksi! Viimein katkonaiset muistikuvat hioutuivat yhteen.
"Mutta mitä he aikovat tehdä Nafille?" Kysymys sai Naenijan värähtämään.
"He pitävät lohikäärmeitä ylempinä. He eivät vahingoittaisi niitä", Nana lähti vakuuttelemaan itselleen. He eivät vahingoittaisi pientä Nafia, koska pitivät tätä lohikäärmeenä. He eivät voisi... Eivät saisi! Nana räpsytteli vettyneitä silmiään ja lähti harppomaan hieman repsottavaa ulko-ovea kohti suu tiukaksi viivaksi puristuneena. Hän ei piitannu ympärillään vallitsevasta kaaoksesta tai hänen paljaiden jalkojen alla ratisevista yrteistä, millään muulla ei ollut nyt väliä kuin Nafin löytämisellä. Vereen tahriutunut käsi laskeutui ovenkahvalle, mutta Nana ei avannutkaan sitä. Mitä hän voisi tehdä? Hän ei pärjäisi tuota joukkiota vastaan yksin, saatika jos tuolla hullulla Sha'lassainhaltialla oli vieläkin enemmän kannattajia ympärillään. Eikä hänellä ollut aavistustakaan, missä nainen majaili. Tai olisiko tämä edes enää koko kaupungissa. Naenija käännähti selkä ovea vasten ja valahti lattialle istumaan. Ovi narahti varoittavasti hänen takanaan, mutta haltia vain hautasi kasvonsa käsiinsä siitä välittämättä, uuden epätoivon aallon pyyhkäistessä hänen ylitseen.
"Mitä ihmettä minä teen?" Nana kuiskasi tukahdutetusti käsiään vasten.
Naenijalla ei ollut ketään, jolta pyytää apua. Vain puolitutuiksi tulleita potilaita, joita hän ei voisi kuvitellakaan pyytävänsä avuksi. Mitä he edes voisivat tehdä? Mitä kukaan voisi tehdä? Korkeintaan koulutetut kaartilaiset sopisivat uhmaamaan sitä käsittämättömän määrätietoista joukkiota, jota usko ajoi eteenpäin kuin riivattuja. Mutta yksikään kaartilainen ei kuluttaisi aikaansa pelkän lemmikin etsimiseen. Ja ryöstöjä kuului tapahtuvan nykyään usein, mutta niiden selvittämisessä ei turhia kiirehditty. Eikä Naenijalla ollut nyt aikaa hukattavaksi. Nana koitti hidastaa itkemisestä katkonaista hengitystään ja rauhoittaa mielensä miettimään - täytyihän olla jokin keino. Täytyihän hänen tuntea joku, joka osaisi auttaa. Joku joka suostuisi, ja ennen kaikkea uskaltaisi, uhmaamaan tuota Sha'lassainhaltiaa seuraajineen. Sitten jostain muistinsa sopukoista Naenija kaivoi mieleensä kuvan haavoittuneesta kaksikosta: vanhasta satamatyöläisestä ja kaljusta, ristiriitaisesta miehestä. Va... Vareo! Voisiko hän luottaa mieheen, pyytää tältä apua? Olihan mies kaikesta tapahtuneesta huolimatta käyttäytynyt kuin herrasmies ja ollut aidon kiitollinen Nanalle tämän avusta.
Nana kampesi itsensä ylös lattialta viimeisen kerran niiskauttaen ja tarttui uudelleen ovenkahvaan - ei kai hänellä ollut muitakaan vaihtoehtoja. Rikottu ovi narisi ja aukesi hieman laahaten. Sen takaa työntyi voimalla viileä syystuuli, joka sai haltian tajuamaan, ettei hänellä ollut yllään muuta kuin ohut yöpaita. Nana käännähti ja harppoi vauhdilla yläkertaan. Jokaiselle portaalle astumisesta aiheutuva tärähdys tuntui kipeänä kaikuna naisen säärissä, käsissä ja ennen kaikkea päässä. Ylös päästyään Nana joutui pysähtymään päätään pidellen ja vetäisemään terävästi henkeä. Hänestä tuntui kuin joku olisi parhaillaan viiltänyt hänen takaraivoaan veitsellä auki uudelleen ja uudelleen. Lisäksi hän olisi voinut melkein vannoa, että vasen puoli hänen kasvoistaan oli tulessa. Nana ehti juuri hahmottaa sekaisin olevan yläkerran ennen kuin se hämärtyi hänen edestään mustien täplien alle. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja piteli päätään kuin se olisi voinut tippua kapeiden hartioiden yltä minä hetkenä hyvänsä. Muutaman hengenvedon jälkeen Nana uskalsi avata silmänsä ja jatkoi määrätietoisesti matkaa makuuhuoneeseensa, vaikka tummat pilkut uhkaavasti värjyivät edelleen hänen näkökenttänsä reunamilla. Haltia nykäisi makuuhuoneen lipastosta päällimmäisenä olevan mekon. Naenija ei sitä tajunnut, mutta tämä harmain kirjailuin koristeltu valkoinen, vartalonmyötäinen mekko oli juuri se sama, joka päällä haltia oli pari kuukautta sitten ollut todistamassa torilla tapahtunutta kahakkaa ja hoitanut muiden potilaiden ohella sen erikoisen parivaljakon kuntoon. Nainen pudotti helmasta revenneen yöpaidan päältään lattialle ja sujautti toisen mekon päällensä vain hieman irvistellen, kun kipeytyneet jalat ja kädet taipuivat ja paikoittain ruhjeinen iho hieroitui vaatetta vasten. Nana katsahti myös ihmetellen oikeaa kättään, jolla puristaminen kävi kipeää. Ruhjeiset rystyset selittivät asian, ja samalla Nanan mieleen palasi hänen ja toisen haltian kamppailu lattialla. Nanan muistikuvat hänen antamasta iskustaan tuntuivat yhtä aikaa etovilta, mutta myös omalla tavallaan tyydyttäviltä. Piru vie, se hullu nainen oli kyllä sen kaiken ansainnut! Naenija huomasi myös yöpaitansa selkämyksen pienet tummanpunaiset tahrat ja nosti kätensä varovasti takaraivoilleen muistaen jälleen haavan. Tummat hiukset olivat paikoittain toisiinsa liimautuneet ja tahmeat, mutta eivät sillä tavalla kosteat, että Nana olisi uskonut haavan vuotavan enää.
"Enhän minä silloin seisoisi tässä", parantaja huomautti mielessään itselleen. Hän puristi silmänsä kiinni ja työnsi kapeat sormensa varovasti hiusten alle tunnustelemaan haavaa. Rosoreunainen viilto oli vain muutaman sentin mittainen ja kuorrutettu jo melko hyvin hyytyneellä verellä. Nanalla ei ollut aikaa miettiä haavojensa hoitoa, vaan hän päätti luottaa jo alulleen päässeen ruven suojaavan haavaa tarpeeksi. Tässä vaiheessa Nanan ajatukset olivat jo hieman rauhoittuneet, kiitos hänen uuden suunnitelmansa, johon hän pystyi keskittämään ajatuksensa. Haltia ymmärsikin ottaa mukaansa lipaston perälle piilotetun pienen rahapussin ja alakerrassa hän vielä kietaisi lanteilleen vyön, jossa roikkui pieni veitsi ja muutamia yrtti- sekä tarvikepusseja. Onneksi vastaanottohuoneen perälle jääneeseen vyöhön tavaroineen ei ollut kukaan kajonnut.
Ulos päästyään Naenija jäi vielä katsomaan oveaan; sen sai suljettua, mutta ei lukittua ja se repsotti kuin pyytäen sisään kutsumattomia vieraita. Nanan pohdinnat siitä, voisiko hän vain jättää talonsa tälla tavoin ja toivoa parasta, keskeytti hänen naapurissaan asuva ikääntynyt ihmispariskunta, joka lähestyi tietä pitkin.
"Huomenta! Onko kaikki hyvin? Olimme kuulevinamme..." vanhan rouvan kysymys keskeytyi, kun Nana kääntyi katsomaan heitä päin. Haltian kasvot olivat toiselta puolen ruhjeiden peitossa ja veritahrojen raidoittamat. Näyn pahaenteisyyttä vain lisäsivät edelleen itkusta punoittavat silmät.
"Hyvät Jumalat! Tyttö-rukka, mitä sinulle on käynyt?" vanhus kysyi ja pinkoi Naenijaa kohti yllättän nopeasti ikäänsä nähden, toinen käsi suunsa edessä ja toinen Naenijaa kohti kurottaen. Hänen miehensä seurasi perässä hitaammin ja katseli vuorotellen Naenijaa ja talon ovea mietteliäästi valkoista partaansa etusormen ympäri kieputtaen. Vanhusten huolenpito tuntui liikuttavalta, ja Nana joutui puremaan huultaan ollakseen itkemättä ja kaatumatta vanhan rouvan lämpimään syliin. Haltia peruutti pari askelta ja käsi ojossa ohjasi vanhuksia pysähtymään. Hänen täytyisi päästä lähtemään heti.
"Oveni on rikki. Voisitteko huolehtia kodistani kunnes palaan? Minun on mentävä. Minun täytyy..." Naenija selitti yhä nopeutuvaan tahtiin ja epätoivo alkoi peittää varmuuden hänen äänestään.
"Minä korvaan tämän teille, lupaan sen!" Nana jatkoi sitten ja kääntyi puolijuoksua kadulle ja jatkoi matkaansa Phoeben keskustaa päin taakseen vilkaisematta. Hän uskoi voivansa luottaa tuohon vanhaan pariskuntaan, jota oli hoitanut vastaanotollaan jo vuosien ajan. Ja vaikkei voisi, oli Nana valmis jättämään kotinsa, kunhan pääsi etsimään Nafia. Talon pystyi korvaamaan aina uudella - Nafia ei.
Aurinko oli ehtinyt nousta korkeammalle kuin Naenija olisi toivonut hänen viimein lähestyessä satamaa. Hänellä ei ollut hajuakaan, mistä voisi löytää tuon Vareoksi kutsutun miehen, mutta hänen ystävänsä Dirgen Nana muisti työskentelevän satamassa. Haltia vilkuili aurinkoa kuin se olisi ollut tikittävä pommi. Aikaa ei ollut hukattavaksi; mitä pidempään Nanalta kestäisi etsiä apua, sitä kauemmas Nafi sieppaajat saattoivat paeta.
"Mitä jos Nafia ei löydy?" ajatus hiipi Nanan mieleen aina vain uudestaan ja yhä uudelleen haltia työnsi ajatuksen pois huultaan purren, jottei olisi itkenyt. Nana koetti keskittyä ajattelemaan mitä tahansa muuta. Mitä tahansa mistä olisi hyötyä, kuten viime yönä kohtaamiaan hahmoja. Sen Sha'lassainhaltian Nana tiesi tunnistavansa jo kaukaa ja ehkä osan hänen seuralaisistaankin. Vaistomaisesti ruskeat silmät alkoivat tähyillä ympärilleen, vaikka Nana tiesi, ettei se seurue tulisi häntä vastaan keskellä kaupunkia vilkkaana aamupäivänä. Hetken vastaantulijoita vilkuiltuaan Nana käänsi kuitenkin katseensa tiiviisti eteensä, satamaan johtavan tien suuntaan. Hänestä tuntui kuin jokainen olisi tuijottanut häntä, eikä haltia ollut täysin väärässä. Naenija tunsi kyllä kasvojensa jatkuvan jomotuksen ja muisti liiankin elävästi vastaanottamansa iskut. Mutta haltia ei ollut ehtinyt ajatella saati katsoa, millaiset jäljet yöllinen kamppailu oli hänen kasvoilleen maalannut. Vasen puoli vaaleista kasvoista oli suurimmilta osin punertavan ja sinertävän sävyinen. Pahimman iskun oli vastaanottanut vasen silmä, jonka ympärys oli lähes kauttaaltaan sinertävä ja tumma väritys jatkui alaspäin myös korkean poskipään ylle. Alempaa kasvot olivat enemmän punasävytteiset, mutta etenkin vasen leukaperä oli paikoittain sinilaikukas. Nanan alahuuli oli turvonnut ja siinä oli pieni ruhje, jota haltia huomaamattaan tunnusteli kielellään tuon tuostakin. Pahoinpitelystä huolehtinut mies ei ollut vaivannut vasenta kättään ja sen vuoksi haltian kasvot olivat oikealta puoleltaan oikeastaan normaalin näköiset, mikä taas sai kovia kokeneen vasemman puoliskon näyttämään entistä hurjemmalta. Oikea puoli kasvoista oli vain hieman normaalia kalpeampi ja sinne oli paikoittain levinnyt pieniä veritahroja. Nana jatoi harppomistaan satamaa kohti piittaamatta ajoittain takaansa kuuluvista kuiskutuksista ja henkäyksistä.
Naenija lähes juoksi viimeisen alas satamaan viettävän kadunpätkän, mutta pysähtyi äkisti satamalaiturien avauduttua kulman takaa hänen eteensä. Katsoessaan satamassa käyvää lähes sekasortoiselta vaikuttavaa kuhinaa hetkellinen epätoivon aalto pyyhkäisi Nanan yli. Kuinka hän voisi ikinä löytää Dirgen tästä kaaoksesta? Kaikilla näytti olevan kiire. Tavaraa lastattiin ja purettiin lähes jokaisella laiturilla, ja väkeä kulki edestakaisin mustanaan. Naenija puikkelehti kiiruhtavien työläisten välissä eikä onnistunut saamaan heistä kysymyksillään irti kuin murahduksia ja kiukkuisia pyyntöjä väistymään tieltään. Hän oli selvästi tullut paikalle kiireisimpään aikaan. Lopulta haltian silmiin osui yhden tyhjän laiturin juuressa seisoskelevat kaksi miestä, joilla ei näyttänyt olevan kiire mihinkään. Nana kiiruhti kaksikon luo ja kysyä töksäytti sen kummemmin odottelematta:
"Tiedättekö mistä löydän Dirge-nimisen miehen, hänen pitäisi työskennellä täällä?" Haltia saattoi vain toivoa, ettei satamassa työskentelisi kovin montaa samaa nimeä kantavaa miestä.
"Ai vanhan Dirgen?" toinen miehistä, jonka parta ei ollut vielä aivan kauttaaltaan harmaantunut toisin kuten ystävänsä, kysyi peittelemättömän yllättyneesti. Molempien miesten katse kiersi kursailematta Naenijan päästä varpaisiin ja katseiden palattua Nanan kasvoihin he kurtistivat paksuja kulmakarvojaan hämmästyttävän yhtäaikaisesti.
"Tiedättekö mistä löydän hänet vai ette?" Naenija tiuskaisi kärsimättömästi.
"No kaikkihan Dirgen tuntee, mutta se ei liene tässä polttavin kysymys, vaan mitäs neidille on käyny?" kysyi vanhempi miehistä, jonka katse oli nyt jumittunut Nanan runneltuihin kasvoihin.
"Kyllä mekin voidaan sua hoitaa..." aloitti toinen miehistä suu virneessä ja ojensi kättään Naenijaa kohti. Samassa Naenija nappasi kukkarostaan kaksi hopearahaa todettuaan, ettei muuten todennäköisesti etenisi asiassaan niin rivakasti kuin toivoi. Haltia kilautti kolikot toisen miehen ojennettuun, känsäiseen kouraan ja jäi tuijottamaan tätä odottavasti. Mies jäi katsomaan yllättyneenä kolikoita, mutta puoliavoimeksi jääneestä suusta ei kuulunut pihahdustakaan.
"Toiseksi viimenen laituri, siellä se tais tänään olla purkamassa aamusella tullutta Tursasta", vanhempi mies tokaisi tämän laituriston toista reunaa osoittaen ja kurtisti kulmiaan entistä enemmän, niin että pitkät, vaaleanharmaat kulmakarvat hipoivat jo toisiaan.
"Jolleivat sitte jo ehtiny saaha hommaa hoidetuksi," lisäsi viimein ajatuksensa koonnut mies ojentaessaan toista kolikkoa toverilleen, mutta Naenija harppoi jo osoitettuun suuntaan sotkuiset hiukset merituulessa hulmuten.
Tursas oli hyvin vanhalta näyttävä tumma laiva, jonka valkoisin, suurin kirjaimin kirjoitettu nimi oli paikoittain rapistunut. Laivan edustalla kävi kuitenkin suurempi kuhina kuin minkään muun Naenijan ohittaman aluksen luona. Haltia siristi silmiään ja haravoi katseellaan laituria. Väkeä ja tavaraa oli niin paljon, että puisen laiturin saattoi huomata hieman notkuvan kaiken painon alla. Dirgeä ei kuitenkaan näkynyt missään. Ja toisaalta mies olisi voinut olla missä tahansa, sillä suurin osa laiturilla harppovista miehistä näytti kauempaa katsottuna lähes samalta tuuheiden, enemmän ja vähemmän harmaantuneiden partojensa kanssa. Tietämättä mitä muutakaan voisi tehdä, Naenija huokaisi alistuvasti ja huudahti kysyvästi:
"Dirge?" Muutamat lähimmät satamatyöläiset katsahtivat Naenijan suuntaan kummastuneena, mutta jatkoivat saman tien työtään, muu väkijoukko ei reagoinut huutoon millään tavalla - käskyjä ja nimiä kaikui satamassa muutenkin jopa enemmän kuin lokkien kirkaisuja. Väki soljui laiturilla eteenpäin kuin joki, jota ei yhdellä pienellä kivellä pysäytettäisi. Nana oli valmis kuitenkin yrittämään uudestaan hieman isommalla kivellä ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa lähettäen entistä vaativamman huudon ilmoille:
"DIRGE!" Haltia jäi odottavasti tuijottamaan väkijoukkoa kuin olisi voinut pelkällä tahdonvoimalla vetää etsimänsä miehen sen seasta esiin. Hän siirsi jo valmiiksi kätensä vyöllään roikkuvalle kukkarolle - jos tämä ei auttaisi, täytyisi hänen turvautua rahan aina yhtä voimakkeeseen vaikutusvaltaan. Sillä luulisi tämänkin virran pysähtyvän ainakin osittain.
Naenijan raottaessa silmiään osui ikkunasta paistava aamupäivän aurinko niihin kipeästi. Hetken siristeltyään haltia sai viimein avattua silmänsä kunnolla vain huomatakseen makaavansa alakertansa lattialla. Nana tihrusti ympärilleen ymmärtämättä, mitä hän täällä teki. Hänen yrittäessä nousta lattialta sai päässä tuntuva viiltävä kipu naisen pysähtymään niille sijoilleen ja painamaan toisella kädellä takaraivoaan. Sormet painuivat tahmeiden hiusten päälle ja säikähtäen Nana vetäisi kätensä pois. Hän katseli tummanpunaiseksi värjäytynyttä kämmentä hetken ennen kuin ymmärsi: verta! Naenija kavahti polvilleen piittaamatta päässä tuntuvasta jyskytyksestä, joka asettui samaan rytmiin hänen tihentyneen sykkeensä kanssa. Ihmetellen Nana katseli ympärillään näkyvää sekasortoa; tavaroita voidepulloista kattiloihin lojui pitkin hänen vastaanottoa ja keittiötä, lisäksi ulko-ovi oli omituisesti hieman kenossa. Oven ylempi sarana näytti osittain pettäneen, mutta ovi oli tästä huolimatta onnistuttu sulkemaan. Ruskeat silmät ehtivät käydä läpi hävityksen määrää hetken ajan ennen kuin muistot edellisyöltä palasivat haltian mieleen väläyksittäin.
"Nafi!" Nana kirkaisi, mutta ääni jäi käheäksi kuiskaukseksi. Haltia yskäisi ja yritti uudelleen, nyt kuuluvammalla äänellä. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut, eikä liskoa näkynyt missään. Naenija tunsi paniikin paisuvan sisällään, kun hän kivusta ja huimauksesta välittämättä kapusi pystyyn.
"Nafi? Nafi!" Nana huudahti uudelleen pystymättä hyväksymään muistikuviaan. Ei se voinut olla totta. Ei saanut olla! Haltian näkö sumeni kyynelten kihotessa tämän silmiin, kun totuus iskeytyi hänen mieleensä takaraivon tykytystäkin kovemmalla voimalla. Naenija lysähti takaisin polvilleen hallitsemattomasti nyyhkyttäen.
Ikkunaluukkujen raosta siivilöityvä valo oli kirkastunut entisestään, kun Naenija sai viimein nieltyä loput kyyneleensä ja nousi haparoiden ylös. Silmät punoittaen ja kasvot paikoittan kyynelten levittämissä veritahroissa haltia katseli ympärilleen. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt näkemäänsä enää mitään huomiota vaan antoi tyhjän katseen kiertää kotiaan samalla kun muisteli viime yötä. Nana yritti ymmärtää, miksi tämä kaikki oli tapahtunut. Miksi tuo vieras haltianainen oli tunkeutunut juuri Nanan kotiin. Tämä haltia oli puhunut Salinjesta ja uudesta aikakaudesta. Lohikäärmeistä, kaikkien kuninkaista. Uudesta ajasta, joka hänen mielestään oli lähestymässä. Mutta mitä ihmeen tekemistä tuolla kaikella oli Nanan kanssa? Ja miksi he halusivat Nafin, joka oli vain lentävä rämelisko? Kyyneleet kihosivat ruskeiden silmien peitoksi uudelleen, kun Nana päästi ajatuksensa rakkaaseen lemmikkiinsä. Ei, perheenjäseneensä. Nana pyyhkäisi silmiään ja pudisteli kivistävää päätään, koittaen saada ajatuksistaan uudestaan kiinni. Mitä muuta tuo haltia olikaan sanonut? Hän oli sanonut Nanan olevan pyhäinhäpäisijä. Nanan pitävän muutoksen tuojaa - lohikäärmettä? - piilossa. Ja muutoksen tuoja oli Nafi! He siis luulivat Nafia lohikäärmeeksi! Viimein katkonaiset muistikuvat hioutuivat yhteen.
"Mutta mitä he aikovat tehdä Nafille?" Kysymys sai Naenijan värähtämään.
"He pitävät lohikäärmeitä ylempinä. He eivät vahingoittaisi niitä", Nana lähti vakuuttelemaan itselleen. He eivät vahingoittaisi pientä Nafia, koska pitivät tätä lohikäärmeenä. He eivät voisi... Eivät saisi! Nana räpsytteli vettyneitä silmiään ja lähti harppomaan hieman repsottavaa ulko-ovea kohti suu tiukaksi viivaksi puristuneena. Hän ei piitannu ympärillään vallitsevasta kaaoksesta tai hänen paljaiden jalkojen alla ratisevista yrteistä, millään muulla ei ollut nyt väliä kuin Nafin löytämisellä. Vereen tahriutunut käsi laskeutui ovenkahvalle, mutta Nana ei avannutkaan sitä. Mitä hän voisi tehdä? Hän ei pärjäisi tuota joukkiota vastaan yksin, saatika jos tuolla hullulla Sha'lassainhaltialla oli vieläkin enemmän kannattajia ympärillään. Eikä hänellä ollut aavistustakaan, missä nainen majaili. Tai olisiko tämä edes enää koko kaupungissa. Naenija käännähti selkä ovea vasten ja valahti lattialle istumaan. Ovi narahti varoittavasti hänen takanaan, mutta haltia vain hautasi kasvonsa käsiinsä siitä välittämättä, uuden epätoivon aallon pyyhkäistessä hänen ylitseen.
"Mitä ihmettä minä teen?" Nana kuiskasi tukahdutetusti käsiään vasten.
Naenijalla ei ollut ketään, jolta pyytää apua. Vain puolitutuiksi tulleita potilaita, joita hän ei voisi kuvitellakaan pyytävänsä avuksi. Mitä he edes voisivat tehdä? Mitä kukaan voisi tehdä? Korkeintaan koulutetut kaartilaiset sopisivat uhmaamaan sitä käsittämättömän määrätietoista joukkiota, jota usko ajoi eteenpäin kuin riivattuja. Mutta yksikään kaartilainen ei kuluttaisi aikaansa pelkän lemmikin etsimiseen. Ja ryöstöjä kuului tapahtuvan nykyään usein, mutta niiden selvittämisessä ei turhia kiirehditty. Eikä Naenijalla ollut nyt aikaa hukattavaksi. Nana koitti hidastaa itkemisestä katkonaista hengitystään ja rauhoittaa mielensä miettimään - täytyihän olla jokin keino. Täytyihän hänen tuntea joku, joka osaisi auttaa. Joku joka suostuisi, ja ennen kaikkea uskaltaisi, uhmaamaan tuota Sha'lassainhaltiaa seuraajineen. Sitten jostain muistinsa sopukoista Naenija kaivoi mieleensä kuvan haavoittuneesta kaksikosta: vanhasta satamatyöläisestä ja kaljusta, ristiriitaisesta miehestä. Va... Vareo! Voisiko hän luottaa mieheen, pyytää tältä apua? Olihan mies kaikesta tapahtuneesta huolimatta käyttäytynyt kuin herrasmies ja ollut aidon kiitollinen Nanalle tämän avusta.
Nana kampesi itsensä ylös lattialta viimeisen kerran niiskauttaen ja tarttui uudelleen ovenkahvaan - ei kai hänellä ollut muitakaan vaihtoehtoja. Rikottu ovi narisi ja aukesi hieman laahaten. Sen takaa työntyi voimalla viileä syystuuli, joka sai haltian tajuamaan, ettei hänellä ollut yllään muuta kuin ohut yöpaita. Nana käännähti ja harppoi vauhdilla yläkertaan. Jokaiselle portaalle astumisesta aiheutuva tärähdys tuntui kipeänä kaikuna naisen säärissä, käsissä ja ennen kaikkea päässä. Ylös päästyään Nana joutui pysähtymään päätään pidellen ja vetäisemään terävästi henkeä. Hänestä tuntui kuin joku olisi parhaillaan viiltänyt hänen takaraivoaan veitsellä auki uudelleen ja uudelleen. Lisäksi hän olisi voinut melkein vannoa, että vasen puoli hänen kasvoistaan oli tulessa. Nana ehti juuri hahmottaa sekaisin olevan yläkerran ennen kuin se hämärtyi hänen edestään mustien täplien alle. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja piteli päätään kuin se olisi voinut tippua kapeiden hartioiden yltä minä hetkenä hyvänsä. Muutaman hengenvedon jälkeen Nana uskalsi avata silmänsä ja jatkoi määrätietoisesti matkaa makuuhuoneeseensa, vaikka tummat pilkut uhkaavasti värjyivät edelleen hänen näkökenttänsä reunamilla. Haltia nykäisi makuuhuoneen lipastosta päällimmäisenä olevan mekon. Naenija ei sitä tajunnut, mutta tämä harmain kirjailuin koristeltu valkoinen, vartalonmyötäinen mekko oli juuri se sama, joka päällä haltia oli pari kuukautta sitten ollut todistamassa torilla tapahtunutta kahakkaa ja hoitanut muiden potilaiden ohella sen erikoisen parivaljakon kuntoon. Nainen pudotti helmasta revenneen yöpaidan päältään lattialle ja sujautti toisen mekon päällensä vain hieman irvistellen, kun kipeytyneet jalat ja kädet taipuivat ja paikoittain ruhjeinen iho hieroitui vaatetta vasten. Nana katsahti myös ihmetellen oikeaa kättään, jolla puristaminen kävi kipeää. Ruhjeiset rystyset selittivät asian, ja samalla Nanan mieleen palasi hänen ja toisen haltian kamppailu lattialla. Nanan muistikuvat hänen antamasta iskustaan tuntuivat yhtä aikaa etovilta, mutta myös omalla tavallaan tyydyttäviltä. Piru vie, se hullu nainen oli kyllä sen kaiken ansainnut! Naenija huomasi myös yöpaitansa selkämyksen pienet tummanpunaiset tahrat ja nosti kätensä varovasti takaraivoilleen muistaen jälleen haavan. Tummat hiukset olivat paikoittain toisiinsa liimautuneet ja tahmeat, mutta eivät sillä tavalla kosteat, että Nana olisi uskonut haavan vuotavan enää.
"Enhän minä silloin seisoisi tässä", parantaja huomautti mielessään itselleen. Hän puristi silmänsä kiinni ja työnsi kapeat sormensa varovasti hiusten alle tunnustelemaan haavaa. Rosoreunainen viilto oli vain muutaman sentin mittainen ja kuorrutettu jo melko hyvin hyytyneellä verellä. Nanalla ei ollut aikaa miettiä haavojensa hoitoa, vaan hän päätti luottaa jo alulleen päässeen ruven suojaavan haavaa tarpeeksi. Tässä vaiheessa Nanan ajatukset olivat jo hieman rauhoittuneet, kiitos hänen uuden suunnitelmansa, johon hän pystyi keskittämään ajatuksensa. Haltia ymmärsikin ottaa mukaansa lipaston perälle piilotetun pienen rahapussin ja alakerrassa hän vielä kietaisi lanteilleen vyön, jossa roikkui pieni veitsi ja muutamia yrtti- sekä tarvikepusseja. Onneksi vastaanottohuoneen perälle jääneeseen vyöhön tavaroineen ei ollut kukaan kajonnut.
Ulos päästyään Naenija jäi vielä katsomaan oveaan; sen sai suljettua, mutta ei lukittua ja se repsotti kuin pyytäen sisään kutsumattomia vieraita. Nanan pohdinnat siitä, voisiko hän vain jättää talonsa tälla tavoin ja toivoa parasta, keskeytti hänen naapurissaan asuva ikääntynyt ihmispariskunta, joka lähestyi tietä pitkin.
"Huomenta! Onko kaikki hyvin? Olimme kuulevinamme..." vanhan rouvan kysymys keskeytyi, kun Nana kääntyi katsomaan heitä päin. Haltian kasvot olivat toiselta puolen ruhjeiden peitossa ja veritahrojen raidoittamat. Näyn pahaenteisyyttä vain lisäsivät edelleen itkusta punoittavat silmät.
"Hyvät Jumalat! Tyttö-rukka, mitä sinulle on käynyt?" vanhus kysyi ja pinkoi Naenijaa kohti yllättän nopeasti ikäänsä nähden, toinen käsi suunsa edessä ja toinen Naenijaa kohti kurottaen. Hänen miehensä seurasi perässä hitaammin ja katseli vuorotellen Naenijaa ja talon ovea mietteliäästi valkoista partaansa etusormen ympäri kieputtaen. Vanhusten huolenpito tuntui liikuttavalta, ja Nana joutui puremaan huultaan ollakseen itkemättä ja kaatumatta vanhan rouvan lämpimään syliin. Haltia peruutti pari askelta ja käsi ojossa ohjasi vanhuksia pysähtymään. Hänen täytyisi päästä lähtemään heti.
"Oveni on rikki. Voisitteko huolehtia kodistani kunnes palaan? Minun on mentävä. Minun täytyy..." Naenija selitti yhä nopeutuvaan tahtiin ja epätoivo alkoi peittää varmuuden hänen äänestään.
"Minä korvaan tämän teille, lupaan sen!" Nana jatkoi sitten ja kääntyi puolijuoksua kadulle ja jatkoi matkaansa Phoeben keskustaa päin taakseen vilkaisematta. Hän uskoi voivansa luottaa tuohon vanhaan pariskuntaan, jota oli hoitanut vastaanotollaan jo vuosien ajan. Ja vaikkei voisi, oli Nana valmis jättämään kotinsa, kunhan pääsi etsimään Nafia. Talon pystyi korvaamaan aina uudella - Nafia ei.
Aurinko oli ehtinyt nousta korkeammalle kuin Naenija olisi toivonut hänen viimein lähestyessä satamaa. Hänellä ei ollut hajuakaan, mistä voisi löytää tuon Vareoksi kutsutun miehen, mutta hänen ystävänsä Dirgen Nana muisti työskentelevän satamassa. Haltia vilkuili aurinkoa kuin se olisi ollut tikittävä pommi. Aikaa ei ollut hukattavaksi; mitä pidempään Nanalta kestäisi etsiä apua, sitä kauemmas Nafi sieppaajat saattoivat paeta.
"Mitä jos Nafia ei löydy?" ajatus hiipi Nanan mieleen aina vain uudestaan ja yhä uudelleen haltia työnsi ajatuksen pois huultaan purren, jottei olisi itkenyt. Nana koetti keskittyä ajattelemaan mitä tahansa muuta. Mitä tahansa mistä olisi hyötyä, kuten viime yönä kohtaamiaan hahmoja. Sen Sha'lassainhaltian Nana tiesi tunnistavansa jo kaukaa ja ehkä osan hänen seuralaisistaankin. Vaistomaisesti ruskeat silmät alkoivat tähyillä ympärilleen, vaikka Nana tiesi, ettei se seurue tulisi häntä vastaan keskellä kaupunkia vilkkaana aamupäivänä. Hetken vastaantulijoita vilkuiltuaan Nana käänsi kuitenkin katseensa tiiviisti eteensä, satamaan johtavan tien suuntaan. Hänestä tuntui kuin jokainen olisi tuijottanut häntä, eikä haltia ollut täysin väärässä. Naenija tunsi kyllä kasvojensa jatkuvan jomotuksen ja muisti liiankin elävästi vastaanottamansa iskut. Mutta haltia ei ollut ehtinyt ajatella saati katsoa, millaiset jäljet yöllinen kamppailu oli hänen kasvoilleen maalannut. Vasen puoli vaaleista kasvoista oli suurimmilta osin punertavan ja sinertävän sävyinen. Pahimman iskun oli vastaanottanut vasen silmä, jonka ympärys oli lähes kauttaaltaan sinertävä ja tumma väritys jatkui alaspäin myös korkean poskipään ylle. Alempaa kasvot olivat enemmän punasävytteiset, mutta etenkin vasen leukaperä oli paikoittain sinilaikukas. Nanan alahuuli oli turvonnut ja siinä oli pieni ruhje, jota haltia huomaamattaan tunnusteli kielellään tuon tuostakin. Pahoinpitelystä huolehtinut mies ei ollut vaivannut vasenta kättään ja sen vuoksi haltian kasvot olivat oikealta puoleltaan oikeastaan normaalin näköiset, mikä taas sai kovia kokeneen vasemman puoliskon näyttämään entistä hurjemmalta. Oikea puoli kasvoista oli vain hieman normaalia kalpeampi ja sinne oli paikoittain levinnyt pieniä veritahroja. Nana jatoi harppomistaan satamaa kohti piittaamatta ajoittain takaansa kuuluvista kuiskutuksista ja henkäyksistä.
Naenija lähes juoksi viimeisen alas satamaan viettävän kadunpätkän, mutta pysähtyi äkisti satamalaiturien avauduttua kulman takaa hänen eteensä. Katsoessaan satamassa käyvää lähes sekasortoiselta vaikuttavaa kuhinaa hetkellinen epätoivon aalto pyyhkäisi Nanan yli. Kuinka hän voisi ikinä löytää Dirgen tästä kaaoksesta? Kaikilla näytti olevan kiire. Tavaraa lastattiin ja purettiin lähes jokaisella laiturilla, ja väkeä kulki edestakaisin mustanaan. Naenija puikkelehti kiiruhtavien työläisten välissä eikä onnistunut saamaan heistä kysymyksillään irti kuin murahduksia ja kiukkuisia pyyntöjä väistymään tieltään. Hän oli selvästi tullut paikalle kiireisimpään aikaan. Lopulta haltian silmiin osui yhden tyhjän laiturin juuressa seisoskelevat kaksi miestä, joilla ei näyttänyt olevan kiire mihinkään. Nana kiiruhti kaksikon luo ja kysyä töksäytti sen kummemmin odottelematta:
"Tiedättekö mistä löydän Dirge-nimisen miehen, hänen pitäisi työskennellä täällä?" Haltia saattoi vain toivoa, ettei satamassa työskentelisi kovin montaa samaa nimeä kantavaa miestä.
"Ai vanhan Dirgen?" toinen miehistä, jonka parta ei ollut vielä aivan kauttaaltaan harmaantunut toisin kuten ystävänsä, kysyi peittelemättömän yllättyneesti. Molempien miesten katse kiersi kursailematta Naenijan päästä varpaisiin ja katseiden palattua Nanan kasvoihin he kurtistivat paksuja kulmakarvojaan hämmästyttävän yhtäaikaisesti.
"Tiedättekö mistä löydän hänet vai ette?" Naenija tiuskaisi kärsimättömästi.
"No kaikkihan Dirgen tuntee, mutta se ei liene tässä polttavin kysymys, vaan mitäs neidille on käyny?" kysyi vanhempi miehistä, jonka katse oli nyt jumittunut Nanan runneltuihin kasvoihin.
"Kyllä mekin voidaan sua hoitaa..." aloitti toinen miehistä suu virneessä ja ojensi kättään Naenijaa kohti. Samassa Naenija nappasi kukkarostaan kaksi hopearahaa todettuaan, ettei muuten todennäköisesti etenisi asiassaan niin rivakasti kuin toivoi. Haltia kilautti kolikot toisen miehen ojennettuun, känsäiseen kouraan ja jäi tuijottamaan tätä odottavasti. Mies jäi katsomaan yllättyneenä kolikoita, mutta puoliavoimeksi jääneestä suusta ei kuulunut pihahdustakaan.
"Toiseksi viimenen laituri, siellä se tais tänään olla purkamassa aamusella tullutta Tursasta", vanhempi mies tokaisi tämän laituriston toista reunaa osoittaen ja kurtisti kulmiaan entistä enemmän, niin että pitkät, vaaleanharmaat kulmakarvat hipoivat jo toisiaan.
"Jolleivat sitte jo ehtiny saaha hommaa hoidetuksi," lisäsi viimein ajatuksensa koonnut mies ojentaessaan toista kolikkoa toverilleen, mutta Naenija harppoi jo osoitettuun suuntaan sotkuiset hiukset merituulessa hulmuten.
Tursas oli hyvin vanhalta näyttävä tumma laiva, jonka valkoisin, suurin kirjaimin kirjoitettu nimi oli paikoittain rapistunut. Laivan edustalla kävi kuitenkin suurempi kuhina kuin minkään muun Naenijan ohittaman aluksen luona. Haltia siristi silmiään ja haravoi katseellaan laituria. Väkeä ja tavaraa oli niin paljon, että puisen laiturin saattoi huomata hieman notkuvan kaiken painon alla. Dirgeä ei kuitenkaan näkynyt missään. Ja toisaalta mies olisi voinut olla missä tahansa, sillä suurin osa laiturilla harppovista miehistä näytti kauempaa katsottuna lähes samalta tuuheiden, enemmän ja vähemmän harmaantuneiden partojensa kanssa. Tietämättä mitä muutakaan voisi tehdä, Naenija huokaisi alistuvasti ja huudahti kysyvästi:
"Dirge?" Muutamat lähimmät satamatyöläiset katsahtivat Naenijan suuntaan kummastuneena, mutta jatkoivat saman tien työtään, muu väkijoukko ei reagoinut huutoon millään tavalla - käskyjä ja nimiä kaikui satamassa muutenkin jopa enemmän kuin lokkien kirkaisuja. Väki soljui laiturilla eteenpäin kuin joki, jota ei yhdellä pienellä kivellä pysäytettäisi. Nana oli valmis kuitenkin yrittämään uudestaan hieman isommalla kivellä ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa lähettäen entistä vaativamman huudon ilmoille:
"DIRGE!" Haltia jäi odottavasti tuijottamaan väkijoukkoa kuin olisi voinut pelkällä tahdonvoimalla vetää etsimänsä miehen sen seasta esiin. Hän siirsi jo valmiiksi kätensä vyöllään roikkuvalle kukkarolle - jos tämä ei auttaisi, täytyisi hänen turvautua rahan aina yhtä voimakkeeseen vaikutusvaltaan. Sillä luulisi tämänkin virran pysähtyvän ainakin osittain.